ERÄS JUHANNUS-AATTO BLEKING'ISSÄ.
Uskon kyllä juhannus-aaton olevan ihanan kaikkialla, mutta ihanimman kuitenkin Bleking'issä. On käytävä itse näkemässä sen tuuheita koivulehtoja, sen lumoavia kukkuloita ja laaksoja, kimaltelevia jokia ja järviä sekä tuoksuavia kukkaniittyjä, saadakseen käsityksen niistä, on itse kuunneltava siellä satakielen ja rastaan liverrystä, tummien metsien suhinaa ja aaltojen loisketta rantoja vasten; silloin sen ymmärtää.
Olin nuori, kahdeksantoista vuotias ja täysin onnellinen. Sydämmeen ei vielä ollut heitetty rakkauden valaisevaa, lämmittävää ja — hävittävää kipinää. Se oli tyyni kuin hiljainen kesäilta, jolloin riippakoivu kuvastuu veden kalvoon ja kuu levittää rauhaisaa valoaan yli seudun. Ja kuitenkin olin minä kasvanut kaupungissa, jossa tunteitten sanotaan ennen aikojaan kypsyvän, ja jossa tavallisesti mielikuvituksella on vapaampi ala temmeltää kuin sielulle ja mielelle olisi tarpeellista.
Mutta minä olin iloinen, tavallista iloisempi sinä aikana, josta nyt aion kertoa, sillä oli juhannus, jota viettämään minua oli kutsuttu maalle; pitihän minun nyt saada tanssia juhannusriu'un ympärillä ja sitten yöllä tienristeyksessä poimia yhdeksää lajia kukkia, sitoa niistä seppele ja panna se pääni alle ja sen vaikutuksesta unissani nähdä hänen kuvansa, jolla kerran olisi onni saada minut omakseen…
Meitä oli kolme nuorta, iloista tyttöä, joitten oli määrä matkustaa Sjöarp'in pappilaan, johon talon tytär, vanhempainsa suostumuksella, oli meitä kutsunut. Hän oli entinen koulutoverimme, ja varmaan sykkäili hänen sydämmensä ilosta samoinkuin meidänkin, ajatellessaan toivottua toistemme tapaamista.
Kello neljä iltapäivällä tuli kyyditsijämme meitä hakemaan kaksi-istuimisilla rattailla, joissa tietysti ei ollut linjaalia. Mutta mitäpä me sellaisista pikkuseikoista välitimme! Ei yksikään hovineiti, joka kruunulla koristetussa vaunuissa keinuen ajelee, olisi saattanut olla iloisempi kuin me kärryissämme ajaa kolistaen, siitä olen varma. Kyyditsijämme, valkotukkainen likakäsinen ja -korvainen poikaviikari veti suunsa leveään nauruun, kun sai niin iloisia kyydittäviä rattailleen, ja hänen vitkalliset huudahduksensa: "hei Pella, hei Kuula!" kajahtelivat virkistävinä korviimme pölyistä maantietä ajaessamme.
"Jos ajat nopeasti, niin saat juomarahoja", sanoi yksi joukostamme, joka ei tietänyt mihin kahtatoista killinkiään panna.
"Mutta jos ajan niin että kaadutte ja henkenne heitätte, mitäs sitten saan", kysäsi poika veitikkamaisesti.
"Luulenpa, että silloin saat selkääsi, kun kotia tulet", vastasi vilkas tyttö.
"Sitä minäkin luulen", vakuutti poika, "ja siksi aionkin ajaa oikeen varovasti".
Ja varovasti hän ajoikin.
"Mutta tällä tavoin emme tule milloinkaan Sjöarpiin", nurisi viimein toinen tovereistani. "Emme ehdi perille, emme saa tanssia, ei yksikään nuorimies saa meitä nähdä — me emme saa miestä, kuuletkos nyt, Pekka!"
"Siinä tapauksessa taidan tehdä teille paraimman palveluksen, minkä toinen ihminen toiselle saattaa tehdä. Minun isäntäni ja emäntäni tappelevat jokaikinen päivä".
"Ei kaikkialla sentään samanlaista ole, poika kulta. Sitäpaitsi on nyt parasta, ett'et sotke asiaa, vaan kiiruhdat hevosiasi, muutoin voit, jäädä ilman juomarahoja ja saat pitkän nenän, ymmärrätkös nyt!"
"Se ei ole vika eikä mikään, jos nenä on liian suuri, pahempi olisi, jos sitä ei olisi ollenkaan", vakuutti Pekka rauhallisesti. "Voittehan muuten tehdä miten tahdotte. Katsokaahan nyt, jos ei tuolla näy Sjöarpin kirkontornia, niin olen minä luotu Saaraksi — mitäs nyt sanotte? Olisipa minulla nyt kello taskussani, niin näyttäisin, ettemme ole viipyneet enempää kuin kolme tuntia, ja matkaa on kuitenkin yli seitsemän neljänneksen; hei Polla, hei Kuula — oo! tiedä huutia! häntäsikö sinä ohjaksen päälle nostat, hölmö! Nyt te vielä ennätätte sekä pukeutua että tanssia niin, ettei kengistä jää kuin nauhat jälelle, ja miehenkin voitte vielä saada tai ainakin sulhasen — jos haluttaa".
Nauroimme makeasti puheliaalle kyytipojallemme, joka erään mäen alla pyörähytti hevosiansa niin, että Sjöarpin kaunis pappila näkyi jo aivan lähellä edessämme.
Vastaamme tuli entinen koulutoverimme, pappilan tytär, valkoinen puku tuulessa liehuen ja vaalea tukka ruiskukilla koristeltuna. Ja nyt siinä syleiltiin ja suudeltiin, naurettiin ja puheltiin niin, ettei loppua tahtonut tulla, sillä Blekingin tytöt ovat tunnetut muita pohjolan tyttäriä vilkkaammiksi. Pekka katsella tollotti hetkisen, otti sitte suitset hevoselta, asetti heiniä sen eteen, niisti kuuluvasti sormillaan nenäänsä, kohautti lakkiaan ja sanoi vihdoin päätään raapien: "ehkä antaisitte minulle kyytipalkkani, ennenkuin rutistelette toisenne kuoliaaksi".
Hän sai sekä kyytipalkan että juomarahansa ja nyt me tytöt kiiruhdimme pappilaan. "Kuulkaas tytöt", sanoi emäntämme Emma H., "me emme tanssikkaan täällä juhannusriu'un ympärillä, vaan patroona Frimanin luona".
"Emmekö, mitä nyt sanot! Sepä ikävää ja me kuin juuri olimme niin iloinneet…"
"Kyllä siellä yhtä hauskaa tulee kuin täälläkin, uskokaa pois. Heillä on isot päivälliskutsut ja isä ja äiti eivät tahtoneet kieltäytyä sinne menemästä. Siellä on paljon vieraita tästä lähitienoolta, ja seudun paras pelimanni on kutsuttu soittamaan. Kansaa siellä on yltäkyllin ja kolme ylioppilasta (jotka myöskin tietysti ovat kansaa) ja sitäpaitsi uusi nimismies ja tuomarin kirjuri, niin että kyllä me aina tanssia saamme. Kas tuolla seisoo mammakin! Luulenpa melkein, että hän on ikävöinyt teitä yhtä paljon kuin minäkin; katsokaas, kuinka hän näyttää iloiselta!"
Lämpimästi syleilivät meitä sekä ruustinna että rovasti; täällä oli kaikki niin tutunomaista ja kodikasta, aina virvokkeihin asti, jotka salin pyöreällä pöydällä meitä luokseen houkuttelivat. Maistettuamme niitä kiiruhdimme Emman huoneesen pukeutumaan ja tulimme sitten takaisin isäntäväkeänne luo.
"Nyt lapset", sanoi rovasti, ottaen piippunsa ja hattunsa, "pitää meidän lähteä, ettei kyläläisten tarvitse odottaa. Minä tiedän, etteivät ne alota tanssia, ennenkuin me olemme siellä. Eihän meillä ole kuin 20 minuutin matka, mutta en tahdo, että rasitamme itseämme".
Meitä ei kiiruhtaa tarvinnut. Keveinä kuin muuttolinnut riensimme eteenpäin; hiljaisina ja arvokkaina seurasivat meitä rovasti ja ruustinna. Pian saavuimme kauniisen Friberga'an, jossa ystävällinen isäntäväki sekä heidän kaksi sievää, kolmentoista ja neljäntoista vuotiasta tytärtään sekä eräs talon hyvä ystävä, neiti Linnér, lausuivat meidät tervetulleiksi.
