Pedro Ohlsen istui hänen luonaan, kun hän istui, ja käveli hänen rinnallaan, kun hän käveli, kaiken aikaa koettaen liikkua niin, ettei olisi hänen tiellään, mutta juuri senkautta alituisesti ollen tiellä kannella, joka oli ylen täynnä tavaraa. Hänen kasvoistaan näki Petra vaan suuren nenän ja silmät, eikä niitäkään selvästi, mutta hänestä sai sen käsityksen, että hän kulki joidenkin ajatusten painamana, joita tahtoi sanoa, muttei saanut suustaan. Hän huokaili, hän istuutui, hän nousi, hän kierteli Petraa, hän istuutui taasen, mutta sanaakaan ei tullut ilmoille eikä Petrakaan puhunut. Vihdoin viimein täytyi Pedron heittää äänettömyytensä, hän veti kömpelösti taskustaan äärettömän nahkaisen lompakon ja kuiskasi, että nuo sata spesietaalaria olivat siinä — ja vähän enemmän. Petra ojensi kätensä kiittääkseen häntä ja hänen kasvonsa tulivat silloin niin likelle Pedroa, että hän näki hänen silmiensä kostean kiiltävinä riippuvan kasvoissaan. Sillä Petran mukanahan pakeni viimeinen pala sitä elämää, joka oli jäänyt hänen sammuvaan olemassaoloonsa. Hän olisi sentään niin mielellään sanonut tytölle jotakin, joka olisi antanut hänelle ystävällisen muiston loppuelämän ajaksi; mutta se oli häneltä kielletty ja vaikka hän siitä huolimatta olisi tahtonut sanoa sen, niin ei hän saanut sanoja suustaan; sillä tyttö ei auttanut häntä! Petra oli niin väsyksissä ja muisto siitä, että Pedro oli saanut hänet tekemään ensi synnin äitiä vastaan, ei tällä hetkellä ottanut jättääkseen häntä rauhaan. Hän ei jaksanut häntä sietää; asia paheni eikä parantunut, jota kauvemmin Pedro viipyi; sillä kun ihminen on väsyksissä, niin hän kyllästyy. Pedro raukka tunsi sen, täytyihän hänen lähteä, ja niin sai hän vihdoinkin kuiskatuksi hyvästi, ja veti kuivan käden kintaasta. Petra laski siihen lämpöisen kätensä ja he nousivat molemmat.
— Kiitoksia — ja viekää minulta terveisiä! sanoi hän.
Pedrolta pääsi huokaus tai kulahdus, pari lisää, sitte hän päästi irti käden, kääntyi ja astui takaperin, hiljaa alas portaita. Petra tuli vielä relingille, Pedro katsahti häneen, tervehti ja souti sitte hitaasti pois. Petra seisoi paikoillaan, kunnes hän oli pimentynyt pimeyteen. Mutta sitte hänkin läksi alas, hän tuskin saattoi pysyä pystyssä väsymyksestä, ja vaikka hän oli sairas, nukkui hän heti kun oli päästänyt päänsä korvalliselle ja lausunut pari ensimäistä rukousta isämeitästä.
* * * * *
Samaan aikaan istui äiti keltaisen talaan luona; hän oli hitaasti seurannut heitä koko matkan ja istuutunut talaan luo juuri kun he läksivät maista. Samasta paikasta oli Pedro Ohlsen ennen muinoin lähtenyt soutamaan hänen kanssaan; siitä oli hyvin kauvan, mutta se tuli hänen mieleensä juuri nyt, kun Pedro läksi soutamaan tytärtä.
Niinpian kuin Gunlaug näki Pedron palaavan yksinään, nousi hän ja läksi; sillä tiesihän hän nyt, että tytär oli hyvin päässyt laivaan. Hän ei lähtenyt kotiin, vaan kauvemma; hän tapasi pimeästä polun, joka johti tunturien poikki, ja rupesi astelemaan sitä. Yli kuukauden pysyi hänen talonsa kaupungissa autiona ja hävitettynä; hän ei tahtonut palata sinne ennenkuin tyttäreltä oli tullut hyviä tietoja.
Mutta sen ajan kuluessa pantiinkin mielipide häneen nähden koetuksen alaiseksi. Kaikki matalammat luonteet nauttivat kiihkeästi, kun saavat liittyä yhteen vainoomaan väkeviä, mutta vain niin kauvan kuin väkevät voivat tehdä vastarintaa; kun he näkevät, että nämä tyynesti antavat itseään rääkätä, tulee heille häpeän tunne ja sitä hyssytetään, joka vielä viskaa kiven. Tässä tapauksessa oli iloittu siitä että kuultaisiin Gunlaugin mahtavan äänen meluavan porraskäytävässä, oli ajateltu, että hän kutsuu merimiehet avukseen ja kehoittaa heitä katurähäkkään. Kun ei Gunlaugia kuulunut, joutui joukko kolmantena iltana sellaiseen vimmaan, että sitä tuskin saattoi hillitä. Päätettiin lähteä sisään hakemaan häntä, päätettiin laahata molemmat naiset kadulle, saattaa heidät pois kaupungista, ajaa heidät menemään! Ikkunoita ei edelliseltä illalta oltu korjattu; joukon hurratessa ryömi kaksi miestä sisään ikkunasta, avaamaan ovea — ja joukko hyökkäsi taloon! He hakivat kaikista huoneista, sekä ylhäältä että alhaalta, he rikkoivat ovia, he särkivät mitä eteen sattui, he hakivat joka nurkasta, vihdoin kellaristakin, äitiä ja tytärtä, mutta ei löytynyt ketään ihmistä. Samassa silmänräpäyksessä jolloin tämä huomattiin, vaipui hiljaisuus joukkoon; ne jotka olivat käyneet sisällä, tulivat ulos, toinen toisensa perässä, ja piiloutuivat toisten taakse. Vähän ajan perästä oli talon edusta tyhjä.
Pian oli jo kaupungissa sellaisia, jotka sanoivat, että oli ollut hävytöntä kohdella turvattomia naisia sillä tavalla.
Tapausta pohdittiin kunnes päästiin yksimielisyyteen siitä, että mitä Kalastajatyttö lieneekään rikkonut, niin oli Gunlaug syytön ja sentähden oli hänelle tehty suurta vääryyttä. Häntä kaivattiin kovasti kaupungissa; tappelu ja juopuneiden rähinä alkoi kuulua päiväjärjestykseen; sillä kaupunki oli kadottanut poliisinsa. Sitäpaitsi kaipasivat ohikulkijat Gunlaugin mahtavaa persoonaa ovessa; varsinkin kaipasivat häntä merimiehet. Ei missään kuitenkaan ollut sellaista kuin hänen luonaan, sanoivat he; sillä siellä kohdeltiin jokaista ansion mukaan, jokaisella oli ollut oma arvonsa hänen luottamuksessaan ja jokainen oli saanut häneltä apua tarpeen tullessa. Eivät merimiehet tai kipparit enempää kuin työnantajat tai perheenäidit olleet ymmärtäneet hänen arvoaan ennenkuin nyt, kun hän oli joutunut pois.
Sentähden kulki ilosanoma läpi kaupungin, kun joku oli nähnyt hänen istuvan talossaan, keittämässä ja paistamassa kuten ennenkin. Jokaisen piti mieskohtaisesti rientää saamaan vakuutusta, että ruudut olivat paikoillaan, ovi eheänä ja että savu nousi piipusta. Kyllä se oli totta! Siellä hän taas istui! — Ihmiset kömpivät toiselle puolelle porraskäytävää nähdäkseen paremmin; hän istui kivilaatalla ovensa edessä, hän ei katsonut ylös eikä ulos, silmä seurasi kättä ja käsi teki työtä: sillä hän oli palannut ansaitsemaan takaisin mitä oli menettänyt ja ensinnä nuo 100 spesietaalaria, jotka oli velkaa Pedro Ohlsenille. Alussa tyytyivät ihmiset kurkistelemaan häneen ulkoapäin; he eivät pitkiin aikoihin uskaltaneet mennä hänen luokseen pahan omantuntonsa takia. Mutta vähitellen heitä rupesi tulemaan — ensinnä tulivat perheenemännät, ne ystävälliset ja hyväntahtoiset; he eivät kuitenkaan saaneet tilaisuutta puhua hänen kanssaan mistään muusta kuin asioista; sillä Gunlaug ei kuunnellut muuta. Sitte tulivat kalastajat, sitte kauppiaat ja kipparit pestaamaan väkeä ja kuulemaan asianomaisen arvostelua — ja vihdoin ensimäisenä sunnuntaina merimiehet. Tämä mahtoi olla sovittua; sillä illemmalla tuli talo äkkiä niin täyteen, etteivät yksin molemmat huoneet joutuneet kiinni, vaan pöydät ja penkit, jotka kesäisin olivat puutarhassa, olivat otettavat esille ja asetettavat porstuaan, keittiöön, peräkamariin. Ei kukaan, joka tämän joukon näki, aavistanut, mitä tunteita liikkui sen mielessä; sillä samassa hetkessä, jolloin se astui kynnyksen yli, oli Gunlaug ottanut sen äänettömän komentonsa alle ja se leveä varmuus, jolla hän antoi jokaiselle omansa, painoi alas jokaisen tervetuliaissanan, jokaisen kysymyksen. Hän oli ennallaan; ainoastaan hiukset eivät enään olleet mustat ja meno oli hiljaisempi. Mutta kun merimiehet rupesivat tulemaan iloiselle tuulelle, eivät ne enään saattaneet hillitä itseään, vaan joka kerta kun Gunlaug ja palvelustyttö olivat ulkona, kehoitettiin Venemies-Nuuttia, joka aina oli ollut hänen suosikkinsa, juomaan hänen maljansa, kun hän tuli sisään. Hänkään ei kuitenkaan saanut rohkeutta siihen ennenkuin hänen verensä vielä lämpenivät; vihdoin, kun Gunlaug tuli sisään kokoamaan tyhjiä pulloja ja laseja, nousi hän ja sanoi, "että se oli hyvä, että hän oli palannut. Sillä sellaista se vaan oli, että — että, se oli hyvä, että hän oli palannut!" Tämä oli miesten mielestä oikein sanottu; he nousivat ja huusivat:
— Niin, se oli hyvä!
