Äiti tekeytyi nurkassaan pienen pieneksi ja katseli säikkyvän iloisena
Torea, joka istui hyvin vakavana ja miltei tyhmän näköisenä. Olli
Nordistuen katseli häntä suu ammollaan, Öyvind tointui ensinnä
hämmästyksestään ja puhkesi puhumaan:

— Eikö minua nyt seuraa onni? Hän astui permannon poikki isän luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen niin että läjähti. — Kas vaan sinua, isä! sanoi hän, hykerteli käsiään ja jatkoi kulkuaan.

— Paljonko niitä rahoja saattaa olla? kysyi Olli vihdoin koulumestarilta, mutta hiljaa.

— Ei niitä niinkään vähän ole.

— Muutamia satoja?

— Vähän enemmän.

— Vähän enemmän? Öyvind, vähän enemmän! Herra varjele, mikä talo siitä tulee!

Hän nousi ja purskahti ääneen nauramaan.

— Minä lähden nyt teidän kanssanne Maritin luo, sanoo Öyvind. —
Otamme hevosen, joka on tuossa ulkona, niin pääsemme pian.

— Niin, pian, pian! Tahdotko sinäkin aina kaikki pian?

— Tahdon, pian ja nurin!

— Pian ja nurin! Ihan niinkuin minä nuorena, ihan!

— Tässä on lakki ja keppi; nyt minä ajan pois teidät!

— Sinä ajat pois minut, hahhah! mutta tulethan itse mukaan, tulethan? Tulkaa te muutkin; istumme tänä iltana yhdessä niin kauvan kuin hiilissä on tulta; tulkaa mukaan!

He lupasivat, Öyvind auttoi ukon rattaille ja he läksivät ajamaan Nordistuenille. Siellä hämmästyivät muutkin yhtä paljon kuin suuri koira, kun Olli Nordistuen ajoi pihamaalle Öyvind Pladsenin kanssa, Öyvindin auttaessa vanhusta rattailta ja palvelijoiden ja päiväläisten heitä töllistellessä, tuli Marit etehiseen katsomaan mitä koira niin itsepintaisesti haukkui; hän jäi kuin naulittuna heihin katsomaan, lensi polttavan punaiseksi ja karkasi sisään. Päästessään huoneeseen, rupesi vanha Olli kuitenkin huutamaan häntä niin että hänen täytyi tulla näkyviin.

— Mene panemaan parasta päällesi; tämä poika saa talon!

— Onko se totta? sanoo tyttö miltei tietämättään, ja niin ääneen että helisee.

— On se totta! vastaa Öyvind ja leipoo käsiään yhteen.

Tyttö kiepahtaa ympäri, viskaa mitä käsissä sattuu olemaan, menemään ja karkaa ulos. Mutta Öyvind perässä.

Pian tulivat koulumestari, Tore ja vaimo. Vanhus oli hommannut kynttilöitä pöydälle, joka oli katettu valkoisella liinalla; tarjottiin viiniä ja olutta ja kaiken aikaa kierteli ukko huonetta, nostaen jalkojansa tavallista korkeammalle, mutta oikeaa aina korkeammalle kuin vasenta.

* * * * *

Ennenkuin tämä pieni kertomus päättyy, mainittakoon, että viisi viikkoa myöhemmin Öyvind ja Marit vihittiin pitäjän kirkossa. Koulumestari johti itse sinä päivänä laulua, koska hänen apulaislukkarinsa oli kipeänä. Hänen äänensä särisi nyt vanhana; mutta Öyvind kuunteli häntä mielellään. Ja kun hän oli antanut Maritille kätensä ja taluttanut hänet alttarille, nyökytti koulumestari kuorista hänelle päätään, aivan kuten Öyvind oli nähnyt hänen tekevän silloin, kun hän niin surullisena katseli Maritin tanssia; hän nyökytti päätään takaisin ja kyyneleet yrittivät nousta silmiin. Tanssiaisillan kyyneleet olivat näiden kyynelten johdantona. Välillä oli koko hänen uskollisuutensa ja työnsä.

Ja tähän päättyy tarina iloisesta pojasta.

KALASTAJATYTTÖ.

ENSIMÄINEN LUKU.

Sellaisille paikoille, joille silli pitkien aikojen kuluessa säännöllisesti on kokoontunut, kohoaa vähitellen kaupunki, jos asianhaarat muuten ovat suotuisat. Sellaisista kaupungeista ei ainoastaan saata sanoa, että meri on viskannut ne rannalle, vaan kaukaa katsoen ne todella näyttävät maihin ajelehtineilta tukkipuilta ja haaksen hylyiltä, tai nurin käännetyiltä veneiltä, joita kalastajat myrskyisenä yönä ovat vetäneet suojaksi ylleen aika roukkion; likempää katsoen huomaa, kuinka satunnaisesti kaikki on rakennettua: keskellä kulkureittejä saattaa olla vuoria, tai jakaa vesi kauppalan kolmeen, neljään lohkoon; kadut kiertelevät ja kaartelevat. Yksi ainoa ominaisuus on kaikelle yhteinen: se, että satama suo suojaa suurimmillekin laivoille; siellä on tyyntä kuin vadissa ja sentähden ovat nämä sisävuonot hyvät olemassa, kun laivat risaisin purjein, rikkinäisin skanssivaatetuksin ajelehtivat aavalta mereltä suojaan hengähtämään.

Hiljaista on tuollaisessa pienessä kaupungissa; kaikki melu on siirtynyt laitureille, mihin talonpoikien veneet ovat pureutuneet kiinni ja laivat ottavat ja purkavat lastinsa. Pitkin laitureita kulkee pienen kaupunkimme ainoa katu; valkoisiksi ja punaisiksi maalatut yksi- ja kaksikerroksiset talot pysyttelevät kadun toisella puolella, eivät kuitenkaan seinä seinässä, vaan välillä somat puutarhat; katu on pitkä ja leveä ja tuulen tullessa mereltä päin, hajuaa se siltä mitä laiturilla milloinkin on. Hiljaisena pysyy kaupunki — ei poliisin pelosta, sillä sellaista tavallisesti ei ole — vaan huhujen pelosta, koska kaikki ihmiset tunnetaan. Katua astellessa täytyy nyökätä joka ikkunaan, missä tavallisesti istuu joku vanha nainen, nyökäten takaisin. Sitte pitää tervehtiä vastaantulijoita; sillä kaikkien näiden ihmisten ajatukset liikkuvat siinä mikä on sopivata yleensä ja heihin nähden erityisesti. Joka menee yli sen rajan, mikä hänen säädylleen ja asemalleen on määrätty, se menettää hyvän maineensa; sillä kaikki eivät tunne yksin häntä, vaan hänen isänsä ja isoisänsäkin ja paikalla kaivavat he esiin kaikki mitä suvussa ennen on havaittu taipumuksia säädyttömyyteen.

Tähän hiljaiseen kaupunkiin tuli monta vuotta sitte muuan kunnianarvoisa mies, Olsen; hän tuli maalta, niissä oli elättänyt henkeään kulkukauppiaana ja pelimannina. Kaupungissa pani hän vanhoja ostajiaan varten pystyyn puodin, missä paitsi rihkamaa, möi viinaa ja leipää; puodin takaisessa huoneessa hän sitte käveli edestakaisin, vedellen hyppytansseja ja morsiusmarsseja; aina kun astui oven ohi, tirkisti hän oven lasista sisään ja jos puotiin oli ilmaantunut ostaja, keskeytti hän täry-äänellä soiton ja astui puotiin. Kauppa kävi mainiosti, hän meni naimisiin ja sai pojan, jolle pani oman nimensä, ei kuitenkaan Pekkana, vaan Petterinä. Pienen Petterin piti saada mitä ei Pekka ollut saanut: hänestä piti tulla sivistynyt ihminen ja sentähden pantiin poika latinakouluun. Kun sitte ne, joiden piti olla hänen toverejaan, ajoivat hänet pois leikeistään sentähden että hän oli Pekka Olsenin poika, niin Pekka Olsen ajoi hänet takaisin heidän luokseen; sillä eihän poika muuten voinut sivistyä. Pieni Petteri tunsi hyljätyn asemansa koulussa ja kävi vähitellen niin apeamieliseksi ja välinpitämättömäksi, ettei isä saanut hänestä piiskatuksi esiin hymyä enempää kuin kyyneltäkään. Silloin luopui Pekka piiskaamisesta ja pani pojan puotiin. Ja kuinka hän kummastelikaan, kun hän siellä näki pojan antavan kullekin mitä se pyysi, antamatta jyvääkään liian paljon, syömättä edes luumuakaan; hän vaan punnitsi, laski, merkitsi kirjoihin, ilmettä muuttamatta, tavallisesti puhumatta ja hyvin hitaasti, mutta nuhteettoman tarkasti. Isä rupesi taasen toivomaan hänestä miestä ja lähetti hänet silliveneessä Hampuriin kauppakouluun ja oppimaan hienoja tapoja; kahdeksan kuukautta hän oli poissa, oli kai sitä siinä tarpeeksi. Palatessa oli hän hankkinut kuusi uutta vaatekertaa ja maihin noustessa olivat ne kaikki hänen yllään, "sillä eihän siitä makseta tullia, mitä on ihmisen päällä". Mutta lukuunottamatta paksuutta, oli hän saman näköinen, kun seuraavana päivänä tuli kadulle. Hän asteli kankeana ja suorana, kädet oistoina riipuksissa, tervehti äkkinäisesti nyökäten ja kumarsi, ikäänkuin häneltä olisi puuttunut niveliä, samassa käydäkseen ihan kankeaksi. Hänestä oli tullut ruumistunut kohteliaisuus, mutta hän suoritti kaikki temput sanaa sanomatta, nopeasti ja jonkinlaisella arkuudella. Hän ei enään kirjoittanut nimeään Olsen, vaan Ohlsen ja se antoi kaupungin sutkapäille tilaisuutta tekemään seuraavan kysymyksen: "kuinka pitkälle Petter Olsen pääsi Hampurissa?" Vastaus: "ensimäiseen kirjaimeen". Hän yritti niinikään kutsua itseään "Pedroksi"; mutta kun hän tuon h-kirjaimen takia jo oli saanut kokea niin paljon harmia, heitti hän sen ja kirjoitti nimensä P. Ohlsen. Hän laajensi isän kauppaa ja meni jo kahdenkymmenen vuoden vanhana naimisiin punakätisen puotineidin kanssa, jotta hän hoitaisi hänen talouttaan; sillä isä oli vast'ikään jäänyt leskeksi ja aina se vaimo oli varmempi pitää kuin taloudenhoitajatar. Päivälleen vuoden päästä sai hän pojan, joka viikon perästä sai nimen Pedro. Kun kunnianarvoisa Pekka Olsen nyt oli tullut isoisäksi, rupesi hän ikäänkuin sisällisestä kutsumuksesta vanhenemaan. Hän luovutti sentähden kaupan pojalle, asettui istumaan penkille ulkopuolelle puotia ja poltti piippunysää. Ja kun eräänä päivänä istuskeleminen rupesi häntä ikävystyttämään, toivoi hän pian kuolevansa ja toivomus toteutui hiljalleen, kuten hänen kaikki muutkin toivomuksensa.

