VIRKATEITÄ.
(Arkistotutkimus.)
"Minulla on kunnia nöyrimmästi ilmottaa: 8 p. tätä marraskuuta on huomattu tauti kahdessa pojassa, jotka lapset koulusta tultuaan sanoivat, että muutkin koululaiset sairastavat kurkkutautia ja koko ruumis on rokahtumilla, ne käyvät kunnan koulua Sharowissa. 19 p. marraskuuta 1885. Kylänvanhin Jefim Kirilow".
"N:n Kihlakunnan Kuntahallitus. Kunnanlääkäri G. Radushnille. Kurnosowin kylän kylänvanhimman ilmotuksen johdosta 19 p:ltä marraskuuta pyydän Teitä K.H. matkustamaan Kurnosowiin ja tieteen sääntöjen mukaisesti peräänkatsomaan, että tämä tauti, kaikista merkeistä päättäen kurkkumätä, mitä pikemmin ehkäistäisiin. Sanotusta ilmotuksesta selville käy, että sairastumiskohtaukset ovat alkaneet Sharowin koulussa, johon pyydän huomiota kiinnittämään. 4 p. joulukuuta 1885. Esimiehen puolesta: S. Parkin".
"N:n Kihlakunnan 2:sen piirin H. Poliisipäällikölle. Kihlakunnan kuntahallituksen kirjelmän N:o 102 johdosta 4 p:ltä joulukuuta, jonka tähän myötäliitän, pyydän Teitä K. H. ryhtymään toimenpiteisiin Sharowin kylän koulun sulkemiseksi siksi, kunnes kurkkumädän raivoaminen lakkaa. 13 p. joulukuuta 1885. Kunnanlääkäri Radushni".
"N:n kihlakunnan 2:sen piirin Poliisipäällikkö. Sharowin kunnan koululle. Kunnan lääkäri G. Radushni on ilmottanut minulle 13 p:ltä joulukuuta tätä vuotta, että hän on havainnut Sharowin kylän lapsissa raivoavan tarttuvaa laatua olevaa kurkkumätää (tahi difteria, kuten kansan kesken sanotaan). Vaan että vältettäisiin tämän yhä suuremmassa määrin yltyvän taudin pahemmat seuraukset, olen minä, pitäen välttämättömänä ryhtyä lain määräämiin toimenpiteisiin mahdollisten sairastumistapausten varalta ja niiden ehkäisemiseksi, puolestani pakotettu nöyrimmästi kysymään: olisiko mahdollista päästää Sharowin kunnan koulun oppilaat lomalle siihen asti, kunnes mainittu raivoava tauti kokonaan lakkaa ja että muusta minulle ilmoitettaisiin vastaisten toimenpiteiden varalta. 2 p. tammikuuta 1886. Poliisipäällikkö Podprunin".
"H:n läänin kansakoulujen hallitukselle. Kansakoulujen H. Tarkastajalle. Sharowin koulun opettajan Fortjanskin tiedonanto. Täten on minulla kunnia ilmottaa Teidän Korkeajalosukuisuudellenne, että 2:sen piirin Poliisipäällikön kirjelmän johdosta N:o 1011 2 p:ltä tammikuuta on Sharowin kylässä ilmestynyt tarttuvatauti kurkkumätä, josta minulla on kunnia Teille tiedoksi antaa. 12 p. tammikuuta 1886. Opettaja Fortjanski".
"N:n Kihlakunnan 2:sen piirin H. Poliisipäällikölle. Sen johdosta, että kurkkumätä on lakannut raivoamasta jo kuukausi sitte, ei minulla väliaikaisesti suletun Sharowin kylän koulun uudelleen avaamista vastaan mitään sanottavaa ole, josta jo olen kahdesti kuntahallitukselle kirjottanut, vaan kirjotan nyt Teille ja pyydän nöyrimmästi, että vast'edes lähettäisitte paperinne kihlakunnan lääkärille, koska minulla on tarpeeksi työtä kunnan piirissä. Olen aamusta iltaan toimessa eikä minulla ole aikaa vastata kaikenmoisiin virastohoureisiinne. 26 p. tammikuuta. Kunnanlääkäri Radushni".
"2:sen piirin Poliisiviraston Piiripäällikölle. Raportti. Tämän kautta on minulla kunnia jättää Kunnanlääkäri Radushinin menettely H. Poliisipäällikön harkinnan alaiseksi lääkäri Radushnin syytteeseen vetämisestä semmoisten sopimattomien ja suuresti loukkaavien lauseiden käyttämisen johdosta virkakirjeissä, kuin esim. 'virkahoureisiinne' on. 8 p. helmikuuta 1886. Poliisipäällikkö Podprunin".
Yksityisessä kirjeessään kirjotti piiripäällikkö viimemainitulle m.m.: "Aleksei Manuilowitsh, palautan Teille raporttinne. Lopettakaa toki alituinen kinanne tohtori Radushnin kanssa. Moinen menettely on lievimmin sanoen sopimatonta poliisiviranomaiselle, jonka velvollisuutena on tahdin ja maltillisuuden noudattaminen. Mitä taas tulee Radushnin paperiin, niin ei siinä minun mielestäni mitään erityistä ole. Kurkkumädästä Sharowissa jo olen kuullut ja ensi opettajakokouksessa tulen minä vetämään esille opettaja Fortjanskin väärän menettelyn, sillä hänen syykseen katson yksistään koko tämän ikävän kirjevaihdon".
"H:n läänin kansakoulujen Tarkastaja, N:o 810. Sharowin koulun H. Opettajalle. Kirjelmänne johdosta 12 p:ltä tammikuuta tätä vuotta annan täten Teille tiedoksi, että opetus Teille uskotussa koulussa on viipymättä lakkautettava ja oppilaat lomalle päästettävä kurkkumädän enemmän raivoamisen ehkäisemiseksi. 22 p. helmikuuta 1886. Kansakoulujen Tarkastaja Shiletkin".
Kaikkien näiden todistuskappaleiden jälkeen, jotka koskevat kurkkumädän raivoamista Sharowin kylässä (paitsi tässä lueteltuja on niitä vielä kaksikymmentäkahdeksan), käy lukijalle selväksi monta seikkaa seuraavasta kuvauksesta, joka oli H:n Läänin-Lehden 36 n:ssa:
— — "puhuttuamme näin tavattoman suuresta lasten kuolevaisuudesta, siirrymme nyt paljoa iloisempaan asiaan. Eilen toimitettiin p. Mikael Arhistratigin kirkossa tunnetun paperitehtailija M:n tyttären ja perinnöllisen kunniaporvari K:n juhlallinen vihkiminen, jonka toimitti isä Kliopa Grosder yhdessä muiden tuomiokirkon pappien kanssa. Krasnoperowin kööri lauloi. Nuori pari säteili kauneutta ja nuoruutta. Puhutaan hra K:n saavan perintöä vähilleen miljoonan ja sitä paitsi Blagodushnin tilan hevossiitoslaitoksineen ja puutarhoineen, joissa kasvaa ananas-hedelmiä ja kukkivia palmuja, jotka vievät inehmon ajatukset kauas etelään. Nuori pari matkusti heti vihkimisen jälkeen ulkomaille."
Hyvä on olla paperitehtailijana.
NOPEAA APUA.
— Tie auki! Kylänvanhin ajaa kirjurin kanssa!
— Hauskoja pyhiä, Gerasim Alpatish! — huutaa väkijoukko kylänvanhimmalle. Anna Jumala, ettei mitään… että, tuota, ei teidän, Gerasim Alpatish, eikä meidän, vaan Jumalan mieliksi!
Hyvässä hiprakassa oleva kylänvanhin aikoo jotain sanoa, vaan ei voi. Hän viittilöi hämillään sormillaan, mulkoilee silmillään ja pullistaa pöhöttyneitä poskiaan kuin tahtoisi ottaa torvesta kimeimmän äänen. Kirjuri, pieni miehen tallukka, jolla on punainen nykerönenä ja päässä jockeylakki, pakottaa naamansa arvokkaan näköiseksi ja astuu väkijoukkoon.
— Kuka täällä on hukkunut? — kysyy hän. — Missä hukkunut on?
— Tämä samainen se on!
Pitkä, laiha ukko sinisessä paidassa ja nuorasta punotuissa töppösissä sekä kiireestä kantapäähän märkänä, sillä hänet on äsken vedetty vedestä ylös, istuu sääret ja kädet hajallaan rantalätäkössä, mulkoilee silmillään ja sopertaa:
— Kaikki suojeluspyhimykset… oikeauskoiset veljet… Rjäsanin läänistä, Saraiskin pitäjää… Kaksi poikaa oli… itse savensotkijana… Nyt se samainen mies sanoo seitsemän ruplaa, sanoo, saat… Susi sinut syököön…
— Mistä olet kotoisin? — kysyy kirjuri.
