NELJÄS LUKU.
Heti konfirmationin perästä läksi hän eräänä päivänä Ödegaardin sisarten luo, mutta huomasi pian, että Ödegaard oli mahtanut erehtyä; sillä rovasti ei ollut häntä näkevinään ja tyttäret, molemmat Ödegaardia vanhemmat, pysyivät kankeina. He tyytyivät veljen puolesta antamaan niukkoja tietoja siitä mihin Petran nyt oli ryhtyminen. Koko aamupäivän piti hänen ottaa osaa taloustoimiin eräässä talossa kaupungin ulkopuolella ja iltapäivällä käydä neulomakoulua, yöt hänen piti viettää kotona, samoin syödä aamiaista ja illallista. Hän teki kuten oli määrätty ja viihtyi aika hyvin niin kauvan kuin puuha oli uutta, mutta myöhemmin ja varsinkin kesällä, se rupesi häntä ikävystyttämään; sillä tähän aikaan oli hän tottunut istumaan metsässä kaiken päivää, hän oli lukenut kirjojaan, joita hän nyt sydämestään kaipasi, kuten kaipasi Ödegaardia, kuten kaipasi puhekumppania. Seuraus oli, että hän vihdoin otti puhekumppanin mistä löysi. Siihen aikaan tuli neulomakouluun nimittäin nuori tyttö, jonka nimi oli Liisa Let, nimittäin Liisa, mutta ei Let; sillä Let oli ollut nuori kadetti, joka käydessään kotona joululomalla, oli mennyt hänen kanssaan kihloihin, kun hän vasta oli koulutyttö. Liisa vakuutti niin totta kuin hän eli, ettei siinä ollut perää ja rupesi itkemään heti kun asiaa mainittiin, mutta Liisa Letiksi häntä senjälkeen sanottiin kun sanottiinkin. Pieni, reipas Liisa Let itki usein ja nauroi usein, mutta sekä itkiessään että nauraessaan ajatteli hän rakkautta. Uudet, oudot ajatukset täyttivät pian mehiläisparvena koko neulomakoulun; kun käsi ojentui ottamaan lankarullaa, kosi se ja rulla suostui tai antoi rukkaset; neula meni kihloihin langan kanssa ja lanka uhrautui piste pisteeltä julman neulan hyväksi; se joka pisti sormeensa, vuodatti sydänverensä, se, joka vaihtoi neulaa, oli uskoton. Jos kaksi tytöistä kuiskaili keskenään, puhuivat he jostakin ihmeellisestä tapahtumasta; pian rupesi kaksi uutta tyttöä kuiskailemaan, sitte taas kaksi uutta; jokaisella oli oma uskottunsa ja salaisuuksia oli tuhansia; se oli ihan sietämätöntä.
Kerran iltapäivällä hämärissä — kun tuli sellaista hienoa sadetta, josta sanotaan että sataa tuhuttaa, seisoi Petra suuri huppuliina päässä kotitalonsa edustalla ja katseli etehiseen, jossa nuori merimies seisoi valssin säveltä vihellellen. Tyttö piteli molemmin käsin huppuliinaa kireästi leukansa alla niin että vain silmät ja nenä näkyivät, mutta merimies huomasi selvästi, että hän vilkutteli silmää hänelle, ja merimies hypähti heti paikalla sinne missä hän seisoi.
— Kuule Gunnar, tuletko kävelemään?
— Mutta sataa.
— Vähät siitä! ja he astuivat pienelle talolle ylempänä.
— Osta minulle pari leivosta — niitä, joissa on vispilöityä kermaa.
— Aina sinä tahdot leivoksia.
— Sellaisia, joissa on vispilöityä kermaa!
Merimies tuli puodista ja toi muutamia leivoksia; tyttö pisti esiin toisen kätensä huppuliinan sisästä, otti leivokset ja asteli syöden eteenpäin. Kun he olivat päässeet palasen matkaa kaupungista, sanoi hän, ojentaen hänelle leivoskappaletta:
— Kuules, Gunnar, me olemme aina pitäneet toisistamme niin paljon; minä olen aina pitänyt sinusta eninten kaikista pojista! Sinä et sitä usko? Mutta minä vakuutan sen, Gunnar! Ja nyt sinä olet aliperämies ja kuljetat pian laivaa. Nyt sinä minusta voisit mennä kihloihin, Gunnar! — Hyvä ystävä, etkö sinä syökkään sitä leivosta?
— En, minä olen ruvennut pureskelemaan tupakkaa.
— Vai niin, ja mitä sinä sitte vastaat?
— Eihän sillä niin kiirettä ole.
— Eikö ole kiirettä? Ylihuomennahan sinä matkustat!
— Niin, mutta tulenhan minä takaisin.
— Mutta sitä ei kukaan tiedä, onko minulla silloin aikaa, sillä et sinä sitä tiedä missä minä silloin voin olla.
— Vai sinulla siis olisi kiire?
— Niin, Gunnar, pitäisihän sinun se ymmärtää, mutta — sinä olet aina ollut niin typerä, sentähden ei sinusta tullutkaan muuta kuin merimies.
— En minä kadu kauppojani; aika hyvät päivät sillä merimiehellä vaan on.
— Niin, sinun äidilläsihän on laivoja. Mutta mitä sinä tähän sanot?
Sinä olet sitte niin hidas!
— Niin, mitäs minä sanon?
— Mitäkö sinä sanot? Hahhahhaa, — ehket sinä huoli minusta!
— Sinä tiedät hyvästi, Petra, että minä tahdon. Mutta minä en luule voivani olla sinusta varma.
— Kyllä Gunnar, minä tulen olemaan sinulle niin uskollinen, niin uskollinen!
Mies seisoi hetkisen hiljaa.
— Annappas kun minä katson sinua silmiin!
— Minkätähden?
— Tahdon nähdä, tarkoitatko totta.
— Luuletko sinä minun tässä leikkiä laskevan, Gunnar! … hän oli suuttunut ja nosti liinaa.
— No niin, Petra, jos sinä tarkoitat oikein täyttä totta, niin anna minulle suudelma, sillä siitä ainakin tietää mikä se on.
— Oletko hullu? ja tyttö veti liinan huppuun ja meni eteenpäin.
— Odota, Petra, et sinä sitä ymmärrä. Kun me olemme kihlattuja…
— Ole sinä hiljaa siinä!
— Niin, mutta kyllä minä luulisin tavat tietäväni, sillä mitä elämänkokemukseen tulee, voitan minä sinut monin kerroin. Ajattele mitä kaikkia minä olen nähnyt…
— Olet nähnyt niinkuin tomppeli näkee ja puhut niinkuin olet nähnytkin.
— Mitäs sinä, Petra, sitte kihlatuilla tarkoitat? Oikein minun pitää sitä kysyä, sillä ei siitä kai sentään mitään ole, että juostaan ylös mäkiä, toinen toisen perässä.
— Ei, totta se on, naurahti tyttö ja pysähtyi. — Mutta kuule nyt, Gunnar, sillaikaa kun me tässä seisomme puhkimassa — huhhuh! — sanon minä sinulle miten kihlatut elävät. Niin kauvan kun sinä olet kaupungissa, pitää sinun odottaa neulomakoulun ulkopuolella joka ilta ja saattaa minut kotiin ovelle, ja jos minä olen ulkona jossakin muualla, pitää sinun odottaa kadulla, kunnes minä tulen. Mutta kun sinä olet matkustanut pois, pitää sinun kirjoittaa minulle. Ja ostaa lahjoja ja lähettää minulle. Se on totta: kaksi sormusta, toisessa sinun nimesi ja toisessa minun ja vuosiluku ja päivämäärä, meidän täytyy antaa toisillemme; mutta minulla ei ole yhtään rahoja, niin että sinä saat ostaa ne molemmat.
— Sen minä kyllä teen, mutta…
— Mikä mutta nyt taas?
— Herranen aika, minä vaan ajattelin, että sitte minun täytyy saada mitta sinun sormestasi.
— Sen sinä kyllä heti saat! ja tyttö repäisi irti heinän, mittasi ja puraisi poikki. — Mutta älä nyt heitä sitä pois!… Merimies pani mitan paperipalaseen ja paperin muistikirjaansa; Petra seurasi silmillään että muistikirja taas joutui hyvään talteen. — Lähdetään sitte, en minä enään viitsi seisoa tässä.
— Mutta kyllä tämä minusta on niinkuin vähän noloa, Petra.
— Niin, jollet sinä tahdo, ukkoseni, niin yhtäkaikki!
— Tietysti minä tahdon. Eihän siitä ole kysymystä; — mutta enkö minä saa edes painaa kättäsi?
— Minkätähden?
— Sen merkiksi vaan, että me nyt todella olemme kihloissa.
— Sellaisia hullutuksia! Onko se sitte varmempaa jos painaa toisen kättä? — Mutta paina vaan mielelläsi, tuossa on käsi! — Ei kiitoksia, ei mitään puserruksia, ukkoseni!
Hän veti käden takaisin huppuliinaan, mutta samassa hän äkkiä nosti liinaa niin että kasvot kokonaan näkyivät:
— Jos sinä, Gunnar, jollekin sanot tämän, niin minä sanon, ettei se ole totta, nyt sinä sen tiedät! … hän nauroi ja asteli mäkeä alas. Hetkisen perästä hän Pysähtyi ja sanoi: — huomenna päättyy neulomakoulu vasta kello 9, niin että sinä silloin saat seisoa puutarhan takana.
— Hyvä.
— Niin, mutta nyt sinun täytyy lähteä.
— Etkö sinä tahdo antaa minulle edes kättäsi jäähyväisiksi?
— En minä ymmärrä mitä sinä aina siitä kädestä; — ei, nyt et sinä saa sitä. Hyvästi! huusi hän ja karkasi tiehensä.
Seuraavana iltana laittoi hän niin että jäi viimeiseksi neulomakouluun. Kello oli jo tulossa kymmenen, kun hän läksi, mutta — hänen tullessaan puutarhan taakse, ei Gunnar ollut siellä. Hän oli voinut kuvitella kaikkia muita vastuksia, muttei tätä; hän loukkaantui niin, että jäi odottamaan, vaan voidakseen oikein antaa hänelle, kun hän vihdoin tulisi. Muuten hänellä, siellä kävellessä puutarhan takana, oli hyvää seuraa; sillä kauppiaiden lauluseura oli juuri ruvennut pitämään harjoituksiaan talossa ihan likellä, ikkunat auki; espanjalainen laulu tuuditteli lauhassa illassa hänen ajatuksiaan niin kauvan, kunnes hän oli Espanjassa ja kuuli laulun kaikuvan kunniakseen avonaiselta parvekkeelta. Espanjaan hänen halunsa paloi; sillä joka kesä saapuivat tummat espanjalaiset laivat satamaan, espanjalaiset laulut kaduille ja Ödegaardin seinällä riippui joukko kauniita kuvia Espanjasta, ehkäpä hän taas oli siellä ja Petra oli hänen luonaan! Mutta hänen täytyi äkkiä palata kotiin, sillä tuolta omenapuun takaa tulla tupsahti vihdoinkin Gunnar. Tyttö syöksyi häntä vastaan, mutta ei se ollutkaan Gunnar, vaan Espanjasta vasta palannut vaalea hattu vaaleilla hiuksilla.