"Meidän juhannusriukumme on tuolla alhaalla Hultaback'aan päin", selitti isäntä; "väki on jo koolla ja Soittajapelle, pitäjän taideniekka, jo siellä viuluansa virittelee. Nuorten jalat ovat liikkuvat kuin elohopea, ja mitä pikemmin nuoret pääsevät tanssimaan, sitä kiitollisempia he ovat".
Puolen tunnin kuluttua olikin tanssi täydessä vauhdissa juhannusriu'un ympärillä, jolle loistossa ja komeudessa ei vertoja löytynyt. Molemminpuoliset tervehdykset ja ensimmäinen ujous oli jo ohi. Soittajapelle istui ylösalaisin käännetyllä ja kukilla koristetulla tynnyrillä ja soitti niin, että olisi luullut kantojen ja kivienkin liikkeelle lähtevän. Poikamiehet tanssivat paitahihasillaan, juovikkaissa liiveissä ja kello taskussa ja löivät tahtia kantapäillään sekä aina väliin hihkasivat "hih ja hei!" pitäen väen voimalla kiinni tyttöjä vyötäröisistä. Ken on nähnyt yksinomaan vaan kaupungin tanssiaisia, ei saata mielessään kuvitella elämää ja iloa tällaisissa juhannusleikeissä. Silmät loistavat, posket punottavat, hiki valuu virtanaan, miehet tekevät mitä kummallisimpia hyppyjä, sylkevät kämmeniinsä, lyövät niitä yhteen niin että paukkaa ja aina vähän päästä heilauttavat ihmeteltävällä notkeudella kantapäitään korkealle taapäin. Hyppyvalssit, katrillit, polkat ja monet muut tanssit seuraavat melkein välittömästi toisiaan, ja pojat pyytävät tyttöjä tanssiin melkein aina vaan siten, että tanssikentältä sormellaan heille vilkuttavat, sillä tytöt seisovat kainoina yhteen sulloutuneina kentän laidassa. Sellaista kutsua noudatetaan aina, mutta kuitenkin vasta sitten, kuin toiset tytöt kyynäspäillään ovat tuota valittua nykineet ja huomauttaneet: "etkös näe, Elsa, että Savimaan Kalle viittaa sinulle!" taikka jotain sen tapaista. Tuollaisessa kutsussa on jotain komentavaista, mutta se ei vähintäkään näytä kauniimpaa sukupuolta loukkaavan enemmän kuin sitte naimisissa ollessa se, että mies aina, kun jalan mennään kirkkoon tai kyliin, kulkee heistä muutaman askeleen edellä.
Pian tarttui meihinkin tuo toisten iloisuus. Alussa tanssivat herrat meidän kanssamme, mutta siirtyivät vähitellen tanssittamaan kauneimpia talonpoikaistyttöjä, joka taas rohkaisi joitakin maalaispoikia, niin että uskalsivat lähestyä meitä, sekä pyyhkäisten tukan otsaltaan ja tehden aimo kumarruksen, kysäistä: "tahdotteko tanssia tämän hyppyvalssin minun kanssani?" Ja kaikki me tanssimme, vähääkään välittämättä siitä kenen kanssa, mutta täydestä sydämmestä, ja kun Soittajapelle piti hiukan pitemmän väliajan ja me nauraen ja läähättäen vähän puhalsimme, lähestyi meitä pieni, iloinen ja ystävällinen olento — mamselli Linnér — ja antoi kullekin kevyen saalin sekä pyysi niin herttaisesti: "pankaa se nyt harteillenne, kun teillä on noin kovin kuuma!" ja sitte kiiruhti hän taas toisaalle. Hetkisen kuluttua näin hänen kulkevan väkijoukon keskellä tarjoillen ukoille, ämmille, tytöille ja pojille kelle olutta, kelle limonaatia, taikka antoi hän jollekin tulta piippuun, tai lainasi nenäliinansa hien pyyhkimiseksi, niiasi muutamalle rouvalle, tarjosi toiselle mantelimaitoa ja melonia, toi tuomarille tämän hatun ja hänen vanhalle sisarelleen käsityölaukun; tätä pientä vilkasta olentoa seurasivat kaikkialla talon molemmat tyttäret kuin valon keijukaiset, koettaen hekin parhaansa mukaan pitää huolta vierasten viihdyttämisestä. Pian katosi Linnér'in mamselli näkyvistäni, sillä tanssi alkoi uudelleen, kuin sekä herrat että talonpojat olivat nauttineet virvokkeita pitkien pöytien ääressä, joille oli asetettu kokonaisia patteria lasia, jotka, kuten kuuliaiset vasallit, seisoivat pullojen ja oluthaarikoiden ympärillä. Jopa alkoi aurinko lähennellä laskuaan; pari toisensa jälkeen hiipi tanssista pois ja asettui käsikädessä istumaan jonkun tuuhean pähkinäpuun suojaan, rauhassa siellä kuiskaillakseen sanoja, jotka ehkä ennen tulevan juhannusyön auringon laskua jo olivat unholaan vaipuneet, tai ehkäpä toisille jääneet koko elämän ajan kestävän liiton perustukseksi. Kirkkaana ja ympyräisenä kohosi kuu metsän laidasta ja kun siirtyi hiukan kauemmas tanssikentältä, voi kuulla metsästä satakielen surumielistä liverrystä, lahden pohjukasta rannan ruokojen kuiskausta ja alhaalta laaksosta pikkulinnun rapinaa, kun se puun oksalla pesäänsä huojutteli. Mutta yhä vaan jatkui temmellys juhannusriu'un ympärillä ja tanssikentällä; nuorten viaton ja iloinen nauru kajahteli "leskeä" juostessa ja "kaksi kolmatta lyö", leikkiessä, taikka kuului jostakin ryhmästä tutun yksiäänisen laulun säveleet. Nyt olivat jo pöydät katetut nurmikolle, kynttilät paloivat kirkkaasti ja hiljaisesti kesäyössä; vieraita kutsuttiin nauttimaan Jumalan lahjoista, ketä pakoittaen, ketä kumarrellen — jokaista säätynsä ja tapansa mukaisesti. Iloinen ja vilkas isäntä täytti velvollisuutensa erittäin miellyttävällä tavalla; kohtelias, mutta hieman jäykkä emäntä taas teki tehtävänsä nähtävästi vaan velvollisuuden tunnosta eikä huvin vuoksi ja tyttäret olivat nyt, niinkuin koko iltanakin, vilkkaat ja herttaiset. Mutta muita sukkelampana ja huomaavaisempana hääräili tuo pieni ja vilkas mamselli Linnér, joka ennätti kaikkialle. Hän oli väsymätön muita palvellessaan. Mutta lukemattomat olivat myös ne kiitokset ja taputukset, joita hänen osakseen kaikkialta tuli. Huomasin myöskin, että talon tyttäret aina vähän päästä kysyivät häneltä neuvoa milloin yhdessä, milloin toisessa asiassa, sill'aikaa kun heidän äitinsä istui mukavasti aivan vaiti. Vihdoinkin tanssittiin viimeinen hyppyvalssi ja vieraat jättivät ystävälliselle isäntäväelleen hyvästit. Soittajapelle otti viulunsa, asetti hattunsa toiselle korvalliselle sekä antoi kaulahuivinsa ruusunpunaisten päiden häilyä väsyneitten lokin siipien tavoin ja kulki sitten koko joukon edessä soittaen marssia, jonka sanoi oppineensa "itse Ahdilta' ja siten vaelsi sitten koko seurue soiton ja laulun kajahdellessa maantielle, josta kukin alkoi vaeltaa kotiinsa. Kolme nuorta miestä saattoi meitä — se tahtoo sanoa Emmaa ja minun kaupunkilaisia ystäviäni, sillä minua he eivät huomanneetkaan — kotiin. Rovasti jutteli erään naapurin kanssa ja nuorilla oli hauska ilman minuakin, jonka vuoksi tarjosin käsivarteni ruustinnalle.
"No onko ollut hupaisa tänään?" kysyi hän minulta.