— Seitsemän ruplaa, sanoo… Susi sinut seitsemästä syököön…
— Tuolleen se purmentaa eikä itsekään tiedä, mitä mäihkii, — huutaa työnjohtaja Anisim vyötäreitä myöten märkänä ja touhuissaan äskeisen tapahtuman johdosta. — Anna kun minä selitän koko jutun Jegor Makaritsh! Älkäähän rähiskö siellä! Se oli sillä tavalla, että tämä tuli Kurnewista… Kuuletteko, olkaa ääneti! Niin, tämä tuli Kurnewista ja mikä häntä lie riivannutkin! Vesi oli eilen sateesta noussut kokonaisen kyynärän… Ja eihän sillä humalaisella ole järkeä muilta kysellä, vaan otti ja meni hyötähyvöisiään veteen, jalat luiskahti alta pois ja ala pyöriä kuin väkkärä. Huutaa kohti kulkkuaan ja kiljuu… No, siinä olin minä ja Santeri näkemässä… Mitäs tehdä? Heitä hiiteen se pelisi, sanon Santerille, miestä pelastamaan! Mitäs muuta kun veteen… Ja se pyörii ja pulajaa ja pyörii ja pahimpaan hätään me siihen tullaan… Santeri tarttuu paitaan, minä tukkaan. Väkeä lentää huutaen rannalle, kaikki muka henkeä pelastamaan. Ja kyllä siinä hiki heltisi, Jegor Makaritsh! Olla vielä minuttikaan, sinne sen olisi surmannut.
— Nimesi? — kysyy kirjuri hukkuneelta. Tämä mulkoilee tajuttomilla silmillään eikä virka mitään.
— Sen on äimistänyt, — selittää Anisim, eikä se kumma olekaan! Mene tiedä, suolet on vettä täynnä ja naama ihan sininen!
— Mies hoi! — huutaa kirjuri ja nujuuttaa hukkunutta harteista. —
Älyätkö vastata! Toljottaa vaan eikä vastaa! Hoi!
— Seitsemästäkö ruplasta? — möräjää hukkunut. — Jokos läksi seitsemästä… ei tule…
— Mitä ei tule?
Hukkunut ei vastaa, vaan vapisee, että hampaat kalajaa.
— Kun olisi antaa roppia? — arvelee Anisim.
— Roppia, matkii kirjuri. — Senkö roppia niitä hukkuneelle? Sitä pitää heiluttaa. Mitä siellä suut selällään seisotte? Ettekö älyä, että sitä olisi pitänyt aikoja sitte heiluttaa! On se väkeä, jumaliste! Joutukaa hakemaan kulia!
Muutamia miehiä lähtee noutamaan kulia. Kirjuri joutuu pyhän innostuksen valtoihin. Hän käärii hihat ylös, hieroskelee kupeitaan ja tekee jos jonkinmoisia liikkeitä, jotka todistavat, ettei hänessä ole alun ottajaa.
— Älkää tunkeilko, älkää tunkeilko, — hokee hän. — Joutavat pois! Onko menty hakemaan urjadnikkaa? Te, Gerasin Alpatitsh, — sanoo hän kylänvanhimmalle, — voisitte myöskin poistua. Näytte saaneen jo kyllänne ja tuossa tilassa olisi parasta pysyä kotona.
Kylänvanhin viittilöi sormillaan ja aikoo jotain sanoa, mutta kieli ei käänny suussa.
— Nostakaa mies siihen, — huutaa kirjuri, kun kuli on tuotu. —
Tarttukaa käsiin ja jalkoihin. Sillä tavalla. Nyt pankaa kulille.
— Laputa ja laula, — mörisee hukkunut vastustelematta ja aivan kuin huomaamatta, että häntä nostetaan kulille. — Jokos tuli seitsemästä…
— Älä ole milläsikään, — hokee hänelle kirjuri, — älä pelkää. Anna kun vähän heilutellaan sinua, niin voit hyvässä lykyssä virota tuntoihisi. Ei sitä ilman voi jättää. Antakaa pelin käydä! Herra hyvästi siunatkoon!
Kahdeksan vankkaa miestä, joukossa myöskin Anisim, tarttuu kulin kolkkiin ja alkaa heiluttaa. Alussa käy heiluttaminen veltosti, aivan kuin miehet eivät luottaisi voimiinsa, mutta sitte kun he pääsevät puhtiinsa, ilmestyy heidän kasvoilleen jotain eläimellistä ja he heiluttavat ahneesti, vimmatusti. He ojentuvat suoriksi, nousevat varpailleen ja hypähtelevät. On kuin tahtoisivat he lennähtää ilmaan yhdessä heilutettavan kanssa.
— Yks, kaks, yks, kaks!
Heiluttajien ympärillä käpelehtelee kirjuri ja ponnistellen voimiensa takaa saadakseen hänkin kiinni kulista huutaa ääni käheänä:
— Lujemmin! Yhtaikaa, tahdissa! Sillä tavalla!
Lyhyen hengähdyksen lomassa pistää kulista esiin takkuinen miehen pää ja kalpeat kasvot, joilla kuvastuu ällistys, kauhu ja ruumiillinen kipu, mutta samassa lentää taas kuli ilmaan, jytkähtää alas ja taas ylös. Katsojajoukosta kuuluu hyväksymishuutoja.
— Niin sen pitää käydä. Ei se ole leikintyö henkiin saaminen! Tokkos virkoo!
— Oikein, Jegor Makaritsh!
— Ei sitä nointuostaan lasketakaan. Kun jaloilleen pääsee ja järkiinsä tulee, niin ei muuta kun pane ämpäri viinaa!
— Älä nuolaise, ennen kuin tipahtaa! Katsokaapas pojat, kartanon rouva ajaa puukhollarin kanssa! Puukhollarilla on uusi lakki. On ne nuo hevosetkin herrasväkeä!
Väkijoukon luo pysähtyvät ajopelit, joissa istuu lihava, vanhahko naishenkilö kakkulat nenällä ja kirjava päivänvarjo kädessä. Selin häneen istuu ajopukilla ajajan vieressä puukhollari, nuori mies, päässä olkihattu. Rouvalla on pelästynyt katse.
— Mitä tämä on? — kysyy hän. — Mitä täällä tehdään?
— Hukkunutta heilutetaan henkiin! Hauskoja pyhiä rouva! Antakaa anteeksi, on vähän ryypätty, kun nähkääs asia sietää — koko kylän läpi on jumalankuvia kuleteltu!
— Herranen aika! — parahtaa rouva. — Hukkunutta heiluttavat! Mitä ihmeitä, Etienne? — päivittelee hän puukhollarille. — Menkää herran nimessä sanomaan, että sitä ei saa tehdä! Ne tappavat hänet! Heiluttaminen on ennakkoluulo! Pitää hieroa ja saada aikaan keinotekoinen hengitys. Menkää, pyydän!
Etienne hypähtää pukilta alas ja lähenee heiluttajia. Hänen katseensa on ankara.
— Mitäs te teette? — kiljasee hän vihaisesti. — Onko tämä laitaa, että tuolla tavoin heilutetaan?
— Mitenkäs sitä muuten? — kysyy kirjuri. — Sehän on hukkunut!
— Mitä sitte, jos on hukkunut? Hukkumisesta pyörtyneitä ei saa heiluttaa, vaan hieroa. Kaikissa almanakoissa neuvotaan siten. Antakaa olla heiluttamisen! Kuuletteko tahi paikalla tehdään protokolla! Juovat, heittiöt, itsensä täyteen ja sitte miestä heiluttamaan! Rentut!
Kirjuri kohottelee hämillään olkapäitään ja poistuu syrjemmä. Heiluttajat laskevat kulin maahan ja katsovat ihmeissään vuoroon rouvaan, vuoroin Etienneen. Hukkunut retkottaa jo silmät kiinni ja hengittää raskaasti.
— Juopot! — ärjäsee taas Etienne.
— Rakas ihminen! — sanoo Anisim hengästyneenä ja painaen kättään sydämmelleen. — Stepan Iwanits, miksi moititte? Juoppo juo läämältään, mutta me vain vähän pyhän kunniaksi… jumalankuviakin kanneltiin. Ei suinkaan me, herra nähköön, sikoja olla, ettei ymmärrettäisi.
— Heiluttaa ei saa! Pitää hieroa! Riisukaa vaatteet pois ja ruvetkaa hieromaan!
— Hoi, pojat, hieromaan!
Hukkunut riisutaan ja hieronta alkaa Etiennen johdolla.
— Etienne! — voihkii rouva. — Kuulkaa, tulkaa tänne! Tiedättekö, miten keinotekoinen hengitys saadaan aikaan? Pitää käännellä kupeelta toiselle ja painaa rintaa ja vatsaa. Eikö niillä olisi siellä konjakkia saapuvilla, jos ei, niin kelpaa viinakin.
— Pyöritelkää kupeelta toiselle! — komentaa Etienne. — Painelkaa vatsaa, mutta keveästi! Noutakaa viinaa!
Kirjuri, joka tulisen touhunsa sammuttua tuntee itsensä noloksi, käy myöskin hieromaan.
— Tästä ei tule ei niin mitään, — huokailee hän. — Nahka ketetään mieheltä eikä mitään muuta. Toista olisi, kun saisi vielä heiluttaa.
— Etienne! — voihkaa rouva. — Tulkaa tänne! Antakaa hänen haistella höyhenen käryä ja kutkutelkaa… Käskekää kutkuttelemaan joutuin taivaan nimessä!
Kuluu kymmenisen minuttia. Rouva katselee väkijoukkoon ja näkee sen keskeltä kovaa liikettä. Sieltä kuuluu touhuavien miesten puhketta ja Etiennen ja kirjurin komennuksia. Haisee poltetun höyhenen käry ja väkiviina. Kuluu vielä kymmenisen minuuttia, mutta työ vain jatkuu. Viimein väkijoukko alkaa haihtua ja sieltä astuu esiin hiestä punottava Etienne, jonka jälestä astuu Anisim.
— Olisi pitänyt hieroa alun pitäen, sanoo Etienne. — Minkä sille nyt enää mahtaa!
— Ei kerrassaan mitään, Stepan Iwanitsh, — huoahtaa Anisim. —
Myöhään alettiin.
— Miten on? — kysyy rouva. — Elääkö?
— Ei, kuoli, rauha hänen tomulleen! — huokasee Anisim silmiään ristien.
— Silloin kun se vedestä vedettiin, se vielä liikahteli ja silmiään aukoi, mutta nyt sen jäykisti lopulleen.
— Oi, kuinka on sääli!
— Se oli hänelle sallittu, ettei saanut maalla kuolla, vaan veteen piti henkensä heittää. Juomarahaa olisi teidän armoltanne tuleva!
Etienne hypähtää kärryille ja ajaja, vilkaistuaan väkijoukkoon, joka hajaantuu ruumiin ympäriltä, sivaltaa hevosia. Kärryt vierivät pois.
HERMOSTUNUT.
Arkkitehti Dmitri Osipowitsh Waksin palasi kaupungista huvilaansa mielessä tuore vaikutus äskeisestä spiritistisestä istunnosta. Riisuuduttuaan ja yksinäiseen vuoteeseen käytyään (rouva Waksin oli kylässä), rupesi Waksin tahtomattaan mietiskelemään sitä, mitä hän oli vast'ikään kuullut ja nähnyt. Istuntoa ei oikeastaan oltu pidettykään, mutta koko ilta oli kulunut kaameissa keskusteluissa. Eräs neiti oli hyötähyväsiään alkanut puhella ajatusten arvaamisesta. Tästä keskusteluaiheesta oli huomaamatta soluttu henkiin, hengistä näkyihin, näyistä elävältä haudattuihin… Eräs herrasmies oli lukenut pöyristyttävän kertomuksen ruumiista, joka oli pyörähtänyt arkussaan. Itse Waksin oli pyytänyt teevadin ja näyttänyt neidille, miten pitää puhutella henkiä. Muun muassa oli hän kutsunut esiin setänsä Klawdi Mironowitshin ja kysynyt tältä ajatuksissaan: "eikö minun olisi aika siirtää talo vaimon nimelle?" — johon setä oli vastannut: "oikeaan aikaan on kaikki hyvin".
"Paljon salaperäistä ja… kauheaa on luonnossa" — mietti Waksin sukeltaessaan peitteen alle. — "Eivätkä ne kuolleet ole kammottavia, vaan itse tietämättömyys"…
Kello löi yksi. Waksin kääntyi toiselle kupeelleen ja vilkasi peitteen pieluksen alta jumalankuva-lampun siniseen valoon. Tuli lekkui raukeasti ja hädintuskin valasi pyhimyskuva-kaapin ja setä Klaudi Mironowitshin muotokuvan, joka riippui vastapäätä sänkyä.
"Mitähän jos hämärästä yhtäkkiä ilmestyisi sedän haamu?" — välähti
Waksinin päähän.
— "Ei, se on mahdotonta!"
Näyt ovat ennakkoluuloa, kehittymättömän järjen hedelmä, mutta siitä huolimatta painautui Waksin peitteen alle umpikorviin ja sulki tiukasti silmänsä. Hänen mieleensä muistui nyt arkussaan käännähtänyt ruumis, ja kuvastui hänen anoppivainajansa, erään hirttäytyneen toverin ja muutaman hukkuneen tytön kuvat… Waksin alkoi hätistellä ajatuksistaan näitä synkkiä kuvia, mutta kuta innokkaammin hän hätisteli, sitä selvemmiksi kirkastuivat kuvat. Hänen tuli kaamea olla.
"Lempo vieköön… Pelottaa kuin pientä lasta. Tyhmyyttä!"
Tik-tak-tik-tak naksutteli kello seinän takana. Kyläkirkosta kuului vahdin kellon lyöntiä. Kello soi verkkaan, valittavasti ja sydäntäsärkevästi. Waksinin niskaa ja selkäpiitä raapi kylmät väreet. Hänestä tuntui, että hänen päänsä päällä joku huokuu raskaasti, aivan kuin setä olisi laskeutunut puitteista ja kumartunut veljenpojan päänpohjiin… Waksinin tuli sietämättömän kaamea olla. Hän kiristeli kauhusta hampaitaan ja pidätti hengitystään. Vaan viimein, kun muuan kovakuoriainen tulla hurahti ikkunasta sisään ja alkoi härhättää vuoteen ympärillä, ei hän enää jaksanut kestää, vaan tempasi vimmatusti kellon soittimesta.
— Dmitri Osipowits, was wollen sie? — kuului hetken perästä oven takaa kotiopettajattaren ääni.
— Aa, tekö se olettekin, Rosalia Karlowna? — virkkoi Waksin ilostuneena. — Miksi te nyt suotta vaivaamaan itseänne, olisihan Gawrilakin…
— Gawrilan te laskitte kaupungille ja Glafira läksi illalla jonnekin… Ei ole ketään kotona… Was wollen sie doch?
— Minä tuota ajattelin vain sanoa… Tuota… Olkaa hyvä ja astukaa vain sisään! Täällähän on pimeä…
Makuuhuoneeseen astui täyteläinen, punaposkinen Rosalia Karlowna ja jäi odottavaan asentoon.
— Painakaa puuta… Asia on nähkääs sitä laatua… — "Mitä kummaa häneltä kysyisi?" — ajatteli Waksin vilkaisten sedän muotokuvaan ja tuntien, että hänen mielensä tyyntymistään tyyntyi. — Oikeastaan minua halutti kysyä teiltä seuraavaa… Kun palvelija lähtee huomenna kaupungille, niin muistakaa hänelle sanoa… että… tuota… tuota… toisi paperossihylssyjä. Käykäähän istumaan.
— Hylssyjä? Hyvä on. Was wollen sie noch?
— Ich will… En minä mitään will. Käykää nyt istumaan. Minä vielä tässä vähän ajattelen.
— Nuoren naisen ei sovi olla miehen huoneessa. Huomaan, että te, Dmitri Osipitsh, olette vekkuli, ilveilijä… Kyllä minä ymmärrän. Ei hylssyjen tähden ketään… Kyllä minä ymmärrän…
Rosalia käännähti ja läksi pois. Waksin, joka oli hieman rauhoittunut keskustelusta hänen kanssaan, veti arkuuttaan häveten peitteen korvilleen ja sulki silmänsä. Kymmenen minuutin ajan hän tuli toimeen jotakuinkin siedettävästä, mutta sitte tuli hänen päähänsä sama mylläkkä. Hän sylkäsi, kopeloi tulitikkuja ja silmiään aukasematta sytytti kynttelin. Mutta valokaan ei auttanut. Waksinin säikähtynyt mielikuvitus oli näkevinään, että joku kurkisteli nurkasta ja sedän silmät liikkuivat.
— Täytyy soittaa uudelleen, lempo vieköön, päätti hän. — Sanon hänelle, että olen sairas ja pyydän jotain lääkettä.
Waksin soitti. Vastausta ei kuulunut. Hän soitti vielä kerran ja aivan kuin vastaukseksi hänen soittoonsa kuului kirkkotapulista kellonääni. Kauhu valtasi hänet ja jääkylmänä juoksi hän pää kolmantena jalkana ulos makuuhuoneesta ja silmiään ristien ja arkuuttaan soimaten lensi paljain jaloin ja aluspukimissa kotiopettajattaren huoneen ovelle.
— Rosalia Karlowna! — alkoi hän vapisevin äänin ja oveen koputtaen.
— Rosalia Karlowna! Nukutteko te? Minä… tuota… olen sairas.
Olisiko teillä lääkettä?…
Vastausta ei kuulunut. Syvä hiljaisuus vallitsi ympärillä.
— Olkaa niin hyvä… ymmärrättekö? Mitä se semmoinen pikkumaisuus toimittaa. Teidän ijässänne…
— Minä sanon teidän rouvallenne… Ei anna rauhaa kunnialliselle tytölle. Kun minä asuin parooni Anzigin luona ja parooni aikoi tulla hakemaan tikkuja minun huoneestani, minä ymmärsin, ymmärsin, mitä tikkuja ja sanoin paroonittarelle…
— Senkö lempoa minulla on tekemistä teidän kunniallisuutenne kanssa!
Minä olen sairas ja pyydän lääkettä. Ymmärrättekö, olen sairas?
— Teidän rouvanne on hyvä ja jalo nainen ja teidän pitää häntä rakastaa! En tahdo tulla hänen vihollisekseen.
— Te olette pässinpää, ymmärrättekö, pässinpää!
Waksin nojautui pihtipieltä vasten, pani kätensä ristiin rinnoilleen ja rupesi odottamaan, että kauhu hänestä haihtuisi. Hänellä ei ollut voimaa mennä huoneeseen, jossa tuikki lamppu ja setäukko katseli seinältä ja kotiopettajattaren ovenpielessä seisominen pelkissä alusvaatteissa oli kaikin puolin sopimatonta. Mitä tehdä? Kello löi kaksi, vaan kauhuntunne ei ollut kadonnut eikä edes vähentynytkään. Käytävässä oli pimeä ja joka nurkasta kurkisteli jotain. Waksin kääntyi kasvoin pihtipieleen, mutta samassa hänestä tuntui, että joku hiljaa kiskasi häntä takaa paidasta ja koski olkapäästä…
— Saakeli soikoon! Rosalia Karlowna!
Vastausta ei kuulunut. Waksin aukasi epäröiden oven ja tirkisti huoneeseen. Siveä saksatar nukkui rauhallisesti. Pieni yölamppu valaisi hänen täyteläisen, terveyttä uhkuvan ruumiinsa ääriviivoja. Waksin astui huoneeseen ja istui juurikorille, joka oli ovipielessä. Nukkuvan, mutta elävän olennon läsnäollessa hänen oli paljoa helpompi olla.
"Maatkoon, nappulasaksa", — ajatteli hän. — "Istunpahan tässä, kunnes päivä alkaa valeta ja lähden sitte pois. Nyt valkeneekin aamu aikaseen"…
Aamun valkenemista odotellessaan painautui Waksin korille, pani kätensä päänsä alle ja vaipui mietteisiin…
"Kyllä ovat ne hermot ihmisessä aika laitos. Vaikka on sivistynyt ja ajatteleva, mutta kuitenkin… Hävettää ihan".
Kuunnellessaan Rosalia Karlowan hiljaista, tasaista hengitystä Waksin rauhottui kohta täydellisesti.
Kuuden aikaan aamulla saapui Waksinin rouva kylästä, ja kun hän ei tavannut miestään makuukamarista, meni hän opettajattarelta pyytämään pientä rahaa maksaakseen ajurin. Saksattaren huoneeseen astuttuaan häntä kohtasi näytelmä: sängyssä nukkui kuumuuden tähden aivan kelteisillään Rosalia Karlowna ja sylen päässä hänestä juurikorilla kuorsasi hänen miehensä käppyrässä vanhurskaan unta avojaloin ja pelkissä alusvaatteissaan. Mitä rouva sitte sanoi ja miltä näytti miehen naama, kun hän heräsi, sen jätän muiden kuviteltavaksi. Minä lasken voimattomana aseeni.
KÄRÄJIIN MENOSSA.
— Tuo on pahan merkki, — sanoi kyytimies minulle, osottaen piiskanvarrella jänikseen, joka puikki tien poikki editsemme.
Tiesin ilman jänistäkin, että tulevaisuuteni oli mennyttä kalua. Olin matkalla S:n piirioikeuteen, jossa minun tuli istua syytettyjen penkillä kaksinnaimisesta.
Sää oli vallan kauhea. Päästyäni viimein yönsuussa majataloon olin sen näköinen, kuin olisi minua pyöritelty lumessa, huudeltu avannossa ja sitte piesty puolikuolleeksi. Minut otti vastaan siniraitaisiin alushousuihin puettu majatalon hoitaja. Hän oli kaljupäinen, unenpöpperössä, mutta viikset olivat harvinaisen tuuheat ja ne näyttivät kasvaneen suoraan sieramista siten estäen pääsemästä niihin mitään hajua, jota täällä tuntui olevan yllinkyllin. Avattuaan minulle erään huoneen oven osotti hän mitään virkkamatta kyynäspäällään sijaa, jossa saisin levätä. Vastaan tulvi väkevä happamen, kirjelakan ja tapettujen luteiden haju. Läkkipeltinen lamppu, joka paloi pöydällä ja loi valoa huoneen paljaille seinähirsille, savusi kuin tervaspäre.
— Ompa täällä katkua, herraseni! — sanoin astuessani huoneeseen.
Hoitaja veti ilmaa sisäänsä ja pudisti epäillen päätään.
— Tavallinen haju, — virkkoi hän.
— Pakkasesta tullen tuntunee vain oudolta. Kyytimiehet nukkuvat hevosiensa luona ja herrasväki ei haise…
Laitoin hoitajan pois ja aloin tarkastaa asuntoani. Sohva, jolla minun tuli unta ottaa, oli leveä kuin kahden maattava sänky, päällystetty vahakankaalla ja kylmä kuin jääkilikka. Paitsi sohvaa oli huoneessa vielä suuri rautauuni, mainittu pöytä lamppuineen, pari huovikkaita, matkalaukku ja kehysaidake yhdessä nurkassa. Sen takana nukkui joku. Laitoin vuoteeni ja aloin riisuutua. Nenäni tottui vähitellen hajuun. Riisuttuani nutun, housut ja kengät, aloin hyppiä ja teiskua uunin ympäri, viskelin koipiani, heiluttelin käsiäni… Temput lämmittivät minua perinpohjin… Nyt oli vain vetäydyttävä sohvalle pitkälleen ja nukuttava, mutta tässäpä tuli väliin pieni juttu. Katseeni sattumalta kohdistui kehysaidakkeeseen ja… voitteko arvata kauhuani! Sen takaa kurkisti minuun sievä naisen pää. Sillä oli mustat silmät, hiukset hajallaan ja poskilla veitikkamaiset hymykuopat. Hän siis nauroi! Hämmästyin hirveästi. Huomattuaan, että olin hänet nähnyt, pää myöskin hämmästyi ja samassa katosi. Hiljaa ja häpeissäni kuin piesty koira hiivin sohvalle ja vedin turkin korvilleni.
— Lempo olkoon! — ajattelin. — Hän siis näki minun tanssini! Hyi…
Miellyttävien kasvojen piirteet muistuivat mieleeni ja tahtomattani vaivuin haaveiluun… Kuvia toinen toistaan kauniimpia ja houkuttelevampia tungeskeli mielikuvituksessani ja aivan kuin rangaistukseksi syntisistä ajatuksistani tunsin äkkiä oikealla poskellani kovaa kipua. Tartuin poskeeni, mutta en saanut mitään käsiini. Samassa tunsin rutistuneen luteen hajua.
— Kyllä tämä on oikea lemmon pesä! — kuulin samassa naisäänen sanovan. — Kirotut luteet syövät ihan hengiltä!
Hm… Muistui mieleeni hyvä tapani pitää aina mukanani persialaista pulveria. Tuota pikaa kaivoin kapsäkistäni pulverilaatikon. Sitä oli vain annettava tuolle sievälle päälle ja — tuttavuus olisi valmis… Mutta miten tarjoisin?
— Tämä on kauheata!
— Kuulkaa, — sanoin niin makealla äänellä kuin voin, — mikäli käsitin viimeisen huudahtuksenne, teitä purevat luteet. Minulla on persialaista pulveria. Jos suvaitsette, niin…
— Oo, mainiota!
— Siinä tapauksessa viskaan turkin päälleni ja tulen tuomaan…
— Ei, ei… Antakaa kehyksen yli, tänne ei saa tulla!
— Tiedänhän sen itsekin, että kehyksen yli… Älkää pelätkö, en minä mikään rosvo ole.
— Kuka sen tietää kuleksivan…
— Hm… no vaikka kehyksen yli. Mitäs kummaa siinä olisi… varsinkin kun olen lääkäri, — valehtelin minä, sillä lääkäreillä, poliisipäälliköillä ja kähertäjillä on oikeus tunkeutua yksityiseen elämään.
— Ettekö vain valehtele, että olette lääkäri? Aivanko todella?
— Kunniasanan kautta. Suvaitsette siis, että tuon lutikanmyrkkyä?
— Ehkä, jos kerran lääkäri olette. Vaan älkää vaivatko itseänne. Minä voin lähettää mieheni hakemaan… Fedja! — sanoi mustatukka kokonaista oktaavia matalammalla äänellä. — Fedja! Etkö herää, aasi! Nouse ylös ja mene kehyksen taa… Lääkäri on niin ystävällinen, että tarjoo meille persialaista pulveria.
"Fedjan" läsnäolo oli minulle masentava uutinen. Olin kuin puulla päähän lyöty. Mieleni valtasi tunne, jota varmaankin tuntee pyssyn hana, kun se ei laukea. Minun oli niin paha olla, että kun Fedja tuli esille, olin vähällä kiljaista. Hän oli kookas, kuivettunut, viisissäkymmenissä oleva mies.
— Olette erittäin ystävällinen, tohtori, — sanoi hän ottaen kädestäni laatikon ja kadoten kehyksen taa. — Kiitos! Teidätkin taisi tavata lumipyry?
— Niin teki! — murahdin minä painautuen sohvalle ja vedin kiukustuneena turkin korvilleni. — Niin teki!!
— Vai niin! Sinotshka, nenälläsi livistää lude! Anna minä tapan…
— Tapa vain, — naurahti Sinotshka. — Etpäs saanutkaan kiinni!
Kenraali on olevinaan, muttei pidä puoliaan luteelle…
— Sinotshka, vieraan läsnäollessa… (huokaus). — Aina sinä vain… jumaliste…
— Siat, eivät anna nukkua! — ärhentelin minä suutuksissani.
Kohta vaikenivat puolisot. Sulin silmäni ja koetin pakottaa itseäni uneen. Kului puoli tuntia, kului kokonainen, vaan unta en saanut. Viimein alkoivat puolisotkin riidellä nahistaa.
— Ihme ja kumma, ettei persialainen pulverikaan auta! — ärisi Fedja. — Niitä on sen syöttiläitä kuin sumua! Tohtori! Sinotshka käski teiltä kysymään, miksi luteet haisevat niin ilettävälle?
Syntyi keskustelu. Puheltiin luteista, ilmoista, Venäjän talvesta ja lääketieteestä, josta minulla oli yhtä paljo tietoa kuin Fedjalla ja Sinotshkalla giraffin metsästyksestä. Sitte puheltiin Edisonista.
— Älä sinä, Sinotshka, yhtään kainostele. Onhan hän tohtori! — kuulin keskustelun päätyttyä heidän supattelevan. — Kysy vain kursailematta. Sherwentsow ei osannut auttaa, mutta tämä ehkä tekee sen…
— Kysy itse! — supatti Sinotshka.
— Tohtori, — kysyi sitte Fedja, — miksi vaimoltani aina ahdistaa rintaa? Rykii ja röhisee toisinaan ihan tikahtuakseen…
— Siitä olisi pitkältä selittämistä. Ei sitä noin tuostaan… — koetin estellä joutumastani kiinni valheesta.
— Mitä sitte, jos on pitkältä? On tässä aikaa eikä toisekseen nukkumisestakaan tule mitään. Tutkikaapa, veikkoseni, tosiaankin. Nähkääs, tähän asti on häntä hoitanut Sherwentsow. Se on hyvä mies, mutta en minä siihen oikein luota. Näen, ettei teitä haluta, vaan tehkää kuitenkin mielikseni! Sillä aikaa kun te tutkitte, menen minä käskemään, että panisivat teekeittiön kiehumaan.
Fedja työnsi tohvelit jalkaansa ja läksi. Menin kehysaidakkeen taa. Sinotshka istui leveän sohvan laidalla tyynyjen välissä ja piteli toisella kädellään kiinni pitsikauluksestaan.
— Näyttäkää kieli! — aloin minä istuutuen hänen eteensä ja kulmiani rypistellen.
Hän näytti kielensä ja naurahti. Se oli yhtä punanen kuin muillakin ihmisillä. Sitte aloin etsiä valtasuonta.
— Hm — murahdin minä, vaikka en sitä löytänytkään.
En muista, mitä kysymyksiä vielä tein, mutta tutkimusteni lopulla olin niin hölmistynyt, etten enää osannut virkkaa mitään.
Viimein istuin Fedjan ja Sinotshkan seurassa teetä juoden ja koetin hikoilla kokoon reseptiä, jonka sitte laadinkin kaikkien lääketieteen sääntöjen mukaisesti näin:
Rp: Sic transit 0,05 Gloria mundi l,00 Aque destillatae 0,1 Kahden tunnin kuluttua ruokalusikallinen. Rva Sjelowalle. T:ri Saitsew.
Kun aamulla otin hyvästejä ainiaaksi näiltä uusilta tuttaviltani, piti Fedja kiinni nuttuni napista ja sanoi kultakolikkoa tarjoten:
— Teidän pitää ottaa! Olen tottunut maksamaan kelpo avusta. Te olette saaneet lukea ja työskennellä. Tietonne maksavat teille verisiä hikihelmiä!! Kyllä minä ymmärrän!
Ei auttanut muuta kuin ottaa.
Näin vietin yöni yleisin piirtein kuvaten. En käy kertomaan tunteitani, kun minut sitte osotettiin syytettyjen penkille. Sanon vain, että kalpenin ja ällistyin, kun näin tuhansien silmien tähtäilevän minuun ja että pidin itseäni menneenä miehenä, kun näin valamiesten juhlallisen vakavat naamat. Mutta ei riitä sanat kuvaamaan kauhistustani, ettekä te kykene sitä käsittämään, kun nostettuani silmäni ylös, näin punasella veralla peitetyn oikeuspöydän takana prokuraattorin paikalla — Fedjan! Hän näytti jotain kirjottavan. Katsoessani häneen muistui mieleeni luteet, Sinotshka, taudin tutkiminen ja tunsin kuin olisi kaikki pohjoisnavan kylmä raadellut selkäpiitäni. Päätettyään kirjotuksensa katsahti hän minuun. Alussa hän ei minua tuntenut, mutta sitte hänen silmäteränsä laajenivat, alaleuka arveluttavasti tutisi, kädet vapisivat. Vakavasti nousi hän seisaalleen ja hänen katseensa muuttui yhä murheellisemmaksi. Minäkin vaistomaisesti nousin pystyyn…
— Syytetty, sanokaa nimenne ja kotipaikkanne oikeudelle j.n.e., — alotti tuomari.
Prokuraattori kävi istumaan ja joi lasin täyden vettä. Kylmää hikeä herneili hänen otsallaan.
— Nyt se löyly alkaa! — ajattelin. — Loppu tuli!
Kaikesta päättäen näytti prokuraattori aikovan panna minut uuteen syytteeseen.
Mutta täytyy jo lopettaa. Kirjotan tätä käräjätalossa päivällisloman aikana. Kohta alkaa prokuraattori puheensa. Mitenkähän käynee?
MOKOMAA VÄKEÄ!
— Stop tykkönään, en tilkkaakaan enää juo tästä lähtien! Ei, vaikka mikä! On jo aika tulla järkiinsä. Työtä täytyy tehdä lujasti ja ahertaa. Jos kerran palkkaa himoitset, niin tee työtä rehellisesti, uutterasti ja omantunnon mukaisesti lepoa ja untakin halveksien. Renttuileminen pois! Ilmaiseksi olet rahoja ansainnut, vaan se ei ole hyvin, ei totisesti ole hyvin…
Luettuaan itselleen vielä jonkun aikaa tällaista lakia alkaa ylikonduktööri Podtjagin tuntea vastustamatonta työ-intoa. Vaikka kello käy jo kolmatta yöllä, herättää hän alikonduktöörit ja menee niiden kanssa vaunuihin tarkastamaan lippuja.
— Liput, olkaa hyvä! — komentaa hän iloisesti saksiaan naksutellen.
Uniset ihmiset liikahtelevat vaunun hämärässä, pudistelevat päätään ja ojentavat lippunsa.
— Näyttäkää liput! — sanoo hän eräälle toisen luokan matkustajalle, laihalle, luisevalle miehelle, joka on kietoutunut turkkiin ja peitteeseen ja jonka ympärillä on tyynyjä läjittäin. — Lippunne!
Laiha mies ei vastaa. Hän vetelee sikeätä unta. Ylikonduktööri liikahuttaa häntä olkapäästä ja toistaa kärsimättömästi:
— Lippunne!
Matkustaja liikahtaa, avaa silmänsä ja tuijottaa kauhistuneena
Podtjaginiin.
— Mitä? Kuka? Häh?
— Puhuttelen teitä ihmisellisesti: näyttäkää lippunne! Olkaa hyvä!
— Herra siunatkoon! — voihkaa laiha mies surkein naamoin. — Herra hyvästi varjelkoon! Minua vaivaa leini, kolmeen yöhön en ole nukkunut, vartavasten otin morfinia, että saisin unta, vaan te siinä lippuinenne… Tämähän on raakaa, epä-inhimillistä! Jos tietäisitte mikä tuska minun on saada unta, niin ette häiritseisi minua mokoman tähden. Sydämetöntä, järjetöntä! Ja senkö tarvis sitä lippua nyt tuli! Typerää!
Podtjagin ajattelee, loukkautuako vai ei ja lopulta päättää loukkautua.
— Älkää kiljuko täällä! Ei tämä ole kapakka! — sanoo hän.
— Kapakassa ovat ihmiset toki armeliaampia — rykii matkustaja. — Ota nyt ja koeta nukahtaa uudestaan! Vaan kummallisinta on se, että olen matkustellut ulkomaat ristiinrastiin, vaan ei kukaan ole tullut lippua kyselemään, mutta täällä muuna työnään ihan kuin lempo käsipuolista kulettelisi.
— No, matkustakaa sitte ulkomaille, kun siellä on niin hyvä olla.
— Hyi, häpeä, herraseni! Eikö se jo riitä, että täällä tapetaan matkustajat häkään, huonoon ilmaan ja vetoon, vaan tahdotaanko, hiisi vieköön, vielä viimeistää muodollisuuksilla. Lippu muka pitää näyttää! Sepä vasta on intoa! Jos vielä se pitäisi näyttää tarkastuksen vuoksi, niin tekisihän sen, vaan kun puoli junaa kulkee lipuitta!
— Kuulkaapas, herra! — sävähtää Podtjagin. — Ellette te lakkaa kiljumasta ja häiritsemästä yleisöä, niin olen minä pakotettu poistamaan teidät junasta ensi asemalla ja teettämään pöytäkirjan tästä tapauksesta.
— Hävytöntä! — kuuluu yleisöstä. — Antakaa sairaan olla rauhassa!
Säälikää toki!
— Itsehän he riitelevät, — arastelee Podtjagin. — Olkoon, en tahdo lippua. Olipa miten hyvänsä, mutta tiedättehän te itsekin, että virkani vaatii sitä… Ellei virka vaatisi, niin olisi toinen juttu… Saatte kysyä vaikka asemapäälliköltä ja kysykää keneltä tahansa…
Podtjagin kohauttaa olkapäitään ja poistuu sairaan luota. Alussa hän tuntee itsensä loukkaantuneeksi, mutta kulettuaan parin kolmen vaunun läpi alkaa hän tuntea ylikonduktöörin rinnassaan levottomuuden oireita, jotka ovat omantunnon soimauksen sukua.
"Eihän sitä sairasta olisi tosiaankaan tarvinnut herättää", — ajattelee hän. — "Mutta ei se minun syyni ole… Luulevat, että minä yltäkylläisyydestä ja muun työn puutteesta puuhailen, vaan eivät näe, että virkavelvollisuus vaatii sitä. Elleivät usko, niin tuon heille asemapäällikön."
Asema. Juna seisoo viisi minuuttia. Vähää ennen kolmatta soittoa saapuu mainittuun toisen luokan vaunuun Podtjagin. Hänen jälestään tulee punalakkinen asemapäällikkö.
— Se oli tämä herra, — alkaa Podtjagin. — He sanoivat, ettei minulla ole täyttä oikeutta pyytää heiltä lippua ja… ja loukkautuvat. Pyydän teitä, herra asemapäällikkö, selittämään heille, vaadinko minä lippua viran puolesta tai turhanpäiten. Herra, — sanoo Podtjagin laihalle matkustajalle. — Herra hoi! Kysykää nyt asemapäälliköltä, ellette minua usko.
Sairas vavahtaa kuin isketty, avaa silmänsä ja surkeasti vääristynein kasvoin retkahtaa sohvan selkämää vasten.
— Taivasten tekijä! Otin vartavasten toisen pulverin ja parhaiksi pääsin nukuksiin, kun se on taas… taas siinä! Minä rukoilen, säälikää minua ja armahtakaa!
— Te voitte nyt puhua herra asemapäällikölle. Onko minulla täysi oikeus pyytää lippua vai ei?
— Tämä on kauheaa! Ottakaa lippunne, tässä on, ottakaa, ottakaa! Ostan vielä viisi lippua lisää, kunhan vaan annatte minun kuolla rauhassa. Ettekö koskaan ole itse olleet sairas? Voi tunnottomia ihmisiä!
— Tuo on suorastaan raakaa ivaa! — vihottelee eräs sotilaspukuinen herra. — Muuksi en voi katsoa moista tunkeilemista.
— Antakaa hänen olla, — murahtaa asemapäällikkö ja nykäsee ylikonduktööriä hihasta.
Podtjagin viskoo olkapäitään ja poistuu verkkaan asemapäällikön jälestä.
"Ota sitte ja kelpaa niille! — murahtelee hän. — Juuri häntä varten kutsuin asemapäällikön, että käsittäisi, mistä on kysymys ja rauhottuisi, vaan jokos! Haukkumaan rupeaa!"
Toinen asema. Juna seisoo kymmenen minuuttia. Vähää ennen toista soittoa, kun Podtjagin seisoo puhvetissa ja juo seltterivettä, tulee hänen luokseen kaksi herrasmiestä, toinen insinööri, toinen upseerin puvussa.
— Kuulkaas, ylikonduktööri! — sanoo insinööri hänelle. — Teidän käytöksenne sairasta matkustajaa kohtaan on herättänyt inhoa kaikissa silminnäkijöissä. Minä olen insinööri Pusitski ja tämä… herra eversti. Jollette te tule pyytämään anteeksi matkustajalta, niin teemme me teistä valituksen liikennepäällikölle, joka on meidän hyvä tuttavamme.
— Hyvänen aika, minähän vain… te tuota… — koetti Podtjagin puolustaida.
— Emme huoli selityksistänne, mutta vastaamme, että jollette te pyydä anteeksi, niin me otamme matkustajan puolustettavaksemme.
— Olkoon menneeksi, minä… minä pyydän.
Mietittyään sanat, joilla pyytäisi anteeksi ja jotka tyydyttäisivät sairasta matkustajaa eivätkä alentaisi hänen omaa arvoaan, tulee Podtjagin vaunuun.
— Herra! — virkkaa hän sairaalle. — Kuulkaa herra!
Sairas vavahtaa ja kavahtaa ylös.
— Mitä?
— Minä tuota… että tuota… Älkää huoliko loukkaantua.
— Oooh… vettä! — läähättää sairas ja tarttuu sydämeensä. — Otin kolmannen morfinipulverin, nukahdin ja… taas! Hyvä Jumala, milloinka päättyy tämä kidutus?
— Tuota… antakaa anteeksi.
— Kuulkaa, jättäkää minut seuraavalle asemalle… En jaksa enää kärsiä… Minä… minä kuolen!
— Tämä on inhottavaa, konnamaista! — kuuluu yleisöstä! — Laputtakaa tiehenne täältä, ulos! Te saatte maksaa häpeämättömän raakuutenne! Ulos!
Podtjagin heiluttaa kättään, huokailee ja poistuu vaunusta. Hän menee palvelusmiehistön vaunuun, istuu uupuneena pöydän ääreen ja valittelee:
— Mokomaa väkeä! Koetelkaa kelvata sille! Palvele nyt sitte ja tee työtä ja uurasta. Väkisinkin sylkäsee kaikelle ja rupeaa juomaan. Kun ei tee mitään — ovat vihaisia, vaan jos tekee jotain — sittenkin vihottelevat… Täytyy juoda!
Podtjakin kiskoo yhteen vetoon puoliputelia viinaa eikä sen koommin enää ajattele uurastamista, velvollisuutta eikä rehellisyyttä.
HAUDALLA.
Eräänä kauniina aamuna haudattiin kolleginasessori Kiril Iwanowitsh Wawilonowia, joka oli kuollut kahteen meidän isänmaassamme hyvin levinneeseen tautiin: vaimon häjyyteen ja alkoholismiin. Kun hautajaissaatto läksi kirkolta hautausmaalle, otti eräs vainajan virkatovereista, muuan Poplawski, ajurin, jolla riensi ystävänsä Grigori Petrowitsh Sapoikinin luo. Nuoreksi mieheksi oli tämä jo verrattain populaari. Hän oli näet harvinaisen lahjakas puhuja, joka häissä, hautajaisissa y.m. juhlatilaisuuksissa valmistamatta lasketteli kuin aikamies. Ja hän voi pitää puheen milloin tahansa: unenpöpperössä, nälänkuoliaana, sikahumalassa ja kuumeen kourissa. Hän valoi vetenä sanoja ja hän puhui aina kauniisti ja niin kauan, että toisinaan, varsinkin kauppiaiden häissä, oli kutsuttava poliisi häntä asettamaan.
— Piti pistäytyä luoksesi, — sanoi Poplawski tavatessaan tämän kotona. — Pane heti paikalla päällesi ja joudu matkaan! Erästä meikäläistä hilataan juuri toiseen maailmaan ja haudalla pitää tietysti hyväisiksi puhe pitää… Sinussa on kaikki toivo. Jos olisi kuollut joku vähäpätöinen, niin emme olisi sinua vaivanneet, vaan tämä on sihteeri, kanslian pääpylväs melkein. Semmoisen pomon haudalla sietää vähän puhua.
— Vai sihteeri! — virkkoi Sapoikin haukotellen. — Sekö juoppo?
— Se sama. Bliniä saadaan, haukattavaa kaikellaista… ajuristasi maksetaan. Joudu veikkonen! Anna haudalla tulla kuin parhaan Ciceron suusta.
Sapoikin suostui mielellään. Hän karhisti tukkansa pörrölleen, rypisti naamansa totiseksi ja läksi.
— Minä tunsin sen sihteerin, — sanoi hän kärryihin istuutuen. —
Lurjus ja suuri sika!
— Ole, veikkonen, vainajista tuolla tavoin puhumatta!
— Tosiaankin — aut mortuis nihil bene — heittiö se sittenkin oli.
Vähän ajan kuluttua saavuttivat he saaton ja liittyivät siihen. Arkkua kannettiin niin hitaasti, että he ehtivät matkalla pistäytyä kolmisen kertaa ravintolassa ottamassa pienet tuikkarit vainajan muistoksi.
Hautausmaalla toimitettiin sielumessu. Anoppi, vaimo ja käly itkivät kovasti, kuten kaunis tapa vaatiikin. Huudahtipa vaimo arkkua hautaan laskettaessa: "päästäkää minutkin hautaan!", mutta sinne hän ei kuitenkaan mennyt luultavasti siitä syystä, että eläke muistui mieleen. Kun aika tuli, astui Sapoikin esiin, loi katseen saattoväkeen ja alkoi:
— Uskommeko, mitä näemme ja kuulemme? Eikö tämä hauta, nuo itkusta menehtyneet kasvot, kyyneleet ja valitukset ole vain kauheaa unta? Oo ei, ne eivät ole unta ja meidän näkömme ei meitä petä! Hän, jonka vielä äsken näimme keskuudessamme reippaana, nuorekkaan terveenä ja raittiina, joka vielä äsken meidän nähtemme väsymättömän mehiläisen tavoin kuletti mettään valtakunnallisen hyvän järjestyksen yhteiseen pesään, hän, joka… hän juuri on nyt tomuksi muuttunut. Synkkä kalma on niittänyt hänet meiltä pois juuri silloin, kun hän, huolimatta korkeasta ijästään, oli voimiensa parhaassa kukoistuksessa ja täynnä suuria toiveita. Tappio on korvaamaton! Kuka sen meille korvaa? Kunnon virkamiehiä on meillä paljo, mutta Prokofi Osipitsh oli laatuaan ainoa. Sisintä sydäntään myöten täytti hän aina ja rehellisesti velvollisuutensa, ei säästänyt voimiaan, yöt valvoi, oli vaatimaton, lahjomaton… Hän vihasi niitä, jotka yleisten etujen vahingoksi koettivat häntä lahjoa, jotka houkuttelevilla elämän mukavuuksilla koettivat järkyttää hänet pois velvollisuuden ja oikeuden tieltä. Me näimme, miten Prokofi Osipitsh auliisti jakeli pienen palkkansa köyhimpien toveriensa kesken ja kauniina todistuksena siitä näemme tässä hänen antimistaan eläneiden leskien ja orpojen kyyneleet, kuulemme heidän valituksensa. Uskollisena virkansa velvollisuuksille ja hyvien töittensä kaunistamana hän ei välittänyt elämän iloista eikä edes pyrkinyt avioliiton onnen osallisuuteen. Me tiedämme, että hän viimeiseen päiväänsä saakka pysyi naimattomana. Ken meistä voi astua hänen sijalleen hänen laisenaan toverina? Minä näen vieläkin hänen parrattomat kasvonsa, jotka meille sulaa hyvyyttä hymyilivät, kuulen vieläkin hänen pehmeän, ystävällisen äänensä soinnun. Rauha tomullesi, Prokofi Osipitsh! Nuku rauhassa, jalo, kunnon työmies…
Sapoikin yhä vain jatkoi, mutta kuulijat alkoivat keskenään suhkia. Puhe oli kaikkien mieleen, se sai monet kyyneltymään, mutta siinä oli paljo omituista. Ensiksikin oli käsittämätöntä, miksi puhuja nimitti vainajaa Prokofi Osipitshiksi, koska hänen nimensä oli Kiril Iwanowitsh. Toiseksi kaikki tiesivät, että vainaja oli koko ikänsä käynyt sotaa laillisen vaimonsa kanssa, joten häntä ei voinut sanoa naimattomaksi. Kolmanneksi hänellä oli ruskea, tuuhea parta, joka ei ikänään ollut veistä nähnyt ja sen tähden tuntui omituiselta, miksi puhuja sanoi vainajan kasvoja parrattomiksi. Kuulijat olivat ymmällä, katselivat toisiinsa ja kohauttelivat olkapäitään.
— Prokofi Osipitsh! — jatkoi puhuja haltioissaan hautaan katsoen. — Sinun kasvosi eivät olleet kauniit, päinvastoin rumat, sinä olit tuima ja ankara, mutta me tiesimme, että tämän näennäisen kuoren alla sykki lämmin ja rehellinen sydän…
Nyt alkoivat kuulijat nähdä jotain omituista itse puhujassakin. Hänen katseensa kiintyi yhteen kohtaan, hän muuttui levottomaksi ja itsekin kohotteli olkapäitään. Äkkiä hän vaikeni ja äimistyneenä katsoi Poplawskiin.
— Kuulehan, hän elää! — sanoi hän kauhusta vavisten.
— Kuka?
— Prokofi Osipitsh! Tuollahan hän seisoo hautapatsaan vieressä!
— Eihän se hän olekaan kuollut, vaan Kiril Iwanitsh!
— No mutta sinä sanoit, että teiltä kuoli sihteeri?
— Kiril Iwanitsh juuri olikin sihteeri, sinä, hölmö, olet sotkenut asian. Prokofi Osipitsh oli tosin ennen meillä sihteerinä, mutta hänet siirrettiin meiltä jo toissa vuonna uuteen virkaan.
— Lempo teistä tolkulle pääsköön!
— No mitä sinä pysähdyt? Jatka vain!
Sapoikin katsahti uudelleen hautaan ja alkoi jatkaa keskeytynyttä puhettaan. Erään hautapatsaan luona seisoi tosiaankin Prokofi Osipitsh, vanha sileänaamainen virkamies. Hän tuijotti puhujaan synkkänä kuin ukkospilvi.
— Senkö vimmattu sinut sillä tavoin opetti puhumaan! — nauroivat toverit hänelle haudalta poistuessaan.
— Hyvin tyhmästi, — murisi Prokofi Osipitsh puhujalle. — Teidän puheenne olisi kyllä mennyt mukiin vainajalle, mutta elävälle se oli sulaa pilaa! Voiko nyt sillä tavoin puhua? Lahjomaton, ainoa laatuaan… Elävästä ihmisestä sanottuna se on suorastaan pilantekoa! Ja kuka teitä, hyvä herra, käski lavertelemaan minun naamastani. Jos se on ruma, niin olkoon, mutta mitä varten sitä piti toitottaa koko maailman kuullen? Se on loukkaavaa!
SE El OLLUTKAAN HÄN.
— Kertokaapa jotain, Pjotr Iwanitsh! — pyysivät neidit.
Eversti kierrälti harmaita viiksiään, rykäsi ja alkoi:
— Se tapahtui v. 1843. Rykmenttimme majaili Tshenstohowin luona. Huomatkaa, hyvät naiset, että silloin oli ankara talvi, ei kulunut päivääkään, ettei joku vahtisotilas olisi palelluttanut nenäänsä tai ettei pyry olisi tukennut teitä. Pakkanen alkoi paukkua syyskuussa ja sitä kesti ihan huhtikuuhun asti. Siihen aikaan, pyydän saada huomauttaa, minä en näyttänyt näin vanhalta ja kuivettuneelta rangolta kuin nyt, vaan minä, hyvät neitoset, olin reilu poika, posket verevät, sanalla sanoen komea mieheksi… Kiekailin ja pöyhistelin kuin riikinkukko, annoin rahan huilata puoleen jos toiseenkin eikä yhdelläkään muulla luutnantilla ollut niin ihastuttavia viiksiä kuin minulla. Ei tarvinnut kuin iskeä silmää, kilauttaa kannuksilla ja pyöräyttää viiksiä, niin kopeinkin kaunotar lauhkeni lampaaksi. Olin hirveän naisiin menevä ja jos, hyvät neidot, rupeaisin luettelemaan tuttuja puolalais- ja juutalaistyttöjä, niin uskallanpa teille huomauttaa, ettei sitä lukua merkitsemään numerot riittäisi. Lisätkää vielä tähän, että olin rykmentin adjutantti, osasin mainiosti masurkkaa ja naimisissa äärettömän viehättävän kaunottaren kanssa. Rauha hänen tomulleen!