Jos Petteri-poika oli perinyt yksinomaan toisen puolen isänsä taipumuksista, nimittäin kauppaviisauden, niin näytti pojanpoika Pedro perineen yksinomaan toisen, nimittäin soittolahjat. Hän oppi hyvin myöhään lukemaan, mutta hyvin aikaiseen laulamaan, hän soitti huilua niin hyvin, että se olisi pitänyt hullunkin huomata, hän oli hienohipiäinen ja herkkämielinen. Mutta se ei ensinkään sopinut isän laskuihin, sillä hänen omaa ahkeruuttaan ja täsmällisyyttään piti kasvatettaman pojassa. Kun poika sitte unohti jotakin, ei häntä kuritettu kovin sanoin ja lyömällä, kuten aikoinaan isää, vaan häntä nipisteltiin. Se tapahtui hiljaa, ystävällisesti, miltei kohteliaasti, mutta se tapahtui vähäpätöisimmänkin tilaisuuden sattuessa. Äiti laski joka ilta lasta riisuessaan siniset ja keltaiset pilkut hänen ruumiissaan, ja suuteli niitä, mutta hän ei asettunut vastaan; sillä häntä nipisteltiin häntäkin, joka repeämästä pojan vaatteissa, jotka olivat pienennetyt isän hampurilaisista, joka tahrasta koulukirjoissa, sai äiti kantaa syyn. Sentähden sanottiin alituiseen: "älä, älä Pedro! ole varoillasi, Pedro! mitä sinä teet, Pedro!" — hän pelkäsi isää ja kyllästyi äitiin. Toverit eivät tehneet hänelle mitään pahaa, koska hän paikalla oli valmis itkemään ja rukoilemaan armoa vaatteilleen; mutta häntä sanottiin mammanpojaksi eikä pidetty missään arvossa. Hän muistutti kipeää, höyhenetöntä ankanpoikaa, joka aina linkuttaa joukon perässä ja kiidättää kauvas syrjään sen pienen palasen, minkä on onnistunut varastamaan; kukaan ei jakanut osastaan hänelle, sentähden ei hänkään jakanut kenellekään.

Mutta pian hän huomasi, että kaupungin köyhät lapset olivat toisellaiset; he kohtelivat häntä kärsivällisyydellä, sillä hän oli heitä hienompi. Pitkä, voimakas tyttö, joka hallitsi poikalaumaa, rupesi suojelemaan häntä. Hän ei koskaan kylläkseen saanut katsotuksi sitä tyttöä: hänen hiuksensa olivat pikimustat ja seisoivat käheränä pörrönä, ne eivät ikinä olleet nähneet muuta kampaa kuin sormet; hänen silmänsä olivat syvän siniset, otsa matala. Ne kasvot ikäänkuin lensivät vastaan ja valloittivat. Sillä tytöllä oli aina menoa ja työtä, kesällä hän oli paljasjaloin ja paljain käsivarsin, ihan ruskettuneena, talvella hän oli sellaisessa puvussa kuin muut kesäisin. Hänen isänsä oli luotsi ja kalastaja; tyttö juoksenteli myymässä hänen kalojaan, soutaa ponnisteli hänen venettään ja kun hän oli luotsin toimissa, hoiti tyttö yksinään kalastusta. Jokaisen, joka hänet näki, täytyi kääntyä katsomaan häneen vielä kerran; sillä hänessä oli sellainen oman arvon tunto. Hänen nimensä oli Gunlaug, mutta häntä sanottiin Kalastajatytöksi, ja sen nimen otti hän vastaan arvonimenä. Leikeissä asettui hän aina heikkojen puolelle, hänellä oli tarve antautua suojelemaan muita ja nyt otti hän tämän hennon pojan siipiensä suojaan.

Hänen veneessään sai poika soittaa huilua, mikä kotona oli kielletty, koska uskottiin, että soitto vei ajatukset hänen läksyistään. Tyttö sousi hänet vuonolle, hän otti hänet mukaansa pitemmille kalastusmatkoille, pian oli hän hänen toverinaan yömatkoillakin. Kesäillan valoisassa hiljaisuudessa läksivät he auringon: laskun aikaan vesille. Poika soitti huilua tai kuunteli tyttöä, joka kertoi hänelle kaikki mitä tiesi meren väestä, kummituksista, haaksirikoista, vieraista maista, mustista ihmisistä ja muusta mitä merimiehet olivat kertoneet. Hän jakoi hänen kanssaan ruokansa kuten jakoi tietonsakin ja poika otti kaikki vastaan, antamatta mitään takaisin; sillä hän ei ollut tuonut kotoa ruokaa enempää kuin koulusta mielikuvitusta. He sousivat kunnes aurinko painui lumitunturien taakse, laskivat sitte maihin saareen ja tekivät tulta, nimittäin tyttö keräsi risuja ja oksia; poika istui katselemassa. Tyttö oli ottanut mukaan isänsä meritakin ja jonkun peitteen, niihin poika käärittiin. Tyttö hoiti tulta ja poika nukkui; tyttö pysytteli valveella laulamalla laulun- ja virrenpätkiä; hän lauloi lujalla, heleällä äänellä, kunnes poika nukkui; sitte hiljemmin. Kun aurinko taas nousi toiselta puolen ja ikäänkuin airuenaan lähetti koleankeltaisen valon tuntureille, herätti tyttö hänet. Metsä oli vielä mustana, niitty tummana, mutta vähitellen se alkoi punoittaa ja tuikkia, kunnes tunturinharja kävi hehkuvaksi ja kaikki värit tulla tuiskusivat. Taas työnnettiin vene vesille, se viilsi vöitä aamun mustaan järvenpintaan ja pian olivat he matalikolla muiden kalastajien joukossa.

Kun talvi tuli ja retket loppuivat, tuli poika hakemaan tyttöä hänen kodistaan; säännöllisesti hän palasi ja katseli tyttöä hänen tehdessään työtä, mutta kumpikaan ei puhunut paljoa; tuntui miltei siltä kuin he olisivat istuneet yhdessä odottamassa kesää. Kun kesä tuli, riistettiin pojalta senpahempi tämäkin uusi elämäntoivo; Gunlaugin isä kuoli, tyttö läksi kaupungista ja poika pantiin opettajan kehoituksesta puotiin. Siellä hän seisoi yhdessä äidin kanssa; sillä isä, johon vähitellen oli tarttunut ryynien karva, joita hän punnitsi, joutui vuoteen omaksi puotikamariin. Mutta sieltä hän kuitenkin tahtoi seurata kaikkea, hänen piti tietää mitä kumpikin kulloinkin möi; hän ei ollut kuulevinaan, ennenkuin sai heidät tulemaan niin likelle, että pääsi nipistämään heitä. Ja kun sydän pienessä lampussa oli kuivanut loppuun, sammui se eräänä yönä. Vaimo itki, tietämättä miksi, mutta poika ei saanut pusertumaan esiin kyyneltäkään. Koska heillä oli rahaa riittämään asti, lakkauttivat he kaupan, hävittivät näkyvistä joka muiston ja tekivät puodista arkihuoneen. Äiti istuutui ikkunaan kutomaan sukkaa; Pedro istuutui käytävän toisella puolella olevaan huoneeseen soittamaan huilua. Mutta niin pian kuin kesä tuli, osti hän pienen, keveän purjeveneen, purjehti saareen ja heittäytyi pitkäkseen siihen, missä Gunlaug oli ollut pitkänään.

