language: Finnish

KERTOMUKSIA I

Kirj.

Josephine Wettergrund

Ruotsista tekijän perillisten suosiollisella luvalla suomennettu

Haminassa, Alfred Lagerbomin kustannuksella, 1903.

SISÄLTÖ:

"Kerrankin pitää saada huvitella".
Viimeinen yritys.
Ensimmäiset hääni.
Omituiset vihkiäiset.
Oikean aviomiehen esikuva.
Ylioppilasmamma.
Mitä hattu saattaa maksaa.
Eräs juhannus-aatto Bleking'issä.
Ensimmäinen ja viimeinen kerta (Kaksi muistelmaa Topeliuksesta).

"KERRANKIN PITÄÄ SAADA HUVITELLA".

Näin juuri huudahti Sofie-Beate täti Vapunpäivänä vuonna kahdeksantoistasataa ja kuusikymmentäkaksi, pannessaan tyytyväisenä pois kassakirjansa, jota hän juuri oli tarkastanut.

Niin kauan on siitä jo kulunut, että minun on pyydettävä lukijaa kulkemaan kravun kulkua, huomauttaen kuitenkin puolustuksekseni, että tällaisella kululla aina on ihana päämäärä: muistojen temppeli; kiiruhtakaamme yhdessä sinne!

Siihen aikaan oli Sofie-Beate täti jo "ijältään vakaantunut", hyvissä voimissa, useimmiten hyvällä tuulella, hiukan mukavuuteen taipuvainen ja jotenkin varakas. Kuten siis näkyy, oli hänellä monta oivallista ominaisuutta ja minun tietääkseni ainoastaan yksi vika: jotenkin pitkälle kehittynyt säästämisen halu, joka tuotti hänelle enemmän harmia, kuin varsinaista iloa, koskapa hän joka päivä sai kokea, että sananparsi: "kun äyriä itarrat, niin taalarin menetät", piti paikkansa.

Kuten sanottu, tuotti hänen säästäväisyytensä hänelle useimmiten vaan harmia, mutta se oli jo muodostunut hänen toiseksi luonnokseen; hän ei voinut päästä siitä.

Siksipä hämmästytti minua vieläkin enemmän hänen riemastunut huudahduksensa: "kerrankin pitää saada huvitella".

Minä, köyhä sukulainen, joka seitsemän vuotta olin oleskellut hänen kodissaan ja sillä ajalla saanut kokea kaikkia niitä mukavuuksia, jotka tavallisesti tulevat sellaisten osaksi, en ihmeekseni voinut käsittää, mitä tämä merkitsi.

Kyllähän kaupungissa oli teaatteriseurue, mutta sitä huvia piti Sofie-Beate täti sekä jumalattomana että sopimattomana, koska pääsylippu maksoi kokonaisen riksin, sen minä varmasti tiesin. Siis täytyi hänen tarkoittaa jotakin muuta.

En uskaltanut kysyä, sillä täti oli minulle niin usein selittänyt, että köyhät tytöt, jotka päällepäätteeksi vielä, olivat uteliaita, pitäisi kerrassaan hävittää maan päältä, ja siis pidin velvollisuutenani vaieta ja odottaa.

"Kuule Saara!" huudahti Sofie-Beate täti, hiljaisella arvokkuudella tyytyväinen hymy huulilla. "Kuule Saara! Mene ja toimita vuokrahevonen ajoneuvoilleen tänne kello kolmeksi iltapäivällä, mutta sinun pitää tietysti ensin kysyä, mitä se maksaa".

Saara, pystynenäinen, vaaleatukkainen "juoksutyttö", näytti yhtä hämmästyneeltä kuin minäkin, mutta hän oli myös liian hyvin kasvatettu uskaltaakseen ilmaista ajatuksiaan muutoin kuin katseilla.

Tyttö poistui ja Sofie-Beate täti kääntyi ystävällisenä minuun, sanoen: "kauppa on luonnistunut näinä viime vuosina erinomaisen hyvin; sinä olet hoitanut sitä jotenkin huolellisesti ja minä olen tyytyväinen sinuun; sentähden lahjoitan sinulle, lapseni, vanhan harmaan kesätakkini, josta voit laittaa itsellesi uuden; samoin myöskin kirjavan pukuni; kun sinä sen käännät, on siinä pukua sinulle neljäksi vuodeksi, ja sitäpaitsi voin ilahduttaa sinua sillä tiedolla, että kesällä matkustamme, muutamiksi päiviksi Tukholmaan tervehtimään Dimberg'iläisiä, joll'aikaa Saara saa hoitaa kauppaa. Sinä olet nuori ja minä vanha, mutta molemmat olemme me työtä tehneet, siis sanon vieläkin kuten äsken: 'kerrankin pitää saada huvitella'."

Että minun elämässäni saattoi olla tällaisia hetkiä sitä minä ikäni ihmettelen. Siksipä teinkin sellaista, jota en ikinäni ollut tehnyt: purskahdin ilon kyyneleisin ja suutelin useampia kertoja tätini kättä.

"No, no, lapsi kulta!" puheli täti hymyillen, "maltahan nyt mielesi! köyhän tytön ei pidä koskaan liian valtavasti ilmaista tunteitaan; se oi sovi hänelle".

"En minä ole köyhä, täti", huudahtin ylen onnellisena, "minä olen rikas, sillä saanhan kerran nähdä maailmaa, oi miten onnellinen olen!"

"Vai niin, vai niin! No, Saara, mitä Bollman sanoi?"

"Hänellä oli kaksi hevosta, sanoi hän, ja toinen niistä oli erinomainen, sanoi hän, mutta se olisi maksanut kolme riksiä, sanoi hän, ja toinen hevonen oli vähän 'niin ja näin', sanoi hän, mutta se maksoi vaan yhden riksin, sanoi hän….."

"Siinä tapauksessa otat hevosen, joka on vähän 'niin ja näin'; se erinomainen sopii rikkaille ihmisille. Kun me sitte olemme matkustaneet, saat sinä, Saara, pukeutua ja mennä kävelemään, sillä sinunkin pitää tietää, että tänään on Vapunpäivä!"

Saara niiasi ja meni keittiöön ja minä perästä, niin pian kuin suinkin pääsin.

"Mamselli!" puheli Saara lyöden käsiään yhteen, Jumala varjelkoon mamsellia tulemasta kipeäksi! en ole eläissäni moista nähnyt! hevonen ja vaunut, ihan kuin oikealle herrasväelle, ja puoti kiinni".

"Ja kesällä matkustamme me Tukholmaan", sanoin minä pienimmittäkään valmistuksitta, saadakseni sitä enemmän nauttia Saaran hämmästyksestä.

"No Herran nimessä!" huusi Saara ja pudotti varomattomasti kenkäharjan laattiaan: sekä jatkoi puhettaan kuiskaten: "ostakaa sitte jo surupuku samalla, sillä oi mamselli elä vuotta umpeen!"

Iltapäivä koitui todellakin ja ajoneuvot saapuivat myöskin, vaikka minä olin pitänyt kumpaakin melkein mahdottomana.

Tosin ei hevonen, enemmän kuin kärryt taikka kyytipoikakaan olleet parasta lajia, mutta enhän minä ollut tottunut suuria vaatimaan ja sen vuoksi kipusin, sydän ilosta sykkivänä, istumaan Sofie-Beate tädin viereen, joka itse ajoi ja asetti kyytipojan istumaan taakse.

Joukko juhlapukuista yleisöä kulki pitkin katuja, kiiruhtaen kaupungin portille mennäkseen maalle nauttimaan kevät-ilmasta. Me ohjasimme myöskin kulkumme samaan suuntaan aikomuksessa ajaa läpi suuren torin, jota koristi pumppukaivo.

Kaikki luonnistui hyvin siksi kunnes lähenimme kaivoa, mutta silloin tuli hevonen kuin hulluksi. Se painoi päänsä alas ja alkoi kulkea hitaasti, mutta varmasti tuon onnettoman kaivon ympäri; siinä ei auttanut piiskan lyönnit eikä ohjaksista nykimiset enemmän kuin suunkaan matskutukset, päinvastoin jouduttivat ne vaan sen kulkua. Siinä me nyt ajoimme hurraavan ihmisjoukon pilkkana lukemattomia kertoja kaivon ympäri, jonka tädin luulon mukaan täytyi olla noidutun, voidakseen saada aikaan sellaista vaikutusta. Minä itkin ja Sofie-Beate täti kiroili (häpeän melkein sitä sanoa, mutta totta se on) ja kyytipoika, senkin nauta, nauroi hillittömimmin kaikista.

"Ptruu, ptruu!" huusi hän vihdoinkin, saadessaan hiukkasen nauruaan pidätetyksi, "hi, hi, hi, ho, ho, ho, sanoinhan minä isännälle, ett'ei se onnistuisi, hi, hi, hi!"

"Mikä ei onnistuisi, sinä senkin aasi?" huusi Sofie-Beate täti, joka nyt oli menettänyt kokonaan kärsivällisyytensä.

"Niin katsokaas, hi, hi, hi, tätä hevosta ei käytetä ollenkaan kyydissä, sillä parin vuoden ajan on se vaan käyttänyt ruoppauslaitoksen konetta, joten se on tottunut käymään aina ympyrässä, mutta 'koitetaanhan kumminkin', sanoi isäntä, 'saahan siitä riksin kumminkin', hän sanoi, 'ho, ho, ho!'

"Ja nyt viimeinkin hyppäsi pojan lurjus alas, talutti suitsista hevosen pois kaivon, tuon viekottelijan luota ja kysyi, kun naurun hihitykseltään sai valtaa, taluttaisiko hän kaupunginportille saakka, 'sillä sitten se kyllä menisi', tuumiskeli hän.

