YHDEKSÄS LUKU.
Kolmantena vuonna, eräänä perjantaina, muutamia päiviä ennen joulua istuivat molemmat tytöt yhdessä viettämässä hämärää; rovasti oli juuri astunut sisään piippuineen. Päivä oli kulunut kuten useimmat näiden kahden vuoden aikana, ensin oli oltu kävelemässä ja aamiaisen jälkeen oli noin tunnin ajan soitettu ja laulettu, sitte oli luettu kieliä tai muuta opettavaa, sitte jonkun verran otettu osaa talouteen. Iltapäivän vietti jokainen huoneessaan, Signe kirjoitti juuri tänäpänä kirjettä Ödegaardille, jota ei Petra milloinkaan kysynyt, enempää kun hän koskaan tahtoi kuulla puhuttavan menneisyydestään. Pimeän tullessa lähdettiin kelkkamäkeen ja sitte sisään juttelemaan tai laulamaan, tai myöhemmin lukemaan ääneen. Silloin rovasti aina tuli sisään. Hän luki erinomaisesti eikä hänen tyttärensä suinkaan huonommin. Petra oppi kummankin esittämistavan, mutta varsinkin kummankin kielen. Signen lausuminen ja äänen väri soivat hänen korvissaan niin kauniina, että ne kaikuivat hänen mielessään, hänen astellessaan yksinkin. Petran silmissä oli Signe yleensä niin korkealla, että mies olisi pitänyt neljättä osaa siitä myrskyisenä rakkautena; monasti hän saikin Signen punastumaan. Rovastin tai Signen lukiessa ääneen (Petraa ei millään saatu siihen taipumaan) olivat he läpikäyneet pohjoismaisen kirjallisuuden päärunoilijat ja vähitellen ennättäneet suureen kirjallisuuteen. Draamallisia teoksia luettiin mieluinten. Juuri kun heidän tänä iltana piti sytyttää lamput alkaakseen, tuli kyökkipalvelija sanomaan, että siellä oli joku, joka toi terveisiä Petralle. Se oli merimies hänen syntymäkylästään; äiti oli antanut hänen tehtäväkseen mennä hakemaan tyttöä, koska hän oli lähdössä niille maille; mies oli kulkenut penikulman ja hänen oli rientäminen samaa tietä takaisin, koska laivan piti lähteä. Petra saattoi häntä tielle, hän tahtoi puhua hänen kanssaan enemmän; sillä hän oli rehellinen mies ja hyvä tuttu. Ilta oli aika pimeä, talon kaikki ikkunatkin olivat pimeinä, paitsi kota, jossa pestiin suurta pyykkiä; tiellä ei näkynyt ainoaakaan valoa, tuskin saattoi tietäkään eroittaa, ennenkuin kuu pääsi nousemaan tunturien takaa; mutta Petra seurasi urheasti merimiestä metsään, vaikka kuusikko oli pahasti pimeänä. Muuan uutinen oli varsinkin houkutellut Petraa seuraamaan; merimies oli nimittäin kertonut hänelle, että Pedro Ohlsenin äiti oli kuollut, jonka perästä Pedro oli myynyt talonsa ja muuttanut Gunlaugin luo, missä hän nyt asusteli Petran vinttikamarissa. Tämä uutinen oli miltei kahden vuoden vanha, mutta äiti ei ollut maininnut siitä sanaakaan. Nyt Petra kuitenkin ymmärsi, kuka äidin puolesta kirjoitti kirjeet, hän oli sitä aina, vaikka turhaan, kysellyt häneltä; sillä joka kirjeen lopussa seisoi säännöllisesti: "ja terveisiä kirjeen kirjoittajalta". Merimies oli saanut tehtäväkseen kysyä kuinka kauvan Petra viipyisi pappilassa ja mitä hän sitte aikoi ruveta tekemään. Ensimäiseen kysymykseen vastasi Petra, ettei hän tietänyt sitä, ja toiseen, että merimies sanoisi äidille: on vain yksi asia maailmassa, jota hän tahtoo ja jollei hän sitä saa, tulee hän elinajakseen onnettomaksi, mutta vastaiseksi hän ei voi sanoa mitä se on.
Petran kävellessä merimiehen kanssa jäivät Signe ja rovasti istumaan arkihuoneeseen ja puhelivat hänestä, joka tuotti heille molemmille niin paljon iloa. Silloin tuli vouti sisään ja tehtyään tiliä päivän töistä, kysyi hän, tiesikö joku heistä, että vieras öisin astui alas huoneestaan ja palasi takaisin nuoratikapuita myöten. Hänen täytyi sanoa sanottavansa kolmeen kertaan ennenkuin kukaan heistä käsitti, mitä hän tarkoitti; sillä yhtä hyvin hän olisi voinut kertoa, että neiti asteli edestakaisin kuutamon säteitä pitkin. Huone oli pimeä ja nyt se kääntyi ihan äänettömäksi; ei kuulunut edes rovastin piipun kirinää. Vihdoin hänen täytyi kysyä ja äänessä oli kumea kaiku:
— Kuka sen on nähnyt?
— Minä sen olen nähnyt. Nousin ruokkimaan hevosia; kello saattoi olla yhden tienoissa.
— Menikö hän alas nuoratikapuita?
— Ja taas ylös.
Seurasi uudelleen pitkä äänettömyys. Petran huone oli ylhäällä, siinä kulmassa, joka oli pääporttiin päin; hän asui yksinään siellä ylhäällä, kenenkään muun huone ei ollut sillä puolella. Tässä ei siis saattanut olla puhetta väärinkäsityksestä.
— Se on kai tapahtunut unissa, sanoi poika ja aikoi lähteä.
— Mutta nuoratikapuita ei hän kai kuitenkaan ole saattanut tehdä unissaan, sanoi rovasti.
— Ei, sitä minäkin ajattelin; sentähden arvelin, että oli parasta sanoa se teille, isä; en ole sanonut sitä muille.
— Ovatko muut kuin sinä nähneet sen?
— Ei, mutta jos epäilette, niin kai nuoratikapuut voivat todistaa; jolleivät ne ole tuolla ylhäällä, niin minä kai olen nähnyt väärin.
Rovasti nousi paikalla.
— Isä! pyysi Signe
— Tuo tulta! vastasi rovasti tavalla, joka ei sallinut vastustusta.
Signe oli aikonut sitä itsekin.
— Isä! pyysi hän vielä kerran, ojentaessaan hänelle kynttilää.
— Minä olen hänenkin isänsä niinkauvan kuin hän on talossani; velvollisuuteni on ottaa selvää asioista.
Rovasti meni edellä, kynttilä kädessä, Signe ja vouti perässä. Pienessä huoneessa oli kaikki järjestyksessä; ainoastaan pöydällä vuoteen edessä oli joukko kirjoja auki, toinen toisen päällä.
— Lukeeko hän yöllä?
— En tiedä; mutta hän ei koskaan sammuta kynttiläänsä ennen yhtä.
Rovasti ja Signe katsahtivat toisiinsa; pappilassa — erottiin illalla kymmeneltä tai puoli yhdeltätoista ja kokoonnuttiin taas aamulla kuudelta, seitsemältä.
— Tiedätkö sinä siitä mitään?
Signe ei vastannut. Mutta vouti, joka polvillaan haeskeli jotakin nurkasta, vastasi sieltä:
— Eihän hän ole yksin.
— Mitä sinä sanot?
— Ei, täällä on aina joku hänen luonaan, joka puhuu hänen kanssaan; usein ne ovat hyvin kovaääniset; minä olen kuullut neidin sekä rukoilevan että uhkaavan. Hän on kai, raukka, sen toisen käsissä!
Signe kääntyi poispäin, rovasti oli käynyt kalman kalpeaksi.
— Ja tässä ovat tikapuut, jatkoi renki, veti esiin tikapuut ja nousi.
Kaksi pyykkinuoraa oli köytetty yhteen kolmannen avulla, jota oli solmittu toisesta toiseen, kunnes tikapuut olivat valmiit. Ne otettiin huolellisen tarkastuksen alaisiksi.
— Oliko hän kauvan poissa? kysyi rovasti.
Renki katsoi häneen:
— Millä lailla poissa?
— Oliko hän kauvan poissa, alas tultuaan?
Signe värisi vilusta ja pelosta.
— Ei hän mennyt minnekään; hän nousi takaisin
— Takaisin ylös? — Kuka sitte meni pois?
Signe teki liikkeen ja purskahti itkuun.
— Ei hänen luonaan silloin illalla ollut ketään; nimittäin eilen.
— Eikö tikapuita siis kulkenut kukaan muu kuin hän?
— Ei.
— Ja hän meni alas ja samaa tietä ylös?
— Niin.
— Hän tahtoi siis koettaa niitä, sanoi rovasti ja hengitti hiukan helpommin.
— Niin, ennenkuin antoi toisen astua niitä myöten, lisäsi renki.
Rovasti katsoi häneen:
— Arveletko etteivät nämä ole ensimäiset tikapuut, jotka hän on tehnyt?
— Niin — mitenkäs ihmiset muuten olisivat päässeet hänen luokseen?
— Joko sinä kauvan olen tietänyt, että joku käy hänen luonaan?
— En ennenkuin nyt talvella, kun hän rupesi polttamaan kynttilää; aikaisemmin ei minun pistänyt päähäni lähteä tänne.
Rovasti kysyi ankarasti:
— Olet siis koko talven tietänyt sen; — mikset ennemmin ole sitä sanonut?
— Minä arvelin jonkun talon omista väistä olevan; hänen luonaan; — mutta kun toissa yönä näin hänet tikapuilla, ymmärsin vasta, että mahtaakin olla muita Jos minä ennemmin olisin sen ymmärtänyt, niin ennemmin olisin sen sanonutkin.
— Niin, asia on tarpeeksi selvä, hän on pettänyt meitä kaikkia!
Signe nosti rukoilevan katseen.