Eräänä päivänä hänen levätessään kanervikossa, suuntautuu vene suoraan päin, laskee hänen veneensä rinnalle ja Gunlaug astuu maihin. — Hän oli aivan ennallaan, ainoastaan tullut täysikasvaneeksi ja pitemmäksi muita naisia. Mutta samassa kun hänen silmänsä sattuivat Pedroon, rupesi hän hiljaa peräytymään; hän ei ollut odottanut, että poikakin olisi täysikasvanut.

Näitä kalpeita, laihoja kasvoja ei hän tuntenut; ne eivät enään olleet sairaalloisen hienot, vaan tylsät. Mutta Gunlaugin katsellessa palasi silmään hiljainen säde entisistä unelmista; Gunlaug likeni taasen ja joka askeleelta, jonka hän tuli likemmä, putosi ikäänkuin vuosi pojan hartioilta ja kun Gunlaug ehti hänen luokseen, karkasi hän pystyyn, hän hymyili kuin lapsi, hän puhui kuin lapsi; lapsi oli piilossa vanhojen kasvojen alla: hän kyllä oli käynyt vanhemmaksi, mutta hän ei ollut täysikasvanut.

Mutta tätä lastahan Gunlaug hakikin ja kun hän oli sen löytänyt, ei hän tietänyt mitä enään tekisi: hän hymyili ja punastui. Ehdottomasti tunsi poika kuin voiman valtaavan itsensä; ensi kerran eläessään hän samassa hetkessä kävi kauniiksi; sitä ei kestänyt kuin ehkä silmänräpäyksen ajan, mutta sen silmänräpäyksen aikana Gunlaug oli voitettu.

Hän oli niitä luonteita, jotka eivät saata rakastaa kuin heikkoja, sellaisia, joita ovat käsin kantaneet: hän oli aikonut viipyä kaupungissa kaksi päivää ja hän viipyi kaksi kuukautta. Näinä kahtena, kuukautena kasvoi Pedro enemmän kuin koko nuoruudessaan yhteensä; hän heräsi senverran unestaan ja tylsyydestään, että hän teki suunnitelmia; hän aikoi pois, hän tahtoi oppia soittamaan! Mutta kun hän eräänä päivänä taas lausui tämän, kalpeni tyttö ja sanoi: "sitte meidän ensin täytyy mennä naimisiin". Poika katsahti häneen ja tyttökin taisi katsahtaa takaisin. Molemmat lensivät tulipunaisiksi ja sitte sanoi poika: "mitä ihmiset siitä sanoisivat?"

Gunlaug ei ollut tullut ajatelleeksi, että Pedro tahtoisi muuta kuin hänkään, koskei hänkään koskaan tahtonut muuta kuin Pedro. Mutta nyt hän äkkiä hänen sielunsa pohjalta asti näki, ettei hän, Pedro, koskaan ollut aikonut jakaa hänen kanssaan muuta kuin mitä Gunlaug antoi. Silmänräpäyksessä Gunlaugille selveni, että sellaista se oli ollut koko heidän elämänsä. Hänen tunteensa oli alkanut säälinä ja päättynyt rakkautena siihen, jota hän itse hyvyydellä oli kohdellut. Olisipa hän vain hetkisen jaksanut malttaa mielensä; sillä poika huomasi hänen liekehtivän suuttumuksensa, pelästyi ja huusi: "tahdonhan minä!" — Gunlaug kuuli sen; mutta suuttumus omaan tyhmyyteen ja pojan kurjuuteen, omaan häpeään ja pojan raukkamaisuuteen kiehahti niin tulisessa kiireessä jouduttamaan räjähdyksen hetkeä, ettei koskaan rakkaus, joka alkoi lapsuuden ja ilta-auringon hohteessa, jota aallot ja kuutamo tuudittivat, jota huilu ja hiljainen laulu säesti — liene päättynyt surkeammin; sillä tyttö kävi molemmin käsin kiinni poikaan, nosti hänet ilmaan ja tumpuloi häntä oikein sydämensä pohjasta. Sitte souti hän takaisin kaupunkiin ja läksi yksin tein tunturien poikki.

Pedro oli laskenut vesille rakastuneena nuorukaisena, joka lähtee valloittamaan miehuuttaan — hän sousi kotiin vanhuksena, jolla ei milloinkaan ole ollut miehuutta. Hänen elämässään oli vain yksi muisto ja sen hän hulluna oli hukannut; hänellä oli ollut vain yksi paikka maailmassa, johon hän oli saattanut palata ja sinne ei hän enään uskaltanut mennä. Miettiessä omaa viheliäisyyttä ja miten tämä oikeastaan oli tapahtunut, vaipui hänen toimintakykynsä kuin suohon eikä enään milloinkaan noussut. Kaupungin pikkupojat, jotka olivat huomanneet hänen eriskummallisuutensa, rupesivat pian kiusaamaan häntä ja koska hän oli jonkinlainen hämärä henkilö, jonka elämisestä ja olemisesta ei kaupunki oikein tietänyt sitä eikä tätä, niin ei kenenkään pälkähtänyt päähän ruveta häntä puolustamaan. Pian ei hän enään uskaltanut lähteä ulos, ainakaan ei kadulle. Koko hänen elämänsä muodostui taisteluksi pikkupoikia vastaan; ja heistä saattoi ehkä olla sama hyöty kuin hyttysistä kesäkuumalla; sillä ilman heitä hän nähtävästi olisi painunut alituiseen horrostilaan.

Yhdeksän vuoden perästä palasi Gunlaug kaupunkiin yhtä odottamatta kuin hän oli lähtenytkin. Silloin hänen mukanaan oli kahdeksan vuoden vanha tyttö, ihan samallainen kuin äiti ennen oli ollut, ainoastaan, että lapsessa kaikki oli hienompaa ja ikäänkuin uneen käärittyä. Sanottiin Gunlaugin olleen naimisissa, perineen ja tulleen kaupunkiin panemaan pystyyn merimiesravintolaa.

Hän hoiti sitä sillä tavalla, että kauppiaat ja kipparit tulivat hänen luokseen saamaan väkeä ja merimiehet hänen luokseen saamaan pestiä. Lisäksi tilasi koko kaupunki kalansa sieltä. Hän ei milloinkaan ottanut killinkiäkään tästä välitystyöstään, mutta käytti itsevaltiaasti hyväkseen mahtia, jonka se hänelle antoi. Hän oli varmasti kaupungin mahtavin mies, vaikka nainen olikin ja vaikkei milloinkaan lähtenyt talonsa ulkopuolelle. Häntä sanottiin "Kala-Gunlaugiksi" tai "Mäki-Gunlaugiksi"; Kalastajatytön arvonimi siirtyi tyttärelle, joka juoksenteli kaupungin pikkupoikien etunenässä.

Hänen historiansa tässä tulee kerrottavaksi; hänessä oli äidin luonnonvoimaa ja hän sai tilaisuutta käyttää sitä.

TOINEN LUKU.

Kaupungin monet kauniit puutarhat lemusivat sateen jäleltä toisessa ja kolmannessa kukoistuksessaan. Aurinko meni mailleen ikuisten lumitunturien taakse, koko taivas oli kuin tulen liekeissä ja lumihuiput kajastivat niitä himmeästi. Likeisemmät tunturit olivat varjossa, mutta loistivat kuitenkin moniväristen syysmetsiensä vallassa; saaret, jotka keskellä vuonoa seurasivat toisiaan, ikäänkuin olisivat soutaa viilättäneet, esiintyivät tiheine metsineen vieläkin räikeämmän värisinä kuin tunturit, siksi että ne olivat likempänä. Järvi lepäsi rasvatyvennä, suuri laiva luovaili satamaan päin. — Ihmiset istuivat puuportaillaan, puoleksi ruusupensaiden peitossa, joita kasvoi kahden puolen; mutta he puhelivat toisilleen portailta portaille, jopa siirtyivätkin portailta toisille, tai tervehtielivät kävelijöitä, jotka olivat menossa pitkiin puukujiin kaupungin ulkopuolella. Jostakin avonaisesta ikkunasta saattoi kuulua pianonsoittoa, muuten kuului tuskin ainoaa ääntä puhelujen lomassa; auringon viime valaistus järvellä lisäsi hiljaisuuden tunnetta.

Samassa nousi äkkiä keskellä kaupunkia sellainen melu, että olisi luullut vihollisen hyökkäävän. kaupunkiin. Pojat huusivat, tytöt ulvoivat, toiset pojat huusivat hurraata, akat toruivat ja komensivat, poliisin suuri koira haukkui ja kaikki kaupungin rakit vastasivat; niiden, jotka olivat sisässä, piti päästä ulos, ulos! melu kasvoi niin äärettömäksi, että itse amtmanin täytyi kääntyä portaillaan ja päästää suustaan seuraavat sanat:

— Jotakin mahtaa olla tekeillä.

— Mikä on? hyökkäsivät puukujista tulijat portailla seisojien kimppuun.

— Niin, mikä on? vastasivat portailla seisojat.

— Hyvät ihmiset, mikä on? kysyivät kaikki, kun joku vaan tuli keskikaupungilta päin; mutta kun kaupunki puolikuun muotoisena hiljalleen kierteli lahdenpohjukkaa, kesti hyvin kauvan, ennenkuin kaikki ihmiset molemmissa päissä olivat kuulleet vastauksen:

— Kalastajatyttö se vaan on!