"Mutta me olimme saaneet tarpeeksemme. Täti oli niin vihainen ja niinä niin pahoillani, ett'emme muuta toivoneet, kuin pääsevämme kotiin. Mitä hyötyä olisi sitäpaitsi ollut, vaikka olisimme kauemmaksikin menneet. Vähän matkaa kaupungista oli Vapunpäivän kunniaksi pystytetty kukkaisriuku ja tietysti tämä hevos-aasi heti olisi pitänyt sitä ruoppauskoneena ja alkanut samanlaisen kiertokulun sen ympäri, yleisön sanomattomaksi huviksi.

"En puhu sanaakaan tämän muistorikkaan Vapunpäivän loppuun vietosta. Siten käy, kun valitsee hevosen, joka on 'niin ja näin', erinomaisen sijasta. Tädin täytyi maksaa hevonen, sillä Bollman uhkasi vetää hänet oikeuteen ja vaikka täti siellä olisi voittanutkin, olisi se maksanut hänelle enemmän kuin yhden riksin.

"Tähän lopetan kertomukseni meidän vähäisestä seikkailustamme, joka, samalla kun se kuvaa täti Sofie-Beaten säästäväisyyttä, on johdantona meidän piakkoin tapahtuvaan Tukholmanmatkaamme, jonka tässä myöskin aion lyhyesti kuvata.

"Valkenipa todellakin päivä, jolloin meillä oli kaikki valmiina
Tukholman matkaa varten; ei ollut muuta kuin astua laivaan.

"Täti oli kauan tuuminut, minkä paikan laivassa ottaisi, etusalongin vaiko kansipaikan, mutta päätti viimeinkin tyytyä jälkimäiseen, koska koko matka ei kestäisi kuin vuorokauden ja päivällä kuitenkin oltaisiin kannella. Ja yöllä — no hyvä Jumala, olihan nyt kesäkuu, ja sitäpaitsi turvautui täti vanhaan lammasnahkaturkkiin ja minun mitätön olentoni saisi kääriytyä yöviittaan.

"Mutta jos sataa?" huomautin minä epäillen.

"No, juuri kuin nyt ei voisi sietää muutamia vesipisaroita", lohdutteli täti, "ja paitsi sitä", lisäsi hän, "kyllä aurinko ne seuraavana päivänä kuivaa".

"Mutta joll'ei aurinko paistaisikaan", tuumiskelin minä.

"Silloin on pilvessä", selitti täti kuivasti, "ja oli miten oli, ei sinulla ole oikeutta arvostella meidän Herramme ilmoja. Joll'et ole tyytyväinen, niin jää kotiin".

Äärettömän hauska, oli minusta lähdön hetki: maallekäytävän pois-ottaminen, edestakaisin juokseminen kannella, huuto, propellin liike, matkustajat, jotka, nenäliinojaan huiskuttaen hyvästiä heittivät, kaikki ihastutti minua. Ei vähinkään kaipauksen tunne häirinnyt onneani, sillä Saara seisoi rannalla eräällä lautakasalla naurussa suin ja samoin myös pari tyttö-tuttavaani. Tulisinhan pian takaisin. Kaikki oli niin aurinkoista! Toisten huiskutukset houkuttelivat minuakin koettamaan tehdä samoin, ja varomattomasti vedin minä taskustani suuren kotikutoisen nenäliinani, muistamatta ollenkaan, että täti oli sen sisään käärinyt ison, kaksinkertaisen voileivän, ja kas! ensimmäisellä huiskauksella lensi voileipä korkealle ilmaan, jakaantui siellä kahtia sekä putosi puolisko kummankin ystävättäreni päälle — voiko oikeudenmukaisemmasti jakaa?

Saara tosin jäi ilman, mutta nauroi siitä huolimatta yhtä herttaisesti, ja katupojat, jotka tapellen koettivat saada muistomerkkiä minun ensimmäisestä merimatkastani, säestivät häntä innokkaasti.

Yö tuli ja oli jotenkin kylmä, vaikka olikin kesäkuu; meri aaltosi aika lailla. Täti kääriytyi lammasnahkaturkkiinsa ja minä yöviittaani, ajatellen tädin mielilausetta: "kerrankin pitää saada huvitella", ja sitte asetuimme etukannelle, jossa matkustajani tavarat olivat meille vähäisenä suojana merituulta vastaan.

Täti lepäsi jotenkin mukavasti muutamalla hamppusäkillä ja minä istuin erään lähelläni kuorsaavan smålantilaisen ruoka-arkulla. Vastapäätä tätiä torkkui eräs matami kahden munakorin välissä.

Merenkäynti yhä koveni ja täti alkoi tuntea meritaudin enteitä, joka pani hänet tuumimaan, että eiköhän kuitenkin velvollisuus olisi vaatinut ottamaan etusalonkipaikkaa, mutta pian lohdutti häntä kuitenkin se ajatus, että nytkin oli säästynyt muutama riksi ja ett'ei kukaan Tukholmassa voisi hänestä huomata, että hän oli kannella matkustanut.

Kesken tuota, taistelua velvollisuuden ja meritaudin välillä tuli iso aalto ja teki käänteen asiassa, heittäen tädin hamppusäkeiltä suoraapäätä matamin suureen munakoriin, joka tämän jälkeen näytti suurelta munakokkeliastialta.

Matami tuli raivoihinsa ja vakuutti, että jokikinen muna on maksettava, sillä hän oli viemässä niitä Tukholmaan myytäviksi eikä suinkaan ollut aikonut niitä sellaisten matkustavaisten makuu-alusiksi, jotka muka olivat olevinaan herrasväkeä, vaikka olivat niin saitoja, ett'eivät raatsineet ottaa parempaa paikkaa, vaan tunkeutuivat kannelle köyhien raukkojen sijoille, ja jos hänelle vaan ei annettaisi maksua tavarastaan, tiesi hän kyllä, Jumalan kiitos, että maassa oli olemassa laki ja oikeus j.n.e.

Täti pani kyllä vastaan ja väitti, että ilmat ja tuulet ovat meidän
Herramme määrättävissä ja koskapa hän aallon lähetti, oli täti syytön.

"Mutta koskapa", huomautti matami harmissaan, "meidän Herraamme nyt ei voi vetää oikeuteen munien särkymisestä, manuutan minä mamsellin, ja hävetä hänen pitää, ja maksaa pitää hänen myöskin, niin varmasti, kuin minun nimeni on Österlundska".

Tämä vähäinen tapahtuma päättyi siten, että tädin piti munista maksaa juuri niin paljon, kuin hän oli säästänyt ottamalla kansipaikan, ja että hän sitäpaitsi sai lammasnahkaturkkinsa päällystetyksi jotenkin haitallisella ja kerrassaan hyödyttömällä munavernissalla, puhumattakaan ottelusta Österlundskan kanssa.

Mutta — "kerrankin pitää saada huvitella".

Meidän huvimatkamme päämäärän, Dimberg'in herrasväen laita oli se, että täti nuoruudessaan oli oleskellut pari vuotta heillä, kun he asuivat meidän pikkukaupungissamme, ja nyt oli täti monena vuotena ostanut heille kaikenlaisia ruokatavaroita, huvi, joka kyllä vei häneltä aikaa sekä tuotti paljon vaivaa, mutta josta hän kuitenkaan ei muutaman suloisten nuoruuden unelmani tähden, jotka koskivat patrooni Dimberg'in veljeä, tahtonut kieltäytyä.

Palkaksi kaikesta vaivastaan sai täti ainoastaan yhä uudistettuja vakuutuksia Dimberg'in herrasväen "ijäisestä kiitollisuudesta", sekä hartaita kutsuja jonakin kesänä käymään Tukholmassa.

Ja nyt oli se hetki tullut.

Seuraavan päivän iltapuolella me nimittäin nousimme maalle Ritariholman luona, jossa patrooni Dimberg itse oli meitä vastassa niin hienoilla ajopeleillä, että minä ajattelin, ett'eivät vaunut, jotka veivät Eliaan ylös taivaaseen, suinkaan voineet olla muhkeammat.

Siksipä istuinkin, täynnä kunnioitusta, aivan äärimmäisellä vaunutyynyn laidalla, jossa luullakseni ainoastaan jonkun ihmeen kautta voin pysyä; hämmästyksestä ja ihastuksesta sykki sydämmeni, nähdessäni noita monia pitkiä katuja ja komeita taloja.

Vihdoinkin olimme perillä.

Rouva Dimberg, kokonaan silkkiin puettuna, oli itse herttaisuus, ja samoin hänen kaksi tytärtään, paria vuotta vanhemmat kuin minä, mutta hekin niin perin hienot sekä käytöksessään että vaatteissaan, että minä ensikerran eläissäni aloin hävetä ruudullista villapukuani, jonka omistaminen vielä muutama viikko sitten teki minut niin onnelliseksi. Ja kun he sitte päivän pitkään puhelivat oopperoista, tanssiaisista, musiikista ja taiteesta, kekseliäästi tuoden esille minun tietämättömyyteni ja oman tietoisuutensa näissä asioissa, tunsin minä olevani niin typerä ja onneton, että teki mieleni itkeä. Olin mielestäni kuin villi-ihminen Etelämeren saarilta ja toivoin olevani kotona omassa puodissamme. Siellä kelpasin minäkin johonkin; mittasin ja punnitsin ryyniä, nuuskaa ja korintteja kuin vikkelä puotilainen ainakin, siellä hallitsin minä sekä kirjoja että kassaa, mutta mitä tuo kaikki auttoi minua täällä? En uskaltanut mainitakaan avujani kun kirjallisuuden, teaatterin sekä taidemaalausten arvostelut olivat yleisenä puheen-aineena. Olin aivan onneton ja muistelin — Saaraa. Mutta jos minä olin tyytymätön, oli täti sitä ihastuneempi. Eläissään oi häntä ja hänen monia oivallisia ominaisuuksiaan kukaan ollut niin suuressa määrin kehunut kuin näinä päivinä rouva Dimberg.

Valittu ruoka ja kaikenmoiset muut mukavuudet ilahuttivat myöskin tätiä, joka oi koskaan kieltäytynyt nauttimasta, kunhan muut vaan pitivät huolen kustannuksista.