"On, oikeen hauska", vastasin minä ja lisäsin: "mutta talonihmiset olivatkin erinomaisen herttaista väkeä. Minua huvitti parin tanssin välillä luoda mielessäni kuva heidän luonteistaan ja olen varma, että osuin oikeaan, vaikka tavallisesti ei myönnetä nuorilla olevan paljoakaan huomiokykyä".
"No annappa kuulla huomiosi, ne huvittaisivat minuakin", vastasi hymyillen ruustinna.
"Mies", ulotin minä, "kuuluu niihin ihmisiin, jotka eivät koskaan sanojaan peruuta, on luotettava, uskollinen ja ankaran rehellinen. Vaimo kuuluu varmasti köyhään, mutta ylpeään aatelisperheesen, jonka sydän on voittanut sukuylpeyden. Mamselli Linnér, joka lienee varsinainen perheen jäsen, on niitä harvoja ihmisiä maailmassa, joilla ei koskaan ole suruja ollut — ja sitten onkin kuvaus valmis; mitä sanotte siitä, täti?"
"Sanon, että se on erinomaisen pirteä; nyt tahdon minä puolestani kertoa sinulle seuraavan kertomuksen:
"Noin 16 vuotta sitten pidettiin täällä Fribergassa — jota silloin sanottiin Bokhul'aksi — samallaiset komeat juhlat juhannus-aattona kuin nytkin. Ne piti silloin lautamies Nils Larsson sekä omalle että naapuriväelle ja vieraitten joukossa oli silloin, kuten tänäänkin, joukko herroja. Yksi näistä, joka oli useampia vuosia ollut kihloissa erään suloisen, mutta köyhän tytön kanssa, rakastui siitä huolimatta lautamiehen kauniisen Hannaan niin, ett'ei senjälkeen saanut mitään rauhaa. Kaikki, jotka juhlassa olivat mukana, huomasivat hänen tilansa ja itse oli hän aivan epätoivoissaan onnettomasta kohtalostaan. Häät olivat määrätyt syksyllä vietettäväksi ja hänen morsiamensa, jota kaikki suuresti kunnioittivat, valmisteli sydämmen ilolla myötäjäisiään; päivän toisensa jälkeen odotteli hän sulhoaan. Vihdoinkin hän tuli, kalpeana, kiihoittuneena, häpeän ja surun painamana. Silloin melkein lakkasi morsianraukan sydän sykkimästä; hän huomasi nyt kulkupuheet tosiksi, vaikk'ei hän tähän asti niitä ollut voinut eikä tahtonut uskoa. Hän kiiruhti pieneen huoneesensa, sulkeutui sinne päiväksi ja yöksi, ja tuli sitte seuraavana päivänä sulhasensa luo, joka vapisten odotteli kohtalonsa ratkaisua, sekä puhui hänelle jotenkin näin: Ole rauhassa Oskar! Sinä kiinnyit minuun liian nuorena; et silloin vielä tuntenut omaa sydäntäsi. Nyt se on herännyt — rakastamaan toista naista, mutta sinä taistelet, sinä et tahdo pettää, et rikkoa liittoamme 'kunniasi' vuoksi. Voi, kuinka usein sitä sanaa käytetään väärin! Onko sitten kunniallista mennä naimisiin naisen kanssa, jota ei enään voi rakastaa! Minä olen nähnyt tuollaisia surullisia avioliittoja, jotka ovat solmitut väärästä kunniantunnosta ja ne ovat olleet yhtämittaista pettämistä, syntiä, kenties monta vertaa pahempaa kuin tahtomatta rikottu uskollisuuden lupaus. Minä annan sinulle takaisin vapautesi nöyrästä sydämmestä ja rukoilen Jumalaa, että ilman omantunnon vaivoja tai katumusta voisit nauttia vapaudestasi hänen kanssaan, joka sinut varmaan on tekevä onnellisemmaksi kuin minä olisin tehnyt. Ja mitä taas minuun tulee, niin — tuhat kertaa ennemmin kärsin tuskia lyhyen ajan, kuin tulen onnettomaksi koko elämäkseni! Minä olisin sitäpaitsi — sen huomaan nyt — ollut sinulle liian vanhakin. Unohda minut, Oskar, ja — Jumala siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon teitä kumpaakin!
"Kului monta vuotta. 'Oskar' meni naimisiin tuon kauniin talonpoikaistytön kanssa, joka päivä päivältä tuli kauniimmaksi kun taas hylätty morsian yhä vaan rumentui ja kun hän omasta mielestään oli tullut tarpeeksi rumaksi sekä hänen sydämmensä rauhoittunut, noudatti hän mielellään molempien puolisojen kutsua tulla heidän kotiinsa vieraisille. Mutta se käynti kesti kauan aikaa; sitä kestää vieläkin. Hänestä tuli vanhempain paras ystävä ja lasten helläsydämminen opettaja; hän teki tuosta tietämättömästä äidistä verrattain taitavan ja rakastettavan vaimon sekä loi uudesta kodistaan puhtauden ja rauhan paratiisin. Hänestä ei tullut nuoruuden sulhaisensa vaimoa, vaan hänen lastensa äiti sanan korkeimmassa merkityksessä. Mitä kaikkea hän on saanut kärsiä, ennenkuin tuollaisen harvinaisen voiton on saavuttanut, tietää ainoastaan Jumala ja yksi muu — minä, hänen paras ystävänsä. Voitko arvata, kuka tuo jalo nainen on?"
"Minä ymmärrän, se on mamselli Linnér".
"Juuri niin; hän, 'jolla ei maailmassa ole ollut mitään suruja'. Entä sulhanen, joka ei sanassaan pysynyt, kuka hän oli?"
"Patroni Friman, tietysti".
"Aivan oikeen, hän joka sinun luulosi mukaan 'ei voisi rikkoa antamaansa lupausta', joka oli 'luotettava, uskollinen ja ankaran rehellinen'."
"Täti — oikeen häpeän".
"No, ja se ylpeä aatelisneiti", jatkoi täti säälimättä, "joka oli antanut rakkautensa voittaa sukuylpeyden — on lautamiehen kaunis Hanna, joka saa kiittää hyljättyä morsianta siitä sivistyksestä ja miellyttäväisyydestä, joka hänellä nyt on. — Mitä nyt sanot nuorten ihmistuntemuksesta?"
"Täti kulta, älä masenna minua aivan kokonaan!"
"En, lapseni, se ei ole tarkoitukseni. Itseluottamus kuuluu nuoruuden vikoihin, mutta häviää myös sen mukana. Kas niin, nytpä olemmekin jo kotona. Kerää nyt juhannusyön kukkasia ja uneksi tulevasta puolisostasi, mutta — varo, jos voit, pitkällisiä kihlauksia ja jos kihlaudutkin, niin älä koskaan anna väärin käsitetyn 'kunniasanan' pakoittaa itseäsi taikka kihlattuasi tekemään ehkä suurinta syntiä maailmassa — mennä avioliittoon ilman rakkautta".
"Kenestä olet uneksinut — kenet olet nähnyt?" kyseltiin kilvan seuraavana aamuna.
Yksi oli uneksinut nimismiehestä, toinen apulaisesta, kolmas ylioppilaasta, vieläpä joku itse tuomaristakin, vanhasta leskimiehestä.
"No, entäpä sinä, Ulla?" kysyivät kaikki neljä.
"Minä — minä en nähnyt unta ollenkaan".
"Hän ei pääse koskaan naimisiin — tyttö raukka!" naureskelivat toiset.
Entä he? Joutuivat kaikki naimisiin — "tyttö raukat".
ENSIMMÄINEN JA VIIMEINEN KERTA
(Kaksi muistelmaa Topeliuksesta).
Mitä hyvää nuorena lukee, kun sydän on lämmin ja mieli turmeltumaton, se painuu mieleen.
Tätä voinee sanoa varsinkin niistä nuorista, jotka kasvavat yksinäisessä ja hiljaisessa seudussa kaukana maailman touhuista, jossa ei ole monia huveja ja jossa tilaisuus henkiseen kehitykseen on jotenkin niukka.
Jos tämän lisäksi vielä varat ovat vähäiset, niin että kirjojen osto, joll'ei olekaan aivan mahdotonta, kuitenkin vaatii suuria uhrauksia, niin voin omasta kokemuksestani vakuuttaa, että kun silloin kerran kirjan saa, sille myöskin arvon osaa antaa.