Tämä terhakka sielu, jota suojeli peloittava äiti, joka varmuudella saattoi odottaa joka merimieheltä puolustusta (sillä sellainen tuotti heille aina äidiltä lahjaryypyn), oli pikkupoikalaumansa etunenässä hyökännyt Pedro Ohlsenin puutarhaan, suuren omenapuun kimppuun. Sotasuunnitelma oli seuraava: muutamien poikien piti, röykyttämällä ruusupensasta ruutuja vastaan, houkutella Pedro rakennuksen etupuolelle; samaan aikaan piti jonkun ravistaa puuta, joka oli keskellä tarhaa, ja toisten viskellä omenat kaikkiin suuntiin aidan yli, ei suinkaan varastaakseen niitä — kaukana siitä! — vaan huvin vuoksi. Tämä nerokas tuuma oli samana iltana haudottu kypsäksi Pedron puutarhan takana; mutta onnettomuudeksi oli Pedro istunut aidan sisäpuolella ja kuullut joka sanan. Vähää ennen sovittua aikaa hommasi hän kaupungin juopon poliisin ja hänen suuren koiransa sisähuoneeseen, missä molempia kestitettiin. Kun Kalastajatytön käherä pörrö ilmestyi aidan takaa ja samalla joukko pieniä naskaleja tirkisteli joka kulmalta, antoi Pedro varkaanalkujen röykyttää ruusupensasta rakennuksen etupuolella, minkä he jaksoivat — ja odotti tyynenä sisähuoneessa. Ja kun kaikki suuren hiljaisuuden vallitessa olivat kokoontuneet puun ympärille ja Kalastajatyttö, paljasjaloin, vaatteet risoina, seisoi puussa ravistamassa, lensi eteisenovi auki ja Pedro ja poliisi hyökkäsivät ulos, kepit käsissä, perässä hirveä koira! Pojat nostivat kauhean huudon; joukko pikkutyttöjä, jotka kaikessa viattomuudessa leikkivät "viimeistä paria" aidan takana, luulivat että puutarhassa surmattiin jotakin ja rupesivat julmasti ulvomaan; ne pojat, jotka olivat päässeet pakoon, huusivat hurraata, ne, jotka vielä roikkuivat aidalla, kirkuivat kepin tanssin alla, ja päälle päätteeksi ilmaantui, kuten aina poikien huutaessa, syvyydestä muutamia vanhoja akkoja, jotka kirkuivat joukkoon. Pedro ja poliisi pelästyivät itsekin ja heidän oli ryhtyminen neuvotteluihin akkojen kanssa; mutta silloin läksivät pojat karkuun. Koira, jota pojat eninten pelkäsivät, loikahti aidan yli — sillä tämä se oikein oli sen huvia! — ja nyt lensivät pojat, tytöt, koira ja kirkuna yli koko kaupungin kuin parvi villiä hanhia.

Sillaikaa istui Kalastajatyttö hiiskumattoman hiljaa puussa ja ajatteli, ettei kukaan huomannut häntä. Kippuraan käpertyneenä seurasi hän puun ylimmästä latvasta, lehvien läpi taistelun kulkua. Mutta kun poliisi vihan vimmassa oli lähtenyt akkojen luo aidan toiselle puolelle ja Pedro Ohlsen yksinään seisoi puutarhassa, astui hän ihan puun alle, katseli latvaan ja huusi:

— Tule paikalla alas, senkin retkale. Puusta ei kuulunut hiiskahdustakaan.

— Tuletko sieltä alas, sanon minä! Minä tiedän, että sinä olet siellä!

Hiiskumattominta hiljaisuutta.

— Minäpä lähden hakemaan pyssyni ja ammun latvaan!

Hän oli lähtevinään.

— Hui — jumi — jumi! rupesi kuulumaan puusta.

— Huuda sinä vaan siellä, sillä kokonaisen latingin haulia minä lähetän ruumiiseesi, sen näet kohta!

— Hui — jumi — jumi! tuli vastaan pöllön äänellä. — Minä niin pelkään!

— Etpä pelkääkkään, piru vie. Sinä olet pahin kakara koko joukosta, mutta nyt olet käsissäni!

— Voi hyvä, kiltti äijä, minä en enään koskaan tee sillä lailla! ja samassa nakkautti hän mädäntyneen omenan suoraan Pedron nenää vastaan ja iloinen nauru vieri perässä!

Omena levisi pitkin kasvoja ja Pedron pyyhkiessä, pomppasi tyttö maahan; hän roikkui jo aidalla ennenkuin Pedro pääsi perässä ja hän olisi huiskahtanut aidan yli, jollei olisi pelästynyt Pedron olevan kintereillään. Mutta nyt hän laski itsensä maahan, sensijaan että rauhassa olisi ponnistanut aidan taakse. Vaan kun Pedro kävi häneen käsiksi, lähetti hän kurkustaan sellaisen parahduksen, että se vihloi, repi, rääkyi ja remusi. Pedro pelästyi ja päästi hänet irti. Hänen hätähuutonsa kokosi kansaa aidan taakse, hän kuuli sen ja rohkeus kasvoi paikalla.

— Antakaa minun mennä, taikka minä sanon äidille! uhkasi hän tulena ja tuiskuna.

Samassa tunsi Pedro kasvot ja huusi:

— Äidille! Kuka äitisi on?

— Mäki-Gunlaug, Kala-Gunlaug, mätti tyttö voitonriemuisana, nähdessään Pedron pelkäävän.

Likinäköisenä ei Pedro koskaan ennen ollut nähnyt tyttöä. Hän oli ainoa kaupunkilainen, joka ei tietänyt kuka hän oli; eikä edes sitäkään, että Gunlaug oli kaupungissa. Kuin hulluna huusi hän:

— Mikä sinun nimesi on?

— Petra! kirkui toinen vielä kovemmin.

— Petra! parahti Pedro, kääntyi ympäri ja karkasi sisään, ikäänkuin olisi paholaisen kanssa puhunut.

Mutta koska kalpein kauhu ja kalpein viha ovat saman näköiset, luuli tyttö hänen karkaavan hakemaan pyssyä; hän kauhistui, oli jo tuntevinaan haulit ruumiissaan ja kun portti samassa murrettiin auki takaapäin, syöksi hän ulos; mustat hiukset liekehtivät alas selkää, silmät iskivät tulta; koira, joka tuli vastaan, kääntyi ja läksi haukkuen hänen perässään; ja sellaisena hyökkäsi hän äitiä vastaan, joka juuri tuli keittiöstä soppavati käsissä. Tyttö suoraa päätä soppaan, soppa maahan ja "helvetti!" perässä. Mutta sopassa viruessaan huusi tyttö:

— Hän aikoi ampua minut, äiti, ampua minut!

— Kuka sinut aikoi ampua, senkin noita?

— Ka, Pedro Ohlsen!

— Kuka? jyrisi äiti.

— Pedro Ohlsen! me veimme häneltä omenia…! Tyttö ei koskaan uskaltanut puhua muuta kuin totta.

— Kenestä sinä puhut, lapsi?

— Pedro Ohlsenista. Hän tulee perässäni suuren pyssyn kanssa, hän aikoo ampua minut!

— Pedro Ohlsen! raivosi äiti ja nauroi. Hän oli käynyt niin suureksi. Lapsi rupesi itkemään ja aikoi lähteä pakoon. Mutta äiti karkasi hänen kimppuunsa, valkoiset hampaat välkkyivät saaliinhimoisesti, hän kävi hänen olkapäihinsä ja nosti häntä: — sanoitko sinä hänelle, kuka olet?

— Sanoin, sanoin, sanoin!

Lapsi nosti rukoillen käsiään. Silloin ojentui äiti suoraksi.

— Hän sai sen siis tietää! Mitä hän sanoi?

— Hän karkasi sisään hakemaan pyssyä, hän aikoi ampua minut.

— Hän ampua sinut! nauroi äiti pilkallisesti. Peloissaan, vaatteet liemen tahrimina, oli lapsi paennut nurkkaan ja seisoi siellä itkien ja vaatteitaan pyyhkiellen, kun äiti taasen tuli hänen luokseen.

— Jos sinä menet hänen luokseen, sanoi hän ja ravisti tyttöä, — tai puhut hänen kanssaan tai kuuntelet hänen puheitaan, niin herra armahtakoon sekä häntä että sinua! — vie hänelle ne terveiset minulta! toisti hän uhaten, kun ei lapsi heti vastannut.

— Kyllä, kyllä, kyllä!

— Vie hänelle ne terveiset minulta! toisti hän vielä kerran, mutta hiljaa ja nyökäytti joka sanalta päätään, mennessään.

Lapsi peseytyi, muutti ylleen pyhävaatteensa ja istuutui portaille.
Mutta pelästys tuli taasen mieleen ja itku nousi kurkkuun.

— Mitä sinä itket, lapsi? kysyi ääni niin ystävällisesti, ettei hän milloinkaan ollut moista kuullut. Hän nosti katseensa: hänen edessään seisoi hentorakenteinen mies, kasvot puhtaat, silmälasit silmillä. Tyttö nousi paikalla ylös, sillä hän oli Hans Ödegaard, nuori mies, jonka edessä koko kaupunki nousi ylös. — Mitä sinä itket, lapsi?

Tyttö katsahti häneen ja sanoi aikoneensa ottaa omenia Pedro Ohlsenin puutarhasta, yhdessä "toisten poikien" kanssa; mutta sitte olivat Pedro ja poliisi tulleet ja sitte … hän muisti äidin puheen tehneen tuon ampuma-asian epävarmaksi, joten ei hän uskaltanut sitä kertoa; mutta sensijaan päästi hän syvän huokauksen.