— Hänen ei kai pitäisi nukkua niin kaukana muista ihmisistä, arveli vouti ja kasasi yhteen tikapuita.
— Hänen ei pitäisi nukkua missään täällä talossa, sanoi rovasti ja läksi, toisten seuratessa. Mutta kun hän oli päässyt alas ja laskenut kynttilän käsistään pöydälle, tuli Signe ja heittäytyi hänen syliinsä. — Niin, lapseni, tämä on kova isku.
Hetken perästä istui Signe, nenäliina silmillä, sohvankulmassa, rovasti oli sytyttänyt piippunsa ja asteli nopeasti edestakaisin. He kuulivat keittiöstä huutoa, juostiin portaissa ja käytävässä ylhäällä; molemmat riensivät ulos: Petran huone oli syttynyt tuleen! Kynttilästä oli pudonnut kipuna nurkkaan — sillä sieltä oli tuli tullut — silmänräpäyksessä se oli noussut ylös pitkin seinäpapereja ja saavuttanut ikkunapuitteet, silloin oli vieras nähnyt sen tielle ja paikalla juossut kotaan, jossa pestiin pyykkiä. Pian tuli sammutettiin; mutta maalla, missä kaikki kulkee tasaista kulkuaan vuodesta vuoteen, panee jokainen yllätys mielet kuohuksiin; tuli on näiden ihmisten suurin ja pahin vihollinen, se ei koskaan väisty heidän ajatuksistaan ja kun se sitte kerran yöllä nostaa päänsä syvyydestä ja sihisten nuolaisee kielellään saalista, vapisevat he eivätkä enään saa rauhaa viikkoihin, toiset eivät koko elämänsä aikana. Kun rovasti ja tytär sitte tämän jälkeen yhdessä seisoivat arkituvassa ja olivat saaneet lamput sytytetyiksi, tunsivat he molemmat, kuinka kauheaa se oli ollut, että Petran huone heti oli joutunut häviöön ja kaikki muistot hänestä palaneet. Samassa kuulivat he Petran heleän äänen kyselevän ja huutavan; hän juoksi ylös, alas portaita, juoksi ullakolta käytävään, käytävästä keittiöön ja tulla tölmäsi sisään päällysvaatteissaan:
— Herranen aika, huoneeni on palanut! Kukaan ei vastannut, mutta hän kysyi yhteen kyytiin:
— Kuka siellä on käynyt? Koska se tapahtui? Kuinka tuli pääsi irti?
Rovasti sanoi nyt heidän käyneensä siellä etsimässä jotakin. Hän katsoi häneen tiukasti. Mutta Petra ei osoittanut pienintäkään kummastuksen merkkiä eikä hänessä näkynyt minkäänlaista pelkoa siitä mitä he olisivat saattaneet nähdä. Hänessä ei edes herännyt epäilystä sen johdosta, ettei Signe nostanut katsettaan sohvankulmasta; hän arveli sen olevan tulipalon herättämää pelästystä, kyseli kyselemistään, miten tuli oli huomattu, sammutettu, kuka oli ehtinyt ensinnä ja kun ei hän tarpeeksi pian saanut tietoa, karkasi hän ulos samaa tietä kuin oli tullut. Hän tulla tuiskusi uudelleen sisään, oli nyt saanut yltään päällysvaatteet ja kertoi rovastille ja Signelle, miten kaikki oli tapahtunut ja että hän itse oli nähnyt hohteen ja juossut niin kauheasti, mutta oli nyt niin iloissaan, ettei kuitenkaan ollut käynyt pahemmin. Tämän aikana riisui hän yltään viimeiset päällysvaatteet, vei ne ulos ja palasi sisään ja istuutui paikalleen pöydän ääreen, lakkaamatta kertoen, mitä se ja se sanoi ja mitä tämä teki; olihan talo ylösalaisin, ja se oli hyvin hauskaa. Kun toiset yhä pysyivät äänettöminä, valitti hän, että tapaus oli tärvellyt heiltä illan; sillä hän oli niin kovasti iloinnut "Romeosta ja Juliasta", jota he siihen aikaan lukivat ääneen. Hän oli juuri tänä iltana aikonut pyytää Signeä uudelleen lukemaan sen kohtauksen, joka hänestä oli kaikista kaunein: Romeon jäähyväiset Julialle parvekkeella. Keskellä hänen sanatulvaansa tuli palvelustyttö kodasta sanomaan, että pyykkinuoria puuttui; kokonainen tukku oli poissa. Petra punastui äkkiä ja nousi:
— Minä tiedän missä ne ovat; minä tuon ne! hän otti pari askelta, sitte hän muisti tulipalon, pysähtyi ja lensi punaiseksi: — Herranen aika, ne ovat varmaan palaneet! ne olivat minun huoneessani!
Signe oli kääntynyt häntä kohti, rovasti tähtäsi häneen syrjästä terävin katsein:
— Mitä sinä teet pyykkinuorilla?
Hengitys kulki nopeasti, hän sai töintuskin puhutuksi. Petra katsoi häneen, hänen kauhea vakavuutensa puoleksi peloitti häntä, mutta seuraavassa hetkessä se yllytti häntä nauramaan, hän taisteli vähän aikaa vastaan, mutta kun hän sitte katsahti rovastiin, purskahti hän niin sydämensä pohjasta nauramaan, ettei osannut tauota; — siinä naurussa ei ollut pahaa omaatuntoa enempää kuin porisevassa purossa. Signe kuuli sen äänestä ja karkasi ylös sohvasta.
— Mikä on, mikä on?
Petra kääntyi, nauroi, hyppeli, kumartui ja tahtoi paeta. Mutta Signe asettui tielle:
— Mikä on, Petra, sano se!
Petra painui häntä vastaan kuin suojaa pyytäen, mutta nauroi yhä ilman mittaa ja määrää. Ei, sillä tavalla ei syyllisyys käyttäydy, sen saattoi jo rovastikin huomata. Hän, joka oli ollut hyppäämäisillään suoraan raivoon, hyppäsi sen sijaan keskelle naurua, ja Signe perässä; ei mikään maailmassa ole niin tartuttavaa kuin nauru, ja varsinkin se nauru, jota ei ensinkään käsitä. Turhaan koettivat sekä rovasti että Signe saada tietää miksi he nauroivat, ja se vaan kiihoitti iloa; tytön, joka seisoi odottamassa, täytyi hänenkin lopulta; yhtyä nauruun; hänen naurunsa oli tuollaista omituista hihitystä ja hahatusta, hän tunsi itsekin, ettei se sopinut niin hienojen huonekalujen ja ihmisten joukkoon, jonkatähden hän karkasi ulos, oikein keittiössä päästääkseen naurunsa valloilleen. Tietysti tartunta seurasi häntä sinne; pian vyöryi kokonainen naurunpyörre sisään keittiöstä, jossa vieläkin vähemmin tiedettiin, mille naurettiin ja tämä herätti naurun uudelleen vireille arkihuoneessa.
Kun kaikki olivat nauraneet itsensä miltei pilalle, koetti Signe vielä viimeisen kerran saada tietää syytä.
— Nyt sinun täytyy sanoa se minulle! huudahti hän ja tarttui Petran käsiin.
— En mistään hinnasta!
— Mutta minä tiedän mikä se on! huudahti hän taasen; Petra katsoi häneen ja huusi, mutta Signe sanoi: — Isä tietää sen myöskin!
Petra ei enään huutanut, hän ulvoi ja riistäytyi irti, pääsi etehisen ovelle, mutta siinä Signe taasen sai hänet käsiinsä; silloin kääntyi Petra kamppailemaan, hänen piti päästä pois mistä hinnasta hyvänsä, hän nauroi kamppaillessaan, mutta hänen silmissään riippui kyyneliä, — silloin päästi Signe hänet. Petra ulos, mutta Signe perässä. Molemmat Signen huoneeseen.
Siellä kietoi Signe kädet hänen kaulaansa ja Petra kätensä Signen ympärille.
— Herranen aika, tiedättekö te sen? kuiskasi hän.
Ja Signe kuiskasi takaisin:
— Kyllä, me kävimme siellä ylhäällä voudin kanssa, hän oli nähnyt sinut — ja me löysimme tikapuut!
Uusi parku ja uusi pako — tällä kertaa tosin vaan sohvankulmaan, johon hän piiloutui. Signe tuli heti perässä, hän asettui puoleksi Petran päälle ja kertoi hänen korvaansa koko löytöretken tulisine seurauksineen; — se, joka hetki sitte oli maksanut hänelle sekä kyyneliä että pelkoa, tuntui hänestä nyt niin hauskalta, että hän huvikseen kertoi sitä ja Petra kuunteli ja tukki korvat ja nosti silmänsä ja piiloutui, vuorotellen. Kun Signe oli lopettanut ja he taasen yhdessä olivat istuutuneet pimeään, kuiskasi Petra:
— Tiedätkö, mitä se on? — — — Minun on mahdoton nukkua kello kymmenen, kun jokainen meistä on mennyt haaralleen; se, mitä me olemme lukeneet, pitää minua vielä liiaksi vallassaan. Niin minä sen sitte opin ulkoa, parhaan siitä kaikesta; sillä tavalla minä osaan ulkoa kokonaisia kohtauksia ja luen ne ääneen itsekseni. Kun me tulimme Romeoon ja Juliaan, niin se oli minusta kauneinta maailmassa; minä hurjistuin ja hullaannuin, minun täytyi koettaa astua nuoratikapuita myöten, en koskaan ollut ajatellut, että voitaisiin nousta nuoratikapuita, — — minä sain käsiini muutamia nuoria — ja sitte tuo veitikka on seisonut alhaalla katsomassa! — Niin, ei sille ole nauramista, Signe, se on niin poikamaista; mutta ei minusta koskaan tulekkaan muuta kuin poika — ja huomenna tietysti koko paikkakunta pitää minua pilkkanaan!