Jos vieras olisi nähnyt minun nidotut kirjani, toinen rouva Lenngren'in ja toinen sanomalehdistä leikattu Wilhelm von Braun'in "Muotokuvani", jotka minä onneksi jo kolmetoista vuotisena koulutyttönä omistin, olisi hän varmaan, kuluneesta muodosta päättäen, arvellut niiden lainakirjaston kirjoina lukemattomia kertoja kulkeneen kädestä käteen. Mutta meidän pienessä kaupungissamme ei ollut lainakirjastoa ja jos olisi ollutkin, niin tuskinpa näillä kirjallisilla aarteilla juuri suurinta vetovoimaa olisi ollut. Mutta minusta ja parista muusta samanmielisestä koulutoveristani olivat ne paraat kirjat maailmassa ja siksipä niitä ahkerasti luimmekin, niin että osasimme ne ulkoa paljoa paremmin kuin katkismusläksymme. Kauan aikaa me täten ahmien nautimme aarteistamme, kunnes paria vuotta myöhemmin, v. 1845, ilmestyi Topeliuksen ensimmäinen kirja, Ljungblommor (Kanervakukkia), ja kun sitä kirjaa olimme lainailleet ja lukeneet, ei maailma meidän mielestämme enää muita kirjoja tarvinnutkaan. Parempaahan ei voitu kirjoittaa ja huonompaa ei kenenkään olisi pitänyt lukea.
Sellainen oli meidän arvostelumme kirjallisuudesta.
Nyt olisi luullut meidän olevan tyytyväisiä, kun olimme saaneet lukea arvoikkaimman ja paraimman kirjan maailmassa, ja osaksi me sitä olimmekin. Mutta vielä oli meillä eräs rohkea ja kiihkeä toivomus: saada kerrankin nähdä kasvoista kasvoihin ainakin toista ihmeteltävistä neroistamme, Topeliusta taikka von Braun'ia. Rouva Lenngrenhän oli jo kauan sitte jättänyt näyttämön.
"Jos sinä saisit nähdä toisen heistä, niin mitä silloin tekisit?" kysäsimme eräältä punaposkiselta ja pystynokkaiselta toveriltamme.
"Lentäisin selälleni", vastasi hän heti paikalla ja jokaisesta meistä tuntui, kuin voisi meillekin sellaisessa tapauksessa käydä samoin. Pian sen jälkeen toteutuikin toiveemme toisen suhteen.
Wilhelm von Braun tuli nimittäin käymään pienessä kaupungissamme, jossa hänen isänsä, muhkea vanhus, överstiluutnantti, silloin oli postimestarina.
Ja nytkös me vanhemmat koulutytöt panimme — häpeäksi mainiten — toimeen oikeen kiihkoisan jahdin, saavuttaaksemme tuota kirjallisuuden alalla kuuluisaa riistaa. Harvat meistä tosin olivat hänen kirjojaan lukeneet, mutta kaikki olimme kuulleet hänestä puhuttavan ja olihan hänen lapsuuden kotinsa kaupungin hienoimpia taloja. Tietysti täytyi häntä saada nähdä.
Niin usein kuin mahdollista olimme ryhmittäin kävelemässä pitkin sitä syrjäistä ja kaunista katua, jonka varrella postitalo komeili; ystävän ja hänen ystäviensä kautta koetimme saada selkoa missä ja milloin ihailumme esineen oli tapana kävellä; hajaannuimme yhä useampiin ryhmiin koettaen sitten jossakin kadun kulmassa yllättää hänet, ja vihdoin eräänä päivänä oli onni meille suotuisa: juuri kuin "minun osastoni" oli kulkemaisillaan erään kulman ympäri, tulla pyrähti hän melkein koko tyttölauman keskelle…
Voin vakuuttaa teille, että siinä niiailtiin aikalailla ja todistaa, että hän kumarsi meille hyvin ystävällisesti. Tunsimme hänet kohta erään kuvan mukaan, jonka olimme nähneet muistaakseni Nordstjärnan nimisessä kalenterissa, ja myöskin hänen koostaan, josta kaikki olimme kuulleet kerrottavan.
Niin, eihän hän mitenkään voinut olla tavallisten ihmisten kalttainen, mutta niin ihmeelliseksi emme häntä kumminkaan olleet ajatelleet… Varmaan muistutti hän jotakin pohjoismaalaisten jumalaa, ehkä enin Brage'a tai mahdollisesti myös Heimdal'ia Gjallarsarvineen (tarkoitetaan nenää). Kaikessa tapauksissa olimme me ylen määrin ihastuksissamme.
Sinä päivänä kirjoitti varmaan ainakin kaksikymmentä toveriani päiväkirjaansa (kolme huudahdusmerkkiä perässä): Minä olen nähnyt hänet.
Mitä meidän sukkelaan, pystynokka toveriimme tulee, joka tietysti myöskin oli Braun'in nähnyt, vastasi tämä, kun toiset häneltä jälkeenpäin kysäsivät: "No, lensitkö selällesi?" tavalliseen lyhyeen tapaansa:
"Sisäisesti kylläkin". Minä puolestani taas olin suuresti liikutettu. Olihan nyt minun lapsellinen ja suurin toivomukseni täytetty: olin katsellut silmästä silmään oikeen "oikeata" neroa. Sittemmin on sellainen onni useinkin tullut osakseni, mutta tuskin koskaan olen siitä niin suuresti nauttinut kuin tällä kertaa.
* * * * *
Olenpa kuitenkin — pari kertaa, monta, monta vuotta jälkeenpäin. Ensimmäisen kerran tapahtui se loppupuolella syyskuuta v. 1875. Yhteinen ystävämme ja kustantajamme Albert Bonnier piti päivälliset Hasselbacken'illa Zacharias Topeliuksen kunniaksi, joka juuri oli ainoa kirjallisista suuruuksistamme, jota minä en vielä ollut nähnyt ja tuskin uskalsin toivoakaan saavani nähdä. Hänhän eli Suomessa, rakastettuna ja kunnioitettuna siellä niinkuin koko muussakin sivistyneessä maailmassa, ja tuli harvoin Tukholmaan, jossa minä elin hyvin vaatimattomissa oloissa, sillä "Svalan" (Pääskysen) [kuvallinen viikkolehti, jota Lea toimitti vuos. 1872—1875] siivillä minä, suoraan sanoen, en saanut enemmän kultaa kuin kuuluisuuttakaan.
Kaikissa tapauksissa minä kuitenkin kuuluin kirjalliseen piiriin, jossa olin niinkuin hienoissa perheissä hyväntahtoinen "sisäkkö".
Niinpä olin nytkin siis kutsuttu noille päivällisille — ja saisin vihdoinkin nähdä Topeliuksen ja kuulla häntä. Kunhan ei vaan mitään estettä ilmaantuisi? Pieni maanjäristys, katumellakka taikka ainakin kova sade?
Ei, onneksi ei ilmaantunut mitään, päivällistunti läheni vaan lähenemistään ja sen mukana ilon sekainen pelon tunne. Minkä näköinen mahtoi likeltä katsoen olla tuo henkilö, joka niin kauan kirkkaan tähden lailla oli valaissut ja häikäissyt minua. Millainen oli hänen käytöksensä? Kunnioitusta herättävä — ystävällinen, mutta saavuttamaton — ehkäpä hienolla tavalla luotaan lykkääväkin? Mutta mitäpä, jos hän olisi sellainen kuin hänen kirjoituksensakin: yksinkertainen ja kuitenkin syvämielinen, lempeä mutta samalla vakava ja — mitäs jos hän puhuttelisi minua! — tuo rohkea ajatus lensi kuin väärään suunnattu raketti, mieleeni… niin jos hän sen tekisi, niin olisiko minulla rohkeutta vastata hänelle — ja mitä vastaisin?
Kuten näkyy, ei taipumukseni nerojen ihailuun suinkaan vuosien kuluessa ollut vähentynyt, vaikka monet kokemukseni sen kyllä olisivat voineet vaikuttaa. Mutta minusta olivat (ja ovat vielä tänäkin päivänä) kaikki todelliset nerot armoitettuja olentoja, korkeuden lähettiläitä, joiden tehtävänä on lahjoittaa meille muille valoa ja virvoitusta monessa suhteessa. Voihan heidän varjopuolensakin huomata, ja jos ne toisinaan muuttuisivat mustiksikin kuin myrskypilvet, niin voipi se surettaa, mutta heitä itseään ei voi tuomita: ei koskaan! Suuret lahjat — suuret kiusaukset; pikku sielut — ankarat tuomiot tämä kuuluu melkein luonnonlakeihin.
Kun määrätyllä ajalla astuin Hasselbacken'in suureen juhlasaliin ja näin sen toisessa päässä melkein kaikki silloiset tunnetut kirjalliset hienoudet, niin täytyy minun tunnustaa, että oikeen päätäni huimasi ajatellessa, että heidän joukossaan myös oli hän, joka minun mielestäni oli kaikkia muita arvokkaampi.
Kun sitten ystävällinen isäntä tarjosi minulle käsivartensa ja suoraapäätä vei minut Topeliuksen luo ja esitteli minut hänelle, niin vaan pelolla uskalsin katsoa häneen.
Entä hän?
Hän lienee ymmärtänyt tunteeni, sillä ystävällisesti hymyillen ojensi hän minulle molemmat kätensä, (aivan kuin olisi aikonut tukea minua jos olisin "lentänyt selälleni") sekä mainitsi jotakin siitä, että hänestä oli hauska minua tavata; ja kun isännän samassa piti mennä jotakin uutta tulijaa vastaan, esitteli Topelius minut rouvalleen, joka oli lempeä ja miellyttävä ihminen, muistuttaen suuresti vaatimatonta kanervakukkaa.
Minä vaikenin ja niiasin — ja niiasin ja vaikenin, ja varmaan oli se parasta mitä voin tehdä.
Kun vihdoin uskalsin vähän tarkastaa muutakin seuruetta, kasvoi rohkeuteni hiukan. Täällähän oli meidän kaikkein rakastama Onkel Adam [tohtori C.A. Wetterbergh], Topeliuksen arvoisa ystävä, jonka kanssa minä jo kauan sitte olin tuttava, ja jota myös suuresti 'ihailin'; tuolla seisoi Frans Hedberg, joka kirjallisuuden alalla oli koettanut kaikkea ja onnistunut kaikissa: runoudessa, näytelmäkirjallisuudessa sekä novellien kirjoituksessa — voimakas, leveäotsainen pää pystyssä, mutta ei yhtään ylpeänä; näinpä tuolla kauempana Herman Hofberg'inkin mahtavan vartalon ja hyväntahtoiset kasvot; tuolla… mutta jopa kuului kutsu ruualle — ja kuka tarjosikaan käsivartensa kirjalliselle 'sisäkölle' häntä pöytään taluttaakseen? — Topelius! Lukijani ajattelee ehkä ett'ei 'sisäkkö' koskaan ole ollut niin ylpeä kuin nyt? Erehdys, hän ei koskaan ole ollut niin nöyrä, kuin nyt ja syystäpä kyllä.
Nämä olivat juhlapäivälliset joka suhteessa. Korkeista akkunoista tulvivat syysauringon kultaiset säteet sisään, murtuivat pöydän kristalleissa ja leikittelivät hyväillen ihanilla kukkalaitteilla. Orkesterin säveleet, monet sukkeluudet, säkenöivä viini, vapaa keskustelutapa, monet maljat ja harvat, mutta hyvät puheet — niiden joukossa varsinkin Onkel Adamin sattuvan leikillinen puhe — kaikki oli omiansa muodostamaan kuvan, jota harvoin näkee, ja jos sen kerran on nähnyt, ei koskaan unohda.
Mitäkö Topelius puheli pöytätoverinsa kanssa? Kirjallisuudesta, taiteesta, vaiko taisteluista eri puolueiden välillä y.m.s. Ei suinkaan; viisaampi hän oli. Hän puheli siitä, kuinka hänen mielestään naisessa herännyt halu antautua lääkärialalle oli liian uskallettua; sillä, vaikka nainen siinä onnistuisikin, jota hän ei ollenkaan epäillytkään, koti ylimalkaan kärsisi siitä; hän sanoi, että olisi paljoa parempi, kun nainen vaan tyytyisi käyttämään yksinkertaisia, vanhuudestaan tunnettuja kotiparannuskeinoja siihen kuuluu myöskin, lisäsi hän hymyillen, taito saada kärttyinen mies hyvälle päälle ja pitää häntä sellaisena. Edelleen ylisti hän kotielämän onnea ainoaksi todelliseksi onneksi, jota sanoessa näin hänen herttaisesti katsovan vastapäätä istuvaa vaimoaan.
Keskustelu ison pöydän ympärillä oli tällä aikaa käynyt yhä vilkkaammaksi; fanfaarit maljapuheiden jälkeen yhä kovemmiksi ja vihdoin läheni lähdön hetki. Topelius kohotti lasinsa, nousi seisomaan ja kiitti muutamin sydämmellisin sanoin isäntää siitä ilosta, jonka hän vierailleen oli valmistanut, leikillisesti huomauttaen siitä, ett'ei tässä voinut huomata pienintäkään merkkiä sellaisesta kireästä suhteesta, kirjailijain ja kustantajan välillä, josta niin usein kuulee puhuttavan. Hänen mielestään Albert Bonnier oli samanlainen kustantajana kuin isäntänä ja ystävänäkin. Joka tapauksessa oli hän hyväntahtoisuus itse.
Malja juotiin voimakkaan yhteistunteen vallitessa, jonka jälkeen koko seurue nousi pöydästä ja siirtyi verannalle, jossa tarjoiltiin kahvia.
Nyt oli minulla tilaisuus oikeen kirkkaassa päivänvalossa — ja hiukan rohkeammalla mielellä tarkastaa kunniavierasta. Hyvin vaatimaton vartalo; pää hiukan eteenpäin kumarassa, juuri kuin ajatusten painamana, otsa korkea ja kirkas; suun ympärillä silminnähtävä surumielisyyden piirre ja silmissä sellainen syvämielisyys ja lempeys, jota en tiedä kenelläkään toisella ihmisellä nähneeni, olkoon hän sitte ollut kirjailija tai tavallinen henkilö. Kun tähän vielä lisää pehmeän, ikäänkuin verhotun ja lämmöstä väreilevän äänen, niin on mahdotonta ajatella toista miellyttävämpää henkilöä. Ja kuinka herttaista olikaan katsella, miten hiljaisesti, melkeinpä nöyrästi hän otti vastaan jokaisen kunnioituksen. Ja kylläpä hänelle kunnioitusta osoitettiinkin. Tuskin sai hän olla hetkeäkään rauhassa; vihdoin hän leikillisesti kysäsi: "Missä on minun pöytätoverini? Hänen täytyy tarjota minulle kahvia".
Onnellinen "sisäkkö" kiiruhti erään pikku pöydän luo, jonka vieressä Topelius seisoi. Hän istuutui toiselle pöydän ääressä olevista tuoleista, viitaten minun käymään toiselle ja silloin tapahtui se ihme, että hän hetkisen sai olla kahden minun kanssani.
Ystävällisesti minuun katsoen, otti hän vastaan tarjoamani kahvikupin, jättäen sen hetkiseksi pöydälle, ja antoi sitten katseensa ihastuneena liitää yli väririkkaan maiseman edessämme. Vaahteroiden purppuralle ja kullalle hohtava lehtipuku, vilkkaat ihmisryhmät alhaalla tasangolla, Katarinan kirkon tornien huiput, vuoret etelässä kaiken tämän taustana, sekä laaksoon laskeutuva aurinko — muodostivat kuvan, jonka hän kokonaisuudessaan näkyi tahtovan ikäänkuin sulkea yhteen ainoaan lämpimään syleilyyn. Hälinä ja puhelu ympärillämme, kahvikonsertin iloiset säveleet sekä alhaalta puutarhasta silloin tällöin kuuluva hillitty nauru — kaikki sulautui yhteen sellaiseksi eläväksi ja liikkuvaksi tauluksi, että hyvin saatoin käsittää runoilijan kasvojen erittäin tyytyväisen ilmeen.
"Kuinka täällä on kaunista", puheli hän hiljaisesti, "ja kuinka kaikki ihmiset ovat herttaisia! Ja kuitenkin", lisäsi hän vähän päästä, "olisi tämä pitkän päälle…".
Äkkiä keskeytti hän puheensa, ja hänen kasvonsa saivat haaveilevan ilmeen, kuin olisi hän nähnyt jotain hyvin kaukaista, ja hän käänsi sitten syvän katseensa suoraan minuun ja teki minulle verhotulla äänellään kysymyksen, jota en silloin, enemmän kuin sitte jälkeenkäänpäin oikeen ole osannut selittää:
"Onko Lea koskaan ollut erä-maassa yksin Jumalansa kanssa?"
Onneksi ei minun tarvinnut hänelle vastata, sillä nyt juuri tuli muutamia henkilöitä seurueesta, lausuen kunnioittavasti hänelle jonkun pyynnön, jonka sisällön olen kauan sitte jo unohtanut; ja sitte seurasi hän heitä minulle ystävällisesti hyvästiksi päätään nyökäyttäen.
Sen sijaan kiiruhti pari naisista luokseni ja sanoivat hiukan kadehtivansa minun onneani, kun sain vaikka vaan hetkisenkin olla yksin kunniavieraan kanssa. "Mutta sano nyt meille", kyselivät he, "mitä hän kanssasi puhui?"
"Oh, hän puhui Tukholman kauneudesta ja seurueen ystävällisyydestä", vastasin kartellen, sillä runoilijan keskellä myllertävää elämää lausumaa vakavaa kysymystä en saanut heille ilmaistuksi.
Ajatteliko runoilija ehkä kotiseutunsa "erämaita", soita ja lakeuksia, joilla hän varmaan useinkin on kulkenut miettien yleviä, runollisia ja hurskaita asioita vaiko epäilyksen ja surujen erämaata, jossa, kukin meistä on saanut taistelunsa taistella yksin Jumalansa kanssa, kuten Jakop muinoin.
En sitä tiedä vielä tälläkään päivänä. Sen vaan tiedän, että koko tuo mainittu juhla muodostui minulle unohtumattomaksi hetkeksi ja on sellaisena vieläkin.
Ja kun lopuksi koko seurue teki lähtöä, ojensi hän minulle kätensä ja hymyillen kauniilla tavallaan lausui: "Toivon, että vielä monasti toisemme tapaisimme!" ja minä yhdyin lämpimästi tähän toivomukseen.
Mutta, ikävä kyllä, tapasin häntä enään tämän jälkeen yhden ainoan kerran, silloin kuin hän oli viimeistä, kertaa Tukholmassa 7 päivänä Syyskuuta v. 1896 — siis kokonaista kaksikymmentäyksi vuotta jälkeenpäin.
* * * * *
Jo muutamia vuosia ennemmin olimme suruksemme kuulleet, että runoilijavanhuksen voimat alkoivat vähetä. Lievä halvaus oli lempeästi varoittavana häntä kohdannut, ja kun tieto tästä sanomalehtien kautta levisi, herätti se harrasta osanottoa jokaisen sydämmessä, joka hänet tunsi ja häntä rakasti — siis toisin sanoen kaikkien sydämmissä.
Jonkun ajan kuluttua saatiin hänestä kuitenkin ilahuttavampia tietoja: Hän oli vähitellen alkanut parantua, ja terveyttään säilyttääkseen oli hän kesällä v. 1896 matkustanut Visbyhyn, josta hän "nähtävästi virkistyneenä", saapui Tukholmaan lauantaina 5 päivänä Syyskuuta.
Hiljaa liukui höyrylaiva Gotland Ritariholman satamaan juuri keskipäivällä. Istuessaan peräkannella, näki vanhus kuinka rannalla pää pään vieressä seisoi suunnaton myllertävä joukko nuorta väkeä kantaen kohotetuissa käsissään pientä Ruotsin lippua ja hän kuuli hiljaista ihastuksen suhinaa: "Kas tuolla hän istuu, tuolla, ettekös näe!" kuiskailivat pienokaiset keskenään puolelle ja toiselle.
Siinä oli useampia satoja lapsia kansakoulujen ylemmiltä luokilta, ja heidän johdattajinaan kansakoulujen tarkastaja, tohtori Bergman, joukko opettajia, opettajattaria ja laulunjohtaja, jotka kaikki olivat tulleet tänne tervehtiäkseen ja osoittaakseen kunnioitustaan suurelle runoilijalle ja lasten ystävälle.
Tohtori Bergman antoi laivalla Topeliukselle komean kukkaisvihon, jonka jälkeen tämä heti nousi maalle ja ystävällisesti tervehtien kulki hitaasti kahteen riviin järjestetyn joukon keskeltä. Samassa alkoivat nämä laulaa: "Meill' Pohjola luminen on kotimaa" (kolmenkymmenvuotisen sodan marssi). Kun laulun viimeiset säveleet olivat kajahtaneet, tervehti Topeliusta paljastetuin päin tohtori Bergman, joka lyhyessä, mutta lämpimässä puheessa huomautti siitä, kuinka kaikki Ruotsissa ja lapset varsinkin sekä tunsivat että rakastivat Topeliusta, ja että lapsista tämä hetki, jolloin he saivat katsella häntä kasvoista kasvoihin, oli juhlahetki sellainen, jota eivät koskaan tulisi unohtamaan. Ja miten voisikaan olla mahdollista, etteivät he rakastaisi häntä, joka heille on lahjoittanut sellaisia aarteita, kuin "Adalminan helmi", "Koivu ja tähti", "Aja, aja ratsastaja" ja "Telmyri" sekä monia muita ihastuttavia ja hauskoja kuvauksia.
Nyt, lopetti puhuja, tahtoivat he sydämmellisesti kiittää häntä ja toivottaa tuhansien muitten, sekä lasten että aikuisten kanssa, että hänen vielä suotaisiin elää monta vuotta terveenä ja voimissaan, voidakseen yhä lisätä sitä kaunista testamenttia, jonka hän on lahjoittanut sekä oman että meidän maamme nuorisolle.
Puhe loppui voimakkaasen huutoon: "Eläköön valtioneuvos Zacharias
Topelius!" johon vienoilla äänillään koko nuorisojoukko yhtyi.
"Valtioneuvos"… Tuo nimitys lienee useimmille lapsille ollut jotenkin tuntematon. Ainakin vastasi pelkäämättä yksi poika pahanen Topeliukselle, kun tämä, kulkiessaan Erikin katua, otti häntä kädestä ja kysyi: "Tiedätkös sinäkin, kuka minä olen?"
"Tiedänhän toki; välskäri Topelius!" Tämä vastaus kuuluu suuresti huvittaneen runoilijaa.
Vieläkin lauloi nuorten joukko: "Sä Pohjolan maa ikitunturines", jonka jälkeen tohtori Bergman äänekkäästi lausui: "Meidän tervehdyksemme Suomelle! Eläköön Zacharias Topelius!": Vielä kolmenkertainen hurraa — ja sitte oli tämä kaunis kunnianosoitus ohi.
Topeliuksella, joka aina ilolla tuli Tukholmaan, jossa hänellä, kuten kaikissa muissakin paikoissa, missä hän oli käynyt, oli useita ystäviä, oli tällä kertaa erityinen tarkoitus täällä käynnillään: Hän tahtoi nähdä Skansen'ia, vanhan ystävänsä Artur Hazeliuksen neron luomaa.
Ollen iloinen, voidessaan auttaa tätä Topeliuksen toiveen toteutumista, antoi hänen kustantajansa ajoneuvot hänen käytettäväkseen, vieläpä kutsui allekirjoittaneen suureksi iloksi tämänkin tulemaan matkalle mukaan. Mitäpä Topelius ajatteli ja piti seurastaan jääköön mainitsematta, mutta otaksun, ett'ei hänen juuri sopinut ehdotukseen kieltävästi vastata. Itse olin tähän aivan syytön, sillä sellaisesta kunniasta en ollut osannut uneksiakaan.
Niin, ajoimme siis noutamaan kunniavierastamme, joka tyttärensä Evan kanssa (naimisissa tunnetun taiteilija Acke Anderssonin kanssa) asui Hotel de Suede'ssä Kuningattaren kadulla. Tyytyväisenä ja iloisena, kuten ainakin, tuli Eva — olin tutustunut häneen Onkel Adamiin kodissa, jossa useampia kertoja olin häntä tavannut — sipsuttaen rappuja alas ja sitten vaunuihin ylös, kuin pikku lintunen, tuoden "terveisiä papalta, hän tulee myös aivan kohta". Eva oli jo auttanut häntä pukeutuessa, niin että hän oli aivan kunnossa; "siellä oli vaan joku vieras hänen luonaan, joka pian lähtisi".
Ja hän tuli; väsyneenä, heikkona, epävarmasti astuen…
Kuinka paljon hän oli muuttunut näinä kahtenakymmenenä yhtenä vuotena! Kyyneleet täyttivät silmäni nähdessäni hänen kumaran vartalonsa, harventuneen tukkansa ja hänen kasvojensa väsyneen ilmeen. Mutta yksi oli entisen kaltainen: hänen syvä, ystävällinen katseensa ja kaunis, oi niin kaunis, hiukan surunvoittoinen hymynsä.
Kun Topelius vähän vaivaloisesti oli löytänyt mukavan asennon vaunujen nurkassa, ja me olimme toisiamme tervehtineet, katselin häntä siinä tarkemmin ja tulin ajatelleeksi sanomalehtien kirjoituksia hänestä, että hän oli "nähtävästi voimistunut!" Miltähän hän oli näyttänyt ennen oleskeluaan Visbyssä!
"Olipa hauska vielä kerran tavata Leaa ja nähdä teidät niin pirteänä", puhelivat hänen ystävälliset huulensa, samalla kun silmät selvästi sanoivat: "tämäkö nyt on oleva hänen armonsa?"
"Tämähän se nyt on, vaikk'ei siltä näytä ajattelin hymyillen itsekseni —" ja niin oli ensimmäinen kummankinpuolinen ihmettely ohi. Puhelimme sitte vaunujen ratinan meitä toisinaan keskeyttäessä Visbyn kauneudesta, jonka kaikki olimme nähneet, runoilija viimeksi, sekä Tukholman ihmeellisestä kehityksestä, varsinkin rakennuksiin ja istutuksiin nähden, joita olimme ajaessammekin tilaisuudessa vilahdukselta näkemään sekä lopuksi Skansenista, "jonka suhteen", sanoi runoilija, "olen oikeen lapsellisen utelias. Kerran, monta vuotta sitten olin siellä", lisäsi hän, "eikä siellä silloin ollut muuta merkillistä kuin kauniinlainen näköala, mutta muuten se muistaakseni oli kolea kivikkomäki, jolle oli vaikea nousta, ja joka tuntui hyvin vähän houkuttelevalta. Ja nythän kuuluu tuhansittain ihmisiä tunkeilevan siellä vanhan ystäväni uuden luomistyön porteilla?"
"Useampia tuhansia", huomautimme me, "varsinkin sunnuntaisin, jolloin Skansenin kaikki viehättäväisyydet ovat nähtävinä. Arkipäivinä, ainakin aamupuolella, voipi siellä saada olla jotenkin rauhassa. Mutta illan tullen alkaa sinne virrata ihmisiä tiheissä parvissa kuin hyttysiä, ja yhtä vilkkaita myös kuin ne. Ei yhdelläkään huvipaikoistamme ole niin suurta vetovoimaa kuin Skansenilla, vaikka huvitukset siellä ovatkin vallan viattomia".
Pian olimme Eläintarhan alueella, jossa syksyinen luonto nyt, samoin kuin tuona muistorikkaana päivänä kaksikymmentäyksi vuotta sitten, komeili surumielisenä kauniissa puvussaan, mutta jossa nyt, kiitos siitä ystävien vaiteliaisuudelle, hänen tulonsa suhteen ei ollut tunkeilevia ihmisjoukkoja vanhusta seuraamassa ja katselemassa, kuten muussa tapauksessa varmasti olisi ollut.
Puitten värivivahdus ei kuitenkaan nyt ollut yhtä pitkälle kehittynyt kuin silloin. Viheriä väri oli vielä vallitsevana, ja vaan siellä täällä loisti joku punakeltainen lehti ikäänkuin kultainen koriste tuossa liikkuvassa puvussa. Mutta nythän olikin vasta 7 päivä Syyskuuta ja tuo unohtumaton juhla Hasselbackenilla 29 päivä, melkein neljännesvuosisata sitten.
Mutta kirkkaana loisti aurinko nyt kuten silloinkin, ja valoisa oli runoilijan katsekin nähdessään kaikkea kaunista — mutta se oli kuin ilta-auringon valoa, joka kohta oli laskeutuva, mutta joka silloin olikin ehkä kaikkein kaunein.
Juuri kuin vaunumme pysähtyivät Skansenin portilla, kajahtivat Håsjötornin kellot tervehdykseksi soimaan, ja kun tulimme aitauksen sisäpuolelle, seisoi siellä syvään kumartaen tämän taikamaailman luoja Artur Hazelius.
Kaunista oli katsella noita kahta kansan ystävää, jotka kumpikin omalla alallaan olivat niin paljon sen kohottamiseksi tehneet, ja jotka tässä nyt toisensa tapasivat.
Ruhtinaat ottavat vieraitaan vastaan komeissa linnoissaan, jotka toiset ihmiset ovat heille rakentaneet, ja valtakunnissa, joihin kohtalo on heidät herroiksi määrännyt — ja siitä ei ole mitään sanomista. Artur Hazelius vastaanotti omatekoisessa ihmemaailmassaan yhden hengen ruhtinaista, joka, kuten Hazeliuskin, koko sielullaan oli antautunut elämän tehtäväänsä ja käyttänyt siihen kaikki voimansa — niin tästä voisi paljonkin sanoa, jos vaan kykyä olisi. Minä voin vaan vakuuttaa, että näin todella oli.
Kävelimme sitten hitaasti tietä pitkin, kunnes tulimme Taalain ja Bleking'in tuville; näitten sekä ulkoasu että sisustus viehätti suuresti todenmukaisuudellaan runoilijaa. "Rakastavaiset" y.m. vahakuvat seisoivat kummulla silloin kuten nytkin ja olivat vähällä "pettää" runoilijan, niinkuin olivat tehneet monelle muulle, mutta muuttuivat kuitenkin pian siksi, mitä todellisuudessa olivat: taiteen luomia, mutta "oikeita" sellaisia.
"Olen kutsunut", sanoi Hazelius, "omat ajoneuvoni tänne, ja näen niiden juuri saapuvan. Kävisi kovin väsyttäväksi jalan kulkea katselemassa kaikkia minun valtakuntani ihmeitä. Sitäpaitsi", lisäsi hän hymyillen, "on minun pienellä hevosellani jonkunmoinen oikeus tulla huomatuksi, perin suomalainen kun on…"
Samassa kuului nopeaa ja säännöllistä kavioiden kopsetta ja pieni, vilkas punaruuni juoksija, "Urho" nimeltä, seisahtui tottuneen ajajansa johtamana pienine rattailleen aivan lähellemme.
Kolme henkeä, varsinkin jos olivat ystäviä, niihin kuitenkin mahtui, ja herrat kohteliaisuudesta sekä myös ikäni vuoksi ehdottivat minua yhdeksi niistä. Että runoilija, niissä ajaisi, oli tietysti selvä asia. Mutta minun ehdotukseni, että runoilija tyttärineen ja tohtori Hazelius isäntänä ja oppaana ajaisivat ja me toiset seuraisimme hiljakseen heitä, voitti, sillä helppo oli heitä seuratakin, kun he alituiseen pysäyttivät hevosensa ja laskeutuivat alas rattailta katselemaan noita kummallisia tupia ja muita merkillisyyksiä, jotka me jo niin monesti ennen olimme nähneet
Sydämmetöntä olisi ollut erottaa vaikka vähäksikin aikaa tytärtä rakastetusta isästään, joka alituiseen oli hänen hellän huolenpitonsa esineenä. "Onkohan papan takin napit ylös asti kiinni? Älkää ottako, pappa hyvä, hansikasta kädestänne; muistakaa että olemme ylhäällä vuoristossa! Nyt käärimme suuren takinkauluksen käsivarsien ympärille, niin ei niitäkään palella". Vielä molemmin puolinen ystävällinen ja toisiaan ymmärtävä katse ja, sitte ajamaan.
Svedenborg'in huvimajaan ja Laxbro'in tuvalle kävelimme me toiset perässä. Ensinmainitun edustalla seisoi runoilija kauan vaipuneena ajatuksiinsa, joita ei kukaan häirinnyt. Luulimme käsittävämme hänen hiljaiset mietteensä. Näillä molemmilla suuruuksilla, vainajalla ja vielä elossa olevalla, oli yksi sävel yhteinen: kumpikin rakasti kaikkea salaperäistä ja ihmeellistä, tavallisille mielille käsittämätöntä. Tämä se varmaan nytkin hyväili runoilijan korvaa kuin eolin harpun säveleet, hänen katsellessaan sitä rakennusta, jossa kerran tuo kuuluisa henkien näkijä oli asustanut, ja joka oli saanut olla äänettömänä todistajana niihin moniin ihmeellisiin kohtauksiin, joita näkijällä oli korkeamman maailman henkien kanssa, maailman, jossa nämä kaksi sukulaissielua ehkä piankin saisivat toisensa tavata.
Varmasti vakuutettuna siitä, ett'ei Topeliusta kukaan huolellisemmin hoitaisi matkalla kuin hänen oppaansa — ja ehkä hiukan väsyneinäkin, aloimme me toiset jo astua takaisin odottaaksemme runoilijaa sitten tanssilavan luona, jossa hänen oli määrä levähtää ja katsella erästä Skansenin tyttöjen esittämää tanssia.
Tänään oli Skansenilla tavattoman vähän ihmisiä, ja siellä vallitsi melkein juhlallinen hiljaisuus. Ei paljon muuta ääntä kuulunut, kuin tuulen hiljaista suhinaa puiden latvoissa ja silloin tällöin jokunen pian katoava ääni ylhäältä eläinmaailmasta.
Istuuduimme odotellessamme eräälle sohvalle kanavan vierellä, jossa vesilinnut leikkivät perhe-elämää. Tässä olikin oikein kodikasta, vaikk'ei sattunut olemaan kuin muutamia ankkoja, jotka alhaalla uiskentelivat ja aina vähän päästä suuntasivat kulkunsa meitä kohden, tehden tunnetulla, tavallaan kunniaa. Mutta varjelkoon: ankat ja pari painovapauden edustajaa — tahtoisinpa tietää mitkä paremmin sopisivat yhteen? Me nyökytimme päätä vanhoille tutuillemme ja päätimme istua tässä, kunnes kuulisimme rattaiden tulevan.
Oliko tuo nyt sama Topelius, joka tuli takaisin? Hänen silmänsä loistivat, huulensa hymyilivät ja koko hänen olentonsa näytti nuorentuneelta, kun hän astuessaan alas rattailta ojensi meille molemmat kätensä ja sanoi suuresti ihmettelevänsä ja iloitsevansa kaikesta, mitä oli nähnyt; sanoipa että tämä kaikki oli hänestä kerrassaan ihmetyö. "Kunpa", sanoi hän, "Ruotsin kansa oikeen oivaltaisi, mikä mies tohtori Hazelius heille on, joka heille säilyttää heidän entiset muistonsa ja samalla joka päivä valmistaa heille uusia ja puhtaita iloja". Erittäin ihana oli hänestä ollut näköala Håsjö'n tornista, josta hän kauan ja ihastuneena oli seutua katsellut ja sanonut, että tuskin yhdelläkään Europan suurkaupungeista sellaista olisi näyttää.
Sitte saapui hän vihdoinkin tanssilavalle, jossa Skansenin tytöt omituisissa puvuissa ja laivaston musiikin soittaessa tanssivat kauniita tanssejaan, joita hän huomattavalla ihastuksella seurasi; nyt oli tänne jo kokoontunut noin parikymmentä muutakin henkilöä, jotka uteliaina Topeliusta katselivat ja ihmettelivät, mitä tämä ilo keskellä päivää tarkoittaa, sillä tanssi kuului varsinaisesti iltapäivän ohjelmaan. Siinä ihmeteltiin, kuiskailtiin ja arvaeltiin, sen näki selvästi, mutta, vaikka he kuvan mukaan luulivatkin suuren vieraan tuntevansa, ei yksikään tunkeutunut sen piirin sisäpuolelle, jossa Topelius ja hänen seurueensa istui.
Ja nyt oli siis tämänpäiväinen näytäntö lopussa, ja runoilija valmistautui lähtemään, mutta astui sitä ennen kuitenkin tyttöjen luo, ojensi heille kätensä ja kiitti heitä sydämmellisesti siitä huvista, jonka olivat hänelle valmistaneet. Tyttöjen iloisesta ja kunnioittavasta niiauksesta näki, että he tiesivät kenelle olivat tanssineet, ja että tämä tanssi nyt sai heidänkin silmissään suuremman merkityksen kuin ennen.
Kunniavieras oli juuri poistumaisillaan tanssilavalta, paluumatkalle lähteäkseen, kun lähistöön asetettu soittokunta alkoi voimakkaasti ja juhlallisesti puhaltaa "Porilaisten marssia", jota kuullessa runoilijan nähtävästi liikutus valtasi, ja hän pysähtyi hetkiseksi, sitten taas hiljaisesti kulkeakseen eteenpäin.
Että nuo toisetkin Skansenilla kävijät, joista äsken mainitsimme, nyt olivat saaneet tietää, kenelle juhlittiin, näkyi selvästi heidän syvää kunnioitusta ilmaisevasta tervehdyksestään, kun Topelius kulki heidän sivuksensa; tavallisella ystävällisellä tavallaan vastasi hän heidän tervehdykseensä, lempeissä kasvoissaan vieläkin ikäänkuin heijastus niistä vaihtelevista tyytyväisyyden ja ilon tunteista, joita hän tänä aamupäivänä niin runsaasti oli saanut kokea. "Miltä tuntuu", kysyin hiljaa hänen tyttäreltään, "kun on sellainen isä, kuin teillä, niin rakastettu, kunnioitettu ja jalo?"
"Ah", vastasi tämä yhtä hiljaan, "jospa ihmiset näkisivät hänet kotona omaisten keskuudessa, niin pitäisivät he häntä vieläkin jalompana. Ei ole ketään hänen kaltaistansa!"
Olimme lähellä uloskäytävää; pyysin saada sanoa heille kaikille hyvästi, koska minun oli mentävä nyt toisaalle. Tuntui niin kummalliselta, kun Topelius kauniisti hymyillen ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Kiitoksia seurastanne, Lea, tänäpäivänä — ja monta, monta vuotta sitten! Ehkä vielä kerran tapaamme toisemme; joll'ei niin on muistojen silta varma yhtymäpaikka. Siellä tavataan".
Hetkinen vielä, ja koko seurue oli ulkopuolella isoa aitausta, jonka sisäpuolelle minä olin jäänyt ja katselin sieltä, kuinka he asettuivat vaunuihin, ja kuinka Topelius heittäessään hyvästiä tohtori Hazeliukselle, veti hänet luokseen ja suuteli poskelle.
Pois vierivät sitte vaunut, ja Skansenin hallitsija seisoi paikallaan ja katseli eteneviä hattu kädessä — ja minä kaiho mielessä.
Vähän aikaa tämän jälkeen luettiin sanomalehdistä runoilijan kahdeksankymmenvuotisesta riemujuhlasta Helsingissä ja kuinka hän kokosi viimeisetkin voimansa ilahduttaakseen läsnäolollaan juhlan toimeenpanijoita; vavistuksella silloin kysyi itseltään: "Kuinka kauan hän enään saanee viipyä joukossamme?"
Silloin saapui Maaliskuun 12 päivänä 1898 sanoma hänen kuolemastaan, ei tosin odottamattomasti, mutta kuitenkin suurta surua herättäen. Surtiin kuollutta kuningasta — hengen valtakunnassa.
Ja miten valtasikaan meidät hänen sanansa kuolinvuoteella: "Olen saanut anteeksi!"
Niin, suuruus hän oli, mutta ihminen kuitenkin, vieläpä nöyrä ihminen, muutoin, emme häntä niin paljoa olisi rakastaneet, kuin nyt teimme. Mutta vaikka mitkä muut synnit hyvänsä hänen omaatuntoansa olisivat painaneet, niin kirjallisuuden alalla tehtyjä ne eivät ainakaan voineet olla. Kaikilla toisilla runoilijoillamme, suurimmillakin, on ollut joku aika — tavallisesti nuoruuden — jona heidän runoissaan on ollut kevyt, joll'ei suorastaan huonekaan henki; Topeliuksella yksin ei sitä ole ollut, Ensimmäisestä hetkestä kirjailijana ollessaan viimeiseen saakka oli hän puhdas, puhdas ja viaton, kuin ne lasten sydämmet, joihin hän ilolla kylvi rikkaan henkensä siemeniä.
Onko koskaan enään ja milloin hänen vertaistaan tuleva?