— Onko mahdollista, sanoi Ödegaard, — että sinun ikäisesi lapsi saattaa olla mukana tekemässä niin suurta syntiä?

Petra katsoi häneen; hän kyllä oli tietänyt sen olleen syntiä, mutta hän oli aina kuullut sitä julistettavan seuraavalla tavalla: "senkin helvetin kakara, senkin mustakiharainen saatana!" Nyt häntä hävetti.

— Kun et sinä käy koulua ja opi Jumalan ihmiselle antamia käskyjä, jotka neuvovat mikä on hyvää ja pahaa!

Tyttö seisoi hamettaan silitellen ja vastasi, ettei äiti tahtonut panna häntä kouluun.

— Ehket sinä osaa lukeakaan?

Osasi hän sentään lukea, Ödegaard otti pienen kirjan ja antoi sen hänelle. Hän avasi kirjan ja katsoi siihen, käänsi sen ja katseli kantta.

— En minä osaa lukea niin pientä kirjoitusta, sanoi hän. Mutta hänen täytyi kun täytyikin ja äkkiä hän kävi tavattoman typeräksi; silmät ja suu olivat riipuksissa, kaikki jäsenet herpoutuivat: — H-e-r-r-a J-u-m-a herra jumala s-a, herra jumala sanoi M-M…

— Mutta varjelkoon, etkö sinä vielä osaa lukea! Ja sinä olet jo 10—12 vuoden vanha. Etkö sinä mielelläsi tahdo oppia lukemaan?

Vähitellen sai hän suustaan, että kyllähän hän tahtoisi.

— Tule minun kanssani, niin voimme heti käydä kiinni.

Tyttö liikahti, mutta katsahtaakseen taloon.

— Niin, sano se vaan äidillesi, sanoi Ödegaard. Äiti astui juuri ohi ja kun hän näki lapsen puhuvan vieraan kanssa, tuli hän porraskivelle.

— Hän tahtoo lukea kanssani, sanoi lapsi kahden! vaiheilla, silmät tähdättyinä äitiin.

Äiti ei vastannut, vaan laski molemmat kädet kupeilleen ja katseli
Ödegaardiin.

— Teidän lapsenne on ihan taitamaton, sanoi vieras, — ette voi vastata teostanne Jumalalle ettekä ihmisille, kun annatte hänen elää tällä tavalla.

— Kuka sinä olet? kysyi Gunlaug terävästi.

— Hans Ödegaard, pappinne poika.

Gunlaugin kasvot kirkastuivat jonkun verran, hän oli kuullut hänestä paljasta hyvää, Ödegaard alkoi taasen:

— Silloin tällöin käydessäni kotona, olen kiinnittänyt huomiota tähän lapseen. Tänään olen saanut hänestä uuden muistutuksen. Hänen ei enään pidä harjaantua semmoisessa, joka vaan on pahaa.

Äidin kasvot sanoivat selvästi: — mitä se sinuun kuuluu? mutta
Ödegaard kysyi tyynesti:

— Pitää hänen kai saada oppia jotakin?

— Ei.

Kevyt puna lehahti vieraan kasvoille.

— Miksei?

— Ovatko ne sitte paremmat, jotka saavat oppia? Gunlaug oli saanut vain yhden kokemuksen, mutta siitä hän piti kiinni.

— Minua kummastuttaa, että joku voi sellaista kysyä!

— Voi kyllä; — minä tiedän, että ne eivät ole paremmat! ja hän astui alas portaat, tehdäkseen lopun tästä sananvaihdosta.

Mutta Ödegaard astui hänen tielleen.

— Teidän ei pidä astua tämän velvollisuuden ohi. Te olette ymmärtämätön äiti.

Gunlaug mittasi häntä kiireestä kantapäähän.

— Kuka sinulle on sanonut, mikä minä olen? sanoi hän, astellen hänen ohitseen.

— Te itse, ja juuri nyt; sillä muuten te olisitte huomannut, että tämä lapsi menee pilalle.

Gunlaug kääntyi, silmä sattui silmään; hän näki Ödegaardin pysyvän sanoissaan ja häntä rupesi peloittamaan. Hän oli seurustellut vain merimiesten ja työväen kanssa; tällaista kieltä ei hän milloinkaan ollut kuullut.

— Mitä sinä tahdot minun lapsestani? kysyi hän.

— Opettaa hänelle mitä hänen sielunsa pelastukseen kuuluu ja sitte katsoa mitä hänestä tulee.

— Minun lapsestani ei pidä tulla muuta kuin mitä minä tahdon.

— Hänestä pitää; hänestä pitää tulla mitä Jumala tahtoo.

Gunlaug tyhmistyi.

— Mitä se merkitsee? sanoi hän ja tuli likemmä.

— Se merkitsee, että hänen pitää oppia sitä mihin hänellä on lahjoja; sillä sitä varten Jumala ne on antanut.

Gunlaug astui ihan likelle.

— Eikö minun sitte pidä määrätä hänen asioitaan, minun, joka olen hänen äitinsä? kysyi hän ikäänkuin todella aikoen kuunnella neuvoa.

— Pitää kyllä; mutta pitää teidän ottaa varteen toistenkin neuvoja, jotka ymmärtävät asiat paremmin; teidän pitää ottaa varteen Jumalan tahto.

Gunlaug seisoi hetkisen ääneti.

— Entä jos hän oppii liian paljon, sanoi hän; — köyhän lapsi! lisäsi hän ja silmäili hellästi tytärtä.

— Jos hän oppii liian paljon säätyisekseen, on hän samalla mennyt toiseen säätyyn.

Äiti käsitti paikalla hänen tarkoituksensa ja lausui ikäänkuin itsekseen, silmän yhä raskaampana riippuessa kiinni lapsessa:

— Se on vaarallista.

— Ei ole kysymys siitä, sanoi Ödegaard lempeästi, — vaan siitä mikä on oikein.

Naisen voimakkaisiin silmiin tuli outo ilme; hän loi taasen Ödegaardiin läpitunkevan katseen, mutta Ödegaardin äänessä, sanoissa, koko olennossa oli niin paljon totuutta, että Gunlaug kävi aseettomaksi. Hän astui lapsen luo, kiersi kätensä sen pään ympäri eikä saanut puhutuksi.

— Minä luen hänen kanssaan tästä lähtien siihen asti kun hän on käynyt rippikoulun, sanoi Ödegaard ikäänkuin auttaakseen äitiä alkuun. — Minä tahtoisin ruveta pitämään huolta tästä lapsesta.

— Ja sitte sinä otat hänet minulta?

Ödegaard hätkähti ja katsoi häneen kysyvästi.

— Paremmin sinä sen kai ymmärrät kuin minä, sai äiti vaivoin tulemaan; — mutta jollet sinä olisi maininnut Jumalaa … hän keskeytti puheensa; tytön hiukset olivat silinneet hänen käsiensä alla, hän otti huivin kaulastaan ja sitoi sen tytön kaulaan. Muulla tavalla ei hän ilmaissut, että lapsi saisi mennä Ödegaardin mukaan, mutta hän riensi rakennuksen taakse, ikäänkuin ei olisi tahtonut olla sitä näkemässä.

Tämän nähdessään tunsi Ödegaard äkkiä pelkäävänsä sitä mitä nuoruuden kiihkolla oli ottanut niskoilleen. Mutta lapsi tunsi pelkäävänsä sitä, joka ensi kerran oli voittanut hänen äitinsä ja tämän molemminpuolisen pelon vallassa läksivät he ensi oppitunnilleen.

Senjälkeen tytön järki ja tiedot Ödegaardin mielestä kasvamistaan kasvoivat. Hänen keskustelunsa oppilaansa kanssa kääntyivät usein itsestään varsin omituisille teille. Usein esitti hän raamatun ja maailmanhistorian henkilöt sillä tavalla, että hän viittasi siihen tehtävään, jonka Jumala oli antanut heille. Hän osoitti Saulia, joka harhaili villinä, ja David-poikaa, joka kaitsi isänsä karjaa, kunnes Samuel tuli ja laski Herran käden heidän päälleen. Suurin tehtävä oli kuitenkin se, kun Herra itse vaelsi maan päällä, pysähtyi kalastajamajoille ja kutsui. Ja köyhä kalastaja nousi ja seurasi — tuskaan ja kuolemaan, mutta aina ilolla; sillä tietoisuus tehtävästä vie läpi kaikkien vastuksien.

Tämä ajatus seurasi tyttöä eikä hän vihdoin voinut pidättyä, vaan kysyi häneltä omaa tehtäväänsä. Ödegaard katsoi häneen kunnes hän punastui ja vastasi sitte, että ihminen työllä saavuttaa tehtävänsä; se voi olla vaatimaton ja pieni, mutta jokaisella on tehtävänsä. Tyttöön tarttui suuri into; se käytti hänen työtään täysikasvaneen voimalla, se temmellytti hänen leikkejään ja laihdutti häntä itseään. Hän rupesi ikävöimään seikkailuja: hän tahtoi leikata hiuksensa, pukeutua pojaksi ja lähteä taisteluun! Mutta kun opettaja eräänä päivänä sanoi hänelle, että hänen hiuksensa ovat niin kauniit, kun hän vaan palmikoi ne, niin rupesi hän pitämään niistä ja uhrasi sankarnimen pitkien hiustensa takia.