Me kävimme, mikäli ennätimme katselemassa huvilinnoja, kirkkoja ja museoita, olimme myöskin kaksi kertaa oopperassa kuulemassa "Mykkää" ja "Normaa", mutta kummallakin kerralla oli vain patroona Dimberg meidän mukanamme, joka seikka enensi ainakin minun huviani, sillä tyttärien seura ei minua oikein miellyttänyt. Rouva Dimberg'iä vaivasi usein päänkivistys, joka varsinkin näytäntöiltoina oli tavallista vaikeampi, seikka, joka tuotti hänelle suurta mieliharmia, koska "se esti häntä olemasta suloisen Sofie-Beaten seurassa". Samoin olivat tyttäretkin harmissaan etteivät voineet seurata meitä, koska kuuluivat erääseen lauluseuraan, jolla juuri silloin sattui olemaan harjoituksensa.

Silloin tuli "onnettomuuden" päivä, kuten minä sitä puolestani kutsuin; rouva Dimberg aikoi näet panna suloisen Sofie-Beatensa kunniaksi toimeen "yksinkertaiset kutsut" kauniilla maatilallaan ja näyttää kokoontuneille ystävilleen, mikä aarre hänellä oli vieraanaan.

Mutta tällä kertaa sattui olemaan Sofie-Beate tädin vuoro saada päänkivistys ja onnettomuudeksi juuri niin myöhään, että oli mahdotonta enää saada kutsua peruutetuksi.

Liikuttavaa oli nähdä rouva Dimbergin tuskaa, kun hänen täytyi ilman tätiä ja minua matkustaa vieraitaan vastaanottamaan. Luonnollisesti jäin minäkin kotiin.

Mutta asia ei ollut autettavissa ja rouva Dimberg tyttärineen matkusti.
Hänen miehensä oli jo ennemmin mennyt sinne.

Sofie-Beate täti nukkui heti kohta, joka muuten oli aivan tavatonta silloin kuin hänen päätänsä kivisti, ja oli, ihme kyllä, herättyään aivan terve, sekä päätti pukeutua ja ajaa raitiovaunuissa niin pitkälle kuin pääsi sekä kulkea loppumatkan Dimberg'in huvilaan jalkaisin, hämmästyttääkseen tuota rakasta Augustaa, joka tädin tähden oli nähnyt niin paljon vaivaa ja kustannuksia. Augusta saisi nähdä, että täti kyllä ymmärsi antaa arvoa hänen kohteliaisuudelleen. Minua huokasutti; me pukeuduimme ja läksimme.

Saavuttuamme paikalle, näimme matkan päästä nuorison kisailevan vihannalla niityllä ja koko joukon vanhempaa väkeä katselevan heidän leikkiään.

Me menimme ensin sisään järjestämään hiukan pukujamme, ennenkuin tuo yllätyksen hetki joutuisi.

Samassa kuulimme sisähuoneesta rouva Dimberg'in naurusta väräjävällä äänellä kertovan vierailleen, jotenkin kuuluvasti:

"Todellakin, rakkaat ystäväni, kuka olisi saattanut uskoa, että tuo vanha ihminen lähtisi herttaisesta maaseutukaupungista pääkaupunkiin huvittelemaan sekä utelemaan asioita, joita hän ei sinä ilmoisna ikinä tule käsittämään. Oopperaan ei minulla ollut rohkeutta seurata häntä, sillä pelkäsin että hän kaikkea nähdessään ja kuullessaan ihmetellen! läimäyttäisi kätensä yhteen kuin mikäkin kyökkipiika. Eivät tytötkään uskaltaneet lähteä sen hölmön kanssa, joka hänellä on mukanaan. Adolf parka sai olla uhrina, mutta minä sanoin hänelle, että hänen täytyi ajatella kuinka paljon oli säästetty tuon ihmisen ostoksien kautta ja harjoittaa kärsivällisyyttään. Ja sitäpaitsi ei kukaan voi näyttäytyä heidän seurassaan jo yksistään heidän pukujensa vuoksi. Tädillä itsellään on hattu kuin mehiläispesä ja tyttöletukasta en huoli puhuakaan".

"Hyvä Jumala, millainen vahinko", puheli eräs toinen sammaltavalla äänellä, "ett'emme tänään saaneet nähdä noita ihme-eläimiä!"

"Niin, olisin mielelläni suonut teille sen ilon, ystäväni", puuttui puheeseen rouva Dimberg, "sillä eipä tosiaankaan usein saa moista nähdä. Mutta tuo ihminen, niin sanottu 'täti', on nyt kahdeksana päivänä kulkenut ympäri kuin hyrrä, paikasta toiseen ja saanut nähdä yhtä ja toista ja siitäpä johtunee nyt tuo hänen päänkivistyksensäkin. Alussa huvitti hän minua; hänen kömpelöt liikkeensä ja epähieno käytöksensä muistuttivat minusta naaraskarhua, mutta nyt olen jo aivan väsynyt häneen ja odottelen vaan, koska hän älyää lähteä matkoihinsa".

"Taivas kuitenkin, kuinka utelias olisin näkemään sinun naaraskarhusi", puheli taaskin äskeinen naurava ääni, "en tiedä mitä maksaisin, saadakseni nähdä hänet".

"Sen huvin saatte aivan ilmaiseksi, sillä minä en ole vielä alkanut näytellä itseäni rahan edestä", puuttui puheesen täti, astuen varmoin askelin huoneesen, jossa rouvat päästivät pahan parahduksen ja Dimbergin rouvan täytyi hakea turvaa tuolin selkämyksestä, jott'ei pyörtyisi.

"Ja mitä erityisesti sinuun, Augusta, tulee", jatkoi täti, kääntyen häneen, "olen tullut tänne heittämään hyvästiä sekä kiittämään siitä ihmistuntemuksesta, jonka sinun kauttasi olen saavuttanut, sekä rauhoittamaan sinua sillä tiedolla, että vielä tänä iltana aion poistua sinun vierasvaraisesta kodistasi. Naaraskarhu ei oikeen viihdy ketunluolassa".

"Jos vielä tahdot tervehtiä 'uhriasi' — näet, kuinka olen kohtelias kun käytän sinun omia sukkeluuksiasi — niin sano hänelle, että olen pahoillani niistä monista askelista, joita hänen on meidän tähtemme pitänyt ottaa, mutta rauhoitan mieltäni sillä tiedolla, että minä hänen tähtensä olon saanut kulkea kaksinverroin; mutta ole hyvä ja lisää vielä, että nyt olen väsynyt, ja tanssikoon naaraskarhu tästälähtein kenen pillin mukaan hyvänsä, niin ei se ainakaan ole oleva teidän".

Ja ylpeänä, niinkuin oli tullutkin, poistui täti huoneesta minun seuraamanani.

Vietettyämme yömme ravintolassa, astuimme aamulla laivaan, joka kuletti meitä kotia kohti. — Mutta Sofie-Beate täti oli äkeissään ja minä muistelin huoaten hänen elämänhaluista huudahtustaan: "kerrankin pitää saada huvitella".

Pidän velvollisuutenani mainita, että meillä paluumatkalla oli hyttipaikka ja että täti ylipäänsä on tullut minulle paljon ystävällisemmäksi kuin ennen. Ehkä hän oli tehnyt terveellisiä vertailuja. Kaikessa tapauksessa asun ennen tätini kuin kaiken maailman Dimberg'ien luona, joita kuitenkaan en tahdo tuomita, sillä juuri heidän viekkautensa kautta olen oppinut pitämään arvossa nykyistä kotiani. Tiedän myöskin, että täti — Jumala hänen päivänsä pitentäköön! — on testamentissaan määrännyt minulle hyvän perinnön, ja jos jolloinkin se henkilö, jota ajattelen, tulee ja kosii minua, niin en kieltäydy, sillä silloin ajattelen niinkuin täti:

"Kerrankin pitää saada huvitella".

Älköön vaan minun ystäväni saattako perinnöksi saatua mielilausettani häpeään!

VIIMEINEN YRITYS.

I

"Ei, tämä ei kelpaa ollenkaan! jotain on tehtävä Lukretian tulevaisuuden turvaamiseksi ja koska sinulla, niin isä kuin oletkin, ei ole ainoatakaan viisasta neuvoa, niin täytynee minun sellainen keksiä: neuvo, jonka tuntee äidin sydämmestä lähteneeksi…"

Näin jutteli rouva Serafia Mese miehelleen, kapteeni Fabian Meselle, joka, patalakki vasemman korvan yli vedettynä ja piippu suussa, loikoili sohvallaan ja lueskeli lehdistä valtiollisia uutisia.

"No" — jatkoi rouva — kun hänen miehensä ei heti kohta saanut vastanneeksi, "etkö sinä kuule, mitä sanon?"

"Vai niin — suo anteeksi ystäväni! — niin, kuulenhan minä; minusta oli kuin olisit sinä sanonut, että sinulla oli eräs ajatus…"

"No niin juuri — minulla oli todellakin muuan ajatus — vieläpä suuremmoinen ajatus päällepäätteeksi — joka koskee, kuten kuulit, tytärtämme, ainoata lastamme, Lukretiaa, ja minä arvaan, että se siis sinuakin huvittaa!"

"Epäilemättä!" huokasi mies käärien kokoon sanomalehtensä, jonka lukemiseen hän ei enää uskaltanut aikaansa käyttää — "no, mikä tuo ajatus sitten on?"

"Tyttäremme, paras Mese, on nähnyt jo kolmekymmentä kevättä katoavan ajan virtaan".

"Hs! — ystäväni — itsehän olet sanonut, ett'emme koskaan….."

"Muille ihmisille, Mese kulta, muille ihmisille pitää hänen ikänsä pysyä salaisuutena — itseltämme emme tietysti, ikävä kyllä, saata salata, ett'ei hän enään ole elämänsä keväässä sekä että hän vielä ei ole elämän kumppania itselleen valinnut…"

"Ei suinkaan, sen uskon minä vallan hyvin! Sitä hänen olisi ollut jokseenkin vaikea tehdä, sillä…"

"Mese! ei mitään loukkauksia — Lukretia ei ole tyttö, joka itseään tarjoilee; hän tuntee liian suurta kunnioitusta sitä nimeä kohtaan, jonka hänen äitinsä ihmeteltävällä selvänäköisyydellä hänelle antoi. Mutta jos hän olisi tahtonut, katsos Mese, jos hän vaan olisi tahtonut!"

"No, mitä sitte?" kysyi Mese viattomasti.

"En minä puhu nyt asiasta enempää, Mese hyvä, sinä ehkä et kuitenkaan minua ymmärtäisi — ah! koska oletkaan sinä ymmärtänyt hellää, uskollista puolisoasi?"

"Älä itke nyt taas, rakas Serafia, silloin alkaa se 'kova päänkivistys' ja sinä tulet niin tuskaiseksi — — sinulle tulee niin vaikea olo, piti minun sanoa", oikasi Meso, kun hän huomasi "hellän, uskollisen vaimonsa" tähtäilevän häntä silmäyksillä, jotka jo yhdenneljättä vuotta olivat häntä kiusanneet. "Tuo suuri ajatuksesi, aarteeni! Sallippas minunkin nyt kuulla se!"

"Mese", kysyi rouva, ojentaen kätensä kuin vannottaen miestänsä kohti, "tahdotko nähdä lapsesi onnellisena?"

"Tahdon kyllä, sen tietää Jumala", myönsi mies, "kunhan se vaan ei tule liikoja maksamaan".

Hänellä oli salainen aavistus siitä, että kassa oli vaarassa.

"No, entäpä sitte, sinä raakalainen!" huudahti rouva harmissaan. "Sinun pitäisi uhrata vaikka sydänveresikin sen asian vuoksi".

"Niinpä kyllä, rakas Serafia, niinpä kyllä! mutta se ajatus, se ajatus?"

"Lukretiamme istuu täällä maalla kätkössä, kuin kaino viola-kukkanen metsäruusupensaan alla. Kukaan ei näe, ei huomaa häntä. Jos tätä tulee jatkumaan, pudottaa hän lehtensä ja maailma ei saa tietää häntä koskaan ollenkaan ja se olisi kuitenkin vahinko. On todellakin jo aika hänen päästä vähän ulos maailmaan. Siis, Mese hyvä! toivon, että ajattelet, kuten minäkin, että matka johonkin tunnettuun kylpypaikkaan merenrannalla tekisi hänelle hyvää ja….."

"En p — vieköön minä sitä huomaa ollenkaan tarpeelliseksi!" huudahti äärimmäisyyksiin harmistuneena kapteeni, ajatellessaan kaikkia niitä kustannuksia, joita, sellainen matka tuottaisi. "Tarkoitan", jatkoi hän, "että nykyajan naiset ovat hulluja: merenrannalla asuvien mieli palaa sisämaahan ja sisämaassa asuvat haluavat merenrannalle, ja kun kaikki käy ympäri, niin ei näillä matkoilla terveyttä etsitäkään, vaan miestä".

"No, entäpä sitte, Mese hyvä, vaikka niinkin olisi — onko siinä sitte mitään pahaa? Onko mitään kummeksittavaa siinä, että nainen, itse onnellisissa naimisissa, toivoo tyttärelleenkin yhtä onnellista kohtaloa — minun mielestäni pitäisi sen ajatuksen, Mese hyvä, päinvastoin mairitella sinunkin mieltäsi…"

Nyt oli rouva sula rakkaus, kuten aina ennenkin silloin, kun tapahtui se ihme, että 'Mese hyvä' kiivastui. Hän tiesi, että tällaiset kohtaukset aina jättävät jälkeensä heikkouden, jota hän osasi käyttää hyväkseen tuoden tahtonsa selvästi näkyviin. Senpätähden huomasi hän edulliseksi tärkeissä tilaisuuksissa saada sävyisän miehensä kiivastumaan.

Emme huoli tarkemmin ottaa selkoa millä tavoin Serafia rouva edelleen asiaansa ajoi, mutta varmaa vaan on, että iltapäivällä, kun kapteeni niityillään kuljeskeli, äiti ja tytär jo olivat täydessä hommassa miettien millaisia matkapukuja tarvittaisiin.

Käytämme tilaisuutta hyväksemme ja tarkastamme hiukan lähemmin tuota "kainoa violakukkaa", joka nyt piti asetuttaman näytteille maailman kukkaisryhmään.

Mamseli Lukretia Mese on, kuten näemme, kalpeanharmaa, laiha tyttö, kasvultaan jotenkin lipputangon tapainen. Pari luonnottoman suurta, pellavankeltaista kiharaa kiemurtelee romantillisesti kummankin korvan takaa alas kaulalle, jota varovaisesti peittää korkea kotikutoisen puvun kaulus. Silmät harhailevat surumielisesti ympäri silloin, kuin eivät katso vihaisesti, joka sekin toisinaan sattuu, ja ainoa, joka muistuttaa violan kukasta, ovat huulet, jotka näyttävät lainanneen siltä värinsä. Tässä kuva Lukretiasta, joka tosin ei ole kovin kaunis, mutta ikävä kyllä todenmukainen kuin kunnon valokuva, johon ei muuta voi lisätä, kuin että hansikkaat, joita. Lukretia käyttää, ovat N:o 8 3/4 ja että suutari vakuuttaa kärsivänsä jokaisesta kenkäparista, jonka hän tekee Lukretialle samasta hinnasta kuin muille, 50 äyrin vahingon.

Kun nyt vielä ottaa huomioon, ett'ei hänen luonteensa ollut kaikkein lempeintä laatua ja varallisuus jotenkin sama kuin nolla, niin on vaikeata tietää, kumpaako enemmän ihmetellä, kapteenskanko toivorikasta luonnetta, joka luotti kylpymatkan onnellisiin tuloksiin, vaiko sitä, että hänen sävyisä miehensä lopullisesti antoi suostumuksensa matkustamiseen.

Kapteeni Mesen talossa oleskeli — ja oli jo useampia vuosia oleskellut — hänen sisarensa tytär, joka, ollen orpo ja köyhä, oli otettu taloon "omaksi lapseksi"…

Synti olisi sanoa, että kapteenska ja Lukretia kohtelivat tätä nuorta tyttöä pahoin, mutta väärin olisi toiselta puolen taas sanoa heidän kohtelevan häntä hyvin. Hän oli jonkunmoisena palvelushenkenä kodissa, työmuurahainen, joka hoiti koko taloa ja siis kylläkin paikkansa täytti. Kun perhe oli omin joukoin koolla, sai hän aina olla sisässä, mutta jos sattui vieraita tulemaan, varsinkin nuoria herroja, ei häntä suinkaan käsketty sisästä pois, kaukana siitä, mutta hänelle neuvottiin niin paljon taloustoimia, että hän harvoin, tuskinpa koskaan, ennätti tulla sisään.

Frida Main, se oli tytön nimi, oli pienenläntä, jotenkin sievä olento, melkein kaikessa serkkunsa suora vastakohta. Iloinen ja hyvä, punaposkinen ja hienohipiäinen, solakka kasvultaan ja miellyttävä kun oli, saavutti hän heti kaikkien suosion. Täyttämänsä 19 vuotta ympäröivät sitäpaitsi hänen olentonsa tuolla nuoruuden sädekehällä, joka vaikuttaa, että tuskin huomaakaan, ovatko piirteet säännölliset taikka ei.

Varmaa vaan on, että kun näki Fridan tummansiniset, veitikkamaiset silmät, hohtavan valkoiset hampaat ja — ennen kaikkea — ihastuttavan kuopan poskipäissä ja leuassa ei toivonut häntä toisenlaiseksi kuin hän oli.

Niinpä Fabian kapteenistakin — niin isä kuin olikin — näytti Frida kaunottarelta Lukretian rinnalla, mutta ainoan kerran kun hän huomaamatta mainitsi tästä vaimolleen, huudahti tämä olkapäitään kohottaen:

"Rakas Mese! sinulla sitte ei ole kauneuden aistia ollenkaan! Fridan n.s. kauneus Lukretian rinnalla on kuin pionin, verrattuna valkoiseen liljaan, mutta ethän sinä sellaista ymmärrä". —

Nyt sai Frida työtä ylen määrin. Kaikki Lukretian vaatteet olivat käännettävät, mikä nurin, mikä ylösalasin ja uusia piti sitäpaitsi tehtämän. Hameita piti tärkätä, kauluksia ja kalvostimia silittää, pitsejä virkata — niin, Jumala tiennee, mitä kaikkea olikaan tehtävä! Ja sitäpaitsi piti Fridan lainata Lukretialle enemmän kuin puolet vaatevarastostaan — kaikki mitä Lukretia suinkin voi käyttää otettiin kerran kaikkiaan sanoen: "toivon, että sallit minun tämän ottaa, pikku Frida?"

Ja Frida salli. Hän teki kaiken voitavansa saadakseen tätinsä ja
Lukretian lähtemään niin pian kuin suinkin.

Vihdoinkin koitti tuo suuri päivä. Kolme kapsäkkiä, neljä kantohihnaa, hattu- ja myssykotelot täyttivät ajoneuvot niin, että matkustajille itselleen tuskin sijaa jäi. Lopultakin saatiin heidät sullotuiksi tavaroittensa väliin, josta kapteenska vielä viimeksi puheli piioilleen, jotka ylen määrin iloissaan seisoivat katsomassa hänen lähtöään: "hyvästi nyt, lapseni! toivon, että tottelette kapteenia ja Frida mamsellia. Tiedätte kyllä, että hän järjestää ja asettaa kaikki, niinkuin itsekin tekisin….."

