Hääretkestänsä eivät he puhuneet koskaan mitään, mutta sitä he useinkin aprikoivat, että miksi Jumala jakaa niin epätasaisesti lahjojansa täällä maanpäällä, antaen toisille yltäkyllin rikkautta ja hyvyyttä, toisille taas köyhyyttä ja kurjuutta…
PYHÄNÄ.
Kirkas kesäkuun aamuaurinko paistoi kamarin ikkunasta suoraan Jussin kasvoille, kun hän heräsi unestansa. Lintujen iloinen liverrys ja kalkahteleva karjankello kuului ulkoa.
Kello kävi jo varmaankin seitsemättä, koska karjaakin jo vietiin laitumelle, ajatteli Jussi itseksensä. Luultavasti oli häntä jo käyty herättämässä, vaikka ei hän ollut kuullut. Mutta kuitenkin päätti hän maata niin kauvan, että tullaan toisen kerran; jäsenet tuntuivat vielä niin raukeilta ja hervottomilta, ettei häntä suinkaan haluttanut lähteä lämpösistä vällyistä. Kuitenkin silmäili hän aralla mielellä ovea, odottaen aina, koska isä sen avaa sekä nyrkillään ovea päristäen eikä suinkaan hellimmillä sanoilla vaatii häntä nousemaan ylös ja lähtemään työhön.
Kuinka harmillista sentään on olla toisen orja, vaikkapa kohta oman isänsäkin. Täytyy nousta ylös, kun käsketään, olipa sitte kuinka uni ja väsynyt tahansa, tehdä aina sitä mitä vaaditaan eikä koskaan saa olla, niinkuin itseä haluttaisi. Olla vapaa, oman itsensä herra, − sehän olisi toista!…
Ikkunan alta kuului askeleita, ja joku ääni kysyi:
"Menetkö kirkkoon tänäpäivänä?"
"Kyllähän sinne mennä pitää, koska on näin kaunis ilma", kuului toinen vastaavan.
Kirkkoon?… mitä se merkitsee… onko nyt pyhä?… Niin, aivan oikein! − nyt olikin pyhä eikä Jussi ollut tuota heti muistanut. Olihan eilen ollut lauvantai ja hän oli illalla ollut puoliyöhön saakka kylällä toisten poikain kanssa. Sentähden olikin hän niin raukea ja uninen herätessään.
Jussi tunsi veltostuneet hermonsa virkoavan, silmänsä selkeävän ja raukeat jäsenensä voimistuvan. Peitteen alla alkoi tuntua liian kuumalta, jonka tähden hän heitti sen puoleksi pois päältänsä. Makaaminen ei tuntunut enää läheskään niin suloiselta kuin äsken, kun oli luullut, että heti ylös noustua ja syötyä olisi lähdettävä kydölle kyntämään. Mutta nyt olikin edessä vapaus!… ainakin yhdeksi päiväksi.
Ei hän kuitenkaan vielä noussut vuoteeltansa, vaikka ei makaaminen suuresti huvittanutkaan. Siinä maatessaan oli niin hyvä mietiskellä elämäänsä, sekä kulunutta että tulevaista. Hän mietiskeli miksi hän oli syntynyt tänne maailmaan, oliko hänellä mitään erityistä tehtävää, tai oliko hän tullut, vaan niinkuin joukon jatkoksi elää kitaroimaan päivästä toiseen, siihen asti että kuolema vihdoin vapauttaisi hänet täältä?…
Mikä kurja kohtalo se olisi semmoinen!…
Ajatuksensa kääntyivät siitä lapsuutensa unelmiin. Selvästi esiintyivät ne hänen mieleensä, niinkuin hän lapsuudessaan oli uneksinut. Hän oli kuvaillut itseänsä milloin papiksi, milloin sotapäälliköksi ja jos jonkinlaiseksi virkamieheksi; mutta useimmiten oli hän päättänyt tulla rehelliseksi ja varakkaaksi talonisännäksi. Silloin oli hän miettinyt kodikseen pientä, valkoiseksi maalattua taloa pienen lammin rannalla, tuuhean kuusimetsän syrjässä, jossa rauhassa ja hiljaisuudessa viettäisi aikansa, työskennellen pellolla tai huviksensa kalastellen lammella, ja toisinaan käyskellen metsässä puiden huminaa ja lintuisten laulua kuulemassa.
Ennen kaikkea muuta oli hän kuitenkin päättänyt tulla rehelliseksi, raittiiksi ynnä kaikkea hyvää ja jaloa harrastavaksi kansalaiseksi… Mutta hän oli jo kahdenkymmenen vuotias ja mitä hän oli toimittanut?… Ei mitään… elänyt vaan kuten pakana sekä odottanut aikaa kulumaan, että sitte vanhempana, vanhempana…
Kirottu, miksi olikin hän viettänyt nuoruutensa päivät niin kurjasti!… Mitä oli hän siitä hyötynyt? Ei mitään muuta, kuin saattanut itsellensä huonon maineen!…
Ja Jussia harmitti niin, että alkoi itseksensä kiroilla omaa tyhmyyttänsä ja huolimattomuuttansa, kun ei ollut paremmalla tavalla viettänyt viime vuosia, vaikka olisi kyllä ymmärtänyt.
… Seitsemäntoista vanhana oli hän alkanut seurata muita nuorukaisia pyhäaikoina tansseihin ynnä muihin huvituksiin, mitkä yleensä eivät olleet kovinkaan mieltä jalostuttavaa laatua. Alussa ei hän ollut nauttinut viinaa, mutta tultuansa huomaamaan, ettei sitä katsottu miksikään häpeäksi, jos toverinsa välistä olivatkin juovuksissa, vaan pikemmin oli se kunniakasta eli niin "miehevää", kun he viinapäissään lauloivat ja kerskailivat sekä elivät niinkuin viimeistä päivää. Jussi ei tahtonut olla huonompi kuin muutkaan ja alkoi seurata heidän esimerkkiänsä. Vähän aikaa oli hän varovammin nauttinut tuota ilolientä, karttaen liiaksi juopumista, mutta pian oli varovaisuus kadonnut ja hän alkanut olla yhtä usein humalassa kuin toisetkin. Silloin oli hän aina tehnyt jotain tuhmuuksia, joita sitte selvittyänsä oli katkerasti katunut ja karvastellut, mutta asia ei sillä sen paremmaksi tullut… tehty oli tehty eikä se siitä muuttunut.
Joka maanantai, sen jälkeen kun hän pyhänä oli ollut juovuksissa, oli hän aina päättänyt, ettei koskaan enää maistaisi viinaa. Mutta viikon kuluessa haihtui vähän mielestä viime pyhänä tehdyt tyhmyydet, ja jos sattui seuraavana pyhänä saamaan viinaa − sattui harvoin, ettei sitä jollakin tovereista ollut, − niin joi hän taas melkein havaitsemattaan itsensä humalaan ja teki uusia tyhmyyksiä…
Jussi veti peitteen päällensä sekä päätti olla muistelematta entistä elämäänsä, koska se vaan katkeroitti hänen mieltänsä. Parempihan oli ajatella eteenpäin, että voisi tästälähin ruveta paremmin elämään. Sen hän päätti varmasti, ettei tänäpäivänä ainakaan juo itseänsä juovuksiin, − vaikka olihan se Jaurilan Kustaa eilen illalla sanonut, että hänellä on viinaa, ja sinne oli iltapäivällä myöskin mentävä hyppyyn, mutta…
Samassa äitinsä raotti kamarin ovea sekä vähän kiukkuisella äänellä sanoi:
"Jos et nouse syömään sieltä, niin minä korjaan ruoat pois… Kirkkoon jo mennään ja sinä siellä vielä maata lojotat! Saisit sinäkin sinne kerran mennä, kun et ole ollut sitte kuin… herra ajan tietää!"
Ovi räiskähti jälleen kiinni.
… Kirkkoonko? Niin, sinne olisi kyllä ollut mentävä, mutta ei oikein haluttanut. Turhaa ajanhukkaa se vaan olisi, koska ei siellä kumminkaan sen paremmaksi tulisi…
Oi mikä paatunut pakana hän jo olikin! Usein oli hän sitä ajatellut sekä väliin rukoillut Jumalaakin, saattamaan häntä paremmalle tielle, kääntämään hänen ajatuksensa pois maailmasta sekä kiinnittämään ne enemmän hengellisiin asioihin, mutta turhaan; hän ei voinut rukoilla sydämmestänsä eikä hänellä ollut suurta haluakaan luopua pois maailmasta. Todellinen parannuksen tekiä oli hänen mielestänsä semmoinen, joka hylkäisi kaikki maailman viattomimmatkin huvitukset, kulkisi murheellisella muodolla kirkossa ja seuroissa ja joka ei koskaan saisi ajatella muuta kuin Jumalaa ja sielunsa autuutta. Semmoiseksi ei hän luullut voivansa tulla ennen kuin hyvin, hyvin vanhana, jolloin on jo kyllästynyt maailmaan ja sen huvituksiin…
Mikä kevytmielinen ajatus! − mutta ei hän sille mitään voinut. Oli hän kyllä lukenut, että ihminen voi olla iloinen, vieläpä iloisempi kuin yksikään maailman lapsista, vaikka hän onkin jumalinen sekä totinen kristitty. Mutta sitä ei hän uskonut, että itse niin voisi olla. Ei; murheellisena, katuvaisena, nöyränä ja − ihmisten pilkan esineenä näyttäytyi hänelle oma kuvansa todellisena parannuksen tekiänä…
Hänen mieleensä muistui, kuinka hän lapsuudessaan oli ollut muutaman kerran äitinsä kanssa kirkossa, tuossa vanhassa, satojen ajastaikojen vanhassa kivikirkossa, joka ulkonäöltäänkin oli niin juhlallinen ja kunnioitusta herättävä, että se tahtomattakin muutti mielen pois maallisista, pakottaen ajattelemaan tulevaista elämää… Ja entä siellä sisällä!… vanha, hopeahapsinen rovasti saarnasi… Jussi ei oikein muistanut, mitä hän saarnasi, mutta Jumalasta ja taivaasta hän puhui niin liikuttavalla ja juhlallisella äänellä… ja lukkari sekä seurakunta veisasivat niin kauniisti, kuin joukko taivaan enkeleitä. Hänestä oli tuntunut kuin Jumala itse näkymättömänä majailisi kirkossa. Ristiinnaulittu Vapahtajan kuva saarnastuolin päällä ynnä muut pyhäinkuvat kirkon seinissä ja alttarilla olivat häneen vielä lisänneet jumalanpalveluksen juhlallista vaikutusta.
Mutta nyt?…
Uusi kirkko seisoi uljaana ja komeana kuivalla ja alastomalla mäentörmällä. Ihmetellen oli Jussi usein katsellut sen korkeata tornia, taidokkaasti rakennettuja seiniä ja mietiskellyt, että sen rakentamiseen on mahtanut mennä monta tiilikiveä, mutta mitään jumalallisia ajatuksia ei se ollut hänessä herättänyt. Sisällä oli kaikki kaunista ja taidokasta, mutta astuessaan sinne oli hänestä aina tuntunut, kuin olisi tullut teaatteriin, jossa näytellään samaa kappaletta, jonka hän oli jo satoja kertoja nähnyt ennenkin. Pappi teki virkansa alttarilla ja saarnastuolissa, lukkari soitti mestarillisesti urkuja ja muutama hyvältä veisuuääneltään kopeileva henkilö veisasi urkujen mukana. Kaikki oli hänen mielestänsä niin ulkokullaista, koneellista…
Hänessä itsessään tietysti vika oli, että se siltä näytti. Hänen sydämmensä oli niin kiintynyt maailmaan ja sen huvituksiin, ettei se jumalanpalveluksesta välittänyt. Papin saarnatessa oli häntä aina unettanut, ties' mistä syystä, mutta se vaikutti häneen kuin kehtolaulu lapseen. Jos hän oli tarkasti koettanut kuunnella saarnaa, niin ei hän kauvan voinut, vaan erehtyi pian muihin ajatuksiin…
Oi kuinka hän oli elänyt!… Mitähän siitä vielä seuraa?…
* * * * *
Raskaalla mielellä nousi Jussi ylös ja puki vaatteet päällensä.
Katsellessaan ulos ikkunasta, ilostui hän hiukan, nähdessään auringon
kirkkaasti loistavan vaaleansinervällä taivaalla… Päivä oli kaunis…
Elääkö hän itse kauniisti tänäpäivänä?…
Hän meni tupaan. Se oli tyhjä asukkaista, ainoastaan kissa makasi koivet ojennettuna takalla. Kirkkoon kai olivat ihmiset menneet…
Ruoat oli korjattu pois pöydältä, mutta Jussi tiesi kyllä, missä niitä säilytettiin. Perunavadin ja viilipurkin nosti hän kaapista pöydälle ja rupesi syömään. Myöhäiseksi oli jäänyt aamiainen, mutta sitä paremmalta se maistui.
Kello löi kymmenen.
Jussi luki lyönnit, mutta luuli erehtyneensä sillä ei hän uskonut aamun niin pitkälle vielä ehtineen. Vilkaistuaan viisareihin osoittivat ne kuitenkin samaa.
Syötyänsä korjasi hän ruoat jälleen kaappiin ja pesi kasvonsa kylmällä vedellä sekä peilin edessä kampasi ja tasoitteli lyhyeksi leikatun tukkansa.
Mihin mennä… mitä tehdä?… Nyt oli hän valmis viettämään lepopäivää… vapaudenpäiväänsä, mutta millä tavalla sitä viettäisi? Hän oli tänäpäivänä vapaa, mutta mitä nyt vapaudessaan tekisi? Ottaisiko virsikirjan tuolta hyllyltä ja lukisiko siitä tämän päivän evankeliumin?… Ei… ei sillä kuitenkaan sen paremmaksi tulisi… Jumalan sanan pilkkaamista se vaan olisi, lukea sitä ulkokullatulla mielellä… Olisi tuolla kamarissa ollut pari kirjaakin lainastosta, "Papin tytär" ja "Iislannin kalastajat", mutta ei niitäkään nyt haluttanut lukea… Arkina, lepoajoilla nuo kyllä ehtii lukea…
Aholassa olisi häntä huvittanut käydä katsomassa, onko Kalle kotona, mutta hän ajatteli, että pitäisi edes kirkonajan pysyä kotona. Ehtisi hänet sittekin vielä tavata…
Mielensä alkoi käydä taas alakuloiseksi, kun ei mitään huvitusta löytynyt. Silmillään haeskeli hän ympäri tupaa, keksiäksensä jotain ajankuluketta. Nurkkakaapin päällä, tuolla katonrajassa oli iso, vanhanaikuinen kuvaraamattu, jota hän ennen nuorempana oli usein lukenut. Tiesi hän sen kyllä ennestäänkin, mitä se sisälsi… mutta jospa tuota nyt huviksensa… ei tässä ollut nyt muutakaan tekemistä…
Hän kiipesi penkille ja astui siitä toisella jalallaan pöydän syrjälle sekä otti raamatun alas ja laski sen pöydälle. Paksu pöly peitti sen kannet, mutta ei Jussi kehdannut hakea takanorresta riepua sitä pyhkiäksensä… napsautti vaan hakaset auki ja levitti kirjan eteensä…
Toinen Samuelin kirja se siinä aukesi ensimmäiseksi, mutta ei sitä haluttanut lukea. Kuningasten kirjat ja Aikakirjat oli hän myöskin lukenut moneen kertaan ennenkin. Viimein kohtasi hän Salomon sananlaskut… Niissä ehkä olisi hyviä neuvoja ja opetuksia… Neljännen luvun puolivälistä alkoi hän lukea:
… Kuule siis, minun poikani, ja ota minun puheeni, niin ikäs vuotta on monta. Minä johdatan sinua viisauden tielle, ja saatan sinua käymään oikialla retkellä, niin että koskas vaellat, ei sinun käymises ole ahdas: ja koskas juokset niin et sinä loukkaa sinuas. Pidä kuritus, älä hylkää häntä; kätke häntä, sillä hän on sinun elämäs. Älä mene jumalattomain askelille, ja älä astu pahoin tielle. Jätä se pois ja älä käy siinä: karta sitä ja mene ohitse. Sillä ei he…
Ovi avattiin ja Jussin täytyi keskeyttää lukunsa, nähdäksensä, kuka tulija oli. Se oli Aholan Kalle. Hän näytti väsyneeltä ja raukealta kuin olisi vastikään unesta herännyt.
"Pane nyt hiiteen, vai Raamattua… Aijotko tehdä pienen parannuksen, kun Raamattua olet ruvennut 'leesaamaan?'"
Kallen puhe oli pilkallista, mutta ilman mitään tarkoitusta. Ilman aikojaan vaan sanoi, kun ei ollut muutakaan puhumista.
Jussi löi kirjan kiinni ja vastasi:
"Rupesin tuota tässä joutessani katselemaan, kun ei ollut muutakaan huvitusta."
Kaapin päälle, entiselle sijallensa asetti hän jälleen raamatun ja meni kamariinsa jonne haastoi Kallenkin tupakoimaan. Vaikeasti kävi puhe, kun ei kumpaisellakaan tahtonut olla mitään sanomista.
Kalle sytytti piippunsa ja heittäytyi selällensä vuoteelle. Jussi istui ikkunan edessä tuolilla, nojaten kyynäspäitään pöytää vasten ja haukotteli tämän tuostakin… "Kun tämä kirkonaika taas pian loppuisi, että saisi lähteä kylälle!" virkkoi Kalle tuskaisena.
"Sepä… kyllä se aika sitte taas kuluisi."
"Kun olisi viinaa…"
"Minulla ei ainakaan ole yhtään."
"Ei minullakaan… mutta Jaurilan Kustaa sanoi hänellä olevan; eikö lähdetä sinne?"
"Kun tultaisiin ensin kirkosta."
"Siihen on vielä monta tuntia, ennenkuin sieltä tullaan! Ei täällä kehtaa niin kauvan odottaa."
Jussi mietiskeli hetkisen, kumpiko olisi parempi, olla kirkonajan kotona vai lähteä Jaurilaan? Samahan tuo on, kummassako oli… mielensä kuitenkin paloi Jaurilaan vaikka olisi kotonakin… ei hän kumminkaan voisi kirkonaikaa oikealla tavalla viettää…
"No, lähdetään vaan; en minä ole vastaan muuta kuin körttiröijyä enkä sitäkään, jos se on punainen."
Pojat kavahtivat jaloilleen ja menivät ulos. Jussi lukitsi porstuan oven jälkeensä ja asetti avaimen porrasten alle, sen tavalliseen kätköpaikkaan, josta jokainen talonväestä voi sen löytää. Senjälkeen lähtivät he kävelemään toista kylää kohden.
Ilma oli mitä ihanin. Pienet lumivalkeat pilvenhattarat leijailivat sinervällä taivaalla kuin jääkappaleet aavalla merellä. Aurinko paistoi kirkkaana ja loistavana puolipäivän korkeudessa. Sen liiallista lämpöä vilvastutti hilpeä länsituuli.
Jussin mieli kävi taas hieman iloisemmaksi, katsellessaan kaunista luontoa. Viinan himo alkoi hälvetä. Hän päättikin jo itsekseen, ettei niin paljoa ainakaan juo, ettei tiedä miten olla, kuin eleä… sen verran vaan, että on hyvällä tuulella, että ilman ujostelematta kehtaa olla toisten joukossa…
Reippaasti käveltyään saapuivat he pian Jaurilaan. Porstuakamarista, joka oli Kustaan hallussa, kuului ihmisääniä. Siellä olikin Kustaa ynnä kaksi muuta poikaa. Puolillaan oleva viinapullo seisoi pöydällä.
"Joko tekin nahjukset viimmeinkin kerkesitte!" huudahti Kustaa puolijuopuneena, nähdessään Jussin ja Kallen tulevan. Hän kaatoi lasin viinaa täyteen ja otti sen käteensä sekä virkkoi, Jussiin ja Kalleen katsoen:
"Ottakaa esimerkki… näin ryypätään", ja kohotti sitte lasin huulilleen sekä yhdellä siemauksella nielasi sen sisällyksen.
Sen jälkeen täytti hän lasin uudestaan.
"Jussi… ota ryyppy."
"En minä ryyppää."
"Se on pakosta kuin köyhän kuolema… Noh!"
"Kyllä minä vuoroni pidän, mutta en paljon ryyppää."
"Senverran vaan, että tyhjäksi tulee."
Jussi maistoi vähän ja alkoi laskea lasin pöydälle, mutta Kustaa esti, sanoen:
"Ellet päästä 'pohjaksi', niin heitän silmillesi!"
Jussi maistoi taas vähän, mutta Kustaa ei antanut myöten vaan pohjaksi sen piti tulla.
"Sinähän nyt olet mies, kun et uskalla yhtä ryyppyä ryypätä!" pilkkasi
Santalan Jaska, joka myöskin puolijuopuneena hoippoili lattialla.
"Hän on vaan niin olevinaan… Anna mennä, että saan kaataa toisillekin!"
"Se menee päähän", vastusti Jussi. "Päähän sitä kaadetaankin."
"Suuhun minulla on ollut tapana sitä kaataa."
"Eikö suu ole päässä?"
"En minä ryyppää tätä kaikkea… tulen taas niin juovuksiin…"
"Mitä se tekee näin hyvänä vuonna eikä paljon huononakaan… Anna vaan mennä."
Ja Kustaa tarttui Jussin käteen, jossa lasi oli ja työnsi sitä suuta kohden.
"Suuhun pitää, sanoi Kölli-Matti silakalle."
"No, saakeli, jos ei tässä muu auta niin menköön", sanoi Jussi ja tyhjensi lasin suuhunsa.
"Kas niin. Kelpasi kyllä vaikka siinä vain komeili", ilkkui Kustaa, täyttäessään lasia.
"Ja hyvää olikin", sanoi Jussi, vaikka paha irvistys suussa todisti toista.
Sitte oli Kallen vuoro ja hän laski ilman pakottamatta pohjaksi.
"Tämä meidän elämä on liiaksi hurjaa… Pitäisi heittää hiiteen tuo juominen", esitteli Jussi.
"Hurjaa se pitääkin olla", vastasi Kustaa ja alkoi laulaa:
"Hurjasti elin, että kunniani meni,
Mutta en minä sure sitä:
Nuorella ijällä ja hulivili luonnolla
Hurjasti elää pitää!…"
Ja niin sitä ryypättiin ja laulettiin, laulettiin ja ryypättiin. Jussikin alkoi pian tuntea viinanhöyryjä päässänsä; mielensä muuttui vapaaksi ja ylpeäksi. Hän muuttui talonpojasta kuninkaaksi…
Hetki Jaurilassa ryypättyä, mentiin Santalaan jatkamaan samaa tointa. Sieltä taas palattua Jaurilaan kulkivat he toinen toisensa kannattamana laulaa loilottaen ja pitäen kauheata meteliä…
* * * * *
Puolipäivän jälkeen alkoi nuorisoa, poikia ja tyttöjä kokoontua Jaurilaan. Isäntä ja emäntä olivat poissa kotoa, jonka vuoksi saatiin tanssia niin paljon, kuin vaan huvitti, keltään lupaa kysymättä.
Kustaa antoi ensin viinaa jokaiselle, joka vaan sattui lähellä olemaan. Mutta pian olivat kaikki pullot tyhjänä, joita hän sitte harmissaan alkoi lyödä palasiksi lattiaan. Toiset kuitenkin estivät häntä siitä ja korjasivat pullot pois.
Sitte alkoi tanssi. Harmonikan säveleet voittivat kimakalla äänellänsä kaiken muun melun ja pari toisensa jälkeen alkoi pyöriä lattialla.
Jussi eli kuin toisessa maailmassa; mahtavana pokkuroitsi hän lattialla, paljoakaan tietämättä tai huolimatta, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Harmonikan säveleet hän kuuli ja jalkansa tahtoivat mennä sen tahdin mukaan, mutta ne olivat jonkun toisen vallassa, eivätkä totelleet häntä ensinkään. Tyttöjä hän otti tanssiin, mutta erehtyi aina tahdilta ja tytöt jättivät hänet siihen. Tämä suututti Jussia, mutta mikään ei auttanut. Väliin kaatui hän pitkäksensä lattialle tanssivien jalkoihin, jolloin useampia paria kaatui hänen päällensä. Kaikki nauroivat ja ilvehtivät hänelle, mutta ei hän sitä huomannut, sillä ympäristö tanssi yhtenä sekasotkuna hänen silmissänsä.
Toverinsa, joiden kanssa hän oli juonut, pitivät myöskin aika mellakkaa, mutta he pysyttelivät enemmän syrjäpuolissa, ulkona tai Kustaan kamarissa.
Jussi hoiperteli myöskin kamariin, jossa tapasi Kustaan.
"Onko sinulla viinaa?" kysyi hän tältä. "Ei."
"Lähdetään meille, minä laitan."
"Lähdetään vaan, mutta kutsu Mattilan Tuomaskin, että päästään hevosella."
"Onko hänellä hevonen?"
"On."
Pojat lähtivät etsimään Tuomasta, jonka pian tapasivatkin porstuassa, jossa hän oli vilvoittelemassa.
Tämä oli mieluisa seuraamaan kutsua. He kiipesivät rattaille ja Tuomas sivalsi piiskalla hevosta selkään, niin että se lähti täyttä laukkaa pihasta.
Vinha vauhti pyörrytti humalaiset miehet vielä hurjemmalle tuulelle.
Jussi ja Kustaa alkoivat laulaa:
Miehelle ei mitään tee
Jos ryypyn, kaksi ottaa,
Vaan kolmas se mieltä koettelee
Ja neljäs älyn voittaa.
"Ei saa nyt laulaa, tuolla tulee pastori", kielsi Tuomas, joka oli aivan vesipäällä.
"Tulkoon vaikka rovasti, mitä hänen meihin tulee", vastasi Jussi alottaen taas laulun:
Vettä juovat lehmät ja lampaat
Vaan pojat ne juovat viinaa…
Kääntyessä Jussin kotiin olivat rattaat vähältä lentää tienposkeen, mutta Tuomas sai parhaaseen aikaan hevosen hiljentämään vauhtia, ettei niin käynyt.
Jussi ja Kustaa huojuivat sinne tänne rattailla, ymmärtämättä muuta kuin laulaa, laulaa; ja sitä he tekivätkin, että kylä kajahteli.
Tuomas pidätti hevosen tallin eteen ja pojat alkoivat kömpiä alas rattailta. Tämä onnistuikin toisille hyvin, mutta kun Jussi aikoi hypätä alas, tarttui hänen jalkansa johonkin ja hän syöksyi pää edellä kiviseen pihaan.
Toiset auttoivat hänet taas jaloillensa ja huomasivat hänen otsaansa tulleen ison haavan, josta virtana valui verta.
Tuomaan avulla pääsi hän sitte kamariinsa, jossa heti vaipui lattialle makaamaan. Tuomas istui tuolille ja Kustaa hoippaili edes takaisin lattialla, kehottaen Jussia nousemaan ylös sekä etsimään viinaa, niinkuin oli luvannut. Mutta Jussi ei tiennyt tästä maailmasta enemmän kuin sika pohjantähdestä, maata röhötti vaan lattialla, kasvoiltaan valkeana kuin palttina.
Pojat lähtivät pian pois, kun huomasivat, ettei Jussista ainakaan tule miestä.
* * * * *
Raskaat sadepisarat rapisivat ikkunaruutuja vasten, kun Jussi heräsi kohmelostansa. Huone oli melkein pilkkosen pimeä, niin että hän sai vähän aikaa tarkastella, ennenkuin tunsi sen omaksi kamariksensa. Synkkä mustanharmaa taivas näkyi ikkunasta ja rankka vesisade tuntui raivoavan ulkona.
Mitä olen taas tehnyt… kuinka olen elänyt?… oli Jussilla ensimmäinen ajatus, muistellessaan kulunutta päivää. Sen hän tiesi varmaan, ettei hyvin ainakaan ollut itseänsä käyttänyt, ja se tieto tuotti tuskan hänen sydämmeensä. Selvästi muisti hän sen, kuin Jaurilassa ensin oli ruvettu juomaan, mutta siitä jälkeenpäin ei hän muistanut muuta kuin laulaneensa ja kerskanneensa…
Kirous!… kuinka oli hän taas elänyt?… Ja mitä ihmiset hänestä nyt ajattelevat? Retkale, hullu, juoppo, ynnä muilla semmoisilla kauniilla nimillä varmaankin häntä nimittävät, jutellessaan hänen tämänpäiväisestä elämästänsä. Ja varmaankin on se alituinen puheenaine kaikilla tanssissa olleilla, kun kohtaavat toisensa. Silloin he tietysti nauravat niin ylenkatseellisesti ja ovat itse olevinaan niin vapaita tyhmyyksistä että… Mokomat lurjukset, nuo tämän maailman ihmiset! Itse elävät yhtä tyhmästi kuin hänkin eikä heistä tee kukaan pilkkaa; mutta annas olla, kun hän vähän elää hurjasti juovuksissa, niin katsovat he hänen päällensä niin pirullisen viekkaasti sekä keskenänsä nauraen juttelevat hänestä… tietysti mitä ilkeintä pilkkaa…
Tuskissaan alkoi hän riisua vaatteita päältänsä. Ne olivat ylt'yleensä liassa ja loassa. Kellon vitjat olivat poikki, mutta kello oli kuitenkin eheänä lakkarissa.
Hän iski tulitikulla valkean ja katsoi kelloon. Se oli kaksi. Kolme tuntia oli siis enää levon aikaa ja niin väsyksissä ja kipeä, kuin hän oli! Päätä pakotti, kuin olisi tuhannen kupariseppää paukutellut siellä vasaroinensa. Polvi oli myöskin kipeä, ettei saattanut kävellä ilman ontumatta. Kaatuessaan kai oli sen jossakin loukannut… Otsassa olevaa haavaa kirveli myöskin. Katsellessaan sitä peilissä, havaitsi hän kasvonsa olevan veritahroissa, niin että hän oli hirveän näköinen. Nenäliinalla koetti hän poistaa verta muodostansa, mutta turhaan; täytyi mennä tupaan vedellä pesemään, kun ei kehdannut aamuksikaan jättää, syystä ettei tahtonut kelienkään näyttää itseänsä sellaisena.
Raskaalla mielellä laskeutui hän sitte vuoteelle. Mielellään olisi hän nukkunut ijäksi, päästäksensä tämän maailman vaivoista ja kiusauksista. Mutta astua semmoisella mielellä kaikkitietävän tuomarin eteen!… sitä ei hän tahtonut. Hän toivoi, että laupias Luoja on kerran johdattava hänen oikialle tielle ja silloin on hän saava rauhan ja levon, joka muussa tapauksessa on mahdotonta.
Mikä kurja raukka minä olen, ajatteli hän, etten voi ohjata itseäni oikein elämään, vaikka varmaan tiedän, etten ennen lepoa löydä, kuin olen maailmasta luopunut, sekä paennut vapahtajani turviin!… Mikä on maailma, että sitä palvelen? Tai onko minulle siitä hyötyä eli huvia?… Ei kumpaakaan! Palvellessani maailmaa ja eläessäni sen muodin mukaan, menevät rahani viinaan ynnä muihin semmoisiin, josta on enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Oikeaa iloa ja huvitusta ei minulla myöskään ole koskaan ollut. Tanssiin ynnä muihin riemupaikkoihin olen rientänyt keveällä mielellä, mutta päästyäni sinne, en ole milloinkaan ollut oikein iloinen; olen aina tuntenut, kuin joku ääni kuiskaisi: Jussi, palaja, käänny takaisin, sillä sinä olet väärällä tiellä. Mutta siitä huolimatta jatkan vaan kulkuani samaa rataa, lohdutellen itseäni; kyllä ehtii vielä vanhempana. Nuorna pitää iloita, kun on ilon aika…
Iltarukouksensa oli vielä lukematta. Sen tähden liitti hän kätensä ristiin ja alkoi rukoilla:
Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun… Voi minua vaivaista kuinka olen taas elänyt!… Mitä Jaurilan Selma nyt minusta ajattelee? Varmaankin ylönkatsoo ja halveksii, johon hänellä on kyllä syytäkin. Ehkä vähän säälii myöskin kehnouteni ja huonon elämäni tähden… Olen aina ajatellut häntä tulevana elämäni kumppalina ja hänkö minusta huolisi, minusta, joka olen huonoin ihminen, mit maailmassa löytyy!… Voi, miksi olenkin elänyt niin kurjasti, vaikka olisin voinut paremminkin elää?…
Tähän tapaan risteilivät Jussin ajatukset siksi, että huomasi rukouksensa menneen väärään. Hän alotti uudestaan, mutta luki vaan paljaita sanoja, ilman mitään ajatusta. Hän tiesi, ettei Jumalalle kelpaa suusta lähtenyt rukous, vaan sen tulee olla sydämmestä. Sentähden koetti hän rukoilla oikein sydämmellisesti:
Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun tahtos, niin maassa kuin taivaassa. Anna meille… tänä… päivänä… Tuleeko minusta koskaan kunnollista ihmistä, jos tämmöistä elämää vietän yhä eteenpäin?… Ei koskaan! Kurjana juopporenttuna, oman itseni orjana saan ehkä viettää koko elämäni… Ei, tästä lähin en maista enää koskaan viinaa, käyn pyhinä kirkossa sekä rupean elämään, niinkuin omatuntoni vaatii; rukoilen joka päivä Jumalaa, että hän opettaisi minua tekemään sitä, mikä hyvin ja oikein on… Vaikka turhaa on minun tehdä enää mitään päätöstä, sillä ei minussa kuitenkaan ole miestä sitä täyttämään. Satoja kertoja olen päättänyt samalla tapaa ja aina rikkonut ensi tilaisuudessa… Oi mimmoinen raukka minä olenkin!…
Rukouksensa oli taas mennyt päin mäntyä ja hän vähän säpsähti sen huomatessaan. Hän alkoi vielä kerran, ajatuksiansa jännittäen, rukoilla:
Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun tahtos, niin maassa kuin taivaassa. Anna meille… tänäpäivänä… meidän… joka… päiväinen…
* * * * *
Loppui kuin nukkuneen rukous, sanotaan ja niin loppui Jussin pyhäkin, yksi vapaudenpäivä. Unissaan oli hän kulkevinaan kapeaa porrasta, josta joka askeleella oli syöksyä synkkään syvyyteen. Lempeä käsi tahtoi tarttua hänen käteensä, johdattaaksensa häntä turvallisesti syvyyden ylitse, mutta Jussi ei huolinut saattajasta, koetti vaan omin voiminsa pyrkiä eteenpäin. Mutta käsi ei sittekään luopunut hänen läheltänsä, vaan seurasi kärsivällisesti häntä, että hän vaaran hetkellä voisi tarttua siihen, pelastaakseen itsensä syvyyteen putoamasta…
KARKURIEN KOHTALO.
I.
Lapsuudestani saakka, − kertoi hän − olin hyvä ystävä ja toveri Allilan Jaskan ja Perämäen Tuomaan kanssa, jotka olivat meidän naapuritalojen poikia. Yhtenä vuonna olimme syntyneet, yhdessä kasvoimme, leikimme ja peuhasimme. Jos teimme hyvää tai pahaa, niin aina olimme yhdessä siinä osallisena. Toisinansa me kyllä riitelimme, mutta siitä taas pian sovittiin ja oltiin yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin.
Rippikoulusta päästyä aloimme elää oikein miesten tavalla; joimme viinaa ja pelasimme korttia, kuten miehet ainakin. Naapurikylän pojille annoimme monta kelpo selkäsaunaa; vaikka usein saimme takaisinkin samalla mitalla.
Allilan Jaska oli varakkaan talon poika samoin kuin minäkin. Luonnoltansa hän oli siivo ja hiljainen selväpäisenä, mutta juovuksissa ylpeä ja riitaisa. Vaikea oli hänen kanssansa pysyä sovinnossa silloin kun ryypättiin, sillä jos hänelle sattui sanomaan sanan joka ei häntä miellyttänyt, niin siitä hän heti suuttui ja antoi kyllä hyvän löylytyksenkin, jos ei häntä vaan hyvin pyytänyt ja mielitellyt.
Perämäen Tuomaan koti oli köyhänpuoleinen, josta Tuomas oli useinkin hyvin pahoillaan, sillä hän luuli köyhyyden olevan syynä siihen, ettei hän ollut oikein arvossa pidetty nuorenväen seurassa. Luonnoltansa oli hän rohkea ja ilomielinen veitikka. Pahin vika hänessä oli se, että hän luuli itseänsä paremmaksi kuin olikaan ja kerskaili usein itsestänsä.
Sillä ajalla, josta kertomuksemme alkaa, olimme yhdenkolmatta vuoden ikäisiä, reippaita, kolmen kyynärän mittaisia veitikoita, kelvollisia ottamaan melkein vaikka minkälaista miestä rinnuksista.
* * * * *
Oli eräs tyyni ja kaunis pyhäaamu, elokuun lopulla. Olin väsyksissä ja uninen, sillä viime yönä olin ollut yöjuoksuilla koko yön.
"Kirkkoon nyt saa laittaa itsensä", sanoi isäni vähän äreästi kirkkoon lähtiessään, sillä minä olin laiska kirkkomies, kävin siellä vaan muutaman kerran vuodessa.
Mutta minua ei haluttanut nytkään kirkkoon. Menin vaan kamariini maata ja nukuin pian sikeään uneen. Vaan pian taas heräsin syystä, että joku veti minua käsivarresta. Avasin silmäni ja näin Perämäen Tuomaan edessäni ja Allilan Jaska istui pöydän päässä tuolilla.
"Vai pyhänä tässä nukkumaan", sanoi Tuomas, puoleksi leikillä.
"No, kun olin niin väsyksissä", vastasin minä haukotellen ja nousin ylös.
Minulla sattui olemaan viinaa ja otin siis viinapullon pöydälle ja kaadoin heille ryypyt. Pojat olivat harvasanaisempia kuin ennen. Imeskelivät vaan ääneti piippujansa, aina väliin puhaltaen aika savukakkareen suustansa. Näin kyllä, että heillä oli joku painavampi asia mielessä kuin hypyt ja tappelut. Yhtä kaikki kysyin niinkuin puheen aluksi:
"Missä tänä iltana hypellään?"
"Minä en tiedä ainakaan", vastasi Tuomas ja lisäsi, "enkä välitäkkään hypyistä, sillä minulla on parempia asioita mielessä."
"Mitkä sen parempia asioita ovat nuorelle miehelle kuin hyppy?" kysyin minä nauraen, vaikka vähän uteliaana.
"On niitä parempiakin", sanoi Tuomas ja alkoi ladata piippuansa. Sitte hän lisäsi; "Jaska ja minä lähdemme kahden viikon päästä Amerikkaan ja tulimme katsomaan, etkö sinäkin lähde?"
"Amerikkaan!" huudahdin minä hämmästyneenä. "Niin, niin. Onko se niin kovin ihmeellinen asia?" sanoi Tuomas.
"Eiköhän sun päässäsi ole vähän vikaa?" sanoin minä leikillä, sillä en uskonut hänen totta puhuvan.
"Ei, kyllä se on täysi tosi", vakuutti Allilan Jaska, "Lavelan Iikka lähtee kahden viikon perästä Amerikkaan ja me menemme hänen seurassansa. Iikka, joka on ollut siellä ennenkin, osaa puhua engelskaa ja tietää kaikki mutkat matkalla; hänen seurassansa on hyvä mennä."
Lavelan Iikka oli eräs mökkiläinen meidän kylän torpilta. Hän oli ollut jo ennen kolme vuotta Amerikassa ja puuhaili sinne nyt taas uudestaan.
"No mutta, veli veikkoset, olettepa unhottaneet, kuinka sinne pääsee. Kuinka saamme passit? Tiedättehän, että meidän pitää keväällä arvanheittoon joka miehen?" huomautin minä.
"Tiedämme kyllä, ja sepä se juuri onkin asia, jonka tähden lähdemmekin
Amerikkaan", vastasi Tuomas, "minä en ainakaan muutoin lähtisikään.
Ja mitä passeihin tulee niin niistä ei ole mitään hätää. Ottaa vaan
Ruotsiin kolmen kuukauden passit, niin niillä pääsee, ja sitte ei
kysytä passia enää missään. Lavelan Iikka sanoi niin."
"Minua ei vanhempani ainakaan päästäisikään lähtemään", tuumailin minä.
"Kysyäppä näiltä, vanhapäiltä, ne ovat aina vastaan, vaikka mitä aikoisi!" huudahti Tuomas. "Minä poika en kysynytkään saako mennä, vaan sanoin ainoastaan, että minä lähden Amerikkaan, laittakaa vaatteita ynnä muuta siihen mukaan."
"Minä ainakin kysyin, mutta ensin ei luvattu ajatella sinnepäinkään, sanottiin vaan, että kotona on työtä ja ruokaa yltäkyllin. Vaan kun minä aikani kiusasin ja tahdoin, niin jo viimein äijä löi seitsemänsataa pöytään ja sanoi: tuoss' on, tee tahtosi", kehahteli Allilan Jaska.
"Teillä ei olekkaan mitään hätää, kun on kotona varoja yltä kyllin, mutta minun vaivaisen pitää ottaa matkarahat lainaksi", virkkoi Tuomas surullisesti.
"Mutta eihän siellä sotaväessä ole niin paha olla, ettei siellä kolmea vuotta tule aikaan?" muistutin minä vielä.
"Miksi ei tuota nyt aikaan tulisi", sanoi Tuomas, "mutta jos sattuisi tulemaan sota, jota aina ennustetaan tulevaksi, niin silloin poikain housut tärisis."
"Mutta eihän sodassakaan kaikki tule tapetuksi?"
"Ei tulekaan", sanoi Tuomas, "mutta kuka sen tietää, mekö juuri jäisimme elämään. Ja lempoko siellä voisi pysyä hengissä, kun luotia lentelee niin tiheään kuin rakeita. Minua ainakin osattaisiin kohta."
"Ei, siellä ei voisi pysyä yhtä minuuttiakaan hengissä!" vakuutti
Allilan Jaska.
"Taitaa niin olla", myönsin minäkin ja kaadoin viinapullosta ryypyt asian vahvistukseksi.
"Mikä hätä meillä on, kun menemme Amerikkaan", alkoi Tuomas taas, "olemme siellä muutamia vuosia siksi kun palvelusaika on mennyt ohitse, ja tulemme sitte takaisin rikkaina ja mahtavina herroina; ostamme isot talot ja elelemme kuin herrat! Eikö kelpaa? Lähdetkö Ryyti?"
"Olkoon menneeksi", sanoin minä, vaikka epäillen.
Puhelimme sitte yhtä ja toista. Aina väliin ryypättiin, niin että pojat olivat poislähtiessään aika hutikassa, varsinkin Tuomas, joka laski aina lasin pohjaksi.
Jäin sitte yksinäni miettimään, miten ilmoittaisin asian vanhemmilleni.
Jyrkän kiellon tiesin saavani, mutta sittekin päätin lähteä.
Kujalta kuului Perämäen Tuomaan laulu:
Enkä mä viitsi työtä tehdä
Kyrön vainiolla,
Amerikass' on niin hyvä olla
Ja helppo herrastella!…
II.
Jäin siis nyt yksinäni kamariin, jossa ison aikaa mietiskelin, mitä minä teen, lähdenkö Amerikkaan vai enkö. Usein ennen oli tuo sotapalvelus tullut mieleeni ja olin pelännyt ajatellessani, että pitäisi sotaan lähteä, ja nyt muuttui pelkoni vielä suuremmaksi, kun ilmaantui keino päästä siitä vapaaksi.
Minä olin, samoin kuin toverinikin, oppimaton talonpoika. Koulua en ollut käynyt muuta kuin kylänkoulussa, missä eräs torpan mies oli opettajana, joka ei osannut lukea paremmin kuin minäkään. Isäni vihasi kansakoulua, ettei päästänyt minua sinne, vaikka minä olisin mielelläni mennyt. En siis tiennyt itselläni muita velvollisuuksia olevankaan, kuin tehdä työtä ja peljätä Jumalaa, jota viime mainittua seikkaa kuitenkin hyvin vähän ajattelin.
Niin. Siihen päätökseen siis viimein tulin, että mennä Amerikkaan on hyvä keino päästä vapaaksi sotapalveluksesta ja samalla tulla äärettömän rikkaaksi.
Korjasin viinapullon pöydältä ja menin tupaan. Äiti istui penkillä ja luki postillaa. Muuta väkeä ei tuvassa näkynyt.
"Joko isä on tullut kirkosta?" kysyin.
"Jo. Hän äsken tässä sinua kyseli, olisiko ollut sinulle jotain asiaa."
Samassa tuli isä kamarista ja sanoi minulle:
"Haaralassa on nyt kolmivuotias ori, josta tahdotaan kolmesataa markkaa. Saat mennä sen sieltä hakemaan, jos tahdot."
Minä olin näet usein isääni tahtonut ostamaan minulle hevosen. Mutta nyt en luullut sitä enää tarvitsevani ja sen tähden sanoin:
"En minä tarvitsekaan enää hevosta. Minä lähden Amerikkaan."
"Amerikkaan!" huudahti äitini. "Mitä varten?"
"Minkä tähden? Mitä puuttui?" kyseli ihmeissään isä.
"Ei mitään puutu, mutta minä menen sinne sen tähden, ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen", vastasin minä vakaasti.
Isä istui penkille ja imeskeli ahkerasti piippuansa. Äiti katsoi hämmästyneenä minuun ja näin, että kyynel alkoi kiiltää hänen silmissään.
"Meneekö sinne ketään muita?" kysyi hän viimein huoaten.
"Allilan Jaska ja Perämäen Tuomas lähtevät sekä Lavelan Iikka, joka on ollut siellä ennenkin, lähtee myöskin. Minä menen heidän seurassansa", selitin minä.
"Mene vaan", lausui isäni hieman värähtävällä äänellä ja meni kamariin.
"Mutta eikö se ole turhaa sinne mennä", sanoi äitini isän mentyä, "mistä sinä sen paremman Amerikan löydät, kuin sulia kotona on?"
"En mistään, mutta tuo − sotapalvelus", änkytin minä.
"Niin, kyllä sekin on kauheata", sanoi äitini, "sillä minä muistan, kun noita ruotiryssiä oli ennen kotonani kortteeria, kuinka niitä lyötiin ja rääkättiin kuten eläimiä. Mutta kauheata se on Amerikkaankin lähteä. Kuka sen tietää, palajatko sieltä koskaan takaisin."
"Kyllähän se kuolema voi tulla yhtä hyvin täällä kuin sielläkin, jos se on niin sallittu", muistutin minä, vaan en huomannut sitä, että sodassakin voi pysyä yhtä hyvin hengissä kuin muuallakin, jos se on kerran niin sallittu.
"Mutta mitä Anna sanoo?" kysyi äitini. Hän tarkoitti Allanperän Annaa, joka oli minun morsiameni.
"En tiedä, mutta sanokoon mitä tahansa, menen minä kuitenkin."
"Hän ei suostu sinua odottamaan niin kauvan, kunnes tulet takaisin.
Hänellä on muitakin kosijoita yltäkyllin."
"Tehköön niinkuin haluttaa", vastasin minä ja menin kamariini, jossa vietin lopun päivää mietiskellen sitä onnea ja rikkautta, jonka olin kohtaava Amerikassa ja sitä onnellista elämää, jota olin viettävä sieltä palattuani.
III.
Illalla heitin päällystakin ylleni, sillä kylmä viima kävi pohjosesta, ja lähdin patikoimaan toista kylää kohden, johon oli puolen virstan pituinen vainio matkaa.
"Mitähän Anna sanoo?" Tuo lause kaikui alinomaa korvissani, ja sitä mietiskelin koko matkan, mitä Anna sanoo minun aikeistani. Suostuuko odottamaan minua niin kauvan, kunnes tulen takaisin, tahi tuleeko Amerikkaan, jos minä lähetän piletin. Eli jos ei suostu kumpaankaan ehtoon, niin − mitä sitte tehdä. Ei, sitä en voinut ajatellakkaan, että Anna voisi minun hyljätä. Olinhan lähes pitäjään rikkaimman talon poika ja muutenkin arvossa pidetty. Mistäpä saisi toisen sellaisenkaan, ajattelin.
Anna oli kahdenkymmenen vuotias, kaunis, sinisilmäinen tyttö sekä varakkaan Allanperän ainoa perillinen. Lapsuudessaan oli hän käynyt kansakoulua ja siellä saanut semmoisen lukuhalun, että luki kaikki kirjat, mitä vaan käsiinsä sai. Kehottipa usein minuakin lukemaan niitä, mutta minulla ei ollut yhtään halua.
En tiedä rakastinko Annaa vai mitä se oli, mutta enemmän hänestä ainakin pidin kuin muista tytöistä. En tiedä oliko siihen syynä hänen rikkautensa vai se, että hänestä pitivät kaikki muutkin pojat, eli taisivat siihen vaikuttaa molemmatkin. Oli semmoinen tapa, että mihin joku arvokkaimmista pojista meni "likkaan", niin sinne olisivat menneet kaikki muutkin pojat; ja taas, jos joku poika, vaikkapa köyhäkin, pääsi jonkun arvokkaamman tytön viereen, niin hänen olisivat ottaneet kaikki muutkin tytöt.
Varmasti luulin, että Anna suostuu mihin tahansa, ennenkuin eroaa minusta. Ja jos ei suostu, ajattelin, niin olkoon herran nimessä, onhan niitä muitakin tyttöjä, kun Amerikasta takaisin tulen.
Näissä mietteissä saavuin Allanperän talolle, ja astuin rohkeasti Annan kamariin, jossa hän istui pöydänpäässä ja luki jotain kirjaa. Minä istuin lähelle häntä ja sanoin arvelematta asiani, että minä lähden Amerikkaan, ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen.
Anna katsoi kummastuneena minuun, niinkuin ei olisi ymmärtänyt tai kuullut mitä sanoin. Minä olin kuin tulisilla hiilillä enkä kestänyt hänen katsettansa, vain aloin tarkastella lattian rakoja.
Vihdoin kysyi hän hiljaa, lempeästi:
"Mitä sinä sanoit?"
"Minä lähden Amerikkaan."
"Minkätähden."
"Ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen."
"Onko sotaväessä sitte niin paha olla?"
"En minä tiedä, mutta ei siellä hyvä ainakaan ole olla. − Ja jos vielä pitäisi sotaan − − −" selitin minä.
Hän loi minuun ylenkatseellisen silmäyksen ja vastasi:
"Sehän olisi oikein mainiota! Sehän on jokaisen Suomen nuorukaisen velvollisuus, mennä sotaan, silloin kuin tarvis vaatii?"
"En tiedä, mikä velvollisuus on, mutta Amerikkaan minä ainakin menen.
Ja onhan tapana sanoa, ettei sota yhtä miestä kaipaa", vastasin minä.
"Eikös teitä mene nytkin koko kolme reipasta miestä, ja jos kaikki ajattelisivat sillä tavalla niinkuin sinä, niin pian ei olisi Suomessa yhtään sotamiestä", sanoi Anna katkerasti hymyillen.
Minä en osannut siihen mitään vastata. Sentähden kysyin:
"Sinä et siis lupaa odottaa minua siksi, kun tulen takaisin?"
"En, minä en sido itseäni sellaisiin lupauksiin", vastasi hän vakaasti.
"Etkö lähde Amerikkaan, jos minä lähetän piletin?"
"En."
Tuommoista vastausta en ollut odottanut, jonka tähden vähän hämmästyin sitä kuullessani. Itserakkauteni sai siitä hyvän kolhauksen.
Mutta minä tahdoin näyttää etten ollutkaan yhden tytön nurru ja nousin ylös tuolilta, pois lähteäkseni, ja sanoin:
"Hyvästi nyt sitte, jos ei enää toistansa tavata."
"Hyvästi…" vastasi Anna minuun katsomatta.
Seisoin vielä ovensuussa hetkisen ja odotin, että Anna ehkä peruuttaa sanansa, mutta hän katseli vaan ulos ikkunasta, eikä näyttänyt minulle kasvojansakaan.
Lähdin pois, vaan käännyin vielä ovessa ja sanoin: "Jos ehkä kadut päätöstäsi, niin ilmoita minulle ja minä annan vielä anteeksi."
"Mene, mene, sinä maasi hylkääjä − petturi, − heittiö − − −!" kuului minun jälkeeni.
Nopein askelin riensin pois, taakseni katsomatta.
Matkalla jo kuitenkin kaduin, etten häntä paremmin suositellut. Hän kyllä olisi suostunut odottamaan minua siksi, ajattelin, kun tulisin takaisin Amerikasta. Mutta nyt oli katuminen myöhäistä, sillä välimme oli jo rikkoontunut.
IV.
Pian oli kaksi viikkoa kulunut, joka oli meillä valmistusaikaa. Runsaasti valmistettiin minulle matkatarpeita, niinkuin vaatteita, sukkia ynnä muuta, mutta salaisesti vaan, etteivät kyläläiset olisi saaneet mitään vihiä asiasta. Mutta yhtä kaikki tiettiin pian koko kylässä meidän aikomuksemme. Useat tuttavistani kehottivat minua heittämään hiiteen koko Amerikan, vaan en ottanut heitä kuullakseni, vastasin vaan, että itse minä parhaiten asiani tiedän.
Tuhat markkaa sain minä isältäni matkarahoiksi. Niitä en kuitenkaan olisi niin paljon matkalla tarvinnut, vaan hän antoi sentähden, ettei − niinkuin hän sanoi, − tarvitse nälkään kuolla, jos ei kohta satu työtä saamaan, kun perille pääsee.
Me olimme päättäneet mennä aina Kaliforniaan saakka, sillä Lavelan Iikka sanoi siellä olevan parhaimmat työpalkat. Siis lyhintä tietä rikkauteen, onneen ja kunniaan.
Kodissani ei ollut sanottavasti iloiset ajat käsillä. Mykkänä ja sanatonna käveli isäni edestakaisin kamarissaan tai kuleskeli väen luona pellolla, vaan sanallakaan ei hän estänyt tai kieltänyt minua lähtemästä. Oli vaan sanonut äidillenikin, kun tämä oli kehottanut häntä estämään minua:
"Kun lapsi saa, mitä hän tahtoo, niin se on vaiti."
Äitini itki melkein päivät pitkät sekä pyysi ja rukoili minua pysymään kotona ja heittämään mielestäni pois koko Amerikan. Mutta ei, minä pysyin vaan itsepintaisesti päätöksessäni ja valmistelin itseäni matkaa varten.
Tulipa viimein lähtöpäivä. Se oli torstai. Illalla piti lähteä Vaasaan, josta seuraavan päivän illalla tiettiin laivan lähtevän Ruotsiin. Sillä meidän tuli matkustaa.
Sydämmeni alkoi levottomasti sykkiä ja suru tahtoi väkisenkin vallata mieleni. Monta kertaa olin jo katkerasti katunut, kun olinkaan päättänyt lähteä Amerikkaan, ja nyt, kun oli lähdönaika pian käsissä, toivoin että joku ihme tapahtuisi, ettei tarvitsisi lähteäkään. Tosin ei minulla ollut mikään pakko lähteä, mutta kun kerran olin tyhmyydessäni niin päättänyt ja kun minun puuhani oli jo melkein jokaisella tietona, niin en enää kehdannut päätöstäni peruuttaa. Toivoin että isäni minua estäisi ja pyytäisi menemästä, mutta kiusakseni ei hän puhunut yhtään sanaa, ei kieltänyt eikä käskenyt. Antoi vaan minun elää ja olla, niinkuin itse halutti.
Nyt vasta tulin oikein huomaamaan, kuinka hyvä koti minulla oli. Kuinka rakkailta tuntuivat minusta kaikki paikat, joista en ennen ollut mitään huolinut. Surumielin katselin pihlajia, jonka lapsuudessani olin istuttanut ja jota usein olin repinyt ja raiskannut, vaan joka nyt näytti niin tutulta ja rakkaalta! Surumielin katselin ympärilleni, kun joka paikassa näin vaan tuttuja esineitä; tuossa oli penkki, jolla olin niin monta kertaa istunut, ja tuossa pöytä, jossa- olin niin usein syönyt, sekä tuolla takka, jossa olin lämmitellyt. Ne näyttivät niin hauskoilta ja rakkailta! Surumielin muistelin entistä elämääni, kun olin elänyt kuten pakana. Pyhäpäivät olin juonut ja tapellut sekä arkipäivät tehnyt työtä sen toivon elähyttämänä, että taas tulee pyhä. Ja nyt, kun ehkä voisin paremmin elää, täytyy minun lähteä pois koko maasta!
Puolenpäivän aikana tuli Lavelan Iikka meille, sillä hänen oli määrä tulla minun kanssani meidän hevosella Vaasaan.
Olin melkein vihoissani Iikalle, sillä minä katsoin hänen syyksensä koko Amerikkaan menon, hän kun oli ensin viekoitellut Allilan Jaskan ja Perämäen Tuomaan, jotka sitte saivat minunkin tuumaansa suostumaan.
"No, miltä nyt tuntuu, kun pitää lähteä pois kotoa?" kysyi Iikka minulta.
"Tuntuu siltä, etten tee siinä aivan oikein", vastasin minä, koettaen salata tyytymättömyyttäni.
"Kuinka niin?"
"Haluni päästä sotapalveluksesta vapaaksi käskee minua Amerikkaan, mutta velvollisuuteni käskee minua jäämään kotia."
"Kyllä ne semmoiset velvollisuudet pian haihtuvat matkalla, kun näet semmoisia, joita et täällä koskaan näkisi; esimerkiksi suuria ja komeita kaupunkeja, joiden suhteen Vaasa on kuin joku kylä räysä", toimitti Iikka.
Vaan en minä olisi huolinut hänen kaupungeistansa, kun vaan olisin kehdannut jäädä kotia.
Iltapäivällä tulivat Allilan Jaska ja Perämäen Tuomas meille. Vanhempansa olivat heillä saattomiehinä. Tuomas oli jo aika hutikassa ja hän tuli laulaen:
Eikä ne pojat talojansa asu,
Ne lähtevät Amerikkaan;
Siell' on jo monen mamman poika
Ja monen mamman likka.
V.
"No, eikö nyt ruveta pojat lähtemään?" haasteli Iikka meille illalla, kun istuimme pöydän ympärillä ja joimme kahvipunssia.
"Lähdetään, − lähde−tään", sopersi Tuomas ja yritti nousta seisoalleen, mutta ei tahtonut oikein onnistua. "Sinä nyt olet mies, kun et pääse penkiltä ylös. Amerikkaan äijä aikoo lähteä eikä pysy seisomassa," pilkkasi Allilan Jaska.
"Kuka? Minäkö? − Enkö minä ole mies? − Tahdotko koettaa?" ja Tuomas hapuili kiinni Jaskan takinkaulukseen.
"Enkö uskalla? Tiedätkö sinä, retkale, kuka minä olen?" huusi Jaska ja tarttui Tuomaan rinnuksiin.
Kelpo painiminen syntyi, mutta Tuomas oli niin juovuksissa, että Jaska hänen pian löi lattiaan kuin silakan. Tuomas kirkui ja potki hänen allansa kuin sammakko ja hapuili jo tupestansa puukkoa, mutta Iikka meni väliin ja erotti heidät.
"Olkaa siivolla pojat", sanoi hän, "älkäät nyt tapelko juuri viimeisellä hetkellä, kun pitää yhdessä lähteä niin pitkälle matkalle. Menkää pihalle, siellä jo hevoset odottavat valmiina."
"Mennään vaan, mennään vaan", paneskeli Tuomas leppyneenä, "ei huolita tapella, ei."
Käsikaulassa he sitte lähtivät pihalle, laulaen:
"Amerikanmaa se on lämmin maa,
Mutta Suomi on vilun arka":
Amerikan pojat ne surkuttelee;
"Voi Suomen tyttö parka!"
Minä menin kamariin sanomaan isälleni jäähyväisiä. Toivoin vielä, että hän pyytäisi minua jäämään kotia. Mutta ei, hän vaan neuvoi ja varoitti minua välttämään kaikkea pahaa, elämään rehellisesti ja siivosti sekä pitämään Jumala alati mielessäni. Lopuksi sanoi hän vielä: "Jos sinun on siellä paha olla eikä ole varoja, että pääsisit takaisin, niin kirjoita vaan minulle, kyllä minä lähetän rahaa."
Minä lupasin sen ja jäähyväiset sanottuani menin tupaan, jossa jättelin hyvästi veljeni, siskoni ynnä palveliat, jonka jälkeen menin pihalle, jossa äitini jo valmiina odotti, sillä hän tuli minua kyytiin.
Sanaa sanomatta nousin rattaille äitini viereen. Kyyneleet tulivat silmiini, vaikka koetin salata liikutustani. Vaan Tuomas alkoi laulaa rallatella:
Niinkuin se vesi kiehuvass' koskess'
Kiven ympäri kiertää,
Niin mun nuori sydämmeni
Maailmalle rientää.
Ja niin sitä sitte lähdettiin!
Usein katsoin taakseni, niin kauvan kuin kotini oli näkyvissä. Tuo hyvä, rakas koti, jossa olin syntynyt ja kasvanut, vaan jota en ollut ennen rakastanut. Kyynel vierähti taas poskelleni, kun ajattelin, että jos en enää milloinkaan tulisi sitä näkemään.
Tuomas ajoi kun riivattu, että me töin tuskin häntä seurasimme. Tavantakaa vinkui piiska hänen kourassansa. Lauluillansa säesti hän rattaiden jyrinää ja piiskansa pauketta:
Laiva se seilaa Vaasan rantaan
Ja siihen mä itseni lastaan;
Kun Suomi ei voi elättää,
Näin hurjaa mamman lasta.
Äänetönnä ajoin minä äitini kanssa perässä. Emme puhuneet kumpikaan paljon mitään. En kehdannut hänelle suruani ilmoittaa, kun Lavelan Iikka istui perällä ja olisi kenties kuullut puheeni, enkä myöskään tahtonut äitini murhetta lisätä, purkamalla hänelle omani, että vasten tahtoani Amerikkaan lähden. Usein näin kyyneleet hänen silmissänsä, vaikka hän koetti niitä salata.
Oli jo myöhäinen ilta. Aurinko oli vaipunut metsän taakse. Ilma oli tyyni ja kaunis; väliin joku tuulen hengähdys kulki ruisvainioiden yli, saattaen viljan vähän kohisemaan. Yön hiljaisuutta ei häirinnyt muu kuin rattaiden kolina ja Perämäen Tuomaan laulut ynnä kokkapuheet, joita hän lasketteli vastaantulijoille:
Amerikan heijuni valkoista tukkaa
Tuuli huiskuttelee;
Kun hän kävelee maata ja vettä
Ja mua vaan muistuttelee.
Kello neljän ajoissa aamulla saavuimme Vaasaan, jossa meidän täytyi oleskella koko seuraavan päivän, sillä vasta illalla sanottiin laivan lähtevän rannasta.
VI.
Ei ole elämässäni koskaan ollut toista niin pitkää ja ikävällistä päivää, kun oli se päivä, jonka meidän piti oleskella Vaasassa. Raskaalla mielellä kuljeskelin pitkin kaupungin katuja, katsellen sen vieressä olevia rakennuksia ja ihmisten hälinää kaduilla. Pistäysinpä väliin kauppapuodeissakin katselemassa, mitä niissä oli katseltavaa, mutta mikään ei minua huvittanut. En saanut rauhaa missään, sillä olin mielestäni niinkuin varas, joka aikoi paeta ansaittua rangaistusta. Minusta tuntui siltä, kun kaikki ihmiset, jotka vaan minua katselivat, olisivat tietäneet minun aikomukseni ja salaisesti ilkkuneet minulle, sillä niin kummallisesti näyttivät he minua tarkastavan. Yhtään ei tehnyt enää mieleni Amerikkaan, kotiin vaan halusin. Mutta rumaa sekin olisi, ajattelin, jos takaisin kääntyisin; ihmiset tekisivät kovin leikkiä, ja juoruämmille olisi moneksi viikoksi minussa puheenainetta.
"Päivää Ryyti. − Suruko tahtoo voittaa?"
Heräsin mietteistäni ja näin edessäni Saranevan Jussin, Allanperän torpparin.
"Päivää, päivää", vastasin minä.
Jussi katsoi vähän aikaa totisesti minuun ja sanoi viimein:
"Mitä sinä mies oikeastaan ajattelet? Minä luulen, että olet tullut hulluksi."
"Kuinka niin?" kysyin minä, vaikka kyllä ymmärsin, mitä hän tarkoitti.
"Kun lähdet Amerikkaan! Onhan se suurin hulluus, mitä ihminen voi eläissään tehdä, varsinkin sinulta, jolla on kotona kaikkea kyllä. Heitä hiiteen sun touhus ja lähde kotiin, niin ei ole mitään katumista jälkeenpäin."
"Sitä olen itsekin tässä miettinyt", vastasin minä alakuloisesti,
"mutta en tahdo viitsiä pyörtää matkalta, kun olen kerran lähtenyt.
Kaikkihan minulle nauraisivat, että tulin ensi yöksi kotia, kun
Amerikaan lähdin."
"Mitä sinä siitä huolit, mitä ihmiset sanovat!" huudahti Jussi. "Ajattele mitä kadotat, jos lähdet Amerikkaan. Onhan Allanperän talo ja sen sinisilmäinen Anna jonkin arvoinen tässä maailmassa, vaan joita et koskaan omista, ellet käänny takaisin. Ja minkätähden sitte aijot lähteä Amerikkaan? Ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen?… Vielä mitä! − mielessäsi piilee toinen ajatus. Sinä tahtoisit tulla rikkaaksi, äärettömän rikkaaksi ja kuvittelet mielessäsi, että voisit sen ajan Amerikassa luoda kultaa niinkuin multaa, kun täällä pitäisi sotapalveluksessa oleskella."
"Ja lyönpä vetoa", jatkoi Jussi innostuneena, "lyönpä vetoa, että, jos nyt alkaisivat torvet soida, rummut päristä ja verileikki riehuisi rannoillamme, niin olisitte sinä ja toverisi ensimmäisiä, jotka astuisivat, kädessä kiiltävä kalpa, rinnassa taisteloon hehkuva sydän, vastahan vainoojiamme. Ei, sotaa et sinä pelkää, vielä vähemmin sotapalvelusta. Mutta sinä elät kuin nukuksissa, uskot omia hassumaisia mielikuvituksiasi, annat niiden vietellä itsesi vaikka juoksemaan päin seinää. Jos nyt lähdet Amerikkaan, kokoat siellä vaikka miljoonia ja tulet sitte tänne takaisin, niin ei sinun ole hyvä olla, sillä sinä et ole täyttänyt velvollisuuttasi. Omatuntosi soimaa sinua siitä, sillä sinulla on siksi rehellinen sydän. Vielä voit siellä menettää terveytesi niinkuin moni muukin, joka sinne on lähtenyt. Mutta jos käännyt takaisin ja toimitat innolla ja ahkeruudella työsi ja velvollisuutesi, niin saat raittiilla mielellä ja hyvällä omallatunnolla elää elämäsi loppuun saakka. − Vaan minä en jouda sinulle saarnaamaan, pitää jo lähteä kotiinpäin, mutta ajattele tarkoin, mitä teet. − Hyvästi nyt vaan."
Oli jo ilta.
Tultuani erään olutpuodin edustalle, kuului sen sisästä laulu:
Vuorten takaa välkähtelee
Sinilammin pinta.
Isäimme maata varjella;
Mikä on sen rakkahinta.
En saattanut uteliaisuuttani hillitä, vaan astuin sisälle kapakkaan katsomaan, kuka siellä lauloi. Se oli täpö täynnä väkeä, enimmäkseen maalaisukkoja. Eräs juopunut sotamies istui tiskin ääressä juoden olutta nuoren talonpojan kanssa, joka istui hänen vieressään.
Jäin ovipieleen seisomaan ja siinä kuuntelin heidän keskusteluansa.
Sotamies lauloi:
Isäimme verellä Suomenmaa
On monasti kostutettu,
Urhojen maassa on tämäkin poika
Urhoksi kasvatettu.
"Kyllä minä sen uskon, että olet aika urho − kun on tapeltava olutpullojen kanssa, mutta en tiedä kuinka urhon kävisi, jos pitäisi sotaan", pilkkasi talonpoika.
"Silloin poika elämään ratkeis' ja miekat miekkaa vastaan katkeis' ja tulisella turvalla ajettaisiin vihollinen maasta, tai pojan sielu liitelisi iankaikkiseen iloon! Mutta juodaan nyt, ja lauletaan vaan että:
"Uljaasti pojat ampumakentältä
Kotiansa marssi;
Kivääri oli lämpöinen, kuin
Heilani käsivarsi."
Lähdin pois kapakasta, Vielä pihalle kuului sotamiehen laulu:
Sinisilmän lammin rannalla
Olen minä kasvatettu!
Suomen saaren vartijaksi
Olen kouluutettu.
Kiirein askelin riensin pois. − Maasi hylkääjä, − petturi, − − heittiö
− − −! Annan sanat kaikuivat korvissani.
Minä olin tehnyt päätökseni.
VII.
Tultuani majapaikkaan, oli siellä surkea hätä, missä minä olin. Lavelan Iikka oli jo lähdössä etsimään minua kaupungilta, sillä laivan oli määrä pian lähteä.
"Nyt oli jäädä myöhäiseksi. Laita pian itsesi valmiiksi, laiva lähtee tuossa paikassa", saneli Iikka.
"En minä lähde Amerikkaan", sanoin minä vakaasti.
"Mitä?" kysyi Iikka hämmästyneenä.
Toisetkin katsoa töllöttivät kummastuneena päälleni.
"Minä en lähdekkään Amerikkaan", toistin minä.
"Mitä varten? Minkä tähden? Mihin sinä menet?" kyselivät toiset hämmästyneinä.
"En minä mene mihinkään muualle kuin kotiin."
"Pyörtäisitkö matkalta!" huudahti Tuomas, "sittehän sinulla nauraisi hevosetkin, mitä sitte ihmiset!"
"Naurakoon, vaikka nauraisi koko maailma, kun itse vaan tiedän, että oikein teen."
"Kyllä se onkin oikein, että lähdet kotiin", sanoi äitini tyytyväisenä.
"Minä en kääntyisi takaisin, vaikka saisin parhaan talon meidän pitäjästä, kun olen kerran lähtenyt", sanoi taas Tuomas.
"Samat sanat, vaikka hiukka harvempaan", yhtyi Jaskakin.
"En kiellä enkä käske teitä, saatte tehdä niinkuin itse haluatte, mutta minä en seuraa teitä, muuta kuin satamaan asti", sanoin minä päättävästi.
"Enkä minä olisi uskonut sinua noin pelkuriksi, vaikka sitä olisi sata suuta sanonut", virkkoi Tuomas melkein vihoissaan.
"Mutta etkö enää muistakkaan, että sinun pitää sotapalvelukseen?" muistutti Allilan Jaska minulle.
"Menen sinne vaikka kymmeneksi vuodeksi, ennenkuin Amerikkaan", vastasin minä huolettomasti.
"Älä sinäkään Jaska lähde, tule vaan kotiin", pyyteli Allilan emäntä.
"En, en, vaikka äkehiä sataisi ja piikit alaspäin, niin minä en lähde kotia", vastasi Jaska mahtavasti.
Lavelan Iikka otti kapsäkkinsä ja meni ovelle.
"Lähdetään nyt pojat tahi jäämme tänne kaikki."
Jaska ja Tuomas ottivat kumpikin kapsäkkinsä ja menivät ulos Iikan jälkeen. Me toiset lähdimme myös heidän perässään satamaan, katsomaan heidän lähtöänsä sekä sanomaan jäähyväisiä.
Tultiin sitte satamaan, jossa tuo surullinen hyvästijättö tapahtui. Allilan ja Perämäen emännät ne itkeä tihuuttivat, että olisi luullut vedeksi sulavan, ja pyysivät poikiansa edes kirjoittamaan hyvin usein kotiin sekä tulemaan pian itsekin takaisin. Alakuloisina seisoivat isännätkin siinä, vaikka eivät kehdanneet näyttää suruansa itkemällä niinkuin vaimot; mutta ei paljo toisinkaan ollut. "Mutta minkä tähden sinä oikeastaan et lähdekään, vaikka oli niin vahva aikomus?" kysyi Tuomas minulta hyvästellessään.
"En minä tiedä oikein itsekään, mikä siihen on syynä, mutta minulta on kadonnut kokonaan matkahalut. Lähteä Amerikkaan tuntuu minusta samalta kuin mennä seilailemaan tuonne aavalle merelle synkässä pimeydessä raivokkaan tuulen puhaltaessa", selitin minä ja lisäsin: "Toivon kuitenkin että olemme hyvät ystävät, kuten ennenkin; ehkä vielä tapaamme toisemme. Ja pyydän vielä, että ilmoitatte itsestänne minulle, kuinka siellä rupeaa aikanne kulumaan ynnä muuta."
"Sen me teemme", vastasi Allilan Jaska, "mutta sinun pitää myöskin kirjoittaa, kuinka täällä asiat kulkee, varsinkin nuorison seassa."
Minä lupasin sen, jonka jälkeen erosimme. Toverini astuivat laivaan, joka vähän ajan kuluttua lähti rannasta, erotti heidät synnyinmaastansa, viedäksensä vieraalle maalle "puuveitsellä hopeaa vuolemaan."
Mykkinä ja sanattomina seisoimme rannalla, silmät tähdättynä laivaan niin kauvan, kuin vaan se oli näkyvissä…
Sinne menivät minun toverini, minun lapsuuteni ystävät ja leikkikumppanit! − kohden kohtalonsa koukertelevia polkuja.
Alakuloisina, hiljaisina lähdimme astelemaan rannasta majataloa kohden. Sinne tultua mielivät toiset olla siellä yötä, vaan minä tahdoin, että piti lähdettämän kohta kotiin, sillä ei minua huvittanut enää olla kaupungissa. Ja viimein sainkin heidät suostumaan.
Yö oli tyyni ja raikas. Kylmä hallanhenki leijaili ilmassa, laaksot ja alangot olivat vaaleanharmaan sumun peitossa. Mutta me olimme hyvästi vaatetetut, että ilman vilustumista voimme istua rattailla.
Hevosella, joka lähes vuorokauden oli seisonut kaupungissa, oli hyvä halu laskettaa kotia kohden ja koska minullakin oli palava halu kotiin, niin kuljimme aika vauhtia, että toiset tuskin seurasivat. Väliin annoin hevosen kävellä, sillä en tahtonut liiaksi sitä rasittaa, mutta hetki käveltyänsä lähti se taas juoksemaan ilman käskemättä.
"Minkätähden lähditkään kotoa, kun ei kerran tehnyt mielesi
Amerikkaan?" kysyi äitini minulta, kun olimme jo lähellä kotoa.