Ja ne jotka olivat eteläisessä ja keittiössä ja muissa huoneissa nousivat hekin ja puhkesivat samaan hyväksymisen huutoon ja venemies ojensi hänelle lasin ja huusi hurraata ja sitte jyräyttivät he kaikki muutamia hurraahuutoja niin että katto oli nousemaisillaan ilmaan ja lähtemäisillään lentoon. Pian julisti joku, että he olivat tehneet hänelle hävytöntä vääryyttä, sitte selitti toinen samaa ja vihdoin sadatteli koko joukko itseään siitä, että oli tehnyt hänelle hävyttömintä vääryyttä. Kun he vihdoin vaikenivat, toivoen sanaa Gunlaugin omasta suusta, sanoi Gunlaug, että hän kiittää heitä. — Mutta, lisäsi hän, yhä keräten tyhjiä laseja ja pulloja, — niinkauvan kun en minä sano siitä mitään, niin ei teidänkään tarvitse sanoa.
Hän läksi ulos, saatuaan käsiinsä niin paljon kuin saattoi kantaa ja palasi sitte hakemaan loppuja. Mutta siitä lähtien oli hänen valtansa horjumaton.
SEITSEMÄS LUKU.
Illalla ja pimeässä laski laiva ankkuriin Bergenin satamassa. Puoleksi pyörryksissä meritaudista vietiin Petra kapteenin veneessä lukemattomien laivojen, pienten ja suurten lomitse ylös merimiesten vilinään laitureille ja talonpoikien ja katupoikien hyörinään niissä kapeissa solissa, joiden läpi tie kulki. He seisahtuivat soman pienen rakennuksen eteen, jossa vanha vaimo kapteenin pyynnöstä ystävällisesti otti vastaan Petran. Hän tarvitsi ravintoa ja unta ja sai nämä molemmat tarpeensa tyydytetyiksi. Hän heräsi keskellä seuraavaa päivää reippaana ja iloisena kuulemaan uusia ääniä ja uutta kielensointua ja kun hän nosti uutimen, näkemään ympärillään uutta luontoa, uusia ihmisiä ja uutta kaupunkia. Hän oli itsekin tullut uudeksi, siltä hänestä tuntui, kun hän pysähtyi peilin eteen. Nämä kasvot eivät olleet entiset. Hän tosin ei voinut tehdä itselleen selkoa erosta eikä ymmärtänyt, että hänen iässään suru ja tuska hienontavat ja tekevät henkevämmäksi; mutta katsahtaessaan peiliin, täytyi hänen kuitenkin muistella viime öitä ja niitä muistellessa hän värisi. Sen tähden kiirehti hän valmistumistaan, päästäkseen alas siihen uuteen, joka häntä odotti. Hän tapasi emäntänsä ja useita naisia, jotka ensin tarkasti katselivat häntä ja sitte lupasivat ottaa hänet huomaansa; aluksi lupasivat he kuljettaa häntä kaupungilla. Samallahan hänen piti ostaa kaikellaista ja sentähden hän palasi yläkertaan hakemaan lompakkoaan, mutta häntä hävetti viedä alas paksua, likaista lompakkoa ja sentähden avasi hän sen siellä, ottaakseen esiin rahan. Hän ei tavannut sieltä 100 spesietaalaria, vaan kolmesataa! Pedro Ohlsen siis taas antoi hänelle rahaa vasten äidin tietoa ja tahtoa. Niin vähän ymmärsi hän rahan arvoa, ettei summan suuruus ensinkään ihmetyttänyt häntä; sentähden ei liioin pälkähtänyt hänen päähänsä miettiä syytä tähän anteliaisuuteen. Sensijaan että olisi saanut ilosta säihkyvän kirjeen aavistavine kysymyksineen, sai Pedro Ohlsen Gunlaugilta kirjeen, jonka tytär oli kirjoittanut äidille ja jossa hän, huonosti salaten vihaansa, ilmiantaa hyväntekijänsä ja kysyy, mihin hänen on paneminen salavihkaa annettu lahja.
Ensi vaikutus kaupungista oli voimakas luonnonvaikutus. Hän ei saattanut päästä siitä tunteesta, että tunturi oli niin likellä, että hänen täytyi olla varoillaan, Häntä painosti joka kerta kun hän avasi silmänsä ja sitte hän taasen tunsi halua ojentaa kätensä ja kolkuttaa. Toisinaan taas tuntui siltä kuin ei olisi ollut minkäänlaista ulospääsyä. Auringon hylkäämänä ja pimeänä yleni tunturi, pilvet riippuivat raskaina alapuolella tai kiitivät yläpuolella; tuuli ja sade vaihtelivat lakkaamatta; tuntureilta ne tulivat, tunturit päästivät ne kaupungin kimppuun. Mutta ihmisjoukoissa hänen ympärillään ei ollut mitään painostavuutta. Hän kävi pian iloiseksi heidän joukossaan, sillä heidän ahkeruudessaan oli jotakin vapaata, kevyttä ja iloista, jota ei hän tuntenut ja joka, hänen viimeisten kokemustensa perästä, loisti vastaan kuin hymy ja tervetuliaistoivotus. Kun hän seuraavana päivänä päivällispöydässä lausui mieluinten tahtovansa olla siellä missä oli koolla paljon väkeä, vastattiin hänelle, että hänen sitte olisi mentävä teatteriin; siellä hän tapaisi monta sataa ihmistä samassa talossa. Niin, sen hän tekisikin; lippu ostettiin, teatteri oli ihan vieressä ja määrättyyn aikaan hänet saatettiin sinne ja hänelle näytettiin paikka parven ensi penkillä. Hän istui suuressa, häikäisevässä valossa, monen sadan iloisen ihmisen joukossa, ympärillä heleitä värejä ja puheen sorinaa, joka kuni meren pauhina vieri hänen päällitseen joka haaralta.
Petralla ei ollut aavistustakaan siitä mitä hän täällä sai nähdä. Eihän hän tietänyt muuta kuin sen minkä Ödegaard oli hänelle sanonut ja satunnaiset tuttavat kertoneet. Mutta teatterista ei Ödegaard ollut maininnut sanaakaan; merimiehet olivat kertoneet teatterista, jossa oli villejä eläimiä ja ratsutaitureja, ja poikien päihin ei ollut pälkähtänyt puhua näytelmistä, vaikka he koulussa olisivatkin saaneet niistä joitakin tietoja; sillä pienellä kaupungilla itsellään ei ollut teatteria, ei edes taloa, jota sanottiin teatteriksi; matkustavat eläintenkesyttäjät, nuorallatanssijat ja ilvehtijät esiintyivät joko jossakin ranta-aitassa tai taivasalla. Hän oli niin taitamaton, ettei hän ymmärtänyt kysyäkään; hän istui hyvässä turvassa ja odotti jotakin ihmeellistä, esimerkiksi kameleja tai apinoita. Näissä mietteissä hän vähitellen rupesi näkemään eläimiä joka kasvoissa ympärillään, hevosia, koiria, kettuja, kissoja, hiiriä ja se huvitti häntä. Sentähden kokoontui orkesteri ilman että hän huomasi sitä. Pelästyneenä hypähti hän ilmaan; sillä vaskirummut, rummut, pasunat ja torvet aloittivat terävän jylisevästi alkusoiton. Hän ei eläissään ollut kuullut enempää soittoa yhtaikaa kuin pari viulua ja ehkä huilun; tämä pauhaava ihanuus pani hänet kalpenemaan, siinä oli jotakin, joka muistutti kylmää, mustaa hyökylainetta; hän odotti peloissaan, että tulisi jotakin vielä pahempaa eikä kuitenkaan toivonut sen loppuvan. Pian rupesivat lempeämmät soinnut valaisemaan ja avautui näköaloja, jommoisia ei hän ikinä ollut nähnyt unissaankaan. Soitto keinutti häntä sinne, ilo ja kisa kajahtelivat ilmassa, koko parvi kiiti pitkin siiven vedoin ylöspäin; se aleni hiljalleen, se kokoontui mahtavasti yhteen, se lensi huimana ja tulisena hajalle — kunnes suuri pimeys laskeutui peittämään kaikkea; tuntui siltä kuin se olisi hävinnyt rytisevään kosken kuohinaan. Sitte taas yksinäinen sävel kuin lintu märällä oksalla syvyyden partaalla; alakuloisena, pelonalaisena se alkoi, mutta ilma seestyi sen laulaessa, jo pilkisti esiin vähän päivääkin — ja taasen täytti tuo kumma auringonsäteiden takainen kiikunta ja lepatus pitkät, siintävät näköalat. Kun tätä oli kestänyt hetkisen, sulivat ne lauhaan rauhaan; riemuiset joukot etenivät etenemistään, ei näkynyt mitään muuta kuin säteet, jotka värisivät ja kimmeltelivät ilmassa; yli koko äärettömän aavan vain aurinkoa, valon kehräämää ja hiljaista — ja tähän autuuden uneen se nukkui.
Tyttö nousi ehdottomasti, kun soitto loppui, sillä hänkin oli valmisna! Oi ihmettä, tuossa nousi kaunis, maalattu seinä häntä vastapäätä suoraan kattoon! Hän oli kirkossa, kirkossa, jossa oli pylväitä ja pilareja, kirkossa, jossa urut pauhasivat ja juhlavalot loistivat ja ihmiset astelivat häntä vastaan puvuissa, joita ei hän tuntenut, ja puhuivat — niin, he puhuivat kirkossa ja kielellä, jota ei hän ymmärtänyt. Mitä? he puhuivat jo myöskin hänen takanaan.
— Istukaa, istukaa! sanoivat he, mutta eihän siellä ollut mitään mihin istua, molemmat kirkossa olijat jäivät niinikään seisomaan ja jota kauvemmin hän heitä katseli, sitä selvemmäksi hänelle selveni, että nämä puvut olivat samat, jotka hän oli nähnyt eräässä pyhän Olavin kuvassa — ja samassa, samassahan he mainitsivat pyhän Olavin nimen! —
— Istukaa, istukaa! kuuli hän taas takaansa. — Istukaa! huusivat useat äänet.
Taitaa olla jotakin siellä takapuolellakin, ajatteli Petra ja kääntyi nopeasti. Joukko raivostuneita kasvoja, toiset suorastaan uhkaavia, oli häntä vastassa; eivät asiat nyt ole oikein, ajatteli hän ja aikoi lähteä pois; silloin vetäisi vanha vaimo, joka istui hänen vieressään, hiljaa häntä hameesta.
— Mutta istukaa toki, lapsi, kuiskasi hän; — takanaolijathan eivät näe mitään!
Kädenkäänteessä oli tyttö paikoillaan, sillä tietysti: teatteri on tuolla sisällä ja me katselemme; — tietysti, teatteri! hän toisti sanan ikäänkuin muistuttaakseen itseään ja katsoi sitte taas kirkkoon; mutta sitä joka puhui, ei hän kaikista ponnistuksistaan huolimatta saattanut ymmärtää; vasta kun hän oikein huomasi, että se oli kaunis nuori mies, käsitti hän myöskin yhden ja toisen hänen sanoistaan ja kun hän kuuli hänen puhuvan rakkaudesta ja olevan rakastuneen, ymmärsi hän suurimman osan. Tuli sisään kolmas, joka silmänräpäyksessä veti hänet pois kauniista nuoresta miehestä; sillä hän tiesi kuvista, että se mahtoi olla munkki ja munkkeja hän aina kovasti oli halunnut nähdä. Munkki asteli niin ääneti, hän oli niin hiljaa, niin, hänellä oli hyvin jumalinen käytös, hän puhui selvästi, hitaasti, Petra seurasi joka sanaa. Mutta äkkiä hän kääntyy ja sanoo ihan päinvastaista kuin sanoi ennen. — Jumala, se on roisto! kuulkaa, hän on roisto ja senhän hän on näköinenkin! Ettei nuori, kaunis mies sitä huomaa! pitäisihän hänen toki se kuulla!
— Hän pettää teitä! kuiskasi Petra puoliääneen.
— Hsss! sanoi vanha nainen.
Ei, nuori mies ei kuullut sitä, hän meni pois vaarallisen luottavana, he menivät kaikki pois — ainoastaan vanha mies tulee sisään. Mitä kummaa? Kun se vanha mies puhuu, niin on ihan kuin nuori puhuisi ja kuitenkin se on se vanha mies — ja kas, kas! Loistava joukko valkopukuisia tyttöjä kulkee hitaasti, ääneti, kaksitellen läpi kirkon; hän näki heidät pitkän aikaa sen jälkeen kun he olivat menneet ohi — ja hänen muistossaan väikkyi samantapainen näky hänen lapsuutensa ajoilta. Hän oli kerran äitinsä mukana kulkenut tunturien yli; kahlien vastalangenneessa lumessa pelästyttivät he äkkiarvaamatta lentoon metsäkanaparven, joka silmänräpäyksessä täytti ilman heidän edessään; valkoiset ne olivat, valkoiset kuin lumi, valkoiset kuin metsä — kauvan jälkeenpäin liitivät kaikki ajatukset valkoisina ohitse, ja samoin täälläkin hetkisen.
Mutta yksi näistä valkopukuisista naisista kulkee yksin, seppel kädessä ja polvistuu; vanha on polvistunut hänkin ja valkopukuinen puhuu hänelle. Vanhalla on hänelle viestejä ja kirje vieraalta maalta, hän ottaa sen esiin, valkopukuisesta saattaa huomata, että se tulee sellaiselta, jota hän rakastaa — oi kuinka ihanaa, kaikkihan he täällä rakastavat! Mies avaa sen — ei se olekkaan mikään kirje, se on soittoa täynnä — niin, kas, kas: itsehän hän onkin kirje; vanha mies on nuori ja hän on valkopukuisen rakastettu! He syleilevät toisiaan … totta totisesti: he suutelevat toisiaan … totta totisesti: he suutelevat toisiaan! — Petra tunsi käyvänsä polttavan punaiseksi ja peitti kasvot käsillään seuratessaan jatkoa; kas, nyt hän kertoo valkopukuiselle, että heidän heti pitää mennä naimisiin ja tyttö nykäisee nauraen häntä parrasta ja sanoo, että hän on tullut raakalaiseksi ja hän sanoo, että tyttö on tullut niin kauniiksi ja hän antaa tytölle sormuksen ja lupaa hänelle purppuraa ja samettia, kultakengät ja kultaisen vyön, mies sanoo reippaasti hyvästit ja menee kuninkaan luo puhumaan häistä. Hänen morsiamensa katsahtaa hänen jälkeensä niin että loistaa — mutta kun hän kääntyy ilman häntä, on ympärillä niin tyhjää.
Silloin liukuu seinä taas nopeasti alas. Joko se nyt on lopussa? Juuri kun vasta alkoi? Hehkuvana kääntyi hän vanhan naisen puoleen:
— Lopussa?
— Ei, ei, lapsi, se oli ensi näytös. On viisi samallaista; niin on, toisti hän huoahtaen; — on viisi samallaista.
— Samasta asiasta? kysyi Petra.
— Mitä te sillä tarkoitatte?
— Tulevatko samat ihmiset sisään ja kaikki menee eteenpäin?
— Te kai ette koskaan ole ollut teatterissa?
— En.
— Niin, niin, ei niitä teattereja joka paikassa ole; se on niin kallista.
— Mutta mitä tämä on? kysyi Petra jännityksessä tuijottaen; ikäänkuin ei jaksaisi odottaa vastausta; — keitä nämä ihmiset ovat?
— Se on seurue, jota tirehtööri Naso johtaa, mainio seurue; hän on niin taitava.
— Hänkö ne keksii? Tai miten se on? - Herranen aika, vastatkaa toki!
— Rakas lapsi, ettekö te tiedä mikä näytelmä on? Mistä te olette?
Mutta kun Petra muisti syntymäkaupunkinsa, muisti hän samalla myöskin häpeänsä, pakonsa. Hän vaikeni eikä enään uskaltanut kysellä.
Toinen näytös tuli ja sen mukana kuningas, niin, se oli kuningas, nyt hän sai nähdä kuninkaankin! Ei hän kuullut mitä hän sanoi, ei hän nähnyt kenen kanssa hän puhui, hän katseli kuninkaan vaatteita, kuninkaan käytöstä, kuninkaan kasvonilmettä; hän heräsi vasta, kun nuori mies tuli sisään ja nyt läksivät kaikki noutamaan morsianta! — Sitte täytyi taas odottaa.
Väliajalla kumartui vanha nainen hänen puoleensa.
— Eivätkö ne teidänkin mielestänne näyttele kauniisti? sanoi hän.
Petra katselee häneen kummissaan.
— Näyttelevätkö ne? mitä se on?
Hän ei huomannut, että kaikki ympärillä katselivat häneen ja että vanha nainen oli lähetetty kysymään; hän ei kuullut, että hänelle naurettiin.
— Mutta ne eivät puhu kuten me? kysyi hän, kun ei saanut vastausta.
— Nehän ovat tanskalaisia, vastasi nainen ja nauroi hänkin. Silloin käsitti Petra, että hyvä vanhus nauroi hänen monia kysymyksiään, ja vaikeni; ja jäi lakkaamatta katselemaan esirippua.
Kun se taasen nousi, sai hän sen suuren ilon, että näki arkkipiispan. Ja nytkin kävi kuten ennen: hän unohtui niin kokonaan katsomaan häneen, ettei kuullut sanaakaan siitä mitä hän puhui. Samassa kuului soittoa, oi niin hiljaista, niin kaukaa, mutta se likeni; se oli naisten laulua, huilun- ja viulujen soittoa ja sitäpaitsi soi joku kone, joka ei ollut kitara mutta samalla kuin monta kitaraa, vaan pehmeämpänä, täyteläisempänä, lentävämmin sävelin; kaikki soinnut yhdessä pauhasivat pitkin aalloin —, ja kun ne olivat vaihtuneet läikkyviksi väreiksi, tuli saattue, sotamiehiä pertuskoineen, kuoripoikia suitsutusastioineen, munkkeja kynttilöineen ja kuningas, kruunu päässä ja hänen rinnallaan ylkä, puettuna valkoisiin, — ja sitte taasen valkoiset naiset, siroitellen ruusuja ja soittoa morsiamen tielle, joka kulki valkoisessa silkissä, hiuksissa punainen seppel; hänen rinnallaan asteli korkea nainen, purppuralaahustin valumassa alas selkää, purppuralaahustimessa kultaisia kruunuja, päässä pieni, loistava kruunu, se mahtoi olla kuningatar! Koko kirkko tuli täyteen heidän laulujaan ja värejään, ja kaikki mitä sittemmin tapahtui, alkaen siitä kun ylkä talutti morsiamen morsiusjakkaralle, jolle he polvistuivat, koko saattueen polvistuessa ympärille, siihen asti kun arkkipiispa saapui ristiveljiensä saattamana, oli vain uusia renkaita värikkäissä musiikkivitjoissa.
Mutta juuri kun vihkimisen piti tapahtua, nosti arkkipiispa sauvansa ilmaan ja kielsi sen; heidän vihkimisensä oli vasten pyhiä säädöksiä, he eivät koskaan voisi saada toisiaan, — oi taivaallinen isä, armahda! — morsian pyörtyi ja Petrakin kaatui läpitunkevasti parkaisten; sillä hän oli noussut!
— Vettä, tuokaa vettä! huudettiin ympärillä.
— Ei, vastasi vanha nainen; — ei hän pyörtynyt, ei sitä tarvita!
— Ei sitä tarvita, toistettiin, — hiljaa!
— Hiljaa! huudettiin alhaalta permannolta.
— Hiljaa siellä parvella!
— Hiljaa! vastattiin parvelta.
— Ei teidän pidä siitä niin sydämistyä; se on kaikki tyyni satua ja ilveilyä, kuiskasi vanha nainen; — mutta rouva Naso näyttelee erinomaisesti.
— Hiljaa! huudahti nyt Petrakin, joka jo oli painunut keskelle toimintaa; sillä pirullinen munkki oli rientänyt paikalle, miekka kädessä; rakastavaisten täytyi ottaa vaate ja hän leikkasi sen kahtia heidän välillään, kuten kirkko leikkaa, kuten tuska leikkaa, kuten miekka leikkasi paratiisin portilla ensi päivänä. Itkevät naiset ottivat morsiamen punaisen seppeleen ja antoivat hänelle valkoisen; se sitoi hänet luostariin elinajaksi. Se mies, jolle hän kuului läpi ajan ja iäisyyden, oli tietävä, että hän on elossa, mutta hän ei saa häntä; että hän on siellä, mutta hän ei koskaan saa häntä nähdä; kuinka sydäntäsärkevästi he sanoivat toisilleen hyvästi, suurempaa tuskaa kuin heidän, ei saattanut maailmassa olla!
— Herranen aika! kuiskasi vanha nainen, kun esirippu laski; — älkää toki olko noin hullunkurinen! eihän se ole kuin rouva Naso, tirehtöörin rouva.
Petra pingoitti auki silmänsä ja katseli katselemistaan hyvää naista; hän luuli häntä hulluksi ja kun nainen jo kauvan oli luullut Petrasta samaa, katselivat he tuontuostakin jonkun verran arasti toisiinsa, mutta eivät enään puhuneet.
Kun esirippu taasen nousi, ei Petra enään saattanut seurata; sillä hän näki vaan morsiamen luostarimuurien takana ja sulhasen yötä päivää ulkopuolella epätoivoisena; hän kärsi heidän tuskansa ja rukoili heidän rukouksensa; mutta mitä hänen silmiensä edessä tapahtui, liukui väritönnä ohitse. Juhlallinen hiljaisuus hänet vihdoin kutsui takaisin; tyhjä kirkko avartui, vain kellon kaksitoista lyöntiä kajahti. Holveissa alkaa jyristä, muurit värisevät, pyhä Olavi on kääriliinoissaan noussut arkustaan, suurena ja hirvittävänä; miekka kädessä hän tulee, vartijat pakenee, ukkonen jyrisee ja ojennettu miekka lävistää munkin. Sitte pimenee ja näky on poissa. Mutta munkki on paikoillaan tuhkaläjänä, siinä mihin pitkäisen tuli iski.
Petra oli tietämättään pidellyt kiinni vanhasta naisesta, joka kovasti oli pelästynyt, kun Petra suonenvedontapaisesti oli iskenyt häneen kiinni; nähdessään hänen kalpenemistaan kalpenevan, riensi hän nyt sanomaan:
— Herra siunaa, lapsi, sehän on vaan Knutsen! Tämä on ainoa osa, jonka hän osaa näytellä, hän kun puhuu niin karkeasti.
— Ei, ei, ei, ei, minä näin liekkejä hänen ympärillään, sanoi Petra, — ja kirkko värisi hänen askeltensa alla!
— Mutta hiljaa nyt! huudettiin monelta taholta.
— Ulos se, joka ei osaa olla hiljaa!
— Hiljaa parvella! huudetaan permannolta.
— Hiljaa! vastataan parvelta.
Petra oli käpristynyt kokoon, ikäänkuin piiloittuakseen, mutta unohti heidät samassa kaikki; sillä kas, rakastavaiset ovat taas tuossa, pitkäisen tuli on murtanut heille tien auki, he aikovat paeta! He ovat löytäneet toisensa, he syleilevät toisiaan — suojele heitä nyt, taivaan Jumala!
Silloin nousee torvien ja huutojen melu, ylkä temmaistaan hänen rinnaltaan, taistellaan isänmaan puolesta, hän haavoittuu, hän lausuu kuollessaan tervehdyksen morsiamelleen! — — Petra käsittää mitä oikeastaan on tapahtunut vasta kun morsian hiljaa astuu sisään — ja näkee armaansa ruumiin! Silloin tuntuvat tuskan pilvet kokoontuvan yhteen ainoaan kohtaan; mutta ainoa katse ne hajoittaa: morsian nostaa katseensa kuolleen rinnalta ja rukoilee itselleen kuolemaa! Taivas avautuu tälle katseelle, tulee valoa, hääsali on siellä ylhäällä, päästäkää morsian sisään! Niin — hän jo saattaa nähdä sinne sisään; sillä hänen katseestaan loistaa rauha kuni rauha korkeilla tuntureilla. Silloin painuvat silmäkannet umpeen: taistelu sai korkeamman ratkaisun, heidän uskollisuutensa suuremman palkan: morsian on nyt hänen luonaan.
Petra istui kauvan hiljaa; sydän oli kohonnut uskon siivillä, suuruuden voima täytti hänet. Hän kohosi ylös kaikesta, mikä oli pientä, hän kohosi pelon ja tuskan yläpuolelle, hän nousi, hymyillen kaikkia vastaan, jotka olivat veljiä ja sisaria; pahaa, mikä eroittaa, ei ollut olemassa, pitkäinen oli musertanut sen alleen. Ihmiset hymyilivät takaisin hänelle; hänhän se näytelmän aikana oli ollut puolihulluna; — mutta hän ei heidän hymyssään nähnyt muuta kuin heijastuksen omasta voitostaan. Siinä uskossa, että he hymyilivät yhdessä hänen kanssaan, hymyili hän niin säteillen takaisin, että heidän täytyi yhtyä hänen hymyynsä; hän astui alas leveitä portaita, kahden väistyvän rivin välillä, jotka heijastivat hänen iloaan ja sitä kauneutta, joka hänen yllään säteili. Säteet meidän sisässämme saattavat joskus käydä niin voimakkaiksi, että me annamme kirkkautta kaikelle ympärillämme, vaikkemme itse sitä näe. Maailman suurinta voittokulkua on matkata omien loistavien ajatustensa julistamana, kantamana ja saattamana.
Kun hän itsensä tietämättä oli päässyt kotiin, kysyi hän mitä se oikein oli ollut. Läsnä oli useita, jotka hänet ymmärsivät ja osasivat antaa selittävän vastauksen. Ja kun hän oli saanut varman selvyyden siitä mitä näytteleminen oli ja suuret näyttelijät saivat aikaan, nousi hän ja sanoi:
— Se on suurinta maailmassa, siksi minä tahdon tulla.
Heidän ihmeekseen puki hän uudelleen ylleen ja läksi ulos; hänen täytyi saada olla yksinään ulkona luonnossa. Hän asteli kaupungin ulkopuolelle ja kulki kovassa tuulessa likeiselle niemelle. Siellä alla raivosi meri, mutta kaupunki lepäsi molemmin puolin lahtea valoisassa sumussa, jonka takana lukemattomat yksityiset tuikut tekivät työtä, voimatta muuta kuin loistaa harson läpi, nousemaan ne eivät saaneet sitä. Siitä tuli hänen sielunsa kuva. Suuri synkkyys hänen jalkainsa alla kumisi jylhästi viestejään läpitunkemattomasta syvyydestä; joko piti vaipua sinne alas tai koettaa loistaa loistavien mukana. Hän kysyi itseltään minkätähden ei hän koskaan ennen ollut tuntenut näitä ajatuksia ja hän vastasi itselleen syyn olevan sen, että vain silmänräpäykset hallitsivat häntä; nyt hän kuitenkin tunsi, että hänkin hallitsi silmänräpäyksiä. Nyt hän sen näki: hänelle annettaisiin yhtä monta silmänräpäystä kuin tuolla oli noita tuikkivia valoja ja hän rukoili Jumalaa, että työllä voisi täyttää ne kaikki, niin ettei Hän olisi turhaan sytyttänyt yhtään. Hän nousi, sillä kävi jäinen viima; hän ei ollut viipynyt kauvan, mutta kun hän asteli kotiin päin, tiesi hän minne kulki.
* * * * *
Seuraavana päivänä seisoi hän teatterinjohtajan oven takana. Sisältä kuului suuri tora; toinen ääni tuntui muistuttavan eilistä rakastajatarta, tosin se nyt soi toisessa äänilajissa, mutta se sai silti Petran vapisemaan. Hän odotti kauvan; kun ei torasta koskaan tuntunut tulevan loppua, koputti hän.
— Tulkaa sisään! huusi hyvin äkäinen herranääni.
— Oo! vinkui naisenääni ja avatessaan näki Petra valtoimien hiusten ja yöpuvun pelossa pakenevan sivuovesta. Johtaja, pitkä tihrusilmä mies, asteli vimmastuneena edestakaisin ja riensi panemaan nenälleen kultasankaisia silmälaseja. Pitkä nenä hallitsi siihen määrään koko kasvoja, että kaikki muu oli olemassa sitä varten, silmät pistivät kuni pyssynpiiput esiin tämän vallin takaa, suu oli hautana sen edessä ja otsa keveänä siltana sen ja metsän eli "etumurroksen" välillä.
— Mitä te tahdotte? hän pysähtyi äkkiä. — Tekö pyritte kööriin? kysyi hän kiireesti.
— Kööriin — mitä se on?
— Vai ette te sitä tiedä, vai niin, vai; mitä te sitte tahdotte?
— Tahdon ruveta näyttelijäksi.
— Vai siksi te tahdotte ruveta — ettekä tiedä mitä kööri on, vai niin, vai. — Mutta tehän puhutte murretta!
— Murretta, mitä se on?
— Vai ette siis tiedä sitäkään ja tahdotte kuitenkin ruveta näyttelijäksi, vai niin; niin, se on norjalaisten tapaista. Murretta, se on sitä, ettette puhu kuten me.
— Niin, mutta minä olen harjoitellut sitä koko aamun.
— Vai niin, vai olette; kas, kas! Antakaappa kuulla!