Mutta Signe, joka taas oli saanut kiinni naurun päästä, karkasi hänen kimppuunsa, suuteli ja syleili ja karkasi ulos:
— Ei, tämä pitää isän saada tietää!
— Oletko sinä mieletön, Signe!
Toinen toisensa perästä lensivät he taas sisään, kuten olivat lentäneet ulos. Arkihuoneessa olivat he miltei viemäisillään nurin rovastin, jonka juuri piti lähteä katsomaan, minne he olivat joutuneet. Signe rupesi kertomaan, Petra taas huutaen ulos, mutta huomasi oven taakse päästyään, että hänen olisi pitänyt jäädä huoneeseen estääkseen Signeä kertomasta, — hän yritti takaisin sisään, mutta rovasti piteli kiinni ovea, sitä ei ollut yrittäminenkään aukaista ja niin hän molemmin käsin koputti ulkoapäin, lauloi, polki jalkaa, melutakseen kuulumattomiin Signen, joka korottamistaan korotti ääntään; ja kun rovasti oli kuullut kaikki, kun hänet oli vallannut sama ilo ja nauru kuin Signen, kun hän ajatteli tätä uutta tapaa lukea klassikoita, avasi hän oven — mutta silloin pakeni Petra.
Illallisen jälkeen, johon Petra oli ottanut osaa ja jonka aikana rovasti asianmukaisesti oli kiusotellut häntä, piti rangaistukseksi kuulosteltaman, mitä hän osasi ulkoa. Selville kävi nyt, että hän todella osasi kuuluisimmat kohtaukset, eikä vain yhtä osaa niistä, vaan kaikki. Hän lausui ne, kuten oli ollut tapana lukea ne; joskus yritti tuli tarttua, mutta hän tukahutti sen paikalla. Tuskin oli rovasti tämän huomannut, kun hän tahtoi enemmän tunnetta, mutta Petra kävi yhä aremmaksi. He jatkoivat jatkamistaan, sitä kesti tuntikausia; hän osasi koomilliset kohdat kuten traagillisetkin, leikilliset niin hyvin kuin vakavatkin; hänen muistonsa herätti sekä ihmettelyä että naurua, hän nauroi itsekin ja käski heidän vaan koettaa.
— En minä muuta toivoisi kuin että näyttelijä-raukoilla olisi edes kahdeksas osa sinun muististasi, sanoi Signe.
— Jumala varjelkoon häntä koskaan tulemasta näyttelijättäreksi, sanoi rovasti ja kävi äkkiä vakavaksi.
— Mutta ethän sinä, isä, toki uskone Petran ajattelevan sellaisia, sanoi Signe ja nauroi; — tulin vain maininneeksi sen siksi, että aina näen sen tosiasian vahvistuvan, ettei sillä, joka nuoruudesta asti on saanut kuulla kielensä runoutta, ole laisinkaan kaipausta näyttämölle, kun sensijaan se, joka ei erikoisen hyvin tunne runoutta ennenkuin täysikasvaneena, haaveilee näyttämölle; se on tuo yhdellä kertaa herätetty kaipaus, joka hänet viettelee.
— Se on varmaan hyvin totta. Harvoin menee todella sivistynyt ihminen näyttämölle.
— Ja vielä harvemmin runollisesti sivistynyt.
— Niin, jos se tapahtuu, niin varmaan on vaikuttamassa luonteen vika, joka tekee, että turhamaisuus ja kevytmielisyys pääsevät voitolle. Minä olen tuntenut monta näyttelijää sekä opintoajoiltani että matkoiltani; mutta minä en ole tuntenut enkä koskaan kuullut kenenkään ihmisen tuntevan näyttelijää, joka olisi viettänyt tosikristillistä elämää. Se on vetänyt heitä puoleensa, sen minä olen nähnyt; mutta heidän ammatissaan on jotakin levotonta ja repivää; heidän on ollut mahdoton koota itseään — kauvan senkin jälkeen kun he ovat jättäneet sen. Kun minä olen puhunut siitä heidän kanssaan, ovat he itse myöntäneet sen ja valittaneet sitä. Mutta pian ovat he kuitenkin lisänneet: "meidän täytyy lohduttaa itseämme sillä, ettemme ole huonommat kuin niin monet muut." Mutta se on mielestäni huono lohdutus. Se elämä, joka ei millään lailla kykene rakentamaan kristittyä ihmistä meissä, on syntistä elämää. Herra auttakoon heitä ja Hän varjelkoon puhtaat sydämet siitä!
Seuraavana päivänä, lauvantaina, oli rovasti tapansa mukaan ylhäällä ennen seitsemää, teki aamukierroksensa työmiestensä luo ja kauvemmakin ja palasi kotiin päivän koittaessa. Hän näki silloin, juuri kun hän astui talon ohi pihamaalle, avonaisen harjoitusvihon tai sentapaisen, joka luultavasti eilen oli heitetty Petran ikkunasta ja jota ei oltu löydetty, se kun oli lumen karvainen. Rovasti otti vihon ja vei sen kansliaan; kun hän levitti sen kuivatakseen sitä, näki hän, että se sisälsi vanhoja ranskalaisia kirjoitusharjoituksia, joissa nyt oli runoja. Hän ei aikonut katsella näitä runoja, mutta hänen silmäänsä sattui sana: "näyttelijätär", kirjoitettuna ylhäältä alas ja alhaalta ylös ja se oli joka paikassa — se oli myöskin runoissa. Rovasti istuutui tarkemmin katsomaan tätä.
Monien yritysten ja pyyhkimisten perästä tapasi hän seuraavan runon, jota sitäkin oli korjattu, mutta josta kuitenkin saattoi lukea:
Yks' on toive vainen mulla: näytteljäksi tahdon tulla! Ah, jos näytellä mä saisin, yhtä vainen kuvastaisin: naista, surun — naurusuista naista kullan kauneuista, lempivätä, lemmetöntä, synnillistä, synnitöntä. Ah kun kerran, kerran vain toteutuis unelmain!
Vähän alempana oli taas seuraava:
Teenkö vasten Sinun mieltä
Herra, hennotko sen kieltää?
Sitte alempana, varmaan reunamuistutuksena runoon, jonka he muutamia kuukausia sitte olivat lukeneet:
Oi jos oisin keijukainen,
keijukainen,
kuutamossa kulkevainen,
kulkevainen,
niinkuin virva vilkkuvainen,
ilkkuvainen,
onneton ken näkis vainen,
näkis vainen —
— — jos lie synti, rilla rallaa!
Ja monien pyyhkimisten ja korjausten, piirroksien ja huomautusten perässä seurasi:
Heipparaa — heipparaa, kaikkia poikia tanssittaa! Hui, hai haa — hui hai haa, eikä huolia ainoaakaan!
Sitte tarkkana ja selvänä seuraava kirje:
Rakkahin Henrikki!
Eikö sinustakin sinä ja minä ole viisaimmat koko komediassa? Tekevät meille kiusaa, mutta me vähät siitä; minä angraseeraan sinut menemään kanssani maskeraateihin huomis iltana; sillä minä en vielä koskaan ole ollut siellä ja minä ikävöin oikeita hullutuksia; sillä täällä talossa on niin hiljaista ja surullista.
Sinä olet suuri vekkuli, Henrikki — missä sinä kuljetkaan? sillä tässä istuu sinun
Pernillasi.
Vihdoin oli suurin kirjaimin, selvästi ja moneen kertaan kirjoitettu seuraava runo, jonka hän nähtävästi oli löytänyt jostakin ja nyt tahtoi oppia ulkoa:
Ah kuin suuruus mua kiehtoo, rinnassani liekin liehtoo aatos pilven-hiipovana, voima, josta kimpoo sana, puhkee suoni salalähteen, nousen, kasvan tuonne tähteen — auta nousemahan Sä jonk' on liekki syttämä!
Vihossa oli paljon muutakin, mutta rovasti ei lukenut enempää.
Tyttö oli siis saapunut taloon ruvetakseen näyttelijättäreksi ja saadakseen opetusta hänen tyttäreltään. Tämä salainen päämäärä silmien edessä hän siis joka ilta niin halukkaasti oli kuunnellut heidän lukevan ääneen ja itse sitte oppinut ulkoa. Hän oli kaiken aikaa pettänyt heitä; vielä eilenkin, kun hän näytti ilmaisseen heille kaikki, salasi hän jotakin; keskellä parasta nauruaan hän valehteli.
Ja tämä salainen päämäärä! Sitä, jonka rovasti usein hänen läsnäollessaan oli tuominnut, kaunisteli hän Jumalan kutsumukseksi ja rohkeni rukoilla hänen siunaustaan! Hän halusi antautua elämään, joka oli täynnä turhamaisuutta ja ulkokullaisuutta, kateutta ja intohimoa, laiskuutta ja lihallisuutta, valhetta ja kasvavaa hölläluontoisuutta, elämään, jonka kimppuun kaikki petolinnut lensivät ikäänkuin se olisi ollut haaska, sellaiseen elämään hän halusi antautua ja rukoili Jumalaa pyhittämään sen! Ja tähän elämään olisivat rovasti ja hänen tyttärensä auttaneet häntä tässä hiljaisessa pappilassa, heränneen seurakunnan ankaran valvonnan alla!
Kun Signe, kirkkaana ja kevyenä kuin talviaamu, astui sisään tervehtimään isäänsä, tapasi hän kansliahuoneen täynnä savua. Kuten tämä aina todisti mielenliikutusta, todisti se sitä kaksinkerroin näin varhain aamulla. Rovasti ei sanonutkaan tyttärelleen ainoaa sanaa, vaan antoi hänelle kirjan. Signe näki paikalla, että se oli Petran; muisto eilisillan epäluulosta ja tuskasta lehahti häntä vastaan; hän ei uskaltanut katsoa siihen; hänen sydämensä sykki niin lujaan, että hänen täytyi istuutua. Sama sana, jonka rovasti ensinnä oli huomannut, iski hänenkin silmiinsä; hänen täytyi katsoa eteenpäin ja lukea. Ensi tunne siinä lukiessa oli, että häntä rupesi hävettämään — ei Petran tähden, vaan siksi, että isäkin oli sen nähnyt.