Sittemmin rupesi hän tyytymään siihen, että oli tyttö ja hänen työnsä sujui levollisemmin, unelmien ladellessa mitä erilaisimpina.

KOLMAS LUKU.

Hans Ödegaardin isä oli nuorena poikana lähtenyt maailmalle Ödegaardin kylästä Bergenin hiippakunnassa; ihmiset olivat auttaneet häntä ja hän oli nyt oppinut mies ja kiivas saarnaaja. Hän oli samalla mahtava mies, ei niin paljon puheissaan kuin teoissaan. Sillä hänellä oli "hyvä muisto", kuten sanotaan. Tälle miehelle, joka sitkeydellä ajoi tahtonsa perille, piti kuitenkin tulla tenä paikassa, jossa hän sitä vähinten odotti ja jossa se häneen kipeinten koski.

Hänellä oli kolme tytärtä ja poika. Poika, Hans, oli koulunsa valo; isä valmisti itse hänen lukujaan ja iloitsi siitä joka päivä. Hansilla oli ystävä, jonka hän auttoi vierustoverikseen ja joka sentähden rakasti häntä likinnä äitiään eninten maailmassa. Yhdessä kävivät he koulun ja yhdessä läksivät he yliopistoon; yhdessä suorittivat he ensimäiset tutkinnot ja yhdessä piti heidän käydä käsiksi samoihin lukuihin. Eräänä päivänä, kun he, sovittuaan lukujärjestyksestä, rauhallisesti astuivat alas portaita, heittäytyi Hans hyvän tuulensa ja ilonsa vallassa toverin selkään, mutta vei hänet siinä kumoon ja muutamia päiviä myöhemmin seurasi kuolema. Kuoleva rukoili äitiään, joka oli leski ja joka menetti ainoan lapsensa, hänen mielikseen ottamaan Hansin poikansa sijaan. Äiti kuoli miltei samaan aikaan kuin poika, mutta testamentti määräsi hänen melkoisen omaisuutensa Hans Ödegaardille.

Kului miltei vuosi ja päivä ennenkuin Hans tointui tästä iskusta. Pitempi ulkomaanmatka nosti häntä senverran, että hän saattoi päättää teologiset lukunsa; mutta mikään mahti ei saanut häntä käyttämään tutkintoja hyväkseen.

Isän hartain toivo oli ollut saada hänet apulaispapikseen, mutta eihän häntä saanut edes kertaakaan nousemaan saarnatuoliin; hän antoi aina saman vastauksen: hän ei tuntenut kutsumusta. Se oli isälle niin katkera pettymys, että se vanhensi häntä vuosia. Myöhään hän oli joutunut lukutielle, hän oli jo vanha mies, tehnyt ankarasti työtä ja aina pitänyt tuota päämäärää silmiensä edessä. Nyt istui poika hänen yläpuolellaan samassa talossa, missä asui mukavassa, tilavassa huoneustossa; mutta alakerrassa istui pienessä konttorikamarissa, lampun valossa, joka tuikki vanhuuden yöhön, alati ahertava, vanha pappi. Tämän pettymyksen perästä ei hän tahtonut enempää kuin saattanutkaan ottaa vierasta apua eikä hän myöskään tahtonut taipua pojan tahdon alle ja ottaa eroa virastaan; sentähden ei hän levännyt kesällä eikä talvella, mutta poika teki joka vuosi pitemmän ulkomaanmatkan. Kotona ollessaan ei hän seurustellut kenenkään kanssa, paitsi että hän enemmän tai vähemmin puhumattomana söi päivällistä isän pöydän ääressä. Mutta jos joku tahtoi puhua hänen kanssaan, henki hänestä vastaan etevämmän selvyys ja totuuden kiivaus, joka teki keskustelun miltei kiusalliseksi. Kirkossa ei hän koskaan käynyt; mutta hän antoi enemmän kuin puolet tuloistaan hyväntekeväisyystarkoituksiin ja aina mitä tarkimmin määräten miten ne olivat käytettävät.

Tämä suuremmoinen hyväntekeväisyys erosi niin kokonaan pienen kaupungin ahtaista tavoista, että se valtavasti vaikutti kaikkiin. Kun lisäksi muistaa, kuinka yksin hän eli, kuinka hän alituiseen matkusti ulkomailla ja kuinka kaikki pelkäsivät häntä puhutella, saattaa käsittää, että hänestä tuli salaperäinen olento, jolla kuviteltiin olevan kaikellaisia ominaisuuksia ja etevämmyyksiä. Kun tämä mies alentui ottamaan Kalastajatytön jokapäiväisen huolenpitonsa esineeksi, oli tyttö aateloitu.

Nyt tahtoi toinen toisensa perästä ruveta pitämään hänestä huolta, varsinkin naiset. Eräänä päivänä oli hän pukeutunut kaikkiin taivaankaaren väreihin: hän oli nimittäin pannut ylleen kaikki lahjansa ja luuli olevansa oikein opettajansa mielen mukaan, kun tämä aina tahtoi nähdä häntä somana. Mutta niin pian kuin hän hänet näki, kielsi hän häntä koskaan ottamasta vastaan jotakin; hän moitti häntä pintapuoliseksi ja turhanpäiväiseksi: hän ajoi takaa vain tyhjiä päämääriä ja löysi iloa narrin tempuista. Kun hän seuraavana aamuna tuli tunnille itkettynein silmin, vei hän hänet mukaansa kävelymatkalle kaupungin ulkopuolelle. Sitte hän kertoi hänelle Davidista, — hänen tapansahan oli ottaa milloin mikäkin henkilö ja näyttää oppilaalle tuttu uudessa valossa. Ensin kuvasi hän häntä nuorena, kauniina, voimakkaana, täynnä huoletonta uskoa. Sentähden pääsi hän voittokulkueeseen ennenkuin vielä oli täysikasvanutkaan. Hänet kutsuttiin paimenesta kuninkaaksi, hän asui luolissa, mutta rakensi lopulta Jerusalemin. Hän istui kauniissa vaatteissa soittamassa sairaalle Saulille, mutta kun hänestä itsestään oli tullut sairas kuningas, soitti ja lauloi hän itselleen, puettuna katumuksen ryysyihin. Tehtyään sankartekonsa, lepäsi hän synnin luona, sitte tuli profeetta ja rangaistus ja hän tuli uudelleen lapseksi. David, joka saattoi nostaa kaiken Herran kansan veisaamaan ylistyslauluja Herralle, makasi itse ruhjottuna Herran jalkain juuressa. Oliko hän kauniimpi, kun voiton seppel kulmillaan tanssi arkin edessä omien laulujensa tahdissa, vaiko silloin, kun hän salakammiossaan kerjäsi armoa rankaisevalta kädeltä?

Tämän keskustelun jälkeisenä yönä näki Petra unen, jota ei sittemmin koko ikänään unohtanut. Hän istui nimittäin valkoisen hevosen selässä voittokulkueessa, mutta tanssi samalla hevosen edessä rääsyissä.

Hyvän aikaa myöhemmin Pedro Ohlsen, jonka hän heidän silloin tavattuaan puutarhassa, oli huomannut likentelemistään likentelevän, eräänä iltana, kun hän istui metsän laidassa kaupungin ulkopuolella lukemassa läksyjään, astui ohi ihan likeltä ja kuiskasi oudosti hymyillen: — Hyvää iltaa!

Vaikka vuosia oli kulunut, oli äidin kielto ettei hänen kanssaan saa puhua, niin selvänä tytön mielessä, ettei hän vastannut. Mutta päivä päivältä astui hän ohi samalla tavalla ja lausuen saman tervehdyksen. Vihdoin tyttö häntä odotti, kun ei häntä kuulunut. Pian rupesi hän ohi astuessaan tekemään pienen kysymyksen, sittemmin kaksi ja vihdoin syntyi kokonaisia keskusteluja. Tuollaisen keskustelun perästä antoi Pedro hopeataalarin luisua tytön syliin ja läksi samassa ilon vallassa tiehensä. Äiti oli kieltänyt puhumasta hänen kanssaan, Ödegaard ottamasta vastaan lahjoja keneltäkään. Ensimäisen kiellon hän vähitellen oli unohtanut, mutta nyt se muistui hänen mieleensä, kun se vähitellen oli johtanut toisenkin kiellon rikkomiseen. Päästäkseen irti rahoista, hankki hän käsiinsä jonkun, jota kestitsi niillä; mutta parhaimmallakaan tahdolla ei saattanut syödä enempää kuin neljännes taalarilla. Mutta sitte rupesi hän katumaan sitäkin, että oli hävittänyt taalarin eikä antanut sitä takaisin. Se kolikko, joka oli jäänyt taskuun, poltti niin että olisi luullut vaatteisiin tulevan läven; hän otti sen ja viskasi järveen. Mutta ei hän silti päässyt taalarilta rauhaan. Se oli polttanut hänen ajatuksensa. Jahka hän tunnustaa, niin se menee ohitse, sen hän tunsi; mutta äidin silloinen hirveä vimma ja Ödegaardin vilpitön luottamus häneen, peloittivat nekin osaltaan yhtä paljon. Äiti ei huomannut mitään, mutta Ödegaard keksi pian, että hän kantoi mielessään jotakin, joka teki hänet onnettomaksi. Hellästi kysyi hän eräänä päivänä, mitä se oli ja kun tyttö vastauksen asemasta purskahti itkuun, luuli hän, että kotona oli puute ja antoi hänelle 10 spesietaalaria. Se, että hän synnistään huolimatta sai häneltä rahaa, teki häneen mahtavan vaikutuksen ja kun hän nyt lisäksi oli saanut rahoja, jotka peittelemättä saattoi antaa äidille, rehellisiä rahoja, niin tunsi hän ikäänkuin vapautuvansa rikoksesta ja heittäytyi suurimman riemun valtaan. Hän kävi molemmin käsin kiinni Ödegaardin käteen, hän kiitteli, hän nauroi, hän hyppeli paikoillaan, ihastus säteili kyynelten läpi, hän katseli häntä kuten koira katselee herraansa, kun se pääsee seuraamaan häntä ulos. Ödegaard ei saattanut tuntea häntä entisekseen; hän, joka muuten istui aivan vaipuneena hänen sanoihinsa, vei häneltä nyt kaiken vallan; ensi kertaa tunsi nuori mies väkevän villin luonteen avautuvan, ensi kertaa huuhteli elämän lähde häntä punaisella vuollaan ja hän väistyi purppurankuumana syrjään. Mutta tyttö karkasi ovelle ja mäkien poikki kaupungista kotiin. Hän laski rahat liedelle äidin eteen ja karkasi hänen kaulaansa.