Ja Petra nousi, asettui ja lausui niin tanskalaisella ääntämisellä kuin suinkin eilisen rakastajattaren mukaan: "Sua tervehdin rakkaani, hyvää huomenta!"
— Mutta minä luulen, että paholainen riivaa teitä; oletteko te tullut tänne tekemään pilkkaa vaimostani!
Naurunrämäkkä kuului sivuhuoneesta ja johtaja avasi oven ja puhui huoneeseen vähääkään muistamatta, että he hetki sitte olivat riidelleet kuin elämä tai kuolema olisi ollut kysymyksessä:
— Täällä on norjalainen tyttö, joka tahtoo karikoida sinua, tule toki katsomaan!
Naisen pää, mustat, uhkamieliset hiukset sekaisin, silmät tummina, suu suurena, katsahti todella ulos ja nauroi. Ja kuitenkin riensi Petra häntä vastaan; sillä varmaan se oli rakastajatar, — ei, hänen äitinsä, arveli hän likemmä tultuaan. Hän katseli naista ja virkkoi:
— En tiedä — tekö se olette — vai hänen äitinsä!
Jo nauroi johtajakin; naisen pää oli vetäytynyt näkymättömiin, mutta nauroi sivuhuoneessa. Petran hämäännys kuvastui niin voimakkaana hänen kasvoissaan, asennossaan ja ilmevaihtelussaan, että johtaja kävi tarkkaavaksi; hän katseli häntä hetkisen, otti sitte kirjan ja sanoi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:
— Lukekaappa tästä, tyttöseni, mutta lukekaa niinkuin itse puhutte.
Petra teki sen paikalla.
— Ei, ei, se on hullua — kuulkaa nyt! hän luki tytölle ja tyttö perässä, aivan kuten hän. — Ei, ei, se on hullua, lukekaa norjaksi — helkkarissa, norjaksi! — ja Petra luki taas entiseen tapaan. — Ei, sanon minä, se on ihan rutihullua. Ettekö te ymmärrä mitä minä tarkoitan? Oletteko te tyhmä? — Hän koetti koettamistaan ja antoi hänelle toisen kirjan: — tämä on päinvastaista, se on koomillista, lukekaa se! — Ja Petra luki, mutta sama hälinä siitä nousi, kunnes johtaja kyllästyi ja huusi: — ei, ei, ei! lakatkaa helkkarissa! Mitä te näyttämöltä haette? Mitä hittoa te tahdotte näytellä?
— Tahdon näytellä sitä mitä eilen näin.
— Ahaa! Tietysti, niin! No ja entä sitte?
— Niin, sanoi tyttö ja kävi ujoksi, — minusta se eilen oli niin kaunista, mutta tänään minä sentään olen ajatellut, että olisi vielä kauniimpaa, jos se loppuisi onnellisesti ja minä antaisin sille hyvän lopun.
— Vai niin te tekisitte! Vai niin. Eihän mikään estä. Runoilija on kuollut. Tietysti ei hän enään kelpaa ja te, joka ette osaa puhua ettekä lukea, haluatte runoilla hänen teoksensa uudelleen; — niin, se on norjalaista!
Petra ei ymmärtänyt sanaakaan; sen hän vain ymmärsi, että tie nousi pystyyn ja häntä rupesi peloittamaan.
— Enkö minä saa? kysyi hän hiljaa.
— Kyllä, herra nähköön, ei mitään ole tiellä, tehkää hyvin! — Kuulkaa, sanoi hän muuttuneella äänellä ja meni tytön luo, — teillä ei ole näytelmästä enempää käsitystä kuin kissalla. Teillä ei ole kykyä koomillisuuteen enempää kuin traagillisuuteenkaan, minä olen nyt koetellut teitä kummassakin. Koska teillä on kauniit kasvot ja kaunis vartalo, niin ihmiset kai ovat panneet päähänne, että te osaisitte näytellä paljon paremmin kuin vaimoni, tietysti! ja te tahdotte heti kiivetä ohjelmiston suurimpaan osaan ja yksin tein runoilla sen uudelleen; — niin, sellaisia ovat norjalaiset, ne väet ne osaavat!
Petran hengitys oli käynyt yhä lyhyemmäksi, hän ponnisteli ponnistelemistaan ja uskalsi vihdoin kuiskata:
— Enkö minä todellakaan saa?
Johtaja oli seisonut ikkunassa ja katsonut ulos, varmana siitä, että tyttö oli lähtenyt; kummastuneena hän kääntyy; mutta nähdessään tytön mielenliikutuksen ja miten ihmeellisen voimakkaasti se hallitsi hänen koko olentoaan, jää hän hetkeksi seisomaan, käy äkkiä kiinni kirjaan ja virkkaa taasen äänin ja ilmein, joista kaikki äskeinen on pois pyyhitty:
— Ottakaa tämä kappale tässä ja lukekaa hitaasti, antakaa minun vaan kuulla ääni. — No, antakaa kuulla!
Mutta hän ei osannut lukea, sillä hän ei nähnyt kirjaimia.
— Älkää pelätkö, no!
Vihdoin rupesi tyttö lukemaan, mutta kylmästi, värittömästi. Johtaja pyysi häntä lukemaan uudelleen "tunteellisemmin"; siitä tuli vieläkin huonompaa. Sitte hän levollisena otti kirjan hänen kädestään ja sanoi:
— Nyt minä olen tutkinut teitä joka haaralta, joten olen vastuusta vapaa. Minä vakuutan teille, arvoisa neiti, että jos lähetän näyttämölle saappaani tai teidät, niin vaikutus on sama, nimittäin hyvin merkillinen. — Ja nyt tämä saakin riittää!
Mutta Petra uskalsi vielä viimeisin ponnistuksin rukoilla:
— Kyllä minä sentään luulen, että osaan, kun vaan saan…
— Niin, tietysti — osaahan jokainen kalakauppala ne asiat paljon paremmin kuin me; Norjan yleisö on valistunein maailmassa. — — — Niin, jollei teitä nyt haluta lähteä, niin lähden minä!
Tyttö kääntyi ovea kohti ja purskahti itkuun. —
— Kuulkaa, virkkaa johtaja; sillä tämä kiihkeä liikutus sytytti häneen valon; — ettehän te vaan olekkin sama, joka eilen teitte tyhmyyksiä teatterissa?
Tyttö kääntyi tulipunaisena ja katsoi häneen.
— Olette kun olettekin te sama, kyllä minä teidät nyt tunnen. "Kalastajatyttö"! Minä olin näytännön loputtua yhdessä erään herran kanssa, joka oli kotoisin kotikaupungistanne; hän "tunsi teidät hyvin". Sentähden siis teidän niin tekee mieli teatteriin; tahtoisitte siellä koetella kujeitanne — niinkö! Kuulkaa: minun teatterini on siisti paikka, minä pyydän päästä kaikista kokeista muuttaa sitä muuksi. — Menkää! — Tehkää hyvin ja menkää, sanon minä!
Ja Petra karkasi ovelle, ääneen voihkien alas portaita ja kadulle. Hän juoksi itkien ihmisjoukon läpi, mutta nainen, joka keskellä kirkasta päivää itkien juoksi kadulla, herätti, kuten arvata sopii, suurta huomiota. Ihmiset pysähtyivät, pikkupojat rupesivat juoksemaan perässä ja pian seurasi useampia; Petra kuuli tässä kohinassa takanaan maininkeja öistä vinttikamarissa, hän muisti kasvot ilmassa ja juoksi. Mutta joka askeleelta melu hänen takanaan ikäänkuin kasvoi ja kun hän oli päässyt perille ja läiskäyttänyt kiinni portin, tullut huoneeseensa ja sulkenut oven, täytyi hänen paiskautua nurkkaan ja torjua luotaan kasvoja; hän löi niitä menemään käsin ja uhkauksin, vaipui vihdoin uupuneena maahan, itku tyyntyi — hän oli pelastettu.
* * * * *
Samana ehtoopäivänä illansuussa läksi hän Bergenistä sisämaahan päin. Ei hän itsekään tietänyt minne, mutta hän tahtoi jonnekin, jossa ei häntä tunnettu. Hän istui rattailla, kirstu köytettynä taakse ja kirstun päällä kyytipoika; satoi kaatamalla, hän istua kyyrötti suuren sateenvarjon alla ja katseli arkana ylös tunturille ja sitte taas kuiluun rinnallaan. Metsä edessä oli uhkaavana sumumerenä, jossa kummitteli; seuraavana hetkenä piti hänen mennä sen sisään, mutta se väistyi väistymistään sen mukaan kuin hän kulki sitä kohti. Mahtava jylinä, joka kasvamistaan kasvoi, enensi sitä tunnetta, että hän matkasi salaperäisessä piirissä, missä kaikella oli oma merkityksensä ja tumma yhteenkuuluvaisuutensa ja missä ihminen oli vain arka matkustaja, joka sai pitää varansa, että pääsi eteenpäin. Jylinä tuli useista koskista, jotka sadeilmalla olivat kasvaneet jättiläisiksi ja nyt paiskautuivat ulkonemalta ulkonemalle kauhealla melulla. Tienpaikoille oli tehty kapeita siltoja; Petra näki vesien kiehuvan alhaalla kuiluissa. Milloin mentiin kierrellen, kaarrellen alamaata; siellä täällä oli joku viljelty tilkku ja muutamia turvekattoisia taloja seisoi ryhmässä; sitte noustiin taas metsää ja sumua kohti. Hän oli märkänä ja hänen oli vilu, mutta hän tahtoi ponnistaa eteenpäin niin kauvan kuin päivää riitti, ja seuraavanakin päivänä yhä eteenpäin, aina kauvemma, kunnes hän tapaisi paikan, johon saattoi turvautua. Hänen itsensä piti auttaa, Hänen, tuon kaikkivaltiaan, joka nyt johti läpi pimeän ja rajuilman.
KAHDEKSAS LUKU.