Mutta pian valtasi hänet tuo syvä nöyryytys, jota me tunnemme, kun se pettää, jota rakastamme. Hetkiseksi kasvaa se, joka sen on voinut saada aikaan, suuremmaksi, kekseliäämmäksi, viisaammaksi kuin me, niin, hän liukuu salaperäisyyden piiriin. Mutta pian kokoontuu sieluun suuttumus; rehellisyys saa voimia valloilta, jotka eivät ole salaisia vaikka ne ovat näkymättömiä; me tunnemme, että meillä on voimia yhdellä iskulla nujertaa sata kurjaa kepposta; me halveksimme sitä mikä meitä äsken nöyryytti.
Arkihuoneessa oli Petra istuutunut soittokoneen ääreen ja he kuulivat hänen paraikaa laulavan:
Noussut on päivä ilojen jakoon,
yön on peikot lyöty jo pakoon,
hehkuvan tunturin yli
tie käy Päivölän kyliin.
"Heräjä!" lintu sa laulavainen,
"Heräjä, heräjä!" lapsukainen,
heräjä toivoni sinäkin.
Sitte nostettiin soittokone myrskynä pauhaamaan ja ilmoille puhkesi seuraava laulu:
Hyvä neuvos on tuo,
vaan mun seilata suo
kesken kuohuvan veen
vanaan vaahtihiseen.
Joskin retkeni tää oisi viimeinen,
tahdon nähdä mit' ennen nähnyt ma en.
En huviksi vaan
lähde turvista maan,
suur-aavallen
läpi kuohujen,
tahdon talkani myrskyssä nähdä ma kerta,
tahdon nähdä kuin kauas on merta.
Ei, tämä oli rovastista jo liian hullua, hän tempaisi ohimennessään kirjan Signen käsistä, hän karkasi tuulispäänä ovelle eikä Signe tällä kertaa pidättänyt häntä. Hän syöksyi suoraa päätä Petran luo, viskasi kirjan soittokoneelle hänen eteensä, kääntyi ja asteli toiseen päähän huonetta. Kun hän palasi, oli Petra noussut ylös, hän painoi kirjaa rintaansa vastaan ja katseli hurjistunein silmin joka taholle. Rovasti pysähtyi puhuakseen hänelle suoraan, mutta hänen suuttumuksensa siitä että tämä viekas tyttö kaksi vuotta oli käyttänyt hyväkseen häntä ja varsinkin pettänyt hänen lämmintä, harrasta tytärtään, tuli niin voimakkaana, ettei hän heti löytänyt sanoja, ja kun hän ne löysi, tunsi hän itsekin, että ne olivat liian kovat. Vielä kerran mitattuaan lattiaa ja palattuaan tytön luo, kasvot veripunaisina, käänsi hän hänelle selkänsä ja läksi, sanaa sanomatta, kansliahuoneeseen. Kun hän tuli sinne, oli Signe jo lähtenyt.
Koko sen päivän vietti kukin omalla haarallaan. Rovasti söi yksinään päivällisen, kumpikaan tytöistä ei tullut sisään. Petra oli taloudenhoitajattaren huoneessa, joka tulipalon jälkeen oli lainattu hänelle; hän oli turhaan hakenut Signeä joka paikasta, selittääkseen hänelle asiaansa; mutta Signe tuskin oli talossakaan.
Petra tunsi seisovansa ratkaisun edessä. Hänen elämänsä salaisin ajatus oli riistetty häneltä ja nyt tahdottiin pakoittaa se vaikutuksen alaiseksi, jota ei hän saattanut sallia. Hän tunsi itse parhaiten, että jos hän päästäisi käsistään tämän päämäärän, niin hän joutuisi sattuman ajeltavaksi. Hän saattoi olla iloisena iloisten joukossa, luottavaisena luottavaisten kanssa, kaikkialla varmana, mutta vain tuon salaisen päämäärän tiedossa — sen nimittäin, että hän kerran saavuttaisi sen, mihin hänen lahjansa halasivat ja pyrkivät. Uskoutua jollekin tuon ensimäisen pettyneen yrityksen perästä Bergenissä — ei, sitä ei hän olisi voinut, ei itse Ödegaardillekaan! Yksinään hänen täytyi se säilyttää, kunnes se olisi kasvanut niin suureksi, että se saattoi kestää epäilyksen henkäykset.
Mutta nyt olivat asiat muuttuneet. Rovastin tulipunaiset kasvot katselivat lakkaamatta hänen pelästyneeseen omaantuntoonsa; — nyt täytyi pelastua! — Hän haki Signeä yhä kiihkeämmin ja kiireemmin; mutta vielä iltapäivällä ei Signeä ollut löytynyt. Jota kauvemma se ihminen meistä etenee, jota me etsimme, sitä suuremmaksi teemme etenemisen syyn ja niin tapahtui, että Petra nyt vihdoinkin käsitti pettäneensä Signeä, salaa käyttäessään hänen ystävyyttään siihen, jota Signe piti syntinä. Kaikkitietävä Jumala oli hänen todistajanaan, ettei asia koskaan ennen ollut selvennyt hänelle tässä valossa; hän tunsi olevansa suuri syntinen.
Aivan kuten ennen kodissaan seisoi hän nyt tämän asian valtaamana eikä hetki sitte ollut aavistanut siitä mitään! Että tällaiset kauheat vielä saattoivat uudistua, ettei hän vielä ollut päässyt askeltakaan eteenpäin, se kehitti hänen epävarman pelkonsa kauhuksi; hän näki tulevaisuuden täynnä onnettomuutta. Mutta samassa määrin kuin hänen syntivelkansa kasvoi, kohosi Signen kuva puhtaaksi, suurisieluiseksi ja alttiiksi. Todella se kasasi tulisia hiiliä hänen ajatuksiinsa; hän heittäytyy Signen jalkain juureen, hän huutaa ja rukoilee eikä päästä irti, vaan puhuu, — kunnes Signe taas on antanut hänelle vaikkapa vaan ystävällisen katseen.
Oli tullut pimeä; Signen oli täytynyt palata kotiin, vaikka hän olisi ollut missä asti. Petra lensi alas siipirakennuksen käytävään, missä Signen huone oli ja se oli lukittu — todisti siis, että hän oli siellä. Petran sydän takoi, kun hän uudelleen tarttui lukkoon ja rukoili, että hänet päästettäisiin sisään.
— Signe, anna minun puhua kanssasi! — Signe, minä en kestä tätä! — Ei hiiskahdustakaan huoneesta; Petra kumartui, kuunteli, kolkutti: — Signe, oi Signe, sinä et tiedä, miten onneton minä olen! — Ei vastausta; hän kuunteli pitkään, mutta ei mitään. Jollemme saa minkäänlaista vastausta, alamme vihdoin epäillä, että huoneessa on ketään, vaikka me sen tiedämme, ja jos on pimeä, alkaa meitä samalla peloittaa. — Signe, Signe? jos sinä olet siellä, niin ole armollinen: vastaa minulle! — Signe!
Huone oli ja pysyi äänettömänä; häntä rupesi palelemaan ja hän värisi. Mutta keittiön ovesta avautui samassa suuri, leveä valojuova ja keveät, reippaat askeleet kulkivat pihan poikki. Tämä antoi hänelle tuuman; hänpä lähtee pihamaalle, nousee pienalle, joka ympäröi kivijalkaa ja jonka päällä siipirakennus lepää, hänpä kulkee pienaa myöten, ympäri koko rakennuksen, päästäkseen toiselle puolelle, jossa kivijalka on hyvin korkea. Hän tahtoo katsoa Signen huoneeseen!
Oli kirkas tähti-ilta, sekä tunturit että rakennukset loivat jyrkkiä ääriviivoja, mutta muuta kuin ääriviivat ei niistä näkynyt. Lumi kimmelteli, tummat polut hangissa vaan enensivät valkoisuuden selvyyttä; tieltä kuului kulkusia; sekä vauhti että kirkkaus kiihoittivat, hän hypähti pienalle! Hän aikoi pitää kiinni rakennuksen laudoituksesta ulkonevista rimoista, mutta kadotti tasapainonsa ja putosi alas. Hän otti tyhjän tynnyrin ja vieritti sen paikalle, nousi sen päälle ja siitä pienalle. Nyt hän yhtaikaa muutti kättä ja jalkaa, noin korttelin verran kerrallaan; vaadittiin väkevän käden väkevät kourat pitelemään kiinni; hän ei saanut kädensijaa, sillä rimat ulkonivat tuskin tuuman vertaa. Häntä peloitti, että joku näkisi hänet; sillä tämä pantaisiin tietysti heti tikapuujutun yhteyteen. Kunhan hän vaan pääsisi pois pihan puolelta ja sen poikkiseinälle! Mutta kun hän vihdoin pääsi sinne, oli siellä vastassa uusi vaara; sillä siellä ei ollut mitään ikkunoiden edessä ja hänen täytyi suuressa putoamisen pelossa kumartua kulkemaan joka ikkunan alatse. Pitkällä seinällä oli liikuttava hyvin korkealla ja alhaalla, pitkin koko seinää kulki karviaismarjapensasto, johon hän pudotessaan tarttuisi. Mutta häntä ei peloittanut. — Sormia kirveli, jänteet värisivät, koko ruumis vapisi, mutta hän vaan meni. Nyt vain muutamia askelia, niin ikkuna on saavutettu. Signen huoneessa ei ollut tulta eikä uudin ollut alhaalla; kuu paistoi suoraan sisään, joten hänen täytyi osata nähdä sisimpään nurkkaan. Se antoi hänelle uutta rohkeutta; hän pääsi ikkunapielelle, saattoi vihdoinkin käydä kiinni kädellään ja sai levätä; sillä sydän alkoi, hänen seisoessaan siinä määrän perillä, lyödä niin, että hän tuskin sai hengitetyksi. Mutta koska se näytti pahenevan jota kauvemmin hän odotti, täytyi hänen pitää kiirettä — ja niin hän äkkiä asettui kokonaan ruutujen eteen. Suuri huuto vastasi huoneesta. Signe oli istunut sohvankulmassa, hän seisoi nyt keskellä lattiaa ja työnsi molemmin käsin, rajuna, inhoten luotaan peloittavaa näkyä, ja pakeni. Tämä kuva ruudulla kuun valossa, tämä häikäilemätön, vastenmielinen röyhkeys, kasvot kuutamossa, kiihtyneinä, hehkuvina — Petra käsitti itsekin äkkiä, että hänen onneton päähänpistonsa oli herättänyt inhoa, jopa että hänen kuvansa ehkä tästäpuoleen aina peloittaisi Signeä; hän menetti tajuntansa ja putosi läpitunkevasti parkaisten. Talonväet karkasivat Signen huudon herättäminä ulos, mutta eivät tavanneet ketään, nyt he kuulivat toisen samallaisen huudon, koko talo joutui jalkeille, etsittiin, huudettiin, aivan sattumalta rovasti tuli katsahtaneeksi ulos Signen ikkunasta ja näki silloin kuutamossa Petran makaavan painautuneena pensaiden sekaan. Suuri pelästys valtasi heidät kaikki, siinä oli aika työ saada tyttö irti ja ylös; hänet kannettiin Signen huoneeseen, koska taloudenhoitajattaren huone oli kylmä, hänet riisuttiin ja pantiin vuoteeseen, toiset hautoivat hänen käsiään ja kaulaansa, jotka olivat aika lailla revityt, toiset toimittivat huoneeseen valoa ja lämmintä. Kun hän oli selvinnyt täyteen tajuunsa ja katseli ympärilleen, pyysi hän, että saisi olla yksin.