— Hahhahhah, helisi vaalea nauru, — toisenako te pidätte minua?
Tyttö kielsi kiireesti ja kiivaasti ja läksi juoksemaan, mutta mies tuli perässä ja puheli yhtämittaa juosten tavattoman nopeasti ja murtaen kuten ihmiset tekevät, jotka käyttävät useita kieliä.
— Niin, kyllä minä pysyn perässä, sillä minä olen mainio juoksija; — ei tämä teitä auta; minun täytyy puhua kanssanne, kävelen tässä jo kahdeksatta iltaa.
— Kahdeksatta iltaa!
— Kahdeksatta iltaa, hahhahhah, ja minä olisin valmis kulkemaan kahdeksan iltaa lisää, sillä me kaksi sovimme yhteen, emmekö sovikin? Ei se auta teitä ensinkään, minä en päästä teitä, sillä nyt te väsytte, minä näen sen.
— Enkä väsy.
— Väsyttepä!
— Ei, en.
— Kyllä! Te väsytte. Tai puhukaappa, jollette ole väsyksissä.
— Hahhahhah!
— Hahhahhah! Se ei ole mitään puhumista! ja siihen he pysähtyivät.
He vaihtoivat kiireesti muutamia kompalauseita, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan; sitte rupesi mies ylistämään Espanjaa, toinen kuva seurasi toista; vihdoin sätti hän pikkukaupunkia joka lepäsi heidän jalkojensa alla. Alussa seurasi Petra loistavin silmin, sitte humisi hänen korvissaan, silmien liitäessä ylös, alas kultavitjojen perässä, jotka kaksinkerroin riippuivat nuorukaisen kaulalla.
— Niin sen, virkkoi hän kiireesti ja veti esiin viimeisen mutkan vitjoja, joissa riippui kultainen risti, — sen minä tänä iltana otin kaulaani, näyttääkseni lauluseurassa. Se on Espanjasta. Teidän pitää kuulla sen historia! ja sitte hän kertoi: — kun minä kävin Etelä-Espanjassa, jouduin ampumajuhlille ja voitin tämän palkinnon. Se ojennettiin minulle juhlassa seuraavin sanoin: "viekää se Norjaan ja lahjoittakaa Espanjan kavaljeereilta kunnioittavana tervehdyksenä kauneimmalle naiselle kotiseudullanne." Sitte kuului huutoja ja fanfareja, liput liehuivat, kavaljeerit taputtivat käsiään ja minä vastaanotin lahjan.
— Ei mutta kuinka mainiota! puhkesi Petra puhumaan; sillä hänen silmissään loisti paikalla espanjalainen juhla espanjalaisine väreineen ja lauluineen, espanjalaiset seisoivat ruskeina viinivuorten alla ilta-auringossa, antaen ajatustensa liidellä kauneimman naisen luo lumimaissa. Tuo nuori mies oli kaikkine outoine hätiköimisineen ja itserakkauksineen hyväntahtoinen nuorukainen ja siihen hän nyt jäi seisomaan ja kertomaan hänelle. Kuva toisen perästä lisäsi hänen kaipaustansa ja aivan siirtyneenä ihmemaahan, alkoi hän hyräillä espanjalaista laulua, jonka juuri oli kuullut ja vähitellen rupesivat jalat liikkumaan sen tahtiin.
— Mitä? te osaatte tanssia espanjalaisia tansseja! huusi nuorukainen.
— Osaan! hyräili tyttö tanssin tahtiin ja näpäytti sormiaan jäljitelläkseen kastanjetteja; sillä hän oli nähnyt espanjalaisten merimiesten tanssivan.
— Te ansaitsette espanjalaisen kavaljeerien lahjan! huudahti nuorukainen, ikäänkuin valoisan ajatuksen sytyttämänä. — Te olette kaunein nainen minkä minä olen nähnyt! ja nuori mies oli nostanut kultavitjat kaulastaan ja viskasi ne kevyin käsin moneen kertaan tytön kaulaan, ennenkuin hän ehti sitä käsittääkään. Mutta kun hän sen käsitti, vetäytyi omituinen tumma häpeän puna hänen kasvoilleen ja kyyneleet olivat puhkeamaisillaan silmiin — kunnes nuori mies, joka oli langennut ihmeestä ihmeeseen, vihdoin rupesi mitä syvimmin häpeämään tekoaan eikä enään ensinkään tietänyt mitä tahtoi, vaan ainoastaan tunsi, että hänen nyt on lähteminen.
Vielä kello kaksitoista seisoi tyttö avonaisen vinttikamarinsa ikkunan ääressä, vitjat kädessä. Syyskesän yö lepäsi lauhana yli kaupungin ja vuonon ja kaukaisten tunturien; kadulta kuului taasen se espanjalainen laulu; sillä lauluseura oli saattanut Yngve Voldia kotiin. Sanat kuuluivat selvään; niissä puhuttiin seppeleestä. Vain kaksi ääntä lauloi sanoja, muut antoivat huulin kitaran säestystä:
Solmisin seppelen, aattelin sua;
ota ota seppele, muistele mua!
Heinistä vihannin
sulle, sa ihanin;
liljoista lempehin
sulle, sa hempehin;
umpuista uhkehin
sulle, sa muhkehin;
lehdykkä ainosin
sulle, sa kainosin!
Solmisin seppelen, aattelin sua;
ota, ota seppele, muistele mua!
Kun tyttö aamulla avasi silmänsä, oli hän ollut metsässä, jota aurinko valaisi joka kulmalta ja jossa kaikki puut olivat niinsanottua kultasadetta; niiden pitkät, vaaleat tertut miltei koskettivat häntä, kun hän siipaisi läpi. Heti paikalla muistuivat vitjat hänen mieleensä, hän otti ne ja ripusti kaulaansa paidan yli. Sitte pani hän mustan huivin paidan päälle ja ripusti vitjat sen päälle, sillä ne näyttivät mustaa vastaan kauniimmilta. Sängyssään istuen katseli hän kaiken aikaa kuvaansa pienessä käsipeilissä: — oliko hän todella niin kaunis? Hän nousi ylös kampaamaan hiuksiaan ja sitte taas katselemaan kuvaansa, mutta muisti samassa äidin, joka ei tietänyt mitään, jonkatähden hän rupesi kiirehtimään, sillä täytyihän hänen rientää kertomaan. Juuri kun hän oli valmis ja ripustamaisillaan vitjat kaulaansa, johtui hänen mieleensä, mitä äiti mahtaakaan sanoa, mitä kaikki ihmiset mahtavat sanoa ja mitä hän vastaa, kun he kysyvät, miten hän kantaa näitä kallisarvoisia vitjoja. Koska kysymys oli hyvin mahdollinen, palasi se yhä vakavampana ja vakavampana, kunnes hän haki esiin pienen rasian, pani vitjat siihen, pisti rasian taskuunsa — ja tunsi ensi kerran eläessään olevansa köyhä.
Sinä aamupäivänä ei hän joutunut sinne minne oli aikonut; sillä hän jäi, vitjat kädessä, istumaan mäelle kaupungin ulkopuolelle, miltei siihen paikkaan missä oli saanut vitjat, ja hänellä oli tunne ikäänkuin olisi vitjat varastanut.
Illalla odotti hän puutarhan takana Yngve Voldia vielä kauvemmin kuin hän edellisenä iltana oli odottanut Gunnaria; hän tahtoi antaa vitjat hänelle takaisin. Mutta kuten laiva, jolla Gunnar kulki, odottamatta oli irroittanut ankkurinsa edellisenä päivänä, koska se seuraavasta kaupungista oli saanut erinomaista lastia, niin täytyi Yngve Voldinkin, joka omisti laivan, tänäpänä lähteä matkaan samoissa asioissa, hän päätti toimittaa paljon asioita yhteen kyytiin, jonkatähden hän viipyi poissa kolme viikkoa.
Näinä kolmena viikkona olivat vitjat vähitellen siirtyneet taskusta piironginlaatikkoon ja sieltä taasen kääreeseen ja kääre salaiseen paikkaan. Mutta tyttö itse siirtynyt toisesta nöyryyttävästä huomiosta toiseen. Ensi kerran hän täysin käsitti eron kaupungin hienojen naisten ja itsensä välillä; nämä olisivat voineet käyttää vitjoja ilman että kukaan olisi kysynyt heiltä mistä ne ovat. Mutta sellaiselle naiselle ei Yngve Vold ollut uskaltanut antaa vitjoja, samalla tarjoamatta kättään. Mutta Kalastajatytölle hän uskalsi. Jos hän olisi tahtonut antaa hänelle jotakin, niin miksei hän sitte antanut sellaista, jota hän olisi voinut käyttää? vaan hän oli sitä syvemmin tahtonut pilkata häntä antamalla sellaista, jota ei hän voinut käyttää. Tarina tuosta "kauneimmasta" mahtoi olla tehty; sillä jos vitjat siitä syystä olisivat olleet hänelle aiotut, niin ei hän olisi tullut illalla ja salaa. — Suuttumus ja häpeä kaivelivat sitä syvemmin, kun hän oli totuttanut itsensä pois uskomasta asioitaan kenellekään. Ei siis kumma, että hän, kun ensi kerran tapasi sen, jonka ympärillä koko suuttumus ja kaikki häpeän ajatukset kieppuivat, lensi niin polttavan punaiseksi, että nuorukaisen täytyi ymmärtää hänet väärin; ja kun tyttö sen ymmärsi, kävi hän entistäänkin punaisemmaksi.
