PIENI EREHDYS.
Ilja Sergejewitsh Peplow ja hänen vaimonsa Kleopatra Petrowna seisoivat oven takana ja kuuntelivat korvat höröllään. Toisessa huoneessa piti tapahtuman rakkauden tunnustus heidän tyttärensä Natashan ja kansakoulunopettaja Shtshupkinin välillä.
— Hyvä tulee, kun hautuu! — supatti Peplow kärsimättömänä vavisten ja käsiään hieroskellen. — Pidä nyt, Petrowna, varasi! Kun ne vain alkavat puhella tunteista, niin heti paikalla tempaa jumalankuva nurkasta ja mennään siunaamaan… Jumalankuvan siunaus on pyhä ja luja… Silloin ei se pääse kiikistä, vaikka käräjiä kävisi!
Oven takana tapahtui seuraavaa:
— Älkää joutavia! — puheli Shtshupkin ja raapasi rikkitikulla tulen ruudukkaisista housuistaan. — En ollenkaan ole kirjottanut teille kirjeitä!
— Vai ette? Niinkuin en muka tuntisi käsialaanne! — nauraa hohotti neiti luon tuostakin peiliin vilkkuen. — Ensi kerrasta jo tunsin! Kummallista, vaikka te olette kaunokirjotuksen opettaja niin kuitenkin kirjotatte aika harakanvarpaita! Miten te muita opetatte kirjottamaan, kun itse niin söherrätte?
— Hm… se ei merkitse mitään. Kaunokirjotuksessa ei ole pääasiana käsiala, vaan että oppilaat pysyisivät aloillaan. Ketä viivottimella korvalle, ketä sormille… Käsiala ei merkitse kerrassaan mitään! Nekrasow esimerkiksi oli kirjailija, mutta hänen käsialaansa hävettää nähdä.
— Nekrasow oli toista, toista te… (huokaus). Minä menisin kovin mielelläni kirjailijalle. Semmoinen mies aina kirjottaisi muistovärssyjä.
— Osaan minäkin niitä kirjottaa, jos haluatte.
— Mistäs te osaisitte kirjottaa?
— Rakkaudesta… tunteista… teidän silmistänne… Ja kun lukisitte, niin ihastuisitte kyyneliin asti… Jospa tosiaankin kirjottaisin teille värssyjä, niin antaisitteko suudella kättänne?
— Ompahan tämä nyt kummaa! Pussatkaa vaikka paikalla!
Shtshupkin kimmahti ylös ja silmät ällistyksestä naljallaan kumartui suutelemaan tervasaippualle haisevaa kättä.
— Joutuin jumalankuva nurkasta! — ehätti Peplow muksauttaen vaimoaan kylkeen ja vaaleana mielenliikutuksesta nuttunsa nappia kiinni jouduttaen. — Mars, nyt mennään!
Tuokiotakaan viivyttelemättä kiskasi Peplow oven selälleen.
— Lapset… — sammalsi hän kädet siunaukseen kohotettuina ja silmiään itkuun pakottaen. — Herrapa teitä siunatkoon! Eläkää… hedelmöittykää… lisääntykää…
— Ja… minäkin siunaan, — tihersi äiti itkun seasta. — Olkaa onnelliset, lapsukaiset! Oo, te viette viette minun ainoan aarteeni! — sanoi hän Shtshupkinille. — Rakastakaa tytärtäni, hellikää häntä.
Kansakoulunopettajan suu lensi selälleen äimistyksestä ja pelosta. Vanhempien tulo oli niin odottamaton ja rohkea, ettei hän saanut halaistua sanaa suustaan.
"Jo pakanat yllättivät!" ajatteli hän kauhasta kohmettuen.
Ja tottelevasti kallisti hän päänsä ottamaan siunausta vastaan.
— Si… siunaan teitä, — jatkoi isäukko itkusta ulisevalla äänellä… — Natashenka, lapseni… polvistu hänen viereensä… Petrowna, jumalankuva tänne!…
Mutta samassa valtavanhin lakkasi itkemästä. Vaalean vihan leimaus välähti kasvoille.
— Pölkky! — ärjäsi hän vaimolleen. Tyhmä pässinpää! Onko tämä sinun mielestäsi jumalankuva?…
— Ah, voi, taivastentekijä!
Mitä oli tapahtunut? Kaunokirjotuksen opettaja oikasi arasti silmänsä ylös ja näki itsensä pelastetuksi. Äiti rukka oli hätäpäissään kiskonut seinältä jumalankuvan sijasta kirjailija Lashetshnikowin muotokuvan. Ukko Peplow ja hänen puolisonsa Kleopatra Petrowna seisoivat tämä muotokuva kädessä kuin pilvistä pyörähtäneet tietämättä, mitä tehdä, mitä virkkaa.
Kaunokirjotuksen opettaja käytti tilaisuutta hyväkseen ja laputti tiehensä.
TOIMEN MIEHIÄ.
(Kaksinäytöksinen mysteria)
Ensimäinen näytös.
Kaupungin valtuuston ylimääräinen istunto.
Kaupunginpää (maiskuttaen huulillaan ja korvallistaan vetelästi kaahnuttaen): — Tässä tapauksessa, hyvät herrat, eikö sopisi kuulla palomestari Semjon Wawilitshin mielipidettä, joka on asiaan perehtynyt? Selittäköön ensin, saammepahan sitte nähdä!
Palomestari: — Minä ymmärrän asian näin… (niistää nenäänsä). Kymmenen tuhatta, jotka ovat määrätyt palokuntaa varten, on ehkä suurikin summa, mutta… (raapii kaljua päätään) se on vain näennäistä. Tietysti näillä rahoilla saa vaikka kokonaisen palokunnan, mutta se on taas sitä maata. Nähkääs… Palotorni, jos kategoorisesti ajatellaan, ei kelpaa, se on pieni… Talot ovat korkeita (nostaa kätensä ylös), ne sullovat palotornin väliinsä ja siten ei näkisi tulipaloa, hyvä jos edes taivastakaan! Minä torun palokuntalaisia, mutta heidänkö se on syy, jollei näe. Sitte hevosten suhteessa ja tynnörien näkökannalta… (aukoo liiviään ja jatkaa puhettaan samaan nuottiin).
Valtuusmiehet (yksimielisesti): — Kustannusarvion yli lisättävä vielä kolme tuhatta!
Kaupunginpää tekee hetken pysähdyksen, kunnes eräs reportteri on saatettu istuntosalista pois.
Palomestari: — Se hyvä… Nyt kai te harkitsette, että palotorni korotettaisiin kaksi kyynärää. Hyvä… mutta jos katsastetaan siltä kannalta ja siinä ajatuksessa, että tässä ovat kysymyksessä niin sanoakseni yhteiskunnalliset kysymykset, niin täytyy minun huomauttaa, herrat valtuusmiehet, että jos urakoitsija ottaa sen rakentaakseen, niin täytyy minun teille esiintuoda, että se tulee kaupungille kahta kalliimmaksi, koska urakoitsija noudattaisi omaa kysymystään eikä yhteiskunnallista. — Jos rakennetaan tarkasti, kiirehtimättä, niin… jos esimerkiksi tiilejä pannaan 15 ruplaa tuhat… (katsoo lakeen)… hyviä hirsiä… jos sitte… (laskee).
Valtuusmiehet (48 äänen enemmistöllä 3 vastaan):— Palotornin rakentaminen on annettava Semjon Wawilitshille, jota tarkoitusta varten hänelle ensi käteen määrätään viisisataa kaksikymmentä kolme ruplaa ja neljäkymmentä neljä kopekkaa!
Palomestarin rouva (istuu parvella yleisön joukossa ja suhkaa naapurilleen): — En tiedä, miksi minun Semjani ottaa päälleen moisia puuhia! Hänenkö terveytensä sietäisi semmoisia hommia! Hyötyy jonkun hituisen, kolme neljä sataa ja terveyttään menettää tuhannen edestä. Ihan se pilaa itsensä hyvyydellään, hölmö…
Palomestari: — Hyyä… Nyt te luultavasti henkilökunnasta… Minä tietysti, hyvällä syyllä sanoen, asiaan kuuluvana henkilönä (hämillään) voin vain huomauttaa, että minusta… on samantekevä… Olen vanha mies, joka voin, jos en tänään, niin huomenna nukahtaa. — On se Herra antanut hyvyyttään, mitäs siitä enemmästä… Mutta minua ihmetyttää… ja loukkaa… (viittilöi loukkautuneena kädellään). Saa palvella ja palvella palkan edestä rehellisesti, nuhteettomasti… ei yön, ei päivän lepoa… eikä tiedä, miksi palvelee! Mikä on intressi? En minä omaa kohtaani aprikoi, se on samantekevä… Joku muu ei tämmöisellä nälkäkurssilla rupeaisikaan. Juopporenttu kyllä käy moiseen virkaan, vaan toimelias mies sylkäsee koko roskalle… Mikä intressi? (Puhuu kauan silmät maahan luotuina).
Valtuusmiehet: — Semjon Wawilitshille myönnetään 200 ruplaa palkkioksi pitkästä palvelusajasta!
Palomestarin rouva (supattaa naapurilleen): — Oli hyvä, että pyysi. — Ukon nöpykkäni… Viikolla tässä pistäydyttiin papille ja menetettiin nakissa kokonainen sata, koko sääli! (Haukottelee). On jo aika lähteä kotiin.
Toinen näytös.
Kohtaus palotornilla.
Vahti tornissa (huutaa alas): — Hoi! Sahalla palaa! Antakaa hätämerkki!
Vahti alhaalla: — Vastakos sinä sen näet? Kansaa on jo juossut puolen tuntia ja nyt se pöllö vasta älyää (antaa hätämerkin).
(Minuutin kuluttua pistää tornin vastapäätä olevasta rakennuksesta esiin palomestari alusvaatteissa ja unentohjakassa).
Palomestari: — Missä palaa, Denis?
Vahti alhaalla (rinta ulkona ja käsi kulmalla): — Sahalla, herra palomestari!
Palomestari (pyörittäen päätään): — Herra siunatkoon! Tuulee, tämmöinen kuumuus… (viittoo kädellään). Istu ja pala! Kaikennäköisiä onnettomuuksia! (Pyyhittyään naamansa). Kuulehan, Denis, sanoppas niille siellä, että panisivat valjaisiin ja menisivät, minä tästä kyllä… kunhan saan vähän päälleni.
Vahti alhaalla: — Ei ole ketään lähtemään, herra palomestari. Kaikki ovat tipotiessään. Antti vain on kotona.
Palomestari (säikähtäen): — Missä ne kirotut sitte ovat?
Vahti alhaalla: — Makar pohjasi saappaita ja taisi lähteä viemään niitä kylälle… Mikon herra palomestari suvaitsi laittaa kauroja myymään. Jegorka läksi palohevosilla inspehtorin minikkoa kyytiin joelle ja Mikitkan raato makaa humalassa… Ja Aleksanteri läksi rapuja pyytämään, koska suvaitsitte hänelle sanoa, että huomenna on teillä päivällisillä vieraita.
Palomestari (inhoten pyörittäen päätään). — Ota nyt ja palvele mokomien kanssa! Sitä ihan tulee hulluksi näiden riiviöiden parissa! Raakuus, sivistymättömyys, juoppous… hyi! On tulipalo — mutta nämä ovat kuin senkin kattilaan kadonneet! (Kääntyy asunnolleen päin). Mariseni, laitappas se puku käsille!
ONNENMYYRÄ.
Bologojen asemalta Nikolain radalla lähtee liikkeelle matkustajajuna. Eräässä toisen luokan vaunussa "tupakoitsijoille" kyhjöttää viisi matkustajaa puolihämärässä. Vastikään ovat he syöneet ja mukavassa asemassa sohvien selkämää vasten he koettavat nyt nukahtaa. Vallitsee hiljaisuus.
Ovi aukenee ja vaunuun astuu pitkä miehenroikale, jolla on ruskea lierilakki ja keikarin paltto. Hän on hyvin sanomalehden kirjeenvaihtajan näköinen. Mies pysähtyy keskelle vaunua ja tirkistelee hyvän aikaa sohville.
— Ei, tämäkään ei ole se! — mutisee hän. — Mitä hittoa! Tämähän on käsittämätöntä!
Eräs matkustajista tunnustelee äskentullutta ja huudahtaa iloisesti:
— Iwan Aleksejitsh! Mikä teidät on tänne tuonut?
Puhuteltu häpsähtää, katsoo tylsästi matkustajaan ja tunnettuaan hänet lyö iloissaan kätensä yhteen.
— Haa Pjotr Petrowitsh! Vielä teitäkin näkee! Empä luullut tapaavani tässä junassa.
— Mitä kuuluu?
— Eipä liikoja, olen vain hävittänyt vaununi enkä löydä mitenkään.
Semmoinen idiotti! Selkääni sietäisin!
Iwan Aleksejitsh hihittää ja heiluttaa ruumistaan.
— Kaikkeen sitä joutuu! — jatkaa hän. — Toisen soiton jälkeen menin ottamaan konjakkiryypyn. Menee se toinenkin, arvelin, kun seuraavalle asemalle on pitkä matka. Samalla kuuluu kolmas soitto ja minä hyppään kuin mieletön suoraa päätä vaunuun, ihan viimeiseen. Semmoinen kollo, pässinpää…
— Näytte olevan hyvällä tuulella, — hymähtää Pjotr Petrowitsh. —
Painakaa puuta!
— Ei, ei… menen etsimään vaunuani.
— Hämärässä voitte luiskahtaa vaunujen väliin. Istukaa, kun päästään asemalle, niin löydätte heti vaununne.
Iwan Aleksejitsh huoahtaa ja istuutuu. Hän näyttää olevan kuin tulisilla hiilillä.
— Mihin matka? — kysyy Pjotr Petrowitsh.
— Minullako? Maailmalle… Semmoinen Baabelintornin rakennustouhu on nyt päässäni, etten itsekään tiedä, minne matkustan. Kunhan menee jonnekin, ha-haa! Veliseni, oletteko koskaan nähnyt itse oikeaa onnnenmyyrää! Jos ette ole, niin katsokaa nyt! Edessänne on onnellisista onnellisin! Juu-u! Eikö kasvoistani huomaa mitään?
— Huomaa, että… te… himppusen olette…
— Nyt minulla mahtaa olla hirmusen tyhmät kasvot! Hoh, kun ei ole peiliä, että saisi katsella naamarustinkiaan! Tunnen, veikkoseni, että olen joutumassa idiotiksi. Kunniasanalla! Ha-haa… tiedättekö, että olen häämatkalla?
— Tekö? Oletteko menneet naimisiin?
— Tänäpäivänä, rakkaani! Vihiltä suoraapäätä junaan.
— Katsoppas sitä, — nauraa Pjotr Petrowitsh. — Ilmankos te olettekin keikarin tamineissa.
— Se on tietty… Ja täydellistä illusionia varten oikein hajuvesilläkin hoivailin itseäni. Nyt ei ole tällä pojalla huolia, ei ajatuksia, vaan on vain jokin hemmetin tunne, jalomielisyys, vai miksi häntä sanoisi… Syntymästäni asti ei ole ollut näin hyvä olla!
Hän sulkee silmänsä ja pyörittää päätään.
— Hirveän onnellinen! — jatkaa hän. — Voittehan sen itsekin ymmärtää. Ajatelkaa, että kohta menen omaan vaunuuni. Sohvalla istua nöpöttää siellä ikkunan ääressä semmoinen pikku olento. Vaaleatukka, pikkuinen nypykkätyttö… Sydänkäpysi! Enkelini! Tössykkä! Sydämmeni päivänkakkara! Entä jalka, herra nähköön! Luuletteko, että se on kuin teidän lotjankokoiset jalkanne, ehei! Se on kuin jotain pienennyslasin läpi katsottua, tenhoavaa, allegorista! Ottaisi ja ihan söisi semmoisen jalan! Hoo, te ette näy ymmärtävän mitään! Tehän olette materialisti, paikalla pyritte analyseeraamaan, mikä ja miten? Olette kuivettunut vanhapoika eikä mitään muuta. Odottakaahan, kun naitte, niin muistatte sanani ja arvelette, missähän se onkaan se Iwan Aleksejitsh. Juu-u, no niin, sitte menen vaunuuni. Siellä odotetaan jo ikävällä… tunnetaan tuloni esimakua. Hän ottaa minut vastaan hymyillen. Käyn istumaan viereen ja kahdella sormella näinikään nipistän pikku leuasta… Sitte lasken tämän päärustinkini hänen hellää olkapäätään vasten, tartun vyötäreistä kiinni. Ympärillä vallitsee hiljaisuus… runollinen hämärä. Koko maailmaa silloin syleilisin. Pjotr Petrowitsh, saanko syleillä teitä!
— Olkaa niin hyvä!
Matkustajien kovasti nauraessa ystävykset halailivat toisiaan, jonka jälkeen onnenmyyrä jatkaa:
— Mutta suurempaa idiotismia eli, kuten romaaneissa sanotaan, illusionia varten tekee mieli puhvettiin, jossa pari kolme ryyppyä — nauskis suuhun! Se antaa päähän ja rintaan niin suloisen elämän, ettei saduissakaan ole vertaa. Pienihän minä mieheksi olen ja mitätön, mutta silloin tunnen tämän maallisen rakennukseni rajattomaksi. Koko maailma sisältyy minuun…!
Matkustajiin, jotka katselevat tätä vähän humaltunutta ja onnellista äskenvihittyä, tarttuu hänen iloisuutensa. Yhden kuulijan asemasta on hänen ympärillään nyt jo viisi. Mutta hän vain jatkaa sukkeluuksiaan, ja kun hän nauraa, nauravat muutkin.
— Pääasia, nähkääs on, ettei ajattele mitään… Kun tekee mieli, niin juo, eikä siinä tarvitse ruveta päätä särkemään, onko siitä hyötyä vai vahinkoa… Hiiteen filosofiat ja psykologiat! Niin juuri, jumaliste!
Vaunuun ilmestyy konduktööri.
— Rakas ystävä, — sanoo hänelle äskenvihitty, — kun menette vaunun N:o 209 läpi ja näette siellä rouvan, jolla on harmaa hattu ja siinä valkonen lintu, niin sanokaa hänelle, että minä olen täällä.
— Hyvä. Mutta tässä junassa ei ole N:o 209, vaan N:o 219.
— Olkoon sitte 219, sama se! Sanokaa siis sille rouvalle, että hänen miehensä on tallella ja voi hyvin.
Iwan Aleksejitsh äkkiä tarttuu käsillään päähänsä ja voihkii:
— Aviomies… rouva… Miten kauan? Aviomies… ha-haa! Selkääni sietäisin, muka mies! Suuri pässinpää! Entä hän? Eilen oli vielä kassapää kana… Vaikea on uskoa!
— Meidän aikanamme on ihan outoa nähdä onnellista ihmistä, — sanoo eräs matkustajista.
— Ennen näkee valkoisen elehvantin.
— Kuka se sitte on syyssä? — virkkaa Iwan Aleksejitsh pitkät jalkansa suoristaen.
— Ken ei ole onnellinen, niin on se hänen oma vikansa. Vai miten te luulette? Kukin on oman onnensa seppä. Jos tahdotte, niin tulette tekin onnelliseksi. Mutta te ette tahdo, vaan itsepintaisesti pakenette onnea.
— Sepä oli somaa! Mitenkä niin?
— Hyvin yksinkertaisesti… Luonto on asettanut niin, että ihminen rakastaisi määrättynä aikana elämässään. Ja kun se aika tulee, niin ei siinä muu auta kuin rakasta vain, mutta te ette kuuntele luonnon ääntä, vaan aina jotain odotatte. Sitte laissa sanotaan, että normaali-ihmisen on mentävä avioliittoon… Ilman avioliittoa ei ole onnea… Ja kun on tullut otollinen hetki, niin on siihen mentävä reistailematta… Mutta te ette mene, odotatte aina vain jotain! Senjälkeen sanotaan sanassa, että viini sydäntä virkistää… Ja jos on hyvä olla ja vielä parempaa tahtoo, niin mars puhvettiin… Pois jahkaileminen ja viisastelu, kaikki pitää käymän järjestyksessä. Järjestys on suuri lahja!
— Sanoitte että jokainen on oman onnensa seppä. Senkö lemmon seppä hän on, jos hammassärky tai paha anoppi riittää kääntämään onnen töppöset taivasta kohti! Kaikki on sattumassa… Jos nyt sattuisi yhteentörmäys, niin vetäisitte toista virttä.