Huoneen hiljainen herttaisuus, hienot valkoiset koristukset ikkunoissa, toalettipöydällä, vuoteella, tuoleilla muistuttivat niin elävästi Signeä. Hän muisteli hänen puhtoista suloaan, hänen lauhaa ääntään, joka kulki niin maidonvalkoisena, hänen hienoa myötätuntoaan toisten ajatuksille, hänen lempeää hyväntahtoisuuttaan. Kaiken tämän ulkopuolelle oli hän nyt sulkenut itsensä; pian hänen kai oli lähdettävä tästä huoneesta, kuten hänen kai oli lähdettävä tästä talosta. Ja minne hän sitte joutuisi? Kolmatta kertaa ei ihmistä korjata maantieltä ja jos niin saattaisikin käydä, ei hän enään tahtonut; sillä loppu olisi kuitenkin sama. Kukaan ihminen ei saattanut luottaa häneen; mikä syy lieneekin ollut, niin hän tunsi, että sellaista se oli. Eihän hän ollut päässyt kappaleenkaan matkaa eteenpäin; hän ei koskaan pääsisi eteenpäin; sillä ilman ihmisten luottamusta ei se käy. Kuinka hän rukoili, kuinka hän itki! Hän viskelihe ja väänteli sielunsa tuskassa, kunnes väsyi ja nukkui. Paikalla muuttui unessa kaikki lumivalkoiseksi ja vähitellen myöskin niin korkeaksi; hän ei milloinkaan ollut nähnyt niin korkealle eikä sellaista miljoonain tähtien tuiketta.
KYMMENES LUKU.
Vielä herätessään oli hän siellä ylhäällä; päivän ajatukset, jotka paikalla pulppusivat esiin, pyrkivät perässä, mutta joutuivat vangiksi ja niitä kannatti jokin, joka täytti koko ilman — se oli pyhäaamun kellonsoitto. Hän hypähti pystyyn ja pukeutui, leikkasi itselleen ruokasäiliöstä vähän syötävää, pani lämmintä ylleen ja läksi menemään — eihän milloinkaan niin ollut janonnut jumalansanaa! Hänen päästessään perille oli juuri alettu ja ovi oli kiinni; oli kylmä päivä, sormia poltti, kun hän kävi kiinni avaimeen, kiertääkseen sen auki. Pappi seisoi juuri alttarilla, hän odotti alhaalla ovella, kunnes hän oli lähtenyt ja suntion piti ottaa messukaapu hänen yltään; silloin Petra läksi niinsanottuun piispanpenkkiin, joka uutimet edessä, oli kuorissa. Papinväen oikea penkki oli ylhäällä lehterillä, mutta jos jostakin syystä tahdottiin istua piilossa ja yksin, mentiin piispanpenkkiin. Kun hän tuli penkille ja yritti livahtaa istumaan, näki hän Signen jo äärimmäisessä kulmassa. Hän astui askeleen poispäin, mutta samassa kääntyi rovasti alttarilta tulemaan hänen ohitseen sakaristoon; hän kiirehti takaisin penkkiin ja istuutui niin kauas kuin suinkin; Signe oli pudottanut harson kasvoilleen. Se koski Petraan. Hän antoi katseensa liitää seurakuntaan, joka istui puserrettuna korkeisiin puupenkkeihin, miehet oikealla, naiset vasemmalla; heidän hengityksensä liikkui heidän päällään kuin vaappuva sumu; ikkunat olivat tuuman paksuisessa jäässä, kömpelösti veistetyt puukuvat, laahaava, raskas veisuu, yhteensullotut ihmiset — se kuului kaikki yhteen, se teki kovan ja kylmän vaikutuksen; hän muisti luonnonkuvat siltä iltapäivältä, jolloin hän jätti Bergenin, täälläkin oli hän vain pelonalainen kulkija.
Rovasti nousi saarnatuoliin; hänkin näytti ankaralta. Hänen rukouksenaan oli: älä johdata meitä kiusaukseen! Me tiedämme, että kaikki lahjat jotka Jumala on antanut, sisältävät kiusauksen; mutta Hänen täytyy olla armollinen eikä koetella niitä yli voimain; meidän tulee aina muistaa rukoilla Häneltä sitä; sillä vain siten että alistamme lahjamme Hänen alleen, käyvät ne meille autuudeksi. Saarna käsitteli eteenpäin samaa ainetta, lähtökohtana ihmisen kaksinkertainen tarkoitus: täyttää elämänkutsumuksensa, kukin sillä paikalla, mihin hänen lahjansa ja asemansa olivat hänet asettaneet — ja kehittää kristi-ihmistä meissä itsessämme ja niissä, jotka olivat huomaamme uskotut. Ihmisen täytyi olla varovainen elämänkutsumuksensa valinnassa, sillä oli sen pahempi kutsumuksia, jotka itsessään olivat synnillisiä ja oli sellaisiakin, jotka saattoivat meille käydä synnillisiksi, joko sentähden etteivät sopineet meille tai sentähden, että liian hyvin sopivat huonoille haluillemme. Ja vielä: niin totta kuin jokaisen täytyi koettaa valita lahjojensa mukaan, niin totta saattoi valinta, joka oli sekä oikea että hyvä, kuitenkin käydä meille kiusaukseksi, kun me, sentähden että työ oli meille mieluinen, päästimme sen nielemään kaiken aikamme ja kaikki ajatuksemme. Kristi-ihmistä meissä ei saa laiminlyödä enempää kuin saamme laiminlyödä vanhempien velvollisuuksia lapsiamme kohtaan. Meidän täytyy voida koota itsemme niin että pyhä henki alituiseen voi tehdä työtä meissä; meidän täytyy voida istuttaa hyvää kristillisyyden siementä lapsiimme ja suojella sitä. Eivät mitkään velvollisuudet eivätkä verukkeet vapauta meitä niistä, jos kohta olosuhteet ovat otettavat lukuun.
Ja sitte hän meni eteenpäin — tunkeutui niiden kutsumukseen, jotka istuivat täällä, niiden koteihin, niiden oloihin, niiden mielipiteisiin. Sitte otti hän esimerkkejä toisista oloista ja suuremmista tehtävistä valaisemaan näitä. Rovasti kävi siitä hetkestä, jolloin hän saarnatuolissa rupesi kasvamaan, ihan uudeksi niille, jotka hänet tunsivat vain arkielämästä. Hänen ulkomuotonsakin oli toinen: hänen suljetut, voimakkaat kasvonsa olivat avautuneet ja käyneet läpikuultaviksi ajatuksen virran kulkea; hänen silmänsä oli eloisa, se katseli suoraan ja terävänä, tuoden suurta sanomaa; koko tuo käpertynyt, karvainen olento oli noussut ja osoittikin olevansa jalopeura, hänen äänensä vieri pitkäisen jylinänä tai leikkeli lyhyitä, äkillisiä käänteitä, vaipui joskus hiljaisiinkin sanoihin, mutta vain samassa noustakseen takaisin korkeuksiin. Hän ei oikeastaan saattanut puhua muuta kuin suuressa huoneessa ja ajatuksissa äärettömyys; sillä hänen äänensä ei ollut sointuva, ennenkuin se huusi; hänen kasvonsa eivät olleet kirkkaat, hänen äänessään ei ollut sattuvaa selvyyttä ennenkuin se paloi tulisessa kiivailussa. Aihe kyllä ei ollut eilispäivältä; ei, yhtä hyvin kuin tuska oli koonnut suuria varastoja tähän sieluun, yhtä hyvin oli ajatteleminenkin sitä tehnyt; hän oli ankara, itseensä sulkeutunut työntekijä. Mutta hän ei tavallisissa oloissa aina ollut kunnossa, hän ei osannut lyödä rahaa keskustelun ajatuksista; hänen täytyi saada puhella yksinään, hänen täytyi joka tapauksessa saada kävellä kiivaasti edestakaisin. Ryhtyä sanakiistaan hänen kanssaan oli miltei samaa kuin hyökätä aseettoman miehen kimppuun, mutta vaarallista se silti oli; sillä hänen mielipiteensä tuli paikalla vastaan niin väkivaltaisena, ettei hänellä ollut ensinkään aikaa syiden esittämiseen; jos hänet kuitenkin pakoitettiin esittämään syitä, tapahtui joko niin, että hän pahanpäiväisesti nujersi vastustajan, tai että hän vaikeni kokonaan, koska hän pelkäsi itseään. Ketään ei helpommin saattanut tehdä tuppisuuksi kuin tämän väkevän, kaunopuheisen miehen.
