"Ja etkö nyt, äiti kulta, voisi tuota vääryyttä unhottaa?" kysyi tyttö nöyrästi.
"Sen vielä voisin unohtaa, mutta sitä kavalaa huhua, jonka tuo kurja ihminen pani liikkeelle, että isäsi muka hänen tietämättään on hävittänyt suunnattomia summia ja harjoittanut väärää kirjanpitoa, jonka kautta konkurssi oli välttämätön, sitä en ole voinut enkä koskaan voikaan unhottaa. Sinun rehellinen, verraton isäsi olisi muka noin menetellyt … voitko sietää sellaista solvausta?"
Murheellisena painoi Doris päänsä alas.
"Ja", jatkoi Thérèse, odottamatta vastausta, "kun tämä veriviholliseni näön vuoksi oli elänyt muutamia vuosia huomaamatta ja hiljaisesti, esiintyi hän jälleen samalla loistolla ja komeudella kuin ennenkin, osteli taloja ja tiloja, huviloita ja hevoisia, kestitsi vieraita ja sai ritarimerkkejä rintaansa, sill'aikaa kuin minä, hänen liikekumppaninsa leski, istun täällä, köyhänä ja unhoitettuna, voimattomana poistamaan sitä häväistystä, jota hän nimellemme oli saattanut, voimattomana suruani, kammoani ja vihaani vastaan…"
"Me emme saa vihata", kuiskasi Doris, rukoilevasti katsoen äitiinsä.
"Sinä olet lapsi", vastasi tämä synkkänä; "Anna ihmisten repiä sydän rinnastasi ja koeta sitten unohtaa, jos voit. Hän tuolla, olkoon tyytyväinen, kun en koskaan ole koettanut häntä vahingoittaa."
"Mutta nyt hän on kipeä, äiti", ilmoitti Doris; "Valfrid sanoi hänen tautinsa olevan oikeen ankaraa laatua".
"Onko?" kysyi Thérèse kylmästi. "Nyt varmaan luopuvat ystävät hänestä niinkuin minustakin, kun tulin köyhäksi. Ja kun ystävät jättävät, tulevat synkät ajatukset sijaan. Niin kävi minulle; niin on hänellekin käyvä — ja käyköön vaan!"
"Onko äiti ollut hyvä ja ommellut minun valkoisen pukuni?" kysyi Doris, jota tällainen keskustelu aina kiusasi.
"Olen sekä ommellut että silittänyt sen", vastasi äiti rauhallisemmin.
"Tuolla se on sohvalla pehmeänä kuin valkoinen pilvi".
Kiitollisena suuteli Doris äitinsä kättä ollen ikäänkuin jostakin hämillään.
"Olemme Valfridin kanssa päättäneet kumpikin asettaa valkoisia liljoja tukkaamme", sanoi hän vähän vitkastellen.
"Mitäpä minuun koskee, millaisia kukkia, hän panee", vastasi äiti välinpitämättömästi.
"Mutta heidän liljansa ovat kaikki jo kuihtuneet…"
"Entä sitte? Aijotko ehkä antaa hänelle sinun liljoistasi?"
"Sitä minä sydämestäni toivoisin. Suo anteeksi, rakas äiti, mutta en minä voi olla katkeralla mielellä enkä myöskään pettää sinua, taikka peittää jotakin sinulta. Valfrid on ystäväni ja tulee sinä aina pysymään".
"Vai niin", vastasi äiti katkerasti; "anna vaan hänelle sydämesi ja luottamuksesi, että hän kerran maailmassa pettää sinut, niinkuin hänen vanhempansa pettivät sinun vanhempasi. Suurempaa häväistystä tuskin voisit minulle tuottaa, kuin se, että ojennat kätesi pahimman vihamieheni tyttärelle. Mutta samapa tuo; olenhan tottunut kärsimään, yksi pettymys enemmän tai vähemmän, ei tee mitään minun suhteeni."