"Jaa-a; jollei hän asettaisi paremmin", virnisteli karja-Hiitta kääntyen sisäpiikaan päin, — "niin häpeä tämän talon perisi, sanon minä".

"Ja nyt, oma kallis Fabianini, hyvästi — sylelle vaimoasi!"

"Kallis Fabianini" oli kuin otus ansassa rimpuilehti ja rimpuilehti, ett'ei kiivas syleily häntä kokonaan tukehduttaisi ja vahingoittumattomana onnistuikin hänen päästä irti sitte kuin hänen vaimonsa tunteenpurkaukset asettuivat, mutta ei myöskään minuuttiakaan aikasempaan…. 'Kaikella on aikansa', sanoo Salomo.

Lukretia käyttäytyi hiljaisemmin — kuin vetotaudin vaikutuksesta puristi hän vaan isänsä kättä ja loi samassa katseensa kohti korkeutta.

Fridaa taputti hänen tyytyväinen tätinsä poskelle ja Lukretia hymyili hänelle ystävällisesti, ja niin katosivat matkustajat kohti "kummallisia kohtaloita", kuten kapteenska toivehikkaasti lausui.

"No, kiitos taivaan Herralle!" huudahti kapteeni Mese hyväntahtoisesti, tultuaan takaisin huoneesensa, jossa hän kokonaan lannistuneena painautui sohvankulmaan, kädet lihavan kapteeni-vatsan yli ristissä ja silmät kattoon luotuina.

Frida ei virkkanut mitään, mutta lauleli kahta iloisemmin kokoillessaan ja järjestellessään matkustavaisten jälkiä.

Illalla, tuossa kuuden tienoossa tuli hän enonsa luo kantaen tarjotinta, jolla oli konjakkia, sokeria ja vettä.

"Siunatkoon Jumala sinua, pikku pullukkani, minun ilolintuseni", huudahti eno, jota tämä tavaton näky liikutti melkein kyyneleisin saakka.

Ja kun sitte, todin tuotua, Frida otti kortit esille ja istuutui vanhan enonsa kanssa panemaan "sympatia-patiensia", ei tämän ihastus tahtonut rajoja löytää.

"Frida, lapseni", puheli ukko, "minun täytyy sanoa, ett'en ollenkaan kadu että lähetin mamman ja 'Kretan' matkoille — joskus pitää ihmisen saada iloitakin".

Frida hymyili ja ajatteli itsekseen, että "ihmisellä" eno tarkoitti itseään ja ehkäpä myöskin Fridaa, mutta ei suinkaan tätiä ja "Kretaa".

Niin vieri päivä toisensa, jälkeen hiljaa ja rauhallisesti ja nyt tapahtui se ihme, että kapteeni Mese ensi kerran 31 vuotisen avioelämänsä aikana tunsi itsensä onnelliseksi, varsinkin kun hän tuli rauhoitetuksi eräässä sangen arkaluontoisessa asiassa: Hän sanoi nimittäin Fridalle eräänä iltana juuri kuin totilasi tuoksui hänen nenänsä edessä:

"Kuule, Frida pikkunen! Ethän huoli tehdä tätiä rauhattomaksi, kun hän tulee kotiin, kertomalla enosi viattomasta iltahuvista… tiedäthän, että tätisi hermot….."

"Tiedän, kyllä tiedän", myönsi Frida; "olkaa rauhassa, eno hyvä, asia jää aivan meidän kesken".

"Jumala sinua, siunatkoon, lapsi hyvä, sinulla on hyvä ymmärrys. Eipä siltä, että minä pelkäisin, mutta, näetkös, minä pidän velvollisuutenani poistaa vaimoltani niin monta turhaa rauhattomuuden syytä kuin mahdollista".

Frida tunsi sydämellistä onnea voidessaan omien kahvisokuriensa säästöillä valmistaa vanhalle, hyväntahtoiselle enolleen tuon nautinnon. Ja tämän hiljaisesta onnesta loistavat kasvot palkitsivat runsaasti Fridalle hänen kieltäytymisensä.

Kapteeni Mese rukoili nyt, laskeuduttuaan illalla levolle, ei ainoastaan tavallisen iltarukouksensa, vaan vielä erityisen kylpyrukouksen poissaolevien puolesta. Hän pyysi meidän Herraamme antamaan kylpyvedelle voimaa keventämään ja hajoittamaan äidin ja tyttären raskasta ja sakeaa verta, joka tähän asti oli hänelle tuottanut niin monta katkeraa hetkeä. Ja rukouksen kuulemisen toivossa nukkui hän vanhurskaan unta.

Mutta nyt tahdomme etsiä poissa olevia ja katsoa, miten kohtalo leikittelee heidän suunnitelmainsa ja toiveittensa kanssa. Jätämme siis kapteenin ja Fridan nauttimaan hiljaisesta onnestaan.

II

Oli sunnuntaiaamu. Lukuisat joukot kylpyvieraita käveli, oivallisen rykmenttimusikin ihanien sävelten elähdyttämänä, edestakaisin M:n kylpylaitoksen varjokkaissa puistokäytävissä.

Meidän ei tarvitse kauan etsiä vanhoja tuttujamme; korkeuteen pyrkivä, vaaleansininen töyhtö valkoisessa silkkihatussa osoittaa meille kohta kapteenskan ja pari räikeänkeltaista, tyrolilaisesta hatusta liehuvaa nauhanpätkää hänen tyttärensä Lukretian, Heidän rinnallaan käveli nuori, hyvin puettu mies, jonka tavattoman vilkkaat liikkeet heti vetivät huomion puoleensa. Sitäpaitsi oli hänen muukin ulkomuotonsa jotenkin miellyttävä — tukka musta ja kihara, tummat viikset ja kasvoissa sellainen kalpeus, jota ilman yksikään mies ei voi toivoa pääsevänsä romaanisankariksi. Silmissä oli vihriä vivahdus ja se oli jotain erikoisen huomattavaa, sanoi kapteenska. Ruunit, taikka siniset silmät saattaa millä talonpojan tollikalla hyvänsä olla, mutta viheriöitä ei voi tavata muilla kuin "maailman" ihmisillä. Vieraan valkeissa käsissä kimalteli ainoastaan yksi sormus, mutta heti huomasi, että siinä oli timantti. Ja kun tähän nyt vielä lisäät mitä huolellisemman puvun ja jotenkin tottuneen käytöstavan — niin näet edessäsi Lukretian sankarin. Hänen nimensä oli von Stehlen — saksalaista aatelia — arvoltaan kamarijunkkari, virassako oleva vai ei, sitä ei tiedetty.

Kun sanomme "Lukretian sankari", emme silti saa ajatella, että hän olisi oleskellut yksinomaan Lukretian kanssa — ei suinkaan! Hän seurusteli kaikkein naisten kanssa kylpylaitoksessa, niin nuorten kuin vanhainkin, mutta hän seurusteli myöskin Lukretian kanssa ja sitä ei yksikään toinen nuori herra tehnyt; siksi mainitsemme häntä sillä nimellä.

Kapteenskan oikealla puolella käveli eräs naishenkilö, muutaman vuoden yli kolmenkymmenen ijältään ja oli mahtanut noin kymmenkunta vuotta sitten olla kaunotar. Se oli majorska Baumann ja von Stehlen'in serkku.

Mikä kapteenskan sekä monen muunkin silmissä teki nämä henkilöt vieläkin viehättävimmiksi, oli heidän hieman murteellinen ääntämistapansa.

Oli kuhmut jo yli neljäntoista päivän siitä, kuin kapteenska tyttärineen oli tullut M:n kylpylaitokseen, eikä heidän rajattomaksi harmikseen vielä ollut onnistunut herättää vähintäkään huomiota, ei ainakaan edukseen. Heille oltiin tosin kohteliaita; he olivat mukana huvimatkoilla ja muissa huvituksissa, mutta yksikään ei ollut vielä edes puhutellut Lukretiaa — s.t.s. ei yksikään nuorista miehistä — kunnes yht'äkkiä nämä herttaiset ulkomaalaiset ilmaantuivat aivan kuin "korkeudesta".

Jo ensimäisenä päivänä tekeytyi kamarijunkkari tuttavaksi näiden molempain naisten kanssa ja piti kohteliaasti ylhäällä Lukretian päivänvarjoa, tämän noustessa vuokravaunuihin. Ja kun nämä sitte vyöryivät tiehensä, ei mitään voi verrata siihen erinomaiseen hienouteen, jolla herra v. Stehlen naisille hyvästit jätti.

"Nyt, taikka ei koskaan, Lukretia!" oli kapteenska ihastuneena huudahtanut.

"Nyt, nyt! äitiseni", vastasi tytär ja hänen muutoin harmaan kalpeita kasvojansa peitti korea puna.

Toisena päivänä esitteli kamarijunkkari serkkunsa uusille tuttavilleen ja noista kolmesta naisesta tuli eroittamattomat ystävät. Kun muut, kylpyvieraat vaan eivät nähneet, oli kamarijunkkarin katseessa luettavana ilmeinen ihastus Lukretiaan.

"Tietystihän menette tämän iltaisiin tanssiaisiin, armollinen neitini", kysyi v. Stehlen, katsoen pitkään Lukretiaan.

"Minkätähden tietysti?" kysäisi tuo kolmenkymmenen vuotias kaunotar rohkean kiemailevasti, silmiään pyöritellen.

"Sentähden, että juhla sen kautta menettäisi yhden ihanimmista kaunistuksistaan; minusta ainakin…

"Herra panooni — miehelle on alentavaista imarrella!"

"Aivan niin, armollinen neiti. Minäkin inhoan sitä rumaa tapaa ja lahjoitan ainoastaan totuuden jumalattarelle ihailuni. Onko teitä ehkä jo pyydetty kolmanteen valssiin?"

"Ei, ei ole!"

"Tahdotteko lahjoittaa sen minulle — oi älkää kieltäkö, rukoilen teitä!
Lupaattehan minulle, oi Lukretia!"

"Jaa", änkytti tämä, hämillään kamarijunkkarin merkitsevästä äänestä, ehkäpä vieläkin enemmän hänen tavastaan nimittää häntä vaan ristimänimeltä.

"Jaa, taivaallinen sana!" toisti kamarijunkkari, lisäten: "naisen huulet pitäisikin olla luodut yksinomaan tätä sanaa varten…"

"Herra kamarijunkkari!"

"Mamseli Lukretia! olkaa vakuutettu siitä, etten ikinä unohda kunnioitusta, jota olen velvollinen naiselle osoittamaan; ainoastaan ensi hetken tunteen harmaus tahtoo väkisinkin pyrkiä oikeuksiinsa".

Lukretia hymyili — anteeksiantavaa hymyä.

"Rakas lapseni, ainoa tyttäreni!" huudahti kapteenska onnellisesti hymyillen, kun he yhdessä olivat saapuneet sievänlaiseen asuntoonsa, jonka he kylpykaudekseen olivat vuokranneet: "täytyy tunnustaa, että toiveeni saada nähdä sinut onnellisena jalon miehen rinnalla yhä enemmän valkenevat; v. Stehlen'in kohteliaisuudet muuttuvat yhä merkitsevimmiksi, ja ihmisen pitäisi olla tavattoman vaatimattoman, ollakseen niissä huomaamatta syvällisempää tunnetta… Tule syliini, lapseni! Onneasi on lisäävä se tieto, että äitisi antaa sinulle siunauksensa".

"Mutta, äiti", huomautti Lukretia, ja katsoi haaveksivasti ulos akkunasta, "uskallanko todellakin uskoa…"

"Uskallat, lapseni, uskallat… luota äitiisi, joka on nähnyt maailmaa enemmän kuin sinä."

Tähän viisaaseen huomautukseen ei Lukretialla ollut mitään sanomista ja senvuoksi asettui hän sohvan nurkkaan aikoen rauhassa vaipua suloisiin tulevaisuuden unelmiin.

"No, mitäs nyt, 'teidän pikku armonne'", puheli kapteenska leikillään. "Sinä et saa unohtaa tämän iltasia tanssiaisia, joissa sinun on esiinnyttävä niin eduksesi, kuin mahdollista — sinä pukeudut valkoiseen pukuusi ja panet ruiskukan tukkaasi".

"Mutta äiti — kaulani ja käsivarteni?"

"Siveä tyttö ei paljasta kaulaansa eikä puolta selkäänsä, yhtä vähän kuin hän kulkee paljain käsivarsinkaan; se on siveyden tunteelle kerrassaan vastenmielistä. Sillä aikaa, kuin sinä olet ollut kävelemässä, olen minä korjannut sinun valkoisen pukusi; siinä on nyt korkea kaulus ja pitkät, väljät hiat, jotka erittäin hyvin sopivat villapukuun. Sitäpaitsi panet sinä minun jalokivillä koristetun rintaneulani, ainoan autuaan äitivainajani perinnön, sekä briljanttikellosi olipa hyvä asia, ettei isäsi äitivainaja ennättänyt sitäkin hukata — ja saapa sitte nähdä, kuka voi kilpailla kanssasi. Lyönpä vetoa, että v. Stehlen tanssii ensimmäisen valssin sinun kanssasi.

"Ei, äiti, sitä hän ei tee; hän on pyytänyt minua kolmanteen valssiin.

"Todellakin! kylläpä olinkin yksinkertainen, kun luulin ettei hän ymmärtäisi olla varovaisempi. Kun asiata oikeen ajattelen, niin olisikin hän sen kautta asettanut sinut liian alttiiksi puheille. — 'Tytön maine on kuin kiilloitettu teräs — hengitä sille ja se tummenee'. Mitä olenkaan aina sanonut? hän on mallikelpoinen nuori mies. Mutta sinun on välttämättömästi saatava tanssiaisiin kukkia rintaasi. Kukat vaan ovat täällä niin mahdottoman kalliita ja kassamme alkaa olla pelottavassa kunnossa — näin leveästi eläminen maksaa… mutta ei nyt auta; keskitielle ei voi pysähtyä, kaikkein vähimmin nyt — täytyy kotona sitte säästää kaksin verroin. Mesellä esim. on tapana aina istua piippu hampaissa — joka ei ole eduksi hänen terveydelleenkään, vielä vähemmin minun akkunaverhoilleni; hänen täytyy tottua pois siitä rumasta tavasta."

"Kylläpä äiti on kerrassaan mallikelpoinen talouden järjestämisessä", sanoi Lukretia ihaillen.

"Ainakin tyydytän mieltäni sillä ajatuksella, että koetan olla niinkuin toisetkin", vastasi kapteenska kainosti, lisäten: "seuraa minun esimerkkiäni, tyttäreni, ja puolisosi on kerran kiittävä sinua".

Samassa koputti joku ovelle. Kapteenska kiiruhti avaamaan. Siellä oli lähetti, joka toi Lukretialle erinomaisen kauniin kukkavihkoa sekä kirjelapun, johon oli kirjoitettu seuraava:

"Voittekohan antaa anteeksi rohkeuteni, rakastettava neiti Lukretia, ja jos voitte, niin osoitukseksi siitä, pitäkää näitä kukkia tämän illan tanssiaisissa.

En uskalla sanoa enempää. — Yksi pyyntö pitää minun kuitenkin lausua teille; unohtakaa nämä kukat, jos ne eivät teitä miellytä, mutta sitä valssia, jonka olette luvanneet, älkää unohtako, pyytää teitä kunnioittava ihailijanne

Arvid v. Stehlen."

"Nyt on hetki tullut" — puheli juhlallisena kapteenska, joka ei seisoaltaan saattanut kestää niitä ilon tunteita, jotka hänet tällä hetkellä valtasivat, vaan hiljaa vaipuen sohvan nurkkaan, avasi sylinsä tyttärelleen, joka riemuhuudahduksilla vaipui siihen.

Samana päivänä kirjoitti kapteenska miehelleen näin kuuluvan kirjeen:

"Ihmettele minua, Fabian! Olen päässyt toiveitteni perille. Mies — en puhu nyt tarkemmin hänen ominaisuuksistaan, mainitsen vaan lyhyesti — siis: mies, sanan ihanimmassa, juhlallisimmassa merkityksessä, on iskenyt silmänsä tyttäreemme, ainoaan lapseemme, ja on pyytänyt häntä avio — (p—u vieköön, mies parka! äänteli kapteeni Fabian, kesken lukuaan, lisäten äänellä, joka ilmaisi rajatonta hämmästystä: onko se mahdollista?) niin kuului jatko kirjeessä — s.t.s.: sydämmessään on hän häntä pyytänyt, sillä hänen huulensa eivät sitä vielä ole lausuneet. Mutta minä olen äiti, olen tarkkanäköinen ja katsos, kallis Fabianini, tässä seuraa kirje, jonka tuo verraton ihminen tänään — mitä ihanimman kukkaiskimpun kanssa — Lukretialle lähetti … ymmärrätkö kukkaiskieltä, pikku Mese? Ah, on ainakin kerran ollut aika, jolloin sitäkin ymmärsit…

Tuleva vävymme on aatelismies ja kamariherra — hänen nimensä on v. Stehlen. Eikö sinustakin, pikku Mese, ole sointua siinä nimessä? Hän on rikas — sen ilmaisee koko hänen esiintymisensä ja sitäpaitsi hän sekä serkkunsa, minun erinomainen ystäväni — majorska Baumann — ovat ulkomaalaista syntyperää.

Kyllä luulen, Mese hyvä, että matkakassamme riittää, mutta aivan varmasti en sitä voi sanoa. Kun joutuu korkeasukuisten seuraan, ei auta esiintyä köyhän vänrikin vaimona. Parasta on siis, että varustaudut lähettämään noin 50 riksiä lisää, minulle. Jos tuon ne koskemattomana kotiin, niin sitä parempi; joll'ei, rakas Mese, niin toivon, että sinä kohta saat korjata sadon siitä kylvöstä, jonka minä, sinun toimelias vaimosi, olen hyvään maahan kylvänyt.

Viimeistään kolmen viikon kuluttua näet meidät luonasi; tietysti tulee v. Stehlen ehkäpä myöskin majorska mukaan. Sano Fridalle, että hän kiillottaa sinisen vierashuoneen, panee sinne puhtaat akkunaverhot ja laittaa sen kaikinpuolin kuntoon. Heidän pitää muuttaa makuuhuoneestamme piikojen huoneeseen, jotta majorska saa paikan ja piiat saavat maata kyökissä.

Niin, Mese, yhdy minun kanssani rukoilemaan tyttärellemme onnea ja myönnä yhtähyvin nyt kuin vastakin, ett'ei yksikään viisaudessa ja selvänäköisyydessä voita Sinun hellää vaimoasi

Serafia Meseä."

Kapteeni Fabian sekä "rukoili että myönsi". Hän ei nyt enään epäillyt minuuttiakaan tuon iloisen ilmoituksen todenperäisyyttä. Hän muisti, kuinka hän itse, sen vuoksi vaan, että kerran nuoruudessaan oli ojan reunalta taittanut "lemmikin" ja antanut sen Serafialle, oli tullut sidotuksi häneen koko elämäkseen. Serafia oli nimittäin tuossa tuokiossa heittäytynyt hänen kaulaansa huudahtaen: "sinä jalo mies, ymmärrän aikeesi ja olen omasi ijankaikkisesti!" ja tämän vaan yhden ainoan kukan vuoksi — mitä kaikkea, voikaan siis se odottaa, joka ymmärtämättömyydessään on lähettänyt kokonaisen kukkaisvihkon ja sen mukana vielä kirjeen?

Kapteeni oli kuin seitsemännessä taivaassa. Hän meni heti laatikolleen ja otti sieltä seteleissä, mitä hänen "vaatimaton" vaimonsa oli palkkiokseen pyytänyt — ei mikään palkkio ollut liian suuri siitä, että saisi Lukretian tulevaisuuden turvatuksi, sekä pääsisi kodissa kuulemasta hänen ainaista ininäänsä. (Velvollisuuden tunnosta asetamme tämän asian toiselle sijalle, vaikka olemme melkein vakuutetut siitä, että kapteeni asetti sen ensimäiselle).

Ja nyt kirjoitti puolestaan kapteeni:

"Hellä vaimoni!

No, Jumala olkoon kiitetty! Joll'et pahastu, niin täytyy sanoani, ett'en koskaan olisi uskaltanut toivoa sitä onnea, että pikku "Kreta" tulisi kotiin kihlattuna. Jumala lasta siunatkoon! Mutta se täytyy minun sanoa, ett'ei yksikään ole profeetta omalla maallaan…

Ikäänkuin ei tässä toinenkin voisi kertoa uutisia, vieläpä iloisiakin uutisia; melkein olin sanoa naima-uutisia minäkin, mutta koska en vielä ole nähnyt sitä paperille painettuna, niin olen vaiti siihen asti.

Höristä nyt korviasi — (Hyvä Jumala, pikku Serafia! unohdin aivan, että sinä aina tahdot kuulla hienoa, kieltä — ajattele sen vuoksi, ett'ei tuota lausetta ole sanottukaan). Kuuntele, pikku Serafia, kuuntele, sanon minä, sitä ihmeellistä uutista, joka minulla on sinulle kerrottavana.

Noin neljätoista päivää sitten, kun minä paraillaan loikoilin sohvallani ja lueskelin Aftonbladet'ia, kuulin vaunuilla ajettavan kujaa pitkin. Kukahan ajaja lienee, ajattelin ja kohottausin hieman. Se on eräs vieras herra, eno, sanoi Frida, joka istui akkunan ääressä. Ja samassa vieras astui sisään.

Mies oli aika kaunis, kuuletkos mamma, ja kunnon mies sitäpaitsi. Frida toi totia — eihän voi antaa vieraan istua ihan kuivilla suinkaan — ja siitä sukeuduimme keskusteluun.

Hän sanoi olevansa luutnantti Roos, ja kyllääntyneensä sotilaana oloon rauhan aikana ja koska hänellä jo lapsuudestaan saakka on ollut halua maanviljelykseen sekä oli hoitanut isänsä tilaa — suuri Rörsta on tilan nimi — olisi hän halukas ottamaan pienemmän tilan arennille, saadakseen itselleen sopivaa ja huvittaa tointa. (Ei hänen olisi pakko sitä ottaa, eikä sitä tarvitse, sillä hän on rikas kuin kummitus, tuo kunnon sielu).

Nyt on asia niin siunatun onnellisella kannalla, katsos, Serafia kultani! että minun pieni — tarkoitan meidän — enkelini, — meidän pieni tilamme häntä erityisesti miellyttää — "erinomaisen luonnonkauneutensa vuoksi" — sanoi hän. "Mutta miksi ei luutnantti osta itselleen tilaa", kysäsin minä.

Siksi, vastasi hän, että jos ostaisin, tahtoisin oikein suuren, (kuuletkos, mamma — oikein suuren!) tilan, mutta, minä olen vielä siksi nuori, ett'en tahdo sitoa itseäni mihinkään määrättyyn paikkaan. Mutta ottaa joku tila pariksi vuodeksi arennille, sitä haluan. Minulle on kerrottu, että kapteeni, voidakseen nauttia parin vuoden ajan tarpeellista lepoa, olisi halukas antamaan arennille Ekholman; jos niin on, tahtoisin mielelläni tietää arentihinnan — en minä tingi.

Minusta nuorukainen näytti oikein herttaiselta.

"No, ottakaa se 1500:sta", sanoin minä, mutta samalla minua oikein puistatti, ajatellessani, että hän mahdollisesti olisikin kieltäytynyt, sillä olihan tuo jotenkin runsaasti pyydetty.

"Asia on päätetty", sanoi hän, ja ojensi minulle kätensä.

Niin, paras Serafiani, sanon suoraan, ett'en koskaan olisi uskaltanut tätä tehdä, joll'en olisi sinulta kuullut ainakin sataa kertaa, ett'en kelpaa maanviljelijäksi, enemmän kuin — no en tahdo loukata sinua, ystäväni; muistathan sen kyllä itsekin. Nyt meillä siis on määrätty vuotuinen tulo, eikä sinun tarvitse harmitella minun kelpaamattomuuttani, pikku mamma (tietysti sinulla on ollut oikein, muutoinhan et olisi harmitellutkaan). Monesti olet sinä lausunut sen toivomuksen, että kun joku hupakko arenteeraisi Ekholman ja maksaisi siitä 1200 riksiä olisi tuo siunattu asia; nyt tarjoaa viisas ihminen 1000 bankoa [banko = 1,5 riksiä] — siis ajattelen täyttäneeni toivomuksesi.

Ja nyt toiseen uutiseen. Luutnantti, jolla tietysti joka päivä on asiaa tänne, alkaa katsella pikku Fridaa silmäyksillä, jotka panevat minun luulemaan, että hän haluaisi saada Fridankin arentiinsa kuuluvaksi. — Väliin minä Fridaa, tuota sydänkäpyistä, siitä härnään, kun luutnantti on ajanut tiehensä ja silloin punehtuu hän kuin tulpaani ja vastaa, "voi sitä enoa, kun on paha!" —

Mutta Roos on oivallinen mies — tahtoo maksaa koko ensi vuoden arennin etukäteen, "rahat pöytään", kuten sanotaan — ja varjelkoon, minulla tietysti, ei ole mitään sitä vastaan, hi, hi, hi!

Olen hiukan rauhaton siksi, kunnes kuulen, mitä sinä asiasta ajattelet.

Ajatteles, hellä vaimoni, jos Fridasta todellakin tulisi hyvinvoipa rouva Roos — Roos ei tosin ole aatelismies, niinkuin meidän vävymme, mutta hänellä on sen sijaan rahaa kuin roskaa. Niin, silloin minäkin mielestäni kerran olisin ollut "viisas ja selvänäköinen", sillä, jos olisin kieltäytynyt arenteeraamasta, olisi Roos matkustanut tipotiehensä, emmekä koskaan olisi hänestä sen enempää kuullut. Se asia on yhtä varma, kuin että minä olen sinun uskollinen puolisosi

Fabian Mese.

P.S. Tervetulemasta kotiin, niin monta kuin teitä tulleekin. Kaikki on oleva kuten toivotte, vakuuttaa Frida. —

Käsillä on vasikka ja kaikki, Jumalan kiitos, on hyvin täällä kotona.

Sama."

Fridalla oli hirveä kiire. Huonekaluihin piti panna päällykset, sänky vaatteet tuulettaa ja puistella, lattiat pestä ja liinavaatteet saada silitetyiksi ja korjuuseen. Kaikesta oli Fridan huoli pidettävä, autettava, miks'emme sanoisi kokonaankin tehtävä.

Neljän päivän perästä odotettiin "kylpyvieraita" kotiin, kamarijunkkari ja majorska niihin luettuina. —

Uusi kirje oli tullut, jossa ilmoitettiin, että nyt oli asia melkein kuin päätetty, v. Stehlen eli lausunut sanoja, jotka olivat, niin painavia ja sitovia, että hänen, voidakseen olla niitä täyttämättä, täytyisi olla oikean roiston mutta kaikkea muuta hän oli, tuumaili kapteenska — siis saatiin Ekholmassa odottaa, paitsi itseään emäntää ja ylenmäärin onnellista morsianta, myöskin tuota kaikille miehille malliksi kelpaavaa olentoa, —

Fridan suureksi virkistykseksi koitti vihdoinkin sunnuntai. Nyt sai hän levähtää edellisten päiväin äärettömästä touhuamisesta.

Oli iltapäivä ja kapteeni Fabianin kuorsaamiset kaikuivat huonoissa. Siinä loikoili hän, nukkuvan viattomuuden kuvana, sanomalehti nenällään, hienona viittauksena elämänhaluisille kärpäsille ja hyttysille, pysymään kunnioittavan matkan päässä nukkuvasta.

Kello kävi viidettä ja Frida järjesteli paruillaan kahvipöytää. Kirkkaaksi puhdistettu kahvipannu loisti kuin aurinko, tuo voi nyt olla hiukan liioiteltua… mutta kaikessa tapauksessa loisti se sangen viehättävästi valkealla liinalla ja tuoreitten kukkien rinnalla. Paremmat kupit oli sunnuntain kunniaksi otettu esille ja kaikkityyni oli niin herttaisen kodikasta.

Kuului kavioiden kopsetta ja kohta nousi Fridan poskille ruusut, punaisemmat, kuin ne, mitkä hän pöydälle oli asettanut… ymmärrätkö, nuori lukijattareni, hänen punastumisensa? Sen parempi, jos ymmärrät; olet silloin oppinut tuntemaan, mitä elämässä on ihaninta: rakkauden voiman.

Joku tarttui varovasti oveen — mutta kapteeni Fabian ei herännyt — ja
Fridan edessä seisoi juuri se, jota hän oli ajatellut — Hjalmar Roos. —

Tulijan ystävälliseen "hyvään päivään vastasi Frida vaan herttaisella päännyökkäyksellä, sekä vieden sormensa huulilleen varoitti hän tervetullutta vierastaan hiljaisuuteen, osoittaen nukkuvaa.

"Ahaa!" kuiskasi Hjalmar, samalla kuin iloinen hymy levisi hänen kauniille avomielisille kasvoilleen.

"Ehkä saan pyytää luutnanttia vierashuoneeseen", puheli Frida; "eno herää kyllä kohta".

Maatkoon niin kauan kuin ikinä haluaa, tuumi mielessään luutnantti seuratessaan tuota somaa tyttöä pieneen, erittäin sievään, kukilla koristettuun huoneeseen, jossa vähäinen sohva nurkassa tarjosi suloisen leposijan. Auringon säteet leikittelivät iloisesti kukilla ja lehdillä; pääskynen viserteli ulkona avonaisen akkunan edessä. Koko huone oli kuin rakkauden temppeli. —

Eikä sieltä Amoria puuttunutkaan. Hän ampuili rohkeasti nuoliaan suoraan molempien rakastavaisten sydämmiin, jotka noloina istuivat sohvassa ja vastoin tavallisuutta, eivät löytäneet mitään puheenaihetta.

Kumpikin tunsi mielessään, että nyt tai ei koskaan oli ratkaiseva hetki käsissä.

"Ei", äännähti vihdoin luutnantti, nousten ripeästi istualtaan ja puristi käteensä sievän pienen kätösen, joka leikitteli sohvan koristeiden kanssa, "mun täytyy puhua, ett'ei sydämmeni pakahtuisi; sano, hyvä, kallis Frida, voitko rakastaa minua?"

Kainona, mutta iloisesti katsoi Frida pitkää, solakkaa nuorukaista edessään.

"No, Jumala sinua sen vuoksi siunatkoon", huudahti nuorukainen, joka vallan oikein ymmärsi Fridan katseen. "Sinulle yksin koko maailmassa haluan sanoa sen, mikä nyt monta päivää on pyörinyt kielelläni: onko ihan totta, että tahdot tulla minun omaksi, suloiseksi vaimokseni?"

"Tahdon, Hjalmar, sen Jumala tietää, jos sinä vaan voit tyytyä tällaiseen vähäpätöiseen tyttöön, kuin minä olen".

"Sellaisena juuri kuin olet, olet minulle äärettömän kallis; en tahdo sinua toisenlaiseksi. En tiedä, osaatko lukea ranskaa, taikka soitella sonaatteja, enkä siitä välitäkään; mutta sen olen nähnyt, että sinä olet yksinkertainen ja naisellinen, kodin hyvä enkeli ja sellaista minä juuri haen".

"Minulla ei myöskään ole mitään omaisuutta", tunnusti Frida surumielisenä.

"Sinullako!" huudahti Hjalmar — "sinullako, jolla on sydän kirkkaampi, kuin miljoonan omistajain kassakirstut — taivas silmissä ja tuo ruusujen runsaus sitte!"

Onnellisena painoi hän huulensa juuri noille ruusuille.

"Onkos moista ennen nähty", lausui samassa joku hyväntahtoisesti, herättäen siten nuoret todellisuuteen. Fabian eno, tuo kunnon sielu, siellä noin puheli, sekä lisäsi vielä: "eipä ihme, jos vanhan kahvi saa jäähtyä, kun nuoret täällä ilojuomaa maistelevat. Muutoin — Jumala teitä, lapseni, siunatkoon; tunnen, että liittonne on solmittu soveliaalla hetkellä ja sen minä sanon sinulle Roos, että rikaslahjaisempaa tyttöä et koskaan voisi saada, niin köyhä kuin Frida onkin. Hän on ollut minulle monta kertaa lohtuna, kuin muutoin olisi ollut pimeää vanhuksen ympärillä".

Frida kiersi kätensä ukon kaulaan.

"Eikös totta, Hjalmar, että enon pitää hyvin, hyvin usein käydä luonamme; hän on oleva meidän rakkain vieraamme ja minä pidän paremmin vaaria tehtävistäni: kahvi ei saa päästä jäähtymään".

"Älä vaan liikoja lupaa!" puheli leikillään ylen onnellinen sulho, sormellaan uhaten suloista morsiantaan.

"Niin, niin, minä kaiketi saan lohduttaa itseäni katselemalla teidän onneanne", hymyili eno. "Mutta tulkaa nyt, sillä minä en ole niin taikauskoinen, että luottaisin n.s. kauneuskahvin vaikutukseen ja juon sentähden kahvini edes hiukan lämpimänä".

(Jos nyt jonkun säntillisen lukijan taikka lukijattaren — viimeksimainittuja pelkäämme eniten — mielestä edelläkerrottu kosinta, asianomaisten lyhyeen tuttavuuteen nähden, olisi tapahtunut liian pikaisesti, niin myönnämme, että hänellä kyllä saattaa olla oikein; mutta puolustukseksemme tahdomme mainita kaksi seikkaa, nim., ensiksikin, että nuoruus harvoin punnitsee kauan; toiseksi, että tilan ahtaus ei myönnä asteettain kohoavan tunteen kuvausta; näettekös, kun viidelle arkille pitää saada mahtumaan neljä niin suurenmoista tapausta, kuin kaksi rakkausjuttua, kylpymatka, tilan arenteeraaminen, niin ei mitenkään voi vaatia asioista seikkaperäisempää kuvausta. Olkoon, tämä sanottu puolustukseksemme oikeaan aikaan).

Tänä iltana nautti Fabian eno totia, joka vaikutti häneen niin ennen kuulumattoman rohkaisevasti, että hän, kun viimeinkin nousi ojentaakseen Roos'ille kätensä jäähyväisiksi, lausui: "Nyt saa Serafia tulla milloin tahansa, minä en häntä pelkää!"

Mutta että erehtyväinen ihminen maailmassa ei vielä kertaakaan ole puhunut ylvästelevästi, saamatta siitä rangaistusta, on totuus, josta kapteeni Fabianin piti vielä varmemmasti tulla vakuutetuksi. —

Palaamme nyt kylpyvieraittemme luo.

Kolme päivää ennen Mesen perheen lähtöä M:n kylpylaitoksesta, oli kamarijunkkari vihdoinkin kosinut ja saanut Lukretian ensimäisen suutelon, jonka saatuaan väristys ehdottomasti oli käynyt läpi hänen ruumiinsa ja hän vienyt molemmat kätensä kasvoilleen.

"Miksi noin teet, rakkaani", oli morsian luonnollisestikin kysäissyt.

"En jaksa kantaa onneani", änkytti kamarijunkkari.

"Sellainen vaatimattomuus ei ole jäävä palkitsematta!" oli morsian hyväntahtoisesti vastannut ja nyt oli hän vuorostaan suudellut sulhoaan. —

"Katsos lapsia", huomautti kapteenska, autuaasti hymyillen, kaataessaan teetä vieraalleen, majorska Baumannille.

"Kuinka ikävää, oma Arvidini, että vasta kuukauden kuluttua voit tulla meille", valitteli morsian, rakkaasti nojaten "onnelliseen" sulhaseensa. "Ah, kuinka tulen laskemaan jokaisen tunninkin!"

"Entä minä sitte! Mutta minun täytyy välttämättömästi puhua isäni kanssa. Tosin olen äitini puolelta tavallaan riippumatoin, mutta en halulla vastusta isääni. Sitäpaitsi on minun annettava määräyksiä tilani hoidosta, sen tilan, joka kerran on tervehtivä sinua valtiaanaan".

"Mikä sen tilan nimi on, kallis Arvid. Pelkään, että minä, joka en osaa vieraita kieliä, tuskin osaan sitä lausuakaan".

"Nirgendswo [ei missään], enkelini", hymyili sulhanen.

"Jumalani, niin muhkea nimi! Nirgendswo — Nirgendswo! Osaanko lausua, rakkaani?"

"Oivallisesti. Mutta kuules, Lukretia, minulla, olisi pieni ehdotus……."

"Oi, sano se minulle!"

"Mitä sanoisit, jos paremmin toisiamme muistaaksemme, vaihtaisimme kelloja siksi, kunnes taas tavataan".

"Oi, jumalallinen ajatus! mutta, kallis Arvidini, jos sattuisi joku onnettomuus sinun kellollesi, tiedänhän, että se on paljoa kalliimpi kuin minun".

"Älä siitä puhukaan, Lukretiani! Sinulla on valta vaikka hävittää se, jos sellainen oikku päähäsi pälkähtäisi".

"Kuinka auliisti toiselta ja kuinka häijysti toiselta puolen — sinä et tunne pohjolan naisia, Arvid, eivät he ole oikkuisia, vaan lempeitä ja tasaisia luonteeltaan kuin tämän ajanmittarin naksutus".

Samalla Lukretia otti briljanttikoristeisen kellonsa, joka paksuista kultavitjoista riippui hänen kaulassaan, pani sen sulhonsa kaulaan, ottaen itselleen tämän kellon.

"Ota myöskin tämä sormus", kuiskasi sulhanen, vetäen ennen mainitsemamme timanttisormuksen sormestaan — "yhtä oikea, kuin on tämä timantti on rakkauteni sinuun……."

Lukretia vuodatti liikutuksen kyyneleitä ja tuumi mielessään, voiko taivaassa tuntea itseään onnellisemmaksi, kuin hän nyt.

Vasta myöhään illalla poistui kamarijunkkari serkkuineen kapteenskan ja hänen tyttärensä luota. Oli päätetty, että majorska seuraisi heitä Ekholmaan ja viipyisi siellä siksi, kunnes sulhanen saapuisi.

Mitä suloisimpiin unelmiin vaipuneena, heräsivät äiti ja tytär vasta myöhään seuraavana aamuna. Hämmästyksekseen huomasivat he, että kello oli jo 10. Pää tuntui kumman raskaalta.

"Jumalani, mamma, mitä tämä on! mehän olomme aivan maanneet yli ajan".

"Niinpä todellakin! katsos, lapseni, mielenliikutukset eilen… ajattelen, että hän mahtoi olla rauhaton, kun emme olleet ulkona aamulla. Mutta asiasta toiseen, Lukretia! ethän liene ollut niin yksinkertainen, että olisit hänelle puhunut meidän varoistamme… huomasitko minun sukkeluuttani eilen, kun annoin sadanriksin setelin aivan kuin sattumalta olla esillä — otapas se, lapseni, ja korjaa pois, ota se 'pikku armoni', sittemmin saat sellaisia käsitellä kyllä kymmenittäin — ah, kerrankin olin viisas, kun päätin lähteä tälle kylpymatkalle".