Petra oli vavissut heti kun rovasti alkoi rukouksensa; sillä hän tunsi mistä se oli kotoisin. Jota kauvemma teksti edistyi, sitä likemmä hän tunsi hänen tulevan itseään; hän kutistui ihan pieneksi ja näki Signen tekevän samoin. Mutta armottomana jatkoi mahtaja tietään, jalopeura oli saaliinhaussa, hän tunsi vainoojan likenevän joka kulmalta, hän oli saarroksessa, satimessa — mutta sama käsi, joka ankarana kävi kiinni, piteli pehmeänä ja armahtavana. Tuntui siltä kuin tyttö — ilman tuomion sanaa — vain vangittuna olisi viety ikuisen rakkauden syliin. Ja siellä hän rukoili ja itki, ja hän kuuli Signen tekevän samoin ja rakasti häntä siitä!
Kun rovasti astui alas totuutensa istuimelta mennäkseen sakaristoon, lepäsi hänen kasvoillansa vielä hohde kohtauksesta korkeimman kanssa. Hänen silmänsä lankesi suoraan ja tutkivana Petraan, mutta kun tyttö pelkäämättä kohtasi hänen katseensa, lehahti siihen lempeyden säde; hän katsahti nopeasti tyttäreensä nurkkaan, mennessään eteenpäin.
Signe nousi pian sen jälkeen; harso oli silmillä, joten ei Petra uskaltanut seurata. Hän läksi sentähden myöhemmin. Mutta tänään he kaikki kolme taas istuivat ruokapöydässä; rovasti puhui vähän, mutta Signe oli arka. Niin pian kuin rovasti, joka nähtävästi tahtoi ottaa tapahtuneen puheeksi, viittasi sinnepäinkään, väisti Signe niin herkästi ja hienosti, että rovastin täytyi muistaa hänen äitiään — vaieta ja vähitellen käydä surumieliseksi. Siihen ei tarvittu paljon.
Ei ole olemassa mitään kiusallisempaa kuin epäonnistunut sovintoyritys. Kaikki nousivat voimatta katsoa suoraan toistensa silmiin, puhumisesta puhumattakaan. Arkihuoneessa kävi lopulta niin painostavaksi, että kaikkien kolmen teki mieli lähteä takaisin pois, mutta kukaan ei tahtonut lähteä ensinnä; — Petra puolestaan tunsi, että jos hän lähtee, niin hän lähtee ainiaaksi. Hän ei saattanut nähdä Signeä, kun ei saanut rakastaa häntä, hän ei saattanut nähdä rovastia surullisena hänen tähtensä. Mutta jos hänen piti matkustaa, täytyi sen tapahtua hyvästiä sanomatta; sillä miten saattoi hän sanoa hyvästi näille ihmisille? Kun hän sitä vaan ajattelikin, joutui hän sellaisen mielenliikutuksen valtaan, että ainoastaan äärimmäisiä voimiaan ponnistaen sai sen pidätetyksi.
Jokainen hetki, joka pidentää tuollaista painostavaa hiljaisuutta, jolloin me odotamme toisiamme, tekee sen sietämättömämmäksi. Emme saata liikahtaa, sillä me tunnemme, että se huomataan; joka huokaus kuuluu, kuuluu sekin kun olemme tyynet, sillä se vaikuttaa kovuudelta. Me joudumme jännitykseen siitä syystä, ettei mitään sanota, ja me pelkäämme, että jotakin sanottaisiin.
Jokainen tunsi, ettei tämä hetki palaisi. Muurit, joita me rakennamme toistemme välille, kasvavat, meidän oma syymme kasvaa, toisten syy kasvaa, kasvaa joka hetki; vuoroin me lankeamme epätoivoon, vuoroin me yllymme vihaan; sillä se joka niin kohtelee meitä, on armoton, häijy, me emme siedä sitä, me emme anna anteeksi sitä — Petra ei enään kestänyt, joko hänen täytyi parkaista tai karata!
Samassa kuului tieltä kulkusten kilinää ja mies sudennahkaturkissa tulla tuiskusi kilpa-ajoreessä, poika takana, puutarhan ohitse pihamaalle. — Kaikki kolme hengittivät helpommin ja odottivat pelastusta! He kuulivat vieraan tulevan etehiseen, vetävän yltään matkasaappaat ja muut tamineet ja puhelevan palvelustytön kanssa, joka häntä auttoi; rovasti nousi astumaan häntä vastaan, mutta palasi jotteivät tytöt jäisi kahden; — taasen puhui vieras etehisessä ja sitte likempänä niin että ääni saattoi heidät kaikki kolme kavahtamaan, mutta Petran nousemaan ja naulaamaan silmät oveen. — Koputettiin: — "sisään!" sanoi rovasti mielenliikutuksen vallassa ja vaalea mies, lasit silmillä, seisoi ovessa. Petralta pääsi huuto ja hän vaipui takaisin istumaan: — sehän oli Ödegaard. Signelle ja rovastille ei hän tullut odottamatta; sillä he olivat koko joulun odottaneet häntä pappilaan, vaikkei kukaan ollut sanonut sitä Petralle, mutta hänen tulonsa juuri nyt oli suorastaan kohtalon johdatusta, sen he kaikki heti tunsivat.
Petra ei käsittänyt mitään ennenkuin hän seisoi hänen edessään ja piteli hänen kättään. Hän piteli sitä yhä, mutta ei sanonut mitään, eikä Petrakaan sanonut; — hän ei edes saattanut nousta. Mutta kaksi kyyneltä vieri alas poskia hänen siinä häntä katsellessaan, Ödegaard oli hyvin kalpea, muuten aivan tyyni ja ystävällinen; hän veti vihdoin pois kätensä, astui permannon poikki ja sitte Signen luo, joka oli paennut äitinsä kukkasten taakse viimeiseen ikkunaan.
Petra ikävöi yksinäisyyttä ja vetäytyi sentähden pois seurasta. Signelle tuli talousaskareita, jonkatähden rovasti ja Ödegaard istuutuivat kansliaan lasin ääreen, jota matkamies tarvitsi. Siellä sai hän lyhyesti tietää viime päivien tapahtumat, ne panivat hänet ajattelemaan, mutta hän ei sanonut mitään. Omituisella tavalla heidät myöskin keskeytettiin.
Ikkunoiden alle astui kaksi naista ja kolme miestä, peräkkäin, ja tuskin oli rovasti heidät nähnyt, ennenkuin hän karkasi pystyyn:
— Tuolla he taas ovat! — Nyt sitä kysytään kärsivällisyyttä!
Sisään astuivat ensin naiset, sitte miehet, hitaina, äänettöminä. He asettuivat pitkin seiniä, kirjahyllyjen alle ja vastapäätä sohvaa, missä Ödegaard istui. Rovasti antoi heille tuolit ja toi useampia arkihuoneesta, kaikki he istuutuivatkin, paitsi muuan nuori mies, joka oli kaupunkilaistamineissa. Hän kieltäytyi istumasta ja jäi seisomaan ovenpieltä vastaan, kasvoissa miltei uhka ja molemmat kädet taskuissa.
Pitkän äänettömyyden perästä, jonka aikana rovasti pani piippuunsa ja Ödegaard, joka ei tupakoinut, tarkasteli heitä, alkoi vihdoin vaaleahko, noin neljänkymmenen ikäinen nainen keskustelun. Hänen otsansa oli joksenkin kapea, silmät suuret, mutta arat; ne eivät oikein tietäneet mihin kiintyä. Hän virkkoi nyt:
— Isä piti tänään korean saarnan, se sattui juuri siihen, mitä me ajattelimme; — sillä me olemme Öygarissa viime aikoina paljon puhuneet kiusauksesta.
Hän huokasi; mies, jonka alapuoli kasvoja oli kaita ja yläpuoli leveä, huokasi hänkin:
— Herra, varjele meidän tiemme! Käännä pois minun silmäni, etteivät ne näe turhuutta!
Ja Else, joka ensinnä oli puhunut, huokasi taasen ja sanoi:
— Herra, kuinka on nuoren ihmisen pidettävä puhtaana polkunsa, että hän vaeltaa sinun sanasi mukaan?
Se soi hänen suussaan hiukan kummalliselta; sillä hän ei enään ollut nuori. Mutta keski-ikäinen mies, joka istui pää kallellaan ja huojuttelihe, silmäkannet kaiken aikaa jonkun verran painuksissa, virkkoi kuin puoliunessa:
Ah kiusauksist' saatanan ei kenkään täällä säästy, vaan kautta kalliin kuoleman on pahan alta päästy.
Rovasti tunsi heidät liian hyvin tietääkseen, että tämä oli vain johdantoa; sentähden hän odotti, ikäänkuin ei mitään olisi sanottu, vaikka taasen seurasi pitkä hiljaisuus huokauksineen.
Lyhytkasvuinen nainen, joka kävi vielä lyhyemmäksi sentakia että hän oli käyrävartinen, ja joka oli köytetty sellaiseen mahdottomaan joukkoon huiveja, että hän oli kuin käärö vaan — kasvoja ei näkynyt ensinkään — rupesi nyt liikkuilemaan ja kääntelemään ja päästi vihdoin pari kertaa kuuluville: "hm, hm!" Paikalla pyrähti vaalea nainen sanomaan:
— Kaikkinainen tanssi ja soitto ovat nyt loppuneet Öygarista; — mutta…
Hän pysähtyi taasen ja sensijaan Lauri, se mies, jonka kasvojen yläpuoli oli suuri ja alapuoli pieni, riensi sanomaan:
— Mutta siellä on yksi mies, pelimanni Hannu, joka ei tahdo lopettaa.
Kun Laurikin jäi miettimään jatkoa, jatkoi se nuori mies:
— Sillä hän tietää, että rovastilla itsellään on soittokone, ja jonka mukaan täällä pappilassa sekä tanssitaan että soitetaan.
— Ei taida olla suurempi synti hänellekään kuin rovastille, sanoi
Lauri.
— Kyllä se niin on, että rovastin soittokone on heille kiusaukseksi, sanoi Else varovaisesti, ikäänkuin auttaakseen asiaa eteenpäin. Mutta nuori mies jatkoi lujemmin:
— Se pahentaa alaikäisiä kuten kirjoitettu on: joka pahentaa yhden näistä pienimmistä, hänelle olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.
Ja Lauri tuli hänen tilalleen:
— Me pyydämme sinua sentähden, että sinä lähetät pois pelisi tai poltat sen, niin ettei se enään ole pahennukseksi…
— Seurakuntalaisillesi, lisäsi nuori mies.
Rovasti puhki ja puuskutti ja virkkoi vihdoin, silminnähtävästi koettaen olla tyyni:
— Minulle ei tämä soitto ole kiusaukseksi, minulle se on virkistykseksi ja vapautukseksi. — Tiedättehän te, että se mikä vapauttaa henkeämme, auttaa meitä vastaanottamaan ja ymmärtämään; sentähden olen ihan varma siitä, että tämä soitto on minulle avuksi.
— Ja minä uskon, että on pappeja, jotka Paavalin sanojen mukaan kuitenkin luopuisivat siitä, kun heidän seurakuntalaisensa sitä pyytäisivät, sanoi nuori mies.
— Ehkäpä minäkin ennen olen käsittänyt hänen sanansa sillä tavalla, vastasi rovasti; — mutta en enään. Me voimme kyllä luopua tavasta tai mielihalusta; mutta tuskin meidän yksipuolisten ja hupsujen kanssa pitää ruveta yksipuolisiksi ja hupsuiksi. — Minä en siinä tapauksessa tee väärin yksin itseäni, vaan niitäkin kohtaan, joille minun pitää olla esimerkkinä; sillä minähän antaisin heille hullun esimerkin, esimerkin vasten vakaumustani… Rovasti saattoi harvoin antaa niin pitkää selitystä saarnatuolin ulkopuolella. Hän lisäsi: — Minä en luovu soittokoneestani enkä polta sitä; minä tahdon kuulla sitä usein; sillä minä kaipaan sitä usein ja minä toivoisin, että tekin silloin tällöin kaikessa viattomuudessa vapauttaisitte henkeänne laululla, soitolla ja tanssilla; sillä minä pidän sitä hyvänä ja oikeana.
Nuori mies kumarsi päätään syrjään.
— Hyi! sylkäisi hän.
Rovasti kävi veripunaiseksi kasvoiltaan ja huoneessa vallitsi täysi hiljaisuus. Silloin puuttui se, joka huojutteli ruumistaan, kovalla äänellä puhumaan:
Voi Herra, Herra, ma näen nyt, min tuskan täällä ja vaivan on alla ristinsä kärsinyt, ken etsii iloa taivaan; Sill' liha on heikko ja eksynyt, sen tiedämm' kaikki aivan.
Ja sitte Lauri lempeällä äänellä:
— Vai sanot sinä, että soitto ja laulu ja tanssi ovat oikeat; vai niin! Että ihminen aistillisuudellaan saa herättää saatanan; vai niin! — Vai niin sanoo meidän pappi; — no, sittepähän me sen tiedämme! — — Vai niin te sanotte, että se mikä tapahtuu suruttomuudessa ja hekumassa, on vapautukseksi ja avuksi, — — että se mikä on kiusaukseksi, on oikein!
Mutta silloin riensi Ödegaard avuksi, sillä hän huomasi rovastista, että nyt käy hullusti.
— Sano minulle, hyvä mies, mikä ei ole kiusaukseksi?
Kaikki kääntyivät katsomaan häneen, jonka suusta nämä varmasti veistetyt sanat läksivät. Kysymys sellaisenaan tuli todella niin odottamatta, ettei Lauri siinä kädenkäänteessä tietänyt mitä vastaisi; eivätkä liioin toisetkaan. Silloin kuului kuin kaivosta tai kellarista:
— Työ ei ole.
Ääni nousi kaikkien noiden monien huivien sisästä, Randi sieltä ensi kertaa lausui sanansa. Voiton hymy leveni Laurin kasvojen lyhyelle alapuolelle, vaalea nainen katsahti luottaen puhujaan ja nuori mieskin, joka seisoi ovenpieltä vastaan, päästi hetkeksi ylpeämielisen hymynsä herpoutumaan huuliltaan. Ödegaard ymmärsi, että tämä oli pää, vaikkei sitä saattanut nähdä.
Hän kääntyi sentähden tämän naisen puoleen:
— Mimmoista tulee työn olla, jotta se olisi vailla kiusausta?
Nainen ei tahtonut vastata siihen, mutta nuori mies vastasi:
— Kirous kuuluu: otsas hiessä pitää sinun työtä tehdä; sen pitää siis antaa hikeä ja vaivaa.
— Eikö mitään muuta kuin hikeä ja vaivaa? Eikö etua ensinkään?
Tähän ei hänkään tahtonut vastata; mutta nyt tunsivat ne kasvot, jotka alapuolelta olivat kaidat, olevansa kutsutut vastaamaan:
— Kyllä, niin paljon etua kuin voit saada.
— Mutta eikö työssäkin sitte ole kiusausta, nimittäin kiusausta liian suureen etuun?
Tähän pulmaan ennätti apu syvyydestä:
— Sitte on etu kiusaamassa eikä työ.
— Niin, mitä se merkitsee, kun työtä tehdään liian paljon edun vuoksi?
Nainen painui huiveihinsa, mutta Lauri tuli ulos:
— Mitä se merkitsee, että työtä tehdään liian paljon?
— Sitä, että se tekee sinut juhdaksi, kun se sitoo sinut orjuuteen.
— Sen pitääkin olla orjuutta, sanoi se, joka tahtoi hikeä.
— Mutta saattaako se orjuutena johtaa Jumalan luo?
— Työ on jumalanpalvelusta! huusi Lauri.
— Uskallatko sanoa sitä kaikesta työstäsi.
Lauri vaikeni.
— Ei, ole nyt suora ja myönnä, että ihminen edun takia voi liioitella, kuten me voimme liioitella kaikkea. Siis on työssäkin kiusaus.
— Niin, kaikessa on kiusaus, lapset — kaikessa on kiusaus! tuomitsi nyt rovasti nousten ja, ikäänkuin päättäjäisiksi koputellen piippunsa tyhjäksi.
Kaikkien huivien sisältä kuului huokauksia, muttei vastausta.
— Kuulkaa, alkoi Ödegaard taasen ja rovasti pani uuden piipun, — kun nyt työ antaa etua, s.o. hedelmää, niin kai meillä on oikeus nauttia tätä hedelmää? Jos siitä tulee rikkautta, niin kai meillä on oikeutta nauttia tätä rikkautta?
Tämä herätti paljon epäilystä, toinen katsoi toiseen.
— Minäpä vastaan sillaikaa kun te ajattelette, sanoi hän. — Jumala on mahtanut sallia meidän koettaa muuttaa Hänen kirouksensa siunaukseksi; sillä itse johti Hän patriarkkojaan, johti koko kansaansa nauttimaan rikkauksia.
— Apostolien ei pitänyt omistaa mitään, pisti nuori mies voitonvarmana väliin.
— Niin, se on totta; sillä heidät Hän tahtoi asettaa kaikkien inhimillisten tarpeiden ulko- ja yläpuolelle, että he näkisivät Jumalan; — he olivat kutsutut!
— Me olemme kaikki kutsutut!
— Mutta emme samassa merkityksessä; oletko sinä kutsuttu apostoliksi?
Nuoren miehen kasvot kävivät kalman kalpeiksi ja silmät hämärtyivät niiden päällä lepäävän otsamuurin alla; mahtoi olla syitä, jotka saivat asian häneen niin sattumaan.
— Mutta rikkaankin pitää tehdä työtä, arveli Lauri; — sillä työ on käskettyä.
— Tietysti hänen pitää tehdä työtä, vaikka hänen keinonsa ja tehtävänsä tulevat toisellaisiksi; jokaisella on omansa. Mutta sanokaa: pitääkö ihmisen alituiseen tehdä työtä?
— Hänen pitää myöskin rukoilla! puuttui vaalea nainen puheeseen ja pani kätensä ristiin, ikäänkuin hän olisi muistanut liian kauvan laiminlyöneensä sen.
— Siis: joka kerta kun ei ihminen tee työtä, pitää hänen rukoilla? —
Voiko kukaan ihminen sitä? Mitä rukousta siitä tulisi ja mitä työtä?
— Eikö hänen myöskin pidä levätä?
— Meidän pitää levätä vasta kun emme enään jaksa; sillä sitte eivät pahat ajatukset kiusaa meitä, — oi, sitte eivät pahat ajatukset kiusaa! sanoi Else taasen ja psalmista joutui mukaan:
Käy lepoon raadollinen sa ruumis, otollinen on lepo sinullen. Se hetki pian saapi, kun maa se aukeaapi sun sisääns' sulkien! —
— Hiljaa, Eerik, ja kuuntele nyt, sanoi rovasti.
Mutta Ödegaard veti jo kokoon solmua:
— Katsokaa, työ antaa hedelmänsä ja vaatii leponsa. Mutta minä puolestani arvelen seurustelusta, laulusta, soitosta ja kaikesta sellaisesta, että ne ovat sekä työn suloisia hedelmiä että samalla antavat hengelle vahvistavaa lepoa.
Nyt nousi leirissä levottomuus; kaikki katselivat Randiin, sillä nyt oli päävoiman aika astua esiin. Hän käänteli ja väänteli ja vihdoin kuului hitaasti ja hiljaa:
— Ei maallisessa laulussa ja soitossa ja tanssissa ole mitään lepoa; sillä senkaltaiset kiihoittavat lihaa synnillisiin himoihin. Eikä suinkaan se voi olla työn hedelmää, joka tuhoaa työn ja veltostuttaa.
— Voi, niin, senkaltaisissa on suuri kiusaus! sanoi vaalea nainen huoaten.
Tämä johti Eerikin virrenvärsyyn:
Surulla nähdä taitaa, kuin käypi tietä kaitaa yh' useampi vaan; kuin synti nostaa päätään ja hyveheksi säätään ja nousee kunniaan. —
— Ole hiljaa, Eerik, sanoi rovasti; — sinä vaan sekoitat.
— Niin taidan tehdä, sanoi Eerik — ja alkoi uudelleen:
Jos mesikielin maanittais ja sieluasi vaanittais poluille synnin poikkeemaan, niin vahvana sa seiso vaan!
— Ei, lakkaa jo, Eerik! — Virsi kyllä on hyvä, mutta kaikki ajallaan ja paikallaan.
— Niin, niin, isä, se on totta, — kaikki ajallaan ja paikallaan:
Ah joka tunti, hetki sa huuda auttajaas, jos kuinka valvonnetkin rukoile taas ja taas!
— Ei, ei, Eerik, johan sitte rukouskin kävisi kiusaukseksi; sinun täytyy ruveta katoliseksi ja mennä luostariin!
— Herra varjele! sanoi Eerik ja avasi silmänsä selkoselälleen, sulki ne sitte taas ja alkoi:
Kun multa kultaan verraten
on katolinen —
— Kuule nyt, Eerik, jollet sinä osaa vaieta, niin saat lähteä ulos puhumaan loppuja. — Mihin me nyt jäimmekään?
Mutta Ödegaard oli suurella riemulla seurannut Eerikiä eikä muistanut sitä. Silloin kuului tyynesti huivien sisästä:
— Minä sanoin, ettei se voi antaa lepoa eikä olla työn hedelmää, joka…
— Nyt minä muistan: joka johdattaa kiusaukseen, — ja sitte tuli
Eerik todistamaan, että rukouksessakin voi olla kiusausta. —
Katsokaammepa nyt mitä nämä asiat muuten voivat matkaansaattaa.
Oletteko huomanneet, että iloiset ihmiset tekevät työtä paremmin kuin
raskasmieliset? Minkätähden?
Lauri huomasi mihin päin oltiin menossa ja sanoi sentähden:
— Usko tekee iloiseksi.
— Niin, kun se on valoisa; mutta etkö ole nähnyt, että usko voi tehdä niin pimeäksi, että maailma ympärillämme on kuin kuritushuone?
Vaalea nainen huokaili huokailemistaan niin että kaikki huivit rupesivat liikkumaan; Laurikin katsoi häneen terävästi ja hän vaikeni, Ödegaard jatkoi:
— Alituisesti sama asia, olkoon se sitte työtä, rukousta tai leikkiä, tekee ihmisen typeräksi ja synkäksi. Sinä saatat kaivaa maata kunnes muutut juhdaksi, rukoilla kunnes tottumus tekee sinut munkiksi, leikkiä, kunnes olet veltto nuoranukke. Mutta sekoita ne kaikki. Vaihtelevaisuus vahvistaa mieltä ja ajatusta; siinä voittaa työsi ja uskosi käy valoisaksi.
— Meidän tulee siis ruveta pitämään iloa nyt! sanoi nuori mies ja nauroi.
— Niin, silloin sinä puolestasi pääsisit seurustelemaan muiden ihmisten kanssa; sillä vasta ilon aikana sinä näet hyvyyden toisissa ihmisissä ja rakastat sitä. Ja vain rakastamalla muita, voit rakastaa Jumalaa.
Kun ei kukaan heti ryhtynyt vastustamaan tätä, koetti Ödegaard toisen kerran vetää solmua kireälle, sanoen:
— Niissä asioissa, jotka vapauttavat, niin että pyhä henki saattaa saada sijaa meissä — sillä se ei saa jalansijaa sidotuissa — niissä asioissa, jotka auttavat meitä, täytyy olla siunausta, ja tämä auttaa.
Rovasti nousi, hänen täytyi taasen koputtaa piippuaan.
Hiljaisuudessa, joka nyt seurasi ja joka oli huokaukseton, tekivät huivit ankaraa työtä ja vihdoin kuului sävyisästi:
— Kirjoitettu on: mitä teet, se tee Jumalan kunniaksi; — mutta onko maallinen laulu, soitto ja tanssi Jumalan kunniaksi?
— Ei suorastaan; — mutta emmekö voi kysyä samaa siitä että syömme, nukumme, pukeudumme? Ja täytyyhän meidän kuitenkin tehdä sellaistakin. Tarkoitus kai ei sitte voi olla muu kuin ettei sinun pidä tehdä sellaista, joka on synti.
— Niin, mutta eikö se ole synti?
Ensi kertaa kävi Ödegaard hiukan malttamattomaksi; hän supisti sentähden vastauksensa.
— Me näemme raamatusta, että laulua, soittoa ja tanssia käytettiin.
— Niin, Jumalan kunniaksi.
— No niin — Jumalan kunniaksi. Mutta juutalaiset mainitsivat aina ja kaikessa Jumalaa sentähden että he lapsina eivät vielä olleet lajitelleet asioita. Lasten silmissä ovat kaikki vieraat miehet "mies",—lapsen kysymykseen: mistä se ja se tulee? vastaamme aina samalla tavalla: "Jumalasta"; mutta täysikasvaneille mainitsemme täysikasvaneina välilläkin olevat asianhaarat emmekä yksin antajaa, Jumalaa. Niin saattaa kaunis laulu esimerkiksi puhua Jumalasta tai johtaa Jumalan luo, vaikkei Jumalan nimeä mainitakaan; sillä monet asiat johtavat sinne, vaikkeivät johda suoranaisesti. Meidän tanssimme, kun se todella on terveen viatonta iloa — ylistää, jollei suoraan, niin silti — Häntä, joka antoi terveyden lahjan ja joka rakastaa lasta meidän sydämessämme.
— Kuulkaappas sitä, kuulkaappas sitä! sanoi rovasti; hän tiesi tunnossaan kauvan ymmärtäneensä näitä asioita väärin ja selittäneensä niitä muille väärin.
Mutta Lauri oli kauvan istunut mietteissään. Nyt oli hän valmis. Jyvät olivat laskeutuneet korkeasta otsasta kasvojen lyhyeen, juroon alaosaan; siellä ne olivat rouhitut ja jauhetut ja putosivat nyt ilmoille.
— Ovatko sitte kaikkinaiset sadut, jutut ja jaaritukset, kaikkinaiset viisut ja sensemmoiset, joita nykyaikoina ovat kirjat täynnä, ovatko nekin luvalliset? Eikö kirjoitettu ole: jokaisen sanan, joka sinun suustasi lähtee, pitää olla totuutta?
— Oikein suuret kiitokset sinulle siitä että toit esiin tämän. — Näetkö, ajatuksen laita on aivan kuin sen talon, missä sinä asut. Jos se olisi niin ahdas, että tuskin saisit sisään pääsi ja jalkasi suoriksi, niin kyllä sinun täytyisi ryhtyä sitä laajentamaan. Ja runo nostaa ajatusta ja laajentaa sitä! Jos se ajatusten määrä, joka on kaikkien välttämättömimpien tarpeidemme yläpuolella, olisi valhetta; niin kyllä kaikkein välttämättömimmätkin ajatuksemme pian kävisivät valheeksi. Ne painaisivat sinut niin lysyyn maakuoppaasi, ettet koskaan pääsisi iäisyyteen ja sinnehän sinun juuri piti päästä ja noiden ajatustenhan juuri piti uskossa johtaa sinut sinne.
— Mutta runohan on sellaista, jota ei ole ollut olemassa ja joka sentähden on valhetta? virkkoi Randi mietteissään.
— Ei, siinä ilmaistaan meille usein enemmän totuutta kuin siinä, jonka me näemme, vastasi Ödegaard.
Siinä katselivat kaikki epäillen häneen ja nuori mies antoi kuulla:
— Minä en koskaan ole tietänyt, että Tuhkimon saduissa olisi enemmän totuutta kuin siinä mitä näen silmieni edessä.
He hymähtelivät kaikki.
— Mutta sanoppahan nyt minulle ymmärrätkö sinä aina yhteyden siinä mitä näet silmiesi edessä.
— En taida olla tarpeeksi oppinut.
— Oi, oppinut varmaan ymmärtää sitä vieläkin vähemmin! Minä tarkoitan nimittäin sellaisia asioita jokapäiväisessä elämässä, jotka tuottavat kipua ja tuskaa ja joita me mietimme päämme halki, kuten sanotaan. Eikö meille tapahdu sellaista?
Nuori mies ei vastannut, mutta huivien sisältä kuului vakavasti:
— Kyllä, hyvin usein.
— Mutta entä jos sinä kuulisit tehdyn kertomuksen, joka muistuttaisi omaa tarinaasi niin, että sinä sen kuullessasi ymmärtäisit omasi? Etkö sinä tuosta kertomuksesta, joka avasi sinulle oman tarinasi, joka antoi sinulle sen lohdutuksen ja kehoituksen, minkä ymmärtäminen aina sisältää — sanoisi, että siinä sinulle oli enemmän totuutta kuin omassasi?
Vaalea nainen virkkoi:
— Minä olen kerran lukenut kertomuksen, joka auttoi minua suuressa surussa niin, että se mikä kauvan oli ollut kovin raskasta, muuttui melkein iloksi.
Huivien sisästä kuului örinää: