language: Finnish

KERTOMUKSIA ETELÄ-POHJANMAALTA

Kirj.

Matti Rinta

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1893.

SISÄLLYS:

Saapaskauppa ja harjakaiset
Mäkitupalaisten hääretki
Pyhänä
Karkurien kohtalo
Eräänä aatto-iltana

SAAPASKAUPPA JA HARJAKAISET

Se taisi olla siihen aikaan, jolloin kirjoitettiin vuosiluku 1876, kun Tokkalan Samppo osti Kaisan-Antilta saappaat; oikein semmoiset komeat sapattisaappaat, joiden varret ulettuivat korttelin verran polvien yläpuolelle. Suut oli reunustettu punaisella sahviaanilla ja takana oli parin tuuman pituinen haara, johon oli sievä, tulipunainen nauha ripustettu. Saappaat eivät olleet enää aivan uudet, mutta kuitenkin eheät, sekä muutenkin hyvän näköiset. Toinen korko tosin oli vähän kallellansa, mutta ei Samppo siitä välittänyt, sillä helpostihan se kallistuu uudenkin kengän korko. Eikä ne olleet Sampon mielestä kovin kalliitkaan, kun maksoivat ainoastaan kymmenen markkaa rahaa (sekin velaksi!), ison malmisen aisakellon ja markan maksavan kynsipesä piipun, sekä kannun viinaa harjakaisiksi.

Mitätöin hinta ja niin komeat saappaat!

Tämä kauppa tehtiin Tokkalassa eräänä syyskuun sunnuntaina, kun isäntä oli kirkossa. Samppo ei oikein uskaltanut isännän läsnäollessa tehdä kauppoja, syystä, että tämä useinkin pani hänen purkamaan, vaikka hän luuli saaneensa voittokauppaakin. Samppo näet, oli tuommoinen kunnollinen renki, joka ei koskaan sanonut isännälle mitään vastaan, mutta sitä enemmän koetti hän salaisesti, isännän tietämättä täyttää mielitekojaan, joista kaupantekemishalu oli yksi. Hän oli nähtävästi syntynyt kauppiaaksi, mutta koska ei hänellä ollut rahaa eikä kauppapuotia, niin täytyi tyytyä rengin asemaan. Tosin ei hänellä ollut ajatusta eikä haluakaan tulla kauppiaaksi, mutta kauppakiihkosta päättäen olisi hänen pitänyt tulla siksi, jos nimittäin täällä elämässä voisi kaikki ihmiset kulkea oikeaa rataansa.

Kuitenkin oli hänellä se paha vika, että hän melkein aina kaupoissaan tappasi, eli "sai takkiinsa" niinkuin sanotaan. Kaupiteltuaan jonkun kapineen itsellensä, oli se sitte mikä tahansa, piti hän sen ensin niin hyvänä kuin kultakappaleen, mutta muutaman ajan perästä alkoi se näyttää arvottomalta hänen silmissänsä ja silloin vaihtoi hän sen toiselle, useinkin puolta huokeammalla kuin se itselle maksoi. Sillä tavalla kulutti hän suuren osan palkastansa.

− Kaisan-Antti tiesi Sampolla olevan kannun viinaa ja senvuoksi pyrki kauppoihin hänen kanssansa, että saisi sen juoda harjakaisiksi. Hän oli näet tärkeä viinaan kuten "pukki tupakkaan" ja antoi vaikka ainoan lakkinsa, sitä saadakseen.

Antti oli neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen naimisissa oleva mökkiläinen. Parhaan osan elämästään oli hän viettänyt ulkona kotipaikaltaan, milloin rautatien työssä, milloin tukkipoikana ja milloin missäkin. Luonteeltaan oli hän todellinen "rautatien jätkä"; joi ja pelasi niin, että oli aina yhtä sinisen köyhä. Vaimonsa Kaisa oli jäykkäluontoinen nainen, joka koetti pitää häntä kurissa, mutta ei voinut estää häntä rahojaan tuhlaamasta eikä pysymään kotikylässä pitempää aikaa.

* * * * *

Samppo veti ostamansa saappaat jalkoihinsa ja pastieraili sitte edestakaisin lattialla, nähdäksensä oikein, kuinka ne sopivat hänelle. Mielihyvissään ajatteli hän, minkä vaikutuksen ne tekisivät Mattilan Liisaan, hänen morsiameensa, joka "tykkäsi" hänestä kyllä muutenkin ja mitä sitte tekeekään, kun näkee hänen tämmöisissä saappaissa!

Antti istui penkillä ja kehuskeli Sampon uljuutta noissa saappaissa. Aina väliin vilkasi hän kuitenkin kelloon, sillä kirkon aika oli pian lopussa ja hän pelkäsi isännän tulevan ja sekaantuvan heidän kauppoihinsa. Ja kauvan ei hän malttanutkaan odottaa, kun jo muistutti, että olisi jo aika ruveta harjakaisia juomaan.

Samppo katseli vielä hetkisen saappaitansa ja avasi sitte seinässä olevan kaappinsa oven, josta otti viinalekkerin käteensä ja lähti sen kanssa ulos. Antti seurasi jälessä. Piika-Maijun luhtiin he menivät, luullen siellä saavansa rauhassa juoda harjakaisensa, mutta sinne oli jo kokoontunut koko joukko nuorukaisia, joista muutamat olivat hiemassa "kiprakassa". Hattulan Köysti se kekkaili lattialla kuin hyväkin ja alkoi kohta viinaa tahtoa, kun näki lekkerin Sampon kädessä.

Sampolla oli vanhaa vihankaunaa Köystiä kohtaan, syystä, että tämä oli jolloinkin pakkautunut hänen eteensä, oli aikonut viedä hänen morsiamensa Mattilan Liisan. Mutta Samppo oli kuitenkin pitänyt paikkansa kuten mies ainakin ja Köysti oli saanut tyytyä tuskahansa. Samppo ei kuitenkaan tuota unhottanut, vaan katseli aina Köystiä vihamielin, vaikka ei hän selvänä ollessaan koskaan näyttänyt vihaansa, mutta viinapäissään tahtoi hän useinkin antaa Köystille isällisen kurituksen. Se ei kuitenkaan vielä ollut onnistunut, syystä, että Köysti oli vanhempi voimiltansa.

Sanaa sanomatta Köystille, meni Samppo hänen ohitsensa pöydänpäähän tuolille istumaan ja nosti viinalekkerinsä pöydälle.

"Tuoppas Maija minulle viinakuppi, niin pidetään tässä pienet harjakaiset", sanoi hän Maijalle, samalla katsahtaen saappaisiinsa, josta jokainen huomasi, mitä kauppoja hän oli tehnyt.

"Katsos äijää, kun on saanut komeat saappaat! Keltä nuo olet ostanut?
Mitä annoit? Peeveli kun ovat mahtavat!"

Tämmöisiä kysymyksiä ja kehumisia sateli Sampolle niin taajaan, ettei hän puoliinkaan ehtinyt vastaamaan. Ja sitte alettiin oikein miehissä, ja Hattulan Köysti etupäässä, ylistää hänen saappaitansa, josta Samppo tuli niin hyvälle tuulelle, että saatuansa Maijalta viinakupin, kaatoi ryypyn joka miehelle eikä tyytynyt muuten, jos ei jokainen päästänyt pohjaksi. Tosin ei kukaan suuresti vastustanutkaan, mutta antoivat kuitenkin niinkuin tavan vuoksi itseänsä käskeä. Saatuansa jokaiselle ryypyn ja Antille kaksi, ryyppäsi hän taas itse ensin, jonka jälkeen antoi toisillakin. Sitä teki hän niin kauan, kuin lekkerissä viina riitti. Ja kauankos se yksi kannu viinaa riitti semmoisessa miesjoukossa.

Antti oli saanut aina kaksi ryyppyä siinä kun toiset yhden ja hän oli jo hieman humalassa. Oli Samponkin jo vähän "kierahtanut kulmiin", niin että yritti jo lauleskelemaan, mutta toiset pitivät semmoista metakkaa, ettei hän saanut oikein ääntänsä kuulumaan.

Viinaa olisi jokainen vielä ottanut, mutta Sampon lekkeri oli tyhjä kuin pesty kastrulli.

"Hoi pojat, tässä on kirjat, jotka antavat viinaa!" huudahti Antti, vetäen kortit esille taskustansa. "Pelataan puolituoppia viinaa ja joka häviää, menköön etsimään sitä kylältä."

Pojat alkoivat pakkautua Antin ympärille, mutta Hattulan Köysti veti myöskin kortit esille ja kehoitti toisia yhtymään hänen joukkoonsa. Niin asetuttiin kahteen joukkoon ja alettiin oikein voimiinsa takaa läiskiä korttia, toiset pöytään ja toiset tuolille. Aika melua siinä pidettiin, sillä jokainen tahtoi saada sanansa kuulluksi.

"Olkaa hiljaa, ettei isäntä tule ajamaan pois!" varoitti toinen toistansa, mutta varoittaja yhtyi aina itsekin meluamaan.

Sampon osaksi tuli ensimmäisen pullon hankinta, mutta hänelle annettiin anteeksi, koska hänen viinaansa oli jo kannu juotu. Toisella kerralla hävisi Jussilan Kalle ja hän lähti Hattulan Köystin kanssa, joka oli hävinnyt toisessa joukossa, hakemaan kylältä viinaa. Toiset sillä ajalla pelasivat toista puoltatuoppia.