Adjutantin toimi vaati minua usein liikkumaan ympäri seutua. Milloin olin heinän tai kauran ostossa, milloin möin puolalaisille ja juutalaisille rykmentistä erotettuja hevosia, mutta useimmin, neitoseni, tein virkamatkoja mennäkseni vain tervehtimään puolattaria tai lyömään korttia jonkun rikkaan kauppiaan luo. Kerran yöllä joulupäivää vasten matkustin Shewelkin kylään virkatoimissa. Ilma, sen vakuutan teille, oli kauhea. Pakkanen paukkui ja äyski niin, että hevosetkin olivat tukehtua, minä ja kyytimieheni muutuimme puolessa tunnissa jääpuikoiksi. Pakkasen vielä kyllä voi kestää, mutta, ajatelkaas, että puolitiessä nousi äkkiä vimmattu pyry. Valkoiset ryöpyt ulvoivat ja piehtaroivat kuin paha jumalanpalveluksen edellä, myrsky voihki niinkuin siltä olisi vaimo ryöstetty, tie katosi umpeen…
— Herra luutnantti, olemme eksyneet tieltä, — sanoo kyytimies.
— Lempo vieköön! Mitä sinä sitte olet töllistellyt? Anna mennä suoraan, tottapahan aikaa myöten jollekin asunnolle tullaan!
No niin, sitte sitä ajettiin, ajettiin, kulettiin ja kierrettiin, kunnes puoliyön tienoossa hevosemme tupsahtivat muistaakseni kreivi Bajadlowskin talon porttia vasten. Puolalaiset ja juutalaiset ovat minusta sama kuin piparuutti ruuan päälle, mutta totta puhuen alempi puolalainen aatelisto on vierasvaraista väkeä ja tulisempaa naista ei ole kuin tämän kansan tyttäret… Meidät päästettiin sisään… Itse kreivi asui tällöin Parisissa ja meidät otti vastaan hänen voutinsa Kasimir Haptsinski. Eipä kulunut tuntiakaan, kun jo istuin voudin asunnossa, simanoin hänen vaimonsa kanssa, join ja löin korttia. Voitettuani jonkun verran ja juotuani hyvänlaisesti pyysin päästä levolle. Kun voudilla ei ollut tilaa omissa huoneissaan, vietiin minut erääseen huoneeseen kreivin puolelle.
— Pelkäättekö näkyjä? — kysyi vouti saatettuaan minut huoneeseen, jonka seinän takana oli suuri, kylmä sali.
— Onkos niitä sitten täällä? — kysyin kuullen, miten kumea kaiku salissa kertoi sanani.
— En tiedä, — naurahti hän, — mutta minusta tuntuu, että tämä on mitä otollisin paikka näyille ja pahoille hengille.
Olin pistänyt liiviini vahvanlaisesti, jonka vuoksi olin päissäni kuin neljäkymmentä tuhatta suutaria yhteensä, mutta täytyy tunnustaa, että äskeinen tieto sai minut kylmästä kouristumaan. Hiisi olkoon, ennen sata tsherkessiä kuin yksi näky! Mutta tyytyä täytyi, riisuuduin ja kävin levolle. Kynttelin valo tuskin riitti valostamaan seiniä, hyvät neitoset, ja niillä riippui esi-isien kuvia, toinen toistaan julmemman näköisiä, iänikuisia aseita, metsästystorvia ja muuta moskaa. Haudan hiljaisuus vallitsi, vierushuoneessa vain elämöi rottia ja huonekalut ruskivat kuivuuttaan. Ikkunan takana oli jotain hirmuista… Viima ulvoi kuolinvirttä, puut nääntyivät itkien ja valittain. Jokin lemmon kapine, arvattavasti paalu, jyskytti kiivaasti ikkunaan. Lisätkää tähän kaikkeen vielä, että pääni pyöri yhtenä hurinana ja pään kanssa koko maailma… Kun suljin silmäni, tuntui kuin sänkyni olisi kieppunut avaran salin ilmassa ja lasketellut kuperkeikkaa kilpaa henkien kanssa… Pelkoa poistaakseni sammutin ensi työkseni kynttelin, koska autio huone tulen valossa on kahta kaameampi kuin pimeässä.
Kolme neideistä, jotka kuuntelivat everstin kertomusta, hiihättivät tuolejaan lähemmä kertojaa ja katsoa nalittivat häneen silmää väräyttämättä.
— No niin, — jatkoi eversti, — yritykseni saada unta raukenivat turhiin. Milloin kummitteli rosvo ikkunassa, milloin olin kuulevinani supatusta, milloin taas tunsin jonkun koskettavan olkapäähäni ja yleensä kaikki oli yhtenä mylläkkänä, kuten tavallista, kun hermot ovat jännityksessä. Mutta, ajatelkaas hyvät neitoset, että keskellä tätä äänien ja näkyjen myllerrystä kuulen aivan selvään kopsetta, joka syntyi tohveleista. Kuuntelen henkihieverinä ja tiedättekö mitä? Kuulen jonkun lähenevän huoneeni ovea, rykäisevän ja avaavan sen…
— Ken siellä? — kysäsin päätäni nostaen.
— Minä se vain olen… älä pelkää! — vastaa naisen ääni.
Läksin ovelle. Kului tuokioinen ja minä tunnen, miten kaksi naiskättä pehmeät kuin haahkan untuvat laskeutuu olkapäilleni.
— Minä rakastan sinua… olet minulle elämääni kalliimpi, — sanoi naisen soinnukas ääni.
Tunsin kuumaa hengitystä poskellani… Unohtaen myrskyn, näyt ja maailman, otan häntä kiinni vyötäreiltä. Mikä vartalo! Semmoisia valmistaa luonto vain erityisestä tilauksesta kerran kymmeneen vuoteen. Solakka aivan kuin sorvattu, lämmin ja hento kun lapsen henkäys! En voinut pidättää itseäni, syleilin lujasti… Huulemme sulivat pitkään suuteloon ja vannon kautta kaikkien maailman naisten, että tuon suutelon muistan hautaani saakka.
Eversti vaikeni, joi puolen lasia vettä ja jatkoi sitte matalammalla äänellä:
— Kun seuraavana aamuna katselin ulos, näin pyryn yhä yltyneen. Mahdoton oli jatkaa matkaa. Koko päivän sain istua voudin luona, juoda ja peitoa korttia… Illalla menin taas autioon taloon, jossa täsmälleen sydänyöllä syleilin samaa vartaloa… Niin, neitoseni, ellei olisi tätä lemmenkohtausta ollut, olisin kuollut ikävästä.
Eversti huokasi ja nousi kävelemään pitkin lattiaa.
— No, — entä sitte? — kysyi eräs neideistä kalpeana uteliaisuudesta.
— Eipähän mitä… Seuraavana päivänä olin jo matkalla…
— No ken sitte oli se nainen? — kysyivät neidit ymmällä.
— Arvaahan sen!
— Se on mahdotonta…
— Se oli minun vaimoni!
Kaikki kolme naista ihan lekahtivat ja ällistyneinä tuijottivat everstiin.
— Mitä… mitenkä niin? — kysyivät he.
— Hyvänen aika, mitäs merkillistä siinä on, — sanoi eversti olkapäitään kohauttaen. — Olen kai minä selvästi kertonut. Minä matkustin Shewelkiin vaimoni kanssa… Hän nukkui viereisessä huoneessa… Selvä juttuhan se on!
— Mmm… — murisivat neidit tyytymättöminä. — Aloitte hyvin, mutta lopetitte tyhjällä… Vaimo… Höpsin köpsin, kaikkea muuta kuin hauskaa eikä ollenkaan sukkelaa…
— Hahhah! Siis teidän mielestänne sen ei olisi pitänyt olla laillinen vaimoni, vaan joku muu! Aijai, tyttöset, tyttöset! Jos te jo nyt noin ajattelette, niin miten sitte kun naimisiin joudutte!
Neidet joutuivat hämilleen eivätkä hiiskuneet mitään. He istuivat nenät kippurassa murjottaen ja alkoivat ääneen haukotella… Illallispöydässä eivät he syöneet mitään ja olivat ääneti.
— Ei, se oli hävytöntä! — sanoi viimein eräs heistä. — Miksi sitte kertoa ollenkaan, jos se niin päättyi? Jonninjoutava kertomus, hölynpölyä koko juttu!
— Alotitte niin lupaavasti ja sitte yht'äkkiä keskeytitte… — lisäsi toinen. — Pilantekoa eikä mitään muuta.
— No, no, no… minä vaan hieman kujeilin, — sanoi eversti. — Älkää suuttuko, neitoset, kujeilinhan minä vain… Se ei ollutkaan minun vaimoni, vaan voudin…
— Niinkö?!
Neitoset heti istuutuivat, heidän silmänsä säihkyivät. He siirtyivät everstin viereen ja täyttäen hänen lasinsa olivat hukuttaa hänet kysymyksillä… Ikävä katosi, katosi kohta illallinenkin, sillä neidit alkoivat syödä aika vauhtia.