— Lörpön lörpön! — inttää äskenvihitty. — Yhteentörmäyksiä on vain kerta vuodessa. En pelkää mitään sattumia, sillä sattumilla ei ole mitään syitä tapahtuakseen. Ne ovat harvinaisia! Lempo heistä huolikoon, en viitsi mokomista puhuakaan! Ahah, taisimme tulla pysäkille.
— Mihin teillä nyt on matka? — kysyy Pjotr Petrowitsh. Moskovaanko vai jonnekin etemmä?
— Hyvää päivää! Kuinka minä pohjoiseen päin matkustava joutuisin jonnekin etelään?
— Vaan ei Moskova pohjoisessa ole.
— Sen tiedän, mutta mehän kulemme Pietariin päin.
— Ohoh, Moskovaanpas.
— Mitenkä Moskovaan? — ällisteli äskenvihitty.
— Omituista… Mihinkäs teillä on lippu?
— Pietariin.
— Onnea matkalle! Te olette väärässä junassa.
Syntyy puolen minuutin äänettömyys. Äskenvihitty nousee pystyyn ja silmäilee tylsästi erikseen kutakin matkustajaa.
— Niin, niin, — vakuuttaa Pjotr Petrowitsh. Bologojen asemalla hyppäsitte te väärään junaan.
Iwan Aleksejitsh kalpenee, repii tukkaansa ja alkaa kiivaasti kulkea pitkin vaunun lattiaa.
— Voi minua pölkkyä! — intoilee hän. — Voi minua roistoa! Mitä nyt teen? Vaimoni on toisessa junassa, yksinään, odottaa, tuskailee…
Äskenvihitty vaipuu sohvalle ja kiemurtelee kuin käärme, jota on polettu pyrstölle.
— Onneton, onneton! — voihkii hän. — Mitä nyt teen?
— Tyyntykää! — rauhoittavat häntä matkustajat. — Sähköttäkää vaimollenne ja koettakaa itse päästä matkan varrella sinne päin menevään pikajunaan.
— Pikajunaan! — itkee äskenvihitty.
— Mistäs minä otan siihen rahat? Kaikki rahani ovat vaimollani!
Nauravat matkustajat supattelevat tuokioisen keskenään, jonka jälkeen kokoovat keskuudessaan kolehdin onnenmyyrälle.
ANJUTA.
Kalustettujen huoneiden "Lissabonin" kaikista huokeimmassa huonepahasessa kulki 3:nella kurssilla oleva lääketieteen-ylioppilas Stepan Klotshkow nurkasta toiseen ja pänttäsi päähään lääketiedettään. Pitkästä, kovasta pänttäyksestä oli suu kuivunut ja otsalle kihonnut hien kaste.
Ikkunan ääressä, jonka ruutujen laidat pakkanen oli jääharsolla kirjaillut, istui jakkaralla hänen asuintoverinsa Anjuta, pieni, hintelä, tummatukkainen, noin 25-vuotias tyttö, joka oli hyvin kalpea ja jolla oli lempeät, harmaat silmät. Hän kyyhötti selkä koukussa ja ompeli punaisella langalla koristeita miehen paidan kaulukseen. Oli keskipäivä ja käytävän kello löi kähisevällä äänellä kaksi, vaan huone oli vielä siivoamatta. Tyynyt ja peite viruivat vuoteella hajallaan, kirjat ja vaatteet vetelehtivät siellä täällä hujanhajan, suuri, likainen pesuvati oli täynnä saippuaista pesuvettä, jossa uiskenteli paperossinpätkiä, lattia oli täynnä rojua — kaikki yhtenä sekasotkuna ympäri ämpäriä.
— Oikea keuhko on muodostunut kolmesta osasta, — jankkasi Klotshkow. — Rajat! Ylin osa rinnan etuseinämää vasten ulottuu 4:nen ja 5:nen kylkiluun välille, kylkipuolella 4:teen kylkiluuhun asti, takapuolella spina scapulae'hen asti…
Koettaen kuvitella havainnollisesti äsken lukemaansa loi Klotshkow silmänsä lakeen. Saamatta kuitenkaan selvää kuvaa alkoi hän kopeloida omia kylkiluitaan liivien päällitse.
— Nämä kylkiluut muistuttavat pianon näppäimiä, — virkkoi hän. —
Jottei erehtyisi niiden luvusta, täytyy niihin ehdottomasti tottua.
Täytyy tutkia luurangosta ja elävästä ihmisestä. Kuuleppas, Anjuta,
annahan kun rupean tutkiskelemaan.
Anjuta heitti ompelunsa, riisui röijyn päältään ja ojentui suoraksi. Klotshkow istuutui hänen eteensä, rypisteli naamaansa ja rupesi laskemaan kylkiluita.
— Hm… Ensimäistä kylkiluuta ei tunnu. Se on solisluun peitossa… Tuossa on sitte toinen kylkiluu… Jahah… Tuossa on kolmas ja tuossa sitte neljäs… Hm… Jahah… Mitä sinä vääntelehdät?
— Teillä on kylmät sormet!
— Noo, ei siitä kuole, älä pyöri. Tuossa on siis kolmas kylkiluu ja tuossa neljäs… Vaikka oletkin huonon näköinen, eivät kylkiluut tunnu paljon ensinkään. Tämä on toinen… tämä kolmas… Ei, ei tästä näin tule mitään, ei saa ollenkaan täyttä kuvaa eikä selvyyttä. Täytyy piirustaa. Missä minun hiilipalani on?
Klotshkow otti hiilen ja alkoi sillä vetää Anjutan rintaan muutamia poikittaisia viivoja, jotka kuvasivat kylkiluita.
— Mainiota. No, nyt ne ovat kuin kämmenellä. Kas, sillä tavalla! Nyt sopii jo koputellakin. Nousehan ylös!
Anjuta nousi ja nosti leukansa. Klotshkow rupesi koputtelemaan kylkiluita ja syventyi niin tähän tutkisteluun, ettei huomannut, miten Anjutan huulet, nenä ja sormet vetäytyivät kylmästä sinisiksi. Anjuta värisi ja pelkäsi, että jos ylioppilas huomaisi hänen värisemisensä ja vilunsa, niin hän lakkaisi piirustamasta ja koputtelemasta ja saattaisi sitte suorittaa huonosti tutkinnon.
— Nyt on kaikki selvillä, — sanoi Klotshkow herettyään koputtelemasta. — Istu sinä sentään siinä paikallasi äläkä pyyhi viivoja, minä tässä vähän aikaa vielä tavailen.
Ja ylioppilas alkoi taas jauhaa läksyjään. Anjuta istui ajatuksissaan aivan kuin tatueerattu ja kylmästä vavisten. Hän puhui yleensä hyvin vähän, oli melkein aina vaiti, ajatteli myötäänsä…
Niinä kuutena, seitsemänä vuonna, jolloin hän oli saanut siirtyä paikasta toiseen, oli hän kohdannut semmoisia, kuin Klotshkow oli, viisi muuta. Ne olivat jo kaikki päättäneet opintonsa, hajonneet maailmaan ja kunnollisina ihmisinä olivat he tietysti ammoin sitte unohtaneet hänet. Eräs näistä asui Parisissa, kahdesta oli tullut lääkäri, neljäs oli taiteilija ja viidennen sanoivat jo päässeen professoriksi. Klotshkow oli kuudes. Kohta tämäkin päättää opintonsa ja pääsee ihmisten ilmoille. Klotshkowin tulevaisuus on varmaankin onnellinen ja hänestä tulee luultavasti suurmies. Mutta nykyisyys on aivan kurja: Klotshkowilla ei ole tupakkaa, ei teetä ja sokeriakaan ei ole kuin neljä palaa. Täytyy saada ompelu valmiiksi niin pian kuin mahdollista ja ostaa sitte siitä saaduilla kahdellakymmenellä viidellä kopekalla teetä ja tupakkaa.
— Saako tulla? — kuului oven takaa.
Anjuta viskasi sukkelaan villahuivin harteilleen. Huoneeseen astui taidemaalari Fetisow.
— Minulla olisi teille vähän asiaa, — alkoi hän Klotshkowiin kääntyen ja petomaisesti katsoen otsalle valahtaneiden hiusten alta. Olkaa hyvä ja lainatkaa minulle kaunis tyttönne pariksi tunniksi. Maalaan nähkääs erästä taulua, vaan ilman mallia ei tule mitenkään aikaan.
— Aivan mielelläni! — myöntyi Klotshkow. — Mene, Anjuta.
— Siellä sitä taas saa nähdä jos jotain, — huokasi Anjuta hiljaa.
— No, no… Taidetta vartenhan sinua pyydetään eikä turhan tähden.
Miksi et sitte auttaisi, kun kerran voit?
Anjuta alkoi pukeutua.
— Mitä te maalaatte? — kysyi Klotshkow.
— Psykeä. Aihe on hyvä, mutta ei oikein ota syntyäkseen, kun täytyy maalata eri mallien mukaan. Eilen esimerkiksi maalasin eräästä mallista, jolla oli siniset jalat. Miksi sinun jalkasi ovat siniset? kysyin. Sukat ovat värjänneet, vastasi hän. Te vain yhä pänttäätte päähänne! Onnellinen mies, kun riittää kärsivällisyyttä!
— Lääketiede on semmoista visaa, että sitä sietää pänttäillä.
— Hm… Suokaa anteeksi, Klotshkow, mutta minun täytyy sanoa, että te elätte kauhean sikamaisesti. Lempo vieköön, minkälaista täällä on!
— Mitenkä niin? Mitenkäs sitä sitte muuten eläisi… Isäukoltani saan vain kaksitoista ruplaa kuukaudessa ja niillä ei kannata elää kunnollisesti.
— Liehän tuo niinkin, — virkkoi taiteilija ja katseli inhoovasti ympärilleen, — mutta voisi sitä sentään vähän paremmin. Sivistyneen ihmisen täytyy olla estetiko, vai mitä arvelette? Vaan teillä näkyy täällä olevan mitä inhottavin siivo! Vuode on hajallaan, pesuvesi paikallaan, eilistä puuroa lautasella… hyi!
— Niin on, — sanoi ylioppilas hämillään, — mutta Anjutalla ei ole ollut tänään aikaa siivota. Hänellä on ollut kiireellistä työtä.