"Äiti", puheli Doris lämpimästi, pitäen molemmilla käsillään äitiä käsivarresta, "voi miten sanomattomasti sinua rakastaisin, jos voisit voittaa nuo synkät tunteet, jotka niin monta vuotta ovat sinua kiusanneet! Sanoit eilen, ett'et tiedä, millaisen lahjan antaisit minulle ripillepääsyni muistoksi. Ei yksikään lahja olisi minulle mieluisempi kuin se, että sydämestäsi voisit anteeksi antaa Valfridin isälle sen vääryyden, jonka hän meille on tehnyt. Ei, äiti, älä lähde luotani, älä katso minuun noin! Olen varma siitä, että isä vainajani, joka oli niin hyvä, tällä hetkellä kuulee pyyntöni ja hyväksyy sen… hänen tähtensä, äitini, joll'ei minun, anna vanhan vihasi lauhtua!"
"Ja sinä, yksinkertainen lapsi", vastasi kiivaasti Thérèse, säälimättä irroittaen tyttärensä hennot kätöset itsestään, "sinä luulet että on yhtä helppoa saada mielestään vääryys, jota vuosikausia on kärsinyt, kuin vaihtaa puku toiseen! Pidä sinä omat ajatuksesi ja minä pidän omani. Isäsi oli hyvä, mutta ei heikko, ja heikkoutta olisi suudella sen kättä, joka meidät on murheesen vajottanut. Ja vieläkin sananen: älä puhu enää liljoista; kuihtukoot ennen juuriaan myöten, kuin koristavat sen tytärtä, joka polkumme okailla on peittänyt."
Doris kääntyi toisaalle salatakseen suuria kyyneleitä, jotka väkisinkin poskipäille vierähtivät, kun samalla huomasi veneen nopeasti lähestyvän rantaa.
"Äiti", huudahti hän pelästyksissään, "Valfrid tulee tänne…"
"Hänkö tänne!… Mahdotonta!"
"Mutta hän se on… voi, äiti, ajatteleppas, ehkä on hänen isänsä kuolemaisillaan ja tahtoo puhutella sinua, ehkä hän ei voi kuolla saamatta anteeksi…"
"Anteeksi voin hänelle antaa ainoastaan sillä ehdolla, että hän puhdistaa mieheni maineen, jonka hän yksin on tahrannut, ja niin paljon en luule hänen voivan nöyrtyä".
Nyt juuri pysähtyi venhe siltaan ja nopein askelin, kuolon kalpeana, riensi Thérèsen luo hänen miehensä liikekumppanin tytär.
"Te varmaan olette Doriksen äiti", puheli hän murtuneella äänellä, tarttuen Thérèsen käteen; "tullessani kotiin papin luota, tapasin isäni kuolemaisillaan ja nyt hän ei muuta toivo kuin saada tavata teitä, hyvä rouva. Ja tulettehan, tulettehan varmasti — olkoon välillänne ollut mitä tahansa!…"
Thérèse tarkasti kiireestä kantapäähän tuota suloista olentoa edessään ja hänen sydämensä heltyi.
"Minä tulen", vastasi hän hiljaa, mennen huvilaan sisälle hiukan pukuaan järjestääkseen. Se oli pian tehty ja puolen tunnin kuluttua oli Thérèse tyttärineen kuolevan vuoteen ääressä.
Paksut akkunaverhot olivat vedetyt alas ja tulijan askeleet katosivat pehmeään mattoon, joka lattiaa peitti. Muuta ei kuulunut kuin kuolevan raskas hengitys ja seinäkellon yksitoikkoinen napsutus.
"Isä, minä olen kotona jo!" kuiskasi Valfrid kumartuen isän vuoteen yli.
"Entä hän, onko hän tullut?" kysyi sairas kiivaasti, koettaen kohottautua vuoteellaan.
"Hän on täällä."
"Onko hänen tyttärensäkin?"
"On hänkin; niinhän sinä tahdoit?"
"Jumala, minä kiitän sinua!" änkytti sairas heikosti. "Vedä akkunaverhot syrjään, Valfrid, että saan nähdä heidät!"
"Valfrid teki niin ja kirkkaasti valaisi nyt aurinko sekä sairaan kärsiviä kasvoja että Thérèsen vakavia piirteitä sekä heitti säteen Doriksenkin vaaleille kutreille.
"Rouva, teidän puolestanne on minulle kostettu, on jo aikoja ennen kuin te luulittekaan. Tässä, teidän, teidän lapsenne ja minun lapseni kuullen tunnustan minä, että olen menetellyt halpamaisesti, että olen varastanut teiltä onnenne ja ihmisten, kunnioituksen, ett'en ansaitse Jumalan enkä teidän anteeksiantamustanne, että elämäni on ollut pelkkää rauhattomuutta ja että kuolen tuskassa, joll'ette te voi antaa minulle sitä ainoata, jota nyt hakijan: anteeksiantamustanne."
Ja syvässä tuskassa ojensi hän kätensä Thérèseä kohti samalla kuin kuumat kyyneleet vierivät kuihtuneille kasvoille.
"Sen mitä minulle olette tehneet, voin kyllä antaa anteeksi", vastasi Thérèse vitkalleen, kuitenkaan ojentamatta sairaalle kättään, "mutta kuinka puhdistatte mieheni maineen?"
"Äiti", koetti Doris välittää ja astui epäröiden askeleen lähemmäs.
"Hiljaa, lapseni", oikaisi häntä Thérèse, sinähän siitä juuri tulet kärsimään, jos isäsi nimi on tahrattu. Minä olen jo maailmalle kääntänyt selkäni; sinä sen sijaan nyt vasta joudut sen kanssa tekemisiin, etkä tiedä, miltä tuntuu, vuosikausia kantaa häväistystä, josta ei voi puhdistautua".'
"Tässä vedotaan siis minuun", sanoi nuori tyttö suloisesti. "Miten onnellinen olenkaan, voidessani antaa anteeksi!" Ja ennenkuin Thérèse ennätti estämään, oli hän jo vaipunut polvilleen sairaan vuoteen viereen ja tarttunut tämän vapisevaan käteen.
"Tuolta näyttää varmaan armeliaisuuden enkeli", puheli katuvainen sairas itsekseen, samalla kuin autuaallinen ilme hetkiseksi valaisi hänen kasvojaan.
"Ah, rouva hyvä", hän taaskin puheli kääntyen Thérèseen "meidän lapsemme ovat paremmat, kuin me itse; näettekö tätä paperia? Valfrid tietää sen sisällön. Siinä olen kirjallisesti tunnustanut halpamaisen menettelyni teitä kohtaan siitä hetkestä alkaen, jolloin kuolema niin äkkiä tempasi puolisonne. En ole mitään salannut; en mitään. Ja ennenkuin tämä tunnustus on saatettu ilmi koko ympäristölleni en voi toivoakaan rauhaa, enkä myös teidän anteeksiantamustanne. Valfrid, lapseni, kutsu tänne sisään koko talon väki ja pyydä tohtoria, joka on vielä tuolla toisessa huoneessa, lukemaan ääneen joka sanan tässä paperissa, jonka te, rouva hyvä, sitte saatte pitää. Tämä on tosin myöhäinen ja vajanainen hyvitys, mutta se on ainoa, minkä minä voin antaa, ja Jumala, joka näkee sydämeni, tietää, että teen sen mielelläni".
"Ja sitten, annattehan sitten, hyvä rouva", pyyteli Valfrid, katsoen sydämellisesti Thérèseä silmiin, "annattehan isäraukalleni täydellisesti anteeksi?"
"Lapsi", sanoi Thérèse, "tiedättekö, että tämä isänne toimenpide heittää varjon teidän nuoren elämänne yli. Oletteko miettineet sitä asiaa?"
"Minä en ole miettinyt mitään muuta, kuin millä isälleni iloa tuottaisin."
"Mutta ehkä hylkäävät ystävän teidät?"
"Doris ei hylkää. Ja mitäpä siitä, ah, sanokaa vaan, voitteko sitte antaa anteeksi?"
"Mutta tämän paperin perusteella, kun ne, jotka sen saavat kuulla, todistavat sen oikeaksi, voin minä oikeuden edessä ottaa koko teidän omaisuutenne?"
"Ah, ottakaa se, annan sen mielelläni, kunhan palkaksi siitä lausutte tuon ainoan sanan, jota isäni kaipaa! Voi Doris, Doris, kas äitisi heltyy…hän itkee… Oi isä, kuinka olenkaan onnellinen… kiiruhdan heti kutsumaan kaikki sisään ja sitte, sitte!…"
Valfrid oli jo mennyt toiselle puolelle huonetta, kun Thérèse pidätti häntä, ei kiivaasti ja tylysti, vaan lempeällä päättäväisyydellä. Sitten meni hän myös Doriksen luo, ottaen tätäkin kädestä, ja näin, sanaakaan sanomatta, astui hän sairaan vuoteen ääreen, loi häneen silmäyksen, jossa välähteli jotain sen muinoisesta loisteesta, otti käteensä paperin ja repi sen hitaasti kahtia, vaipui sitte hiljaa polvilleen kuiskaten: "Herra armahtakoon meitä jokaista!"
* * * * *
Kun Thérèse illalla pienessä venheessään kulki kotiinsa, kykeni hän taas pitkistä ajoista tarkkaamaan mitä ympärillä tapahtui ja huomautti, että luonnossa vallitsi rauha. Katselipa hän puitakin Kätkön ympärillä ja arveli, että niitä pitäisi karsia, ett'eivät peittäisi koko näköalaa ja kun hän vihdoin tuli saliin, veti hän, vastoin tavallisuutta akkunaverhot syrjään, että ilta-auringon säteet estämättä pääsivät sisään. Seisoessaan siinä akkunan edessä, miettiväisenä, Doris tyttönen rinnallaan nojaten päätään äitinsä olkapäähän, valaisi Thérèsen kasvoja hohde, joka teki hänet nuoren näköiseksi kuin neljätoista vuotta sitten ja synkät ajatukset olivat mielestä pois haihtuneet.
Thérèse ymmärsi, että hänelläkin oli paljon anteeksi pyydettävää, hänellä joka oli ensi sijan sydämessään antanut kuolleelle miehelleen, toisen vihalle ja kolmannen vasta lapselleen. Ja hän ymmärsi nyt myöskin, ett'ei mikään niin valaise kuin todellinen rakkaus, jolle Jumala on korkein ja kaikki kaikessa, ja hänestä tuntui kuin olisi hän yht'äkkiä vapautunut raskaista kahleista. Hän voi jälleen itkeä kuten ennen muinoin ja mikä vieläkin parempi: hän saattoi rukoilla.
Sydämensä pohjasta pyysi hän armoa tullaksensa hyväksi äidiksi myöskin Valfridille, jonka, hänen isänsä toivomuksen mukaan, piti tämän kuoltua saada koti Thérèsen luona ja ensi kertaa, pitkien aikojen jälkeen, hän taas tunsi, että oli jotakin, jota varten kannatti elää.
Näitten ajatusten valtaamana kääntyi hän Dorikseen ja katseli tätä kuin pitkän eron jälkeen. Ja kun hän kohtasi tytön iloisen ja lämpimän katseen, tuntui hänestä, kuin, eivät nuo kasvot enää olisikaan olleet Doriksen, vaan hänen rakkaan miesvainajansa ja että hän näitten kasvojen hohteessa huomasi nyt vasta osoittaneensa suurimman kunnioituksen miehensä muistolle.
Neljäntoista päiviin kuluttua sulki hän tyttärenään syliinsä surupukuisen Valfridin, joka Thérèsen luona sai herttaisen kodin.
Liljat olivat jo kaikki kuihtuneet.
Ripilläkäyntipäivänä koristi muutama lilja kummankin tyttösen tukkaa.
Loput kerättiin eräälle haudalle.
Mutta ei Thérèse niitä kaivannut. Hänen sydämessään kukoistivat nyt ihanat ruusut.
MUISTETUT.
Määrätyllä kellon lyönnillä he kokoontuivat, tuon rikkaudestaan kuulun rautakauppias Pontus Aggen kaikki perilliset, hämäränpuoleiseen saliin, kuulemaan vainajan testamenttia.
Keskellä huonetta seisoi soikea tamminen pöytä; tämän toisessa päässä istui tuomari, joka järjestyksen vuoksi myös oli joukkoon kutsuttu; lähinnä häntä, moitteettomassa surupuvussa ja murheellisen näköisenä istui vainajan sisarpuoli, jolla usein oli tapana kertoilla, miten hän "oli Pontus veljeä lapsena käsivarsillaan kannellut" — mutta jätti aina mainitsematta, miten usein hän häntä selkään oli paukutellut. Edelleen kuului seuraan luutnantti Karl, valkoinen liina kaulassa; hänen punaiset kasvonsa ilmaisivat selvästi, häpeäksi mainiten, iloisia toiveita. Vastapäätä häntä istui hänen lankonsa, notaario, tutkimaton kaikessa kuivuudessaan ja laihuudessaan, sekä pöydän alapäässä "Svante serkku", entinen hattutehtailija, jolle ammatti ei ollut oikeen onnistunut ja joka nyt viime vuodet oli elänyt kokonaan vainajan turvissa. Hän oli hyväntahtoinen, hiukan hassahtava raukka ja odotti nyt lapsettavalla innolla kohtalonsa vastaista kehitystä.
Ja syrjässä tuolla, aivan oven vieressä, näkyi Lovisa palvelijattaren mitätön olento, luiset kädet ristissä ja silmät kyynelistä sameina. Hän oli todenperästä pitänyt isännästään, vaikka tämä olikin ollut omituinen, eikä hän odottanut muuta, kuin minkä jo oli saanut: täyden palkkansa ja jotakuinkin ihmisellisen kohtelun.
Ja omituinen oli Pontus vainaja todella ollut, sitä ei voi kieltää, jos sellaisella yleensä tarkoitetaan ihmistä, joka mieluimmin pysyy muista erillään, ja joka pitää koko ihmiskuntaa jotenkin mitättömänä, kulkee nahkakalosseissa ja solkiliinassa ja on niin epäkohtelias kuin mahdollista sekä tutuille että tuntemattomille. Sukulaisiaan hän kuitenkin silloin tällöin kutsui luokseen, oikeastaan vaan heitä pistopuheillaan härnätäkseen, mutta kenelläkään ei olisi sentään johtunut mieleen, että hän heitä vielä kuoltuaankin suututtaisi.
Nyt piti siis testamentti luettaman. Hetki oli ratkaiseva, sillä vainaja oli ollut yhtä häijy kaikille heille, niin että oli vaikea tietää, kuka hänen mielestään kuitenkin vähimmän moitittava oli.
Vakavan juhlallisena aukaisi tuomari suuren sinetin. Bina sisko oli melkein jo heltyä ja toiset sukulaiset olivat uteliaita. Tänä hetkenä unohtuivat kaikki pikkumaisuudet; ajatukset olivat vaan kiintyneet suuriin — summiin.
Ja niitä kaikui kylläkin heidän korvissaan toinen toisensa jälkeen mikä mihinkin hyväntekeväisyystarkoitukseen, kunnes lopulta jo ruvettiin arvelemaan, että pitäisi vähitellen alkaa riittää. Mutta ei: aina vaan uusia ja suuria summia ja aina vaan yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Oli jo vaikeata pysytellä paikoillaan; liikuteltiin tuoleja, korjattiin kaulaliinoja, vaihdettiin asentoa, yskittiin, lyhyesti sanoen, tehtiin kaikki mitä säädyllinen kärsimättömyys suinkin salli. Mutta kun lahjoitusten suuruus jo nousi siihen määrään, johon koko vainajan omaisuuden oli arvattu nousevan, loppui luutnantti Karlen kärsivällisyys ja hän huudahti aivan ääneen:
"Mutta, tuhat tulimmaista, eikö tuo tuommoinen konsana lopu; koska meidän vuoromme tulee?"
Rauhallisesti käänsi tuomari lehteä ja jatkoi lukemistaan:
"Kun nyt täten paraimman ymmärrykseni mukaan — kylläpä vaan! murisi luutnantti Karl — olen omat ansaitsemani varat määrännyt käytettäväksi yleisiin tarkoituksiin, tahdon myöskin muistaa, muutamia yksityisiä henkilöitä, etupäässä sukulaisiani."
Bina rouva ylitti taas hiukan heltyä. Sillä vanhalla ketulla oli varmaan enemmän kuin luultiin. Tuomari korotti ääntään ja luki edelleen:
"Sisarpuoleni, rouva Bina Nilén, saa, osoitteeksi minun veljellisestä ystävyydestäni, sen vanhanaikuisen kellon, joka on vieraskamarissani ja jota hän niin usein on ihaillut. Vanhalle ihmiselle ei mikään ole niin tärkeätä, kuin pitää ajasta vaari. Rahaa hänellä on itselläänkin."
"Mitä!" huusi rouva Nilén lentäen kuin höyhen tuoliltaan, "enkö minä…"
"Kunnianarvoiselle sukulaiselleni, notaario Alrik Edling'ille, lahjoitan minä öljyvärillä maalatun muotokuvani. Hän iloitsee varmaan suuresti tästä kuvasta, se kun on niin sekä alkuperäisen että — keisari Napoleonin näköinen, kuten hän niin monasti minulle mairittelevasti on sanonut. Se on ainoa lahjani hänelle; jos tarjoaisin enemmän, loukkaisin helposti häntä, joka on epäitsekkäisyydestään tunnettu".
Notario kävi harmaan kalpeaksi, mutta ei puhunut sanaakaan. Ainoastaan katse lensi salin senkin yläpuolella olevaan kuvaan ja lävisti sen keskeltä kahtia terävämmin kuin terävin puukko.
"Mitä taas tulee veljenpoikaani, Karl Agge'en" — kuului edelleen — "lahjoitan hänelle ihailuni taidosta elää tyhjin käsin rikkaan tavoin. Koska hän ei sitä voisi enää paremmin tehdä täysinkään käsin, on hänelle paras että asiat jäävät ennalleen. Tiedän, että hän on ottanut lainoja, maksaakseen ne minun kuoltuani ja minä täydellisesti suon hänelle sen ilon, jonka hän niillä on saanut. Mutta koska hän iloisella luonteellaan on lyhentänyt monta yksinäistä hetkeäni, lahjoitan minä hänelle kuitenkin" — luutnantti kohottautui mitä suurimmassa jännityksessä hiukan tuoliltaan — "asekokoelmani, niiltä ajoilta, jolloin vielä metsästelin. Luulen, että hän sitä kyllä voi käyttää Ameriikan ruohoaavikoilla, johon hän luultavasti ennemmin taikka, myöhemmin kuitenkin joutuu. Seuratkoon häntä onni matkalla."
"Paholainen hänet periköön, senkin nurkkasaksan!" huusi luutnantti raivoissaan hypähtäen tuoliltaan ja kaataen sen kumoon, sekä alkoi marssia jättiläisaskelilla edestakaisin huoneessa.
"Suokoon Jumala luutnantille anteeksi jumalattomat sananne", mutisi Lovisa oven vieressä pelästyksissään ja painui itkien kasvonsa nenäliinaansa. "Minusta hän on muistanut jokaista meistä."
"Karl, unohdat asemasi, sanoi notaatio kylmästi. Ja mitäpä sinulla itse asiassa on enemmän valittamisen syytä, kuin meillä toisillakaan? Istuudu paikoillesi ja kuunnellaan sitte loppuun saakka tämä sekasotku."
"Serkkuni, hattumestari Svante Stuven testamenttaan minä palvelijattarelleni Lotalle sekä 800 kruunua vuodessa hänen ylläpitoonsa ja hoitoonsa. Ja tämä summa otetaan pääomasta, joka sitävarten on pantu — pankkiin, niin kauan kuin he kumpikin, taikka vaan toinen heistä on elossa, jonka jälkeen pääoma lankeaa kaupungin yleiselle elätyslaitokselle.
"Liina- ja puku vaatteistani ei mitään saa hävittää. Ne jäävät kaikki Svante Stuvelle paitsi minun vanhat tohvelini, jotka Lovisa itse on tehnyt ja jotka minä senvuoksi tahdon antaa hänelle, joll'ei kukaan minun kolmesta kunnianarvoisesta sukulaisestani erityisesti halua niitä ottaa vaatimattomaksi muistoksi; siinä tapauksessa on hänellä, nais- tai miessukulaisellani, etuoikeus niihin.
"Ja kun nyt näin puolueettomasti olen jakanut maallisen omaisuuteni on minulla enää yksi pyyntö sukulaisilloin, se nimittäin, etteivät vaan liiaksi surisi minun pois menoani, varsinkin kun toivon toimenpiteideni kautta ehkäisseeni riidan ja epäsovun, joka tavallisesti on seurauksena suuremman perinnön jakamisesta j.n.e."