Puolentunnin kuluttua palasivat Köysti ja Kalle täysinäiset viinapullot povitaskussa. Ne ryypättiin sitte miehissä ja toiset, jotka olivat pelissä hävinneet, kävivät taas kylältä uutta noutamassa. Sitä menoa pitkitettiin siksi, että miehet olivat aika humalassa. Laulettiin ja kerskailtiin sitte ja syntyipä pieniä riitojakin, mutta ne saatiin aina tukahutetuksi, ettei kovin suurta mylläkkää tullut.

* * * * *

"Mitä h−ttiä te täällä meluatte!"

Tokkalan isäntä se oli, joka tällä tavalla tervehti luhdissa olijoita, vihaisen näköisenä seisten ovella kasakanpamppu kourassa.

Kortit katosi heti miesten käsistä ja viinapullot pöydältä. Haudan hiljaisuus syntyi ja useatkin olisivat pujahtaneet ulos, mutta isäntä seisoi ovella, etteivät uskaltaneet.

"Vai te sen tuhannen vietävät täällä meluatte kun komppania ryssiä!
Ulos heti, taikka − −!"

Isäntä kohotti pamppunsa uhkaavaan asentoon ja astui ovelta keskelle huonetta. Pelkoisimmat pistäytyivät heti ovesta ulos ja toisetkin seurasivat jälessä, vaikka hitaammin. Antti tuli viimmeisenä ja uhkaavasti katseli hän isäntää, mutta sanaakaan lausumatta meni hänkin rappusia alas, kun ei isäntä enää huutanut eikä häristellyt pamppuansa.

Isäntä pysähtyi luhdin solaan katsomaan, mihin nuo mellastajat menivät, mutta oli jo pilkosen pimeä, ettei hän nähnyt enää ketään. Maantieltä kuuli hän laulua sekä kirouksia.

Samppo oli hiipinyt ensimmäisenä luhdista ja mennyt liiterin taakse odottamaan Anttia. Käsikaulassa he sitte lähtivät maantielle, toisten jälkeen ja lauloivat:

    Mäntykissa sanoi että;
    "Kymmenen saa tulla
    Viis' saa lyödä puukolla
    Ja toiset viisi puulla."

"Kuule Antti", alkoi Samppo puhua, laulettuansa värssyn loppuun. "Antti, minä lyön Hattulan Köystiä vasten kuonoa, tuletko auttamaan minua, jos hän suuttuu ja rupeaa päälleni käymään?"

"Tulen, tulen minä", vakuutti Antti. "Lyö vaan että paukkuu, kyllä minä
Köystin lepytän."

Samppo käveli hetken ääneti. Viimein alkoi hän itkeä tihuuttaa ja kiristellä hampaitansa. "Mitä hänen tarvitsi… muutama! Luuliko hän itseänsä paremmaksi… muutama!…"

Ja Samppo itki niin, että Antin tuli häntä oikein sääli..

"Älä nyt huoli tuosta", lohdutti hän osanottavaisesti, "lyö, ja lyö oikein miehen kädellä, että muistaa sen vielä huomennakin."

* * * * *

Kylän raitille oli kokoontunut lähes parikymmentä miestä, osaksi naineita ja vanhempiakin miehiä. Mäkisen Matilla oli ollut elotalkoo ja siellä oli jo juomingit juotu ja miehet tulleet raitille, kaikki hyvässä hutikassa. Siinä sitte hyörittiin ja pyörittiin, vaikka kellään ei ollut mitään tekemistä. Puheltiin, laulettiin ja kirottiin vaan, sekä käsikaulassa käveltiin sinne tänne, tuuppien toisiansa.

Kauvan saivat Antti ja Samppo siinä pimeässä ja väenpaljoudessa etsiä Hattulan Köystiä, kunnes vihdoinkin kohtasivat hänen Jussilan Kallen kanssa kävelemässä. Samppo hiipi Köystin seljän taakse, sekä aikoi tämän havaitsematta antaa aimo läiskäyksen hänen poskellensa, mutta horjahti lyödessään sen verran, että kätensä ainoastaan vähän hilpasi Köystin hiuksia ja takaraivoa.

Köysti kuitenkin huomasi heti, mitä Sampolla oli mielessä ja niinkuin ärsytetty karhu, syöksyi kohta hänen kimppuunsa. Mutta sieltä hänen lennätti kohta takaisin Antin voimakas käsi semmoisella vauhdilla, että oli mennä nurin niskoin maantien ojaan. Köystillä oli myöskin puollustajia ja nämät, Jussilan Kalle etupäässä, alkoivat kurittaa Anttia. Miehiä yhtyi kumpaankin puolueeseen, että pian oli kaikki yhdessä mylläkässä. Malmarit ja pannunvarret alkoivat heilua ilmassa ja joilla ei niitä ollut, hyppäsivät maantien vieressä olevasta aidasta katkaisemaan seipään tai aidaksen käteensä.

Kirouksia, siunauksia, voivotuksia ja aidasten pauketta sekä katkomista kuului joukosta. Ystävät ja vihamiehet sekaantuivat toisiinsa, puolueet hajosivat ja jokainen löi sitä, mikä eteensä sattui. Aita ritisi ja ratisi yhtämittaa, sillä kuivat, lahonneet aidakset eivät kauvankaan kestäneet miesten käsissä, vaan katkeilivat pala palalta maantielle ja sitte täytyi noutaa uusia aidaksia.

Kylältä riensi ihmisiä tappelupaikalle, muutamat uteliaisuudesta katsomaan tuota leikkiä, muutamat johdattamaan omaisiansa pois tappelusta. Tulipa joku isäntäkin rauhoittamaan tappelioita, mutta mentyänsä joukkoon, saivat he aidasta päähänsä, niin että täytyi ruveta puollustamaan itseänsä ja sekaantuivat sillä tavoin tappeluun.

* * * * *

Lähes tunnin oli tappelu jo riehunut ylimmillään, eikä vielä tullut mitään sanottavaa vahinkoa, ainoastaan Jussilan Kalle oli saanut aidaksella semmoisen iskun käsivarteensa, ettei voinut kättänsä liikuttaa ja täytyi niin muodoin pysyä pois tappelusta. Monella oli kyllä kuhmuja sekä pieniä puukonhaavojakin ihossaan, mutta ne eivät estäneet antamasta samallaisia toisillekin. Täydessä työssä olivat vielä aidakset ja malmarit, sekä kiroukset, kun kuului hätäinen huuto: "murha…!" Lähellä olevaiset sen ensin kuulivat, mutta kerrottuna levisi se miehestä mieheen.

Aidakset putosi tielle, malmarit taskuihin ja puukot tuppeen miesten käsistä. "Mitä? − Kuka murhattu on?" kyseli toinen toiseltansa, sillä siinä pimeässä ei erottanut mitään semmoista tapausta. Mutta toiseen päähän sitä paikkaa, missä tappelu oli riehunut, riensi jokainen. Siellä makasi mies selällään tienvieressä, heikosti valittaen.

"Kuka hän on?" kysyttiin, kun ei pimeässä voitu erottaa miehen kasvoja.

"Tokkalan Samppo", vastattiin.

"Kuka häntä on lyönyt?"

Vastausta ei kuulunut muuta kuin hiljainen kuiske: "Kaisan-Antti."

Tokkalan isäntä, joka oli saanut asiasta tiedon ja kiireesti rientänyt tappelupaikalle, raapasi tulitikulla valkean, tutkiaksensa, missä kohdassa ruumista haava oli. Mutta kauhistuksella vetäsi hän päänsä takaisin, kun näki rinnassa, juuri sydämmen kohdalla ison haavan, josta pulppusi verta kuten vettä lähteen silmästä. Ympärillä olevat naiset itkivät sekä siunailivat ja outo oli miestenkin mieli, siinä äänetönnä tuijottaessaan kuolevaan.

Tokkalan isäntä raapasi toisen kerran tulta ja katseli valkean valossa ympärillään seisovia miehiä. Silmänsä kohtasivat heti Antin, joka kalpeana ja liikkumatonna katseli maassa makaavaa.

"Sinäkö tämän olet tehnyt?" kysyi isäntä kiivaasti häneltä, osoittaen kädellään Samppoa.

"Minä" vastasi Antti kolkosti, kääntämättä katsettansa pois kuolevasta.

Isäntä aikoi vielä jatkaa tutkimistaan, mutta keskeytyi, kun Antti kumartui maahan ja otti Sampon kuin pikku lapsen syliinsä, sekä lähti kantamaan häntä Tokkalaan, jonne kaikki väki maantieltä seurasi häntä.

Tupaan tultuansa laski hän taakkansa lattialle ja käski noutaa lukkarin, joka oli taitava haavainsitoja. Turhaksi kyllä nähtiin hänen apunsa tässä asiassa, mutta lähti kuitenkin yksi miehistä Tokkolan hevosella häntä hakemaan.

Samassa astui nimismieskin tupaan. Hän oli saanut tiedon tappelusta ja rientänyt sitä ehkäisemään, mutta joutui liian myöhään. Tappelu oli tapeltu ja verinen todistus siitä makasi lattialla.

"Kuka tämän on tehnyt?" kysäsi hän kiivaasti, huomattuaan haavan Sampon rinnassa. Tutkivasti tarkasti hän jokaista miestä tuvassa ja silmänsä pysähtyivät Anttiin, joka oli pahoin veristänyt vaatteensa, kantaessaan Samppoa maantieltä.