Kiireesti riensi hän kotiin, riuhtaisi käsiinsä vitjat ja asettui, vaikka vielä oli päivä, kaupungin ulkopuolelle odottamaan häntä: nyt hänen piti kun pitikin saada takaisin vitjat! Hän oli varma, että hän tulee; sillä hänkin oli punastunut, nähdessään Petran ja olihan hän koko ajan ollut poissa. Mutta pian alkoivat nämä ajatukset puhua nuoren miehen eduksi: hän ei olisi punastunut, jos tyttö olisi ollut hänelle yhdentekevä; hän olisi tullut aikaisemmin, jos aikaisemmin olisi ollut kotona. Rupesi jo hämärtämään; sillä näinä kolmena viikkona olivat päivät lyhentyneet aika lailla. Mutta hämärän mukana vaihtuvat usein ajatuksemme. Tyttö istui ihan tien vierellä puiden välissä; hän saattoi nähdä, mutta häntä ei näkynyt. Kun jonkun aikaa oli kulunut eikä nuorta miestä kuulunut, rupesivat vastakkaiset tunteet jo leimahtelemaan; tyttö kuunteli milloin suutuksissaan, milloin peloissaan; hän kuuli jokaisen tulijan askeleet pitkän aikaa ennenkuin hän hänet näki, mutta se ei koskaan ollut Yngve. Linnut, jotka unen horroksissa siirtyivät paikasta toiseen lehtien lomassa, saattoivat häntä pelästyttää, sellaisessa jännityksessä hän istui; joka ääni kaupungista, joka huuto veti hänen huomionsa puoleensa. Suurella laivalla nostettiin laulaen ankkuria; sen piti yöksi lähteä liikkeelle, käyttääkseen hyväkseen ensi aamutuulta. Kunpa hänkin pääsisi aavalle merelle! Hän niin ikävöi! Laulu kävi hänen omakseen, sointuvat sävelet antoivat voimaa nousta, minne, mihin? — Samassa oli vaalea hattu tiellä, ihan hänen edessään; hän karkasi ylös ja läksi ilman muuta juoksemaan, mutta juostessaan hän huomasi, ettei olisi pitänyt juosta; virheitä tuli, toinen toisen perästä, sentähden hän jäi seisomaan. Kun Yngve astui sinne missä hän seisoi puiden välissä, hengitti hän niin, että Yngve kuuli joka hengenvedon ja sama mahti, joka edellisellä kerralla tytön reippaudessa oli vaikuttanut häneen, vaikutti häneen tänään hänen pelossaan. Hyvin nolon ja pelästyneen näköisenä kuiskasi hän:
— Älä pelkää!
Mutta tyttö vapisi, sen hän näki. Hän tahtoi antaa hänelle luottamusta ottamalla hänen kätensä, mutta tuntiessaan hänen kätensä ensi kosketuksen, hypähti tyttö kuin tulen polttamana — ja läksi uudelleen menemään — Yngven jäädessä seisomaan.
Hän ei juossut kauvas, hänen keuhkoissaan ei ollut ilmaa, hänen ohimonsa tykkivät, polttivat, rinta oli särkymäisillään, hän painoi käsiä sitä vastaan — ja kuunteli. Hän kuuli askelia nurmelta ja lehtien risahtelevan, Yngve tuli suoraan kohti, näkikö hän hänet? Ei, hän ei nähnyt? — Kyllä hän näki! — Ei, hän astui ohitse! Tyttö ei pelännyt, ei sentähden; mutta hänessä raivosi kapina, ja kun hän tunsi olevansa turvassa, kadotti hän samalla jännityksen kanssa voimansa: hän kaatui väsymyksen ja tyhjyyden tunteen painamana maahan ja meni tainnoksiin.
Pitkän ajan perästä nousi hän ja läksi hitaasti astelemaan alaspäin, pysähteli ja asteli, ikäänkuin kaikkea määrää vailla. Kun hän taasen pääsi tielle, istui Yngve siellä kärsivällisesti odottaen. Nyt hän nousi. Tyttö ei ollut häntä huomannut, hän kulki kuin sumussa, hänen suustaan ei päässyt pienintäkään ääntä, hän ei liioin liikahtanut, pani vain kädet silmilleen ja itki. Tämä valtasi Yngve Voldin niin, että hänen muuten niin liikkuva kielensä mykkeni. Vihdoin virkkoi hän oudolla varmuudella:
— Tänä iltana puhun äidilleni; huomenna pitää kaiken olla selvillä ja muutaman päivän perästä sinä lähdet ulkomaille tulemaan vaimokseni.
Hän odotti vastausta, ainakin hän odotti, että tyttö nostaisi silmänsä, mutta hän ei tehnyt sitä. Yngve selitti sen omalla tavallaan:
— Et vastaa mitään? Et voi vastata! Hyvä! — Luota minuun, sillä tästä päivästä lähtien olet omani! — Hyvää yötä! ja Yngve läksi.
Tyttö jäi kuin sumuun seisomaan, pieni pelko luisui sumuun ja pyrki sitä hajoittamaan, mutta taas oli sumua.
Yhtä voimakkaasti kuin Yngve Vold näinä kolmena viikkona oli täyttänyt hänen ajatuksensa, yhtä voimakkaasti olivat kaikki vivahdukset nyt tarjolla sovittamaan tätä uutta ihmettä uuteen mielikuvitusten sarjaan. Hän oli kaupungin rikkain mies, sen vanhinta sukua, ja hän tahtoi nostaa tytön rinnalleen, mistään välittämättä. Tämä oli niin odottamattomasti toista kuin se mitä hän pitkien aikojen kärsimyksissä ja tuskissa oli ajatellut, että jo senkin täytyi tehdä hänet onnelliseksi! Mutta yhä onnellisemmaksi ja onnellisemmaksi hän kävi jota enemmän hän eläytyi uusiin, joka suhteessa valtaviin oloihinsa. Hän näki olevansa kaikkien vertainen ja likellä kaikkien hämärien kaihojensa määrää! Ensinnäkin hän näki Yngve Voldin suurimman laivan liputettuna odottavan hääpäivänään, hän näki sen laukausten ja ilotulitusten paukuttua ottavan heidät kannelleen ja lähtevän viemään heitä Espanjaan, missä hääaurinko hehkui.
* * * * *
Kun hän seuraavana päivänä heräsi, tuli palvelustyttö kertomaan, että kello oli puoli kaksitoista. Petra tunsi huutavaa nälkää, sai ruokaa, enemmän ruokaa, tunsi päätänsä särkevän, oli väsyksissä ja nukkui uudelleen. Kun hän kello kolmen tienoissa iltapäivällä taasen heräsi, tunsi hän voivansa hyvin; äiti tuli ylös ja sanoi, että hän varmaan oli nukkunut pois taudin; sillä niin hänen itsensä oli tapana tehdä. Mutta nyt Petran täytyi nousta, lähteäkseen neulomakouluun. Petra oli noussut sänkyyn istumaan, pää käden varassa; hän vastasi, ylös katsomatta, ettei hän enään lähde neulomakouluun. Äiti arveli, että hän kai vielä on niinkuin hiukan sekaisin ja läksi alas noutamaan kääröä ja kirjettä, jonka muuan laivapoika oli tuonut. Tuossa lahjat jo tulivat! Petra, joka uudelleen oli pannut pitkälleen, nousi kiireesti ja avasi, yksin jäätyään, jonkinlaisella juhlallisuudella ensin käärön, joka sisälsi parin ranskalaisia kenkiä. Jonkun verran pettyneenä oli hän päästämäisillään ne käsistään, kun ne tuntuivat hiukan painavilta kärjistään. Hän pisti käden kenkään ja veti toisesta esiin pienen käärön, joka oli kiedottu hienoon silkkipaperiin: se oli kultainen rannerengas —; ja toisesta niinikään käärön, joka oli huolellisesti tehty ja jossa oli pari ranskalaisia hansikkaita —; ja oikeasta hansikkaasta taas veti hän esiin paperitötterön, jossa oli kaksi sileää kultasormusta. "Nyt jo!" ajatteli Petra, hänen sydämensä sykki, hän katsahti toisen sormuksen sisään, etsien kirjoitusta ja luki aivan oikein: "Petra" sekä vuosiluvun ja päivämäärän — ja toisesta: "Gunnar". Hän kalpeni, viskasi sormukset ja koko käärön permannolle, ikäänkuin ne olisivat polttaneet häntä ja repi auki kirjeen. Se oli päivätty Calais'ssa — ja hän luki:
Rakas Petra!
Tultuamme hyvällä tuulella 51:ltä leveysasteelta 54:lle ja sitte navakalla sivutuulella tänne asti, mikä on harvinaista paremmillekin laivoille kuin meidän, joka on uhkea purjelaiva. Mutta nyt minä kerron sinulle, että koko matkan olen ajatellut sinua ja sitä mikä meidän molempien välillä viimein oli, ja se on ikävää, etten saanut ottaa sinulta hyvästi oikealla tavalla, jonkatähden minä ikävissäni menin laivaan, mutta en sitte koskaan ole unohtanut sinua, paitsi joskus välillä, sillä merimiehen elämä on kovaa. Mutta nyt me olemme tulleet tänne, ja minä olen koko palkallani ostanut lahjoja sinulle ja niilläkin rahoilla, jotka sain äidiltä, niin että nyt ei minulla ole jälellä mitään. Mutta jos minä vaan pääsen, niin tulen yhtä pian kuin lahjat; sillä niin kauvan kuin se on salassa, ei se ole varmaa muille, varsinkaan nuorille miehille, joita on paljon; mutta minä tahdon, että se on varmaa, niin ettei kukaan pääse puolustamaan itseään, vaan varoo minua. Ainahan sinä voit saada paremman kuin minä, sillä sinä voit saada kenen tahdot; mutta uskollisempaa et koskaan voi saada kuin minä olen. Nyt minä lopetan, sillä minä olen kirjoittanut kaksi arkkia ja kirjaimet käyvät niin suuriksi; sillä sitä työtä minä teen kaikista huonoimmin, mutta minä teen sitä kuitenkin, kun sinä niin tahdot. Ja viimeksi minä vielä sanon sinulle, että se on ihan täyttä totta; sillä jollei se olisi täyttä totta, niin se olisi suuri synti ja siitä voisi tulla onnettomuutta monelle.
Gunnar Ask.
Aliperämies prikillä
"Norjan Perustuslaki".
Suuri pelko valtasi hänet, tuossa tuokiossa oli hän ylhäällä ja vaatepäällä. Hänen täytyi päästä ulos, ikäänkuin sieltä olisi saatavissa neuvo; sillä kaikki oli käynyt epäselväksi, epävarmaksi, vaaralliseksi. Jota enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hämääntyi häneltä vyhti, jonkun täytyi auttaa sitä selvittämään, muuten ei hän päässyt irti! Mutta kenelle hän uskalsi uskoutua? Ei kenellekään muulle kuin äidille. Kun hän pitkän taistelun perästä seisoi kyökissä hänen luonaan, peläten, itku kurkussa, mutta lujasti tahtoen olla täysin suora, saadakseen täydellistä apua, sanoi äiti, kääntymättä ja sentähden huomaamatta Petran kasvoja:
— Nyt hän on ollut täällä; hän on palannut kotiin.
