OIKEAN AVIOMIEHEN ESIKUVA.
Eräänä syys-iltana paloi pienessä, kodikkaassa huoneessa pyöreällä pöydällä sohvan edessä pari tanakkaa talikynttilää. Sohvan toisessa kulmassa istui nuori tyttö sukkaa neuloen. Hän oli jotenkin soman näköinen, vaikk'ei häntä saattanut kauniiksi sanoa, vielä vähemmin kaunottareksi. Tänään näkyi hänen vilkkaissa kasvoissaan erikoinen rauhattomuus ja haluttomuus keskusteluun, vaikka muuan nuori mies, joka istui sohvan toisessa nurkassa, kaikin voimin koetti sitä herättää.
Tuo nuori tyttö — olin minä, Ulla täti, ja mies sohvan toisessa nurkassa tämän kertomuksen sankari, oikea pikkukaupungin keikari, hyväpäinen ja kerkeäkielinen, mieluinen vieras joka talossa, johon hän vaan suvaitsi mennä, seikka, joka ei hänelle suinkaan ollut tuntematon eikä vastenmielinen.
"Kylläpä äiti viipyy kauan tänään", sanoin hiukan kärsimättömänä, vaikka minä, totta puhuen, en siitä niinkään välittänyt kuin — sulhaseni viipymisestä, sillä häntä olin odottanut jo kokonaisen tunnin.
"Kaiketi hänellä on siihen pätevät syynsä", vastasi naapurini hymyssä suin leikitellen lankakerän kanssa, joka oli vierinyt hänen eteensä.
"Tietysti", arvelin minä, "muussa tapauksessa hän jo olisi kotona".
"Ehkä on hänellä hauska siellä missä on, ja onhan se syy yhtä pätevä kuin toinenkin".
"Mutta äitini ei ole itsekäs", vastasin hiukan harmistuneena, "ja hän tietää, että minä häntä odotan".
"Itsekkäitä me olemme kaikki, minä esimerkiksi, joka istun täällä — ja ehkäpä vielä suuremmassa määrässä hän, joka viipyy……."
Poskeni punehtuivat, sillä ymmärsin hänen tarkoituksensa. Tämä ei ollut ensikerta, jolloin hän koetti sanoa jotain epäedullista hänestä, "joka viipyy", s.t.s. minun sulhasestani.
"En ollenkaan aio kieltää, että te olette itsekäs, sen tietää kyllä sekä Jumala että koko maailma, mutta……."
"Olettepa varsin hyvä, kun myönnätte edes puolet puheistani oikeiksi. Toisen puolen vuoro tulee, toivon minä, sittemmin. Tietysti minä itsekäs olen; jos minä esimerkiksi olisin kihloissa, niin en laiminlöisi hetkeäkään saadakseni olla yhdessä valittuni kanssa. Minä saapuisin hänen luokseen yhtä varmasti, kuin aurinko nousee taikka puolenpäivän hetki koituu eli iltatähti taivaalle ilmestyy, sillä rakkaus……."
"Mutta kuulkaas, herra hyvä, minusta semmoinen olisi tunkeilevaisuutta", vastasin äkeissäni.
"Eipä olisikaan", vastasi hän härnäävästi hymyillen, "ja jos sanoisittekin sitä tunkeilevaisuudeksi, niin ajattelisitte päinvastoin".
"Herra insinööri!"
"Armollisin neiti! Vihdoinkin alkavat kauniit kasvonne saada vähän eloa. Mieluummin kärsin vihaanne kuin kylmyyttänne".
"Sitä saattekin tuntea täysin määrin".
"Vihaanneko vai kylmyyttä?"
"Kumpaakin!"
"Mutta tehän olette vallan ihastuttava. Niin paljo hyvyyttä yhdellä kertaa en olisi uskaltanut toivoakaan. Jos nainen kunnioittaa miestä sekä vihallaan että kylmyydellä, voipi mies olla varma ainakin yhdestä seikasta".
"Mistä sitte?"
"Siitä, ett'ei häntä unohdeta".
"Se toivo voi helposti pettää".
"Ei koskaan, armollisin neiti; ainoa, mikä voi muistonkin kuolettaa, on välinpitämättömyys.
"Siinä tapauksessa……."
"Älkää millään muotoa sitä lausuko! Aivan varmasti katuisitte sanojanne joskus toiste, ollessanne paremmalla päällä. Mutta kuulkaas, totta puhuen, minäkin uneksin usein rakkauden onnesta".
"Vai niin".
"Sallitteko minun kuvailla teille, millaisena se esiintyy minun unelmissani…?"
"En millään ehdolla, sillä en ole vähintäkään utelias".
"Jos kuuntelisitte, niin huomaisitte, ett'ei unelmieni esine ollenkaan — muistuta teitä".
"Se ilahduttaa minua; siinä tapauksessa kertokaa, olkaa hyvä — ajan kuluksi!"
"Kihlattuni pitäisi olla hyvin vaaleaverisen ja hyvin lempeän".
"Vai niin".
"Ta sukkia ei hän koskaan neuloisi…"
"Onnittelen! herrasväki kulkisi siinä tapauksessa varmaan enimmäkseen paljain jaloin".
"Tuhat kertaa ennen paljain jaloin, kuin nähdä häntä niin jokapäiväisessä toimessa".
"Ehkä hän vaan istutteleisi ruusuja?"
"Ihastuttavan keijukaisen tavoin hän saisi aikaan järjestystä ja sopusointua kaikkialla, missä hän vaan oleskelisi, mutta niin, ett'ei kukaan huomaisi, koska se tapahtuu. Kotimme tulisi olemaan Edeni eikä mikään kaalimaa".
"Mutta, ell'en väärin muista, on teillä jotenkin kehittynyt makuaisti, ettekä suinkaan halveksi nautintoja ruokapöydän ääressä".
"Siitäkin puolesta pitäisi hän huolen, huomatkaa tarkoin: hän pitäisi huolen; mutta naisen kättä, jonka kerrankaan olisin nokisena nähnyt, en mitenkään enään voisi suudella".
"Aiotteko te todellakin suudella vaimonne käsiä?"
"Monet kerrat päivässä. Ah, armollisin neitiseni! mikä onkaan syynä siihen, että keskuudessamme on niin monta onnetonta avioliittoa? Syynä on miehen kylmyys ja välinpitämättömyys, sillä on tuhansia naisia, joitten käsiä ei ikinä nokipilkut ole tahranneet, mutta joita siitä huolimatta koskaan ei heidän miestensä huulet ole lähestyneet. Tahtoisin tulla aviomieheksi jo yksistään sitä varten, että voisin näyttää noille, lukemattomille huonoille aviomiehille, millaisia heidän tulisi olla".
"Ettekö sitten koskaan olisi kova vaimoanne kohtaan?" kysyin aivan vakavasti, antaen neuleen vaipua syliini, sillä aloin todellakin tuumia, kuinka paljon hänen puheessaan mahtoi olla tarkoitettua ja kuinka paljon turhaa.
"Kovako! keneksi minua luulette? Kukaan ei saata pitää naista suuremmassa arvossa kuin minä. Olen nähnyt paljon oivallisia vaimoja, mutta en ainoatakaan oikein hienoa aviomiestä".
"Mutta, herra insinööri, vaikka kunnioitankin suuresti omaa sukupuoltani sekä teidän lämmintä puolustustanne, en kumminkaan ole saattanut olla huomaamatta, että on paljon naisia, jotka…"
"Eivät ole niin erinomaisia — sen kyllä myönnän; mutta silloin on vika miehissä. Jos nainen on huolimaton kodissaan, johtuu se siitä, että mies ei huomaa hänen yrityksiään järjestyksen pitämisessä. Jos hän taas kiintyy johonkin toiseen mieheen, (suokaa anteeksi!) on sekin yksinomaan miehen syy, sillä silloin on hän ehdottomasti laiminlyönyt velvollisuutensa vaimoansa kohtaan. Minä en koskaan antaisi vaimolleni aikaa muita ajattelemaan, en antaisi hänen koskaan odottaa itseäni, siitä voitte olla vakuutettu".
Uudelleen tuo samainen viittaus! Ehdottomasti katsahdin seinäkelloon: puolituntia oli taaskin mennyt, eikä vieläkään kuulunut äitiä eikä Adolfia — sulhastani. Huokasin ja rupesin neulomaan.
"No, sanokaa nyt mitä arvelette", jatkoi insinööri, "tulisiko vaimoni onnettomaksi?"
"Aivan varmaan".
"Kuinka? Mistä syystä?"
"Siitä, että te lupaatte liika paljon ja sen vuoksi voitte täyttää lupauksianne vain osaksi tahi ei ollenkaan".
"Voisin kyllä sanoa, mikä teidät saa noin vastaamaan", puheli hymyillen insinööri ja näpelöi kiillotettua kaulustaan, mutta — teidän itsenne tähden en sitä tahdo tehdä".
"Olette aivan liian hyvä — puhukaa vaan suunne puhtaaksi".
"En pelkääkään sitä tehdä".
"Kuulkaas, herra insinööri, te luotatte liika paljon siihen, että olette vanha tuttava".
"Siltäkö teistä tuntuu?"
"Ja nyt minä sanon, ett'en tahdo kuulla sanaakaan enään tästä asiasta".
"Se on minusta sangen luonnollista, varsin — olosuhteiden mukaista ja siksi tahdon käyttäytyäkin sen mukaan".
Seurasi hetkisen äänettömyys, joll'aikaa poskeni yhä enemmän punehtuivat, ja puikot neuleessani kävivät kahta kiireemmin.
"Te ette olleet Carlberg'issä tässä muutamana iltana", aloitti insinööri taas keskustelun, aivan kuin ei mitään ikävää puheenaihetta olisi ollutkaan.
"Minä en ollut silloin oikein terve. Mutta teitä, herra insinööri, on jo kauan kaivattu Lennbom'issa, ja sitä minä suuresti ihmettelen, sillä ettehän ennen kyllin voinut ylistää sen talon erinomaista emäntää".
"Niinkö? Mahdollista kyllä. Mutta, kuten tiedätte, ovat heidän asiansa… ah, armollisin neiti! ei mitään pidä niin kammoa kuin köyhtynyttä taloa!"
"Sepä kaunis tunnustus varsinkin sen suusta, joka on ollut olevinaan ystävä talossa".
"Mutta velvollisuus itseään kohtaan pakoittaa ihmistä pysymään poissa sellaisesta talosta, sillä, sillä…"
"Sillä?"
"Siellä on ikävää, ikävää niin että ihan on siihen kuolla, ja itsemurha on suuri synti, kuten tiedätte".
Käännyin tuohon hienoon koruherraan päin, joka katsoi minuun huolettomasti hymyillen ja kauniilla, valkoisilla käsillään lankaani kierrellen, sekä loin häneen katseen, jolla olisin tahtonut rusentaa hänet siihen paikkaan. Etsien hiukan kiivaasti lankakerääni, satuin vetäisemään pöytäliinaa, jolloin pöydänkulma jäi paljaaksi. Voi kauhistus! siinä oli ohut pölykerros ja minua harmitti aika lailla, että tuo turhantarkka järjestyksen ihminen sai sen nähdä.
Hämilläni vetäsin nenäliinan taskustani ja pyyhin sillä pölyn pois aivan tuon pelättävän henkilön silmäin edessä.
"Älkää turhaan vaivatunko", pyysi hän hymyillen, "älkääkä luulko, kuten näytte tekeviin, että arvostelen järjestystä talossa sen mukaan, miten siellä pölyt ovat pyyhityt. On niitäkin, jotka niin tekevät, vieläpä kun tilaisuus sattuu, kenenkään huomaamatta sormellaan pyyhkäsevät panelilautaa taikka hyllynlaitaa voidakseen paremmin tehdä huomioitaan tällä alalla. Sellaista lyhytnäköisyyttä! Ei, jos tahtoo arvostella järjestystä talossa, on katsottava — lasten korvia, uskokaa minua! Minä en tässä suhteessa ole vielä koskaan erehtynyt".
Vihastani huolimatta, en voinut olla nauramatta, ja kohta oli insinööriinkin tavallisella tuulellaan. Pila kuului hänen elinehtoihinsa ja siksipä ei täydellisemmänkään vakaan ihmisen hyveet saavuttaneet ainoatakaan hyväksyvää sanaa hänen suustaan, kun sen sijaan toinen, vaikka kuinkakin löyhä mielipiteiltään, voi saavuttaa hänen innokkaimman ihailunsa, kun vaan osasi olla sukkela, — eikä ollut köyhtynyt ja siis kelpaamaton isännäksi taikka emännäksi.
"Mutta joll'ei talossa sattuisi lapsia olemaankaan?" kysyin minä, kun olin tarpeekseni nauranut.
"Siinä tapauksessa voi olla hyvä katsoa uunin raviin taikka, mikä on vieläkin varmempaa, kenenkään huomaamatta rapistella sitä kepillään. Ei millään Don Juanilla ole niin monta hiuskiehkuraa laatikoissaan kuin sieltä silloin ilmestyy, jos talossa ollaan huolimattomia".
Samassa kuului askeleita etehisestä ja ovi avattiin kiireisesti. Äiti ja Adolf astuivat sisään, juuri kuin niinä hymyillen vakuutin insinöörille, että muistaisin hänen neuvojaan, kun joskus vastaisuudessa kävisin hänen kodissaan.
* * * * *
Oli kulunut viisitoista pitkää vuotta. Kohtalo ei ollut sallinut minun vannoa avioliiton valaa, mutta minä en moiti sitä siitä, koska aina olen koettanut ja jotakuinkin onnistunutkin tyytymään osaani, kenties paraiten siitä syystä, että tarkoin olen ottanut vaaria toisten kohtaloista. Tulin silloin kerran matkalla ollessani M:n kaupunkiin, jossa minun piti viipyä pari tuntia odotteessani erästä tuttavaani. Mitä nyt sillä aikaa tekisin? Ei minulla ohut muassa mitään luettavaa eikä minua myöskään nukuttanut.
Aloin muistella, olisiko minulla yhtään tuttua kaupungissa. Taivaan voimat! täällähän asui minun entinen iloinen insinöörini, naimisissa jo monta vuotta sitten, eläen vaimonsa varoilla, kuten olin kuullut, ja vaimo varmaankin sanan ylevimmässä merkityksessä hänen rakkaudestaan, sillä tiesinhän, että hänestä oli tuleva esikuva kaikille aviomiehille. Mikä olisi sopivampaa ja — miks'ei myöskin hauskempaa kuin käväistä heidän luonaan. Tuumasta toimeen. Painostavassa syyssumussa kuljettuani saavuin vihdoin heidän asunnolleen. Koputin eräälle ovelle toisessa kerroksessa, mutta kun ei kukaan tullut avaamaan, katsoin sopivaksi tehdä sen itse. Sainkin sen auki ja tulin suureen huoneesen, jossa korkealta, tomuiselta kaapilta yksi ainoa talikynttilä levitti surkeata valoaan kilpaillen siinä jo melkein loppuun palaneen uunivalkean kanssa.
Kovaääninen puhelu viereisessä huoneessa esti minua koputtamasta, kuten olin aikonut, tämän huoneen ovelle. Kimakka naisääni puhui selvästi ja kiivaasti:
" — — — jos sinun nyt taaskin tänä iltana on mentävä ulos, niin saat itse pitää huolta siitä, miten sisään pääset, sillä ei piian eikä minun ole pakko valvoa sellaisen yökuleksijan vuoksi kuin sinä olet".
"Minulle on oleva erityinen ilo siitä, ett'ei minun tarvitse teitä nähdä", kuulin insinöörini tutun äänen vakuuttavan ja sitten kuulin hänen huolettomasti viheltelevän jotakin laulunpätkää.
"Voit itse hankkia edes portin avaimen", jatkoi samainen naisääni, "jos senkään vertaa enään minun rahojani on jälellä".
"Sinä et juuri valitse sanojasi, ystäväni. Itsehän sinä sitäpaitsi kirotulla huolimattomuudellasi olet meidät saattanut tähän tilaan. Sinulla ei koskaan ole ollut käsitystäkään järjestyksestä".
"Kenen vuoksi olisin sitte järjestyksestä välittänyt? Oletko sinä koskaan pysynyt kotona? Etkö alkanut tuota ulkona elämistäsi jo ensimmäisenä kuukautena häittemme jälkeen?"
"Aloinko? Siinä menettelin ainakin rehellisesti. Moni minun sijassani olisi vuosimääriä tuudittanut sinua väärässä luulossasi, antaakseen sinun kärsiä sitte herättyäsi sitä enemmän. Niin, asia on, kuten sanon, sinä et koskaan ole käsittänyt minun oikeata arvoani".
"Kyllä vaan, ei siihen pitkiä aikoja tarvittu. Sulhasena matelit edessäni polvillasi ja suutelit käsiäni, mutta…"
"Siinä sen nyt näet! Ja kuitenkin saattaisi taiteen tuntijalla olla yhtä ja toista muistuttamista niiden kauneutta vastaan".
"Adalbert, älä härnää minua! Jos sinulla olisi rahtunenkaan sydäntä, niin jäisit joskus kotiin lasten ja minun luokseni, vaan mitä vielä! emmehän me osaa pelata!"
"Sitä ei osaakaan tehdä kuka tahansa, sillä siihen tarvitaan ajatusta ja sukkeluutta, mutta kyllä minä Bertil'in siihen opetan; hän ei ole tuhma, hän on tullut isäänsä".
"Ja sinä, joka ennen olit kaikessa niin hieno, että ensi aikoina naimisissa ollessamme tuskin tiesit, voisitko seurustella tuomarin ja postimestarin kanssa, sinä istut nyt kuluneessa- takissa ja pelaat 'nihtiä' nahkurin ja satulasepän kanssa — kuinka olet voinutkin vaipua noin alas!"
"Vaiti, nainen, äläkä siinä ylvästele. Työväen asema alkaa saavuttaa yhä suurempaa kunnioitusta, ja sitäpaitsi pitää miehen osata asettua olosuhteiden mukaan! Kuka vietävä ei sitä tietäisi, että elämä vaihtelee!"
"Ainakin tiedän minä sen", mutisi rouva.
"No, mitä siinä sitten valitat. Elämänkokemus on voitto, joka myöhemmin taikka aikasemmin tulee osaksemme, kun ensin olemme pohjarahaksi panneet pettyneet toiveemme".
"Kuules, Adalbert", puheli rouva itku kurkussa, "jos minä alkaisin pitää jostakin toisesta miehestä, niin olisi se aivan anteeksi annettava, sillä niin häpeällisesti laiminlyöt sinä velvollisuutesi minua kohtaan".
"Sen suhteen olen aivan rauhassa", vakuutti tuo auttamaton aviomies; "ensiksikin en luule enään kenenkään ihastuvan sinun sulouksiisi, ja toiseksi on mahdotonta ajatella, että nainen, jota minä olen rakastanut, enään voisi vajota ketään toista rakastamaan. Puhdas yöviitta, ystäväni, jos suvaitset!"
Vaivuin istumaan tuolille uunin viereen, vanhojen muistojen ja uusien ajatusten valtaamana.
Niin, luo entinen kopeilija, käytti yöviittaa ja pelasi "nihtiä" mitättömäin käsityöläisten kanssa, ja hän taas, jolle tuosta komeasta insinööristä piti tulla oikeen ihanne aviomies, sai kärsiä samaa kohtaloa kuin niin moni muukin vaimo: istua unisena myöhään yöhön yhtä unisen talikynttilän valossa ja odotella miestään kotiin!
Viimeinen kekäle uimissa lyhähti juuri kokoon. Aivan koneentapaisesti tavoitin hiilihankoa; se oli tarttunut uunin raviin ja kun vedin sen sieltä, seurasi mukana viisi, kuusi hiustukkua, surullisia todisteita huolimattomasta kodista.
Nyt olisin vielä vaan halunnut katsahtaa pikku Bertil'in korviin tullakseni varmasti vakuutetuksi että kummatkin insinöörin mitta-asteet kodin järjestyksestä täydellisesti pitivät paikkansa, ja voin siis suosittaa niitä muittenkin käytettäviksi. Mutta, jos nekin pettäisivät, niin pysyy se ainakin varmana, että kuka tahansa saattaa suulla suurennella, vaikk'ei kunnossa kykene.
YLIOPPILASMAMMA.
Muistuu mieleeni muuan leveäharteinen, tanakka nainen, jolla siihen aikaan, kun minä häneen tutustuin, ei enää ollut paljon viehättäväisyydestä jälkiä, mutta joka kotitienoollaan oli sangen arvossa pidetty, ja jota moni kirkon ja valtion palveluksessa harmaantunut vanhus vielä kiitollisuudella muistelee.
Hänellä oli toisessa Ruotsin yliopistokaupungissa pieni, siisti ravintolaliike, pääasiassa ylioppilaille, joita hän syystä tai toisesta erityisesti suosi, ja jotka lämpimästi vastasivat tähän tunteesen sekä, ottaen vaarin hänen tosi äidillisestä huolenpidostaan, eivät koskaan keskuudessaan nimittäneet häntä muulla nimellä kuin "mamma".
Hänen hauskassa kaksikerroksisessa rakennuksessaan kaupungin laidassa oli kokonaista viisitoista ylioppilaskortteeria, tosin kyllä yksinkertaisesti sisustetut, mutta siistit kuin hollantilaisen kajuutta. Voi sitä nuorukaista, joka sai kunnian olla ylioppilasmammalla täysihoidossa, eikä puhtaudellaan ja säännöllisyydellään osoittanut ymmärtävänsä tätä seikkaa arvossa pitää!
Paitsi niitä viittätoista onnen suosikkia, jotka olivat mammalla täysihoidossa ja senvuoksi pidettiin aivan kuin lapsina talossa, kävi hänen luonaan lukemattomia ylioppilaita silloin tällöin virkistämässä itseään ruualla taikka juomalla. Silloinpa vasta ilo ilolle tuntui, kun istuttiin "mamman" matalassa, mutta isossa ravintolasalissa, jonka lattialle sen aikuisen tavan mukaan oli ripoiteltu hienoja katajan oksia, ja jonka akkunoita kaunisti kapeat, savusta mustuneet, kirjavat kattuuniverhot; kodikkaisuutta lisäsi vielä viheriä uuni sinivalkoisine koristeastioineen sekä myymäpöydällä kaikessa huolettomuudessa kiemurteleva kirjava kissa, joka toisinaan vaihteen vuoksi kohottautui takajaloilleen, tehden eturuumiillaan siron kumarruksen ja samalla haukotellen niin, että sen ruusunpunainen kita kokonaan tuli näkyviin; kun se sitten suunsa sulki, saivat kasvot tuon kissoille omituisen itseensä tyytyväisen ja samalla hullunkurisen "nauravan" ilmeen.
Iloista laulua ja huoletonta naurua ei ollut talosta puuttunut niinä kahtena kymmenenä vuotena, joina "mamman" valtikka oli sitä ohjannut. Ja hän — valon ja lämmön elävä säiliö — oli sydämmeensä kätkenyt kaikki nuo ilon säteet ja sai nyt elonsa ehtoolla tuntea niiden lämmittävää ja nuorentavaa voimaa sekä itsessään että ympäristössään.
Ja mitenkä minä tulin hänet tuntemaan?
Nähkääs, asianlaita oli siten, että tuohon oppineesen kaupunkiin oli tulossa maisterinvihkiäiset, joihin minäkin sanomattomaksi ilokseni sain kutsut; kaitsijaksi minulle oli määrätty eräs sangen kunnioitettava rouva M., jonka sisarenpoika oli vihittävien maisterien joukossa. Erään rouva M:n perheessä sattuneen sairauden johdosta viipäytyi matkamme niin, että perille saavuttuamme ei enää ollut ainoatakaan huonetta saatavissa.
"Ah!" huudahti ilostuen maisterimme, tädin sisarenpoika, ja hyppäsi samassa pölyisiin vaunuihimme asettuen istumaan ajajan viereen: "Nytpä tiedänkin, me ajetaan mamman luo, — hän kyllä keksii avun!"
"Mamman luo?" toistimme me.
"Niinpä niin; — kasteessa on hän saanut nimen Pella Topp, mutta sitä nimeä tuskin kukaan nyt enää tuntee, — hän on kaikkien ylioppilaiden suosikki ja kaitselija, vaikka hänen valtikkansa toisinaan tuntuukin rautaiselta. Mutta samapa se; naisten kaunistus on hän kaikessa tapauksessa ja harjoittaa sitäpaitsi ravintolaliikettä, joka ei suinkaan hänen arvoansa alenna. Hei, muhkeat harmaani! Olen iloinen tietäessäni kuuluvani hänen lellipoikiensa joukkoon; ei hän siis mitenkään saata nyt jättää minua pulaan!"
Hetkisen kuluttua pysähtyivät vaunut "Pikku helmen" portilla, joksi "mamman" ravintolaa kutsuttiin.
Aurinko paahtoi kuumasti pieneen puutarhatilkkuun talon edessä, jonka sisästä kuului reippaita säveliä ja iloista naurua.
Pari yläkerran ikkunaa avautui äkkiä, ja niistä tirkisteli muutamia ylioppilaita paitahihasillaan ja piippu suussa.
Juuri kuin maisterimme hyppäsi kuskilaudalta alas, ilmestyi eteisen ovelle muhkea mummo, tummassa hameessa ja leveä, puhdas tärkätty esiliina edessä, seisoen kädet puuskassa ja silmien suojana leveä, viheliäinen varjo, joka peitti ne kokonaan. Mutta kokoon puristettujen suupielien ympärillä oleva piirre ilmaisi sekä lempeyttä että ankaruutta.
"Mitäs lastia maisteri nyt kulettaa?" kysyi mummo, paikaltaan hievahtamatta.
"Rakas, kunnioitettu mamma! tässä näet kaksi koditonta naista, jotka vetoavat sinun armeliaisuuteesi. He tulevat tanssiaisiin, eikä koko kaupungissa ole ainoatakaan huonetta saatavissa".
"Asia on huonosti järjestetty — ja te, herra hyvä, olette sen varmaan itse siten hommanneet?"
"Oikein arvattu, mammaseni, mutta voin puolustautua sillä, että ensin sain kieltävän vastauksen erään sairauskohtauksen johdosta, ja sitten…"
"Kyllä ymmärrän, mieluisa yllätys, mutta kaikella kunnioituksella hiiteen sellaiset sattumat tällaisina aikoina. Sitäpaitsi herra kyllä tietää, etten pidä huoneita matkustaville".
"Minä tiedän, että sinulla kyllä on huoneita vaikka koko maailmalle, mamma kulta, kun vaan tahdot antaa. Sullo täksi aikaa kolme tai neljä ylioppilasta samaan huoneesen ja…."
"Enkö minä jo ole tehnyt sitä?! Luuleeko herra kenenkään saavan pitää yksin huonetta tällaisena aikana?"
"Hm!… Mutta vaikka minun olisi polvistuttava edessäsi keskellä rappusia, niin en sittenkään hellitä, ennenkuin olet jonkin keinon keksinyt. Katsoppas, miten levottomasti tarkkaavat sinua tuon nuoren neidin silmät. Olethan sinäkin, mammaseni, kerran ollut nuorena ja ikävällä odottanut ilon hetkiä! Näitten muistojen kautta vannotan minä sinua…"
"Kas niin, kas niin, lörpöttelyä. Jo paljastaan siitä syystä, että saisin teidät vaikenemaan, täytynee minun suostua tyhjentämään salin takana oleva kammari. Hieno se ei ole, mutta arvoisat vieraat koettakoot tulla toimeen, miten paraiten voivat".
"Tiesinhän sen, sinä siunattu mamma", ja maisteri sulki kursailematta mummon syliinsä, jonka lihava vartalo hytkähteli naurun hohotuksesta vielä hänen mennessään talonsa alakertaan antamaan määräyksiä uusien tulokkaiden vastaanotosta.
* * * * *
Vihkiäisjuhlat olivat lopussa. Ei kuulune asiaan kertoa tässä niistä sydänten valloituksista, joita minä niiden aikana olin tehnyt, mutta mainita voin, ettei niiden luku suinkaan ollut aivan vähäinen. Pois kaikki epäilevät hymyilyt! — kaksikymmenvuotisena ja punaposkisena, tukka sievästi somistettuna, on varsin helppoa saada aikaan rauhattomuutta Aatamin poikien povissa, jotka välittävät viis' siitä, sattuuko ihmisellä olemaan sielua vai ei.
Varsinkin yhden nuorukaisen kuva karkoitti unen silmistäni loikoillessani väsyneenä kammarissamme mamman pehmeillä patjoilla. Silloinpa kajahtivat korviini tervehdyslaulun säveleet. "Pikku helmen" ikkunain alla, mutta olivatko ne tarkoitetut minulle vai mammalle, — sitä oli vaikea tietää. Tanssiaisissa olin kuullut ett'ei kukaan kaupungin kaunottarista ollut saanut neljättäkään osaa niistä serenaadeista, jotka mammalle oli pidetty, ja siihen oli omat syynsä: milloin oli mamma vetänyt ristin jonkun köyhän ylioppilaan velkakirjan yli, milloin elättänyt toista ilmaiseksi kuukauden toisensa jälkeen, taikka, kun tarvis vaati, omin käsin tarttunut jotakin rauhan häiritsijää niskaan ja heittänyt ulos salista, jota miehuuden näytettä tietysti piti laululla ylistää, — ja mamma piti laulusta, koska laulu ehdottomasti kuului ylioppilaselämään.
Miettiessäni tätä kaikkea puoleksi istuvillani sängyssä, kuulin raskaita askelia ja samalla avautui ovi huoneesen, jolloin astui sisään — mamma itse kesäisessä yöpuvussaan, joka oli sangen tarkoituksen mukainen, vaikk'ei sievyydellä pilattu.
"Poikani laulavat pikku mamsellille", sanoi mummo, "ja siksi pitää teidän sitä kuunnella. Niin laulavat, kuin enkelit, senkin lurjukset! Millainen basso tuolla Boström'illä onkaan — kuunnelkaahan vaan! ja sitäpaitsi on hän miesten parhaita, tuo poika; köyhä, ahkera ja iloinen — sellaiset ovat minun joukkoani.
"Mutta ehkä ne kuitenkaan eivät minulle laula", sanoin epäillen. "Laulavathan ne usein neiti Topp'illekin". (Sillä nimellä tahtoi mummo vierasten itseään nimittävän).
"Laulavathan ne velikullat kyllä minullekin, mutta tällä kertaa minä tiedän ett'ei laulu ole minulle aiottu. Onko pikku mamsellia koskaan ennen laululla tervehditty? Eikö, no kyllähän sen arvasinkin! Eihän ne sellaisissa pikkukaupungin pesissä osaa muuta kuin joitakuita mitättömiä rallatuksia. Kuunnelkaapa taaskin Boström'iä! Nyt pitää mamsellin sytyttää kynttilän pätkä, näyttääksenne heille, ett'ette kuorsaa".
"Mutta, hyvä neiti Topp, ei se käy päinsä. Salin akkunat ovat peittämättä — nehän näkevät minut".
"Eivät ne voi muuta nähdä kuin yöröijynne, ja tanssiaisissa ei teillä ollut niinkään paljoa päällänne… Olkaa aivan rauhassa, kyllä minä seison edessä!"
Olihan tuo kyllä hyvä tarjous, mutta kuinka ylioppilaat voisivat neiti
Topp'in läpi nähdä valoa, oli vaikea selittää.
Vihdoinkin sain mummon laskemaan alas akkunaverhot toisen akkunan eteen, ja sytytin sitte kynttilän siinä toivossa, että nuo "valon lapset" sen kyllä näkisivät, vaikka se heikostikin valaisi.
Laulajat lauloivat sekä hyvin että kauan, aivan liian kauan mamman mielestä, sillä suureksi hämmästyksekseni näin hänen astua hytkyttelevän alakerran saliin, jossa avasi akkunan ja lausui äänekkäästi erään laulun loputtua: "kiitoksia nyt vaan, pojat! Kuten valkea tuolla yläkerrassa teille osoittaa, on hän kuullut laulunne ja nauttinut sen kauneudesta. Mutta älkää nyt seistä töllistelkö enään tässä yö-ilmassa, vaan menkää kotiinne nukkumaan; taitaa olla uni teille tarpeen niinkuin meillekin".
"Eläköön mamma!" kajahti yhteisesti iloisten laulajain suusta, jotka kohta, käskylle kuuliaisina, alkoivat tehdä lähtöä.
Seuraavana päivänä kävimme "kaitsijani" kanssa katselemassa kaupungin merkillisyyksiä ja tulimme illalla hyvin väsyneinä, mutta tyytyväisinä asuntoomme.
"Kaitsijani" nukkui kohta, mutta hälinä alakerrassa ja omat mieluiset muistoni pitivät minua tänäkin iltana kauemmin valveilla. Ja vaikka kuinkakin sikeästi olisin nukkunut, niin luulen, että mamman bassoääni olisi minut herättänyt, kun hän vihan vimmassa huusi:
"Ei, Lundman, ja vielä kerran ei, kuuletteko nyt! Ett'ette ymmärrä hävetäkään! Minun mielestäni olette saanut aivan tarpeeksenne. — Teillä on rahoja, sanotte? Sen pahempi, sillä ette osaa niitä koskaan käsitellä. Heittää pois kaikki valttinsa yhtenä päivänä ja toisena kärsiä puutetta, on aina ollut teidän elinohjeenanne. Hyi hävetkää! Ja kuitenkin hyvin tiedätte, kuka kotona istuu ja suopi tuskin kahvitilkkaa itselleen syystä, että teillä vaan olisi kaikki hyvin ja hienosti. Paremmat ajatukset minulla teistä oli, silloin kuin tänne tulitte! Niinkö, ett'ei se minuun kuulu? Se kuuluu jokaiselle rehelliselle ihmiselle, tietäkää se ja olkaa vaiti taikka menkää tiehenne, kummin tahdotte, mutta tippaakaan ette tänäiltana enään saa. 'Miksikä minä sitten pidän ravintolaa', senkin tyhmeliini? Juuri voidakseni pitää teitä kurissa, vaikka se kummalta kuuluneekin. Joku toinen antaisi teidän juoda niin että silmäripset käpertyisivät ja pistäisi kaikessa rauhassa rahanne taskuunsa. Onko Pella Topp tehnyt siten? Astukoon esiin, ken haluaa, ja syyttäköön Pellaa omanvoiton pyynnistä!"
"Ei, ei, eläköön mamma!" huusi useampia ääniä yht'aikaa.
Sitten en enään eroittanut, mitä Lundman vastasi, mutta lienee se ollut jotain hyvin sopimatonta, koska kuulin mummon tavallisella bassoäänellään, joka värisi hillitystä vihasta, sanovan: "kun penikat haukkua nalkuttavat, ajetaan ne ulos", sekä samalla jotain raahattavan lattian poikki ovelle, joka avautui ja sulkeutui yhtä nopeasti; kiivas kolkutus oven takana todisti, että ulosheitetty ei ollut kohtaloonsa tyytyväinen. Mutta kun sisästä vielä muutaman kerran kuului varoittava: "vaiti Lundman, taikka saat vielä lisää", niin taukosivat kolkutukset vähitellen.
"Huomenna hän minua tästä vielä kiittääkin, senkin hölmö", puheli mamma nyt aivan rauhallisella äänellä, "sillä kätkin hänen lompakkonsakin, ett'ei hän enään pääse muihin kapakoihin! Ja nyt pojat, te jotka minun joukkooni kuulutte, selvitetäänpäs asiat taas kuukauden ajaksi, niin kauan kuin tässä on vähän rauhaisempaa aikaa. Järjestys se olla pitää".
Noin puolen tunnin ajalla en juuri muuta kuullut kuin jonkun puoliääneen lausutun sanan sekä rahojen kilinää ja sitten lopuksi kummankin puolisen kiitoksen ja hyvästiheiton. Mutta viimein kuulin jonkun jotenkin käheästi rukoilevan mammalta aina uudelleen ja uudelleen samaa:
"Rakkain pikku mammaseni, sinä paras naisten joukossa…"
"Kun paholainen lyöttäytyy hyväksi, ei asiat milloinkaan ole oikein", mutisi mamma mitä karkeimmalla bassoäänellä. "Velaksi koko kuukausi? Ah, istu ja pala! vastahan te viimeviikolla saitte sisäänkirjoitetun kirjeen? Jos te sen olette unohtanut, niin en ainakin minä ole. Mihin ne rahat ovat joutuneet?"
"Selittämättömät luonnon voimat, kunnioitettu mamma…"
"Jaa, kyllä te vaan olette aika velikulta. Mutta vaikka minut hukka perisi, niin en anna teille äyrinkään edestä velkaa. Joka äyri taikka pois heti paikalla! Ja näin teen juuri siksi, että tiedän teidän juopotelleen, vaikka toisella taholla. Tekö kykenisitte hoitamaan itse itseänne? Mahdotonta, yhtä mahdotonta, kuin koettaisitte selkäänne purra. Jos minulla olisi tytär, antaisin hänen ennen vaikka tuhkana tuuleen mennä kun tuollaiselle miehelle. Viisikymmentä neljä taalaria ja kaksikymmentä kahdeksan killinkiä olette velkaa, ei enempää eikä vähempää. Tänne rahat; taikka asutte viimeistä kuukautta täällä, ja se voipi kyllä muutenkin olla mahdollista, joll'ette käyttäydy paremmin kuin tähän asti. Viisitoista miestä tahtoisi nytkin asuntoa, eikä teidän kanssanne maksa vaivaa yhtään kursailla, sen Jumala tiennee. Kas niin! Tuossa on teille takaisin viisi taalaria ja neljä killinkiä. Mars nyt, poikaseni, ja pitäkää varanne toisella kertaa!"
"Vai niin, teitä on nyt vaan kaksi jälellä. Hamberg'illa on rahoja nyt, näen mä! Katsotaanpas kirjasta, miten teidän asianne ovat: kaksikymmentä viisi taalaria ja kaksitoista killinkiä. No, te ette ainakaan ole eläneet ylensyömisessä taikka juomisessa. Siksi olettekin kalpea, kalpea kuin sillin maiti. Miks ette ole syöneet illallista koko viime kuun ajalla, herraseni? Eikö ole ollut aikaa syömiseen? Nyt valehtelitte, kuin aika mies, mutta jos sillä tavalla aiotte varoja koota, niin älkää sitte muistikirjaanne käytävään pudottako, kuten tänä aamuna… — Ei ollenkaan! Luen siitä ääneen, jos tuhdon, en teidän vuoksenne, mutta Hedman'in tässä:
"Sisäänkirjoitetussa kirjeessä mammalle — 15 taalaria".
"Niin, kun hän oli sairaana, ja…"
"Onhan siinä pieni puolustus, kyllä ymmärrän! Hyi häpeätä, kun narraa vanhan eukon aivan itkemään… ottakaa nuo siunatut kaksikymmentä viisi taalariakin ja antakaa mennä samaa tietä kuin kymppinnekin… Tiedän kyllä, minkä arvoisia olette sekä äiti että poika! Ja sitten tulette te syömään illallista ja syötte kuin karhu, ymmärrättekö nyt, ja maksatte minulle kun piispaksi pääsette… Ja nyt syleilkää Topp'in mummoa, niin että rutisee vielä jälkeenkin päin. Olen ylpeä teistä kuin kalkkuna, tietäkää se, te senkin kalpeanokka, sillinmaiti — pänttääjä…Jumala teitä siunatkoon! Komeampia naisia saanette kyllä syleillä, mutta tuskinpa uskollisempia, ja jos joskus joudutte rahapulaan, ennenkuin papin viitta selässänne riippuu, niin nyäiskää vaan minua! Yksi asia minusta teidän suhteenne vaan ei ole hyvä ja se on, ett'ette ole minun poikani! Mars, nyt vaan, kun vielä voin teille selvällä äänellä puhua, ja niinkauan kuin yksikin sopukka on tyhjänä talossani ja palanenkin leipää pöydälläni, kuuluu se teille yhtä hyvin kuin minullekin — hyvää yötä!"
"Ja nyt", jatkoi mummo, kun ovi menijän jälkeen oli lukittu, "nyt on teidän vuoronne, Hedman, joka tähän asti olette olleet minun suurimman rakkauteni — mutta tästälähtein, pelkään minä, suurimman suruni esineenä!"
Nyt oli mamman ääni niin matala ja lempeä, että vähällä aikaa en ollenkaan saattanut uskoa puhujaa häneksi.
"Ette vastaa mitään", jatkoi mamma; "voittehan tekeytyä kovaksi tässäkin suhteessa ja sanoa, kuten tuo toinenkin, ett'ei asia minuun kuulu…"
Raskaat nyyhkytykset kohosivat mummon rinnasta ja saivat minun ajattelemaan myrskyä, joka tammen oksia pirstoo.
"Ei", kuulin vilkkaan ja — paha kyllä hyvinkin tutun äänen vastaavan, "niin pitkälle ei ikinä mennä!"
"Eikö? No sitä parempi! Mutta minulla on teille vielä paljon muuta sanottavaa, jota en tänä iltana ehdi, taikka oikeammin: en jaksa. Tulkaa tänne huomenna" — en kuullut millä kellon lyönnillä; — "siihen aikaan on täällä tavallisesti hiljaista ja silloin tahdon sanoa teille sanan, joka on oleva joko viimeinen välillämme taikka alkuna johonkin parempaan. — Hyvää yötä!"
Mitä pahaa oli mahtanut tehdäkään minun eilinen ritarini — sillä hänen äänensä se oli, tunsin sen varmasti?
Minun tätä mietiskellessäni, kuulin alakerran salista tukahdutettuja nyyhkytyksiä, katkonaisia huokauksia sekä hiljaista puhetta. Nyt oli tuon voimakkaan naisen yksinäisyyden hetki, sellainen hetki, jollaisia me kaikki silloin tällöin tarvitsemme ennättääksemme asettaa kaikki näyttämöllä kuntoon, ennenkuin esirippu uudelleen kohoaa, ja me taaskin katselemme kunnianarvoisia yleisöä silmästä silmään.
Puolipäivän aikaan seuraavana päivänä oli meidän määrä lähteä. Sitä ennen oli meillä kuitenkin vielä vähäisiä asioita toimitettavana, ja kun läksimme "Pikku helmestä", seisoi "mamma" kaikessa muhkeudessaan iloisena ja leppeänä salinsa ovella ja nyökytteli meille päätänsä. Ei pienintäkään jälkeä eilisestä surumielisyydestä voinut huomata siinä osassa kasvoja, jotka olivat peittämättä.
"Otitko sateenvarjon mukaan", kysäsi "kaitsijani" vähän aikaa kulettuamme, tähystellen pilviä".
"Eihän nyt sadetta tule".
"Mutta jos kuitenkin. Juosta takaisin muutaman kadun kulman ympäri, ei ole mikään asia kaksikymmenvuotiaalle. Mene vaan hakemaan se ja tule sitte minua tapaamaan rihkamakauppaan tuolla kadun kulmassa, tiedäthän!"
Käännyin takaisin. Alakerran sali sattui tällä kertaa olemaan ihan tyhjänä, ja minä astuin kevyesti sen läpi huoneesemme, niin että minua tuskin olisi huomannut, vaikka joku olisi ollutkin läheisyydessä.
Etsin sateenvarjoa sekä oven että uunin takaa, sängyn ja sohvan alta ja ylipäänsä kaikista sellaisista paikoista, joihin säntillinen ihminen ei koskaan tavaroitaan pane. Mutta turhaan. Ahaa, ajattelin viimein, kunhan se vaan ei olisi tuolla väliseinän takana niin sanotussa vaatekaapissa. Avasin pienen tapettioven, astuin sinne ja aloin puolihämärässä hakea. Silloin avautui salin ovi ja meidän huoneesemme astui joku taikka joitakuita, jonka jälkeen ovi kierrettiin lukkoon ja avain otettiin pois. Olin juuri ryntäämäisilläni esiin ja ilmaisemassa olinpaikkani, kun minunkin sopukkani ovi äkkiä työnnettiin kiinni, ja mamma hyvin päättäväisellä äänellä alkoi puhua:
"Kas niin, nuori ystäväni, täällä luulen saavamme olla häiritsemättä puolisen tuntia, ja enempää ei tarvitakaan ehtiäksemme, sanoa sanottavamme ".
"Mutta", kuulin ihailijani huomauttavan, "jos ne vieraat… jos se nuori neiti…"
"Ei ole hätää. He menivät äsken juuri ostoksille ja silloin tietää, ett'ei sellaiset kanat hevillä palaja. Voitte muuten olla aivan rauhassa, Hedman, eikä pelätä mitään nuhdesaarnoja. Teen vain pari kysymystä ja kerron erään unen; siinä kaikki… Siis ensiksi: uskotteko, että pidän teistä, kuin olisitte oma poikani?"
"Sen uskon, Jumala nähköön!"
"Olenko mielestänne tehnyt mitään tulevaisuuttanne varten?"
"Kaikki, — ei enempää eikä vähempää. Tiedättehän, ett'en ilman teitä olisi voinut ajatellakaan lukujeni jatkamista. Meitähän on niin monta sisarusta".
"Ja palkinnoksi siitä tahdotte turmella sisarentyttäreni koko tulevaisuuden".
"Kaukana siitä! minä…"
"Vaiti poika! minä tiedän, että te vastoin minun kieltoani keksitte tuhansia syitä tavataksenne häntä… tuota köyhää palvelustyttöä, joka ei koskaan voi tulla vaimoksenne. Onko se mielestänne rehellistä peliä?"
"Mutta…"
"Sydän on sangen häälyväinen kappale, sanon teille, joll'ette sitä ennestään tiedä, ja teidän sydämmenne varsinkin. Aikuiset liitot — pitkälliset surut. Kun muutamia vuosia on kulunut, niin oikein ihmettelette, kuinka koskaan olette niin halpaa tyttöä voineet ajatellakkaan. Ja sitäpaitsi, herraseni, olette aivan liian tarkka huomaamaan kaikkea muutakin kaunista paitsi häntä".
"Mutta minä vakuutan…..
"Älkää vakuuttako mitään, se on kaikista viisainta. Ette te vielä tiedä, vaikka olettekin viisas ja hieno, mitä rakkaus on. Mutta huonosti palkitsette mummon vaivat, jos taitatte hänen nuoren kukkansa, ja se taitaisi ollakin ainoa teko, jota en teille voisi anteeksi antaa. Mutta kuulkaas nyt untani:
"Kolmekymmentä vuotta sitten oli täällä kaupungissa nuori ylioppilas, joka oli yhtä oppinut ja 'viisas' kuin tekin, ja myös nuori, rivakka tyttö, aivankuin Liina, sisarentyttäreni, nyt. Ja tyttö huomasi, että ylioppilas oli iskenyt silmänsä häneen ja hän taas sydämestään kiintynyt ylioppilaasen; mutta, suuri suru valtasi tytön mielen, sillä hän tiesi olevansa liian halpa ylioppilaalle.
"Ja sitten taisteli hän kovan taistelun omassa sydämmessään ruveten tämän jälkeen yhä enemmän välttämään rakastettuansa. Mutta eräänä iltana johti kohtalo kuitenkin heidän tiensä yhteen ja silloin tuli ylioppilas lausuneeksi sanoja, joita tyttö ei jaksanut vastustaa. Hän lupasi ylioppilaalle sydämmensä eikä tullut sinä hetkenä ajatelleeksi suurta eroitusta heidän yhteiskunnallisessa asemassaan. Ja vähän aikaa olivat he onnelliset. — Mutta ei yhdenkään vieraan pitänyt saada tietää heidän liitostaan, ennenkuin ylioppilas voisi ottaa tytön vaimokseen. Pikkukaupungissa on kuitenkin mahdotonta pitää sellaisia asioita pitempää aikaa salassa, ja nuori tyttö kuuli hyvin usein, että toverit pilkkasivat ylioppilasta hänen vaalinsa vuoksi. Hän kuuli myöskin, että ylioppilas ei kieltänyt eikä myöntänyt asian todenperäisyyttä, mutta hän oli nöyrä ja ajatteli, ett'ei hänellä ollut oikeutta muuta odottaakaan. Niin — siten kuluivat vuodet; ylioppilas tuli yhä oppineemmaksi ja joutui aina hienompiin ja hienompiin seuroihin, joten hänellä oli aina vähemmän aikaa seurustella tytön kanssa, joka kaikessa muussa pysyi entisellään paitsi rakkaudessaan, joka sitä mukaa kasvot, kuin toisen laimeni. Lopulta ruvettiin yhä yleisemmästi puhumaan, että muuan nuori professorin tytär olisi rakastunut ylioppilaasen, sekä ett'ei tämäkään ollut välinpitämätön tytön suhteen… silloin, tiedättekö, oli sääli tuota köyhää tyttöä, jonka sydän oli senkaltainen, ett'ei sitä voinut antaa pois kuin kerran elämässä. Hän hymyili päivällä — sillä, hän oli nöyryytensä ohella myöskin ylpeä — ja itki yöllä ja kului pitkä aika, ennenkuin hän kykeni mitään päättämään. Mutta vihdoinkin eräänä aamuna piirsi hän kokoon kirjeen, joka suinkaan ei ollut malliksi kelpaava, sen voitte uskoa, mutta meidän Herramme edessä luulen sen kelvanneen, sillä siinä vapautti hän nuorukaisen tämän antamista lupauksista, koska nuorukainen itse oli liian rehellinen niitä peruuttaakseen sekä lausui ylioppilaalle suoraan, että tätä päätöstä oli hänen ollut vaikea tehdä, mutta ett'ei mikään voima maailmassa nyt enään voisi sitä muuttaa.
"Täten lykkäsi hän luotaan sen, jota enin maailmassa rakasti — tehdäkseen hänet onnelliseksi, nähdäkseen hänet oloissa, joihin hän soveltui, sanalla sanoen: väistyäkseen pois hänen tieltään".
"Ottiko hän vastaan sen uhrauksen?" kuulin eilisen kevytmielisen ihailijani kysyvän.
"Otti, ja siinä teki hän oikeen".
"Ei koskaan! hän menetteli epämiehuullisesti, pelkurimaisesti, minä…"
"Vaiti, poika! älkääkä tuomitko — omaa isäänne, sillä sitä en minä kärsi, joka häntä kerran rakastin…"
Seurasi pitkä hiljaisuus.
Vihdoin lausui mamma syvään huoaten:
"Ja nyt varmaan te, Hedman, käsitätte, minkä vuoksi teistä pidän… minkä tähden katson itselläni olevan jonkunmoisen oikeuden teihin, jolle minä olen toimittanut äidin, jota ei teidän tarvitse hävetä — olisi voinut käydä niinkin, että minä sellaisena, kuin tässä nyt istun, olisin ollut äitinänne, joll'en paremmin olisi asiaa ymmärtänyt".
"Hyvä, rakas mamma — jos minulla ei olisi omaa kunnon äitiäni, niin enpä tiedä ketä muuta tahtoisin sillä nimellä mainita kuin juuri sinua!"
"Kohtalo on määrännyt minun olemaan aina vaan toisessa sijassa! Mutta nähkääs, poikani, tuo nuoruuden unelma on minulle maksanut enemmän, kuin te ymmärrättekään… ei mummo tyhjän vuoksi varjostin silmillä kulje… onko tarkoituksenne antaa Liinan uneksia kuten minäkin, herätäkseen myöskin samalla lailla. Eikö mielestänne mummon tekemä uhraus isän onneksi ansaitse hiukan kiitollisuutta pojaltakin? Tahdotteko heretä kokonaan ajattelemasta Liinaa, vaiko sanoa jäähyväiset mummolle ainaiseksi".
Seurasi taaskin hetkisen äänettömyys, jonka jälkeen kysytty vastasi:
"Tuossa käteni vakuudeksi, että minäkin kykenen jotain uhraamaan. Kevytmielinen saatan kyllä, jumal' avit' olla, mutta häijy en, ja kun nyt näen, kuinka syvästi sydän voipi haavoittua, niin en suinkaan tahdo olla sellaiseen syypää".
"Kiitoksia, kunnon poika! Nyt uskon voivani luottaa sanaanne. Ja nyt vielä yksi asia: ei sanaakaan tästä isällenne! Hänen tulisi mielensä pahaksi, jos tietäisi, mitä minä niin monien vuosien kuluessa olen saanut tuntea. Ei kukaan sitä tiedä muut, kuin meidän Herramme yksin, jota ei voi nenästä vetää. Ja pahin taival on jo sitäpaitsi kulettu. Suurimpana lohdutuksenani on ollut se, että olen saanut rakastaa ja hyödyttää sitä nuorisoa, jonka joukkoon isännekin aikoinaan kuului… ylioppilaat ovat olleet minun ensimmäisenä ja tulevat myös jäämään viimeiseksi rakkaudekseni. Ja jos teistä nyt, nuori ystäväni, tulee kunnon mies, niin ei mummo ole elänyt turhaan".
Kuulin vielä voimakkaan käden lyönnin ja sitte "mamman" tavallisella rivakalla äänellään lausuvan:
"Kas niin, nyt kuulenkin jo ihmisiä tulevan tänne. Marssikaa te nyt vaan edellä, kyllä minä sitten tulen jälkeenpäin täältä",
Ovi avautui ja sulkeutui jälleen; muutama raskas huokaus ja syvältä sydämmestä lähtevä "ho, hoo" olivat ainoana osoitteena, kuinka vaikea vanhuksen oli ollut menneisyyttä kosketella.
Pian avautui alakerran saliin johtava ovi ja "ylioppilasmamma" meni taaskin toimitelemaan tavallisia jokapäiväisiä askareitaan, eikä mikään hänessä vieraalle ilmaissut, että tuon tasaisen ja rauhallisen pinnan alla sykki sydän, jossa todellisen rakkauden taivaallinen voima oli saanut vaikuttaa sen, ett'ei se "omaansa etsinyt".
* * * * *
Useita vuosia tämän jälkeen sairastuin äkkiä ollessani eräällä huvimatkalla maan eteläosassa. Lähetettiin hakemaan kaupungin lääkäriä, jonka heti tunsin — Hedmaniksi; hän oli nyt keski-ikäinen, kunnon mies, jolla oli paljon työtä ja vakaantunut maine. Parantuessani puhelimme muun muassa "ylioppilasmammasta", jonka ansioita hän suuresti ylisti.
"Hän on ollut meidän perheellemme" — niillä sanoilla lopetti hän — "mitä hellin äidillinen ystävä. Ja kun minun isäni leskimiehenä ja jo jotenkin ijällisenä täytyi matkustaa tuohon vanhaan yliopistokaupunkiin leikattavaksi, sai hän hoitoa ylioppilasmamman kodissa ja hänen sylissään isä henkensäkin heitti".
Sydämmeni lämpeni ajatellessani keskustelua, jonka kerran 'ylioppilasmamman' talossa väliseinän takaa olin kuullut.
"Ja kun minä menin naimisiin, laittoi hän koko kotimme kuntoon".
"Onko tohtorin rouva ehkä joku… ylioppilasmamman sukulainen?" kysyin epäröiden.
"Ei, hän on eräs neiti v. B." vastasi tohtori, silmissä haaveileva ilme, joka saattoi minut ajattelemaan, että Liinan nuorekas olento tällä hetkellä muistui tohtorin mieleen.
"Entä ylioppilasmamma itse?"
"Hän on jo monta vuotta nukkunut vanhan yliopistokaupungin uudella hautausmaalla — isäni vieressä".
MITÄ HATTU SAATTAA MAKSAA.
Tuskin voi löytyä hauskempaa leikkipaikkaa kuin pormestarin pihamaa, varsinkin siihen aikaan jolloin iso päärynäpuu sen keskellä oli hedelmiä täynnä. Pitkä rivi aittarakennuksia tarjosi erinomaisia piilopaikkoja ja iso pimeä katos oli palkonkina, josta espanjalaisnaiset (koulutytöt, pitkä palmikko niskassa, kapeissa bombasiini-hameissa irtonaisine housunlahkeineen sekä joku piikojen esiliina poimuiltuna viitaksi) kuuntelivat serenaadia, jota heille, sydämmensä pohjasta mölisten, piti ritari Astolfo — apteekkarin pisamanaamainen Ville ruosteinen halstari rinnallaan ja silmät sinne tänne mulkoillen.
Ja kun leikkeihin väsyttiin oli hauska hetkiseksi juosta pihakamariin vanhan Regina mamsellin luo, joka kolmekymmentäkolme vuotta oli ollut taloudenhoitajattarena pormestarin vanhemmilla ja istui nyt kärttyisenä ja pelättynä vanhanaikuisen pöytänsä ääressä sukkaa neuloen, niin että myssynpitsit tahtia löivät heiluessaan sangallisia silmälasia vasten.
Me lapset emme mitenkään voineet ajatella mamsellin koskaan olleen toisenlaisen, ja jos joku meille olisi sanonut, että hän myssynpitseineen ja sangallisine silmäsineen oli maailmaan tullutkin, niin olisimme melkein olleet valmiit sitä uskomaan.
Emme me hänestä suinkaan pitäneet, mutta meitä huvitti härnätä häntä, ja sitä olikin hyvin helppo tehdä, mutta, vaikea jättää tekemättä. Talon poika, neljätoista vuotias Henrikki, oli jo kauan sitten ilmaissut meille mamsellin arimman puolen, jota me lasten tavallisella ajattelemattomuudella ja epähienoudella emme suinkaan jättäneet koettelematta.
"Emmekö menisi Reginan luo tänään?" ehdoitti joku meistä eräänä kauniina sunnuntai-aamuna, kokoonnuttuamme tavalliselle leikkipaikallemme.
"Niin, suututtamaan hänet oikeen aika lailla, sillä hän on silloin niin ihmeen hullunkurinen", huudettiin kuorossa.
"Mutta meidän pitää ensin ovella kuunnella, onko hän ennestään vihainen, silloin emme uskalla mennä, sisälle", tuumaili Henrikki.
Kuusi, seitsemän rasavilliä sipsutti nyt etehiseen. Vapiseva, mutta kimeä ääni kuului selvästi huoneesta:
"— ja varjele meitä Jumala maailman viettelyksiltä, perkeleen hirmuisilta juonilta ja pahasta rutosta, joka pimeissä liikkuu — — — (etkös sinä sen tollo kuule, että kahvi kiehuu yli) — amen!"
"Sen sai pikku Stiina keskellä aamurukousta", nauroi Henrikki. "Mutta ääni kuuluu kuitenkin siltä, kuin mummo ei olisi kaikkein pahimmalla päällään; kyllä me uskallamme sisään mennä".
Jäykkänä ja suoraselkäisenä istui mummo vielä 70 vuotisena, mutta kasvoista puuttui lempeys, joka on vanhuuden paras kaunistus.
"Hyvää huomenta, Regina mamselli!" tervehdimme me.
"Hyvää huomenta, kananpojat! Nyt jo lennossa. Niinkuin ei päivä riittäisi leikkimiseen mukamas. Kauheat ajat! Toista oli minun lapsuudessani".
"Eikö Regina mamselli sitte koskaan leikkinyt?"
"Leikin, sitten kun ensin olin tehnyt tehtäväni".
"Olemmehan mekin tehtävämme tehneet", huomautti eräs nenäkäs tyttö, joka oli tunkeutunut etumaiseksi.
"Minkä sitten? syöneet kylläiseksenne, sen kyllä uskon", tuumaili vanhus pilkallisesti.
"Sen olemme tehneetkin — mutta sitä ei Regina mamselli varmaankaan ole tehnyt", arveli tyttö.
"Mutta nyt aion sen tehdä, ja siksi saat sinä mennä matkoihisi. Minä en pidä nenäkkäistä lapsista. Pane kahvi tuohon, Stiina!"
"Älkää nyt huoliko, hyvä Regina", pyyteli Henrikki, "antakaa Annan olla täällä; hänhän on vielä niin pieni!"
"Pieni töissä, mutta sanoissaan suuri", putisi Regina mamselli, jolla oli muistossa joukko sananparsia. "Minun lapsuudessani neuvottiin olemaan kohteliaita vanhoille ihmisille, mutta — toiset ajat, toiset tavat".
"Onko totta, Regina mamselli, että lasten ennen piti seisoa ruokapöydässä?" kysäsi joku, johtaakseen puhetta toiselle tolalle.
"Niinkuin palavat kynttilät", vakuutti mamselli leppeämmästi. "Ja onneton se, joka pöydässä uskalsi puhua isän tai äidin luvatta; hän sai aterian jälkeen kunnon selkäsaunan. Nuorna vitsa väännettävä, niin siitä kalu tulee".
"En minä vaan olisi tahtonut silloin elää", sanoi muuan yksitoistavuotias häikäilemättä.
"Ennätät tuota vielä nytkin", tuumaili Regina mamselli, "mutta jos silloin olisit elänyt, olisi sinusta ihminen tullut".
"Onko se totta", kyseli Henrikki edelleen, "että isoisä kerran piti päivälliset itse kuninkaalle, ja että Regina yksinään piti huolen kaikesta keittiössä, vieläpä tarjoilikin sisässä?"
"Oh, hoo — kauniisti tehty! Tarjoilemaan en olisi mennyt, vaikka olisin ennättänytkin. Mutta jokikisen palasen laitoin itse, sillä armollisella rouvalla oli tapana sanoa: 'kuta useampi kokki, sitä huonompi soppa'. Ja autuas kuningas — Jumala hänen sieluansa siunatkoon! — söi ypö yksin kokonaisen pyyn ja nuoleksi vielä sormensakin jälkeenpäin".
"Se ei kuulunut hyviin tapoihin", kuiskasi Henrikki naapurilleen.
"Ja", jatkoi mummo välittämättä huomautuksesta, "kuningas oli sitäpaitsi suvainnut kysyä armolliselta rouvalta, mistä hän oli saanut keittäjänsä, jonka rinnalla kuninkaan oma keittäjä oli vain tyhjänpäiväinen sohraaja".
"No, sitten sai Regina mamselli varmaan tulla sisään 'niiaamaan' kuninkaalle?" kysäsi joku toinen joukosta.
"Minut käskettiin suureen saliin, mutta minä menin vaan etehiseen", vastasi mamselli hiukan kainostellen.
"Kuningas oli kaiketi niin kohtelias, että tuli itse ulos", arveli
Henrikki katsoen veitikkamaisesti toisiin.
"Aivan niin, nuori ystäväni. Hieno ihminen on aina hieno. Joku moukka ei suinkaan olisi sitä tehnyt. Mutta kuningas oli sangen armollinen, taputti minua olalle ja sanoi toivovansa hoviinsakin samanlaista apu-ihmistä".
"Voipas kuitenkin, kun Regina mamselli on puhellut kuninkaankin kanssa", sanoi muuan joukosta ollen suuresti ihmettelevinään, "on se sentään vähän kummallista!"
"Ei ole koiraa karvoihin katsomista", neuvoi Regina mamselli. "Minä ehkä olisin sen pyyn tähden päässyt vaikka hoviinkin, jos olisin tahtonut luopua isäntäväestäni, mutta — ennen aikaan ei ollut tapana muutella talosta taloon".
"Ei ollutkaan", myönsi joku joukosta viattomasti, "äiti on kertonut eräästä piiasta, joka oli ollut samassa talossa neljäkymmentä vuotta".
"Piiasta!" toisti Regina mamselli äänellä, joka sai meidät peräytymään ainakin kyynärän verran. "Varjelkoon Jumala, kyllä ymmärrän, mutta minä olinkin mamselli, tiedä se, jo ennenkuin sinun äitiäsi olikaan, vieläpä mamselli, joka vie voiton teistä kaikista, senkin kananpojat, jotka olette vaan synnynnäisiä mamsellia. Mutta minä olen kruunattu mamselli, nähkääs, ja olen rehellisesti ansainnut arvonimeni ja maksanut siitä enemmän, kuin te voitte käsittääkään — ja tuoss' on ovi teille jok'ikiselle! Ja sinä Henrikki saat vielä vastata työstäsi, jahka äitisi tulee kotiin, siitä voit olla varma. Hyi semmoista joukkoa! mutta niinhän se on: omena ei putoa kauas puusta".
"Muista nyt, Stiina, että jos tuo kärpäsjoukko vielä kerran uskaltaa tulla tänne, niin lyö heitä niin että maassa matelehtavat, kyllä minä siitä vastaan pormestarinnalle".
* * * * *
"Kruunattu mamselli" — se lause sietänee hiukan tarkempaa selitystä, ja sitä varten täytyy meidän siirtyä noin kymmenkunta vuotta ajassa takaperin eli siihen aikaan, jolloin pormestarin vanhemmat — varakas maanviljelijä perhe — juuri olivat pitäneet päivälliset Hänen Majesteetilleen, kun tämä oli huvittelemassa metsästysmatkoilla.
Regina mamselli oli siihen aikaan rivakka neljäkymmenvuotias nainen — ei mamselli — jota "armollinen rouva" piti suuressa arvossa, ja joka ei ulkomuotonsakaan puolesta hullumpia ollut, ei ainakaan Haglundan kapteenista, jolla oli tapana syksyiltoina käydä korttia pelaamassa Vårdsnäs'in perheen (Reginan isäntäväen) ja lippumies Ryning'in kanssa. Molempia näitä vanhoja poikia miellyttivät suuresti Reginan laittamat siistit, vaikka isäntäväen käskystä, sangen yksinkertaiset illalliset, ja ennenkuin he illalla läksivät kotiinsa, kävivät he mielellään keittiössä piippujansa sytyttelemässä. Niin, eivätpä he pitäneet sopimattomana joskus taputtaa tuota ravakkaa Reginaa olallekin ja kiittää häntä vaivoista, mutta leuan alle ei yksikään olisi uskaltanut häntä koskea, sillä silloin olisi parta nähnyt kyytinsä ja ehkäpä silmät myös, sillä Regina oli sekä kunniallinen että äkäinen tyttö. Silloin kuin nuo merkilliset päivälliset pidettiin, oli Regina ollut talossa 20 vuotta, monen suureksi ihmeeksi, koska yleensä tiedettiin armollisen rouvan olevan hyvin säästäväisen.
Noin pari päivää kuninkaalle pidettyjen päivällisten jälkeen istuivat Vårdsnäs'in armollinen herra ja rouva puhellen keskenään onnistuneista pidoistaan.
"On välttämätöntä, ystäväni, että nyt olet aulis Reginaa kohtaan ja annat hänelle kunnollisen lahjan", neuvoi perheen isä.
"Kunnioitanhan minä häntä", vastasi armollinen rouva karttaen ja sormillaan pöytään naputellen.
"Niin no, se on selvä se, mutta voit sinä antaa hänelle jotain muutakin, esim. jonkun hopeaesineen".
"Hänellähän on jo ennestään hopeainen sormistin".
"Justiina!" sanoi ankarasti isäntä, "ett'et nyt jo häpeä! Hopeasormistin sille, joka kykenee tyydyttämään kuninkaankin ruokahalun. Mutta minä tahdon, että Regina, saa lahjan, ja joll'et sinä sitä osta, niin ostan minä, ja silloin et kiitä onneasi".
Se puhe tehosi. Armollinen rouva matkusti seuraavana päivänä kaupunkiin mukanaan käsityölaukku, jossa oli jotenkin soma, vaikka kulunut viheriäinen pitkä silkkiliina. Kun hän sitten päiviin poissa oltuaan palasi kotiin, kutsuttiin kaikki palvelijat sisään ja asetettiin seisomaan puoliympyrään vastapäätä Reginaa, joka ihmeissään katseli moista hommaa.
"Regina", alkoi armollinen rouva juhlallisesti, lähestyen häntä käsissään joku peitetty esine, "sinä olet nyt ollut meillä 20 vuotta, esikuvana muille palvelijoille sekä saavuttanut sillä ajalla isäntäväkesi suuren kunnioituksen. Siksi olemme päättäneet palkita sinua tavalla, jota aina ylpeydellä olet muisteleva. Kulta ja hopea ovat katoavaisia kappaleita; niitä emme sinulle tarjoa, mutta, (istu vaan) niinkuin kuninkaat tekevät luottamusmiehistään ritareja, niin minäkin korotan sinut tämän kautta mamselliksi ja lahjoitan sinulle uuden arvosi merkiksi tämän viheriän silkkihatun!" Tätä sanoessaan paljasti hän hatun ja asetti sen Reginan päähän.
"Mitä taas teihin toisiin tulee", jatkoi emäntä, "on minun tahtoni, että tästä päivästä alkaen pidätte Reginaa lähinnä minua, käskijänänne ja jos kuka ei tähän tyydy, hän muuttakoon pois".
Vihdoinkin oli siis Reginan monivuotinen hiljainen toivomus toteutunut. Hänen emäntänsä tiesi vallan hyvin tuon muutoin niin kunnollisen palvelijansa heikomman puolen ja käytti sitä nyt hyväkseen, halvimmalla tavalla saavuttaakseen hänen kiitollisuutensa.
Nyt olisi Reginan pitänyt olla onnellisen. Ja vähän aikaa hän olikin, mutta pian sekoittui sappea hänen ilomaljaansa. Kaikki naispalvelijat olivat kauhean kateellisia; eipä karjapiikakaan eräänä sunnuntai-aamuna, kun Regina mamselli ylpeänä kulki tietä myöten kirkkoon, malttanut olla tuohon uuteen arvomerkkiin katsomatta ja huutamatta: "hyi tuommoista variksenpelättiä!"
"Niin", lisäsi vouti, "olipa tuokin lahja; viheriä silkkihattu päässähän jokainen syntyykin!"
Tämä uusi keksintö luomishistorian alalla kävi kovin Reginan sydämmelle, sillä vouti ja hän olivat jo kauan hyvällä silmällä toisiaan katselleet, mutta nyt näki hän voudin kasvojen ilmeestä, että heidän suhteensa läheni loppuaan. Ja niin olikin. Asiaa pohdittiin vielä muutamia kertoja, mutta eräänä päivänä lausui vouti viimeisen sanansa asiassa ja se kuului näin: "minä taikka hattu?"
"Hattu", vastasi Regina pää kekassa, mutta murtunein sydämmin.
Turhamaisuus oli voittanut.
Kului vuosia, joina Regina suri kaikessa hiljaisuudessa. Mutta hattu säilytti vaan paikkansa.
Reginasta alkoi Hagalundan kapteenin elämä näyttää niin kovin yksinäiseltä, ja hän muuttui ystävällisemmäksi tätä kohtaan.
"Pahuus vieköön!" naureskeli ukko eräänä päivänä istuessaan kahden lipunkantaja Ryning'in kanssa Vårdsnäs'in lehtimajassa ja odotellessaan isäntää sekä totia, "pahuus vieköön, pikku Regina, alkaa käydä yhä kesymmäksi, hi, hi, hi! Piteli itse hiiltä, kun piippuani sytytin. Mitäs veli siitä sanoo?"
"Että Hagalundan tila on hänestä aika kaunis".
"Ja kapteeni tilalla myös kaunis mies, hi, hi, hi!"
"Jos asiat sillä kannalla ovat, niin ei veljen tarvitse kuin mainita vaan…"
"Niin", vastasi kapteeni, "ihminen oli hyvä kyllä ennenkuin sai tuon hatturällän päähänsä; mutta senjälkeen taitaa häntä paholainen hallita. Jos hän heittäisi tuon vanhan latvapurjeensa menemään, niin eipä voisi niin tarkoin tietää…"
"Mutta hattu päässähän veljen vaimo kuitenkin kävisi".
"Tietysti, mutta hänen pitäisi voida kiittää minua ylennyksestään. Sitäpaitsi on — jos niin saan sanoa — piikamamselli hyvin epävakainen kappale. Sellaiset tulevat paljoa vaativaisemmiksi kuin ketkään muut. Kuten sanottu, joll'ei sitä viheliäistä silkkihattua olisi väliin tullut, niin olisi se kuitenkin voinut olla mahdollista, mutta nyt — jätä hyvästit, pikku perhonen, iloillesi!"
Kova lasien ja teelusikoiden kilinä keskeytti puhelun. Samassa tuli Regina mamselli totitarjottimineen sisään ja heitti sen pöydälle tavalla, joka selvästi osoitti, että hän oli kuullut enemmän kuin tarkoitus oli.
Tämän jälkeen pysyi keittiön ovi suljettuna, kuin herrat illoilla kotiinsa läksivät ja sytyttämättä saivat piiput jäädä. Täten kadotti Regina toisenkin kosijansa. Niin paljon saattaa yksi ainoa hattu maksaa.
Mutta kuten äidille se lapsi on rakkain, jonka tähden enin on saanut kärsiä, niin oli Reginallekin hänen viheriä silkkihattunsa. Vuodet vierivät, toiveet toisensa jälkeen raukesivat tyhjiin, mutta viheliäinen silkkihattu pysyi vaan korkeassa asemassaan. Regina mamselli unohti vähitellen pettyneet toiveensa, mutta, hän ei koskaan unohtanut olevansa "kruunattu mamselli" eikä suvainnut myöskään, että muut sen unohtivat. Jos hän vaan olisi kehdannut, niin olisi hän pyytänyt sanein vielä kirstussaankin nukkua viheriä silkkihattu päässä.
Turhamaisuus on rakkauden kaltainen siinä, että se kestää kuolemassakin.