Lämmin syyskesä saattaa joskus, juuri tunturien välissä Bergenin hiippakunnassa, jossa on lauhaa ja hedelmällistä, antaa puoleksi kesäisiä päiviä myöhään syksyllä. Silloin päästetään hetkeksi keskellä päivää karja laitumelle, vaikka se jo olisikin talvimuonalla; elukat ovat silloin lihavat ja iloiset ja tekevät elämän pihamaalla vilkkaaksi, kun niitä iltapäivällä pannaan kiinni.
Ne olivat kun olivatkin paraikaa tulossa alas tunturipolkua, lehmät, lampaat ja vuohet, ammuen, määkien ja kellojen kilistessä hölköttäen suurelle pihamaalle, juuri kun Petra oli ajamaisillaan talon ohi. Ilma oli kaunis, pitkä valkoinen puurakennus paistoi kaikkine korkeine ikkunaruutuineen auringossa ja rakennusten päällä kohosi tunturi, niin kovanaan havupuuta, koivua, tuomea, pihlajaa ja köynnöstä, että ne tuntuivat suojaavan rakennuksia. Päärakennuksen edessä, syrjittäin tielle päin, oli puutarha; siellä upeilivat omena-, kirsikka- ja morellipuut ja aidan vierustoilla ja käytävien varsilla karviaismarja- ja mustat ja punaiset viinimarjapensaat; mutta kaikkien näiden yläpuolella kohosi muutamia suuria, tuuhealatvaisia saarnipuita. Talo näytti olevan kuin pesä piilossa oksien suojassa ja mahdoton saavuttaa kenenkään muun kuin auringon. Mutta juuri tämä suojaisuus herätti Petrassa kaipausta ja kun aurinko paistoi ruutuihin ja kellot iloisesti kutsuivat ja kun hän kuuli talon olevan pappilan, kävi hän reippaasti kiinni ohjaksiin:
— Ei, tänne minä poikkean! ja hän käänsi ylöspäin, pitkin puutarhan syrjää.
Pari lappalaiskoiraa karkasi raivoissaan häntä vastaan, kun hän ajoi pihamaalle, joka oli suuri, rakennusten ympäröimä neliö, navetta vastapäätä päärakennusta, oikealla päärakennuksen toinen siipi ja vasemmalla keittokota ja leivin tupa. Pihamaa oli tällä haavaa täynnä karjaa; mutta eläinten keskellä seisoi nainen, jokseenkin pitkä ja kovin sirotekoinen; hänen vaatteensa olivat ruumiinmukaiset, päässä pieni silkkihuivi; hänen ympärillään tungeskeli vuohia, valkoisia, mustia, ruskeita ja kirjavia vuohia, jokaisen kaulassa pieni tiuku, jotka kaikki olivat viritetyt yhdessä muodostamaan kolmisoinnun; hän puhutteli kaikkia vuohiaan nimeltä ja antoi niille jotakin herkkua vadista, jota karjapiika täyttämistään täytti. — Mutta matalilla portailla, jotka päärakennuksesta johtivat pihamaalle, seisoi rovasti, käsissä vadillinen suoloja ja portaiden edessä talon lehmät, nuollen suoloja hänen käsistään ja kivilaatalta, jolle hän niitä siroitteli. Rovasti ei ollut pitkä, mutta tanakkarakenteinen, kaula lyhyt ja otsa matala; tuuheat kulmakarvat varjostivat silmää, joka ei mielellään katsonut suoraan, vaan silloin tällöin hyvin loistavana iski syrjään. Hänen lyhyeksi leikatut, paksut hiuksensa olivat harmaat ja törröttivät kaikkiin suuntiin, ne kasvoivat alas niskaa miltei yhtä tuuheina kuin päälaella; hänellä ei ollut kaulaliinaa, vaan paidannappi, edestä oli paita auki, joten karvainen rinta näkyi; eivätkä olleet hihansuutkaan kiinni, vaan reunus oli valunut pienten, tukevien, tällä hetkellä limaisten käsien päälle, jotka jakelivat suoloja; sekä kädet että käsivarret olivat ylös asti ihan karvaiset. Hän loi syrjästä terävän katseen vieraaseen naiseen, joka oli astunut rattailta ja tunkeutunut vuohilauman läpi, kunnes seisoi hänen tyttärensä edessä. Mahdoton oli elukoilta, koirilta ja kelloilta kuulla mistä he puhuivat; mutta nyt molemmat naiset katsahtivat häneen ja likenivät, vuohet ympärillään, portaita. Paimenpoika sai, rovastin viittauksesta, ajaa pois lehmät. Signe, hänen tyttärensä, huusi — ja Petran täytyi huomata miten sointuva ääni hänellä oli:
— Isä, täällä on matkustava neiti, joka tahtoisi levätä meillä päivän.
— Olkoon tervetullut! huusi rovasti vastaan, laski vadin käsistään ja meni konttoriin, heti oikealla puolella, nähtävästi peseytymään ja siistiytymään. Petra seurasi neitiä etehiseen, joka oikeastaan oli etuhuone, niin valoisa ja leveä se oli; kyytipoika sai saatavansa, Petran tavarat kannettiin sisään, itse puolestaan hän sivuhuoneessa, vastapäätä konttoria, hiukan pukeutui ja meni sitte taas etehiseen, josta hänet johdettiin arkihuoneeseen.
Mikä valoisa, suuri huone! Miltei koko puutarhanpuoleinen seinä oli paljasta ikkunaa, keskiosa samalla puutarhan ovena. Ikkunat olivat leveät, korkeat ja ulottuivat melkein lattiaan asti; mutta ne olivat täynnä kukkia; kukkia seisoi korokkeilla pitkin lattiaa, kukkia oli ikkunakamanoilla ja uudinten asemasta punoutui muratti alas kahdesta pienestä ruukusta korkealta, kamanan nenästä. Kun sitte ulkopuolella, sekä alhaalla että seinän vieressä oli pensaita tai kukkia, kun ne nousivat pitkin seinää ja kun niitä vihdoin oli kentällä rakennuksen edustalla, niin tuntui siltä kuin olisi astunut keskelle puutarhaa rakennettuun kasvihuoneeseen. Ja tuskin oli tässä huoneessa kuitenkaan ollut hetkeäkään, kun ei enään nähnyt kukkia; vaan kirkko, joka yleni oikealla puolella, vapaalla kunnaallaan, se näkyi ja näkyi siintävä vesi, joka otti peiliinsä sen kuvan ja vieri vilisten niin kauvas tunturien lomiin, ettei saattanut tietää, sisäjärveäkö se oli vaiko meren mutkaa, joka kiersi näin kauvas. Ja entä nämä tunturit sitte! Ei yksityisiä tuntureja, vaan tunturiharjanteita, toinen mahtava selkä toisen takana, ikäänkuin tässä olisi ollut asutuksen raja! Kun Petra taas käänsi katseensa huoneeseen, oli maisema ulkona ikäänkuin pyhittänyt kaikki sisällä; siellä oli puhtoista ja keveää ja se kehysti kukkasin suurisuuntaista maalausta. Hän tunsi olevansa jonkun näkymättömän ympäröimänä, joka tarkkasi hänen liikkeitään, jopa ajatuksiaankin; hän kierteli tarkastaen huonetta, tietämättään että niin teki, ja kosketteli esineitä. Samassa näki hän sohvan yläpuolella, pitkällä seinällä valoa vastaan muotokuvan luonnollisessa koossa; se oli naisen kuva ja se hymyili alas hänelle. Nainen istui pää hiukan kallellaan ja kädet ristissä, oikea käsi nojasi kirjaan, jonka selässä selvin kirjaimin oli kirjoitus: "Sunnuntaikirja". Vaaleatukkaisena, hienohipiäisenä loisti hän alas korkeudestaan ja antoi sunnuntairauhaa kaikelle mihin hänen paisteensa sattui. Hymy oli vakavuutta, mutta vakavuus oli alttiutta. Hän näytti rakkaudellaan voivan vetää kaikki puoleensa; sillä hän tuntui ymmärtävän kaikki, sentähden että hän kaikessa näki vaan hyvän. Hänen kasvoissaan oli kivulloisuuden merkkejä, mutta hänen heikkoutensa mahtoi olla hänen väkevyytensä; sillä varmaan ei ollut sitä ihmistä, joka hentosi sitä loukata. Eternelliseppel riippui kehyksen ympärillä; hän oli kuollut.
— Se oli äitini, kuuli hän lempeästi lausuttavan takaansa ja kääntyi tyttären puoleen, joka oli mennyt ulos ja palannut. Mutta senjälkeen täytti kuva koko huoneen, kaikki johti sinne, kaikki sai valonsa sieltä ja tytär oli sen hiljainen heijastus. Tytär näytti jonkun verran hiljaisemmalta ja pidättyneemmältä. Äiti otti vastaan kaikki silmäykset ja antoi takaisin täydet silmäykset, tytär painui maahan. Mutta valo ja lempeys olivat samat. Hän oli rakenteeltaan samallainen kuin äiti, mutta hänessä ei ollut heikkouden merkkiäkään; iloiset värit hänen kiinteässä puvussaan, esiliinassaan ja pienessä kaulahuivissaan, jota roomalainen neula piteli kiinni, väläyttivät päinvastoin hänen kasvoihinsa reippautta ja panivat aavistamaan kauneutta ja kauneudenaistia, jotka tekivät hänet muotokuvan tyttäreksi ja kodin hyväksi hengettäreksi. Hänen siellä astellessaan äitinsä kukkien keskellä, tunsi Petra suurta kaipausta hänen luokseen; tuon naisen seurassa ja tässä paikassa mahtoi kaikki hyvä versoa — kunhan hän vaan pääsisi sisäpuolelle! Hän tunsi kaksin kerroin hyljättyytensä; hän seurasi Signeä lakkaamatta, minne hän vaan kulki ja minne pysähtyi; Signe tunsi sen ja väisti, mutta se ei auttanut; hän kävi hämilleen ja painui kukkien puoleen. Vihdoin käsitti Petra tungettelevaisuutensa, häntä hävetti ja hän tahtoi pyytää sitä anteeksi, mutta tuossa huolellisesti järjestetyssä tukassa, hienossa otsassa ja kiinteässä puvussa oli jotakin, joka kehoitti häntä olemaan varoillaan. Hän nosti katseensa äitiin — oi, häntä hän jo olisi voinut syleillä! Eikö hän ikäänkuin toivottanut häntä tervetulleeksi! Kunhan hän vaan olisi uskaltanut ottaa sen todeksi! Sillä tuolla tavalla ei vielä kukaan ollut häneen katsonut; siihen katseeseen sisältyi, että hän tunsi kaikki mitä kulkuritytölle oli tapahtunut ja kuitenkin antoi anteeksi. Tyttö kaipasi anteeksiantoa, hän ei saattanut päästää mielestään noiden silmien hyvyyttä, hänen päänsä painui kallelleen kuten kuvassa, kädet liittyivät samalla tavalla ristiin ja sellaisena hän miltei tietämättään kääntyi.
— Antakaa minun olla täällä! sanoi hän.
Signe nosti päätään ja kääntyi; kummissaan ei hän osannut vastata.
— Antakaa minun olla täällä! pyysi Petra taasen ja astui askeleen likemmä. — Täällä on ihanaa! kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.
Nuori neiti virkkoi:
— Minä pyydän isän tänne.
Petra seurasi häntä silmillään kunnes hän oli kadonnut konttorihuoneeseen, mutta niinpian kun hän oli jäänyt yksin, rupesi hän pelkäämään mitä oli tehnyt ja vapisi, kun näki rovastin hämmästyneet kasvot ovessa. Hän tuli hiukan paremmissa vaatteissa kuin äsken, matkassa piippu. Hän piteli sitä lujin ottein, päästi pään huulten välistä joka kerta kun oli imenyt sauhua ja puhalsi sen tulemaan, aina hiukan maiskauttaen; tämän kaiken hän teki muutamia kertoja, seisoessaan ihan Petran edessä keskellä lattiaa, häneen katsomatta, mutta ikäänkuin odottaen, että hän puhuisi. Tyttö ei tämän miehen edessä uskaltanut toistaa pyyntöään, sillä hän näytti niin ankaralta.
— Tahdotteko te jäädä tänne? kysyi hän ja loi tyttöön suuren, loistavan syrjäkatseen.
Pelko pani tytön äänen vapisemaan:
— Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä.
— Mistä te olette kotoisin?
Petra mainitsi hiljaa kaupungin ja oman nimensä.
— Miten te olette joutunut tänne?
— En tiedä — — minä etsin — — — minä olen valmis maksamaan — minä, — niin, minä en tiedä; hän kääntyi eikä vähään aikaan voinut jatkaa, mutta kokosi taasen rohkeutensa ja sanoi: — minä teen mitä te ikinä pyydätte, kunhan vaan saan olla täällä, kunhan minun ei vaan tarvitse lähteä kauvemma — — ja kunhan ei minun tarvitse rukoilla toista kertaa.
Tytär oli niinikään tullut huoneeseen, vaan pysähtynyt uunin luo; siellä oli muutamia kuivia ruusuja, ja niitä hän, katsettaan nostamatta, hypisteli. Rovasti ei vastannut, kuului vaan maiskaukset hänen piipustaan, mutta hän katsoi vuoroin tyttäreen, vuoroin muotokuvaan. Samat asiat saattavat tehdä perin eri vaikutuksen; sillä samalla kun Petra rukoili kuvaa herättämään sääliä, luuli rovasti sen kuiskaavan: "varjele lastamme; älä ota tuntematonta hänen pariinsa!" Hän kääntyi terävin syrjäkatsein Petran puoleen:
— Ei — te ette voi jäädä tänne!
Petra kalpeni, veti kiihkeästi, syvältä henkeään, katseli epävarmana ympärilleen — ja karkasi sivuhuoneeseen, jonka ovi oli raolla, heittäytyi suulleen pöytää vastaan ja antautui kokonaan tuskansa ja pettymyksensä valtaan. — Isä ja tytär katsahtivat toisiinsa: tällä tapojen puutteella, että ihminen ilman muuta tuiskuaa toiseen huoneeseen ja asettuu sinne yksikseen, ei ollut muuta vastinetta kuin se, että hän poikkeaa maantieltä taloon, pyytää saada jäädä sinne ja päästää pahanpäiväisen parun, kun ei saa. Rovasti meni hänen perässään, mutta ei puhumaan hänelle, vaan päinvastoin sulkemaan ovea hänen jälkeensä. Hän palasi ihan punaisena takaisin ja sanoi tyttärelleen, joka vielä seisoi uunin luona:
— Oletko nähnyt mokomaa naista? — Kuka hän on? — Mitä hän tahtoo?
Tytär ei heti vastannut; mutta kun hän vastasi, teki hän sen vieläkin hiljemmin kuin isä.
— Hän käyttäytyy hullunkurisesti; mutta hänessä on jotakin omituista.
Rovasti asteli edestakaisin ja katseli oveen päin; vihdoin hän seisahtui ja kuiskasi:
— Hän ei saata olla täydessä järjessään! — ja kun ei Signe vastannut, tuli hän lähemmä ja toisti varmemmin: — hän on hullu, Signe, puolihöperö, siinä hänen omituisuutensa.
Hän rupesi taasen astelemaan, ajatukset saivat toisen käänteen, hän oli melkein unohtanut viime sanansa, kun tytär vihdoin kuiskaten vastasi:
— Sitä en sentään usko; mutta varmaan hän on hyvin onneton, ja hän painui kuivien ruusujen puoleen, joita vielä hypisteli. Toisen korvissa ei hänen äänessään enempää kuin liikkeissäänkään olisi ollut mitään outoa; mutta isä muuttui paikalla, asteli muutamaan kertaan edestakaisin, kuvaa katsellen ja virkkoi vihdoin, mutta ihan hiljaa:
— Arveletko, koska hän on onnettoman näköinen — — että äiti olisi pyytänyt häntä jäämään?
— Äiti ei olisi vastannut ennenkuin muutaman päivän perästä, kuiskasi tytär ja painui vieläkin syvemmälle ruusujen puoleen.
Pieninkin muisto äidistä teki, kun tytär noin toi sen ilmi, pörröisen jalopeuranpään lampaanlauhaksi. Rovasti tunsi paikalla sanojen totuuden, hän seisoi siinä kuin koulupoika, joka on saatu kiinni hutiloimisesta; hän unohti tupakoimisen ja kävelemisen ja vihdoin viimein hän kuiskasi:
— Pyytäisinkö minä häntä jäämään muutamaksi päiväksi?
— Johan sinä olet vastannut.
— Niin, mutta toista on ottaa hänet tänne kokonaan, toista pyytää häntä jäämään muutamaksi päiväksi.
Signekin näytti miettivän ja sanoi vihdoin:
— Sinä saat tehdä kuten hyväksi näet.
Rovasti tahtoi vielä tarkemmin punnita ehdotusta, asteli muutamaan kertaan edestakaisin ja tupakoi kovasti. Vihdoin hän seisahtui:
— Menetkö sinä sisään vai menenkö minä?
— Vaikuttaa kai parhaiten, jos sinä menet, sanoi tytär ja nosti lempeän katseensa.
Rovasti oli juuri käymäisillään kääkään, kun huoneesta kajahti äänekäs nauru — sitte oli hiljaa ja sitte tuli kokonainen naurun rämäkkä. — Rovasti, joka oli vetäytynyt takaisin, riensi taasen eteenpäin ja tytär perässä; sillä tyttö huoneessa oli mahtanut sairastua.
Oven avautuessa näkivät he Petran istuvan entisellä paikallaan ja hänen edessään oli avattu kirja, jonka kimppuun hän tietämättään oli käynyt. Hänen kyyneleensä olivat vierineet sen lehdille; hän huomasi sen ja aikoi kuivata niitä, kun hän äkkäsi lauseen sitä mehevää lajia, jonka hän muisti katuajoiltaan ja jommoista ei hän koskaan ollut luullut kirjan uskaltavan ottaa suuhunsa. Ihan kauhistuneena unohti hän itkemisensä ja tuijotti kirjaan — mitä hullutusta tämä olikaan! — hän luki suu auki, se paheni pahenemistaan ja kävi niin karkeaksi, mutta niin vastustamattoman hauskaksi, että oli mahdotonta olla lukematta eteenpäin: hän luki kunnes ei muistanut mitään muuta, hän luki tipotiehensä sekä surut että murheet, hän unohti sekä ajan että paikan — vanhan isä Holbergin seurassa; sillä hän se oli! Hän nauroi, nauroi täyttä kurkkua. Eikä hän silloinkaan, kun rovasti ja hänen tyttärensä seisoivat hänen edessään, huomannut heidän vakavuuttaan eikä muistanut asiaansa, vaan nauroi nauramistaan ja kysyi: — Mitä tämä on, mitä ihmettä tämä on? ja hän avasi itse nimilehden.
Silloin hän kalpeni, katsoi heihin ja taas kirjaan, tuttuihin koukeroihin; — toiset asiat sattuvat sydämeen kuni luoti; olemme luulleet niiden paenneen sadan penikulman päähän, mutta ne ovatkin ihan silmien edessä; — tuohon ensi lehteen oli kirjoitettu: "Hans Ödegaard". Tulipunaisena huusi tyttö:
— Onko kirja hänen? — Tuleeko hän tänne? ja hän nousi.
— Hän on luvannut tulla, vastasi Signe, — ja nyt muisti Petra, että Bergenin hiippakunnassa oli pappisperhe, jonka seurassa hän oli matkustanut ulkomailla. Hän oli siis vaan kiertänyt kehää ja kulkenut suoraan häntä vastaan.
— Tuleeko hän ehkä pian? Onko hän ehkä täällä? hän aikoi paikalla paeta eteenpäin.
— Ei, hänhän on sairaana, sanoi Signe.
— Niin, se on totta, hän on sairaana, sanoi Petra tuskissaan ja painui kokoon.
— Mutta sanokaa, puhkesi Signe puhumaan, — ettehän te toki liene…
— Kalastajatyttö? päätti rovasti lauseen. Petra käänsi heihin rukoilevan katseen.
— Olen, olen minä Kalastajatyttö, sanoi hän. Mutta hänethän he tunsivat hyvin; sillä eihän Ödegaard ollut muusta puhunut.
— On toinenkin asia, sanoi rovasti, joka tunsi, että tässä ovat asiat rikki ja kaipaavat ystävien apua: — jääkää tänne vastaiseksi! sanoi hän.
Petra nosti silmänsä, hän näki katseen, jolla Signe kiitti isäänsä; se teki hänelle niin hyvää, että hän meni ja otti Signen molemmat kädet (sillä enempää ei hän uskaltanut) ja sanoi, vaikka arkana:
— Minä kerron teille kaikki niinpian kuin me olemme kahden.
Tuntia myöhemmin tunsi Signe koko Petran tarinan ja ilmoitti sen heti isälleen. Hänen neuvostaan kirjoitti Signe samana päivänä Ödegaardille ja sitä jatkui niin kauvan kuin Petra oli heidän talossaan.
Mutta kun Petra illalla laskeutui levolle pehmoiseen untuvavuoteeseen ja huoneessa oli lämmin ja uunissa paukkuivat koivupuut ja Uusi Testamentti oli asetettu valkoiselle yöpöydälle kahden kynttilän väliin — silloin kiitti hän, ottaessaan kirjaa käteensä, Jumalaansa kaikesta, sekä pahasta että hyvästä.
Rovasti oli nuorena miehenä palavin innoin ja lahjakkaana puhujana halunnut tulla papiksi; hänen varakkaat vanhempansa olivat olleet sitä vastaan; he olisivat mieluinten suoneet hänen valitsevan sen mitä he nimittivät riippumattomaksi asemaksi; mutta heidän vastustuksensa vaan yllytti hänen intoaan ja kun hän oli valmis, läksi hän ulkomaille jatkamaan lukujaan. Edellisen oleskelunsa aikana Tanskassa oli hän usein sattunut yhteen naisen kanssa, jonka uskonsuunta ei hänelle ollut tarpeeksi ankara ja joka sentähden oli hänelle hyvin vastenmielinen; hän tahtoi alituiseen vaikuttaa tuohon naiseen; mutta sitä tapaa millä tuo nainen silloin häneen katsoi ja pani hänet vaikenemaan, ei hän sittemmin koko ulkomaillaolonsa aikana saattanut unohtaa! Palatessaan haki hän paikalla tuon naisen. He seurustelivat ja heidän molemminpuolinen mieltymyksensä kasvoi, kunnes he menivät kihloihin ja heti senjälkeen naimisiin. Nyt kävi kuitenkin selville, että kummallakin oli ollut sivutarkoituksensa; mies oli päättänyt vetää naisen ja koko hänen kauneutensa pimeään oppiinsa ja nainen oli ollut niin lapsellisen varma siitä että hän saisi hänen voimansa ja kaunopuheisuutensa uskonlahkonsa palvelukseen. Miehen ensimäistä, kaikkeinheikointa koetta kohtasi naisen ensimäinen kaikkeinheikoin; — mies peräytyi pettyneenä, epäluuloisena. Nainen huomasi sen heti paikalla ja siitä päivästä pitäin vartioi mies vaimon yrityksiä ja vaimo vartioi miehen yrityksiä. Kumpikaan ei kuitenkaan enään tehnyt ainoaakaan; sillä molemmat olivat pelästyneet. Mies pelkäsi omaa intohimoista luonnettaan ja vaimo, että epäonnistuneella yrityksellä tärvelisi tilaisuuden vetää häntä tarkoitustensa perille; sillä hän ei koskaan lakannut toivomasta, siitä oli tullut hänen elämänsä päämäärä. Mutta ottelua ei koskaan tullut; sillä missä se nainen oli, siellä ei oteltu. Työskentelevälle tahdolleen, kokoonpuristetulle intohimolleen täytyi mieleen toki hankkia ulospääsyä — ja se tapahtui joka kerta kun hän nousi saarnatuoliin ja; näki vaimonsa istuvan alhaalla. Seurakunta meni hänen mukaansa kuin pyörteeseen, hän kiihoitti sitä ja pian sekin häntä. Vaimo näki sen ja lepuutti vapisevaa sydäntään hyväntekeväisyystyössä — ja myöhemmin, äidiksi tultuaan, tyttären luona, jonka hän sulki sekä ruumiilliseen että henkiseen syliinsä ja kantoi hiljaisiin hartaushetkiinsä. Siellä hän antoi ja siellä hän sai, siellä tuuditti hän omaa suurta lastaan lapsen viattomuudessa, siellä vietti hän rakkauden juhlaa ja sieltä hän palasi ankaran miehensä luo, tuoden mukanaan naisen ja kristillisyyden lempeyden yhdistettyinä, ja olihan miehen silloin mahdoton sanoa mitään, joka ei kuulunut hyvältä. Täytyihän hänen rakastaa häntä ylitse kaiken maailmassa, mutta sitä surullisemmaksi hän kävi, sitä väkevämmin vuosi hänen sielunsa verta, kun ei hän voinut auttaa häntä hänen sielunsa autuuden asiassa. Äidin hiljaisella oikeudella riisti hän lapsen pois isän uskonnollisesta opetuksesta; lapsen laulut, lapsen kysymykset muodostuivat isälle pian uudeksi ja syväksi surun lähteeksi — ja kun väkevä mielenliikutus saarnatuolissa usutti häntä kovuuteen, vastaanotti äiti hänet, heidän astellessaan kotiin yhdessä, vieläkin suuremmalla lempeydellä; silmät puhuivat, mutta suu ei sanaakaan. Ja tytär hyppäsi kiinni hänen käteensä ja katseli häneen silmin, jotka olivat äidin.
Tässä talossa puhuttiin kaikista asioista paitsi siitä, joka oli kaikkien heidän ajatustensa juurena. Mutta niin järkyttävää jännitystä oli mahdoton ajan pitkään kestää. Tosin vaimo vielä hymyili, mutta vaan siksi, ettei uskaltanut itkeä. Kun se aika lähestyi, että tytärtä piti valmistettaman konfirmatsioniin ja kun isä siis virkansa oikeudella nyt saattoi johtaa hänet oman opetuksensa puoleen yhtä hiljaa kuin äiti tähän asti oli pitänyt häntä omassa tunnustuksessaan, nousi jännitys äärimmilleen ja sinä sunnuntaina, joksi rippilasten kirjoitus oli kuuluutettu, sairastui äiti miltei samalla tavalla kuin ihminen muuten väsyy. Hän lausui hymyillen, ettei enään jaksa käydä ja muutaman päivän perästä samalla tavalla hymyillen, ettei enää jaksa istua. Tyttären piti aina olla hänen luonaan; vaikkei hän voinut puhua hänen kanssaan; sillä saattoihan hän nähdä hänet. Ja tytär tiesi mitä hän mieluinten tahtoi; hän luki hänelle elämän kirjasta ja veisasi hänelle hänen lapsuutensa virsiä, noita hänen lahkonsa uusia ja voimakkaita. Rovasti ei pitkiin aikoihin käsittänyt mitä oikeastaan oli tekeillä; mutta kun hän sen käsitti, menivät kaikki langat hänen käsistään, hän ei saattanut muuta kuin koota kaikki voimansa pyytämään, että vaimo sanoisi hänelle jotakin, vain muutamia sanoja, mutta sitä ei sairas saattanut; hän ei enään voinut puhua. Mies seisoi vuoteen jalkapäässä ja katseli ja rukoili; vaimo hymyili hänelle kunnes hän lankesi polvilleen, otti tyttären käden ja pani sen äidin käteen, ikäänkuin sanoakseen: kas tässä, pidä hänet — sinun luoksesi hän aina jää! Silloin hymyili sairas ihanammin kuin koskaan ennen — ja siihen hymyyn hän sammui.
Sen jälkeen ei rovastia pitkiin aikoihin saanut puhumaan; toinen pantiin hoitamaan hänen virkaansa, itse hän vaelteli huoneesta huoneeseen, paikasta paikkaan, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotakin. Hän asteli hiljaa; kun hän puhui, puhui hän hillitysti — ja vain sulautumalla tähän hiljaiseen oloon, saattoi tytär vähitellen päästä hänen yhteyteensä. Nyt hän auttoi häntä etsimään; joka äidin sana otettiin uudelleen esiin; se mitä äiti oli tahtonut, tuli heidän tienviitakseen. Äidin ja tyttären yhdyselämä, jonka ulkopuolella isä tähän asti oli ollut, rupesi vasta nyt elämään; — ensi hetkestä, jonka lapsi saattoi muistaa, käytiin kaikki läpi uudelleen, äidin virret veisattiin, hänen rukouksensa rukoiltiin, ne saarnat, joista hän eninten oli pitänyt, luettiin yksitellen ja hänen selityksensä ja sanansa johdatettiin uskollisesti mieleen. Näin päästyään toimeen, rupesi rovasti pian tahtomaan sinne, missä hän oli hänet löytänyt, siellä samalla tavalla seuratakseen hänen jälkiään. He lähtivät matkaan ja mies virkosi senkautta, että kokonaan imi äidin elämän itseensä. Itse uutena ja alkavana rupesi kaikki alkava elämä hänen ympärillään kiintämään hänen mieltään, suuret kansalliset kysymykset ja pienemmät poliittiset — ja nämä antoivat hänelle takaisin omaa nuorta elämäänsä. Voima vuosi häneen taasen ja sen mukana hänen kaipauksensa — nyt hän tahtoi julistaa sanaa niin että se valmisti elämään eikä yksin kuolemaan!
Ennenkuin hän taas rakkaine tehtävineen sulkeutui tunturiseudulleen, tunsi hän tarvetta laajemmalta katsoa elämää ulkopuolella. Sentähden jatkoivat he matkaa ulkomaille ja elivät nyt suurissa muistoissaan.
Näiden ihmisten joukossa oleskeli Petra.