— Kuka? kuiskasi Petra ja piteli kiinni, ettei kaatuisi; sillä jos
Gunnar nyt oli tullut, niin kaikki toivo oli kumossa. Hän tunsi
Gunnarin; hän oli hidas ja hyväluontoinen, mutta kerran suututtuaan
oli hän suunniltaan.
— Sinun pitää paikalla lähteä sinne, sanoi hän.
— Sinnekö? vapisi Petra, sillä hän käsitti heti, että silloin hän myöskin oli sanonut sen äidille ja kuinka sitte kävisikään?
— Niin, pappilaan, sanoi äiti.
— Pappilaan? — Ödegaardko on tullut kotiin?
Nyt kääntyi äiti häneen päin.
— Niin, kukas muuten?
— Ödegaard! riemuitsi Petra ja riemun myrsky puhdisti ilman silmänräpäyksessä. — Ödegaard on tullut, Ödegaard, oi hyvä Jumala, hän on tullut! ja tyttö karkasi ulos ovesta ja ylös mäkiä. Hän meni tuiskuna eteenpäin, hän nauroi, huusi ääneen; häntä, häntä hän tarvitsi; jos hän olisi ollut kotona, ei mitään pahaa olisi tapahtunut! Hänen luonaan hän oli turvassa; kun hän vaan ajattelikin hänen korkeaa, valoisaa muotoaan, hänen lempeää ääntään, yksin niitä hiljaisia, kuvarikkaita huoneitakin, joissa hän asui, pääsi hän levollisempaan tahtiin ja tunsi taasen turvallisuutta. Hän rauhoittui ja kokosi itsensä. Mailleen menevä syysilta valaisi kaupunkia ja maisemaa, varsinkin lepäsi vuono mahtavassa valossa; tuolla salmessa hajosivat viimeiset savut siitä höyrylaivasta, joka oli tuonut Ödegaardin. Oi, pelkkä se tieto, että hän taas oli kotona, teki Petran hyväksi, terveeksi, voimakkaaksi; hän rukoili Jumalaa auttamaan, ettei Ödegaard koskaan enään päästäisi häntä käsistään. Ja juuri tämän toivon nostattamana näkee hän hänen hymyillen astuvan vastaansa; hän oli tietänyt mitä tietä Petra tulisi ja oli lähtenyt häntä vastaan! Tämä liikutti tyttöä, hän juoksi häntä vastaan, tarttui molempiin hänen käsiinsä ja suuteli niitä; Ödegaard kävi hämilleen; kun hän näki jonkun kaukana tulevan, veti hän tytön tieltä puiden joukkoon, hän piteli hänen käsiään käsissään ja tyttö lausuili kaiken aikaa:
— Kuinka ihanaa että te tulitte! Ei, minä en saata uskoa, että te olette täällä, te ette enään koskaan saa matkustaa pois! Älkää jättäkö minua, älkää jättäkö minua!
Siinä syöksyivät tytön kyyneleet esiin, Ödegaard taivutti hänen päänsä hiljaa puoleensa, ikäänkuin peittääkseen niitä, hän tahtoi antaa hänelle rauhaa, sillä hän tarvitsi häntä rauhallisena. Mutta tyttö painui hänen puoleensa, kuten lintu sen siiven suojaan, joka nousee päästämään sitä alleen, eikä hän enään halunnut tulla esiin. Tämän luottamuksen voittamana laski Ödegaard kätensä hänen päälleen, ikäänkuin antaakseen hänelle sen suojan jota hän haki; mutta tuskin huomasi tyttö sen, ennenkuin hän nosti itkettyneet kasvonsa Ödegaardin puoleen, heidän silmänsä kohtasivat toisensa ja kaikki vivahdukset, mitkä voivat silmään mahtua, kun katumus kohtaa rakkautta, kun kiitollisuus kohtaa antajan ilon, kun suostumus kohtaa suostumuksen, seurasivat nopeasti toisiaan; Ödegaard kävi kiinni hänen päähänsä ja painoi huulensa hänen huuliaan vastaan; hänen äitinsä oli kuollut varhain, hän suuteli ensi kerran eläissään ja niin teki tyttökin. Kumpikaan ei päässyt toisesta irtaantumaan ja kun he irtaantuivat, vaipuivat he samassa taasen toistensa syliin, Ödegaard vapisi, mutta tyttö säteili ja hehkui, hän paiskasi käsivartensa miehen kaulaan, hän jäi riippumaan hänen kaulaansa kuin lapsi. Ja kun he istuutuivat ja tyttö saattoi saada koskettaa hänen käsiään, hänen hiuksiaan, hänen rintaneulaansa, kaulaliinaansa, kaikkea mitä kaukaa oli kunnioituksella katsellut, ja kun Ödegaard pyysi häntä sanomaan "sinä" eikä "te" eikä hän osannut, ja kun Ödegaard tahtoi kertoa miten rikkaaksi hän oli tehnyt hänen köyhän elämänsä ensi hetkestä alkaen, miten kauvan hän oli taistellut vastaan, jottei pysäyttäisi häntä tähän, jottei ottaisi maksua; ja kun hän käsitti, että tytön on mahdoton käsittää mitään tai koota mieleensä sanaakaan kaikesta mitä hän sanoo, ja kun ei hän lopulta itsekään löytänyt sanoistaan mitään järkeä; kun tyttö heti paikalla tahtoi muuttaa hänen kanssaan hänen kotiinsa ja Ödegaardin hymyillen täytyi pyytää häntä odottamaan pari päivää — sitte he matkustaisivat pois tästä kaikesta; silloin he tunsivat, silloin he lausuivat, siellä puiden välissä istuessaan, edessään vuono ja tunturit ilta-auringon valossa ja kaukana laulua ja torven ääni, että tämä oli onnea.
Ah ensi suudelmassa on metsän maire kuiske, on lainehitten loiske suv' illan purppurassa —
Kuin torvi päällä vuonnon soi silloin kultavihmeen, niin yhtyin kanssa luonnon elämme elon ihmeen.
VIIDES LUKU.
Seuraavana aamuna istui Petra puolipukeuneena huoneessaan eikä koko päivään päässyt pitemmälle. Joka kerta kun hän uudelleen aloitti, vaipuivat kädet helmaan. Kuten kypsät tähkäpäät, kuten täyteläiset kellot kedolla taipuivat hänen ajatuksensa. Hiljaisuus, turvallisuus, aaltoilevat näköalat kaarsivat niitä valoisia linnoja, joissa hän asui. Hän eli uudelleen eilisen kohtauksen, joka sanan, joka katseen, joka käden puristuksen, joka suudelman; hän tahtoi uusia kohtauksen koko kulun, tapaamisesta aina jäähyväisiin asti, mutta ei koskaan päässyt päähän; sillä joka yksityinen muisto hukkui unelmaan ja kaikki unelmat palasivat lupauksin. Niin suloiset kuin ne olivatkin, täytyi hänen työntää ne luotaan käydäkseen kiinni muistojensa katkenneeseen lankaan; mutta heti kun hän pääsi siihen kiinni, hukkui hän taasen ihmemaailmoihin.
Kun ei häntä kuulunut alas, arveli äiti hänen taasen ruvenneen lukemaan, koska Ödegaard nyt oli palannut. Ruoka tuotiin hänen huoneeseensa ja hänen piti saada olla rauhassa koko päivän. Vasta illemmalla hän nousi valmistautumaan: hänen piti lähteä rakastettuansa kohtaamaan. Hän pukeutui parhaisiinsa, koko rippipukuunsa; se ei ollut hieno, mutta sen hän tunsi vasta nyt. Hänellä oli ollut niin vähän mielitekoa vaatteisiin, mutta tänään se häneen tarttui; toinen vaatekappale rumensi toista, kunnes hän oli saanut kokoon oikeat eikä kokonaisuus sittenkään ollut kaunis! Tänään hän olisi tahtonut maksaa paljon ollakseen kaunein — sen sanan mukana luisui mieleen muisto, jonka hän kädellään torjui luotaan; ei mitään, ei mitään saanut tulla likelle häiritsemään. Itsekin hän liikkuili hiljaa, hiljaa järjestellen yhtä toista huoneessaan, koskei aika vielä ollut tullut. Hän avasi ikkunan ja katsahti ulos; punaiset, lämpöiset pilvet lepäsivät tunturien päällä, mutta viileä virtaus tulvehti vastaan, tuoden viestiä likeisestä metsästä. Niin, nyt minä tulen, nyt minä tulen! hän astui vielä kerran takaisin peilin luo tervehtimään morsiustunnettaan.
Samassa kuuli hän Ödegaardin äänen alhaalta äidin luota, kuuli, että hänelle osoitettiin missä huone oli: hän tuli häntä noutamaan! Sanomaton ilo pääsi tytössä valloilleen; hän katsahti ympärilleen joka paikkaan, oliko kaikki järjestyksessä; sitte astui hän ovea kohti.
— Sisään! vastasi hän hiljaa hiljaiseen koputukseen ja astui itse pari askelta takaperin.
Samana aamuna oli Ödegaard, soittaessaan sisään kahviaan, saanut kuulla, että kauppias Yngve Vold jo kaksi kertaa sinä aamuna oli häntä hakenut. Se häiritsi häntä, että hänen juuri nyt piti joutua tekemisiin vieraan kanssa; mutta kai sillä, joka häntä näin varhain etsi, oli tärkeä asia. Ja tuskin hän olikaan saanut ylleen ennenkuin Yngve Vold tuli takaisin.
— Teitä taitaa hämmästyttää? Niin minua itseänikin. Hyvää päivää!… Tervehdykset vaihdettiin ja hän laski vaalean hatun käsistään. — Te nukutte kauvan, olen ollut täällä aikaisemmin kaksi kertaa; minulla on tärkeä asia, josta minun pitää puhua kanssanne!
— Tehkää hyvin ja istukaa! ja itse hän istuutui nojatuoliin.
— Kiitos, kiitos, minä kävelen mieluinten, en voi istua, olen kiihtynyt. Toissapäivästä asti olen kuin poissa suunniltani, ihan hulluna, en enempää enkä vähempää. Ja siihen olette te syypää.
— Minä?