Kun taiteilija ja Anjuta olivat lähteneet, paneutui Klotshkow pitkälleen sohvalle ja alkoi taas takoa, sitte nukahti vahingossa, vaan herättyään tunnin perästä asetti päänsä käsiensä väliin ja vaipui miettimään. Hänen mieleensä muistuivat taiteilijan sanat, että sivistyneen ihmisen täytyy välttämättä olla estetiko ja nyt hänestä näytti hänen huoneensa todellakin inhottavalta. Oli kuin hän olisi nähnyt henkensä silmällä sen tulevaisuutensa, jolloin hän ottaa vastaan sairaitaan kabinetissaan, juo teetä hauskassa ruokasalissa vaimonsa kanssa, joka on kunnollinen nainen — ja tähän verraten oli pesuvati vesineen ja rojuineen todellakin uskomattoman saastaisen näköinen. Anjuta tuntui myöskin rumalta, siivottomalta, säälittävältä… Ja hän päätti erota hänestä hetimmiten, kävi miten kävi.
Kun Anjuta taiteilijan luota palattuaan riisui turkkiaan, nousi
Klotshkow ylös ja sanoi hänelle vakavasti:
— Tiedätkö mitä, rakkaani? Käyhän istumaan ja kuuntele. Meidän täytyy erota! Sanalla sanoen, minä en tahdo enää asua sinun kanssasi.
Anjuta näytti taiteilijan luota tultuaan tavattoman uupuneelta ja nääntyneeltä. Hänen kasvonsa olivat pitkästä seisomisesta mallina kuopahtaneet, laihtuneet ja leuka oli venynyt terävämmäksi. Hän ei vastannut mitään ylioppilaan sanoihin, mutta hänen huulensa alkoivat omituisesti vavista.
— Sinun täytyy myöntää, että ennemmin tai myöhemmin meidän täytyy erota, — virkkoi ylioppilas. — Sinä olet hyvä, lempeä etkä ole tyhmä ja ymmärrät…
Anjuta pani uudelleen turkin päälleen, kääri ääneti ompeleensa paperiin, keräili rihmat ja neulat. Hän otti ikkunalta paperimytyn, jossa oli neljä palaa sokeria ja pani sen pöydälle kirjojen viereen.
— Ne ovat teidän sokerinne, — sanoi Anjuta arasti ja kääntyi selin salatakseen kyyneleensä.
— Mitä sinä itket? — kysyi Klotshkow.
Hän käveli vähän aikaa lattialla hämillään ja sanoi sitte:
— Olet tosiaankin kummallinen. Tiedäthän sen itsekin, että meidän on erottava. Emmehän me ikäämme voi yhdessä elää.
Anjuta oli jo koonnut kaikki myttynsä ja käännähti Klotshkowiin päin sanoakseen tälle jäähyväiset, vaan Klotshkowin tuli häntä yht'äkkiä sääli.
"Vai antaisiko hänen asua vielä yhden viikon?" ajatteli hän. "Asukoon sentään vielä, vaan viikon kuluttua käsken hänen mennä".
Ja harmistuneena luonteensa heikkoudesta kiljasi hän Anjutalle ankarasti:
— No, mitä sinä vielä siinä seisot. Jos mennä, niin mennä, vaan kun et tahdo, niin ota turkki päältäsi ja jää! Jää!
Anjuta riisui turkkinsa ääneti, hiljaa ja arasti, sitte niisti nenänsä yhtä hiljaa, huoahti ja varovasti asteli entiselle paikalleen jakkaralle ikkunan ääreen.
Ylioppilas veti kirjan luokseen ja alkoi taas kävellä nurkasta nurkkaan.
— Oikea keuhko on muodostunut kolmesta osasta, — jauhoi hän. — Ylin osa rinnan etuseinämää vasten ulottuu 4:nen ja 5:nen kylkiluun väliin.
Vaan käytävässä huusi joku kohti kurkkuaan:
— Grigori, teekeittiö!
MOLEMPI PAREMPI.
— Poiketkaa välttämättömästi, rakkaat lapset, paroonitar
Schöpplingin (kahdella "p":llä) luo, — toisti anoppini kymmenennen
kerran, saattaessaan minua ja nuorta vaimoani vaunuihin. —
Paroonitar on äitini vanha ystävä. Käykää myöskin kenraalin rouva
Sherebtshikowin luona. Hän voisi pahastua, ellette tekisi visiittiä.
Istuuduimme vaunuihin ja läksimme ensi visiiteille häittemme jälkeen. Vaimoni naama näytti minusta juhlalliselta, mutta itse istua kyhjötin nolona. Paljon erilaista oli minun ja vaimoni välillä, mutta ei ainoakaan niistä kaivellut sydäntäni niin kuin meidän tuttavapiirimme erilaisuus. Vaimoni tuttavien luettelossa oli kirjavanaan everstin ja kenraalin rouvia, paroonitar Schöppling (kahdella "p":llä), kreivi Dersai-Tshertowshtshinow ja kokonainen liuta ylhäisöön kuuluvia instituutti-ystävättäriä. Minulla taas ei ollut muita kuin setä, eronsaanut vankilan tarkastaja, naisserkku, joka piti muotikauppaa, tshinownikkatovereita — kaikki läämältään vihoviimeisiä viinastelijoita, joista ei ainoakaan ollut korkeampi nimineuvosta — kauppias Plewkow y.m. Minua hävetti. Skandaalia välttääkseni ei minun olisi ollenkaan sopinut lähteä käymään tuttavieni luona, mutta se olisi tuottanut minulle paljo harmia. Serkusta tosin ei ollut paljoa väliäkään, mutta sedän ja Plewkowin visiitit olivat välttämättömät. Sedältä olin lainannut rahat häiden pitämiseen ja Plewkowille olin velkaa huonekalut.
— Kohta, sirkkuseni, päästään setäni Pupkinin luo, — aloin puhella vaimolleni. — Se on vanhanaikainen aatelismies… hänen setänsä kuuluu olevan jossain hiippakunnassa sijaisena, omituinen ukon kölli ja elää sikamaisesti, — ei sijainen, mutta hän itse, Pupkin, se se elää sikamaisesti. Eipähän siitä muuta kuin, että saat nauraa… Kauhea tolvana…
Vaunut pysähtyivät pienen talon eteen, jossa oli kolme ikkunaa. Astuimme vaunuista ja soitimme ovikelloa… Kuului kovaa koiran haukuntaa ja sitte varoitus: "huut, kirottu!" Pitkän aikaa kuului käpelehtämistä oven takaa, sitte se aukeni ja me astuimme eteiseen… Meidät otti vastaan serkkuni Masha, pikkuinen tyttö, jolla oli päällä äitinsä yöröijy ja nenä paksussa tartissa. En ollut häntä tuntevinanikaan, jonka vuoksi kiiruhdin naulapuulle, jossa sedän ketunnahkaturkin vieressä roikkui alushousut ja tärkätty alushame. Kalossia riisuessani vilkasin arasti saliin. Siellä istui setäni pöydän ääressä pitkässä kauhtanassa ja rikkinäiset tohvelit paljaissa jaloissa. Toivoni, etten olisi häntä tavannut kotoa, oli nyt tomua… Silmiään siristäen ja rinta koristen, että seinät tärisivät, oli hän rautalangalla onkimassa viinapullosta appelsiinin kuoria. Hänellä oli julman huolestunut ja miettivä muoto, aivan kuin olisi ollut keksimässä telefoonia. Astuimme sisään… Meidät havaittuaan joutui Pupkin hämilleen, pudotti rautalangan lattialle ja sivallettuaan kauhtanan liepeet kiinni otti ja tömisti salista pois…
— Heti paikalla tulen! — huusi hän.
— Karkuun läksi, — naurahdin minä tulipunaisena häpeästä ja uskaltamatta katsoa vaimoni silmiin. — Somaa, eikö totta, Sonja? Julman omituinen… Ja katsoppas huonekaluja… Pöytä seisoo kolmella jalalla, piano on kuin halvauksen saanut, kukkuva kello…
— Mikäs se on tuo kuva tuolla seinällä? — kysyi vaimoni.
— Se on sijaisen muotokuva, kun hän vielä oli seminaarin johtajana… Näetkö, "Anna" on rinnassa… Se on arvokas mies… Minä… (tässä minun täytyi aivastaa).
Ei mikään sentään hävettänyt niin kuin haju… Haisi viinalle, märänneille appelsiineille, tärpätille, jolla setä suojeli itseään koiperhosia vastaan, kahvin poroille y.m. Huoneeseen astui serkkuni Milja, pieni koulupojan rehvana, jolla oli suuret hörökorvat. Hän raapasi jalallaan… Siistittyään pöydän appelsiinin kuorista, hän otti sohvalta tyynyn ja mennessään pyyhkäsi nuttunsa hihalla pianolta pölyä… Nähtävästi oli hänet laitettu huonetta siistimään…
— Tässä minäkin jo olen! — kuului viimein sedän ääni ovelta, johon hän oli ilmestynyt liivin nappia kiinni pannen. — Hyvin hauskaa, erittäin hauskaa! Käykää, olkaa hyvä, istumaan! Älkää vain sohvalle käykö, sen takajalka on rikki. Istu, Sonja!
Me istuuduimme. Syntyi äänettömyys, jonka kestäessä setä silitti polviaan ja minä koetin olla katsomatta vaimooni.
— Juuh, — alkoi setä pannen sikarin palamaan (vieraiden aikana poltti hän aina sikaria). Sinä olet siis nainut mies… juu, juu… On se hyväkin yhdeltä puolen… Aina rakas olento luona, mutta toisekseen kun lapsia tulee, niin jo siinä äläkkä nousee! Kelle kenkää, kelle nuttua, ketä kouluun, sanalla sanoen kauheaa. Minun vaimoni onkin Jumalan kiitos kansoittanut puolet maailmaa.
— Kuinka te jaksatte? — kysyin, haluten muuttaa keskustelunainetta.
— Huonosti, veikkonen! Tässä olen viikkokauden vetelehtinyt… Rintaa korventaa, viluttaa, hiottaa… Vaimoni käskee ottamaan kininiä ja olemaan suuttumatta, mutta senkö sitä voi olla… Tänä aamuna käskin lunta luomaan kadulta, mutta ei kukaan tikahdakaan paikaltaan enkä minä itse sairas mies mihin kykene. Min'oon kivuloinen, heikko… Minua vaivaavat sisäiset hemoroidit.
Minä sävähdin punaiseksi ja aloin rykiä.
— Tai kenties se on saunan vika, — jatkoi hän miettivästi katsellen ikkunaan. — Luultavasti! Viime torstaina, tiedättekö, olin saunassa, kolme tuutia kylpeä hoivailin ja löylystä polttelevat hemoroidit kuin tuliset kekäleet… Lääkärit sanovat saunaa terveydelle vaaralliseksi… Se, rouvaseni, on turhaa puhetta… Min'oon pienestä pahasta siihen tottunut, sillä isäukkoni piti Kijewissä saunaa… Toisinaan sitä kylpi pitkit päivät…
Minun tuli sietämättömän häpeä. Nousin ylös ja aloin sammaltaen hyvästellä.
— Mihinkän nyt? — ihmetteli setä. Kohta tulee täti. Syödään toki ensin, on sitä sen verran suuhun pantavaa. Kylläpäs te kursailette! Olet tullut ylpeäksi, Sonja! Eikä vihkimäpukua ole tilattu Glashilta. Tyttöni, rouvaseni, pitää muotikauppaa ja te olette tilanneet keltä lienettekään… Halvemmalla olisi meiltä saanut…
En muista miten läksin sedän luota, miten jouduin vaunuihin. Tunsin itseni masennetuksi, poljetuksi ja joka hetki odotin vaimollani pilkkanaurua…
"Ja entä Plewkow!" — ajattelin minä melkein jäätyneenä kauhusta. "Eikä sattumaltakaan edes ainoatakaan kenraalia. On eräs tuttava eversti, mutta sekin on virasta eronnut ja pitää kapakkaa!"
— Kuulehan, Sonja, — sanoin vaimolleni itkevällä äänellä, — anna anteeksi, että kuletin sinut äsken tuohon sikolättiin… Ajattelin valmistaa sulle tilaisuuden saada nauraa ja nähdä tyyppejä… Ei se ole minun syytä, että kaikki meni myttyyn…
Katsahdin arasti vaimooni ja näin paljoa enemmän kuin mitä olin luullut. Vaimoni silmät olivat vesissä, poskille oli noussut häpeän ja vihansekainen puna, kädet vapisivat. Veri syöksähti päähäni ja minä oikein lekahdin.
"Jo tuli tuhoni!" — ajattelin ja tunsin miten jalkani ja käteni vähitellen jähmettyivät.
— Mutta en minä ole syyssä, Sonja! — huudahdin itku kurkussa. —
Kauhean typerää! Sikoja ne ovat, elukoita!
— Jos sinua ei miellytä vaatimattomat omat tuttavasi, — virkkoi Sonja katsoen minuun rukoilevin silmin, — niin eivät ne ole mieleesi minunkaan tuttavani… Minua hävettää ja vaikea on sanoa… Rakkaani… paroonitar Schöppling alkaa sulle heti kertoa, että äiti on palvellut hänen taloudenhoitajattarenaan, että me äidin kanssa olemme kiittämättömiä, kun emme muista hänen entisiä hyviätöitään nyt, kun hän on köyhtynyt… Mutta älä usko häntä! Se on sulaa hävyttömyyttä ja valhetta… Vannon, että joka pyhäksi lähetämme hänelle pään sokeria ja naulan teetä!
— Sinä lasket leikkiä, Sonja! — ihmettelin minä tuntien, miten jäykkyys jäsenistäni alkoi sulaa ja ruumiini läpi virtasi virkistävä kepeys. — Paroonittarille pää sokeria ja naula teetä!
— Ja kun saat nähdä kenraalin rouva Sherebtshikowin, niin älä veikkonen hänelle naura! Hän on onneton raukka! Kun hän myötäänsä itkee ja valittaa, niin on se siksi, että kreivi Dersai-Tshertowshtshinow on nylkenyt hänet putipuhtaaksi. Tietysti alkaa hän pyytää sinulta lainaa, mutta älä anna, jos olet mies…
— Vaimoni, enkelini! Sinä olet surprisi! — huudahdin syleillen vaimoani. — Hympympyläni, rakkaani! Sano vaikka, että paroonittaresi Schöppling (kahdella "p":llä) juoksee kadulla avojaloin ja minä riemastun vielä enemmän! Kätesi!
Ja minun kävi sääliksi, että kieltäydyin sedällä syömästä. Mutta samassa muistui mieleeni, että Plewkowilla saa vielä syödä.
— Anna mennä Plewkowille! — kiljasin täyttä kurkkua kyytimiehelle.
El KELPAA.
— — — erityis-opistojen kurssin suorittaneet henkilöt istuvat toimettomina tai ovat ammatissa, jolla ei ole mitään yhteyttä heidän erityisalansa kanssa ja näin muodoin ilmenee meillä korkeampi teknillinen sivistys mitään tuottamattomana…
(Eräästä pääkirjotuksesta).
— Täällä, armollinen herra, juoksee kahdesti päivässä muuan Maslow teitä kysymässä, — puheli kamaripalvelija Iwan ajaen herransa Bukinin partaa. — Kävi tänäänkin ja kertoi pyrkivänsä tilanhaltijaksi. Lupasi tulla yhden aikaan uudelleen… Soma mies.
— Mitenkä niin?
— Eteisessä istuessaan ei muuta kuin turajaa. En minä, sanoo, ole mikään lakeija enkä muu puheillepyrkijä, että tässä tuntimääriä eteisessä istutetaan. Minä, sanoo, olen sivistynyt mies… Vaikka sinun herrasi, sanoo, on kenraali, niin uskallanpa sanoa, että on epäkohteliasta näännyttää ihmisiä eteisessä…
— Hän on aivan oikeassa! — virkkoi Bukin. — Kyllä sinä, veikkonen, olet toisinaan tollo! Nähdessäsi että henkilö on parempaa väkeä ja siisti kaikin puolin, olisi sinun pitänyt pyytää hänet sisään… vaikka omaan huoneeseesi.
— Mokomakin elävä! — ihmetteli Iwan — Kannattaa sen pysyä eteisessä vielä, joka ei ole kenraalin virkaa pyytämässä. Näkyy ne istuvan paljon pönäkämmätkin eivätkä ole milläänkään… Jos kerran on tilanhaltija ja herransa palvelija, niin sitä pitää olla se eikä joutavia reistailemaan ja herrassäätyyn pyrkimään… Oikein saliin pyrki mokomakin pallinaama tunkio… on niitä, teidän armonne, nykyisin paljo noita naurettavia ihmisiä!
— Jos se Maslow vielä tänään ilmestyy, niin käske sisään.
Täsmälleen yhden aikaan saapui Maslow. Iwan vei hänet kabinettiin.
— Kreivikö on teidät lähettänyt luokseni? — kysyi Bukin. — Hyvin hauskaa tutustua. Istukaa. Kas tähän käykää, nuori herra, tässä on pehmeämpi… Te olitte jo kuulemma käyneet täällä… anteeksi, minä olen alinomaa joko virkalomalla tai toimessa. Tupakka, herraseni… Niin, todellakin olen tilanhoitajan tarpeessa… Edellisen kanssa tuli pientä kiistaa… Oletteko ennen olleet jossain tilanhoitajana?
— Kyllä, Kirschmacherilla olin minä vuoden nuorempana hoitajana… Mutta kun tila myytiin huutokaupalla, niin oli minunkin pakko lähteä… Kokemusta ei minulla tietysti paljoa ole, mutta olen suorittanut oppikurssin Petroskin maatalousopistossa, jossa pääaineena oli agronomia… Toivon, että tietoni jossain määrin korvaavat kokemuksen puutteen…
— Mitäs niillä tiedoilla tekeekään? Valvoa töitä pelloilla ja metsissä, myydä viljaa, tehdä tili kerta vuoteen… ei siinä mitään tietoja tarvita! On tarpeen vain avoimet silmät, terävät hampaat ja luja ääni… Eihän ne tiedot muuten häiriöksi ole, — huokasi Bukin. — No niin, maatilani on Orlowin läänissä. Kaikki tarpeelliset tiedot saatte te näistä kertomuksista ja suunnitelmista, itse en näet koskaan ole ollut tilalla, en puuttunut asioihin ettekä te saa minulta muuta selvää, kuin että maa siellä on mustaa ja metsä vihreää. Ehdot luultavasti jäävät entiselleen, s.o. tuhat ruplaa palkkaa, huoneusto, ruoka, ajopelit ja täydellinen toimintavapaus.
"Oikukas mies!" — ajatteli Maslow.
— Yksi asia vielä… Suokaa anteeksi, mutta parempi ajoissa puhua kuin perästäpäin riitaantua… Tehkää siellä mitä tahdotte, mutta Herra varjelkoon teitä uudistuksista, älkää villitkö talonpoikia ja mikä on kaikista tärkeintä, älkää puhaltako enempää tuhatta vuodessa…
— Anteeksi, en kuullut viimeistä lausetta, — sopersi Maslow.
— Älkää puhaltako enempää tuhatta vuodessa… Eihän tietysti, rakkaani, ilman sitä tulee aikaan, mutta määrä olkoon kaikella! Teidän edeltäjänne meni yli määrän ja yksistään villoissa pisti taskuunsa viiteen tuhanteen ja… ja me erosimme. Tietysti omalta kannaltaan hän oli oikeassa… ihminen etsii, missä olisi parasta, ja oma paita on aina lähinnä ruumista, mutta täytyy myöntää, että minulle se käy hankalanlaiseksi. No, te siis muistatte: tuhat käy päinsä… jaa, no olkoon menneeksi kaksi, mutta ei enempää!
— Te puhuttelette minua kuin varasta! — kivahti Maslow ja nousi pystyyn. — Anteeksi, tuommoiseen kohteluun en ole tottunut!
— Todellakin? Tehkää tahtonne. En uskalla pidättää…
Maslow sieppasi lakkinsa ja läksi.
— No, pappa, onko hoitaja otettu? — kysyi Bukinilta hänen tyttärensä.
— Ei… oli vähän sopimaton… tuota… rehellinen…
— Sehän onkin mainiota! Eihän muuta tarvitakaan!
— Ei toki! Herra suojelkoon ja varjelkoon rehellisistä ihmisistä… Jos ken on rehellinen, niin hän joko ei osaa asiaansa tai on onnenonkija, tuulenpieksäjä… pöllö! Herra varjelkoon… Rehellinen ei varasta, ei, mutta sen sijaan se voi pyyhkäistä kaikki yhdellä iskulla, että ei muuta kuin hori perästä… Ei, lapseni, Herra varjelkoon rehellisistä…
Bukin tuokioisen ajatteli ja sanoi sitte:
— Viisi henkeä on jo käynyt ja kaikki samanlaisia kuin tämäkin…
Ah, mikä onni! Se on kai otettava se entinen uudelleen.
TUPAKAN VAHINGOLLISUUDESTA.
Monologi-näytelmä.
HENKILÖT: Markel Iwanitsh Njuhin, vaimonsa, naiskasvatuslaitoksen hoitajattaren mies.
Njuhin (mahtavasti astuen luentosaliin kumartaa, korjaa liiviä ja alkaa juhlallisesti):
— Hyvät naiset ja herrat! Vaimolleni oli esitetty, että minä hyväätekevässä tarkotuksessa pitäisin täällä jonkun helppotajuisen luennon. Tosioppisuus on vaatimaton, se ei pidä pöyhkeilemisestä, mutta katsoen mainitsemani tarkotuksen tärkeyteen, suostui vaimoni esitykseen ja sentähden olen nyt tässä. En ole mikään professori enkä ole tekemisissä korkeiden oppiarvojen kanssa, mutta ei kellekään teistä ole tietämätöntä, että minä… että minä (sotkeutuu ja hätäisesti silmäilee paperia, jonka vetää liivintaskusta)… että minä jo kolmekymmentä vuotta herkeämättä, uhraten terveyteni ja elämäni onnen, tutkiskelen ankarasti tieteellistä luonnetta olevia kysymyksiä ja ompa paikallisissa lehdissä painettukin tieteellisiä kirjotuksiani. Niimpä esim. viime vuonna syyskuussa ilmestyi minulta artikkeli "Kotieläinten vahingollisuudesta" nimimerkillä "Faust". Näinä päivinä olen antanut erään lehden toimitukselle pitkän artikkelin "Teeismin ja kahvismin vahingollisuudesta organismille". Tämänpäiväisen luentoni esineeksi olen taas valinnut vahingollisuuden, jota tupakan käyttäminen ihmiselle tuottaa. Yhdessä luennossa on tietysti vaikea esittää asiaa koko laveudessaan, mutta koetan olla lyhytsanainen ja mainitsen vain pääasiat. Sitä ennen on minun kuitenkin tehtävä eräs huomautus… Kansantajuisuus on yleensä vahingollinen. Se juurruttaa ihmisiin pintapuolisuutta, harrastusta saavuttaa helpolla tavalla tietoja ja välinpitämättömyyttä vakavaan, tositieteelliseen työhön. Minä olen kansantajuisuuden vihollinen ja tässä kohden olen eri mieltä useiden oppineiden, esim. Vogtin, (tirkistää paperiin) ja Müllerin kanssa. Vasta viime vuonna lähetin näille tiedeveljilleni kirjeen kummallekin, jossa esitin kantani kansantajuisuuskysymyksessä, mutta vastausta en ole heiltä saanut luultavasti sentähden, etten kirjeitäni varovaisuuden vuoksi vakuuttanut, vaan lähetin tavallisina. Kansantajuisuuden vihollisena on minun pysyttävä tieteen ankarissa rajoissa, ja teitä taas, kuulijana, pyydän tuntemaan aineen tärkeyden koko laveudessaan ja esiintymään luentoni suhteen asianmukaisella arvokkuudella… — Jos ken on kevytmielinen, ken pelkää ankarasti tieteellistä esitystä, hän olkoon kuuntelematta ja poistukoon! (Tekee mahtavan viittauksen kädellään ja korjaa liiviään). Siis alkakaamme… Luentoni alussa olisi minun pitänyt tehdä historiallinen huomautus siitä, milloin tupakka ensi kerran keksittiin ja minkä aatteiden assosiatsionin kautta ihmiskunta on joutunut myrkyttämään itseään tällä kauhealla myrkyllä; mutta ajan vähyyden tähden minun täytyy alkaa kaikista tärkeimmästä kohdasta… Pyydän huomiotanne. Varsinkin pyydän läsnäolevien herrojen lääkärien huomiota, jotka esityksestäni voivat hyötyä monta tärkeää asiaa, koska tupakkaa, huolimatta sen vahingollisesta vaikutuksesta, käytetään myöskin lääkkeenä. Niimpä v. 1871 helmik. 10 p:nä määrättiin sitä vaimolleni (kurkistaa paperiin). Tupakka on elimellinen orgaani. Sitä saadaan minun mielipiteeni mukaan kasvista Nicotiana Tabacum,joka kuuluu heimoon Solaneae. Se kasvaa Amerikassa. Kokoonpanoltaan on siinä pääosana kauhea, turmiollinen nikotinimyrkky, joka minun mielipiteeni mukaan ei ole mitään muuta kuin… kuin (kurkistaa paperiin ja lukee tavuttain) kuin juokseva nitridi alkoloidi-amiaki, jossa kaikkien vedyn osien sijasta on kolmiatominen radikali, joka tieteessä tunnetaan nimellä nikotelina… Kemiallisesti on siinä minun mielipiteeni mukaan kymmenen atomia hiiliainetta, neljätoista atia vetyä ja kaksi… atomia… asotia (hengästyy ja tarttuu rintaansa, jolloin pudottaa paperin). Ilmaa! (Pysyäkseen pystyssä hakee tasapainoa käsin ja jaloin). Oh… heti paikalla jatkan… täytyy levähtää… Kohtsillään… Tahdon voimallani karkoitan kohtauksen… (Hakkaa nyrkillään rintaa). Riittää… uh! (Hetkisen paussi, jonka kestäessä Njuhin puhkaen kulkee edestakaisin näyttämöllä) Monet ajat… olen potenut ahdistuskohtauksia… astmaa… Tämä tauti alkoi minussa v. 1869, syysk. 13 p:nä samana päivänä, jolloin vaimolleni syntyi kuudes tytär Veronica… Kaikkiaan on vaimollani täsmälleen yhdeksän tytärtä, poikia taas ei ainoatakaan, josta vaimoni onkin erittäin iloissaan, koska poikia naiskasvatuslaitoksessa olisi monessa suhteessa hankala pitää. Koko laitoksessa on vain yksi ainoa mies — se olen minä. Mutta, oo kunnioitettavimmat perheet, jotka olette uskoneet lastenne kohtalon vaimoni käsiin, olkaa minuun nähden aivan levollisia! Vaimoni on niin taktillinen, että nuoret neidot eivät näe minussa niin paljon toisen sukupuolen edustajaa kuin esimerkiksi kelpaavan henkilön, jossa he voivat tutkia sen korkeimman yhteiskunnallisen järjestysmuodon edustajan esikuvaa, jota perheenisäksi sanotaan. Tosiaankin, ajan vähyyden tähden älkäämme poiketko aineestamme… Mihinkäs minä pysähdyinkään? Oh! Ahdistuskohtaus keskeytti kaikista hauskimmassa kohdassa. Mutta ei pahaa ilman hyvää. Minulle ja teille varsinkin teille, herrat lääkärit, tämä kohtaus on mitä kaunopuhelijain opetus! Luennossa ei ole ainoatakaan ilmiötä ilman vaikutinta. Etsikäämme siis vaikutin tämänpäiväiseen kohtaukseeni… (Vie sormen otsalleen ja miettii). Niin! Ainoa keino ahdistusta vastaan on olla syömättä raskasta, kiihottavaa ruokaa… minä näet lähteissäni tälle luennolle sallin itselleni pienen ylellisyyden. Teille on huomautettava, että vaimoni kasvatuslaitoksessa paistettiin tänään bliniä. Jokainen kasvatti saa paistin asemasta päivälliseksi yhden blinin. Olen vaimoni mies eikä ole ehkä paikallaan ruveta minun ylistämään tuota jaloa henkilöä, mutta vannon, ettei missään ruokita niin järkevästi, hygienisesti ja tarkoituksenmukaisesti kuin vaimoni kasvatuslaitoksessa. Sen minä voin itse todistaa, sillä vaimoni kasvatuslaitoksessa minulla on kunnia olla talouspuolen hoitajana. Minä ostan tavarat, pestaan palvelijat, teen joka ilta vaimolleni tilin menoista, ompelen vihkoja, keksin keinoja hyönteisten hävittämiseksi, puhdistan ilman pulveriseeraamalla, pidän luvun pesuun annetuista vaatteista, katsastan, ettei samaa hammasharjaa saa käyttää useampi kuin viisi kasvattia ja ettei samaa pyyhinliinaa käyttäisi useampi kymmentä. Tänään oli vuoroni antaa keittiöön niin paljon jauhoja ja voita, että se täsmälleen vastaa kasvattien lukumäärää. Minun oli aamusta pitäen oltava keittiössä pitämässä töitä silmällä. Kuulijani, älkää luottako palvelijoihin! Oo, usein, usein olen piikojen siivottomuuden ja typeryyden tähden menettänyt vaimoni luottamuksen! Joka kerran kun ilman luvatta poistuin keittiöstä, piiat tekivät tyhmyyksiä ja lopputuloksena oli suojelijattareni oikeutettu viha.
Totta kyllä, rangaistukseni olen kantanut kaikella nöyryydellä, mutta tappio, jonka varomattomuuteni oli tuottanut, oli korvaamaton. No niin, tänään paistettiin bliniä. On muistettava, että blinit olivat tarkotetut vain kasvateille. Vaimoni perheen jäsenille taas oli valmistettu paistia, joksi esineeksi oli katsottu vasikan takajalka, jota oli säilytetty kellarissa edellisen viikon perjantaista asti. Minun vaimoni ja minä tulimme johtopäätökseen, että jollemme tänään paista tuota jalkaa, niin voisi se huomiseksi jo pilaantua. Mutta etemmä… Kuulkaahan, mitä nyt seuraa! Kun blinit olivat paistetut ja luetut, laittoi vaimoni sanan keittiöön, että kasvatit ovat taas rangaistut menettämään blininsä. Näin muodoin kävi selville, että oli paistettu kokonaista viisi liikaa bliniä. Mihin ihmeelle panna ne, mihin? Antaako tyttärille? Mutta vaimoni on kieltänyt tyttäriä syömästä tahdasta. Tiedättekö, kuinka kävi? Mihin ne pantiin? (Huokaa ja pyörittää päätään). Oo sinä rakastava sydän! Oo, hyvyyden enkeli! Hän sanoi: "syö itse blinisi, Markesha!" Ja minä otin ja söin juotuani alle ryypyn viinaa… Kas siinä se on se kohtauksen syy! Da ist Hund begraben! Tosiaankin… (katsoo kelloaan) olemmepa hieman poikenneet aineesta. Jatkakaamme! Kemiallisesti on siis nikotini kokoonpantu… pantu… (hermostuneesti haroo taskujaan ja vilhuu ympäriltään paperia). Kehohan teitä muistamaan sen kaavan! Kemiallinen kaava — se on kuin johtotähti (huomattuaan paperin pudottaa sille nenäliinansa). Kun on kysymyksessä kaava, silloin olen minä turhantarkka ja järkähtämätön. Kasvatin täytyy muistaa kaavat yhtä hyvin kuin oman nimensä (nostaa paperin yhdessä nenäliinan kanssa). Olen unohtanut sanoa teille, että vaimoni kasvatuslaitoksessa on minun toimenani paitsi taloudenhoitoa matematikan, fysikan, kemian, maantieteen, historian ja havainto-opin opettaminen. Paitsi näitä tieteen haaroja opetetaan vaimoni kasvatuslaitoksessa ranskan, saksan ja englannin kieliä, kirjallisuudenhistoriaa, uskontoa, käsitöitä, piirustusta, musikia, tanssia ja seurustelutapoja. Kuten huomaatte, siis laveampi kurssi kuin kimnaaseissa! Entä ruoka! Entä mukavuus! Ja kaikista ihmeellisintä on se, että tämä hyvyys lankeaa itse kullekin äärettömän mitättömästä maksusta! Vakinaiset kasvatit maksavat kolmesataa, puolivakinaiset kaksisataa ja ulkokasvatit sata. Tanssista, musikista ja piirustuksesta on eri maksu vaimoni sopimuksen mukaan. Erinomainen kasvatuslaitos! Se sijaitsee Kissa- ja Viiskorwakatujen kulmassa alikapteenin lesken talossa. Vaimoani voi puhuttelua varten tavata kotona joka aika ja kasvatuslaitoksen ohjelmia saa ostaa ovenvartijalta 50 kop. kappale… (katsoo paperiin). No niin, kehoitan siis painamaan kaavan muistiin! Kemiallisesti on nikotini kokoonpantu kymmenestä atomista hiiltä, neljästätoista vetyä ja kahdesta asotia. Pyydän kirjottamaan muistiin… Se on näöltään väritöntä nestettä ja haisee ammoniakille (ottaa taskustaan rasian ja nuuskaa). Tupakassa on paitsi tupakkahappoa ja nikotinia, myöskin selvä kanvertin haju (aivastaa). Jättäen syrjään nikotelinin ja nikotianin (aivastaa) kohdistakaamme koko huomiomme nikotiinin (kuivaa nenäänsä). Mitä ihmeitä? Oikeastaan on meille tärkeää nikotinin välitön vaikutus (katsoo nuuskarasiaan) hermosolmuihin ja ruuansulatuskanavan lihaksiin. Herranen aika! Taasenkin! (Aivastaa). Mutta minkä niille kelvottomille tytön ilkiöille tekee? Eilen panivat ne nuuskarasiaani puuderia ja tänään jotain kirvelevää, haisevaa totkua… (aivastaa ja hieroo nenäänsä). Tämä on ilettävää! Senkin siivottomat heittiöt! Herra ties, minkä jomotuksen mokoma sotku saa aikaan sieramissa! Hyi!… Te ehkä huomaatte tästä heidän menettelystään, ettei vaimoni kasvatuslaitoksessa vallitse ankara kuri? Ei, kuulijani, siihen ei ole syynä kasvatuslaitos! Ei ensinkään! Syynä on yhteiskunta. Te olette syypäät! Perheen on käytävä käsikädessä koulun kanssa, mutta niinkö on laita? (Aivastaa). Ottakaa esimerkiksi vaimoni perhe… Tämä perhe on aina kulkenut käsikädessä vaimoni kasvatuslaitoksen kanssa, saatte uskoa, ettei ainoakaan vaimoni tyttäristä tohdi tehdä moista työtä vanhaa opettajaansa kohtaan! Mutta se sikseen! (Aivastaa). Sikseen… Nikotini saattaa vatsan ja suolet tetaniseen tilaan, s.o. tilaan, jota kutsutaan: tetanus! (Paussi). Huomaan useiden kasvoilla hymyä… Nähtävästi eivät kaikki kuulijat ole oivaltaneet käsiteltävänämme olevan aineen arvoa. Teidän joukossanne, on myöskin sellaisia, jotka pitävät sopivana nauraa, silloin kun puhujalavalta kaikuu ankaran tieteen pyhittämiä totuuden sanoja! (Huokaa raskaasti). Tietysti minä en uskalla teitä muistuttaa, mutta… vaimoni tyttärille sanon minä aina: "älkää naurako sille, mikä on naurun yläpuolella!" (Aivastaa). Vaimollani on yhdeksän tytärtä. Vanhin Anna on 27-vuotias, nuorin 17. Kunnioitettavat läsnäolijat! Kaikki, mitä luonnossa vain on kaunista, puhdasta, suurta, kaikki se on kertynyt noihin yhdeksään nuoreen, siveään olentoon! Antakaa anteeksi tämä innostukseni ja… ääneni vapiseminen, sillä teidän edessänne on onnellisin isä! (Huokaa). Kuinka vaikeaa onkaan meidän aikoina saada miestä! Äärettömän työlästä! Ja tuskin yhdellekään ainoalle saa! (Nyökyttelee päätään). Ah, nuoret miehet! Itsepäisyydellänne ja aineellisella suunnallanne riistätte te itsellänne yhden korkeimpia nautintoja, perhe-elämän onnen! Oi, jospa tietäisitte mitä se on! Olen elänyt vaimoni kanssa 33 vuotta ja voin vakuuttaa, että ne ovat olleet elämäni parhaimmat vuodet. Ne ovat kuluneet kuin suloinen tuokio… (itkee). Kuinka usein olenkaan häntä vihoittanut heikkoudellani! Vaimo parkani! Vaikka olenkin nöyrästi ottanut vastaan rangaistukset, millä sitte olen palkinnut hänen vihansa? (Paussi). Vaimoni tyttäret ovat näin kauan olleet menemättä naimisiin siitä syystä, että he ovat kainoja ja siksi, etteivät miehet saa heitä koskaan nähdä. Pitoja ei vaimoni voi pitää… päivällisille ei kutsu koskaan ketään, mutta… voin sen teille sanoa salavihkaa… (astuu lähemmä ja kuiskaa), vaimoni tyttäriä voi nähdä suurina pyhinä heidän tädillään Natalia Semjonowna Saweiljuhinilla, samalla henkilöllä, jolla on kaatuva ja joka keräilee vanhoja rahoja… Siellä on kestitystäkin… Ja kun siellä ei satu olemaan vaimoani, niin voi… (lyö luunapin leukansa alle). Vaan… tosiaankin… ajan vähyyden tähden älkäämme poiketko aineestamme… Minä puhuin viimeksi tetanuksesta… Muuten… (katsoo kelloa)… jääköön seuraavaan kertaan. (Korjaa liiviään ja astuu mahtavasti pois).
MATKAN VARRELLA.
Kultapilvi yönsä lepäeli
Jättivuoren rinnoill' ylevillä…
Lermontow.
Huoneessa, jota ravintolanpitäjä itse, kasakka Semjon Tshistopljui, sanoo "vierashuoneeksi", koska se on määrätty ainoastaan matkustaville, istui suuren maalaamattoman pöydän ääressä kookas, leveäharteinen, neljänkymmenen korvissa oleva mies. Hän istui pää käsinojossa pöytää vasten ja nukkui. Talikynttelin tynkä, joka oli pistetty pumadapurkkiin, valaisi hänen vaaleaa partaansa, jykevän, leveän nenän, ahavan syömät kasvot ja tuuheat, mustat kulmakarvat, jotka laskeutuivat ummistuneiden silmien ylle. Nenä, posket, kulmakarvat — kaikki piirteet ja kukin niistä erikseen olivat karheat ja raskaat kuin "vierashuoneen" huonekalut, mutta yleensä näyttivät ne verrattain sopusuhtaisilta, jopa kauniillakin. Semmoinenhan se on, kuten sanotaan, venäläisten kasvojen planeetti: kuta jykevämmät ja räikeämmät niiden piirteet ovat, sitä pehmeämmiltä ja suopeammilta ne näyttävät. Pukuna oli miehellä herrastakki, jonkunverran kulunut, mutta raidattu leveällä, uudella nauhalla, samettiliivit ja leveät housut, joiden lahkeet olivat suurien saappaiden varsissa.
Eräällä penkillä, joita oli pitkin seiniä, nukkui ketunnahkaturkin karvapuolella noin kahdeksan vuoden ikäinen tyttö ruskeassa mekossa ja pitkissä, mustissa sukissa. Tytön kasvot olivat kalpeat, tukka pellavainen, hartiat hoikat, koko ruumis laiha ja vetelä, mutta nenä pisti kasvoista samanlaisena paksuna ja rumana pallukkana kuin miehelläkin. Hän nukkui sikeästi.
Vierashuone oli juhla-asussa. Ilmassa oli äsken pestyjen lattioiden haju, nuoralla, joka ulottui huoneen läpi seinästä toiseen, ei nyt riippunut, kuten ennen, riepuja ja nurkassa pöydän yläpuolella paloi pieni lamppu, josta lankesi valoläiskä Pyhän Yrjänän kuvalle. Nurkan kummallakin puolen oli seinillä joukko kömpelöitä rahvaankuvia niin järjestettyinä, että uskonnollisia aiheita esittävät ankaran asteettain muuttuivat maallista elämää esittäviksi. Kynttelin tyngän ja lampun himmeässä valossa muodostelivat kuvat yhtäjaksoisen, mustatäpläisen juovan. Vaan kun kaakeli-uuni, jonka mieli teki laulaa yhteen ääneen pyryn kanssa, vinkuen veti sisäänsä ilmaa ja halot aivan kuin henkiin heräten välähyttelivät kirkkaita leimuja, silloin alkoi pyöreähirsisillä seinillä hyppiä ruskeita pilkkuja ja nukkuvan miehen pään yläpuolella välkähti milloin isä Serafimin, milloin shahi Nassr-Eddinin kuvat.
Ulkona myllersi tuisku. Jotain vimmattua, vihaista, mutta syvän onnetonta ja petomaisen raivokasta kiuhui ja ryöppysi ravintolan nurkissa ja tuntui kuin olisi se tahtonut hyökätä sisään. Se jyskytti ovea, kolhi ikkunoita, ruski seinissä ja katolla, toisinaan oli sen äänessä uhmaa, toisinaan se rukoillen vaikeroi, vaan sitte tuokioksi taukosi ja voitonriemuisesti, kavalasti ulvoen syöksähti savutorveen. Vaan uunissa leimahtelivat puut ja tuli hyöksähti vihaisena kuin kahlekoira vihollista vastaan, alkoi taistelu ja sitte kuului valitusta, kirkumista ja hurjaa kiljuntaa. Ja kaikessa tässä kuulosti sen ärjyvää tuskaa, tyydyttämätöntä vihaa ja loukkaantunutta voimattomuutta, joka aina oli tottunut voittamaan.
Tätä villiä, petomaista leikkiä kuuntelemaan näytti "vierashuone" iäksi mykistyneen. Vaan jonkun ajan kuluttua kirahti ovi ja huoneeseen astui palveluspoika, jolla oli uusi karttuunipaita päällä. Toista jalkaansa ontuen ja unisilla silmillään muljoillen hän niisti sormillaan kynttelin, lisäsi puita uuniin ja meni pois. Samassa kuului Rogatshista, jonne ravintolasta oli kolmensadan askeleen paikoille, kellon ääni, joka ilmotti puoliyötä. Tuuli ryöpytti kellon ääniä aivan kuin lumihiutaleitakin. Se karkasi niiden kimppuun, pyöritteli ympäri ilmojen lakeuksia, niin että muutamat äänet katkeilivat tai venyivät pitkiksi, lainehtiviksi soinnuiksi, toiset taas kokonaan kuolivat vihurin pauhuun. Eräs ääni soi niin selvästi, että luuli sen tulevan ikkunan alta. Turkilla nukkuva tyttö vavahti ja nosti päätään. Hän katsoi tuokioisen pimeään ikkunaan ja Nassr-Eddiniin, jolla silloin läikkyi uunin punerva hohde ja siirsi sitte katseensa nukkuvaan mieheen.
— Isä! — sanoi hän.
Mies ei liikahtanut. Tyttö liikautti vihaisesti kulmakarvojaan, painautui pitkälleen ja veti jalkansa koukkuun. Oven takana haukotteli joku pitkään ja kovasti. Kohta sen jälkeen kuului oven narinaa ja epäselviä ääniä. Joku oli tullut sisään ja pudisteli lunta päältään ja kopisteli huopakenkiään.
— Mitä? — kysyi veltto naisääni.
— Neiti Ilowaiskaja on saapunut, — vastasi bassoääni.
Taas narahti ovi, josta tunkeusi sisään myöskin tuulen ryöppy. Joku, luultavasti ontuva poika, hypähti vierashuoneen ovelle, rykäisi kunnioittavasti ja tarttui ovilukkoon.
— Tänne, matushka-neiti, — sanoi laulava naisääni, — täällä on puhdasta.
Ovi aukeni selälleen ja kynnykselle ilmestyi parrakas mies, joka oli kyytimiehen kauhtanassa, suuri matkalaukku harteilla ja koko mies kiireestä kantapäähän lumen pöpperössä. Hänen jälestään astui huoneeseen pieni, melkein kahta vertaa häntä lyhyempi nainen kasvoitta ja käsittä, sillä hän oli niin tarkkaan vaatteilla kääritty ja turottu, että näytti nyytiltä.
Kyytimiehestä ja nyytistä levisi kostea haju ja kynttelin liekki alkoi häilyä.
— Kaikellaista tyhmyyttä! — virkkoi nyytti vihaisesti. — Mainiosti olisi voinut ajaa edelleen. Ei jäänyt jälelle kuin kaksitoista virstaa ja sekin enimmäkseen metsätietä. Mihin sitä olisi eksynyt?
— Vaikkei olisi eksytty, mutta kun eivät hevoset ota kulkeakseen, — vastasi kyytimies, — Enhän minä Herra nähköön tahallani!
— Mihin ihmeelle lie tultukaan. Hiljaa… täällä taidetaan nukkua.
Mene pois.
Kyytimies laski matkalaukun lattialle, jolloin hänen harteiltaan luiskahti lumilepeitä, sihautti nenäänsä ja läksi. Sitte näki tyttö, kuinka nyytin keskestä pisti esiin kaksi kättä, jotka alkoivat purkaa saalien, huivien ja vöiden paksua kerrosta. Ensin kirposi lattialle suuri saali, sitte paslikka, sen jälkeen valkea villahuivi. Kun pää oli vapautunut kääreistä ja nainen oli riisunut matkaturkin, tuli hän puolta hoikemmaksi. Nyt oli vielä päällä pitkä, harmaa nuttu, jossa oli suuret napit ja jonka taskut olivat pullollaan. Yhdestä taskusta hän veti jonkun paperikäärön, toisesta nipun suuria, raskaita avaimia, jotka hän pani niin varomattomasti pöydälle, että nukkuva mies liikahti ja avasi silmänsä. Hetkisen mies katsoi tylsästi ympärilleen aivan kuin käsittämättä missä hän oli, sitte puisteli päätään ja siirtyi istumaan nurkkaan. Nainen riisui palton, josta hän kepeni taas puolta hoikemmaksi, veti jaloistaan karvakengät ja istuutui.
Nyt hän ei ollut enää nyytin näköinen. Hän oli pieni, laiha, 20 paikoilla oleva tummatukkainen nainen, niin hoikka ja soleva kuin mato, kasvot valkeat, pitkähköt ja tukka aaltoileva. Hänen nenänsä oli pitkä ja terävä, leuka myöskin pitkä ja terävä, silmäripset pitkät ja tämän yleisen terävyyden tähden tuntuivat hänen kasvonsa pistäviltä. Mustassa puvussaan, jonka kaulantiehys ja hihat olivat täynnä pitsejä, terävine kyynäspäineen ja ruusunpunaisine sormineen hän muistutti keskiaikaisten englantilaisten naisten muotokuvia. Ja vakava, miettivä kasvojen sävy lisäsi vielä enemmän tuota yhtäläisyyttä.
Nainen silmäili huonetta, vilkasi syrjäkariin mieheen ja tyttöön ja olkapäitään kohauttaen istuutui ikkunan ääreen. Tummat ikkunat vapisivat kostean länsituulen puhalluksesta. Suuria lumihöytäleitä tuiskusi valkealle välähtäen ruutuja vasten, josta ne tuuli karisti kuitenkin pois. Raivokas myrskyn soitto yltyi yltymistään…
Pitkän äänettömyyden jälkeen alkoi tyttö mutista ja sanoi vihaisesti:
— Herra Jumala, miten olen onneton! Kaikista onnettomin!
Mies nousi ylös ja varovin askelin, jotka eivät ollenkaan sopineet hänen suureen kokoonsa ja tuuheaan partaansa, sipsutteli tytön luo.
— Etkö nuku, tyttöseni? — kysyi hän anteeksipyytävällä äänellä. —
Mitä tahdot?
— En mitään! Olkapäätäni kivistää. Sinä, isä, et ole hyvä ihminen ja
Jumala rankasee sinua! Saat nähdä, että rankasee!
— Kultaseni, en ole tiennyt, että olkapäätäsi kivistää, mutta minkäs minä sille voin, lapseni, — sanoi mies tavalla, jolla juopuneet miehet pyytävät anteeksi ankarilta vaimoiltaan. — Sitä pakottaa vain matkustamisen tähden. Huomenna pääsemme perille, lepäämme ja sitte se heittää.
— Huomenna, huomenna… Sinä sanot minulle joka päivä: huomenna.
Meidän on kulettava vielä kaksikymmentä päivää.
— Totta totisesti, lapseni, me pääsemme huomenna perille. Minä en valehtele milloinkaan enkä ole syyssä, jos myrsky meidät yllätti.
— En jaksa enää kärsiä, en jaksa, en! Tyttö potkasi rutosti toisella jalallaan ja parahti katkerasti itkemään. Hänen isänsä viittasi kädellään ja katsahti hämillään naiseen. Tämä kohautti olkapäitään ja meni veltosti tytön luo.
— Kuulehan, kultaseni, — sanoi hän, — älä viitsi itkeä. Eihän se ole hauska, jos olkapäätä kivistää, vaan minkäs sille tekee.
— Nähkääs, hyvä neiti, — sanoi mies nopeasti aivan kuin itseään puolustellen, — emme ole nukkuneet kahteen yöhön ja olemme ajaneet kurjilla ajoneuvoilla. Ei siis ole ihme, jos häntä kivistää. Ja sitte sattui meille vielä päihtynyt kyytimies, matkalaukku varastettiin meiltä, koko ajan vinha ryöppy… Minäkin rupesin voimaan pahoin nukkumisesta istuvassa asennossa. Jumaliste, Sasha, sinuttakin on tässä paha elämä, vaan sinä vielä itket.
Mies pudisti päätään, viittasi kädellään ja istuutui.
— Älä tosiaankaan itke enää, — sanoi neiti, — pikku lapsethan vain itkevät. Jos sinä, kultaseni, olet sairas, niin pitää riisuutua ja nukkua. Ruvetaanpas riisumaan.
Kun tyttö oli riisuttu ja rauhottunut, syntyi taas äänettömyys. Neiti istui ikkunan edessä ja katseli neuvottomana huonetta, pyhimyksenkuvaa ja uunia. Hänestä näytti kummalliselta sekä huone että paksunenäinen tyttö, joka oli lyhyessä pojan paidassa ja tytön isä. Tämä omituinen mies istui nurkassa, silmäili hämillään kuin päihtynyt ympärilleen ja hieroskeli kämmenperällään kasvojaan. Hän oli vaiti, mulkoili silmillään ja hänen muodostaan oli vaikea päättää, että hän hevin alkaisi puhua. Mutta hän alkoi kuitenkin ensiksi puhelun. Polviaan sivellen ja rykäistyään hän sanoi naurahtaen: