"Mistä sen tiedätte, tekikö mieleni vai ei?"
"Kyllä minä sen huomasin silloin varsinkin, kun lähdettiin."
"Sen tähden kun ei isä yhtään minua kieltänyt eikä estänyt menemästä."
"Mitä sinun tarvitsi siitä huolia, vaikka ei hän kieltänytkään, näithän sen kyllä muutenkin, ettei hän olisi sinua päästänyt mielellänsä?"
"Niin kyllä, mutta hänellä olisi ollut aina hyvä syy, siihen sopivassa tilaisuudessa sanoa, että miksi et silloin mennyt Amerikkaan, kun uhkasit?"
"Mutta onhan hänellä nyt yhtä hyvä tilaisuus niin sanoa, jos tahtoo?"
"On kyllä, parempikin, mutta − minä voin kärsiä." Ajoimme vähän matkaa ääneti, kun äitini taas kysyi: "Mikä sinun siellä Vaasassa sai sille päälle, ettet lähtenytkään Amerikkaan?"
"Minä tulin huomaamaan, että minulla on isänmaa, jonka hyväksi minun tulee elää, taistella ja kuolla", vastasin minä.
Äitini ei puhunut koko matkalla enää monta sanaa, istui vaan äänetönnä ja − mietti.
VIII.
Yön hiljaisuus vallitsi kartanolla, kun saavuimme kotiin. Ei näy elävää olentoa, ei kuulu hiiskahdustakaan; kaikki nukkuvat sikeässä unessa.
Jäin laskemaan hevosta talliin, kun äitini meni kolkuttamaan ovea. Isäni tuli avaamaan. Kummastuneena katseli hän portailta minua kohden ja kuulin hänen äidille jotain puhuvan, mutta en erottanut hänen sanojansa. Sen jälkeen menivät he sisään.
Saatuani hevosen talliin, menin minäkin tupaan. Vanhempani olivat menneet kamariin. Otin kamarini avaimen ja menin maata.
En ole koskaan niin sydämmestäni kiittänyt Jumalaa, kuin tein sinä iltana. Kiitin hartaasti häntä, kun oli silmäni avannut näkemään sen tyhmyyden, jonka aijoin tehdä, ja saattanut minun huomaamaan, mikä on isänmaa, synnyinmaa.
Hauskalta tuntui taas maata omassa vuoteessani, omassa kamarissani ja omassa kodissani! Tuntui siltä, kuin olisin ollut poissa useita vuosia ja nyt palannut taas kotiin.
Yksi seikka minua vaan harmitti; nimittäin se että, mitä kyläläiset sanovat, kun takaisin tulin. Pelkuriksi varmaankin julistavat minua kaikin puolin ja sanovat, etten uskaltanut lähteä, vaikka olin niin touhussa. Mutta sanokoot mitä tahansa, ajattelin, kotona minä nyt ainakin olen, enkä sieltä enää lähde − jos ei Anna − − −
Niin Anna!
Kuinka suloiselta tuntui, ajatella Annaa, tuota herttaista Annaa, jonka jalon luonnon nyt vasta oikein tunsin. Tosin tiesin hänen minua kiusaavan hyvän aikaa, ennenkuin antaa erehdykseni anteeksi; mutta tiesin myöskin, että kun minä katuvaisena ja nöyränä menen hänen eteensä niin ei hän minua hylkää, − kyllä hän minusta sen verran pitää.
Näissä autuaallisissa mietteissä nukuin viimein makeaan uneen.
Aamulla kun heräsin, oli kello jo kahdeksan. Kirkkaasti paistoi aurinko ikkunasta sisään: pääskyset lentelivät liverrellen taivaalla. Kiiruusti puin vaatteet päälleni ja menin tupaan.
Isä istui pöydän luona penkillä ja imeskeli tyytyväisenä piippuansa.
Äiti askaroitsi takan luona keittäen kahvia. Väki oli mennyt jo työhön.
"No, nytkö sinä jo nousit, mikset maannut edes puolipäivään", sanoi äitini hymyillen ja nosti kahvipannun tulelta.
"Olihan sitä jo siinäkin", vastasin minä ja menin penkille istumaan.
Häpesin vähän isääni, etten kehdannut alkaa puhetta.
"Takaisinko sinä tulitkin?" kysyi hän vihdoin.
"Niin tein", vastasin minä hiljaa.
"Siinä teit oikein miehen työn, jota et koskaan tule katumaan", sanoi hän.
Otin matkarahat taskustani ja vein ne isälle, vaan hän ei ottanut niistä kuin puolet.
"Tuon viisisataa markkaa saat pitää itse, että saat ostaa sen hevosen ja mitä muuta tarvitset, koska olit niin kunnon mies ja tulit takaisin", sanoi hän, tarjottuaan minulle rahoja.
Minä otin rahat vastaan, kiitin saatuani ja vein makuukamariini piirongin lootaan tarkasti tallelle.
Joimme sitte kahvia ja isä tarjosi minulle viinaakin, mutta minä olin päättänyt, etten koskaan sitä enää juo, enkä siis ottanut sitä vastaan. − Puolipäivän aikana, kun väki tuli syömään, hämmästyivät he suuresti nähdessään minut. Äiti ei ollut aamulla virkannut mitään takaisin tulostani.
"Mitä helkkaria, näenkö minä aaveita keskipäivällä vai mikä sinä olet?" kysyi renki Jussi totisena, seisoessaan minun edessäni lattialla.
Minä purskahdin nauramaan.
"Onko sinulta varastettu matkarahat?" kysyi joku.
"On puolet, toiset puolet jätettiin kukkaroon."
"Mutta sepä ei ollutkaan mikään konna!" arveli renki Jussi.
"Ei, hän oli oikein ihmisystävä", lisäsi eräs päiväläinen.
Ja siihen uskoon he jäivät sillä kertaa, että minulta oli viety puolet matkarahoista ja että olin sentähden takaisin palannut.
IX.
Illalla lähdin taas Allanperään, hieromaan sovintoa Annan kanssa. Matkalla kuvailin sitä hämmästystä, joka Annan oli kohtaava, nähdessään minun taas ihka elävänä edessään, vaikka hän luuli minun menevän jo toisella puolen merta. Kuinka iloiseksi hän tulee, ajattelin, kun kuulee minusta tulleen miehen, minusta joka ennen olin juomari ja tappelia, vaan nyt raitis ja innokas isänmaan rakastaja.
Pelkäsin, että ehkä ei Anna olekkaan kotona, vaan on mennyt kylälle jonkun tuttavansa luo yöksi, tai on jossain muualla; mutta pelkoni haihtui pian, kun tulin lähelle taloa, sillä Annan kamarissa näkyi valkea. Sykkivin sydämin astuin portaita ja menin porstuaan, mutta sinne pysähdyin, sillä kamarista kuului laulu. Erotin seuraavat sanat, jotka Anna lauloi hiljaisella, surullisella äänellä:
Tee hauta mulle, äitini, jo päättyi päivät multa,
Paennut taistelua on, tuo kurja sulho kulta.
Mua muistanut ja itseään, ja sua kuullut vaan
Ja veljein toivon pettänyt, ja isiensä maan.
En ollut koskaan ennen kuullut tuota laulua ja se koski minuun nyt kipeästi. Tuntui siltä kuin olisi tuo värssy sepitetty aivan minua varten. Hyvän aikaa seisoin porstuassa ja arvelin uskallanko astua sisälle ollenkaan, vaan viimein rohkaisin mieleni ja menin kamariin. Anna istui pöydän luona ja selaili vähäistä kirjaa.
"Ryyti!" huudahti hän hiljaa ja katseli kummastuneena minua.
Minä en puhunut mitään; menin vaan pöydän päähän tuolille istumaan, likelle häntä.
"Etkö sinä ole mennytkään?" kysyi hän hämmästyneenä.
"Olen, mutta olen tullut jo takaisinkin", vastasin minä hymyillen.
"Mistä olet pyörtänyt?"
"Vaasasta."
"Minkä tähden?"
"Sinun tähtesi."
Anna vilkasi punastuen minuun. Sitte hän kysyi:
"Etkö minkään muun tähden?"
"Velvollisuuteni tähden."
"Mikä velvollisuus sinulla sitte on?"
"Rakastaa isänmaatani ja mennä sotapalvelukseen."
"Etkö sitä ennen ole tietänyt?"
"En."
"Kuka sen sinulle Vaasassa sanoi?"
"Sydämmeni."
Hetkisen äänettömyys syntyi. Anna katseli väliin kirjaa, väliin minua.
Tyytyväisyys kuvastui hänen kasvoillansa.
"Etkö aijo enää lähteäkään Amerikkaan?" kysyi hän viimein tarkasti minua katsellen.
"Se riippuu siitä, annatko sinä erehdykseni anteeksi?"
"Annan."
"Ja tuleeko meistä yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin?"
"Paremmatkin, jos tahdot."
"Ja tulevalla viikolla menemme kihloille?"
"Niin − ja Amerikkaan ei koskaan!" C Minä olin onnellinen mies maanpäällä!
X.
Pari kuukautta oli kulunut yllämainituista seikoista. Se ei ole pitkä aika, mutta suuren muutoksen oli se vaan tehnyt minun elämässäni; minä näet olin jo naimisissa sekä kotivävynä Allanperässä. Kun Anna oli ainoa tytär ja myöskin ainoa perillinen talossa, niin tahtoi Allanperän isäntä minun muuttamaan heille ja lupasi antaa minulle ja Annalle talon sekä tavarat ja ruveta itse vaimonsa kanssa syytingille. Minä tietysti suostuin kauppaan ja muutin Allanperään.
Allilan Jaskalta ja Perämäen Tuomaalta oli tullut jo yksi kirje kumpaiseltakin heidän kotiinsa, jotka he olivat lähettäneet heti perille päästyänsä, ja joissa he ilmoittivat terveinä tulleensa Kaliforniaan, mutta minä en ollut saanut heiltä vielä kirjettä.
Niinkun jo sanoin, oli pari kuukautta kulunut siitä kun toverini lähtivät Amerikkaan. Olin vasta muutaman päivän ollut Allanperässä, kun menin hakemaan kauppiaasta sanomalehtiä, joita meille tulikin oikein kosolta. Minulle annettiin sieltä kirje, joka oli tuleva Allilaan. Se oli lakattu mustalla lakalla ja postimerkeistä päättäen luulin sen tulevan Amerikasta. Minua vapisutti, ajatellessani että se on Jaskan − kuolon kirje.
Kiiruusti tempasin sanomalehdet tiskiltä ja lähdin patikoimaan kotiini. Sinne tultuani viskasin sanomalehdet pöydälle ja sanaa sanomatta riensin Allilaan itse viemään tuota kirjettä, että saisin kuulla sen sisällön.
"Kas, joko Jaskalta taas kirje tulee!" huudahti Allilan emäntä iloisesti kuin näki kirjeen minun kädessäni.
"Kyllä se sieltä päin tulee, mutta minä luulen, ettei se kerro hauskoja asioita", vastasin minä.
"Kuinka niin?" kysyi emäntä vähän hämmästyen.
"Siinä on musta lakka", vastasin minä ja annoin kirjeen hänelle.
"Oi Jumala, hän on sitte kuollut!" huudahti emäntä ja kirje putosi hänen kädestänsä lattialle.
"Musta lakka, − murheen lakka", sanoi isäntä ja otti kirjeen lattiasta, käänteli ja katseli sitä kädessään, uskaltamatta avata.
"Avaa nyt se, että kuulee mitä siinä on", kiiruhti emäntä vaikeroiden.
"En minä taida sitä lukea", sanoi isäntä, mutta avasi kuitenkin sen ja antoi minulle.
Minä luin seuraavan:
Kaliforniasta, lokakuulla v. 188−.
Kunnioitettava isäntä.
Tässä lähestyn teitä tuhansilla terveisillä ja onnentoivotuksilla ja ilmoitan, että olen terve ja voin hyvin, jota kallista Herran armolahjaa toivotan teillekin kaikesta sydämmestäni.
Suureksi surukseni täytyy minun ilmoittaa, että poikanne Jaska ei ole enää elävitten joukossa, vaan hän on mennyt sinne, johon meidän kaikkein pitää mennä, −− hän on kuollut. Kymmenen päivää vaan oli kulunut siitä, kun pääsimme perille, niin meni hän merelle kalastamaan erään toisen miehen seurassa, ja sitte ei heitä nähty. [Tositapauksen mukaan.] Varmaan ovat he joutuneet meren pyörteeseen, joka on niellyt heidät pohjattomaan kitaansa, mikä täällä usein tapahtuu.
Nöyrimmästi pyydän, ettette kovin tätä sure, sillä ei se mitään hyödytä; se oli Jumalan sallima ja meidän tulee nöyryydellä ja kiitoksella ottaa vastaan kaikki, mitä hyvä Isä meille armostansa antaa. Kuollut hän olisi siellä kotimaassakin, kun hänen aikansa oli kerran tullut; eikä sitä olisi voinut kukaan estää, kun se oli kerran Jumalan tahto.
Ja ei nyt muuta kuin hyvästi ja eläkää terveenä sekä unhottakaa kadotettu poikanne.
Kunnioituksella
Iisakki Lavela.
Kuvapatsaan kaltaisina seisoivat Allilan vanhukset lattialla, minun edessäni. Viimein emäntä purskahti valtavaan itkuun ja meni kamariin.
"Niin se on, että jos ei Jumala saavuta, niin hän tulee vastaan", sanoi sitte isäntä ja alkoi marssia pitkin lattiaa.
Surumielin seisoin minäkin siinä, yhä katsellen kirjettä, joka oli vielä kädessäni ja joka hautasi minulta ystäväni näkemisen toivon.
Vein kirjeen pöydälle ja sanoin isännälle, joka yhä käveli ajatuksiinsa vaipuneena lattialla, hyvästi ja lähdin pois.
"Nyt on Allilan Jaska kuollut Amerikassa", sanoin minä Annalle, tultuani Allanperään.
"Kuollut!" huudahti hän hämmästyneenä.
"Mitä? − Kuka kuollut on?" kysyi isäntä hätäisesti.
"Allilan Jaska", toistin minä.
"Millä tavalla?"
"Hukkunut."
"Matkallako?"
"Ei. Hän on ollut kymmenen päivää perillä ja sitte mennyt erään toisen miehen kanssa kalastamaan merelle eikä heitä ole tullutkaan takaisin", selitin minä.
"Voi Jaska parka, mihin menit kuolemaan!" huokasi Anna suruisesti.
"Voi poika parkaa!" huokasi isäntäkin ja lisäsi: "Hän lähti pakoon kuolemaa ja se tulikin hänelle vastaan."
"Niin, − hän meni ojasta allikkoon", sanoin minä surumielin.
XI.
Kolme viikkoa sen jälkeen sain minä Perämäen Tuomaalta vastaanottaa seuraavan kirjeen:
Kunnon toverini!
Koska minulla vihdoinkin on sen verran aikaa, niin koetan kirjoittaa töhrätä sinulle muutamia riviä. Ensiksi lähetän sinulle terveisiä niin paljon, kuin vaan haluat, ja toiseksi ilmoitan, että olen terve kuin pukki, sekä toivon, ettei sinunkaan ruokahaluasi mikään haittaisi.
Tahdot kai tietää, mimmoinen minun on täällä olla? Siihen voin minä vastata, että kyllä täällä aika kuluu muuten, mutta ehtimiseen täytyy lauleskella että:
Amerikan maa se on avara,
Mutta Suomi on synnyinmaani;
Sinne jäivät suremaan
Mun rakkaat vanhempani.
Olet kenties jo kuullut, kuinka Allilan Jaskan täällä kävi? Minä en ymmärrä, mihin hiiteen se poika on joutunut, sillä minä en usko, vielä ainakaan, että hän on mereen mennyt ja odotan joka hetki häntä takaisin. On niin ikävällinen elää noiden p—run hurrien ja harrien seassa, jotka eivät ymmärrä selvää Suomen kieltä, enemmän kuin pässit siellä Suomessa. Lavelan Iikan pitää aina tulkita heidän puheensa minulle ja minun puheeni heille.
Rahaa täällä saa kyllä kokoon, joka vaan yrittää, mutta työtä pitää tehdä niinkuin härkä eli muuten ei tule mitään, sillä ei täällä saa laiskamato yhtään vaivata tai ajetaan työstä pois. Ja jos täällä rahaa saa, niin helposti sen saa menemäänkin, sillä täällä on juotavia jos jotakin sorttia.
Eräänä päivänä, se oli muistaakseni sunnuntai, menin minä Lavelan Iikan kanssa kapakkaan, jossa tietysti join itseni aika humalaan. Sitte tuli minulle erään ruotsalaisen miehen kanssa riita, joka viimein nousi siihen määrään, että hän antoi minulle kelpo korvapuustin. No, mitäs tästä; minä koettelin myöskin voimiani ja sivalsin häntä korvalliselle, että hän lensi toiselle puolen huonetta ja särki vielä tuolin mennessänsä. Siitäkös hän suuttui, sieppasi puukon ja alkoi sillä minua ahdistamaan, niin ettei minulla ollut muuta neuvoa kuin ottaa myöskin puukko, jolla sitte vedin hänen käsivartensa halki. Mies erkani heti ja laittoi minun linnaan. Siso! ajattelin minä, jos tuo mies kuolee, niin ripustetaan minut nuoran jatkoksi koko mies ja asetetaan kauniisti killumaan taivaan ja maan välille. Et voi ajatellakaan Ryyti, kuinka minun kävi harmikseni, jos pitää tuommoisella kuolemalla kuolla. Ennen olisin tapellut vaikka tuhatta vihollista vastaan siellä Suomessa, ennenkuin olisin mennyt tuohon epävarmaan paikkaan seisomaan.
Neljä päivää olin istunut vankeudessa, kun minua vietiin tutkittavaksi, mutta kaikeksi onneksi ei vastustajani tullutkaan saapuville, vaan oli pötkinyt tiehensä haavoinensa. Minä pääsin siis vapaaksi!
Usein olen jo katunut, kun lähdinkään tänne, mutta koska nyt on katuminen myöhäistä, niin aijon täällä olla kolme tai neljä vuotta, ja sitte jos elän, niin tulen Suomeen, josta en enää lähde.
Pyydän, että kirjoittaisit minulle hyvin usein ja ilmoittaisit kaikki erinomaiset asiat, joita siellä tapahtuu, varsinkin nuorenväen seassa. Ja ilmoita miten voi minun entinen morsiameni Keskitalon Liisa, sillä minun on tullut perhanan ikävä häntä.
Lopetan jo tähän loruni ja toivotan sinulle onnea ja menestystä. Sano terveisiä Allanperän Annalle, jos hän on vielä morsiamesi, ynnä kaikille ystävilleni ja tuttavilleni, joita vaan tapaat. − Eikä nyt muuta kuin hyvästi vaan ja elä terveenä, toivoo maansa hylkääjä, halpa ystäväsi
Tuomas Perämäki
XII.
Aika kului, vuodet vieri. Minä olin isäntänä Allanperän talossa, sillä appeni oli täyttänyt lupauksensa ja antanut minulle ja Annalle talon ja tavarat sekä ruvennut itse syytingille. Hän asui vaimoinensa porstuakamarissa, jossa elivät tyytyväisinä ja huolista huojennettuina, iloiten meidän onnestamme.
Minusta oli tullut peräti toinen mies kun olin ennen tuota Amerikkaan lähdön puuhaa. Innolla ja ahkeruudella luin minä kirjoja ja sanomalehtiä, joista en ennen ollut mitään huolinut; iloisesti ja hyvällä mielellä tein työtä, kun tiesin sen olevan hyödyksi itselleni ja isänmaalleni; sydämmestäni kiitin Jumalaa, että hän oli pimeän järkeni valaissut ja saattanut minun ymmärtämään, mikä on isänmaa; ja että hän oli antanut minulle niin hyvän vaimon, kuin Anna oli.
Neljättä vuotta olin jo ollut Allanperässä isäntänä, kun eräänä kauniina kesäpäivänä Annan kanssa perkasin pientä puutarhaamme, jonka erään puutarhurin avulla olimme laittaneet ikkunan alle. Olimme istuttaneet siihen kaalia, räätiköitä y.m., joista nyt perkasimme rikkaruohoja pois.
"Minkä tähden eivät kaikki ihmiset laita puutarhaa huoneensa lähelle?" kysyi Anna.
"Sen tähden että he katsovat sen turhuudeksi ja ainoastaan herrasväelle sopivaksi, he kun näet joutavat semmoisten turhain kanssa askaroimaan", vastasin minä.
"Mutta näyttäähän talo paljon kauniimmalta ja hauskemmalta, kun on puutarha ikkunan alla? − Mikä tuo on, joka tuolla tulee?"
Anna osotti miestä, joka tuli meidän taloa kohden. Tultuansa meidän kohdallemme, poikkesi hän tieltä, hyppäsi aidan ylitse ja tuli kiirein askelin luoksemme.
"Päivää! Terveisiä Amerikasta", sanoi hän iloisesti.
"Mitä? − Tuomas!"
Minä katsoin hämmästyneenä hänen päällensä enkä ollut oikein varma, oliko hän Tuomas vai ei. Hänellä oli yllänsä komeat trikoovaatteet ja leuvassa pitkä, ruskea parta, jonka vuoksi hän näytti niin vieraalta.
"Niin, niin! − Ettekö minua tunne?"
Hartaasti puristimme toistemme kättä.
"Sinä siis tulit vielä Suomeen?" sanoin minä.
"Niin tulin."
"Mikset jättänyt tuota partaasi Amerikkaan. − Ei sinua tunne äitisikään tuollaisena", sanoi Anna leikillä.
Tuomas nauroi vaan vastaukseksi.
Menimme sitte huoneeseen ja Anna meni keittämään kahvia.
"Koska olet tullut kotiin?" kysyin Tuomaalta, kun jäimme kahden, kesken kamariin.
"Kaksi päivää sitten."
"Etkä ole ennen meille tullut?"
"Minä olen nukkunut melkein koko ajan; väsyin niin matkalla."
"No, kuinka siellä on aika kulunut?"
"Ompahan tuo mennyt päivästä toiseen; − koti-ikävä vaan on toisinansa vaivannut."
"Eikö Allilan Jaskasta ole mitään kuulunut?" kysyi Anna, joka tuli kamariin.
"Ei mitään; kyllä Jaska meressä on, ei sitä sovi enää epäillä. Ensin en uskonut yhtään, että hän on hukkunut, mutta ei häntä ruvennut tulemaan, niin sen täytyi uskoa. Ja sitte jälkeen on kadonnut monta samalla tapaa", selitti Tuomas.
"Mutta Allilan emäntä odottaa häntä vielä aina kotiin", sanoi Anna.
"Niin hän tekee", vastasi Tuomas. "Kohta kun tulin kotiin, tuli hän minulta kyselemään, missä Jaska on, tai joko hän pian kotiin palajaa; ja vaikka minä olisin kuinka selittänyt, ettei Jaska tule enää kotiin, niin ei hän yhtään uskonut."
Oltiin hetki ääneti. Viimein kysyi Tuomas: "Kuinka sinun arvanheitossa kävi?"
"Reserviin minä tulin ja tänä kesänä vielä pitää harjoituksiin, − sitte olen vapaa."
"Onnellinen sinä, joka teit velvollisuutesi", sanoi Tuomas alakuloisesti.
"No, etkö sinä ole onnellinen, kun olet jälleen kotimaassasi? kysyin minä.
"En, kun pitää lähteä uudestaan."
"Amerikkaanko?"
"Niin."
"Minkä tähden?"
"No, kun minä tulin tänne, niin tuli lautamies tiellä vastaani, ja haastoi minun oikeuteen."
"Siitä kun et mennyt sotapalvelukseen?"
"Niin."
"Ja nyt lähdet jälleen Amerikkaan?"
"Niin. Vievät pian minun kolmeksi vuodeksi sotaväkeen ja sitte vielä linnaan, niin on paras, että lähden ajoissa tieheni; kun olen kerran karkuriksi ruvennut niin karkaan vieläkin."
"Kyllä minä tyhmästi tein, kun lähdin Amerikkaan", jatkoi hän hetken vaiti oltuansa, "mutta minä en sen paremmin ymmärtänyt; luulin vaan, että kun kolme vuotta olen poissa, niin olen sitte sotapalveluksesta vapaa."
"Se usko minullakin oli, mutta Jumala avasi silmäni näkemään velvollisuuteni."
"Sinä olet onnellinen kun käännyit tasaisin; kun minäkin olisin seurannut esimerkkiäsi, niin saisin nyt rauhassa asua isänmaassani. Rahaa minulla on kyllä, vaan mitä minulle on siitä hyötyä, kun kohta jälleen täytyy jättää syntymäseutuni ja karkurina lähteä isänmaastani!" sanoi Tuomas surumielin.
"Mutta eikö olisi parempi, että jäisit Suomeen ja kärsisit rangaistuksen, joka sinulle määrätään?" ehdotin minä.
"En, en minä jää tänne; mikä sen tietää, kuinka suuri rangaistus siitä on; ja en minä kehtaisikaan asua täällä kunniallisten ihmisten seassa, minä kun olen kunniaton petturi."
Anna toi kahvia. Tuomas pyyhki salaa kyyneleensä ja tekeytyi taas iloiseksi. Puhelimme sitte iltaan saakka lapsuutemme ajoista ja seuraavista elämämme vaiheista.
Illalla sanoi Tuomas pois lähteissään:
"Hyvästi nyt, ja jääkäät Herran haltuun; en tiedä, tapaammeko enää toisiamme. Suokoon Jumala teille iloa ja onnea loppuun asti ja älkää kasvattako pojistanne maansa hylkääjiä, pettureita, niinkuin minä olen. − Hyvästi!"
"Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle!"
Tuomas lähti pois. Surumielin katsoimme, Anna ja minä hänen jälkeensä.
"Voi Tuomas parka!" huokasi Anna, kun hän oli; kadonnut näkyvistä.
XIII.
Puolitoista vuotta sen jälkeen satuin minä menemään Perämäkeen, kun siellä juuri luettiin Amerikasta tullutta kirjettä. Kaikkien läsnäolevaisten kasvot osottivat mitä suurinta surua ja emäntä nyyhkytti oikein ääneensä.
"Isäntä käski minua istumaan ja antoi käteeni kirjeen, josta minä muun muassa luin seuraavan:
"Kaksi päivää sitte kuoli täällä poikanne Tuomas tapaturmaisesti. Hän oli viime aikoina juonut viinaa hyvin ahkeraan, ja juovuksissa hän oli nytkin, kun putosi vaunuista junan alle, jossa musertui kuoliaaksi."
En voinut liikutustani salata, vaan kyyneleet tulivat silmiini.
Vapisevalla kädellä annoin kirjeen takaisin isännälle.
"Kauhea kuolema", sanoin melkein itsekseni.
"Ei se helppo ollut; − ja vielä sitte juovuk − − −", sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.
En saattanut enää olla huoneessa, vaan menin ulos ja lähdin kotiini.
"Perämäen Tuomas on kuollut", sanoin Annalle kotiin päästyäni.
"Amerikassako?"
"Niin."
"Millä lailla?"
"Mennyt junan alle."
"Oi Jumala!"
"Ja hän oli vielä juovuksissa."
"Voi kaikkivaltias! − Juovuksissa mennä ijankaikkisuuteen − −."
Anna kauhistui semmoista ajatellessaan.
"Huono onni oli Jaskalla ja Tuomaalla", sanoin minä.
"Huono oli, mutta eivät he parempaa ansainneetkaan", vastasi Anna, "sillä mitä muuta ansaitsee semmoinen petturi, joka hylkää isänmaansa sen tähden, että tämä tahtoo pienen palveluksen, joka hänen pitäisi ilolla täyttää."
"Tuomitset liian ankarasti", huomautin minä. "He eivät tietäneet isänmaasta enempää kuin sika pohjantähdestä. Rakastaa isäänsä ja äitiänsä, sen he kyllä ymmärsivät, mutta arvelivat ehkä, että ne tulevat yhtä hyvästi toimeen, vaikka he olisivat Amerikassa tai Austraaliassa, täältä juomasta ja tappelemasta. Sen he myöskin tiesivät, että heidän olisi pitänyt mennä sotaväkeen, nimittäin pakosta, mutta he katsoivat parhaaksi välttää sitä pakkoa, menemällä ulkopuolelle pakottajain hallituspiiriä. Sotaväki oli heidän mielestänsä tuommoinen jonninjoutava, herrain keksimä laitos, johon nuorukaisia viedään kuten linnaan, herrojen komennettavaksi. He eivät ymmärtäneet, että sillä tarkoitetaan kansan parasta, isänmaan varjelemista ja kotiemme sekä vapautemme suojelemista."
"Niin, kyllä se on niinkin", myönsi Anna. "He eivät ymmärtäneet, tai jos ymmärsivätkin, niin eivät ajatelleet edemmäksi kuin 'nenänsä päähän'. Mutta sen pitäisi välttämättä jokaisen Suomen nuorukaisen tietää ja ymmärtää, mikä on Suomi, isänmaa, kotimaa ja mikä on heidän velvollisuutensa sitä kohtaan."
"Ja myöskin tietää ja ymmärtää, mikä on Jumala, joka on meidän luonut sekä antanut meille isänmaan, ja että ilman Hänen apuansa ja siunaustansa on työmme turhaa ja kaikki yrityksemme tyhjää ajan hukkaamista", lisäsin minä.
"'Valistus on viritetty, järki hyvä herätetty'. Ehkä kohta koituu se aika, että jokainen tekee, mitä hänen virkansa vaatii."
"Ehkä… Sitä toivokaamme!"
ERÄÄNÄ AATTO-ILTANA.
Hän kokoo kaikki kansakseen
Ja ottaa meitä lapsikseen − −
lauloivat lapset heleällä äänellä, istuessaan pienen, lukuisilla kynttilöillä valaistun ja kauniisti koristetun joulukuusen ympärillä torppari Lehtoniemen tuvassa eräänä jouluaatto-iltana.
Takassa roihusi iloinen valkea ja joulupuuro kiehua rapsotteli padassa, jota Liisa, kasvot lämmöstä hehkuvina, ahkerasti sekoitteli.
− − Ja vihdoin viepi helmoissaan
Kuollessa kotiin autuaan. − −
Kauniisti soi laulu. Tiinalla, naapurin tytöllä oli heleä ääni ja hyvin osasikin hän laulaa. Nuoremmat tytöt, jotka osasivat nuotin, lauloivat jälessä, mutta pojat istuivat äänettöminä, suu puoleksi avoinna ja silmät tyytyväisyydestä loistavina, katsellen ja kuunnellen tyttöjä. Kuusen monilukuiset kynttilät valaisivat pienen, puhtaaksi siistityn tuvan niin juhlallisen valoisaksi.
Salu, torpan isäntä, istui kamarissansa keinutuolissa ja mietteihinsä vaipuneena katseli avoimesta ovesta lapsia, jotka lauloivat tuvassa. Ne olivat köyhäin mökkiläisten lapsia siitä likitienoilta, jotka Liisa, Salun vaimo, oli kutsunut kotiinsa aattoiltaa viettämään.
Siell' kynttilöitä kirkkaammin
Me Luojan luona loistamme − −
lauloivat lapset yhä.
Salusta oli hetki niin juhlallinen ja mieltä ylentävä, että hän mielellänsä olisi yhtynyt lasten lauluun, mutta ei osannut säveltä eikä olisi muutenkaan kehdannut, koska ei ollut ennenkään laulanut muiden kuullen. Mutta sydämmellisellä hartaudella seurasi hän laulua itseksensä.
Siis kiitos Jesu kaunoinen,
Kun tulit, otit, armoinen!
Sun omiksesi meitäki
Myös ota, hoida iäti!
Laulu loppui tähän ja Tiina alkoi etsiä toista laulua kirjoista, joita
Liisa oli hänelle antanut.
Kamari oli pimeä. Ainoastaan kynttilät valaisivat ovesta leveän valoviivan lattiaan ja yhdelle seinälle. Salu oli asettanut keinutuolin, jossa hän istui, niin etteivät kynttilät häntä valaisseet. Siitä voi hän sitte rauhassa katsella riemuitsevia lapsia ja takan luona häärivää vaimoansa. Mielensä oli keveä ja rauhallinen. Kiitollisella sydämmellä Luojaa kohtaan ajatteli hän nykyistä oloansa ja elämäänsä. Siitä pimeästä oli niin hyvä katsella valoisaan ja puhtaaksi pestyyn tupaan, jossa joulukuusi kaikessa juhlallisuudessaan seisoi lattialla, lapsien sen ympärillä laulaessa ja vaimonsa tuolla takan luona hääräillessä yhtä punottavin poskin kuin seitsemäntoista vuotta takaperin.
Salu muisti kuin eilisen päivän, kuinka hän eräänä kesäiltana seitsemäntoista vuotta takaperin oli tunnustanut Liisalle rakkautensa sekä pyytänyt häntä omaksensa. Vastaus oli ollut myöntävä, ja autuaallisen tunteen valtaamana oli hän silloin painanut Liisan rintaansa vasten ja ilta oli kulunut hellässä keskustelussa ja tulevaisuuden tuumissa.
Hän oli ollut köyhän talon poika, nuorin kuudesta veljeksestä, ja Liisa tämän Lehtoniemen torpan ainoa tytär. Kumpaisenkin vanhemmat olivat olleet tyytyväisiä heidän liittoonsa eikä kylän juoruämmätkään olleet kovin suurta metakkaa pitäneet.
Autuaallisissa unelmissa olivat he sitte viettäneet muutamia viikkoja. Vihille eivät pitäneet kiirettä, koska olivat nuoria, hän kahdenkymmenen ja Liisa kahdeksantoista vanha. − − Silloin, eräänä iltana oli tullut vanhanpuoleinen vaimo Hakalaan, Salun kotiin, ja haastanut hänen puheillensa kahden kesken. Hän oli ollut naapurikylästä, erään rikkaan talontyttären, Lannilan Liinun lähettämä, jonka vanhemmat olivat kuolleet ja hän yksin jäänyt velattoman, neljännesmanttaalin talon ja kunnollisen irtaimiston omistajaksi. Akka oli hänelle kuiskuttanut, että Liinu ottaisi hänen taloonsa isännäksi, jos nimittäin Salu olisi halukas tulemaan. Vielä oli hän sanonut, ettei Liinu halua rikasta, vaan ainoastaan kunnollista ja reipasta miestä ja että hän oli huomannut Salun juuri sopivaksi.
Äänetönnä oli hän kuunnellut akan lopinaa ja sen loputtua vastannut: en tiedä, jahka ensin mietin, ynnä muuta semmoista. Mutta siitä päivin olikin alkanut tuumata niin, että oli ollut ihan hulluksi tulla. Lehtoniemen Liisa ja Lannilan Liinu ne olivat pyörineet hänen ajatuksissansa kuin tuulimyllyn siivet rajutuulella; toinen ja toinen kohoten yläpuolelle ja taas laskien alemmaksi. Liisa oli ollut hänen mielestänsä herttainen tyttö, ei niin "ihmeen kaunis", mutta jotain tyyntä ja jaloa ilmeni koko hänen olennossaan, joka teki hänet miellyttäväksi. Mutta ei Lannilan Liinu myöskään ollut epäonnistunut Luojan kuva. Hänen luonnettansa ei Salu tuntenut. Ja neljänneksen talo! − täytyihän senkin jotain vaikuttaa myllynsiivissä. Se auttoi kun auttoikin Liinun korkeammalle Liisaa. − − −
− − Jeesus kaunis helmois' makas' Maarian − − kuului veisuu tuvasta. Liisakin oli yhtynyt lasten joukkoon ja sydämmellisellä hartaudella otti osaa veisuuseen.
Salu nousi ylös ja täytti piippunsa pöydällä olevasta tupakkaloodasta. Saatuansa siihen tultakin, istui hän taas entiselle sijallensa, jaloillaan lattiasta työntäen tuolin soutumaan. Hetken kuunneltuaan veisuuta, käänsi hän mietteensä taas entiseen elämäänsä.
− − Loistavat häät oli vietetty Lannilassa ja "onnellinen, onnellinen" olivat ihmiset ja koko maailma kuiskuttaneet hänen korviinsa. Olipa hän uskonut itsekin olevansa onnellinen. Samalla innolla kuin hän oli syleillyt Liisaa, silloin kun hänelle rakkautensa tunnusti, samalla innolla oli hän syleillyt myöskin Liinua hääiltana. Viulun säveleet olivat silloin kuuluneet häähuoneesta ja ilkeä syysmyrsky päristänyt ikkunoita. − −
Rohkealla mielellä oli hän silloin ajatellut elämää. Velaton, kunnollisesti asuttu neljänneksen talo, siinä oli vahva tulevaisuuden turva.
Mutta sitte. − −
Salu työnsi tuolin liikkeelle ja sytytti tulen piippuunsa, joka oli sammunut. Hän koetti kuunnella virttä, jota tuvassa veisattiin, mutta väkisenkin kääntyivät hänen ajatuksensa entiseen elämäänsä.
− − Viikkoja, kuukausia oli kulunut häistä. Hän oli tullut tuntemaan Liinun luonteen täydellisesti. Surkeasti oli hän pettynyt, kun oli luullut saavansa huolettoman, huolista vapaan elämän. Tuskin olivat kuherruskuukaudet kuluneet, kun hän oli jo tullut tyytymättömäksi elämäänsä. Liinu oli ollut huono emäntä ja aviopuoliso. Hän oli ollut huolimaton puvussansa, taitamaton ja huolimaton talouden hoidossa, hyvä ystävä kahvipannun ja kylän juoruämmäin kanssa. Väki oli ollut tyytymätön hänen ruokalaitoksiinsa.
Salu oli ensin ystävällisesti neuvonut häntä hoitamaan paremmin tehtävänsä, siistimään itsensä ja huoneet ynnä muut, sekä tekemään kaikki julkisesti eikä salaa, niinkuin hänellä oli ollut tapana, esimerkiksi kulettaa jyviä porvariin y.m.s. Mutta siitä ei ollut apua. Sitte oli hän koettanut nuhdella häntä mutta ei sekään auttanut. Väkivallalla ei hän ollut yrittänytkään häntä parantaa, mutta joskus oli hän kiivaasti puhunut hänen ruokottomuudestaan y.m. Vaan silloin Liinu oli myöskin raivostunut ja ärähdellyt; mitäs otit mun, kyllähän sen tiesit, mimmoinen minä olin, ja laveasti selittäen oli antanut tietää, mikä hän oli ja mikä Salu oli. Hän oli näet ottanut Salun niinkuin jonkun kerjäläisen taloonsa, ja − "tämä tässä nyt rupeaa rehentelemään!"
Salu oli ruvennut etsimään huvitusta kylältä, oli tullut tuttavuuteen viinapullon kanssa. Tuttavuus oli pian muuttunut ystävyydeksi ja ystävyydessään olivat he vihdoin tulleet eroamattomiksi tovereiksi. Jos hän oli lähtenyt kaupunkiin taikka muualle, oli hän aina viipynyt useita vuorokausia ja sitte useinkin tullut kotiin, ilman hevosta, lakkia, rahaa ja tavaroita. Kotona oli hän juonut useita viikkoja aina kerrallaan ja taloutensa oli täyttä vauhtia rientänyt kohden perikatoa. Kaikki oli hän pitänyt menneenä, elämänsä ja ilonsa sekä vaipunut yhä syvemmälle viinan hurmaavaan valtaan edes koettamattakaan pelastaa siitä itseänsä.
Liinu oli sanonut hänelle toista ja molempia; oli haukkunut ja sadatellut, mutta turhaan. Pyytää ja rukoilla ei hän osannut eikä tahtonut. Haukkumisensa oli hän lopettanut melkein aina näin vaikeroiden: "voi mua vaivaista, minkälaisen 'traakin' otin miehekseni, vaikka kyllä olisin saanut muitakin!" Ja sitte oli hän, käsi vatsalla ja hurskaan näköisenä huojutellen ruumistansa huokaillut, että: "kyllähän se oli minun osani; sen oli Jumala niin sallinut, että minun piti tuommoisen 'trankkilakin' ottaa itselleni ristiksi ja rasitukseksi, paremmin muistaakseni tämän elämän katoovaisuutta ja omia syntejäni."
Lapsia oli heillä ollut neljä, joista kaksi, oli kuollut pian synnyttyänsä ja toiset kaksi vähän vanhempana, toinen kahdeksannella ja toinen kymmenennellä ikävuodellaan. Heille ei Liinu ollut opettanut paljon muuta, kuin ettei saanut sanoa isälle, kun jyviä porvariin vietiin tai muita salakauppoja tehtiin.
Liisa tuli kamariin, kantaen sylissänsä pikku Ollia, heidän ainokaista, puolivuotiasta poikaistansa, joka oli herännyt unestansa häiritsemään äitiä, tämän laittaessa iltaista. Salu otti pojan syliinsä ja Liisa, sytytettyään pöydällä olevaan lamppuun valkean, meni taas takaisin toimillensa.
Olli oli vielä uninen, ettei hän välittänyt isän hymyilyistä eikä kellonvitjoista. Väsyneenä nojasi hän päänsä isänsä rintaa vasten ja nukkui pian makeaan uneen; Täynnä riemua ja ihastusta katseli Salu hänen lempeitä ja rauhallisia lapsenkasvojansa. Hellästi pidellen häntä sylissänsä, työnnälsi hän tuolin hiljallensa keinumaan. Rauhallisesti nukkui Olli ja pian Salun omatkin ajatukset liitelivät taas entisessä elämässänsä.
− − Liinu oli kuollut. Ei täyteen neljätoista vuotta ollut kulunut heidän hääpäivästänsä, kun hän eräänä kesäaamuna oli jättänyt tämän elämän. Viikonpäivät oli hän sairastanut toisessa kamarissa, kun Salu oli toisessa hyväillyt viinapulloa. Ei kertaakaan ollut hän käynyt katsomassa potevaa vaimoansa eikä kuolinhetkelläkään ollut jäähyväisillä. Juomaretkillä oli hän silloinkin repalehtanut kylällä.
Talo oli mennyt velkoihin niin, että ainoastaan muutama satamarkkaa oli jäänyt Salun osaksi. Hän oli koettanut ruveta paremmin elämään sekä vieroittamaan itseänsä pois viinanjuonnista, mutta se oli käynyt vaikeaksi. Hän oli jo niin vaipunut alkohoolin orjuuteen, ettei ollut voinut hillitä himoansa. Hän oli ankarasti taistellut oman itsensä kanssa, vaan oli aina joutunut tappiolle. Ihmiset olivat pitäneet häntä menneenä miehenä ja paneskelleet keskenänsä:
"Siinä oli nyt Hakalan Salun viinan maistamattomuus! Poikamiehenä oli olevinaan niin raitis, että pois tieltä; mutta annas olla, kun pääsi Lannilan tavaroita hallitsemaan, niin ei hän sittemmin ole muuta tehnytkään, kuin juonut ja ajellut!"
Tähän kuitenkin aina joku vakava ja enemmän ajatteleva henkilö oli lisännyt että: "kyllähän semmoisen a..n kanssa eläessä, kuin Salulla on, tulee jotain tekemään."
Lannilan porstuakamariin oli Salu muuttanut koturiksi, talon jouduttua uuden ostajansa valtaan. Siellä oli hän viettänyt kaikkea muuta paitsi rauhallista elämää; entinen elämänsä oli ollut raskaana taakkana tunnolla, ja tulevaisuudelle ei hän ollut keksinyt mitään tyydyttävää suunnitelmaa. Se oli näyttänyt kolkolta, toivottomalta. Rahaa oli hänellä ollut sen verran, että säästäväisesti eläen olisi sillä tullut muutaman ajan toimeen, mutta minkään varman toimeentulon perustamiseksi ei hän ollut katsonut sitä riittäväksi. Juoppouden pahetta vastaan oli hän ankarasti taistellut, sillä sen voittamisen oli hän katsonut välttämättömäksi, jos tahtoi päästä kunnialliseen elämään yhteiskunnassa. Mutta muutamia päiviä tai viikkoja turhaan mietittyänsä suunnitelmaa tulevaisuudellensa, löytämättä mitään toivon aihetta parempaan elämään, oli hän taas ratkennut juomaan, ja syytänyt surunsa ja huolensa alkohoolin petolliseen valtaan.
Seuraavana kesänä Liinun kuoleman jälkeen oli hän ollut kolme kuukautta laskematta tippaakaan viinaa suuhunsa. Hän oli jo luullut saaneensa voiton itsestänsä ja kyläläisetkin olivat pitäneet häntä parantuneena miehenä. Lannilan uusi isäntä oli laskenut hänen asioillensa kaupunkiin, josta muun muassa oli pitänyt tuoda viisikolmatta kannua viinaa, kylän yhteistä tavaraa. Salu oli itseksensä vakaasti päättänyt ja isännällekin luvannut, ettei hän nauti ensinkään viinaa koko retkellä. Mutta toisin oli käynyt! Mittaajan kaataessa viinaa hänen astiaansa, oli sen lorina niin tutulla ja viehättävällä äänellä soinut hänen korvissansa, että hänen himonsa oli taas päässyt täyteen valtaan. Kuumeentapaisella innolla oli hän tarttui viinaryyppyyn, jonka mittaaja oli tarjonnut hänelle kaupantekiäisiksi. Se oli ollut iso ryyppy ja pian oli hän tuntenut sen hurmaavan vaikutuksen päässänsä. Heti oli hän torilta ostanut lekkerin ja siihen viinapuodista kannun viinaa, jota sitte oli alkanut särpiä. Viisi vuorokautta oli hän viipynyt sillä retkellä, vaikka se matka tavallisesti tehtiin yhdessä vuorokaudessa. Tavarat, mitä hän kaupungista oli ostanut, oli hän menettänyt kaikki, paitsi viina-astiaa, joka oli pysynyt rattailla. Mutta sitäkin oli hän kuluttanut toista kannua. Ensin oli hän tehnyt pienen reiän astian kylkeen ja siitä oljella imenyt viinaa suuhunsa, mutta koska siitä tuli liian niukasti, oli hän viimein avannut tulpan ja laskenut siitä pulloon aina uutta, kun toinen loppui. Talonväki oli häntä aina auttanut matkalle kotoa kohden, kun ei itsellänsä ollut ymmärrystä lähteä taloista, joissa oli ollut hevostaan syöttämässä ja itseänsä juottamassa.
Herätessään viimeinkin kohmelostansa, oli hän huomannut olevansa täällä Lehtoniemen kamarissa, pehmeällä vuoteella. Ovi oli ollut auki samaten kuin nytkin ja tuvasta oli kuulunut Liisan ääni. Hän oli piikansa kanssa keskustellut talouden asioista.
Miten hän oli tänne tullut? Missä oli hänen hevosensa? Siinä oli kysymyksiä, joita ei hän ollut voinut mitenkään selittää. Ja kuinka päästä sieltä pois Liisan tietämättä? Sitä oli hän myöskin miettinyt, sillä ei häntä haluttanut olla Liisan näkyvissä, sen jälkeen kun oli hänelle rukkaset antanut ja sitte huonon avioelämän takia joutunut juomariksi ja talonsa hävittäjäksi.
Päätänsä oli kolottanut kauheasti ja koko ruumiinsa oli ollut kuin rikki piiskattu. Viinankohmeloa sopii lykätä tuonnemmaksi ottamalla uusia naukkuja ja niin olisi hänkin mielellänsä tehnyt, mutta viinaa ei ollut. Pöhnässä ollessa olisi Liisaakin paremmin kehdannut katsoa silmästä silmään, oli hän miettinyt…
Lehtoniemen Liisa oli hylännyt kaikki kosijansa sen jälkeen, kun Salu oli hänestä luopunut. Vanhempainsa kuoltua oli hän ottanut torpan haltuunsa ja innolla sekä uutteruudella valvonut sen edistystä. Maat oli hän renkinsä ja päiväläisten avulla laittanut auttavaan kuntoon ja kartanon myöskin somistanut, niin että se sievyydessä veti vertoja minkä talon kartanolle tahansa paikkakunnalla. Punattuine huoneineen ja valkoiseksi maalattuine ikkunalautoineen näytti se erittäin somalta täältä mäenrinteeltä tuonne maantielle. Lempeydellään ja toimeliaisuudellaan oli hän voittanut kyläläisten suosion ja ystävyyden. Kaikki olivat kiittäneet hänen luonteensa jaloutta ja pitäneet häntä naisten parhaana esikuvana, poikkeuksena ainoastaan taipumattomuus toista sukupuolta kohtaan. Joulunaattoiltana oli hänellä aina ollut tapana kutsua köyhäin mökkiläisten lapsia kotiinsa joulukuuselle ja antaa heille ruokaa ynnä pieniä joululahjoja…
Salu ei ollut tavannut Liisaa heidän eroamisensa jälkeen kuin ainoastaan yhden kerran ja silloinkaan eivät he olleet sanaakaan vaihtaneet keskenänsä. Salu oli humalassa ollessaan kerran ajaa raiskottanut maantietä ja Liisa oli tullut yksinänsä kävellen hänelle vastaan. Surkuttelevalla muodolla oli Liisa katsonut häneen ja aikonut jotain puhua, mutta hän oli kääntänyt päänsä toisaalle sekä lyönyt hevosta selkään, päästäksensä pois Liisan näkyvistä. Olisi hän kyllä useammankin kerran tavannut Liisan, mutta hän oli aina karttanut yhteen tulemista, sillä häntä oli hävettänyt katsoa hänen rehellisiin, sinisiin silmiinsä… Ja nyt oli hän tuolta onnettomalta kaupunkimatkalta palatessaan joutunut Liisan omaan kamariin, hänen omalle vuoteellensa! Mitä olisi Liisa sanova hänelle tai mitä hän itse sanoo Liisalle, oli hän miettinyt tuskissaan…
Vihdoin oli Liisa tullut kamariin ja ystävällisesti hymyillen kysynyt, miten hän voi ja vieläkö hän viinaa halusi? Salun kysymykseen, miten hän tänne oli tullut, oli hän kertonut, että hän eilen illalla oli kiroten ja meluten ajanut pihaan, rattailla ainoastaan iso viina-astia. Tuvassa oli hän sitte vielä hyvän aikaa räyhästänyt ja viimein kaatunut lattialle, johon oli jäänyt nukkumaan. Liisa oli renkinsä lähettänyt viemään hevosta Lannilaan…
Ja sitte oli Liisa moittinut hänen heikkouttaan elämän vastuksissa. "Ihmisen tulee tyynellä mielellä ottaa vastaan hyvät ja pahat, mitä elämässä sattuu eteen, eikä heittäytyä semmoiseen velttouden ja toimettomuuden tilaan, kuin sinä olet tehnyt. Olisit ehkä voinut vähän parantaa avioelämääsi, jos olisit tahtonut, mutta mitään yrittämättä päätit vaan kaikki Jumalan sallimaksi ja elää retustelit päivästä toiseen, kuten kurja raukka. Ei, semmoinen elämä ei kelpaa ihmiselle. Nosta pääsi pystyyn ja elä, kuten miehen tulee elää! Viina ei tule suuhusi, ellet itse sitä sinne kaada, ja ilotoin ei ole elämäsi, ellet itse tahdo pitää sitä semmoisena. Koska nyt olet vapaa, terve, voimakas ja velaton, niin miksi et voi elää kunnollisesti, tehdä työtä itsesi ja lähimmäistesi eduksi, ja katsella elämää sen paremmalta puolen, heittäen hyvästi kaikelle katkeruudelle maailmassa…"
Tähän tapaan oli Liisa innostuneena jatkanut puhettansa. Se oli ollut kuin virvoittavaa lääkettä Salulle. Hän oli tuntenut, kuin olisi uusi, jalompi veri alkanut liikkua hänen suonissansa. Innokas halu elämään ja toimintaan oli syttynyt hänessä yhä enemmän, jota edemmäksi Liisa oli ehtinyt neuvoissansa ja moitteissansa…
Iltapäivällä oli hän lähtenyt kotiinsa, sydän täytettynä toivolla ja palavalla halulla elämän taisteluihin. Lannilan isännälle oli hän heti maksanut kaupunkiretkellä hukkaamansa tavarat…
Viikon päästä oli hän uudistanut käyntinsä Lehtoniemessä ja sen jälkeen oli ollut siellä melkein jokapäiväisenä vieraana. Hauskasti olivat hetket kuluneet Liisan seurassa, keskustellessa ihmisen elämästä täällä maan päällä ynnä muistellessa menneitä, väärin käytettyjä päiviä… Vanha, rikkoontunut liitto oli uusittu heidän välillänsä ja ennen pitkää oli vietetty pienet, mutta hupaisat vihkiäiset Lehtiniemessä. Nuori ja lahjakas, vast'ikään seurakuntaan muuttanut kirkkoherra oli yhdistänyt hänen ja Liisan avioliiton katkeamattomilla siteillä toisiinsa…
* * * * *
Laulu oli tauonnut tuvassa. Lapset istuivat penkillä, hiljaa kuiskutellen keskenänsä sekä odottaen iltaista, jota Liisa parhaillaan valmisteli. Useammat kynttilät joulukuusessa olivat jo loppuun palaneet ja jälellä olevat levittivät himmeätä valoa tupaan.
Liisa levitti lumivalkean liinan pöydälle ja kantoi siihen höyryävät ruokavadit ja talrikit. Katossa olevalta vartaalta mursi hän muutamia leipiä leipäkoriin, jonka oli asettanut keskelle pöytää. Kaksi kynttilää otti hän vielä kaapista ja sytytettyään niihin valkean asetti ne pöydän kumpaiseenkin päähän.
Äänettöminä istuivat lapset penkillä, silmillään seuraten kaikkia hänen liikkeitänsä ja aina väliin vilkaisten halukkailla katseilla höyryäviin ruokiin pöydällä.
Saatuansa pöydän katetuksi, meni Liisa kamariin kutsumaan Salua iltaselle. Olli nukkui vielä tämän sylissä ja hän itsekin oli nukahtanut mietteisiinsä, mutta heräsi heti vaimonsa tullessa. Liisa haki kehdon tuvasta kamariin ja asetti Ollin siihen nukkumaan. Sen jälkeen menivät he kumpikin tupaan ja istuivat pöytään, johon Liisa kutsui lapsetkin osallisiksi. Nämät ujostelivat ensin, etteivät tahtoneet uskaltaa syödä, mutta Liisan ystävällisestä kehoituksesta tulivat he rohkeammiksi ja alkoivat hyvällä ruokahalulla syödä lipeäkalaa ja perunoita. Sen jälkeen tuli joulupuuron vuoro ja huviksensa katselivat Salu ja Liisa, kuinka hyvältä se maistui lapsille, joilla usein ei ollut semmoista herkkua tarjona.
Syömästä päästyä jakoi Liisa heille makeisia vähän kullekin ja antoipa vielä pehmeän ja paksun "varileivän" jokaisen käteen, jonka jälkeen laski heidät menemään kotiinsa, kehottaen vanhempia ja ymmärtäväisempiä johdattamaan nuorempia matkalla.
Sen jälkeen korjasi hän ruoat pöydältä ja Salu sammutti kynttilät tuvassa paitsi yhden, jonka hän vei muassansa kamariin, jonne he vetääntyivät viettämään loppuiltaa hiljaisessa keskustelussa.