Antti tunnusti peittelemättä rikoksensa, mutta sanoi erehdyksestä lyöneensä Samppoa. Hän oli aikonut lyödä Hattulan Köystiä, syystä, että tämä oli lyönyt häntä tukevalla aidaksella päähän, niin että hän oli horjahtanut maantien ojaan. Sieltä oli hän heti hypännyt tielle ja iskenyt puukon Sampon rintaan, luullen häntä Köystiksi, joka olikin heti lyötyänsä hiipinyt toisten taakse piiloon.

Veri virtasi yhä Sampon rinnasta, vaikka Tokkalan isäntä koetti sitä estää, sitomalla riepuja haavan päälle. Kuolonkalpeat huulet liikkuivat, kuin olisi hän aikonut jotain puhua, mutta mitään ääntä ei kuulunut. Hengitys heikkoni ja jokainen arvasi hänen loppunsa olevan käsissä.

Isäntä kallisti korvansa alas hänen puoleensa, kuullaksensa hänen sanojansa. Mutta ei hän kuullut muuta kuin hiljaista kuisketta, josta ei erottanut sanaakaan. Ja pian senjälkeen veti Samppo viimeisen henkäyksensä…

* * * * *

Ja sitte kolisi kahleet kylässä, käräjiä käytiin ja kaksitoista vuotta elämästään tuomittiin Antti viettämään Kakolan kolkoissa komeroissa.

Nuorukaisten elämä oli vähän aikaa senjälkeen hiljaista ja siivoa, ei juotu eikä tapeltu; laulettiin vaan lauluja, joita Antti oli Vaasan linnassa, tuomiota odottaessaan sepittänyt tuosta murhatapauksesta. Mutta pian unhottui Antti ja hänen laulunsa. Juominen ja tappeleminen alkoi taas vähän ajan kuluttua ja pitkitettiin siksi, että tuli taas yksi murhatapaus muistuttamaan elämän raakuutta…

* * * * *

Mutta tyytyväisenä istui Pikkutuvan Suska mökissänsä, kehräten Tokkalan emännälle villoja, tuona tappelun jälkeisenä päivänä. Isohko hiilusta oli takanperässä, johon pulleakylkinen kahvipannu oli saanut polttavan sijansa. Loukko oli täpösen täynnä seipään ja aidaksen kapuloita, joita Suska tavan takaa mielihyvissään katseli.

Hän oli aamulla aikaisin käynyt Tokkalassa piimää noutamassa ja huomannut samalla matkalla nuo aidaksenpalaset, jotka tappeliat jo illalla olivat valmiiksi katkoneet, käyttäen toistensa päitä hakkuupölkkynä. Hän oli kantanut ne kaikki mökkiinsä ja päässyt sillä tavoin ainakin viikoksi huolettomaan elämään polttopuun suhteen. Hän oli vanhapiika ja asui yksin mökissänsä, jonka vuoksi hänen täytyi itse hankkia kaikki tarpeensa, niin polttopuut kuin muutkin. Se oli siis suuri helpotus hänelle, kun sai niin läheltä tuommoisia hyviä puita, ettei tarvinnut metsästä saakka niitä kiskoa…

Mutta hän oli ainoa henkilö kylässä, joka oli hyötynyt tuosta tappelusta. Kukaan muu ei siitä osaansa kiittänyt…

MÄKITUPALAISTEN HÄÄRETKI.

Puolen virstan päässä kylästä, karjatien vieressä, oli pieni kaksi-ikkunainen mökki, jota omistajainsa sukunimen mukaan nimitettiin Mäkituvaksi ja yhtä usein myöskin "Suutarin tuvaksi", syystä, että Hemppa, sen omistaja oli arvoltaan suutari, tai paremmin sanoen, oli se ollut aikoinaan. Nyt ei hän sitä ammattia kuitenkaan enää harjottanut, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ollut työtä, hän kun teki kengät niin vanhanaikaista mallia. Nuorempia suutareita oli ilmestynyt paikkakunnalle, jotka tekivät kengät uusimman muodin mukaan, ja sen jälkeen ei Hemppaa ollut ottanut kukaan työhönsä, paitsi ainoastaan hätätilassa, milloin ei muita sattunut olemaan saatavissa.

Oli myöskin toinenkin syy, miksi hän oli joutunut virkaheitoksi ammatissansa. Hänellä ei näet ollut milloinkaan mitään kiirettä työssänsä, teeskeli vaan hiljaksensa, että viipyi aina tavallista kauemmin talossa; ja moittivatpa vielä hänen palkkaansakin liian kalliiksi.

Jäätyänsä työttömäksi suutarinammatissa, täytyi hänen päiväläisenä ruveta hankkimaan itsellensä ja perheellensä elatusta. Ei se ollut hänelle kovinkaan ruikuista, kulkea kuokkuulla, heinänteossa, ynnä muissa talouden töissä, mutta mennä vaan täytyi, tuuli eli satoi, sillä nälkä oli hyvä pakottaja.

Perhettä oli hänellä vaimo ja seitsemän lasta, joista kuitenkin jo kaksi oli palveluksessa. Maija, − se oli hänen vaimonsa nimi, − oli kunnollinen kuppari ja ansaitsi paljon sillä työllänsä. Tosin ei kupparin palkka ole suuri, mutta Maija oli semmoinen, ettei hän mielestänsä saanut koskaan kyllin palkkaa, vaikka olisi hyvinkin maksettu. Panetteli aina selän takana, että niin ja niin vähän se ja se antoi, ja se on semmoinen… niin että ihmiset koettivat tukkia hänen suutansa, maksamalla palkkansa kaksinkertaisesti.

Mäkitupalaiset eivät huolineet enempää kuin moni muukaan säästää, silloin kun olisi ollut säästämistä. Vähän niinkuin herroiksi elettiin silloin kun oli varoja, mutta niiden loputtua täytyi panna "suu säkkiä myöten". Luonteeltansa olivat he tuommoisia maailman kunnian pyytäjiä, jotka tahtovat sen saavuttaa ainoastaan puheillansa eikä − niinkuin se tavallisesti saavutetaan, − kiitettävillä töillä.

* * * * *

"Nyt sataa… Mennäänkö tänäpäivänä ollenkaan Rantalaan heinäntekoon?" kysyi Maija eräänä heinäkuun aamuna, tullessaan ulkoa.

Hemppa makasi vielä kaikessa rauhassa vuoteellansa. Kuultuansa Maijan puheen, kohotti hän äkkiä päänsä vällyistä ja virkkoi:

"Sataa?"…

"Niin… tuollaista tihua… ei se oikeaa sadetta ole, ja minä luulen, että se pian lakkaa."

Hemppa painoi taas päänsä tyynyihin ja veti vällyt korvillensa. Tupa tuntui niin kolkolta ja kylmältä, mutta vällyjen alla oli lämmin ja hyvä olla, niin ettei Hempalla ollut yhtään halua sieltä lähteä.

"Jääköön siksensä se meno tältä päivältä… kun sataakin ja… nuo kenkänikin on niin rikki, että tarvitsevat paikkaamista, ja…" puheli Hemppa puolinukuksissa sängystä. "Keitä nyt sitä kahvia… kyllähän niitä on muitakin päiviä… työhön mennä."

"Kahvit on kaikki… mistä sitä keitetään?" muistutti Maija.

"Kaikki… Mikä ne on lopettanut ja minä hiljan olen naulan tuonut?"

"Juotu ne on… ei niitä muualle ole pantu. Eilen illalla keitin viimeiset."

"Jussin pitää lähteä sitte kohta hakemaan… Jussi, nouse ylös!"

"Mutta onko sitä rahaakaan enää?…

"Onhan sitä vielä viisikolmatta penniä, en minä ainakaan ole sitä mihinkään pannut."

"No en minä ainakaan… saattaa se olla…"

Ja Maija meni etsimään pöydän laatikosta rahakukkaron, josta löysi kun löysikin viisikolmatta penniä.

"Kuuletko Jussi?… nouse ylös, sun pitää lähteä porvariin!" karjui
Hemppa.

Jussi heräsi sekä alkoi hieroa silmiänsä.

"En minä mene… menköön Niiles urisi Jussi.

"Niiles!… vai Niiles siinä taas pitäisi olla… Laita joutuun sieltä ylös, tahi tulen ja annan tuota kohennusta kalloosi!…"

Maija seisoi takan luona ja heristi kohennusta kädessään sekä katseli tuikein silmin Jussia.

Jussi nousi ähkyen vuoteeltansa sekä alkoi pukea vaatteita päällensä. Maija antoi hänelle viisikolmatta penniä sekä käski tuoda sillä kahvea ja sokeria ja; "käy pian", huusi vielä hänen peräänsä.

* * * * *

"Nyt on sade pian kaikki… tuolta on jo taivaan ranta aivan selkeä", ilmoitti Maija katsellessaan ulos ikkunasta.

"Olkoon… en minä kehtaa ainakaan Rantalaan lähteä."

"Mutta jos isäntä suuttuu, kun ei mennä vaikka niin varmaan lupasit?"

"Suuttukoon. En minä ole hänen kanssansa mitään varmaa kauppaa tehnyt, että pitäisi joka päivä työssä olla kuin rengin", vastasi Hemppa äreästi ja nousi ylös.

Samassa tuli Jussi porvarista. Hänellä oli toisessa kädessä kahvit ja sokerit, toisessa kirje.

"Katsokaa, mikä porvarista annettiin", sanoi hän, näyttäen isällensä kirjettä.

"Mikä se on, mistä se tulee?"

"Suu−suu−tari Herman−manni Mä−mäki−tupa", tavasi Hemppa kirjekuoresta.

"Sinulle kirje… mistä se tulee?" ja Maijakin tuli katsomaan tuota ihmettä.

Tuskinpa oli Mäkitupalaisille tullut koskaan ennen kirjettä ja sentähden oli se nyt niin uutta ja merkillistä. Sykkivällä sydämmellä alkoi Hemppa repiä kirjettä auki ja yksissä mielin alettiin sitte tavata sen sisältöä.

Pitkän tavaamisen jälkeen tulikin se selville. Se tuli Hempan veljentyttäreltä, joka oli jossakin kaukana ulkoseurakunnassa ollut jo monta vuotta palveluksessa. Nyt oli hänelle tulossa häät ja kaikkein nöyrimmästi pyysi setäänsä ja hänen vaimoansa niitä läsnäolollaan kunnioittamaan.

Aatelkaas, mikä kunnia köyhälle mökkiläiselle.

"Vai jo Saima nyt ottaa miehen… ja niin pieni tyttönen oli kun sinne lähti… Noo, kyllähän se taitaa olla jo kolmannella tai neljännelläkolmatta… ei se niin varhaista…" paneskeli Maija mielihyvissään ja rupesi polttamaan kahvia.

Hemppa tarkasteli yhä vielä kirjettä.

"Yhdeskolmatta päivä… nyt on seitsemästoista. Kolme päivää on meillä valmistusaikaa… Kyllä sinne ehditään", päätti hän, laskien kirjeen pöydälle. "Kyllä nyt vielä aikaa on, mutta mistä saadaan rahaa?" huomautti Maija.

"Niin… rahaa pitää olla. Minä tarvitsen uudet vaatteetkin, sillä pyhävaatteeni ovat niin kuluneet."

"Ja minä tarvitsisin myöskin uuden hameen ja kengät."

"Ja sitte pitäisi vielä olla häihinkin rahaa, ei sinne muuten kehtaa mennä."

"Jussin-Kreetalla on hyvä 'tiipettitanttu', joka on niinkuin tehty minulle; kun saisin sen häneltä lainaksi."

"Miks'ei saa, kun menee pyytämään. Mutta mistä helkkarista saadaan rahaa vaatteiden ja kenkäin ostoon?"

Hemppa kynsi tuskaisena päätänsä.

Heillä oli lehmä, jonka olivat ennen parempina päivinänsä ostaneet.
Tämä nyt muistui Maijan mieleen ja hän virkkoi:

"Eikö myödä tuota lehmää, ei me sitä niin kipeästi tarvita, on vaan niin paljon vaivaa sen elättämisessä?"

"Jaa, se lehmä!… sen sopisi myödä… mutta kuka sen nyt sitte ostaisi tässä hädässä?"

"Jussin-Kreeta on ollut lehmää vailla, eikä tuo ostaisi, varsinkin jos antaa vähän huokeammalla."

"Sepä olisi hyvä, jos hän sen ostaisi!" iloitsi Hemppa. "Minä menen sitte koettamaan, jos saisin kirkonkylän kauppiaalta vaatteiden ja kenkäin ainekset lainaksi, niin että lehmän hinnan saisi ottaa kaikki häihin, ei sinne kehtaa kovin vähillä rahoilla mennä", toimitti Hermanni ja alkoi nakella vaatteita päällensä.

"Mutta mistä saamme hevosen?… Sinne on matkaa viisi peninkulmaa", huomautti Maija.

"Rantalasta se saadaan. Ei se kehtaa isäntä kieltää, kun olemme olleet siellä niin paljon työssä. Ja voin myöskin luvata hyvän palkan, kyllähän leikkuuaikana sopii maksaa. − Eikö se kahvi ole jo valmista?"

"On kyllä… vähän selkeää vaan", sanoi Maija ja nosti pannun takanpartaalle, sekä kaatoi kahvikupillisen kylmää vettä sen päälle.

"Sun pitää sitte mennä kysymään siltä Kreetalta, ostaako hän sen lehmän ja samalla voit myöskin pyytää sitä tiipettitanttua lainaksi. Minä menen sinne porvariin ja takaisin tullessani käyn katsomassa Haapalan räätäliä, jos hän joutaisi tekemään minulle vaatteet. Ja Rantalassa sopii myöskin käydä samalla matkalla, pyytämässä sitä hevosta", esitti Hemppa, Maijan asetellessa kahvikuppia pöydälle.

"Ja pyydä Rantalasta myöskin niitä uudempia linjaalirattaita, ne vanhemmat ovat jo niin rumat ja huonot", sanoi Maija.

"Sopii noita puhua, mutta taitaa olla niin ja näin, jos hän niitä antaa. Ajattelee vaan, että kyllä meille kelpaa huonommatkin. Mutta jos lupaan niistäkin muutamaksi päiväksi leikkuulle, niin eiköhän sitte saa".

Maija kaatoi kahvea kuppeihin ja alkoi Hempan kanssa juomaan. Kolme kuppia särpivät he kumpikin. Jussi ja Niiles saivat myöskin kupin. Toiset "kakarat", vielä makasivat eikä heille olisi pannusta enää tullutkaan.

"Kuinka paljon minä sitte siitä lehmästä vaadin", kysyi Maija valmistellen itseänsä lähtemään Jussin-Kreetan luo.

"No, vaadi nyt ensin vaikka seitsemänkymmentä narkkaa ja siitä sopii sitte alentaa vaikka neljäänkymmeneen markkaan", vastasi Hermanni.

"Mutta pitäisköhän ensin laittaa ruokaa ja syödä eine, ennenkuin mennään?" tiedusteli Maija.

"Kyllähän sitä ennättää sittenkin syödä, kun saadaan asiat reilaan ja tullaan takaisin. Jussi saa laittaa perunat takalle ja pitää hyvää valkeaa alla, että ovat pehmeitä siksi, kun tulemme", saneli Hemppa ja alkoi hänkin valmistautua matkalle.

* * * * *

Ihana päivä oli tullut ulkona. Kirkkaasti säteili aurinko sinervällä taivaalla, suloisella lämmöllään virkistäen äsken kastunutta ruohostoa.

Mutta Hemppa oli enemmän pahoillaan kuin hyvillään ihanasta päivästä. Hän arveli vähän vaikeammaksi käyvän hevosen saannin Rantalasta, kun oli tullut niin hyvä luokoilma eikä hän ollut mennyt sinne, vaikka oli luvannut. Hän mietiskeli jos jonkinlaisia asioita, joita voisi sanoa syyksi siihen, kun ei sopinut työhön tulla, mutta ei hän tahtonut löytää sopivaa. Sen hän viimein päätti sanoa syyksi, että aamulla oli ollut rintansa niin kipeä, ettei uskaltanut lähteä työhön, ja sopii sanoa vaikka niinkin, että se on vieläkin kipeä, mutta on kumminkin jo vähän helpottanut, että pääsee liikkumaan… paremmin vaan uskoo, kun niin sanoo…

Hemppa ohjasi ensin askeleensa kirkonkylään ja päätti vasta takaisin tullessaan käydä räätäliä ja hevosta pyytämässä. Olisi omassa kylässäkin ollut kauppapuoti, mutta hänen oli sinne jo ennestäänkin velkaa ja köyhyytensä oli siellä paremmin tunnettu, niin että arvasi, ettei sieltä enää mitään saisi velaksi, varsinkaan niin paljoa kuin hän tarvitsi. Sentähden meni hän kirkonkylään, jos onnistuisi siellä paremmin.

"Onko teillä verkaa?" kysyi hän mahtavasti, kun tuli puotiin.

Puukhollari silmäili pitkään kysyjää ja ajatteli kenties että; mikä "poku" tuo onkaan, joka noin kopeasti puhuu?

"On kyllä", vastasi hän sitte ja nosti ison verkapakan tiskille.

"Mitä tämä maksaa kyynärä?"

"Neljä markkaa."

"Se on liian kallista."

"Niin, mutta se on myöskin hyvää."

"Kyllä tämä hyvää on, mutta se on kallista sittenki. − Alentakaa vähän."

"Ei sovi."

"No, mitatkaa minulle viisi kyynärää."

Puukhollari mittasi viisi kyynärää ja antoi sen Hempalle, sanoen:

"Kaksikymmentä markkaa."

Hemppa heitti veran käsistään tiskille ja sanoi:

"Nahkaa minä vielä ostaisin."

Puukhollari nosti taas ison kasan nahkoja tiskille, josta he sitte yhdessä Hempan kanssa valitsivat semmoisia kappaleita, kuin hän tarvitsi.

Puukhollari punnitsi ne ja heitti Hempalle, sanoen:

"Viisi markkaa."

"Siis yhteensä viisikolmatta markkaa?" yhdisti Hemppa.

"Niin", vastasi puukhollari.

Hemppa alkoi molemmin käsin kopeloimaan taskujansa. Ensin koetteli hän housun taskut, sitte takin taskut ja viimeiseksi liivin, mutta mistään ei tullut mitään hänen käteensä.

"Missä… missä… katsos kummaa!… mihinkä… on… joutu… nut… mun kukkaroni?" paneskeli hän, tarkastellessaan toiskertaan lakkariansa. "Ihmeellistä, ja minä kun varmasti luulen muistavani, että otin sen lakkariini, kun lähdin kotoa."

Puukhollarin suu meni ivalliseen hymyyn, kun näki Hempan teeskentelyn.

"Eiköhän lie joku varastanut?" sanoi hän osanottavaisesti.

"Ei, ei kyllä se kotiin varmaankin on jäänyt, ei se olisi voinut pudotakaan matkalla", vastasi Hemppa päätään puristaen ja lisäsi vielä, puukhollariin arasti katsahtaen: "Kirjoittakaa nyt se kirjaan, kyllä minä huomenna tulen maksamaan, kun pitää täälläpäin muutenkin kulkea."

"No, sittehän voitte viedä nuo tavaratkin samalla, kun tulette maksamaan?" kiusasi puukhollari.

"Ei sovi, kun pitää jo tänäpäivänä alkaa tekemään vaatteita, että tulisivat valmiiksi siksi, kun häihin pitää lähteä", selitti Hemppa.

"Mikä teidän nimenne on?" kysyi puukhollari. "Hermanni Mäkitupa."

Puukhollari merkitsi nimen ynnä maksettavan summan kirjaan.

"Huomenna minä sen maksan… ei tarvitse epäillä… olisin maksanut kohtakin… mutta tuota… kun tuota… jäi se kukkaro…" toimitti Hemppa kootessaan ostoksiansa kainaloonsa. Puukhollari painoi kirjansa kiinni ja heitti sen hyllylle. Hemppa ei uskaltanut enää katsahtaakaan häneen vaan sanoi "hyvästi" ja lähti kiireesti ulos puodista. Pelkäsi hän vielä tullessaan maantiellekin, että tullaan peräänsä ja huudetaan kääntymään takaisin.

Mutta kaikeksi onneksi ei kuulunut ketään. Hempan sydän alkoi rauhoittua yhä enemmän, mitä kauemmaksi hän kulki puodista. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin tavantakaa vilkasi taaksensa… mutta ei siellä mitään näkynyt…

* * * * *

Matkalla poikkesi Hemppa Haapalaan pyytämään räätäliä tekemään hänelle vaatteita.

"Huomennako?" kysyi räätäli ihmetellen, kun Hemppa vaati häntä jo huomiseksi. "Mihin sinulla niin on kiire? Aijotko akan ottaa jo varalta, jos toinen kuolee, vai mitä verkavaatteilla teet? Vai oletko valittu virkamieheksi?"

"Eivätpä ole ymmärtäneet valita minua vielä miksikään eikä akkaa myöskään taida pappi antaa, ennenkuin toinen kuolee", vastasi Hemppa nauraen. "Mutta minua on haastettu häihin ja tarvitsen verkavaatteet, että pitäisivät paremmasta."

"Missä nyt häitä vietetään, eikä minua ole haastettu?" kysyi räätäli.

Hemppa mainitsi sen.

"Kovimpa ovat kaukana. Koska pitää lähteä?

"Ensi pyhä-aamuna."

"Nyt on torstai… No, ehkäpä minä saan ne vaatteet siksi valmiiksi. Mutta tänne sinun täytyy jättää ne ainekset… en minä kehtaa teille tulla yksien vaatteiden tekoa varten… näin kiireenä työaikana."

"No, ei silläkään ole väliä… panen Jussin tuomaan tänne napit ja vuorit… Saako sitte lauantai-illalla tulla hakemaan?

"Kyllä… eivät tiedä muuten häiksi joutua, jos eivät silloin ole valmiit."

Hemppa jätti veran penkille ja lähti, nahkapalaset kainalossa Rantalaa kohden. Hevosta vaan puuttui, kaikki muut asiat olivat reilassa hääretkeä varten ja sitä meni hän nyt kuulustamaan. Ja hän oli melkein varma sen saamisesta, sillä hän tiesi Rantalan isännän semmoiseksi "kitupiikiksi", joka ottaa penniä kukkaroonsa, mistä vaan saa, noin niinkuin rehellisellä tavalla. Hän oli tarkka hevosiltansa, mutta Hemppa ajatteli, että kun hän lupaa tulla muutamiksi päiviksi leikkuulle, niin huomaa isäntä sen kyllä, että siinä jää muutamia päiväpalkkoja omaan kukkaroon eikä hevonen tule sen huonommaksi.

Puolipäiväisellä oltiin juuri Rantalassa, kun Hemppa astui tupaan.

"Onko Hemppa ollut menneenä yönä 'likkaan' yrittämässä, koska on nahkoja saanut?" kysyi Rahka-Jussi, eräs päiväläinen.

"Olin minä ja sain oikein hyvää nahkaa, ettei sitä kohtaakaan kun aikatavasta", vastasi Hemppa.

Isäntä nousi pöydästä ja meni kamariin, jonne Hemppa heti seurasi häntä, vetäen oven kiinni jälkeensä.

* * * * *

"Mitä Mäkituvan 'Tuusanalla' nyt oli niin salaista asiaa, jota ei sopinut muiden kuullen ilmoittaa?" kysyi Rahka-Jussi isännältä, tämän tullessa kamarista. Hemppa oli jo vähän aikaa sitten mennyt tiehensä.

"Hevosta hän oli vailla… sanoi lähtevänsä pyhäaamuna häihin", selitti isäntä naurahtaen.

"Mihin?… Missä nyt on häät?" kysyttiin useasta suusta.

"Järvilahden Saimalla… sillä Hempan veljentyttärellä, joka oli
Latvalassa piikana ja sieltä lähti muille maille", selitti isäntä.

"N−n seurakunnassa hän on ollut koko ajan, sitte kun lähti viisi vuotta takaperin täältä", ilmoitti Kerituvan Liisa.

"Ja sinnekö Hemppa nyt lähtee häihin! Täältä on sinne ainakin viisi peninkulmaa matkaa."

"No, lupasitteko hevosen?" kysyi Rahka-Jussi.

"Lupasinhan minä, kun hän lupasi tulla siitä kymmeneksi päiväksi leikkuulle."

"Kymmeneksi päiväksi!… voi miesrukkaa!… Mitä hän aikoo talvella syödä, kun kesän tekee työtä yhden hääretken tähden? Varmaankin hän nämät kolme päivää nyt valmistelee itseänsä hääretkelle, ettei työhön jouda. Sitte viipyy häissä vielä ainakin kolme päivää, ja ehkä siellä väsyykin tanssiessa sen verran, että tarvitsee päivän tai pari levätä, kun kotiin pääsee. Lähes kaksikymmentä päivää menee sillä tavalla hukkaan parhaana työaikana!"

"Erehdytpä Jussi laskuissasi", huomautti Antti, Rantalan renki.

"Ka, ei se paljon vaille kahdestakym…"

"Ei yhtään vaille, vaan hyvän joukon ylitse", keskeytti Antti. "Laskit vaan Hempan työpäivät etkä huomannutkaan, mitä Maija sillä ajalla ansaitsee."

"Kas perhana!… sitä en huomannutkaan."

"Mitä tuossa nyt räknäilette… käy varmaankin kateeksenne, kun ei teitä ole kutsuttu?" sanoi Kerituvan Liisa, "antaa heidän mennä silloin, kun pääsevät… ei heitä usein häihin vaadita."

"Niin on… menköön vaan… Silloin köyhä juo, kun hän saa, oli sitte pitkäperjantai taikka pääsiäinen. Mutta pelkään vaan, että tulevat sitte minun syötettäväkseni, kun hääateria lakkaa maistumasta", sanoi Rahka-Jussi nauraen.

"Mitä Hemppa sanoi syyksi, kun ei tänä aamuna työhön tullut?" kysyi
Antti isännältä.

"Rintansa sanoi olleen kipeän ja mitä muuta hän valitteli… en muista kaikkia."

"Eiköhän laiskamato vaan kömpinyt maksalle, kuten usein ennenkin… tai tunsi jo aamulla, että pitää levätä… jaksaa sitte paremmin häissä tanssia", saneli Antti.

Tähän tapaan jatkoi väki puhettansa Mäkitupalaisista siksi, että ruokatunti oli lopussa, jonka jälkeen he menivät korjaamaan heiniä latoon.

* * * * *

Mutta keveällä mielellä riensi Hemppa kotiinsa. Asiansa oli onnistunut melkein paremmin, kuin hän oli osannut toivoakaan. Jos Maija vielä on saanut lehmän kaupaksi ja tiipettitantun lainaksi, niin olisi kaikki hyvin. Ei tarvitsisi muuta kuin Maijalle vaan laittaa kengät ja sitte oltaisiin valmiit matkaan.

Kahvi oli Maijalla keitettynä, kun Hemppa tuli kotiin. Hemppa silmäili heti ympäri huonetta etsien tiipettitanttua, josko Maija oli sitä saanut, ja − tuossa se lepäsikin tuolilla mustana ja kiiltävänä kuin silkkivaate.

"Ostiko Kreeta lehmän?" kysyi Hemppa.

"Osti… mutta ei hän seitsemääkymmentä antanut."

"Kuinka paljo vaan?"

"Viisikymmentä markkaa."

"No, oli sitä siinäkin… vaikka kyllähän lahtarilta olisi enemmän saanut, mutta mistäpä niitä nyt tähän hätään tuli…"

"Juo nyt… ei taida olla kuumaakaan… luulin sinun tulevan", puheli
Maija kaataessaan kahvia kuppiin.

"Kuinkas kävi porvarissa… saitko velaksi?"

"Sain minä, mutta valhetella täytyi."

"Mitä varten?"

"ED uskaltanut pyytää suorastaan velaksi… ei kumminkaan olisi annettu. Minä kysyin vaan verkaa ja nahkaa niin mahtavasti, kuin olisi ollut satamarkkaa lakkarissa ja puukhollari antoi molempia. Mutta sitte kun olisi pitänyt maksaa, niin olin etsivinäni kukkaroa ja tietysti en löytänyt, koska sitä ei ollut olemassakaan. Sanoin sitte, että kukkaroni olin unhottanut kotiin ja pyysin hänen merkitsemään hinnan kirjaan, sekä lupasin huomenna tulla maksamaan."

Ja Hemppa nauroi, että kahvi läiskyi lattialle kädessään olevasta kahvivadista, niin oli mielestänsä sukkela tuo temppunsa porvarissa.

"Sinä olet aika…" ja Maijaakin nauratti, niin mahdottomasti ukkonsa sukkeluus.

Kahvia juotua ja syötyänsä eineen ja puolipäiväisen yhdessä, alkoi Hemppa etsiä lestiänsä ja suutarinkapineitansa, jotka olivat yksi yhdessä nurkassa toinen toisessa.

"Joko rupeat tekemään niitä kenkiä?" kysyi Maija.

"Jo, ota kenkä pois jalastasi, että saan mitan.”

"Mutta tee vaan pienet ja sievät", varoitti Maija.

Hemppa otti mitan hänen jalastansa, sekä alkoi valmistaa kenkiä porvarista tuomastaan nahasta. Maija oli etsinyt heidän parhaat liinavaatteensa esille ja rupesi niitä pesemään… hääretkellä, näet, tarvittiin niitäkin.

* * * * *

Pyhä-aamu oli tullut. Rantalan isäntä veti uudemmat linjaalirattaat liiteristä, kiskoi pyörät irti ja voiteli hyvästi akselin ihralla, että pyörät pyörisivät helpommin. Sitte otti hän viikatteen ja meni kartanon takaa pellonpyörtänöstä niittämään heiniä, joita sulloi rattaille niin paljon, kuin vaan sopii istuimien alle. Vielä haki hän tuvasta muutamia leipiä, jotka pani rattaille heinien alle, hevoselle evääksi.

Rahka-Jussi ja Antti istuivat tallin seinustalla päivänpaisteessa, pienet piippunysät suussa ja toimettomina katselivat rattaita sekä isännän häärinää niitten ympärillä.

"Liian komeat nuo rattaat Mäkitupalaisille", virkkoi Jussi Antille hiljaa.

"Ovat… olisi heille kelvannut huonommatkin. Kaksi päivätyötä saavat tehdä näistä… vanhemmat rattaat olisivat saaneet ilman", saneli Antti.

Isäntä haki "Pöntin" jokirannasta, jossa se oli ollut syömässä ja valjasti siiat sen selkään, oikein parhaat kirkkosilat.

"Kelpaahan nuo nyt huonommatkin", sanoi Antti.

"Kelpaisihan ne… mutta koska he tahtovat sinne komeasti mennä, niin menkööt… Hyvästi he maksavatkin", tuumasi isäntä.

"Lupa hyvä, mutta anti kinkamainen", virkkoi Jussi.

"Mihin pakosta pääsevät?… täytyy maksaa", vastasi isäntä.

Samassa ilmestyivät Mäkitupalaiset pihalle. Hemppa oli puettuna uusiin verkavaatteisiin ja Maijalla oli tiipettitanttu yllä, sekä silkkihuivi päässä.

"Katsos nyt!" suhahti Jussi hiljaa Antille. "Pitäisköhän ottaa lakki päästänsä, kun noin herroiksi vetelee?"

"Olkoon vaan päässä… eivätpä he taida meitä huomatakaan", vastasi
Antti.

Isäntä talutti hevosen aisoihin.

"Älkää kovin lujaa ajako", varoitti isäntä.

"Ee−ei… mitäs me… kyllä me sinne huomenaamuun joudumme vähän vähemmälläkin…" vastasi Hemppa.

"Niin… ei suinkaan meillä niin kiirettä ole, ettei mennä ennätä. Ei tarvitse pelätä… emme me kovaa aja", toimitti Maijakin.

He nousivat rattaille, Hemppa takaistuimelle ja Maija etuistuimelle. Pöntti lähti juosta hölkkäämään pihalta, mutta Hemppa koki pidätellä sitä kävelemään, ainakin niin kauvaksi, kuin oltiin isännän näkyvissä.

"Mutta jos särkevät teidän uudet rattaat?" sanoi Rahka-Jussi isännälle.

"Mikäpä ne sileällä tiellä… ja maksakoot, jos särkevät", vastasi isäntä.

Mutta Hemppa ja Maija olivat jo mielestänsä niinkuin häissä, kun saivat ajaa hyvällä hevosella ja kiikkuvilla linjaalirattailla. Kyläin kohdalla ja milloin sattui tulemaan ihmisiä vastaan, ajoi Hemppa täyttä ravia, mutta silloin kun ei ollut ketään näkemässä, sai Pöntti vaan hiljaksensa juosta hölkätellä.

Yhden kerran syöttivät he toista tuntia hevosta matkalla. Senjälkeen ajoivat he yhtä mittaa matkansa perille, jossa heitä kohtasi ystävällinen vastaanotto. Hevonen riisuttiin sekä vietiin hakaan ja Maija sekä Hemppa vietiin kamariin, jossa heille osoitettiin kaikkea sitä kohteliaisuutta ja kunnioitusta, mikä niin likeiselle sukulaiselle kuin morsiamen sedälle ja hänen vaimollensa kuuluu.

* * * * *

Häistä ei ole monta sanaa puhuttavaa, sillä ne menivät tavallista menoansa. Mäkitupalaisille annettiin se kunnia, kuin tuleekin varakkaan torpan asukkaille, sillä siksi he ilmoittivat itsensä. Ja he koettivat käyttäytyä myöskin sen mukaan; helisevä hopeamarkka kilahti, joka kerralla pöydällä olevalle talrikille, kun heistä jompi kumpi oli tanssittamassa sulhasta ja morsianta.

Häitä kesti kaksi päivää.

Viinaa annettiin Hempalle hyvällä mitalla, mutta ensipäivänä hän koetti karttaa liiaksi juopumista. Vaan toisena päivänä hän jo erehtyi ja joi niin paljon kuin annettiin. Illalla oli hän niin juovuksissa, että tanssitti tyttöjä niin suuren piirin kuin huoneen lattialle mahtui ja sulhasen ja morsiamen myöskin joukkoon; pelimannit kihnuttivat parhaan kykynsä mukaan viulujansa ja piiri pyöri hurjassa vauhdissa ympäri. Hemppa löi saappaitansa lattiaan, että paukkui ja teki jos jonkimmoisia temppuja tanssiessaan, että katsojat olivat naurusta pakahtua.

Hetki tanssittua hajosi piiri ja kaikki tanssijat vietiin kamariin "ryypyille". Hemppa maksoi kaikkein puolesta eikä hän niin tarkkaan laskenut kuinka paljon antoi, sillä rahaa oli kyllä… lehmän hintaa, näet, oli enin osa jälellä. Senjälkeen vietiin hänkin kamariin ja kestittiin oivallisesti.

Maija katseli nurjalla mielellä tuota Hempan elämää ja koetti salaisesti häntä siitä nuhdella, mutta ei välittänyt hänen puheistansa Hemppa, jatkoi vaan iloansa. Kaappasi hän väliin Maijankin mukaansa tanssiin ja pyöritti häntä, että hiki otsasta tippui.

Mutta illalla myöhään tapahtui Hempalle vähän häpeällinen kohtaus; hän kokosi taas suuren piirin tyttöjä sekä akkoja − Maijakin oli muassa − ja tanssitti heitä oikein miehen tavalla. Mutta sitte kun tuli makson aika, veti hän kukkaronsa esille kuten ennenkin ja otti sieltä rahaa, vaan tulikin ainoastaan kymmenen penniä käteen. Sitä hän käänteli ja katseli kädessään kuin jotain kummitusta, sekä aina väliin katsahti kukkaroonkin, mutta ei siellä mitään ollut. Tanssimassa olleet vetääntyivät häpeissään ulos taikka nurkkiin toisten taakse. Maija oli haleta harmista ja häpeästä kiirehtiessään ulos. Hemppa katseli yhä vielä kädessään olevaa lanttia, kun sulhanen tarttui hänen käsivarteensa sekä talutti kamariin, josta ei häntä enää sinä iltana laskettu tanssihuoneeseen.

Seuraavana aamuna tuli Mäkitupalaisten lähteä kotimatkalle. Maija olikin jo halukas lähtemään, sillä kohtaus illalla oli tehnyt hänen mielensä araksi ja alakuloiseksi.

Mutta Hemppa ei muistanut mitään kohtausta, hänen päätänsä vaan kolotti kauheasti. Mielellä hyvällä otti hän vastaan viinaryypyn, jonka sulhanen tarjosi "päänparanteeksi". Sitte tuotiin vielä kahvia, johon miehet panivat viinaa sekaan, mutta vaimot joivat nisun kanssa.

Aamiaisen syötyä tarjottiin taas viinaa, jota Hemppa halukkaasti käytti hyväkseen, sillä häät olivat lopussa ja pian lähdettiin kotiin. Hän ryyppäsi niin kauvan kun sai, ei sitä aina ollut hänelle tarjona.

Lähellä puoltapäivää johdatettiin hän rattaille, jotka odottivat porrasten edessä. Maija otti ohjakset käteensä ja aikoi ajaa, mutta Hemppa riisti ne häneltä, läiskäytti Pönttiä lautasille, joka siitä pelästyi ja lähti täyttä laukkaa pihasta, niin että Maija töin tuskin kerkesi rattaille.

    "Minä olen Saarijärveltä
    Parantalon Ella;
    Toinen musta tulla pitää,
    Vanki taikka sotaherra…"

… lauloi Hemppa täyttä kurkkua. Pöntti juoksi, minkä jaksoi ja Maija itki ja siunasi, mutta mikään ei auttanut. Tavan takaa löi Hemppa hevosta ja väliajat kiskoi sekä "kuranssasi" sitä ohjaksista, että se meni toiselta puolen tietä toiselle, aina ollen vaarassa kaatua ojaan.

Hädässään toivoi Maija, ettei hän olisi koskaan lähtenytkään tälle retkelle, vaan istuisi kaikessa rauhassa mökissänsä.

* * * * *

Samaan kestikievariin, jossa Mäkitupalaiset olivat häihin mennessään syöttäneet hevosta, ajoi Hemppa taaskin. Pöntti oli valkoisessa vaahdossa, sillä samaa kyytiä oli se saanut tulla koko matkan, kuin lähteissäkin.

Pihalle tultua hyppäsi Hemppa heti rattailta ja meni meluten ja hoiperrellen tupaan, jättäen Maijan siihen hevosen kanssa.

Maija kiinnitti Pöntin marhaminnalla tallinseinässä olevaan renkaaseen ja vei heinät, mitä vielä oli rattailla sen eteen. Tallista etsi hän ämpärin, jolla nouti vettä kaivosta ja antoi hevosen juoda vähän, vaan ei paljon sillä hän oli kuullut, ettei hevoselle saa antaa kylliksi juoda, sen ollessa niin lämpimänä, kuin Pöntti nyt oli. Sitte hän kokoili heiniä maasta, joilla pyyhki vaahdon pois Pöntin karvoista.

"Kun olisi jo kotona!" huokasi Maija suruisesti itsekseen, katsellessaan kuinka ahneesti Pöntti pureskeli heiniä. Mutta toinen puoli matkaa oli vielä kulettava ja sillä ajalla voi tapahtua jos jotain, kun Hemppa oli tuommoinen riivattu…

Raskaasti huoaten istui hän tallinseinustalla olevalle puunpölkylle. Elämä, joka hänestä oli häihin mennessä ollut täynnä iloa ja riemua, oli nyt muuttunut katkeraa katkerammaksi. Vähältä oli hän itkuun pillahtaa, ajatellessaan sitä häpeää ja vahinkoa, joka heille oli tullut osaksi tästä retkestä, josta hän oli luullut tulevan iloa ja kunniaa. Lehmä oli mennyt, porvariin oli viisikolmatta markkaa velkaa, hevosesta saa tehdä kymmenen päivätyötä… Ja mitä näistä kaikista menoista oli ollut hyötyä?… Tullut naurunalaiseksi häissä… saa tästälähin kärsiä köyhyyttä ja kurjuutta!… Kenties porvari vie saatavistaan heiltä mökin, eivät he kuitenkaan voi sitä muuten maksaa…

Tuvasta kuului Hempan laulu ja Maija hypähti peljästyneenä ylös sekä meni kiireesti tupaan. Hemppa istui pöydän luona penkillä erään vanhanpuoleisen miehen vieressä, joka näytti olevan yhtä pöhnässä kuin Hemppakin. Useita olutpulloja oli heiden edessään pöydällä.

"Ei sinun saa enää juoda… olet kyllä muutoinkin juovuksissa", kielsi
Maija sekä tarttui hänen käsivarteensa, kehottaen: "tule pois".

Mutta Hemppa ei lähtenytkään, kehotti vaan Maijaa menemään ulos, jos ei sisällä huvittaisi olla. Maija koetti vetää häntä väkisin, mutta ei saanut paikalta liikahtamaan.

"Älä nyt akka… hulluhan sinä olet!… Anna miehesi juoda silloin kun saa, ei hän aina saa… Kyllä tässä on poika, joka maksaa. Korpelaisella on rahaa niinkuin muutakin ruhaa", kerskasi vieras, ja alkoi laulaa hoilottaa:

"Kyllä meillä pojilla raha piisaa…"

"Tule nyt Hemppa, lähdetään kotiin", rukoili Maija.

"Mene tiehesi, kuppari!" huusi Hemppa äreästi ja samalla survaisten
Maijaa, että tämä oli kaatua lattialle.

    "Söiskö kuppari silakkaa
    Vaikka se vähän janottaa?
    Kellariss' on olutta,
    Joka sen janon sammuttaa…"

… lauloi Korpelainen, polkien jalallaan tahtia sekä sormillaan pöytään naputtaen.

Maija meni patapenkille istumaan ja rupesi pakinoimaan emännän kanssa, pitäen kuitenkin yhä silmällä Hemppaa ja hänen uutta toveriansa.

"Olutta!" huusi Korpelainen emännälle, "tuokaa olutta. Ei täällä ole kuin tyhjät kuoret, eikä tyhjästä mitään nuolla… Kuusi pulloa!"

"Ette niin paljoa tarvitse. Kolme pulloa piisaa", vastasi emäntä ja meni noutamaan niitä kellarista.

Maijan teki mieli kieltää häntä enää antamasta, mutta ei ehtinyt kun emäntä jo kumartui kellariin.

Kolme pulloa toi emäntä pöydälle ja avasi korkit. Hemppa tarttui ahneesti pulloon sekä kaatoi lasit täyteen ja sitte ryypättiin.

Pian oli pullot taas tyhjänä ja Hemppa alkoi tahtoa uutta. Mutta Maija kuiskasi emännälle, ettei hänelle saa enää antaa.

Korpelainen nousi pöydästä ja sanoi käyvänsä ulkona sekä tulevansa kohta takaisin. Mutta tunti kului ja kaksikin eikä häntä kuulunut.

Hemppa hoiperteli ja lauleli lattialla sekä tahtoi emännältä olutta, mutta tämä ei antanut, muistutti vaan, että vanhatkin oli vielä maksamatta. Maija vapisi, kuullessaan maksosta puhuttavan, sillä hän pelkäsi, että sitä ruvetaan Hempalta vaatimaan, koska Korpelaista ei kuulunut takaisin; ja millä Hemppa maksaisi?… Hänellä ei ollut rahaa kuin kymmenen penniä, jos sekään lie enää tallessa.

"Tule nyt… lähdetään jo kotiin", kehotti Maija, tarttuen Hempan käsivarteen ja vetäen häntä ovea kohden.

"Maksakaa ensin nuo oluet… kuusi pulloa", muistutti emäntä.

"Ei me… maksakoon se, joka ne on ostanutkin", vastasi Maija hätäisesti.

"Hän on mennyt tiehensä ja tämä mies on juonut yhtä paljon kuin hänkin.
Maksakaa vaan pois!" käski emäntä.

"Ei meillä ole rahaa… ei penniäkään…"

Samassa tuli isäntä tupaan ja emäntä ilmoitti heti hänelle, että Hempan oli kuusi olutpulloa maksamatta.

Isäntä alkoi kiivaasti vaatia maksoa. Maijan täytyi itkusilmin selittää, ettei heillä ollut yhtään rahaa sekä pyysi, että isäntä ottaisi makson Korpelaiselta, joka ne oli ostanutkin. Mutta isäntä ei tyytynyt siihen. Korpelainen oli pötkinyt tiehensä, ettei häneltä voinut maksoa vaatia; siis täytyi sen tulla Hempalta.

"Antakaa joku pantti, ellei rahaa ole", kehotti isäntä.

"Ei meillä ole mitään… muuta kuin vaatteet päällä", selitti Maija.

Isäntä meni kamariin ja palasi kohta takaisin, kantaen kädessään uudennäköistä, kotikankaasta tehtyä takkia. Hän näytti sitä Maijalle ja sanoi:

"Kas tässä… Riisutaan mieheltä tuo verkatakki ja pannaan tämä sijalle, niin olemme kuitit. Verkatakki on senverran parempi tätä, että saatte nuo kuusi pulloa ollutta välirahoiksi."

Maija ensin vastusteli, mutta kun ei muuta keinoa ollut päästä tuosta pälkähästä, niin suostui hän viimein ja takki riisuttiin Hempalta sekä vaihdettiin toiseen. Se oli lihavan kievarin isännän takki ja niin iso, että melkein Maijakin, yhdessä Hempan kanssa, olisi sopinut sen sisään.

Senjälkeen vietiin Hemppa melkein väkivallalla rattaille sekä asetettiin takaistuimelle istumaan, että Maija voisi istua etuistuimella ja ajaa hevosta. Pian kuitenkin Hemppa taas valloitti ohjakset ja Pöntti sai näytellä juoksulahjojansa.

Kievarin isännän takki lainehti Hempan yllä kuin aava meri tuulen raivotessa.

* * * * *

Kotohaassa, lähellä Mäkituvan mökkiä olevalla niityllä, olivat Rantalaiset heinänteossa. Toinenpuoli sarkaa oli jo eilen niitetty sekä hajoteltu heinät kuivamaan, mutta rankka ukonsade oli ne kastellut niin pahoin, että isäntä pelkäsi niistä tulevan häränheiniä.

Kello kymmenen ajoissa aamupäivällä tuli loppukin sarkaa niitetyksi. Sen jälkeen käytiin käsiksi haraviin sekä ruvettiin kääntelemään noita sateen pilaamia heiniä, jotka päältäpäin jo olivat vähän kuivahtaneet.

"Hyvin Mäkitupalaisia huvittaakin häissä, kun eivät vielä ole kotiin tulleet", sanoi Rahka-Jussi isännälle, joka haravoitsi hänen vierellänsä toisella pellolla.

"Hyvin… Olisi sieltä jo luullut ehtivän takaisin. Lähtiessään sanoivat, että niinkuin eilen-illalla jo ainakin ovat kotona, vaikka kauvankin viipyisivät… Epäilen, ehtivätkö vielä tänä iltanakaan kotiin… muutamat laiskurit!… Vaivainen hullu annoin sinne hevoseni rääkättäväksi", paneskeli isäntä harmissaan.

Kello yhteentoista tulivat heinät pidellyiksi, jonka jälkeen lähdettiin kotiin puolipäiväiselle. Tie kulki Mäkituvan pihan poikki. Siinä seisahtuivat kaikki, kun huomasivat hevosen vähän matkan päässä karjatiellä, joka oli tulossa Mäkitupaa kohden. Jokainen tunsi sen heti Rantalan Pöntiksi ja arvasivat Mäkitupalaisten siinä palaavan hääretkeltänsä.

Mutta rattailla ei näkynyt Hemppaa ensinkään, Maija vaan yksin istua könötti takaistuimella. Vakavana asteli Pöntti, laiskasti hännällään piiskaten kärpäsiä, jotka surisivat hänen ympärillänsä.

Kummastuneena katseli Rantalan väki pihaan ajavaa matkuetta. Hemppakin oli rattailla, mutta millaisessa asennossa? Rattaiden pohjalla hän makasi pitkällänsä kuin lasarettiin vietävä, puhumatta sanaakaan tai antamatta mitään elon merkkiä itsestänsä. Ainoastaan hiljainen hengitys ilmoitti hänen elävän.

"Mitä nyt on tullut? Mitä on tapahtunut?" kyselivät Rantalaiset hämmästyksissään Maijalta, joka äänetönnä astui alas rattailta sekä alkoi päästämään Pönttia aisoista.

"Reisiluu murskana, toinen käsivarsi sijoiltansa", ilmoitti Maija puoleksi itkien, katseellaan osoittaen Hemppaa.

Siunauksia ja voivotuksia kuului naisten joukosta.

Miehet katselivat äänettöminä rattailla makaavaa ja isäntä kysyi ihmetellen:

"Missä semmoinen onnettomuus on tapahtunut?"

"Matkalla, takaisin tullessa…"

Ja Maija alkoi kertoa, miten onnettomuus oli tapahtunut. Humalapäissään oli Hemppa, eräästä kestikievarista lähdettyä ajanut, niinkuin juopuneella on tapana ajaa. Maija oli pyytänyt ja rukoillut sekä väkivallallakin koettanut riistää häneltä ohjaksia, mutta Hemppa oli ylläpitänyt isäntäoikeutensa sekä ajanut itse, ruoskinut hevosta sekä laulaa loilottanut, kuten "ulkomaan susi". Niin oli kulettu hyvä matka, kunnes oli tullut vastaan synkkä metsä, jossa tie kulki korkean harjanteen ylitse. Ahteen päällä oli Hemppa lyönyt hevosta, josta pelästyneenä tämä oli lähtenyt hirmuista laukkaa alaspäin. Puolitiessä ahdetta oli ollut äkkinäinen mutka ja Hemppa oli vielä ajanut pienen, tien vieressä olevan kiven päälle, josta oli seurauksena, että rattaat olivat hirmuisella vauhdilla lentäneet kumoon tienviereen. Rattailla olijat olivat paiskautuneet kivien ja pensaiden sekaan metsään. Maija ei ollut saanut mitään suurempaa vammaa, sillä hän oli osunut tiheään katajapensaikkoon. Mutta toisin oli Hempan laita. Hän oli lentänyt kivikkoon, jossa oli satuttanut itsensä niin pahoin, ettei voinut jäsentänsäkään värähyttää.

Maija oli ollut tukalassa tilassa. Avuttomana, kenties kuoleman kielissä oli Hemppa maannut kivikossa eikä Maija voinut mitään hänen hyväksensä. Pöntti oli ollut kuristumaisillaan kaatuneiden rattaiden edessä. Sen oli Maija saanut kuitenkin pelastetuksi, päästämällä vapaaksi aisoista.

Samassa oli sattunut kulkemaan muutamia matkustavaisia, jotka heti olivat rientäneet onnettomille avuksi. Rattaat oli nostettu tielle ja matkustavaisten kuormista pantu niiden pohjalle heiniä, joiden päälle Hemppa oli asetettu makaamaan.

Tutkittaessa oli huomattu Hempan reisi pahoin loukkaantuneeksi, mutta käsivarressa ei suurta vikaa ollut havaittu.

Matkustajat olivat neuvoneet Maijaa viemään Hempan erääseen taloon, jonka isännässä ilmoittivat olevan jäsentohtorin "vikaa". Mutta sinne oli useita virstoja matkaa. Hiljaa ja vakavasti oli täytynyt kulkea, sillä joka nytkähdyksellä valitti Hemppa kipeästi.

Ankara ukonilma oli vielä kohdannut heitä matkalla, yhä lisäten matkan vaivoja.

Läpikastuneina ja viluisina olivat he vihdoin tulleet matkustavaisten osoittamaan taloon. Siellä oli hevonen viety hakaan ja Hemppa kannettu tupaan, jossa isäntä oli sitte sitonut ja laastaroinut hänen vammansa. Vasta seuraavana aamuna olivat he sieltä taas lähteneet kotia kohden.

Semmoinen oli lyhykäisyydessään Maijan kertomus, jota Rantalan väki äänetöinnä kuunteli.

Senjälkeen kannettiin Hemppa rattailta tupaan, jossa asetettiin vuoteelle makaamaan. Pöntti asetettiin jälleen aisoihin ja Rantalaiset veivät sen mukanaan.

Päivällispöydässä oli puheen aineena ainoastaan Mäkitupalaiset ja heidän hääretkensä. Jokainen tiesi hyvän keinon, millä Hempan onnettomuus olisi tullut vältetyksi; nimittäin sen, että olisivat pysyneet kauniisti mökissänsä.

"Ja millä tavalla he tästälähin elävät?" kysyi renki Antti huudahtaen. "Säästössä ei heillä ole muuta kuin velkaa eivätkä he myöskään voi mitään ansaita, ainakaan muutamaan kuukauteen, sillä Maijankin aika menee Hemppaa hoitaessa. Lehmänsäkin jo kerkesivät myömään ja rahat ovat varmaankin huvenneet häissä."

"Milläkö elävät? Hassujahan sinä kyselet! Tiedätkö mitä vaivaisten-makasiinilla on virkaa tuolla kirkon luona ja niillä jyvillä, joita sinne joka vuosi kiskotaan semmoisilta, jotka ovat liian ylpeitä, voidaksensa kerjätä? Sieltä annetaan suurusta sureville ja tuommoisille kovanonnen kokeneille, kuin Mäkitupalaiset nyt ovat. Ehkä he elävät tästä lähin paremmin vaan kuin ennen. Tähän saakka on heidän täytynyt työllä ja hiellä ansaita jokaisen leipäpalansa, nyt saavat he vaan maata, kyllä vaivaiskassa elättää!" puheli Rahka-Jussi pilkallisesti.

"Liekö tuokaan kovin hauskaa, olla armopaloilla?" arveli Antti.

"On se Hempalle ainakin paljon hauskempaa kuin esimerkiksi kolmenkyynärän syvyisestä kydönojasta saven nostaminen", vastasi Jussi.

"Tuskimpa vaivaiskassa lie kovin runsas antimissaan, että sillä voisi herroiksi elää?" arveli taas Antti.

Isäntä oli nurpealla mielellä, ettei häntä jutteleminen huvittanut. Viidettä päivää olivat Pöntti ja uudemmat linjaalirattaansa olleet Mäkitupalaisten käytettävänä ja maksusta ei taida tulla enää puhettakaan. Taitaisi olla parempi, jos hän antaisi heille vähän elatuksen apua… mokomille lurjuksille!…

Äkäisenä viskasi hän lusikkansa koriin ja nousi pöydästä.

* * * * *

Ja Mäkituvan Hempasta ei tullut enää entistä Hemppaa, ainakaan terveyden puolesta. Useita viikkoja viruttuaan vuoteellansa parani hän vähitellen niin, että voi jo kainalosauvain avulla kulkea, missä halutti, ja pian ilman niitäkin. Mutta semmoista työmiestä ei hänestä tullut koskaan, että olisi itse voinut ansaita perheellensä elatuksen. Määrätty summa jyviä maksettiin hänelle joka syksy ja kevät vaivaisten makasiinista omien ansioinsa lisäksi. Kolme vanhimpaa lasta ottivat jotkut kyläläiset palvelukseensa, niin että heille jäi vaan kaksi nuorinta itselleen.

Kirkonkylän kauppias alkoi kohta ensi syksynä vaatimaan heiltä saatavaansa. Ja koska ei heillä ollut sitä maksaa, niin myytiin heidän mökkinsä huutokaupalla.

Mutta kyläläiset antoivat hirren tai kaksikin joka talosta, joista Hemppa sitte keväällä rakensi pienen mökin lähelle entistä asuntoansa, johon muutti asumaan. Siinä he sitte elivät, aina valittaen köyhyyttänsä. Vaivaishoidolta saadut jyvät kulettivat he useinkin porvariin, josta sitte tuotiin kahvin ja sokerin muodossa takaisin.