"Missä se seteli on, mamma?" kysyi Lukretia, joka sill'aikaa oli sitä peilipöydältä etsinyt.
"Se on neulalautasella, lapseni".
"Ei ole, mamma!"
"On kyllä, on varmaan, mutta sinä olet, kuten sanotaan 'naimasokea' minun 'pikku armoni'."
Nyt nousi kapteenskakin etsimään — mutta turhaan — se oli poissa ja sen mukana jalokivirintaneula, pari kultaisia korvarenkaita — hopeiset kynttiläjalat — oli selvää, että varkaus oli tapahtunut.
Kapteenska ryntäsi piirongilleen katsomaan, oliko lompakko paikallaan.
— Oli kyllä, mutta — tyhjänä.
Hän kiiruhti vaatekaapille. Molemmat, hänen sekä Lukretian silkkileningit olivat poissa, kaikki, kaikki oli poissa!
Samassa syöksähti siivoojatar sisälle ja kertoi, että se komea herra ja rouva, jotka eilen olivat kapteenskan luona, ovat yöllä karanneet, varastettuaan kaikilta tuttaviltaan ja että nimismies ja kolme poliisia on paraillaan heitä takaa ajamassa…
Epätoivon kirkunalla kaatui kapteenska lattialle; ei voinut tytärkään enään olla uskomatta että häntä oli petetty. Hän vaipui ääntä päästämättä äidin viereen.
Samana aamuna, jolloin nämä molemmat naiset nukkuivat petetyn viattomuuden unta, jota vielä lisäsi unipulveri, minkä majorska oli heidän teekuppeihinsa sekoittanut, oli kylpypaikalla vallinnut mitä suurin sekasorto.
Viideltä, kuudelta perheeltä oli samoin, kuin Meseläisiltäkin, varastettu sekä rahoja että muita kalleuksia. Kaikesta näkyy, että murtovaras tunsi hyvin paikat, ja koskapa v. Stehlen ja hänen hieno serkkunsa olivat näkymättömiin kadonneet, lankesi epäluulo heti heihin Poliisi laitettiin heti hakemaan, mutta turhaan — nuo "herttaiset" ihmiset olivat poissa ja varastetut tavarat heidän muassaan.
Siivoojattaren puhe oli jotenkin todenmukaista.
Kun kapteenska tyttärineen sen verran ennätti tointua, että kykenivät ajattelemaan selvästi, päätettiin, että edellinen, saadakseen matkarahoja, koettaisi saada myydyksi "sulhasen" kellon ja sormuksen, joita ei nyt enään uskottu aivan oikeiksi, mutta kuitenkin jonkun arvoisiksi; mutta kultaseppä vakuutti, ett'eivät ne yhteensä olleet enemmän kuin 10 riksin arvoiset. — Voimme siis ymmärtää naisten tukalan aseman. Lisäksi vaati emäntä vielä korvausta kynttiläjaloistaan, sillä, tuumiskeli hän, sangen johdonmukaisesti: "joll'ei kapteenska olisi ottanut vieraikseen moisia veijareita, olisivat kynttiläjalat vielä tänäänkin paikoillaan", ja joll'ei hänen hyyryläisensä hyvällä suostu niitä korvaamaan, on "maassa Jumalan kiitos, olemassa laki ja oikeus".
Kapteenska raivosi ja tytär auttoi häntä. Odottamatta sai kapteeni Fabian vielä yhden kirjeen hellältä vaimoltaan, joka tällä kertaa ilmaisi ajatuksensa todella lyhyesti. Kirje sisälti nimittäin seuraavat lauseet, joita kapteeni sydämmessään kutsui hieroglyfeiksi:
"Lähetä heti paikalla 200 riksiä, joll'et tahdo, että petetty vaimosi ja viaton tyttäresi joutuvat oikeuden eteen. Ei minkäänlaista ennenaikaista uteliaisuutta; saat ajoissa kyllä tietää kaikki, kun minä tulen kotiin. Jos kerrankin olisit ollut mies ja paneutunut tätä matkaa vastaan, jota nyt kiroan, niin olisit säästänyt sekä minulta että Lukretialta suurimman häväistyksen, joka naissydäntä saattaa kohdata, mutta sinä olet aika otus, niinkuin aina olet ollut ja minä sinun surkuteltava vaimosi
Serafia."
"No, kas niin!" sanoi kapteeni puoli-itkussa, kädet ristissä tuon onnettoman paperin ympärillä. Jumala minua, mies parkaa, auttakoon! Hän musertaa, repii minut, kun tulee kotiin… mitä taivaan nimessä onkaan tapahtunut? Kuulostaa hänen kirjeestään, kuin olisivat olleet minkä viettelijän kanssa tekemisissä. Niin, voin siis yhtä hyvin hirttäytyä nyt, kuin myöhemmin. Tuo kamarijunkkari, häijy roisto, kohdatkoon kosto häntä, yhtä varmasti, kuin se minut kohtaa.
Rahat lähetettiin ja äiti sekä tytär tulivat kotiin; mutta — millainen kotiintulo! Jätämme mainitsematta kaikki ne kauheat nimitykset, joita kapteenska tuhlaili masentuneelle miehelleen, joka nyt sai kaiken syyn niskoilleen onnettomasta matkasta, sekä — mahdollisesti vielä suuremmassa määrässä — Fridan kihlauksesta, josta kapteenska nyt oli ihan villinä. Olihan päivän selvää, että kaikki oli kapteni Fabianin syy — sillä, jos hänellä olisi ollut rohkeutta, niinkuin miehellä tulee olla, niin olisi hän kieltänyt matkan ja silloin tuo onnen lintu Feniks, joka nyt lenti pois Fridan mukana, olisi tietysti kosinut Lukretian ja niin hänen tulevaisuutensa olisi turvattu. Ja kolmanneksi sekä viimeiseksi, oli "Fabian" ollut siksi jumalaton, että vaimonsa tietämättä oli arenteerannut pois paikan, jossa hänen vaimonsa on nähnyt ainoan lapsensa syntyvän ja kasvavan ja nyt tahtoi hän, isä, senkin sydämetön tyranni, ajaa pois vaimonsa ja lapsensa tämän köyhän turpeen suojasta, joka oli ainoa paikka, jossa he voivat viihtyä. Ei, Mese, lopetti katkeroitunut vaimo puheensa; sinä luonnoton raakalainen, kiroan sitä onnetonta hetkeä, jolloin ensikerran kuuntelin sinun viekkaita valojasi!
Mitä tulee kapteeni Fabianin mielentilaan noitten hyökyaaltojen kestäessä, tahdomme ainoastaan mainita, että hän, vaikka kyllä oli saanut kokea myrskyisiäkin päiviä avioliittonsa vaiherikkaana aikana, merkitsi tämän myrskyn jonain erikoisena muistikirjaansa, mainiten sitä kaikkien pahimmaksi, se tahtoo sanoa jotakin, se…..
Lukretia pukeutui mustiin, eikä parin kuukauden ajalla puhunut sanaakaan. Äärettömän halveksivasti katseli hän Fridaa ja meni aina syrjään, kun tämän sulhanen tuli vieraaksi. Hän oli nyt vannonut pysyvänsä naimattomana ja aikoi todella valansa pitää.
Puolen vuoden kuluttua vietettiin Fridan häät, eikä kapteenskan muoto pitkiin aikoihin ollut niin lempeältä näyttänyt, kuin silloin. Mutta ansio oli herttaisen sulhasen eli oikeastaan kallisarvoisten silkkikankaitten ja muitten antimien, jotka hän kunnioittavan kohteliaasti oli "armolliselle tädilleen" lahjoittanut.
Fridan moniin ja sydämmellisiin kutsuihin, tulla hänen häihinsä, vastasi Lukretia ainoastaan: en tule, tuhat kertaa en! sinä uhri parka; surkuttelen sinua ja halveksin sortajaasi.
Kapteeni Mese oli iloissaan. "Tiedonantojen ja neuvojen" vuoksi, joita hyväsydämminen ja hienotunteinen Roos alituiseen sanoi tarvitsevansa talon entiseltä omistajalta, sai tämä tilaisuuden enimmäkseen oleskella nuorten luona ja tämä muuttui lopulta kokonaan tavaksi, jota oli sitä helpompi tyydyttää, kun Mesen uusi pieni tila oli aivan lähellä Ekholmaa.
Kymmenen vuotta näitten tapausten jälkeen oli Frida — vieläkin sangen sievän näköinen — eräänä kauniina syyspäivänä, hommassa pukea kahta tytärtään valkoisiin pukimiin, sillä he olivat menossa häihin — Kreta tädin häihin, joka aikoi onnelliseksi saattaa kylän koulumestarin, lahjoittamalla hänelle itsensä… No entäpä vala? kysyt, lukijattareni. Tietysti hän sen rikkoi, mutta koulumestari ei ollutkaan niinkuin muut miehet; hän oli "jalo mies", joka, paitsi että hän oli leski ja siis tarvitsi lohdutusta sorretulle sydämmelleen, voi tarjota vaimolleen tämän luonteelle sopivaa työtä, nimittäin kun hän itse oli estetty heiluttamasta ruoskaa kasvavan suvun hyödyksi, sai hänen vaimonsa tehdä sitä, ja tämä tekikin sen kaikkien yksimielisen todistuksen mukaan "kaikesta voimastaan ja kaikesta sielustaan".
ENSIMMÄISET HÄÄNI.
Mitä? kuulen lukijan huudahtavan; onko Ulla täti [kertomussarjasta Ulla tädin jälkeenjääneitä muistiinpanoja] ollut naimisissa, ja vieläpä kaksi, kenties kolmekin kertaa! Ja kuitenkin on hän vakuuttanut edellisissä kertomuksissaan, ett'ei hän koskaan ole avioliiton valaa vannonut. Miten on se asia selvitettävissä?
Korkeasti kunnioitetut lukijani! Ensimmäisillä häilläni tarkoitan: ensimmäisiä tanssiaisiani, ensimmäistä silkkileninkiäni taikka jotain sellaista. En todellakaan ole koskaan ollut naimisissa, en koskaan tehnyt onnelliseksi muuta miestä kuin sen — joka ei saanut minua, mutta hänellä onkin todella syytä olla tyytyväinen, sillä minusta olisi tullut kaikkea muuta, kuin myöntyväinen ja sävyisä puoliso. Minä olisin tahtonut olla, mitä aina tulen olemaan: ihminen, joka pitää vaarin oikeuksistaan yhtähyvin kuin velvollisuuksistaankin. Huomaatte kyllä, että olen tehnyt oikein, jäädessäni naimattomaksi.
Mutta palatkaamme takaisin tuohon merkilliseen tapaukseen: minun ensimmäisiin häihini.
Naimisiin menijä oli eräs piika. (Oikein hivelee sydäntäni voidessani lausua sanan "piika" näinä "neitsyeellisinä aikoina"). Hän palveli samassa talossa, jossa mekin asuimme, erään kunniallisen tynnyrintekijän leskellä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsuttiin Åströmskaksi. Monasti, kun kasvatusäitini oli poissa auttamassa, oli ystävällinen Stiina Riddelin ottanut minut hoitoonsa, pistänyt käteeni voileivän — ehkä kyllä luvattomalla tavalla hankitun, mutta siltä hyvänmakuisen — sekä täyttänyt mieleni kummitusjutuilla, tehden siten voitavansa sekä minun sieluni että ruumiini virkistykseksi. Hän ei ollut koskaan nauranut minulle eikä halveksinut minua, sillä minua kunnioitettiin saman verran, kuin häntä itseäänkin, ja mitä seuraan tulee, ei hän senkään valinnassa ollut minua tarkempi. Me olimme kuin 'kaksi palasta samasta kangaspakasta' sekä pidimme paljon toisistamme, vaikkemme siitä sen parempaa selvää koskaan toisillemme tehneet.
Ainoa asia, jonka vuoksi minä yhteen aikaan kadehdin Stiina Riddeliä, oli hänen suuri, s.t.s. laaja sukunsa. Itse tunsin olevani aivan yksin maailmassa paitsi kasvatusäitiäni, ja hän taas oli pyhästi vakuuttanut, ei millään tavalla olevansa sukua minulle; oli harmillista olla sellainen yksinäinen, kun sitä vastoin Stiina siinä suhteessa oli niin paljoa onnellisemmassa asemassa.
Milloin tahansa tulinkin porttikäytävään, seisoi Stiina siellä aina jonkun miehisen sukulaisensa kanssa (olen unohtanut mainita, että Stiinan sukulaiset enimmäkseen olivat miehiä). Milloin toi "veli" hänelle terveisiä Fårhult'in tädiltä; taikka joku "serkku", joka oli hattumestarilla kisällinä, oli lähdössä lomalle ja tuli sitä ennen hyvästiä heittämään, mutta teki sitä useanlaisesti sekä jotenkin hellästi ollakseen yksinomaan matkustavainen serkku; lopuksi oli vielä muuan lanko, joka, toi "terveisiä Lotta siskolta".
Eräänä päivänä ilmaisi Stiina minulle, että hän aikoi mennä naimisiin — "veljensä" kanssa ja että minutkin kutsuttaisiin häihin.
"Sitä sinä et saa tehdä", sanoin päättäväisesti, vaikka hämmästyneenä; "laki kieltää sen. Ja sitä paitsi on se suuri synti".
"Vain niin sinä luulet. Sinä saatat olla oikeassa ja siksipä olenkin katkaissut veljeyden Kallen kanssa, sillä se kävi jotenkin vaivaloiseksi ajan pitkään".
Tuijotin Stiinaan. Lopettaa veljeys, kun kellä onnellisella kerran veli on.
"No, voi mun päiviäni kuinka hän siinä nyt tollottaa! Etkö nyt käsitä, ett'ei Kalle ole minulle ollut sukua yhtäkään päivää?"
"Mutta sittehän sinä, Stiina, olet valehdellut!"
"No, totta kai! Onkos siitä sinulle taikka jollekin muulle ollut vahinkoa? Muistatko kaikkia niitä pääryniä, joita Kalle taskussaan on sinulle kantanut? Jos et olisi niin pieni, sanoisin sinulle, etteivät emännät koskaan sallisi piioilleen vähintäkään iloa. Minunkin emäntäni, joka suinkaan ei ole pahimpia, on ollut kahdesti naimisissa, vieläpä on haalinut itselleen kolmattakin miestä, mutta jos hän vaan olisi kuullut, että minulla on yksikin sulhanen, olisi hän heti ajanut minut talostaan pois. Sentähden sitä pitää ihmisellä olla sukulaisia, katsos, muuten ei tätä elämää sietäisi ensinkään".
"Hm! no entäs serkkusi sitten, hattumestarin kisälli, ja lankosi, se, tiedäthän…"
"Niin, kyllä tiedän… Mutta, näetkös, ihmisen pitää ensin tutustua ympäristöönsä, ennenkuin valitsee; mutta nyt on Kalle valittu, eikä kukaan muu ja hänelle pysyn uskollisena hamaan kuolemaani saakka ja me tulemme asumaan Lundholmin mäkituvassa, uudessa kaupungissa, tiedäthän, ja häät pidetään sunnuntaina kolmen viikon perästä tanssin ja ilon kanssa, ja Sjöström'in Kristina tulee mukaan, ja…"
"Mutta, että sinä, Stiina, sentään saatoit niin valehdella!" huudahdin minä vieläkin kerran, ajatellessani, kuinka ankarasti kasvatusäitini vaati sekä itseään että minua pysymään totuudessa".
"No, taasko sinä siitä puhut", vastasi harmistuneena Stiina; "sanoinhan sinulle että minun oli melkein pakko valehdella. Sitäpaitsi voit mielellään olla häihin tulematta, jos ei sinua haluta; muuten olin ajatellut puhua kasvatusäidillesi, että saisit valkoisen puvun, jossa olisi nyörihiat tupsujen kanssa. Ja kolme kertaa illassa tarjotaan siellä makeata viiniä, ja sinne tulee oikein pappi kotiin papin kaapunsa vihkimään meitä ja sitten kun hän on mennyt, saa Löfven'in Olli soittaa viulua ja sitten tanssitaan kruunu morsiamelta — ja ehkäpä sinä saat sen!"
Minä olin voitettu! Stiinan mustaa valhetta peitti viekottelevana minun valkoinen pukuni ja sen lisäksi makea viini, ruunu, viulu ja — pappi. Niin, pappi ei suinkaan ollut pienin asia, sillä minä, halvassa asemassani, pidin häntä jonakin korkeampana olentona. Mitäs, jos hän huomaisi, että minulla oli tupsut hioissa; mutta, ajatteles myöskin, jos hän sattuisi kuulustelemaan minulta katkismusta! Ehkä sekin oli tapana häissä. Minun täytyi kysyä Stiinalta.
"Ah, kuinka sinä olet typerä!" nauroi tämä. "Ei hän kuulustele ketään muita, kuin Kallea ja minua, joilta hän kysyy, tahdommeko ottaa toisemme".
"Uskallatko sinä silloin vastata, vastata ihan kovasti?"
"Uskallan, ihan niin, että akkunat tärisevät. Mutta tuossa tulee Lindin matami; nyt on taottava niin kauan, kuin rauta on kuuma!"
* * * * *
Hääpäivä tuli kuin tulikin, vaikka minusta tuntui semmoinen onni mahdottomalta. Sängyllä oli minun valkoinen leninkini, joka oli kokoonharsittu Åströmskan puhtaaksi pestyistä makuuhuoneen akkunaverhoista (hän oli äskettäin saanut uudet) ja hiat siinä olivat — oi sitä onnen suuruutta! — aivan muodin mukaisesti vedetyt kokoon hienoilla, punaisilla villanyöreillä, joitten päissä oli tupsut. Ruskeaa, laihaa kaulaani ympäröi siniset lasihelmet ja kömpelöihin jalkoihini oli tungettu pari vaatekenkiä, jotka pormestarin rouva oli kasvatusäidilleni lahjoittanut minun käytettäväkseni, sitten kun hänen vanhin tyttärensä niitä jo oli tarpeeksi asti käyttänyt.
Oi, että ihminen saattaa kestää semmoisia onnen hetkiä! Kaiken hienouden lisäksi oli vielä minun tukkani paperilla kiharoitettu ja kun paperit irroitettiin, muodostui niistä, ei suinkaan säännölliset kiharat, vaan hienot, takkuiset säikäleet, jotka tekivät minut jotenkin neekeritytön näköiseksi.
"Tyttökin nyt on niin hieno, että oikein hävettää!" ihaili minua morsian, joka juuri tuli muistuttamaan, ett'emme enään viivyttelisi kovin kauvan. Ja oikeenpa hän lienee arvostellut.
Vihdoinkin olimme valmiit ja sykkivin sydämmin läksin minä kulkemaan, pitäen kasvatusäitiäni kädestä. Ennestäänkin lyhyt valkoinen hameeni oli vielä nostettu ylemmäksi ja ihmeellisiä vaatekenkiäni suojeli pari suuria päällyskenkiä. Tie oli pitkä ja tuntui minusta vieläkin pitemmälle; oli sumuinen syysilta ja katulyhdyt valaisivat himmeästi. Rantakatu oli pimeä kuin syysyö ja kun kuljimme siltaa myöten "uuden kaupungin" puolelle, kumahtelivat askeleemme peloittavasti. Mutta sillan toisella puolellahan odotti meitä valo ja ilo!
Olimme nyt perillä. Sen hämärän käsityksen, joka minulla häistä oli, olin saanut osaksi saduista, osaksi niistä säätyläismorsiamista, joita olin akkunasta nähnyt. Että kukkaset ja valo olivat välttämättömiä tekijöitä tälläisissä juhlissa, oli minulle kuitenkin selvillä. Entäs nyt — mahtoikohan tämä ollakkaan häätalo? Molemmat akkunaluukut olivat suljetut; ainoastaan koristeleikkauksista vilkutti hiukan valoa. Etehisen ovi oli auki ja muurin ulkonevalla nurkalla, joka kyökistä pistäytyi siihen, oli kitupiikkilamppu ja sen vieressä kirjava kissa käppyrässä. Se oli häätalon vahtimestari.
Samassa kuin kasvatusäitini tarttui ovenripaan au'aistakseen sen, alkoi sydäntäni tykyttää entistä enemmän — olihan vain ohut lautaseinä enää eroittamassa meitä juhlasta!
Me astuimme sisään.
Seurueeseen kuului 10 tai 12 henkeä, jotka äänettöminä tarkastelivat toisiaan, mikäli neljän paksun talikynttilän valossa oli mahdollista. Sohvassa istuivat kunniavieraat: Åströmska ja Bomanska kapeissa pumasiinileningeissään, kokoonkäärityt nenäliinat käsissä ja päässä myssyt riippuvine leuvanalus-nauhoineen sekä vanhanaikaiset kirjavareunaiset silkkihuivit harteilla. Sulhasen äiti mustassa kamlottileningissä ja harteilla silkkihuivi, jonka alta pilkisti esiin valkoinen pitsikaulus, istui kuin mustaanpenkkiin tuomittu aivan tuolin reunalla uunin luona, jonka kolmelle sivustalle oli maalattu raamatunhistoriallisia kuvia: israelilaisten matka Punaisen meren yli, Herodiaksen tytär ja viattomain lasten murha Bethlehemissä. "Herroja" siellä oli, pari suutaria, eräs työmies ja puotilainen, jota Loikka-Håkaniksi kutsuttiin ja kaksi seppää sekä kukkona seurassa "hieno" räätäli, pieni, hinterä, nenäkäs ja kesakkoinen, rinta pystyssä ja pitäen hattua hienoutta osottavalla huolettomuudella ikäänkuin kapeiden takin hännyksien suojuksena. Miten suuresti minä häntä ihmettelin? Hän oli ainoa, joka ei näyttänyt olevan hämillään, vaan asijantuntijan silmillä katseli erästä taulua, joka kuvasi kömpelöä laivaa, ponnistautumassa tummansinisten aaltojen läpi ja, jonka kapteeni oli puolta mastoa pitempi. Maalauksen alla oli anglosaksilaisilla kirjaimilla tekstattu selitys: "Maalannut tänä vuonna Frans Loström". Räätäli otti muutaman askeleen taaksepäin, muodosti kapean, hansikkaisen kätensä kiikariksi, tähysteli sen läpi ja lausui jotenkin äänekkäästi: "eipä todellakaan hullumpaa, tausta ja 'respektiivi' kerrassaan mainiot!"
Kenkään ei vastannut, luultavasti sentähden, ett'eivät hänen puhettaan ymmärtäneet. Mutta minä luulen, että kaikki häntä juuri siitä syystä ihailivat sivistyneenä miehenä, joka ei tänään ollut ensikertaa hienossa seurassa. Minä puolestani oikein tunsin kunnioitusta häntä kohtaan.
Neitiä siellä oli Stiinan tuttuja palvelustyttöjä mustissa saksonileningeissä ja paperikukkia tukassa. Fårhult'in täti oli siellä todella myöskin somassa talonpoikaispuvussa. Hän oli istuutunut tuolille uunin toisella puolella ja näytti siltä, kuin olisi häntä mahdoton paikoiltaan järkähyttää. Samassa syntyi kunnioittava hiljaisuus, sillä etehisestä kuuluvien askelten narinasta päättäen tuli sinne joku kalossit jalassa; — tulija oli pappi. Koko seurue hytkähti ja kaikki nousivat istualtaan, kun hän käsivarrellaan kantaen kauhtanansa liepeitä ja käsikirja kädessä astui sisään. Samassa hyökkäsi palvelija kyökkiin ilmoittamaan siitä morsiusparille. Pappi tervehti vieraita ja morsiuspari astui käsi kädessä sisään. Stiina ei näyttänyt läheskään niin varmalta kuin muuten ja Kalle huomattavasti hämillään pyyhkäsi kerta toisensa jälkeen hiuksiaan otsalta. Kun asiaa oikein ajatteli, ei ollutkaan niin aivan helppoa tuo naimisiin meno, eikä Stiina enää ajatellutkaan voivansa lausua "tahdon", niin että ikkunat tärisivät.
Pappi asettui selin vanhaan koivupiironkiin, jonka päällä oli paperikukkia sinisissä maljakoissa, valkoinen, porsliininen kellonjalusta, papukaija ja kipsinen leijona. Tämä laitos oli kuvaavinaan alttaria.
Minä en mitenkään voinut kääntää katsettani Stiinan ruunusta ja morsiusharsosta, jotka asettivat hänet niin huomattavaan erikois-asemaan muiden pienessä tuvassa olijain suhteen, ja kun nyt pappi aloitti tärkeän toimituksensa, oli minulla täysi työ pidättää kyyneleitäni; minusta tuntui kuin Stiina ehdottomasti tulisi onnettomaksi.
Vihkimätoimitus edistyi vähitellen ja Stiina vastasi "tahdon" kyllin selvästi, jos kohta eivät akkunaruudut tärisseetkään hänen sitä lausuessaan. Kallekin lausui sanottavansa ja pappi loppusanansa ja niin olivat nuo kaksi tulleet yhdeksi.
Kömpelöitä, mutta hyvänsuopia onnitteluja seurasi sitten, jonka jälkeen morsiuspari istuutettiin sohvaan ja tee tuotiin sisään. Suloinen kaneelin haju täytti huoneen ja jokainen kiiruhti saamaan osansa. Teeleipää ei ollut monta lajia, mutta viipaleet olivat sitä suuremmat ja kävivät hyvin kaupaksi. Pappi asettui rouva Åström'in ja Boman'in sekä Fårhult'in tädin ja sulhasen äidin seuraan. Räätäli tutki ainakin toistaiseksi vielä taulua, joka näytti ihan kerrassaan lumonneen hänet.
Vähän aikaa teentarjoilun jälkeen seurasi "luvatun viinin" vuoro — makeisten kanssa. Pappi piti lyhyen kauniin puheen muistuttaen ahkeruudesta, järjestyksestä, rakkaudesta ja kärsivällisyydestä, istui vielä hetkisen keskustellen vieraiden kanssa sekä jätti sitten hyvästi ja meni. Tätäpä räätäli oli juuri odottanut. Puolessa tunnissa oli hän vallannut ympäristönsä ja pyysi nyt saada kiinnittää seurueen huomiota hetkiseksi puhuakseen muutaman sanan sulhasen äidille samoinkuin morsiamen arvoisalle sukulaiselle rakkaalle Fårhult'in "äidille" ja saavutti puheellaan yleisen ihastuksen. Hän piti nyt valtansa niin epäämättömänä, että huoleti voi jättää hattunsa, jonka hän muitta mutkitta ripusti tuon ihmeellisen taulun päälle peittäen siten sekä taustan että "respektiivin", joita hän äsken niin suuresti oli ihaillut.
Kaksi vierasta on unohtunut mainitsematta, mutta he eivät tähän asti olisi voineetkaan edukseen esiintyä, sullottuina kun olivat uunin nurkkaan. Nämä olivat kaksi keskenkasvuista poikaa, puettuina yöviittoihin ja liian lyhythihaisiin takkeihin; toinen heistä oli sulhasen veljenpoika ja toinen Fårhultin tädille jotakin — ei kumminkaan poika. — Vähitellen uskalsivat he tulla pois olopaikastaan ja lähenivät nyt luovien makeistarjotinta. Askel vielä — ja rohkealla kaappauksella tunkeusivat he tälle pyhitetylle alueelle.
"Hävetkää toki, pojat", torui heitä morsian puoliääneen; "eikö teillä ole sen vertaa älyä, että odottaisitte, kunnes teille tarjotaan".
"Sitä taitaisi saada odottaa, pelkään minä", vastasi Fårhultin poika, leveästi nauraen sekä otti vieläkin pari makeista.
Mutta nyt otti morsian tarjottimen, ja pitäen sitä niin korkealla, ett'ei siihen ulottunut, sanoi hän harmistuneena pojille:
"Ettekö ehkä ole saaneet teetä?"
"Sa-atiin", myönsi toinen pojista, "mutta siitä on jo pitkä aika".
"Entä viiniä sitte, senkin……."
"Vaan yhden lasin yhteensä ja senkin kansi Pekka minun housuilleni, niin ett'ei sillä siunausta ollut".
"Minun tekisi mieleni antaa jotain muuta housuillenne, tietäkää se, te kelvottomat pojat, jotka ette vähintäkään tiedä, miten pitää käyttäytyä! Mutta teidän pitää…..
"Mutta kas, Olli viuhuneen! Hei hurraa! Hih hei! nyt täällä pitää elettämän niin, että humu kuuluu! Iltaa, Olli! Astu joukkoomme!"
"Maltillisesti, ystäväni, maltillisesti", kehoitti räätäli katsahtaen "rouvasväkeen", Bomanskaan ja Åströmskaan, jotka jälleen olivat istuutuneet sohvan nurkkaan, jossa olivat suojassa kaikilta mullistuksilta, joita muu seurue ehkä panisi toimeen.
Olli näpähytteli viuluaan, viritti sitä ja joi. Vihdoinkin oli kaikki kunnossa. Jo kajahtivat huimaavan valssin säveleet. Morsiuspari alotti tanssin, joka oli aivan yhtä luonnollista, kuin että minun oli pysyttävä erillään siitä.
Hienoudestani huolimatta, ei minua ollut kukaan puhutellut, ei edes huomannutkaan muut kuin Fårhultin Pekka, joka kerran uunin nurkasta näytteli minulle kieltään. Mutta nyt — voi sitä autuutta! lähestyi minua hienoista hienoin: itse räätäli.
"Saanko kunnian pyytää pikku mamsellia?"
"Kiitän nöyrimmästi", vastasin minä sydämmestäni iloiten, sekä niiasin tavalla, joka oli sangen mairitteleva tanssittajalleni.
"Pikku mamselli on varmaan käynyt tanssikoulussa?" kyseli räätäli valssin hetkiseksi tauottua.
"E-en", vastasin minä totuudenmukaisesti, "mutta olen toisinaan harjoitellut kotona — kissan kanssa".
Räätäli katsahti minuun, mutta järkähtämätön totisuuteni osoitti, että olin puhunut vaan pelkkää totta.
"Minkä ikäinen pikku mamselli on?"
"Yhdeksän vuotinen".
"Minä ennustan, että kun vielä yhdeksän vuotta kuluu, niin joku arvokkaampi tanssittuja kyllä syrjäyttää kissan asemastaan".
"Johan se nyt on syrjäytetty", vastasin minä hiukan rohkaistuneena.
"Sangen mairittelevaa kuulla!" hymyili räätäli. "Pikku mamselli käy koulua; luette ehkä saksaa?"
"En vielä".
"Vai niin; yhdentekevää se onkin. Ei kieliä opi kumminkaan, ennenkuin on matkustellut ulkomailla, Matkustaminen on sangen sivistävää. Olen itsekin matkustanut jotakuinkin paljon".
"Sen minä kyllä uskon".
"In Deutschland, in das grosse Vaterland" (Saksassa, tuossa suuressa isänmaassa).
Vastausta ei kuulunut.
"Saanko tarjota makeisia?"
"Kiitän nöyrimmästi!"
Räätäli kaivoi esille kapealiepeisen hännystakkinsa takataskusta punaiseen paperiin käärityn ja naisenpään kuvalla koristetun makeisen. "Noin kauniiksi tulee mamsellikin yhdeksän vuoden perästä", vakuutti hän, ojentaen samassa hienolla kädenpyöräytyksellä minulle makean lahjansa.
"Enpä minä sitä juuri usko!"
"Elävä uskoo, mutta kuollut yksin tietää", saneli räätäli suurella äänen painolla. 'Mutta älkäämme antako hyvien humaloiden mennä hukkaan', kuten sanotaan, Näytetäänpä miten pitää valssata; yksikään koko seurassa ei osaa sitä kunnolleen".
Ja niin me taas läksimme tanssiin.
Mutta minkäänlaista huomiota ei räätälin onnistunut herättää Jokaisella oli tarpeeksi tekemistä itsensä ja oman tanssitettavansa kanssa, ja mitä kauemmin valssi kesti, sitä vilkkaammaksi kävi se.
"Kavaljeerit" lainasivat neideiltään nenäliinat, asettivat ne heidän vyötäisilleen sekä pitivät edestä nenäliinojen nipukoista kiinni; tämän kautta tuli tanssiin enemmän "lentoa".
Valssin jälkeen seurasi vähäinen loma, joll'aikaa herrat ryyppäsivät sekä keskenään että soittajan kanssa. Åström'in ja Boman'in rouvat puhelivat kotiinmenosta, mutta morsian pyysi sangen innokkaasti heitä jäämään vaatimattomalle illalliselle, joka pian oli valmis, sekä samalla lausui toivomuksensa, ett'ei yksikään tanssijoista olisi varomattomuudessaan tallannut rouvien jaloille. Nämä vakuuttivat olevansa aivan vahingoittumatta sekä jäivät edelleen siinä toivossa, että pian saisivat suuhunsa jotain vähän kunnollisempaakin kuin pelkkää tomua.
"Soittakaapa nyt niikeripolskaa!" kehoitti joku iloinen olento, ja niin tehtiinkin.
Mahdoton on sen, joka ei omin silmin ole nähnyt, kuvailla mielessään sitä elämää, jonka tuo tanssi tällaisessa seurassa synnytti. Rouvien täytyi myöskin yhtyä joukkoon, siinä ei muu auttanut ja tässäpä kiivaassa hyörinässä ei tilan ahtaus mieleen muistunut. Iloisten "hei ja hoi" huutojen kajahdellessa saattoi toisinaan sattua, että joku neideistä sai takanaan tanssivan herran polvipäästä potkun, joka kohotti hänet puoliväliä kattoon. Tämä oli kuitenkin pikku seikka, joka helposti suotiin anteeksi. Räätäli yksin seisoi äänettömänä ja katseli tanssia jonkunmoisella surkuttelulla. Hänestä se ei ollut tarpeeksi siivoa ja siinä hänellä kylläkin oli oikein.
Fårhult'in tätiä ja sulhasen äitiä ei myöskään saatu ottamaan osaa tanssiin. Edellinen näytti sangen miettiväiseltä ja viimeksimainitun kuulin minä, suureksi ihmeekseni, monta kertaa huokaavan.
Lopuksi leikittiin panttileikkiä ja se, jonka piti lunastaa viimeinen pantti, tuomittiin "riippumaan". Niitä varten, jotka ehkä eivät tiedä, miten tällainen "riippuminen" tapahtuu, lisään minä, että tuomitsija kysyy tuomitulta, joka seisoo keskellä lattiaa: "kenen edestä riiput?" Tämä mainitsee silloin seurueesta jonkun, joka häntä enimmän huvittaa ja tämä asettuu silloin seisomaan hänen eteensä sekä mainitsee taas vuorostaan sen, jonka hän eteensä tahtoo. Täten muodostun pitkä jono "riippuvia" ja kun ei enään tulijoita ole, kääntyy etummainen rivissä ja — suutelee takanaan seisovaa ja niin tehdään pitkin riviä nauraen ja leikkiä laskien. Tuskinpa tarvinnee mainita, että minä suutelin räätäliä ja tämä vuorostaan rouva Åström'iä, joka hänen mielestään oli ainoa huomattava nainen vanhempien joukossa.
Vihdoinkin tuli illallisen vuoro ja sen mukana suurempi hiljaisuus. Nyt oli räätäli taaskin voitonpuolella. Hän rohkeni esittää "maljan" kunnioitettaville rouville Åström'ille ja Boman'ille, jotka "läsnäolollaan olivat kunnioittaneet juhlaa", ja Boman'in rouva, joka illan kuluessa jotenkin usein oli lähennellyt viinitarjotinta, tuli niin liikutetuksi, että tunsi olevansa pakotettu koko seurueen kuullen tuomaan esille ystävättärensä avuja.
"Niin, hyvä herrasväki", tarttui hän äkkiarvaamatta puheesen, "jos joku todellakin ansaitsee maljan, on se, vakuutan minä, Åströmska, sillä……."
"Bomanska, Bomanska!" varoitti rouva Åström tyytyväisenä".
"Vaiti, Åströmska, ja anna minun sanoa, mitä tiedän! Te, herrasväki täällä, tunnette Åströmskaa vain pintapuolisesti, mutta minä tunnen hänen sisäisen olentonsakin yhtä hyvin kuin nurjan puolen vanhasta sukastani. Minä olen, jumal'avita, köyhä leski, joka olen saanut kokea monenlaisia vastoinkäymisiä eläissäni sekä myöskin monia iloja, väärin olisi sitäkään kieltää. Miehenikin olen muun muassa menettänyt puhujakuumeesen. Mutta mitä on kaikki muu köyhyyteen verrattuna? Ja tiedättekös, herrasväkeni, en unohda koskaan aikaa, jolloin olin sekä sairaana että toivottomana, enkä ollut mitään syönyt kolmeen päivään……."
"Bomanska, sanon minä!"
"Vaiti, Åströmska, ja anna minun todistaa! Silloin tuli Åströmskan lähettämänä joku ja toi minulle suuren vadillisen……."
"Ei, mutta niin totta kuin elän, en tahdo enään kuulla sanaakaan", vakuutti Åströmska ihastuksissaan.
"Vaiti, sanon minä; minulle tuotiin suu-uuri (nikotus) va-adillinen……."
"Ei enään sanaakaan, Bomanska, jos aiomme pysyä ystävinä!"
"Va-adillinen, sanon minä — (häpeä, ett'ei saa puhua suutansa pu-uhtaaksi)……."
"Hyvä rouva Boman", huomautti kohteliaasti räätäli, "epäilemättä rouva huomaa hienotunteisuuden vaativan, ett'emme… ett'emme viivytä maljan juontia, siis — naisten malja!"
Laseja kilisteltiin oikeaan ja vasempaan, sukkeluuksia lasketeltiin siellä ja täällä, kunnes vihdoin tuli hetkisen hiljaisuus, jota tilaisuutta rouva Åström, kaikkein ihmeeksi, käytti hyväkseen ja aivan odottamatta kysäsi mitä lauhkeimmalla äänellä:
"Mutta, Bomanska mitä siinä vadissa lopultakin sitte oli?"
"Niin", huusi koko seurue kilvalla, "mitä siinä vadissa oli?"
"Kohottakaa ka-antta ja katsokaa itse", vastasi nikotellen Bomanska, joka oli loukkaantunut siitä, että hänet keskeytettiin puheessaan — ja niin muodoin ei kukaan vielä tänäkään päivänä tiedä, mitä siinä ihmeellisessä vadissa oli.
Vihdoinkin tuli lähdön aika, jolloin herrat ja naiset antoivat toisilleen sellaisia lähtö-iskuja selkään, jotta läiskähteli ja Loikko-Håkan suuteli Sjöströmin Katria keskelle suuta, josta tämä kuitenkaan ei näyttänyt minkäänlaista tyytymättömyyden merkkiä, pyyhkäsi vaan nenäliinallaan suunsa kuivaksi — "ollakseen valmiina seuraavaan otteluun", kuten Håkan selitti.
Ennenkuin seurue vielä oli ehtinyt ulos ovesta, puhalsivat sulhasen äiti ja Fårhultin täti kynttilät niin tarkoin sammuksiin, että tuskin yhtään jäi palamaan ja minä seisoin jälleen pimeällä kadulla pitäen tätiäni kädestä, mieli täynnä mitä kirjavimpia muistoja "ensimmäisistä häistäni", ja jotka muistot minä nyt kirjoitettuina tarjoan luettavaksi, jos ehkä joitakin huvittaa tietää, miten piika-häitä vietettiin minun lapsuudessani.
* * * * *
Täsmälleen yhdeksän vuoden kuluttua olin jälleen tuossa pienessä tuvassa, mutta silloin oli Stiina kuollut ja mies sattumalta kotoa poissa; ainoastaan hänen vanha äitinsä oli kotona hoitamassa kuusivuotiasta äiditöntä tyttöä, joka paraillaan opetteli läksyhän aapisesta.
"Ohhoh!" vastasi muori moniin kysymyksiini, "Stiina oli monessa suhteessa hyväkin, mutta hänen pahin vikansa oli, ett'ei hän pysynyt totuudessa".
Samassa juolahti mieleeni niiltä ajoilta, kuin me yhdessä olimme, Stiinan monet pikku "historiat", jotka yhdessä muorin syvien huokauksien kanssa hääiltana saattoivat minut ajattelemaan, että ihminen helposti voi saada jonkun huonon tavan, josta sitten on vaikea päästä.
Mutta pikku tyttönen, jolla tänään oli lupa koulusta, oli jo ulkona leikkimässä naapurin lasten kanssa. Onnellinen lapsi, jolla oli tunnollinen hoitaja!
OMITUISET VIHKIÄISET.
Henkilö, joka minulle tämän kertomuksen kertoi, vakuutti kunniasanallaan sen olevan totta. Naisellisuuteni estää minua tekemästä samoin; mutta mielestäni lukija kyllä voipi pitää sitä totena sillä perusteella, että mielikuvituksen luomat harvoin ovat niin ihmeellisiä, ett'ei todellisuus niitä voittaisi.
Oli kolea syysilta v. 1813.
Raskaasti huoaten puhalteli tuuli lehdettömien puiden latvoissa vanhan skånelaisen pappilan ympäristöllä, ja pauhaava meri lähetti ärjyen vaahtoavia laineitaan toisen toisensa jälkeen rantaan ikäänkuin tuskissaan valittaen työnsä raskautta. Tuuliviiri pappilan katolla kierteli vinkuen sinne ja tänne kuin rauhaton henki ja talon koira yhtyi aina vähän päästä pitkällä ulvonnallaan tähän surulliseen konserttiin.
Mutta sisällä pappilan isossa, matalassa salissa paloi räiskyen iloinen valkea, valaisten milloin talon kaunista, yhdeksäntoista vuotiasta tytärtä, joka ajatuksiinsa vaipuneena polki rukkiansa, milloin taas leikitellen vallattomasti, raskailla nahkapäällyksisillä huonekaluilla, taikka vakavapiirteisillä muotokuvilla, jotka riippuivat seinällä soikeissa kullatuissa ja taiteellisilla leikkauksilla, koristelluissa kehyksissään.
Huolimatta sateen kovasta rapinasta pieniä ikkunaruutuja vastaan, istui tyttö vaipuneena nuoruuden epämääräisiin ja samalla suloisiin unelmiin. Ei hän myöskään huomannut, että tuli uunissa vähitellen alkoi sammua, ennenkuin kuuli kukkuvan kellon lyövän seitsemän ja samalla keittiön ovea avattavan; sisään astui kuulumattomin askelin laiha naisihminen, päässä leuvan alta solmittu myssy ja liina kaulassa, kantaen kahta sytytettyä talikynttilää tinaisissa kynttiläjaloissa.
"Enkös oikein arvannut, muruseni, että istut täällä melkein pimeässä! Ja valkea aivan hiipumaisillaan — varjelkoon niitä nuoria! Mutta katsos tuollaista pitkää kekälettä; saadaanpas nähdä, niin tulee vieraita".
"Tänä iltanako, tällaisessa ilmassa. Ei suinkaan, et sinä, Jaana täti, tällä kertaa ennusta oikein".
"Saadaanhan nähdä. Aamulla täällä oli samanlainen kekäleen möhkäle ja sitäpaitsi näin viime yönä unta, että kynimme hanhia ja se merkitsee aina vierasten tuloa. Hyvä muuten olisi, ett'ei vieraita tulisi, sillä tämä päivä on ollut koko Tycho Brahen päivä ja sitäpaitsi on minua aamusta aikain vaivannut niin kummallinen tunne. Ja mummo koputteli voimainsa takaa kekälettä, ikäänkuin sen hävittäminen olisi voinut estää ennustettua viereisten tuloa".
"Minä olen myöskin nähnyt unta", tunnusti nuori tyttö hiukan epäröiden.
"Hanhistako sinäkin? No, silloin…"
"Eihän toki… kylläpä tämä on hullunkurista… minä uneksuin kauniista miehestä… sotilaasta…"
"Auta ja varjele", siunaili Jaana täti kauhistuneena, kohottaen kättään ikäänkuin jotain pahaa pois torjuakseen, "kuinka saatat uneksia niin… niin varomattomasti! Minä en koskaan tiedä nuoruudessani…"
"Ehkä on unellani ihan luonnolliset syynsä. Pyysihän kreivi, joka Ebba neidin häitten vuoksi ei nyt voi majoittaa sotilaita kotiinsa, rakkaan isäni ottamaan koko asian huolekseen ja voimme siis odottaa noita pakollisia vieraita tänne koska tahansa".
"Mutta sittenkin, loikoilla ja uneksia mokomista murhan-enkeleistä… Voi, lapseni, niitä hirmuisia sotia! En yhtään ihmettele, että isäsi sanoi: 'vaikka kenraali sinua kosisi, saisi hän rukkaset'. Sinun isäsi kyllä tietää, mitä hän tahtoo ja tekee".
Kumpaiseltakin naiselta pääsi yht'aikaa puoleksi tukahdutettu huokaus, todistaen, että isällinen valtikka saattoi toisinaan tuntua kylläkin raskaalta, mutta siitä ei kumpikaan sanallakaan maininnut.
"Koska nyt kerran olet tuollaisesta ihmisestä uneksinut", sanoi viimein Jaana täti, "niin voit minulle unesi kertoakin… Eivät unet aina tuhkana tuuleen haihdu".
"Olin näkevinäni", alkoi tyttö vitkastellen kertoa, "että tänne tuli aivan odottamatta, nuori soturi ja kumarsi minulle kohteliaasti kysyen, olinko minä Margareta Tärne. Ja kun minä kainona ja hämilläni vastasin se olevani, katsoi hän niin kauniisti minuun ja lausui, että siinä tapauksessa minä olin se oikea. Samalla hymyili hän ja auringon säteet valaisivat hänen kasvojaan, jotka tuntisin vaikka tuhansien joukosta…"
"Kas vaan!" sanoi täti aprikoiden; "ei ole hyvä, kun näkee enteitä tapahtukoon se sitten valveella taikka unissa. No, siinäkö oli koko unesi?"
"Ei, nyt vasta tulee ihmeellisin kaikista: hän ojensi kätensä tarttuakseen minun käteeni, ja kun minä sen hänelle annoin, niin loin katseeni maahan…"
"Minua ilahduttaa, lapsi kulta, että sinulla oli sen verran älyä…"
"Mutta samassa tunsin suutelon kädelläni…"
"Senkin tunkeilija!" huudahti Jaana täti, jonka mielikuvituksessa uni oli muuttunut eläväksi todellisuudeksi; "hän aivan suuteli sinun kättäsi?"
"Niin minusta tuntui; mutta kun sitten katsahdin ylös (luonnollisesti häntä nuhdellakseni) olikin hän poissa ja edessäni seisoi takajaloillaan — kettu, joka inhoittavalla kielellään nuoleskeli kättäni. Eikös tuo ollut ihmeellistä, täti?"
"Sangen ihmeellistä, mutta kuitenkin sellaista, jota voi selittää. Pane mieleesi sanani, että joku noista kultakoristeisista murhan-enkeleistä, jotka tänne majoitetaan, vielä lähestyy sinua hunaja huulilla ja vilppi sydämmessä!"
"Ei ainakaan kukaan hänen kaltaisensa", vastasi Margareta päättäväisesti. "Ja sitäpaitsihan tämä kaikki on pelkkää hullutusta! Nuori, komea sotilasko nyt rakastuisi minuun? En koskaan ole ajatellut sinnepäinkään".
"Sitä minä toivonkin. Ei yksikään hyvin kasvatettu tyttö istu ja mietiskele sellaisia… Mutta, kun hetki on tullut, tapahtuu se kuitenkin, muutoinhan ei sotilaat pääsisi naimisiin ollenkaan! Mutta vaikka tuo mies olisi itse pyhä Yrjö niin — sinua hän ei saisi. Nyt emme jouda pitemmältä juttelemaan; jo on illallisen aika. Hiljaa — mikä se oli? Tuuliko? Ei, aivan varmasti kolkutti joku etehisen ovella, vieläpä oudon tavoin. Mitä sanoin minä hanhista? Ja nyt on kyökkipiikakin kipeänä!"
Huolestunein askelin sipsutti täti salin ovelle; silloin juuri avautui se ja sisään astui vieras, jonka nähtyään Margareta vähällä oli pudottaa molemmat kynttilät käsistään; seisoihan hänen edessään ilmielävänä sama soturi, jonka hän oli unissaan nähnyt, yhtä kauniina, yhtä avomielisenä, yhtä vapaana — piirre piirteeltään samanlaisena.
Naisten hämmästymisestä huomasi hän tulleensa odottamatta ja kiiruhti esittelemään itseään luutnantti Arnold H—ksi sekä ilmoitti heille samalla, että hänen rykmenttinsä, jonka vasta muutaman päivän perästä olisi pitänyt saapua, olikin saanut uuden pikaisen käskyn heti lähteä liikkeelle. "Ehk'ei ruununpalvelijat, tuon äkkinäisen muutoksen vuoksi vielä olleet ehtineet asianomaisille ilmoittaa aikaa, jolloin nämä pakolliset vieraat saapuisivat… tämä oli kyllä ikävää, mutta mahdotonta nyt enään auttaa"… tätä sanoessaan kumarsi luutnantti miellyttävän kohteliaasti naisille, jotka vähitellen alkoivat toipua hämmästyksestään.
Jaana täti niiasi sirosti, lausui vieraan tervetulleeksi, lisäten heti asiasta ilmoittavansa veljelleen, rovastille, sekä kysyi missä "luutnantin väki" oli, ja sai tietää heidän seisovan ulkona sateessa ja valmistautui sitte, hiljainen epätoivo sydämessä, pitämään huolta näitten sisäänlaskemisesta sekä ruokkimisesta.
Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt ulos, tuli rovasti vastakkaisesta ovesta kalotti päässä ja piippu suussa sekä puheli vierasta huomaamatta: "pysykää nyt, naisväki, sisässä! minä sain nyt juuri tietää, että ne siunatut majoi…"
Hän vaikeni ja otti piipun suustaan, huomattuaan vieraan.
"Luutnantti H.", kiiruhti Jaana täti esittelemään; "veljeni, rovasti
Tärne".
"Onnettomuus tulee harvoin yksin", lausui luutnantti syvään kumartaen, mutta samalla rohkeasti hymyillen; tieto majoitettavien tulosta on saapunut samaan aikaan, kuin majoitettavat itse. Jättäydyn nyt teidän armoihinne".
"Minun tässä armoihin pitäisi jättäytyä, sillä minähän rikkonutkin olen", vastasi lempeämmällä äänellä rovasti, jota tuo nuori mies ehdottomasti miellytti. "Tervetuloa vaan, herra luutnantti, ja antakaa anteeksi vanhalle miehelle, joka verisiä sotia ajatellessaan, ei aina tule olleeksi oikeudenmukainen sotilaitakaan kohtaan. Siis vielä kerran: terve tuloa".
"Toimitappas meille tänne vähän olutta, Margareta", käski rovasti tytärtään hiukan kärttyisellä äänellä, "ja ole sitten apuna keittiön puolella!"
Kaipauksella katseli luutnantti Arnold tuota kaunista tyttöä, joka selvästi hänen tähtensä lähetettiin pois. Halulla olisi hän ollut sekä ilman olutta että illallista, jos tyttö vaan olisi saanut olla sisässä; mutta rovastin äänessä oli jotain, joka esti häntä tätä kohteliaalla tavalla sanomasta. Huolimatta luutnantin seurustelutaidosta ja rovastin kohteliaisuudesta, tuntui herroista kuitenkin koko helpotukselta, kun kutsuttiin illalliselle ja molemmat naiset myöskin ottivat osaa keskusteluun. Margareta ei ollut kaino eikä typerä; hänen käytöksessään ilmeni hiljainen arvokkaisuus, jonka huomasi sitä selvemmin, mitä enemmän häntä oppi tuntemaan. Siksipä seurasivat luutnantinkin katseet yhä kasvavalla mieltymyksellä häntä ja mielihyvällä ajatteli luutnantti, että hän mahdollisesti saisi viettää kahdeksan, ehkäpä neljätoistakin päivää hänen läheisyydessään, sillä määräys oli "majotetaan toistaiseksi".
Mitä kaikkea tämä "toistaiseksi" saattoikaan sisältää?…
Luutnantti ei vielä koskaan ollut rakastunut, vaikka olikin ollut tekemisissä satojen vilkkaitten, iloisten ja herttaisten tyttöjen kanssa. Ja nyt tuo hiljainen, lempeä, vaatimaton Margareta — miksi hän niin erityisesti luutnanttia miellytti? Sitä hän ei vielä tietänyt; mutta kun hän tuli huoneesensa sanottuaan Margaretalle "hyvää yötä", ja saatuaan silloin kerrankin katsahtaa hänen syviin, tumman sinisiin silmiinsä, tiesi hän sen ja huokasi puoliääneen: Totta se kuitenkin on, että rakkaus tulee odottamatta, kuin salaman isku. Tämä tyttö — taikka ei kukaan!
* * * * *
Neljätoista päivää — mitä saattavatkaan ne vaikuttaa ihmisen elämään ja onneen!
Ainakin vaikuttivat ne suuresti näihin kahteen nuoreen, jotka sillä ajalla olivat oppineet rakastamaan, toivomaan sekä — kärsimään. Turhaan olivat he polvistuneet järkähtämättömän isän edessä rukoillen toivoa tulevaisuudelleen, pienintäkin toivon kipinää, ainoatakin armon sanaa. Turhaan — aina vaan turhaan! — Vanhus selitti, että hän ennen tahtoi nähdä tyttärensä vaikka kuoleman syleilyssä kuin sotilaan omana, oli tämä sitten vaikka koko maailman ylistämä sankari.
"Mutta", lisäsi hän kiivaasti, "voisihan Margareta karata isänsä kotoa, niinkuin moni sydämmetön neito ennen häntä oli tehnyt, voisi surulla lisätä isänsä harmaita hiuksia, voisi…"
Isä ei saanut puhua loppuun. Margareta lausui päättävän: "ei koskaan!" aivan tavattomalla varmuudella. Onnettomaksi voi hän tulla; tottelemattomaksi ja sydämmettömäksi ei koskaan.
Siten erkanivat nuorten polut, ja siitä ajasta on nyt kulunut kahdeksan vuotta, jotka Margaretalle olivat olleet ikävän, kaipauksen, surun ja lopulta hiljaisen alistumisen vuosia.
Tätä kaikkea sekä paljon muutakin mietiskeli hiljaisella ja rauhallisella kirkkomaalla istuessaan yksinäinen, parhaassa ijässä oleva nainen, kasvot kalpeina, mutta sen kauneuden läpitunkemina, jonka eletyt sieluntaistelut yksin antavat. Tämä ei enään ollut sama Margareta kuin nuoruuden keväimessä, vaan paljoa suloisempi, huolimatta hänen suurien, uneksivain silmäinsä surumielisyydestä.
Hän istui äitinsä haudalla nojaten ristiin tuuhean kasviaidan suojassa. Maalaiskirkko hänen takanaan oli koristettu juhlaa varten — juhlaa, jossa hänen piti olla toisena päähenkilönä. Paljoa mieluummin olisi hän edessään suonut näkevänsä viheriällä koristellun haudan, joka hänelle olisi avannut rauhaisan sylinsä!
Istuessaan siinä pää käden varassa, muisteli hän vielä kerran ajatuksissaan tähänastisen elämänsä vaiheet.
Hän ajatteli päivää, jolloin äideistä hellin laskettiin juuri tämän turpeen alle. Hän muisteli monessa suhteessa turvatonta lapsuuttaan, isänsä tylyyttä ja tätinsä kykenemättömyyttä häntä ohjaamaan ja kasvattamaan; muisti päivän, jolloin hän vielä selvittämättömin tuntein ja ajatuksin päästettiin ripille tässä samassa kirkossa; muisteli mielessään nuoruuden epämääräisiä, mutta suloisia unelmia, jotka sitten hänen sielussaan heräsivät ikäänkuin aamurusko ennen auringon nousua ja muisteli riemuiten sekä syvästi surren juuri tuota auringon nousua: ensimmäistä rakkauttaan kaikkine suloisine, verrattomine muistoineen! Ah, kuinka pian se tuli tuhotuksi, kuinka vaikea oli eron hetki ja kuinka raskas kaipaus…
"Kolmen vuoden perästä, Margareta", oli hän sanonut heidän erotessaan tien risteyksessä, "kolmen vuoden perästä minä tulen — jos vaan elän". Ja nyt oli siitä jo kulunut kahdeksan vuotta jona aikana Margareta ei ollut hänestä sanaakaan kuullut. Hän on kuollut, oli sanottu; olipa koetettu uskotella Margaretalle, että hänen rakastettunsa jo aikoja sitten oli hänet unohtanut, mutta sitä ei hän voinut käsittää…
Sitten harhailivat Margaretan ajatukset takaisin aikaan neljä vuotta takaperin, jolloin uusi apulainen tuli hänen kotiinsa ja mielistelevällä käytöksellään voitti ensin vanhuksen sydämmen, voidakseen sitten kuroittaa käsivartensa ottamaan nuorta, ihanaa saalista, johon hän jo alusta pitäen oli silmänsä iskenyt. Väristys puistatti häntä ajatellessa kaikkea sitä, mitä hän oli saanut kärsiä taistellessaan soaistua vanhaa isäänsä ja tätiään vastaan, ennenkuin hän, ajetun kyyhkysen lailla, väsynein siivin antautui… hän ajatteli, kuinka monta uhkausta, käskyä, rukousta ja kehoitusta hän oli saanut kuulla siitä asti, jolloin tuo kauhea ihminen pyysi hänen kättänsä, aina tähän päivään saakka, jolloin kirkko oli koristeltu seuraavaksi päiväksi hänen häitään varten. Oi, miten hän näinä vuosina oli kaivannut äitiä, jonka syliin olisi voinut paeta, silloin kuin hän itse ei kyllin selvästi osannut eroittaa mitä lapsen velvollisuus ja ihmisarvo häneltä vaati!
Mutta tuolla, voi kauheata, tuli erään Margaretan ystävättären seurassa hän, jolle Margareta huomisesta alkaen tulisi kuulumaan, tuli ilahduttamaan julmaa sydäntään koristetun alttarin näkemisellä, jonka edessä toisen onni piti uhrattaman.
Aivan varmaan minä tähän näännyn, ajatteli onneton Margareta, nousten seisoalleen mennäkseen tulijoita vastaan; mutta lohdutuksena, tosin kyllä ainoana on minulla se, että olen ollut tottelevainen tytär…
"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", kuiskasi ääni hänen sydämmessään, mutta hän ei tahtonut sitä kuunnella nyt enemmän kuin ennenkään, pitäen sitä kiusaajan äänenä vaan. Ja sitäpaitsi: arpa oli langennut, alttari koristettu, uhri valmiina… ehkä huomisesta alkaen tyyntyisi tämäkin sydän, joka nyt vielä vapisi ja taisteli vastaan.
"Istuuko kyyhkyni täällä iltakylmässä! sanoi apulainen imelällä äänellä ja viha sydämmessä. No, no; pitäähän nuorella tytöllä olla vähän vapautta … vaimon sen sijaan tulee…"
"Oletko maksanut kirkon koristajille, ystäväni", kysyi Margareta, päästäkseen kuulemasta aiottua esitelmää.
"Maksanutko? En maallisilla tavaroilla, vaan sydämmen lämpimimmällä kiitollisuudella. Ei pidä lahjoja jakamalla sekä sopivaan että sopimattomaan aikaan antaa paheelle yllykettä, vaan jättää toimintavapaus inhimilliselle hyväntahtoisuudelle… Anna käsivartesi, kyyhkyni, ja mennään sitten yhdessä katselemaan koristettua alttaria, joka on oleva ulkonaisena kuvana onnestamme…"
Oltiin juuri astumassa kirkon ovesta sisään, kun kirkkotarhan vastaisesta portista astui kaksi henkilöä, joitten tomuiset vaatteet samoin kuin heidän maantielle jättämät vaununsakin osoittivat heidän olevan matkustavaisia.
Tahtomattaan vetäsi Margareta käsivartensa pois sekä siirtyi vähän syrjempään antaakseen apulaisen vastata niihin kysymyksiin, joita vieraat näkyivät aikovan tehdä.
Matkamiehet lähestyivät kohteliaasti kysyen, sallittaisiinko heidän tarkemmin katsella kirkkoa, jonka kaunis asema korkealla mäellä viehätti heitä niin, että he hetkiseksi pysäyttivät matkansa, saadakseen nähdä sitä sisästä.
Apulainen vakautti nöyrän kohteliaasti että hän sangen kernaasti tahtoi olla heille oppaana, samalla mielessään toivoen tällä kertaa olevansa suntiona, voidakseen ottaa vastaan juomarahoja. Hän siis näytteli heille kirkon harvoja merkillisyyksiä, muitten muassa vanhoja aateliskilpiä, joista he voivat päättää kirkon ijästä sekä monesta muusta seikasta, joka kaikki näytti heitä suuresti huvittavan.
"Onko joku juhla tulossa, koska kuori on koristettu", kysäsi toinen vieraista, tarkoin tutkien alttaritaulua.
Apulainen kertoi lähestyvästä onnestaan teeskennellyllä kainoudella, joka teki hänet, jos mahdollista, entistään epämiellyttävämmäksi.
"No, siinä tapauksessa toivon", sanoi vieras hiukan hattuaan kohottaen onnittelun merkiksi, "että se, joka teidät vihkii, lukisi vihkimäkaavan oikein; eipä siltä, että sillä niin suurta merkitystä olisi, mutta varmaa vaan on, ett'ei yksissäkään häissä, joissa minä olen ollut, pappi ole lukenut vihkimäkaavaa tekemättä jotakin virhettä".
"Olisipa se kummallista", tuumi apulainen epäillen. "Olen itse…"
"Niinhän kaikki sanovat", keskeytti vieras vilkkaasti. "Yksikään ei myönnä voineensa eikä voivansa siinä erehtyä ja kuitenkin erehtyvät, he aina. Olkoon virhe pienikin, vaikka vaan joku pois jätetty taikka lisätty ja tai sillä, virhe se kumminkin on".
"Kaikessa nöyryydessä uskallan kuitenkin vastustaa teidän mielipidettänne", sanoi apulainen mielessään harmistuneena. "Uskaltaisin vaikka mitä siitä, että minä ainakin osaisia……."
"Lupaan teille, herra, pastori, kaksikymmentä tukaattia, jos sen voitte tehdä erehtymättä", sanoi vieras hymyillen. "Voidaanhan tämä asia ratkaistakin, koska se nyt kerran on puheeksi tullut… tuolla on käsikirja; saatte katsoa siihen koko ajan. Mutta teidän pitää lukea koko kaava alusta loppuun".
Apulaisen silmät loistivat: kaksikymmentä tukaattia! Hän ei olisi voinut vastustaa, vaikka kysymyksessä olisi ollut yksi tukaatti.
"No, olkoon menneeksi, minä suostun ehdotukseenne", vastasi hän innoissaan, "en huomaa siinä mitään pahaa. Kun tarkemmin ajattelen, olen melkein pakotettu näyttämään vääräksi syytöksen, joka koskee koko papistoa… Minä siis otan käsikirjan ja te, herrani", — hän kääntyi vieraasen n:o 2 — "olette hyvä ja seuraatte tästä toisesta käsikirjasta sanasanalta".
"Suostun", sanoi herra n:o 1. "Mutta ett'ette häiriytyisi siitä, ett'ei edessänne ole vihittäviä, niin sallikaa, (hän kääntyy kumartaen lumivalkeaan Margaretaan päin) että minä olen sulhasena!"
"Mutta", huomautti apulainen hiukan ihmeissään, "tämä rouvasihminen… hm!… on minun kihlattuni, neiti Tärne, joka huomenna… hm!… olkaa hyvä ja ottakaa tuo toinen!"
"Jos se on tehtävä, on se tehtävä nyt juuri", sanoi vieras kelloaan katsoen, "ja koska kihlattunne ei pane vastaan, niin — olkaa hyvä ja alkakaa! Nimeni on Leopold Kroon".
Kaksikymmentä tukaattia — olkoon menneeksi! ajatteli apulainen, jonka vähäiset arvelut nyt olivat kokonaan voitetut. Ei hän nyt enään nähnyt vihittäviä, ei lukkaria, joka ihmeissään sakariston ovesta kurkisti, vielä vähemmin herraa n:o 2 taikka Margaretan ystävätärtä, joka hämmästyksissään oli jäänyt seisomaan hiukan kauemmas; ei mitään muuta, kuin vihkimäkaavan käsikirjassa, jonka hän luki hyvin hitaasti, mutta kuuluvasti ja selvästi, niin että kirkko kajahteli. Yhtä selvästi vastasivat vihittävät heille tehtyihin kysymyksiin. Kaikki oli niinkuin pitikin; ei mitään unohdettu eikä myöskään lisätty.
Siksipä sulkikin apulainen käsikirjansa syvällä huokauksella.
"No, hyvä herra", kysyi hän matkustavaiselta n:o 2, joka tarkkaavaisesti oli seurannut käsikirjastaan, "luulen lukeneeni virhettä tekemättä?"
"Myönnetään".
"Ja te myönnätte sen myöskin?" kysyi hän "sulhaselta", joka sangen totisena seisoi hänen edessään.
"Täydellisesti".
Apulaisen sydän sykki ilosta melkein kuuluvasti.
"20 tukaattia siis ovat kieltämättä minun?"
"Kieltämättä — samoin kuin morsian on minun".
"He, he, olette leikkisä", sanoi apulainen silmät kiiluvina, ottaen kirkkaita tukaattia vieraan kädestä; "asema onkin kieltämättä hiukan omi…"
"Kieltämättä. Ja nyt, hyvä herra, sanomme, morsiameni ja minä, teille hyvästi sekä suuret kiitoksemme, vaikka te olettekin unohtaneet lausua meille tavanmukaista onnittelua… Vaunumme odottavat meitä tiellä".
"Mutta, hyvä herra", sanoi apulainen, alkaen tuntea olonsa sangen tukalaksi ja luullen olevansa tekemisissä mielipuolen kanssa; "ymmärtänettehän, että koko asia oli pelkkää leikintekoa vaan".
"En minä sitä ymmärrä; minä en laske leikkiä pyhistä asioista, en ainakaan kirkossa".
"Mutta tässähän piti osoittaa……."
"Pakoittiko joku teitä siihen? Oletteko vihkinyt meidät, vai ei? Oletteko saanut maksun, vai ei? Onko minulla todistajia vai ei? Pyydän ett'ette enään viivytä meitä".
Apulainen alkoi todenteolla huolestua. "Oletteko viisas, kun tahdotte ryöstää toiselta morsiamen?"
"Oletteko te viisas, joka vihitte oman morsiamenne toisen miehen kanssa?"
"Mutta ei sitä kelpoiteta — minulla ei ollut edes papinkauhtanaa päälläni……."
"Sen suon teille anteeksi. Ette te olisi oikeammin kuitenkaan voinut lukea, vaikka teillä se olisi ollutkin".
Apulaisen kärsivällisyys alkoi loppua. Muitta mutkitta hyppäsi hän yli alttarikehyksen, pudisti matkustavaista käsivarresta ja huusi:
"Te olette aika pöllö, herra, kun luulette sellaista vihkimystä lailliseksi. Eihän teitä ole kuuluutettukaan…"
"Ja sittenkin olette te vihkineet meidät? Sen vuoksi voitte vielä menettää papinvirkanne, te varomaton ihminen!"
"Mutta sano nyt jotain sinäkin, Margareta", huusi apulainen, raivoissaan, "sano että tämä ilveily on sinusta inhoittavaa, että kammot tuota hävytöntä……."
"Rakastan ja tulen rakastamaan häntä elämäni loppuun saakka", vastasi Margareta innostuneena. "Hän on ollut omani kahdeksan vuoden ajan; tunsin hänet heti ensi silmäyksellä. Sanoinhan aina, että antaessani sinulle käteni, ei sydämmeni seurannut mukana ja myönnän tehneeni väärin suostuessani teidän kaikkien kehoituksiin. Nyt täytyy sen tulla korvatuksi, sillä tästä hetkestä alkaen tunnen voimani kasvavan; kukaan ei enään voi eroittaa minua ensimmäisestä ja ainoasta rakkaudestani!"
Apulaiselta pääsi tuskanhuuto, joka kaikui kautta koko kirkon. "Kaikissa tapauksissa tämä toimitus on mitätön, mitätön, mitätön!" huusi hän, puristaen kätensä vihan vimmassa nyrkkiin…
"Kyllä se lailliseksi tulee vielä, uskokaa minua. Pää-asia on nyt kumminkin se, että itse kevytmielisellä menettelyllänne olette tehneet oman avioliittonne mahdottomaksi… ja jos nyt tahdotte ett'ei typeryytenne tulisi tunnetuksi, niin olkaa tuolla tavoin huutamatta… Katsokaa vaan tuota tuolla sakariston ovellakin — varmaan on se lukkari".
"Sekin vielä!" ähkyi apulainen, huomatessaan lukkarin, pahimman vihamiehensä.
"Sekin vielä", matki vieras rauhallisesti. "Joll'ette muuten ole varma hänen vaiteliaisuudestaan, niin maksakaa hänelle esim. 20 tukaattia… Voisi käydä niinkin, ett'ei olisi hyvä joutua tuomiokapitulin kanssa tekemisiin…"
Apulainen värisi kiireestä kantapäähän saakka. "Herra", huudahti hän toivottomana, "te olette……. te olette… te olette hirmuinen! Muistakaa toki, että appeni ei koskaan tule sallimaan……."
"Tässäkin suhteessa luotan minä teidän suosiolliseen apuunne. Kukapa paremmin voisi puhua puolestamme, kuin juuri te, jonka papillisen arvon säilyttäminen on niin läheisessä yhteydessä minun onneni kanssa… Olen myöskin varma siitä, ett'ei rovasti Tärne'llä kirkon arvon säilyttämisen vuoksi voi olla mitään tätä vaihdettua suhdetta vastaan.
"… Olkaa hyvä ja tarjotkaa morsiusneidillemme käsivartenne ja astukaa edellä pappilaan…"
"Ja te luulette todellakin, että minä itse puhuisin tästä rovastille!"
"No, joll'ei se teille sovellu, niin ehkä pyydän minä lukkarin…"
"Ei sanaakaan enään — minä menen. Mutta jos vielä joskus vastaisuudessa tavataan, niin voitte olla vakuutettu kiitollisuudestani…"