— Kuka on antanut sinulle rahat? sanoi äiti ja oli jo valmiiksi vihoissaan.

— Ödegaard, äiti. Hän on suurin ihminen maailmassa.

— Mitä minä näillä teen?

— En tiedä; — herranen aika, äiti, jos sinä tietäisit! ja tyttö heittäytyi taasen hänen kaulaansa; nyt hän saattoi ja nyt hän tahtoi sanoa hänelle kaikki.

Mutta äiti irtaantui malttamattomana.

— Vai hommaat sinä minulle vaivaisapua? Vie paikalla rahat takaisin hänelle! Jos sinä olet uskotellut hänelle, että minä olen puutteessa, niin olet valehdellut!

— Mutta äiti!

— Vie hänelle paikalla rahat, sanon minä, taikka minä menen itse viemään ne hänelle ja paiskaan ne hänen silmilleen, hänen, joka on vienyt minulta lapseni!

Viime sanoja lausuessa vapisivat äidin huulet; Petra peräytyi kalpenemistaan kalveten, avasi hiljaa oven ja astui hiljaa ulos. Ennenkuin hän itsekään tiesi, oli kymmenen spesietaalarin seteli muuttunut säpäleiksi hänen sormissaan. Tämän huomatessaan syttyi hän kiukkuun äitiä vastaan. Mutta Ödegaardin ei pitänyt saada tietää mitään! — tai hänen piti saada tietää kaikki! Hänelle ei saanut valehdella! Hetkisen perästä seisoi hän hänen kodissaan ja kertoi, ettei äiti tahtonut ottaa vastaan rahaa ja että hän harmissaan siitä että piti lähteä viemään rahat takaisin, oli repinyt setelin rikki. Hänen teki mieli kertoa enemmän, mutta Ödegaard otti hänet niin kylmästi vastaan, käski hänen nyt mennä kotiin ja kehoitti häntä osottamaan tottelevaisuutta äitiä kohtaan, silloinkin kun se tuntuu raskaalta. Tämä oli tytöstä outoa, sillä tiesihän hän senverran ettei Ödegaard ollut tehnyt niinkuin isä tahtoi. Kotimatkalla pääsi myrsky valloilleen ja juuri samassa tuli Pedro Ohlsen häntä vastaan. Tyttö oli kaiken aikaa vältellyt häntä ja aikoi nytkin tehdä samoin, sillä hän oli syypää koko onnettomuuteen. — Missä sinä olet ollut? kysyi hän ja tuli perässä. — Onko sinulle sattunut jotakin ikävää? Hänen mielessään kävi sellainen aallokko, että se saattoi viskata hänet minne hyvänsä ja tarkemmin ajatellessa ei hän oikeastaan käsittänyt, minkätähden äiti kieltäisi häntä seurustelemasta juuri Pedron kanssa; oikkuja ne kai olivat, kaikki nuo.

— Tiedätkö mitä minä olen tehnyt? virkkoi Pedro miltei nöyränä, kun tyttö oli seisahtunut. — Minä olen ostanut purjeveneen sinulle; — arvelin että sinusta ehkä olisi hauskaa purjehtia… Ja hän hymyili.

Hänen hyvyytensä, jossa tuntui köyhän rukous, liikutti tyttöä juuri nyt; hän nyökytti päätään — ja silloin tuli Pedrolle kiire. Hän kuiskasi innoissaan, että tyttö menisi kaupungin ulkopuolelle, oikeanpuolista puukujaa pitkin, suurelle, keltaiselle talaalle; sen takaa tulisi Pedro häntä noutamaan; sinne ei kukaan näkisi. Hän meni, ja hän tuli, iloisena, mutta kunnioitusta täynnä kuin vanha lapsi, ja otti tytön veneeseen. Hetkisen he purjehtivat kevyen tuulen käydessä, laskivat sitte saareen, johon kiinnittivät veneen ja menivät maihin. Pedro oli ottanut kaikellaisia makeisia mukaan tytölle, hän jakeli niitä pelonsekaisella ilolla ja otti esiin huilunsa ja soitti. Hetkiseksi unohti tyttö surunsa, katsellessaan hänen iloaan ja kun heikkojen ihmisten ilo aina tekee surumieliseksi, rupesi hän pitämään tuosta miehestä.

Tämän perästä salasi hän äidiltään uutta, vakituista salaisuutta ja se johti pian siihen, että hän piti äitiä kaiken ulkopuolella. Gunlaug ei kysellyt; hän luotti kokonaan, kunnes kerran ei enään luottanut ensinkään.

Mutta Ödegaardiltakin salasi Petra siitä päivästä lähtien paljon asioita, sillä hän vastaanotti Pedro Ohlsenilta paljon lahjoja, Ödegaardkaan ei kysellyt, koko opetus siirtyi päivä päivältä pitemmän matkan päähän. Petra oli siis jakautunut kolmen välille; toisen luona ei hän puhunut toisesta ja jokaiselta salasi hän erityisesti jotakin.

Tämän kaiken aikana oli hän, itsekään tietämättään, tullut täysikasvuiseksi ja eräänä päivänä ilmoitti Ödegaard hänelle, että hänet piti päästettämän ripille.

Tämä tieto toi tytön mieleen suurta levottomuutta; sillä hän tiesi, että ripillepääsyn mukana loppuisi opetus, ja mitä seuraisi sitte? Äiti antoi rakentaa taloonsa vinttikamaria. Hänen piti ripille päästyä saada oma huone; alituinen nakutus ja vasaroiminen muistutti hänelle sitä tuskallisesti. Ödegaard näki hänen käyvän yhä hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi, silloin tällöin huomasi hän niinikään hänen itkeneen. Asioiden ollessa tällä kannalla teki uskonnonopetus suuren vaikutuksen, vaikka Ödegaard huolellisesti vältti kaikkea, mikä saattoi häntä liikuttaa. Siitä syystä lopetti hän noin pari viikkoa ennen ripillepääsyä opetuksen, lyhyesti ilmoittamalla, että tämä oli viimeinen tunti. Sillä hän tarkoitti viimeistä tuntia, jonka hän antoi, vastakin kyllä tulisi hän pitämään huolta tytöstä, vaikka toisten kautta. Tyttö jäi kun jäikin istumaan paikoilleen, veri pakeni hänen kasvoiltaan, silmät eivät päässeet riistäytymään irti ja ehdottoman liikutuksen vallassa riensi Ödegaard perustelemaan menettelyään:

— Eiväthän kaikki nuoret tytöt ripille päästessään ole täysikasvuisia; — mutta kai sinä tunnet, että olet.

Jos tyttö olisi seisonut suuren tulen loimussa, ei hän olisi voinut lehahtaa punaisemmaksi kuin hän tuli kuullessaan nämä sanat; povi aaltoili, silmät katsoivat epävarmoina ja täyttyivät kyynelillä ja kuin takaa-ajajaa paeten kiirehti Ödegaard sanomaan:

— Jatkammeko ehkä sitte kuitenkin? Vasta jälkeenpäin hän tiesi mitä oli ehdottanut; se oli väärin; hän tahtoi paikalla ottaa sanansa takaisin; mutta tyttö nosti jo silmänsä hänen puoleensa, ei hän huulin lausunut iloansa, mutta sitä ei voimakkaammin olisi voinut ilmaista. Puolustaakseen itseään omissa silmissään jonkun syyn perustuksella, kysyi hän:

— Varmaan sinä nyt erityisesti haluat päästä johonkin työhön — siinä hän kumartui hänen puoleensa — johonkin, johon tunnet kutsumusta, Petra?

— Ei, vastasi tyttö niin kiireesti, että Ödegaard punastui ja jähtyneenä painui takaisin vuosien vanhoihin mietteisiinsä; tytön odottamaton vastaus oli herättänyt ne takaisin eloon.

Jotakin omituista tytössä liikkui, sen hän epäämättömästi oli huomannut jo silloin kun Petra oli lapsi ja hän näki hänen laulaen marssivan kaupungin poikakomppaniojen etunenässä. Mutta jota kauvemmin hän häntä opetti, sitä vähemmin sai hän selkoa hänen lahjoistaan. Ne kyllä ilmenivät joka liikkeessä; kaikki mitä hän ajatteli ja tahtoi, sen sielu ja ruumis kyllä osoittivat, molemmat yhdellä haavaa, voimakkaasti ja aina kauneuden heijastuksessa. Mutta puettuina sanoihin ja varsinkin kirjoitettuina, tuli niistä pelkkää lapsellisuutta. Koko tyttö oli kuin paljasta mielikuvitusta, mutta Ödegaard piti sitä levottomuutena. Tyttö oli hyvin ahkera, mutta hänen lukemisensa päätarkoituksena oli päästä eteenpäin, eikä oppia; se mikä seisoi seuraavalla sivulla, kiinnitti eninten hänen mieltään. Hänellä oli uskonnollista tunnetta, mutta ei, kuten rovasti sanoi "taipumusta uskonnolliseen elämään" ja Ödegaard oli usein huolissaan hänestä. Nyt katseli Ödegaard juuri asioita lähtökohdasta; ehdottomasti siirtyivät hänen ajatuksensa kiviportaiden eteen, missä hän oli ottanut tytön hoitoonsa; hän kuuli äidin terävän äänen laskevan vastuunalaisuuden hänen hartioilleen, siksi että hän oli maininnut Jumalan nimen. Asteltuaan muutaman kerran edestakaisin, sai hän kootuksi mielenmalttinsa.

— Nyt minä lähden ulkomaille, lausui hän jonkun verran arasti; — olen pyytänyt sisariani ottamaan sinut huostaansa sillaikaa, ja kun minä palaan, ajattelemme asiaa likemmin. Hyvästi! — Näemme toisemme kyllä vielä ennenkuin minä matkustan!

Hän astui niin äkkiä seuraavaan huoneeseen, ettei Petra saanut edes antaa hänelle kättä.

Hän näki hänet siellä missä vähinten oli odottanut häntä näkevänsä, nimittäin papinpenkissä kuorin luona, ihan hänen edessään, kun hän lapsiparvessa seisoi lattialla. Se kiihoitti häntä niin, että hänen ajatuksensa pitkän aikaa harhailivat poissa pyhästä toimituksesta, johon hän nöyränä ja rukoillen oli valmistautunut. Ödegaardin vanha isäkin seisahtui pitkään katselemaan poikaansa, kun hän astui esiin alkamaan. Pian piti Petran vielä kerran pelästyä kirkossa; sillä vähän alempana istui Pedro Ohlsen uusissa, kankeissa vaatteissaan; hän kurotti paraikaa kaulaansa katsellakseen poikien päiden yli tyttöparveen, häntä! Samassa hän kuitenkin taas sukelsi alas; mutta alituiseen näki Petra hänen kurottavan ohuttukkaista päätään, samassa taas sukeltaakseen näkyvistä; se johdatti Petran ajatuksia muualle, hän ei olisi tahtonut katsoa, mutta hän näki vaan, ja nyt — juuri kun muut olivat mielenliikutuksissaan, monet niin että itkivät — näki Petra kauhistuksekseen Pedron nousevan ylös, suu ja silmät kankeina, ammollaan: hän pelästyy, ei pääse istuutumaan eikä liikkumaan; sillä hänen edessään seisoo Gunlaug pää pystyssä, koko pituudessaan. Petraa puistatutti, kun hän näki äitinsä; sillä hän oli valkoinen kuin alttariliina. Hänen mustat, kiharat hiuksensa näyttivät nousevan pystyyn ja silmiin tuli äkkiä poistyöntävä voima, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet sanoa: "pois tytöstäni, mitä sinä hänestä tahdot!" Pedro lyyhistyikin penkille tämän katseen alla ja hetkisen perästä hiipi hän pois kirkosta.

Sitte sai Petra rauhan ja jota enemmän toimitus edistyi, sitä voimakkaammin riisti se hänet mukaansa. Ja kun hän vannottuaan valansa palasi paikoilleen ja kyynelten läpi katsoi Ödegaardiin, joka oli likimpänä kaikkia hänen hyviä päätöksiään, silloin teki hän sydämessään sen lupauksen, ettei antaisi hänen luottamuksensa joutua häpeään. Ja se uskollinen silmä, joka loistaen tähtäsi takaisin tyttöön, näytti anovan samaa; mutta kun tyttö oli päässyt penkkiinsä ja vielä kerran haki häntä, oli hän poissa. Pian asteli hän kotiin päin äitinsä kanssa, joka matkalla lausui:

— Nyt minä olen tehnyt mitä minulle tulee; — nyt saa Jumala tehdä loput.

Kun he molemmat yksinään olivat syöneet, sanoi hän taas nousten:

— Taitaa pitää lähteä tästä sen papinpojan luo. Enhän minä tiedä mitä siitä tulee, mitä hän hommaa, mutta hyvää hän kai on tarkoittanut. Pane taas päällesi, lapsi!

Tie kirkolle, jota he niin usein yhdessä olivat astelleet, kulki kaupungin yläpuolella, mutta kadulla eivät he koskaan olleet kulkeneet yhdessä. Tuskinpa äiti, palattuaan kaupunkiin, lienee kadulla ollutkaan. Mutta nyt hän kääntyi sinne, hän tahtoi kulkea koko kadun mitan, tahtoi kulkea sen täysikasvaneen tyttärensä kanssa!

Konfirmationipyhän iltapäivällä on tuollainen pieni kaupunki aina liikkeellä; kuljetaan talosta taloon onnittelemassa, tai katua ylös alas, näyttäytymässä ja katselemassa väkeä. Joka askeleelta pysähdytään tervehtimään, paiskataan kättä ja lausutaan hyviä toivotuksia; köyhän lapsi tulee rikkaan käytetyissä vaatteissa ja häntä viedään kiittämään niistä. Kaupungin merimiehet ulkomaalaisissa vaatteissaan, lakki kallella päässä, ja kaupungin keikarit, kauppapalvelijat, kulkivat ryhmissä, kaikkia tervehtien; latinakoulun keskenkasvuiset pojat, jokainen pidellen käsikoukussaan parhainta ystäväänsä maailmassa, honkkeloivat perässä, riehakasti arvostellen muita; — mutta tänä päivänä täytyi kaikkien nöyrästi väistyä kaupungin leijonaa, nuorta kauppiasta, kaupungin rikkainta miestä, Yngve Voldia, joka juuri oli palannut Espanjasta, valmisna huomispäivästä ottamaan käsiinsä äitinsä suuren kalakaupan. Vaalea hattu vaaleilla hiuksilla loisti hän kadulla niin että nuoret rippilapset miltei joutuivat unohduksiin. Kaikki toivottivat häntä tervetulleeksi, hän puhui kaikkien kanssa, hymyili kaikille. Vaalea hattu vaaleilla hiuksilla vaelteli katua ylös, alas ja valoisa nauru kuului. Kun Petra ja hänen äitinsä tulivat ulos, kohtasivat he hänet ensimäiseksi ja, ikäänkuin he todella olisivat tönäisseet häntä, peräytyi hän Petraa, jota ei tuntenut entisekseen.

Hän oli kasvanut pitkäksi, ei äidin mittaiseksi, mutta kuitenkin pitemmäksi useimpia muita, hän oli käynyt siroksi, sorjaksi, reippaaksi — hän oli kuin äiti eikä kuitenkaan äiti, alituisesti vaihdella välähdellen. Itse nuori kauppiaskaan, joka yhä seurasi, ei enään pystynyt vetämään kävelijäin katseita puoleensa; äiti ja tytär yhdessä olivat oudompi näky. He astelivat nopeasti, tervehtimättä, koska muut kuin merimiehet heitä harvoin tervehtivät. Vielä nopeammin he kuitenkin palasivat takaisin, sillä he olivat kuulleet Ödegaardin jo lähteneen kotoa höyrylaivalle, jonka juuri piti lähteä. Varsinkin piti Petra kiirettä. Hänen täytyi, hänen täytyi saada sanoa hänelle hyvästi ja kiittää häntä ennenkuin hän läksi. Pahasti hän teki, kun sillä tavalla läksi hänen luotaan! Hän ei huomannut ketään niistä, jotka katselivat häntä; hän näki laivan savun kattojen yläpuolella, ja se näytti etenevän. Kun he tulivat sillalle, läksi laiva juuri liikkeelle ja itku kurkussa riensi Petra etemmä puukujaan, hän juoksi enemmän kuin käveli ja äiti asteli perässä. Koska laiva oli tarvinnut aikaa kääntyäkseen satamassa, jäi hänelle kyllä aikaa juosta vuonolle, nousta kivelle ja siinä huiskuttaa nenäliinaansa. Äiti jäi puukujaan eikä lähtenyt rantaan asti; Petra huiskutti — nosti kättään korkeammalle ja korkeammalle; mutta kukaan ei huiskuttanut takaisin.

Silloin ei hän enään jaksanut hillitä itseään, vaan itkun takia täytyi hänen lähteä ylempää tietä kotiin. Äiti seurasi, mutta ääneti. Kyynelten vallassa, ympärilleen katsomatta, tuli hän vinttikamariin, jonka äiti tänään oli hänelle lahjoittanut ja jossa hän tänä yönä oli nukkunut ensi kerran ja aamulla niin täynnä riemua pukeutunut uusiin vaatteisiinsa; hän ei tahtonut mennä alas, vaikka sinne oli tullut merimiehiä ja vieraita, hän riisui rippipukunsa, hän istui vuoteensa laidalla myöhään yöhön eikä mikään hänestä tuntunut niin onnettomalta kuin tulla täysikasvaneeksi.