— Niin, te. Te olette kasvattanut tytön, ei kukaan olisi häntä ajatellut, ei kukaan olisi häntä huomannut ilman teitä. Mutta en minä myöskään kuuna päivänä ole nähnyt, en niin totta kuin tässä seison, mitään niin erinomaista, mitään niin — eikö totta? Koko Europassa en ole nähnyt mitään niin helkkarin käherätukkaista ja ihmeellistä. — Oletteko te? minä en saanut rauhaa, minä olin lumottu, aina tyttö oli tielläni, minä matkustin pois, palasin, mahdotonta — eikö totta? Ensin en tietänyt, kuka hän oli — sanoivat Kalastajatytöksi — olisivat sanoneet espanjattareksi, mustalaiseksi, noidaksi! paljasta tulta, silmiä, povea, hiuksia — mitä? — Leimuaa, säkenöi, hyppii, nauraa, rallattaa, punastuu — sellaista pirun peliä! — Minä karkasin hänen perässänsä, näettekö, puiden väliin metsään, ilta oli tyyni — hän seisoi, sanoi jonkun sanan, lauloi, tanssi — entä sitte? — niin, sitte minä annoin hänelle vitjani, niin totta kuin elän en ollut minuuttiakaan edeltäpäin ajatellut sitä! — Seuraavalla kertaa samassa paikassa, sama juoksu — hän pelkäsi, ja minä — niin, uskottekos? — minä en osannut sanoa ainoaakaan ihmisellistä sanaa, en uskaltanut häneen kajota; mutta kun hän sitte palasi, niin osaattekos te ajatella? minä kosin, enkä minä ollut ajatellut sitä minuuttiakaan aikaisemmin! Eilen minä sitte koettelin itseäni, aioin pysyä hänestä erilläni, mutta kautta sieluni ja ruumiini, minä olen hullu! — minä en voi, minun täytyy olla hänen luonaan; jollen saa häntä, ammun itseni suoraa päätä, sellaista se on! Äidistä minä viis välitän enkä liioin kaupungista — se on roskapesä, oikea roskapesä! — pois hän täältä on vietävä, näettekös, pois ja korkealle tämän kaupungin yläpuolelle, hänestä pitää tulla comme il faut, hänen pitää päästä ulkomaille, Ranskaan, Pariisiin, minä maksan matkan, te järjestätte. Voisinhan minä itse lähteä mukaan, asettua asumaan ulkomaille enkä olla tässä pesässä; mutta näettekös: kalat! Minä tahdon tehdä tästä kaupungista jotakin, se makaa horroksissa, ei ajattele, ei yrittele, mutta kalat! Kalastusta ei hoideta kunnolla; espanjalaiset valittavat, ulkomaat valittavat; asiat ovat pantavat uuteen uskoon, toisellainen kuivatus, toisellainen hoito, toisellainen! Kaupungin täytyy nousta, kaupan saada vauhtia, kalan täytyy tuoda miljoonia! Mihin minä jäinkään? Kalat, Kalastajatyttö — sehän sopiikin: kalat, Kalastajatyttö, hahhahhah — siis minä maksan, te järjestätte matkan, hän tulee vaimokseni ja sitte…
Pitemmälle ei hän päässyt; puheensa aikana ei hän ollut kiinnittänyt huomiota Ödegaardiin, joka kuolon kalpeana oli noussut ja nyt hyökkäsi hänen kimppuunsa, hieno espanjalainen ruokokeppi kädessä. Toisen hämmästystä on mahdoton kuvata; ensimäiset iskut hän torjui.
— Olkaa varoillanne, te saatatte lyödä minua! sanoi hän.
— Kyllä, minä saatan löydä teitä! Näettekö: espanjalaista, espanjalainen ruoko, se sopii, sekin! — ja iskut satelivat olkapäille, käsivarsille, käsille, kasvoille, mihin vaan sattui; toinen karkasi pitkin huonetta.
— Oletteko hullu — oletteko menettänyt järkenne! — minä nain hänet, kuuletteko, nain hänet!
— Ulos! huusi Ödegaard, ikäänkuin hänen voimansa olisivat loppuneet, ja vaaleatukka ulos ovesta, alas portaita, pois hurjistuneen kynsistä — ja pian seisoi hän kadulla, huutaen, että hänen vaalea hattunsa annettaisiin hänelle. Se heitettiin ikkunasta; sitte oli ihan hiljaista.
— Sisään! vastasi Petra hiljaiseen koputukseen illalla ja astui itse pari askelta takaperin, paremmin voidakseen nähdä rakastettua, kun hän astui sisään. Ikäänkuin jäävyöry olisi vierinyt hänen päällitsensä, ikäänkuin maa olisi luisunut hänen jalkainsa alta, näki hän kasvot, jotka olivat ovessa häntä vastassa! Hän hoippui takaperin ja kävi kiinni sängyn pylvääseen, mutta syöstessä kuilusta kuiluun laukesi ajatus; vähemmässä kuin sekunnin ajassa oli hän langennut maailman onnellisimmasta morsiamesta suurimmaksi syntiseksi; hän luki noista kasvoista jylisevän vastaansa, ettei hän ikinä, ei ajassa eikä iäisyydessä voi antaa hänelle anteeksi! —
— Minä näen: sinä olet syyllinen! kuiskasi Ödegaard tuskin kuuluvasti, nojausi ovenpieleen ja piteli kiinni lukosta, ikäänkuin ei ilman sitä olisi saattanut pysyä pystyssä. Ääni vapisi, kyyneleet vierivät alas kasvoja, vaikka ne olivat ihan levolliset.
— Tiedätkö sinä edes mitä olet tehnyt? ja hänen silmänsä painoivat tyttöä maahan. Hän ei vastannut — ei edes itkemällä; täydellinen, toivoton puudutus oli hänet lyönyt. — Kerran ennen minä annoin pois sieluni ja se mies jolle minä sen annoin, kuoli minun tähteni. Minä en saattanut päästä siitä surusta ilman että joku tahtoi armahtaa minua ja antaa minulle koko sielunsa. Sen sinä teit — mutta sinä teit sen vilpillisesti… Hän pysähtyi, turhaan koetti hän pari kertaa alkaa, mutta sitte purkautui äkillinen tuska puuskana: — Ja sinä saatoit viskata kaiken, mitä minä näinä vuosina, ajatus ajatukselta, olen koonnut, menemään, ikäänkuin se olisi ollut savinen kuva! Lapsi, lapsi, etkö sinä käsittänyt, että minä rakensin itseäni sinussa? Nyt se on mennyttä!
Hän koetti hillitä tuskaansa.
— Ei, sinä olet liian nuori sitä käsittämään, sanoi hän taasen; — sinä et tiedä mitä olet tehnyt. — Mutta sen sinä sentään käsittänet, että olet minut pettänyt. — Sano minulle, mitä minä olen sinulle tehnyt, kun sinä saatoit ryhtyä niin hirveisiin tekoihin? Lapsi, lapsi, olisit sentään eilen sen sanonut! Miksi, miksi sinä eilen niin kauheasti valehtelit?
Tyttö kuuli hänen puheensa ja kaikki oli totta mitä hän sanoi. — Hän oli hoippunut tuolille ikkunan luo, saadakseen nojata päänsä pöytää vastaan, joka oli vieressä. Hän nousi taasen, hän hytki tuskasta, sitte hän uudelleen istuutui ja oli hiljaa.
— Ja minä, joka en kelpaa auttamaan vanhaa isääni, kuiskasi hän itsekseen;—minä en saata, minulla ei ole sitä kutsumusta. Sentähden ei kukaan liioin auta minua, vaan kaikki menee minulta pirstaleiksi, kaikki.
Enempää ei hän saanut sanotuksi, pää lepäsi hänen oikeassa kädessään, vasen riippui rentona; näytti siltä kuin ei hän olisi saattanut liikkua — ja sellaiseksi hän jäi istumaan eikä sanonut mitään. Äkkiä tunsi hän jonkin lämpimän koskettavan riippuvaa kättään ja hätkähti pelästyneenä; se oli Petran hengitys; hän makasi, pää painuksissa polvillaan hänen rinnallaan, hän kiersi kätensä ristiin ja nosti katseensa, joka sanomattomalla hartaudella rukoili armoa, hänen puoleensa; silloin nosti Ödegaard torjuen kätensä häntä vastaan, ikäänkuin tuo katse olisi herättänyt hänen sisässään suostumisen äänen, jota ei hän tahtonut kuunnella; kiivaasti kumartui hän ottamaan hattuaan, joka oli pudonnut ja kiirehti ovelle. Mutta vieläkin nopeammin asettui tyttö hänen tielleen, hän heittäytyi maahan, kietoi kätensä hänen polviensa ympäri ja naulasi silmänsä hänen silmiinsä, kaikki ilman ääntä; mutta Ödegaard sekä näki että kuuli että tyttö taisteli henkensä edestä. Silloin kävi miehen vanha rakkaus liian ylivoimaiseksi; hän katsoi häneen vielä kerran, suurin, kärsivin katsein, hän tarttui kiinni tytön päähän molemmin käsin. Mutta hänen rinnassaan nyyhki ja soi kuten uruissa, kun viimeinen ääni on soinut loppuun, kun ilmaa vielä on jälellä, muttei enään säveliä. Sitte veti hän kädet takaisin sillä tavalla, että tytön täytyi ymmärtää hänen siinä ajattelevan: ainiaaksi!
— Ei, ei! — sinä saatat heittäytyä hellyyteen; mutta sinä et saata rakastaa!… Tunteet valtasivat hänet kokonaan: — onneton lapsi, en tiedä tulevaisuuttasi; Jumala suokoon sinulle anteeksi, että olet tuhonnut minun tulevaisuuteni!
Hän astui hänen ohitsensa, tyttö ei liikahtanut; Ödegaard avasi oven ja sulki sen taasen, tyttö ei puhunut mitään; — hän kuuli hänen astuvan alas portaita, hän kuuli hänen viimeiset askeleensa porraskivillä ja alhaalla tiellä — silloin pääsi hän kuin paasien alta: hän kirkaisi, yhden ainoan kerran; mutta se huuto toi äidin huoneeseen.
Tointuessaan tapasi Petra itsensä sängyssä, riisuttuna ja hyvässä hoidossa, mutta hänen edessään istui äiti, kyynäspäät polvilla, pää molempien käsien varassa, tuliset silmät kiinni tyttäressä.
— Joko sinä nyt olet lukenut tarpeeksi hänen kanssaan? kysyi hän. —
Oletko sinä nyt oppinut jotakin? — — Mikä sinusta tuleekaan?
Tyttö vastasi tyrskähtämällä itkuun. Kauvan, hyvin kauvan istui äiti kuunnellen hänen itkuaan, sitte hän omituisen juhlallisesti lausui:
— Herra hänet hyvästi tuomitkoon!
Tytär tulistui:
— Äiti, äiti! ei häntä, ei häntä, vaan minut, minut — ei häntä!
— Kyllä minä ne roistot tunnen! Kyllä minä tiedän, kenenkä pitää saada!
— Ei, äiti, hänet on petetty ja minä, minä hänet olen pettänyt!
Tyttö kertoi kiireesti, nyyhkien kaikki tyyni; Ödegaardia ei hetkeäkään saanut epäillä, hän kertoi Gunnarista, mitä oli häneltä pyytänyt, ymmärtämättä mitä teki; sitte Yngve Voldin onnettomista vitjoista, jotka olivat kietoneet hänet, sitte Ödegaardista ja miten hän oli unohtanut kaikki, kun hänet näki. Ei hän käsittänyt kuinka kaikki oli tapahtunut, mutta sen hän käsitti, että oli tehnyt hirveästi syntiä heitä kaikkia ja varsinkin häntä vastaan, joka oli ottanut hänet turviinsa ja antanut hänelle kaikki mitä ihminen voi toiselle antaa. Kauvan istua murjotettuaan ääneti vastasi äiti:
— Entä eikö minua vastaan ole tehty mitään syntiä? Missä minä olen ollut koko tämän ajan, kun et minulle ole virkkanut sanaakaan?
— Oi äiti, auta minua, älä nyt ole kova minulle; minä tunnen että saan kärsiä sen takia niin kauvan kuin elän; mutta siksipä minä rukoilenkin Jumalaa, että pian saan kuolla! — Rakas, rakas Jumala, alkoi hän heti, oikoen käsiään hänen puoleensa, — rakas, rakas Jumala, kuule minua, minä olen jo hukannut elämäni, siinä ei enään ole mitään minulle, en ole sellainen että voisin elää, en ymmärrä elämää, rakas Jumala, anna minun kuolla!
Siinä rukouksessa oli sellainen tenhoava hartaus, että Gunlaug, jonka kielellä kieppui kovia sanoja, nieli ne ja laski kätensä tyttären käsivarrelle, taivuttaakseen sen pois tästä rukouksesta.
— Hallitse mielesi, lapsi, älä kiusaa Jumalaa; kyllä meidän täytyy elää, vaikka kirveleekin.
Hän nousi eikä enään pistänyt jalkaansa vinttikamariin.
Ödegaard oli sairastunut tautiin, joka näytti käyvän vaaralliseksi. Sen aikana muutti hänen vanha isänsä ylös hänen luokseen, otti viereisen huoneen työhuoneekseen ja sanoi kaikille, jotka pyysivät häntä säästämään itseään, ettei hän voi sitä tehdä; hänen tehtävänsä on valvoa pojan luona joka kerta, kun poika kadottaa jonkun niistä, joita rakastaa enemmän kuin isäänsä.
Sillä kannalla olivat asiat ja nyt saapui Gunnar kotiin.
Hän oli peloittamaisillaan äitinsä kuoliaaksi, kun ilmaantui näkyviin paljoa ennen laivaa, jolla läksi. Äiti luuli näkevänsä hänen haamunsa eikä hänen tuttaviensa käynyt paljonkaan paremmin. Kaikkiin ihmetteleviin kysymyksiin antoi hän vaan epätyydyttäviä vastauksia. Parempi vastaus saatiin sentään siitä, kun Gunlaug hänen tulopäivänään ajoi hänet talostaan. Portailla huusi hän hänen perässään niin että käytävä kumisi:
— Älä enään tulekkaan tänne, me olemme nyt saaneet niistä asioista kylläksemme!
Gunnar ei ollut päässyt kauvaskaan, kun muuan tyttö juoksi hänet kiinni, tuoden kääröä; tytöllä oli toinenkin käärö, mutta hän antoi väärän ja Gunnar tapasi siitä suuret kultavitjat: hän jäi niitä punnitsemaan ja katselemaan; ei hän äsken ollut käsittänyt Gunlaugin raivoa ja vielä vähemmin käsitti hän nyt, miksi hän lähetti hänelle kultavitjoja. Hän huusi tytön takaisin; varmaan hän oli erehtynyt. Ja tyttö kysyi, ojentaen hänelle toista kääröä, olisiko se sitte tämä. Käärö näkyi sisältävän Gunnarin lahjat Petralle. Kyllä se tämä oli, mutta kuka ne kultavitjat sitte saa? Kauppias Vold, vastasi tyttö ja läksi niitä viemään. Gunnar jäi seisomaan ja ajatteli: kauppias Vold? Antaako hänkin lahjoja? Hän siis on ryöstänyt tytön minulta, Yngve Vold — no niin, kyllä hänen pitää … ja hänen jännityksensä ja tuskansa täytyi päästä laukeamaan, hänen täytyi saada lyödä jotakin kappaleiksi — ja niin kääntyi kaikki Yngve Voldia vastaan.
Ihan odottamatta hyökättiin onnettoman kauppiaan kimppuun vieläkin kerran, jopa hänen omilla portaillaan. Hän karkasi hullun miehen käsistä konttoriin, mutta Gunnar perässä. Kaikki konttoripalvelijat hyökkäsivät nyt rauhanhäiritsijän kimppuun, joka potki ja riuhtoi joka suunnalle; tuolit, pöydät ja pulpetit menivät nurin narin: kirjeet, paperit ja sanomalehdet lensivät sauhuna; vihdoin tuli apua Yngven laiturilta ja suuren tappelun perästä viskattiin Gunnar kadulle. Mutta nyt vasta kävi leikki vakavaksi. Laiturin luona oli kaksi laivaa, toinen ulkomaalainen, toinen kotimainen, ja koska juuri sattui olemaan päivällislevon aika, ottivat merimiehet mielellään osaa lysteihin. He joutuivat silmänräpäyksessä tappeluun, miehistö miehistöä vastaan, ulkomaalainen kotimaalaista vastaan, käytiin noutamassa miehistöjä lisää ja ne tulivat juosten, juoksumarssissa. Työväkeä joutui paikalle, akkoja ja lapsia; vihdoin viimein ei kukaan tietänyt minkätähden tapeltiin. Turhaan kiroilivat kipparit, turhaan komensivat kunnialliset kansalaiset, että lähetettäisiin; noutamaan kaupungin ainoaa poliisia; hän oli sillä kertaa vuonolla kalastamassa. Juostiin viskaalin luo, joka samalla oli postimestari; mutta hän oli sulkeutunut huoneeseensa järjestämään postia, joka hiljan oli tullut, ja vastasi ikkunasta, ettei voi tulla; postipalvelija oli hautajaisissa, täytyi odottaa. Mutta kun eivät asianomaiset voineet siirtää tuonnemmaksi toistensa tappamista, kunnes posti olisi järjestetty, huusivat useat, varsinkin huolestuneet naiset, että Arne Smed on noudettava. Kunnialliset kansalaiset olivat samaa mieltä ja niin läksi hänen oma vaimonsa häntä noutamaan, "koskei poliisi ole kotona". Hän saapui kaikkien koulupoikien ihastukseksi ja antoi pari letkausta joukolle, haki sitte väkevän espanjalaisen ja antoi hänen avullaan selkään kaikkia muita.
Kun kaikki oli valmista, saapui viskaali, keppi kädessä. Hän tapasi muutamia vanhoja akkoja ja lapsia keskustelemassa taistelupaikalla. Näitä käski hän ankarasti lähtemään kotiin syömään päivällistä, minkä hän itsekin teki.
Mutta seuraavana päivänä rupesi hän pitämään tutkintoa ja sitä jatkui jonkun aikaa, vaikkei kenelläkään ollut vähintäkään aavistusta, kuka oli tapellut. Siitä vaan olivat kaikki yksimieliset, että Arne Smed oli ollut mukana, he olivat nähneet hänen yhdessä espanjalaisen kanssa lyövän muita. Tästä asiasta täytyi Arne Smedin maksaa 1 spesietaalari sakkoa ja sentähden sai hänen vaimonsa, joka oli noutanut hänet paikalle, selkäsaunan yhdentenätoista sunnuntaina kolminaisuudesta, sen hän toki muisti. Tämä oli tappelun ainoa juridinen seuraus.
Mutta sillä oli muita seurauksia. Pieni kaupunki ei enään ollut mikään hiljainen pesä, Kalastajatyttö oli nostanut sen kapinaan. Mitä ihmeellisimpiä huhuja pantiin liikkeelle — alussa ne johtuivat mustasukkaisesta suuttumuksesta, tyttö kun oli vetänyt verkkoihinsa kaupungin parhaat päät, kaksi sen rikkainta nuortamiestä ja vielä päänpäätteeksi useita muitakin; sillä Gunnarista tuli vähitellen "useita nuoria miehiä". Mutta pian nousi yleinen siveellinen myrsky. Häpeä suuresta katutappelusta ja suru kolmessa kaupungin parhaista perheistä lepäsi nuoren tytön päällä, joka vasta puoli vuotta sitte oli käynyt rippikoulun; kolme kihlausta yhtaikaa ja yksi niistä hänen opettajansa ja hyväntekijänsä kanssa — ei, suuttumus leimusi yli äyräittensä. Eikö hän lapsesta asti ollutkin ollut pahennuksena kaupungille, eikö hän kuitenkin sittemmin lahjana ollut saanut osakseen sen luottamusta, kun Ödegaard otti hänet hoitoonsa ja eikö hän nyt ollut pilkannut heitä kaikkia, murtanut opettajansa ja, seuraten luontonsa vetoa, hillitsemättömästi heittäytynyt tielle, joka johti kehittymään yhteiskunnan hylyksi ja viettämään vanhuuden päivät kuritushuoneessa? Äidin täytyi olla hänen kanssarikollisensa, hänen merimieskodissaan oli lapsi oppinut kevytmielisyyttä. Päätettiin, ettei enään kärsitä iestä, johon Gunlaug on kytkenyt kaupungin, ei enään kärsitä heitä täällä, ei äitiä eikä tytärtä, päätettiin yksimielisesti, että heidät karkoitetaan.
Eräänä iltana kerääntyi mäkeen merimiehiä, jotka olivat Gunlaugille velkaa rahaa, juoppoja työmiehiä, joille ei hän ottanut hankkiakseen työtä, nuoria poikia, joille ei hän ollut antanut tavaraa velaksi ja paremmat ihmiset johtivat heitä. He vihelsivät, he hoilottivat he huusivat Kalastajatyttöä, Kala-Gunlaugia; pian lensi kivi ovea vastaan ja samassa toinen sisään etehisen ikkunasta. Vasta puoliyön jälkeen erottiin. Ikkunoiden takana oli pimeää ja hiljaista.
Seuraavana päivänä ei ainoakaan ihminen halunnut pistäytyä Gunlaugin luo, ei edes lapsikaan kulkenut ohi mäelle. Mutta illalla uudistui sama mellakka, vain sillä erotuksella, että kaikki ilman poikkeusta olivat mukana; poljettiin jalkain alle mitä eteen sattui, heitettiin rikki ikkunat, revittiin puutarhan aita, väännettiin nurin nuoret hedelmäpuut ja laulettiin:
Hoi äiti, käv' onkeeni merimies!
"Vai merimies!"
Hoi äiti, taas tarttui kauppamies!
"Vai kauppamies!"
Hoi, nyt koko pappismiehen saan.
"Vedä sukkelaan!" —
No kyllä kait,
nenän pitkän sait!
Ei hyödy hauista suuristakaan se ken
ei vetää niitä taida ylös veneesen.
Voi äiti, mennyt on merimies!
"Vai mennyt vai!"
Voi äiti, mennyt on kauppamies!
"Vai hänkin vai!"
Voi äiti, pappi on menossaan!
"Pidä kiinni vaan!"
No kyllä kait,
nenän pitkän sait!
Ei hyödy hauista suuristakaan se ken
ei vetää niitä taida ylös veneesen.
Varsinkin huudettiin Gunlaugia ja haluttiin kovasti kuulla hänen voimattoman raivonsa purkauksia.
Gunlaug istui sisäpuolella ja kuuli joka sanan; mutta hän vaikeni, sillä pitäähän ihmisen osata jotakin kärsiä lapsensa takia.
KUUDES LUKU.
Petra oli ollut huoneessaan, kun huudot, vihellykset ja hoilotus ensi iltana alkoivat. Hän oli juossut ikäänkuin talo hänen ympärillään olisi ollut tulessa, tai ikäänkuin kaikki hänen ympärillään olisi ollut romahtamaisillaan hänen päälleen; hän karkasi pitkin huonettaan kuin tulisten vitsojen vihmomana; sielua poltti kirveli, hänen ajatuksensa etsivät myrskyten ulospääsyä; mutta alas äidin luo ei hän uskaltanut mennä ja ainoan ikkunan edessä seisoi kansanjoukko! Kivi lensi sen läpi ja putosi hänen sänkyynsä, hän parkaisi ja juoksi nurkkaan, verhon taakse, ja piiloutui vanhojen vaatteiden joukkoon. Siellä hän istua kyyrötti, häpeästä leimuten, pelosta väristen; oudon pelon kuvat kulkivat hänen ohitseen, ilma oli täynnä kasvoja, ammottavia, irvisteleviä kasvoja, ne tulivat ihan likelle, ne satoivat ympärilleen tulta, — ohoi, ei se ollut tulta, vaan silmiä, suuria, murjottavia ja pieniä kipinöiviä — silmiä, jotka tuijottivat liikkumattomina, silmiä, jotka hyppivät ylös, alas — Jeesus, Jeesus, armahda minua!
Oi sitä huojennusta, kun viimeiset huudot vaikenivat yöhön ja kaikki pimeni ja hiljeni! Hän uskalsi tulla esiin, hän heittäytyi vuoteelleen ja piiloutui patjoihin, mutta ajatukset eivät tahtoneet poistua; äiti niissä astui esiin, uhkaavana, hirvittävänä kuten pilvet, jotka ennen rajuilmaa kerääntyvät tuntureille; sillä mitä täytyikään äidin kärsiä hänen tähtensä! Hänen silmiinsä ei tullut unen hiventäkään eikä hänen sieluunsa rauhaa, ja päivä koitti, mutta se ei tuonut huojennusta. Hän asteli edestakaisin, edestakaisin ja ajatteli vaan kuinka pääsisi pakenemaan, mutta hän ei uskaltanut tavata äitiä, hän ei uskaltanut lähteä ulos niinkauvan kuin oli päivä, ja illalla ihmisjoukko varmaan palaisi! Hänen täytyi kuitenkin odottaa; sillä ennen puoliyötä olisi pako ollut vieläkin vaarallisempi. Ja minne paeta? Hänellä ei ollut mitään eikä hän tietänyt mitään tietä; mutta kai sitä jossakin löytyi armahtavaisia ihmisiä, kuten oli armahtavainen Jumala. Hän tiesi, että miten tyttö lieneekin rikkonut, niin ei hän ollut tehnyt sitä pahuuttaan. Hän tunsi hänen katumuksensa, Hän tunsi myöskin hänen avuttomuutensa. Petra kuunteli äidin askelia alakerrassa, mutta ei kuullut niitä, hän värisi ajatellessaan että kuulee hänen nousevan ylös portaita, mutta hän ei tullut. Tyttö, joka oli käynyt auttamassa, oli mahtanut lähteä tiehensä, koskei ketään kuulunut tuomaan ruokaa. Itse puolestaan ei hän uskaltanut lähteä alas eikä liioin ikkunaan; sillä alhaalla saattoi seisoa joku odottamassa häntä. Särjetty ruutu päästi sisään kylmää aamulla ja vielä enemmän, kun taas tuli ilta. Hän oli pannut vaatteita pieneen kääröön ja pukeutunut lähtökuntoon. Mutta hänen täytyi odottaa raivoisaa joukkoa ja ottaa vastaan mitä tuleman piti.
Tuossa ne taas olivat! Vihellykset, huudot, kivenheitot, paljon pahempina kuin edellisenä iltana; hän kyyristyi nurkkaansa, kiersi kädet ristiin ja rukoili rukoilemistaan. Kunhan vaan ei äiti menisi niiden luo, kunhan ne vaan eivät murtautuisi sisään! Äkkiä ne rupesivat laulamaan, se oli pilkkalaulua ja vaikka joka sana vihlaisi häntä veitsellä, niin täytyi hänen kuitenkin kuulla ja kuunnella; mutta heti kun hän käsitti, että äitikin oli sekoitettu juttuun, että he olivat tehneet itsensä syypäiksi niin hävyttömään vääryyteen, hän nousi; hän karkasi esiin, hän päätti puhua tuolle kurjalle roskajoukolle tai heittäytyä sen kimppuun; mutta kivi, toinen kivi ja vihdoin kokonainen kivisade lensi ikkunaan, lasisirpaleet helisivät, kivet vierivät pitkin huonetta ja tyttö pakeni taas piiloon. Hän hikoili ikäänkuin olisi seisonut kuumimmassa auringonpaahteessa; mutta hän ei enään itkenyt eikä pelännyt.
Vähitellen hiljeni melu; hän uskalsi tulla esiin ja niinpian kun ei hän mitään kuullut, aikoi hän mennä ikkunaan katsomaan; mutta hän astui lasisirpaleiden päälle ja peräytyi, hän astui kiville ja jäi seisomaan, jottei kuuluisi; sillä nyt piti hiipimällä lähteä pois. Odotettuaan vielä runsaan puolen tunnin, veti hän kengät jalastaan, otti käärön ja avasi hiljaa oven. Taasen hän odotti viisi minuuttia, sitte hän hiljaa astui alas portaita. Tuntui raskaalta jättää äiti hyvästi sanomatta, kun oli tuottanut hänelle tämän surun; mutta pelko ajoi eteenpäin.
— Hyvästi, äiti! Hyvästi, äiti! kuiskasi hän joka askeleelta portaissa. — Hyvästi, äiti!
Hän oli päässyt alas, veti pari kertaa raskaasti henkeään saadakseen ilmaa, ja sitte kohti porstuan ovea! Samassa kävi joku takaapäin kiinni hänen käsivarteensa, hän päästi pienen parahduksen ja kääntyi. Se oli äiti. Gunlaug oli kuullut oven avautuvan, ymmärsi paikalla tyttären tarkoituksen ja odotti häntä tässä. Petra tunsi, ettei hän taistelutta pääsisi hänen ohitseen. Selityksestä ei olisi mitään hyötyä; mitä sanoja hän ikinä keksisi, ei niitä uskottaisi. No niin, tulkoon siis taistelu; eihän maailmassa ole mitään pahinta pahempaa ja sehän jo on hänen takanaan. Äiti kysyi hiljaa:
— Minne sinä aiot?
Tyttö vastasi yhtä hiljaa, sykkivin rinnoin:
— Minä pakenen!
— Minne sinä pakenet?
— En tiedä. Mutta minä tahdon pois täältä. Hän painoi kääröä lujemmin vastaansa ja jatkoi kulkuaan.
— Ei, seuraa minua! vastasi äiti, pidellen kiinni hänen käsivarrestaan; — minä olen pitänyt huolta kaikesta.
Petra päästi paikalla itsensä laukeamaan, kuten ihminen päästää käsistään liian raskaan taakan; hän läähätti kuin taistelun jälkeen ja antautui kokonaan äidin haltuun. Äiti astui hänen edellään pieneen koppiin kyökin takana, jossa ei ollut ikkunaa ja jossa paloi tulta; — siellä hän oli istunut piilossa, väkijoukon melutessa ulkopuolella. Koppi oli niin pieni, että he tuskin pääsivät siellä liikkumaan; äiti otti esiin mytyn, hiukan pienemmän kuin se jota Petra kantoi, aukaisi sen ja veti esiin merimiesvaatteet.
— Pue päällesi nämä, kuiskasi hän.
Petra oivalsi paikalla miksi niin piti tehtämän, mutta häntä liikutti, ettei äiti maininnut syytä. Hän riisuutui ja pukeutui, äiti auttoi häntä ja sattui siinä kerran niin likelle kynttilää, että Petra näki hänen kasvonsa ja ensi kerran näki Petra, että Gunlaug oli vanha. Oliko hän näinä vuorokausina käynyt vanhaksi vai eikö Petra ennen ollut sitä huomannut? Lapsen kyynel vieri alas äidin päälle, mutta hän ei katsahtanut ylös eikä toinenkaan sentähden saanut sanoja suustaan, öljytyn lakin hän viimeksi otti vastaan äidin käsistä ja pantuaan sen päähänsä, otti äiti käärön häneltä, puhalsi kynttilän sammuksiin ja kuiskasi:
— Tule nyt!
He menivät taasen porstuaan, mutta eivät katuoven kautta. Gunlaug avasi oven pihamaalle ja lukitsi sen taasen. He kulkivat läpi hävitetyn puutarhan, yli kaadettujen puiden ja revityn aidan.
— Katso nyt ympärillesi, sanoi äiti; — et taida enään palata tänne.
Tyttö värisi eikä katsellut ympärilleen. He menivät ylätietä, metsää pitkin, siitä, missä Petra oli viettänyt puolen elämäänsä sekä illan Gunnarin seurassa, illat Yngve Voldin ja vihdoin Ödegaardin kanssa. He astelivat lakastuneiden lehtien joukossa, joita nyt oli ruvennut varisemaan maahan; yön viileydessä häntä paleli oudoissa vaatteissa. Äiti kääntyi erästä puutarhaa kohti; Petra tunsi sen paikalla, vaikkei ollut seisonut sen mäen puolisessa päässä sen päivän jälkeen, jolloin hän lapsena hyökkäsi sen kimppuun; se oli Pedro Ohlsenin puutarha. Äidillä oli sen avain ja hän sulki heidät puutarhaan.
Vaikeaa Gunlaugin oli ollut aamupäivällä mennä Pedron luokse ja vaikeaa oli hänen nytkin tuoda hänen luokseen onnetonta tytärtään, jolle ei hän enään voinut antaa suojaa. Mutta sen täytyi tapahtua ja minkä täytyi tapahtua, sen Gunlaug osasi tehdä. Hän koputti kuistinoveen ja miltei heti kuulivat he askelia ja näkivät valoa; hetkisen perästä avasi Pedro oven, tullen vastaan matkavaatteissa ja matkasaappaissa, kalpeana ja peläten. Hänen kädessään oli talikynttilä ja hän huokasi, kun silmät sattuivat Petran kasvoihin, jotka olivat ihan paisuksissa itkusta; hän katsahti Pedroon; mutta kun ei Pedro uskaltanut tuntea häntä, ei hänkään uskaltanut tuntea Pedroa.
— Tämä tässä on luvannut auttaa sinua matkalle, sanoi äiti, katsomatta heihin kumpaankaan, astui pari askelta peremmä kuistille ja antoi toisten seurata perässään Pedron huoneeseen, toiselle puolelle. Huone oli pieni ja matala, omituinen, ummehtunut ilma lehahti heitä vastaan, tehden Petran pahoinvointiseksi; hänhän ei vuorokauteen ollut syönyt enempää kuin nukkunutkaan. Keskellä kattoa riippui häkki, jossa oli kanarilintu; täytyi kiertää, jottei töytäisi häkkiä vastaan; vanhat, raskaat tuolit, painava pöytä, pari suurta talonpoikaiskaappia, jotka ulottuivat kattoon asti, painostivat niin, että huone kävi vieläkin pienemmäksi. Pöydällä oli nuotteja ja niiden päällä huilu. Pedro Ohlsen vaelteli suurissa saappaissaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin tekemistä; heikko ääni kysyi perähuoneesta:
— Kuka siellä on? — kuka siellä on?
Pedro Ohlsen rupesi liikkuilemaan entistä nopeammin ja mutisi:
— Se on vaan … hm, hm … se on … hm, hm! jonka jälkeen hän hävisi sinne mistä ääni kuului.
Gunlaug istui ikkunan luona, molemmat kyynärpäät polvilla ja pää käsien varassa, tuijottaen hiekkaan, jota oli siroiteltu permannolle; hän ei puhunut, vaan veti silloin tällöin raskaan huokauksen. Petra seisoi oven luona, jalat yhdessä ja molemmat kädet rinnalla; sillä hän tunsi olevansa sairas. Vanha lyöntikello lappoi aikaa, talikynttilä pöydällä paloi pitkällä karrella, valuen. Mutta äiti tahtoi mainita jonkun syyn heidän täälläoloonsa ja sanoi:
— Minä tunsin kerran tämän miehen.
Ei enempiä sanoja eikä vastausta. Pedro viipyi poissa, kynttilä paloi surullisesti ja kello käydä raksutti. Petran pahoinvointi kasvoi kasvamistaan ja sen ohessa kuuli hän kuulemistaan äidin: "minä tunsin kerran tämän miehen!" Kello kävi käsiksi sanoihin ja alkoi laahata niitä: "Minä — tunsin — kerran — tämän — miehen!" Sittemmin kun Petra vaan joutui ummehtuneeseen ilmaan, nousi hänen eteensä huone pahoinvointineen ja kellon: "Minä — tunsin — kerran — tämän — miehen". Eikä hän koskaan joutunut laivalle, jossa mädäntynyt vesi löyhkäsi kajutan lattian alla ja öljyn ja ruuan haju tuntui, jollei paikalla tullut merikipeäksi ja lakkaamatta, yötä ja päivää merikivun läpi nähnyt tuota huonetta ja kuullut kellon tikutusta: "minä — tunsin — kerran — tämän — miehen!"
Kun Pedro palasi, oli hän saanut päähänsä villaisen myssyn ja hartioilleen vanhanaikaisen, kankean kauhtanan, joka oli nostettu pystyyn korville.
— Minä olen nyt valmis, sanoi hän. ja veti kintaat käsiinsä; näytti siltä kuin hän olisi ollut menossa pahimpaan ilmaan. — Mutta älkäämme unohtako kauhtanaa … hän kääntyi … — tälle … tälle … hän katsahti Petraan ja sitte Gunlaugiin, joka otti tuolin selustalta sinisen kauhtanan ja auttoi sen Petran ylle; mutta kun se sattui hänen nenäänsä, oli siinä huoneen haju niin suuressa mitassa, että hän pyysi raikasta ilmaa; äiti näki hänen voivan pahoin, avasi oven ja talutti hänet kiireesti puutarhaan. Siellä joi hän raikkaassa yössä muutamia täysiä siemauksia kirkasta syysilmaa.
— Minne minä menen? kysyi hän alkaessaan tointua.
— Bergeniin, vastasi äiti ja auttoi häntä napittamaan kauhtanaa; — se on suuri kaupunki, jossa ei kukaan tunne sinua… Valmiiksi tultuaan asettui hän portin luo. — Saat mukaasi 100 spesietaalaria, jos kävisi huonosti, niin onhan sinulla edes jotakin säästöä. Tämä tässä lainaa ne sinulle.
— Antaa, antaa, kuiskasi Pedro, astellen kadulle heidän ohitseen.
— Lainaa ne sinulle, toisti äiti, ikäänkuin ei hän olisi sanonut mitään; — minä maksan ne hänelle takaisin. … Hän otti huivin kaulastaan ja sitoi sen tytön kaulaan, sanoen: — kirjoita paikalla kun sinun käy hyvin, muttei ennemmin.
— Äiti!
— Ja sitte tämä soutaa sinut laivaan, joka on tässä ulkopuolella.
— Oi Jumala, äiti!
— Niin, muuta ei olekkaan. Minä en seuraa kauvemma.
— Äiti, äiti!
— Herra olkoon kanssasi. Hyvästi!
— Äiti, anna minulle anteeksi, äiti!
— Äläkä kylmety matkalla!
Hän oli vaivoin saanut tytön puutarhanportin taakse ja sulki sen nyt.
Petra seisoi ulkopuolella ja katseli suljettua porttia. Hän tunsi olevansa niin yksin ja viheliäinen kuin ihminen ikinä saattaa tuntea — mutta juuri samassa nousi hyljättyyden tunteesta, vääryydestä, itkusta aavistus, usko; se välähti kuin tuli, joka syttyy ja sammuu, joka kohoaa korkeuksiin ja samassa taas romahtaa alas, mutta hetkisen ihanasti valaisee — tyttö avasi silmänsä ja seisoi seuraavana hetkenä paksussa pimeässä.
Läpi pienen kaupungin autioiden katujen, ohi suljettujen, lehdettömien puutarhojen ja suljettujen talojen, seurasi hän hiljaa miestä, joka kumarassa laahusteli suurissa saappaissaan ja kauhtanassa, jossa ei ollut kukkulia. He tulivat puukäytävään, jossa taasen kulkivat lakastuneissa lehdissä ja näkivät kummituksentapaisten tavottelevien oksien ojentuvan käymään kimppuunsa. He kapusivat alas vuorta keltaisen talaan taa, missä vene oli. Pedro rupesi mättämään siitä vettä; sitte hän souti tyttöä maata pitkin; se lepäsi suurena möhkäleenä, jota taivas raskaana painoi. Kaikki oli tasoittunut, maat, rakennukset, tunturit; hän ei nähnyt mitään siitä mitä hän lapsuudestaan asti eiliseen asti joka päivä oli nähnyt; se oli kaikki sulkeutunut pois näkyvistä kuten kaupunki, kuten ihmiset sinä yönä, jolloin hänet työnnettiin maailmalle eikä hän saanut yhtään jäähyväistervehdystä.
Laivalla, joka oli ankkurissa ihan likellä rantaa, odottamassa aamutuulta, käveli mies edestakaisin; heti kun hän näki heidät looringin alla, laski hän alas portaat, auttoi heidät kannelle ja varoitti kapteenia, joka hänkin heti tuli kannelle. Petra tunsi heidät ja he hänet, mutta kysymyksittä ja ilman myötätuntoa kerrottiin hänelle ihan tavallisena asiana kaikki mitä hänen tarvitsi tietää, nimittäin missä hänen piti nukkua ja mitä hänen piti tehdä, kun hän halusi jotakin tai tuli kipeäksi. Kipeäksi tuli hän miltei paikalla, kun pääsi alas, jonkatähden hän heti muutettuaan vaatteet, palasikin ylös. Silloin tuli hänen nenäänsä haju… oi, suklaanhaju ja hänet valtasi ääretön nälkä, se repi ja pisteli rintaa ja samassa tuli sama mies, joka oli ottanut heidät vastaan, kajutanovesta, kädessä kokonainen kupposellinen ja leivoksia; ne olivat hänen äidiltään, kertoi mies. Tytön syödessä kertoi hän vielä, että laivalle oli lähetetty kirstullinen hänen paraita pukujaan ja liina- ja villavaatteitaan, sitäpaitsi ruokaa ja muuta hyvää. Samassa hetkessä tuli äiti voimakkaana muistona Petran mieleen, hän sai hänestä suurpiirteisen kuvan, jommoista ei hänellä milloinkaan ollut ollut, mutta joka sittemmin pysyi koko elämän ajan. Ja tämän kuvan edessä teki hän rukouksessa lupauksen, lujan ja samalla surumielisen, että kerran tuottaa äidilleen iloa kaiken sen surun korvaukseksi, jota nyt on hänelle tuottanut.