"Tämä on hävytöntä!" puheli rouva Nilén, tuoliltaan nousten kasvot vihasta punaisina.
"Tämä on sopimatonta pilaa sekä elämästä että kuolemasta", päätti notaario, nousten hänkin istualtaan ja ottaen hattunsa. "Olisi hän voinut olla tällaista narripeliä pitämättä".
"Minä nostan tästä oikeusjutun!" ärjyi luutnantti, kiivaasti edestakaisin marssien.
"Ja minä ryömin Lotan turviin", selitti Svante serkku, tyytyväisenä kuin lapsi, taputellen Lotan laihaa kättä sekä istuutui tuolille tämän viereen.
Mutta kun kiivaan sanatulvan jälkeen vihdoin päätettiin koko asia pitää niin salassa kuin mahdollista — joka, kuten jokainen huomaa, on hyvin onnistunut — ja sukulaiset tekivät lähtöä talosta, seisoi Lovisa eteisessä kainosti niiaten ja kyseli jokaiselta: "Saanko siis todellakin pitää tohvelit — eikö herrasväki niistä huoli?"
"Minä en vaan tarttuisi niihin en pihdeilläkään", vastasi Bina rouva läimäyttäen oven kiini.
"Tohvelitko? — hui hemmetissä!" huusi luutnantti, sylkäsi ja harppasi tiehensä.
"Pidä hyvänäsi!" vastasi notaario äreästi.
Ja hyvänään Lovisa ne pitikin, oikeenpa ilolla. Sillä kun hän vähän sen jälkeen yritti panna niitä jalkaansa, eivät ne oikeen ottaneet mennäkseen, sillä käressä tuntui jokin ottavan vastaan. Kun hän tätä kädellään koetteli, löytyi sieltä pari käännettyä paperia, jotka olivat kiini ommellut. Nyt rupesi Lovisa ihmettelemään, käänteli ja väänteli tohveleita sekä löysi kummankin käressä kirjekuoren ja sen sisästä — tuhannen kruunun setelin sekä toisessa seuraavan kirjoituksen:
"Vanhalta isännältä Lotalle, ainoalle joka eläessä välitti hänestä itsestään ja kuoltua hänen tohveleistaan — siitä olen varma. Onkohan Lotalla ennen ollut sellaisia tohvelinkärkiä?"
Ei, niitä ei ollut Lotalla ollut — eikä minullakaan. Jos lukijalla on, niin en saata muuta, kuin onnitella häntä siitä.
KUMMANKO?
Näin oli kysynyt jo vähintäin sata kertaa majuri v. Grunck taloudenhoitajattareltaan mamseli Brummerilta, kuuluisan Greta Nylander vainaan arvokkaalta jälkeläiseltä.
"Niin", oli mamseli silloin aina vastannut, "kun ei majurikaan, joka itse on läheisintä sukua heille, tiedä, kummanko hän taloonsa tahtoo, niin mitenkä sitte minä, syytön ihminen, sitä tietäisin."
— "Syytön — jaa jaa, jaha, vai syytön, mutta viaton ette ainakaan ole, sen takaan, sillä tehän minulle koko tämän siunatun puuhan olette tuottaneet. Jos olisitte olleet viisas ihminen ja tehneet velvollisuutenne, niin ette suinkaan olisi suinpäin vanhoilla päivillänne naimisiin syösseet, vaan olisitte…"
"No, minun täytyy sanoani, että majuri on oikeen kohteliaisuuden esikuva! 'Vanhoilla päivillä', sanoo se, joka kelpaisi minulle vaikka isoisäksi. Saan ilmoittaa majurille, että ansaitsen palkkani teidän taloutenne hoidosta, enkä epäkohteliaisuuksienne kuuntelemisista."
— "Ne saa mamseli kaupanpäällisiksi, en minä niistä mitään vaadi."
— "No hyväpä tuo onkin, sillä eivät ne minkään arvoiset olekkaan, mutta, totta puhuen, ei majurin maksaisi vaivaa niitä ollenkaan ladella, kun kerran näette ett'ei kukaan niistä välitä."
Tuota kuullessa päästi majuri tavallisesti makean naurun ja kysyi ivallisesti: "mutta jos ei mamseli niistä välitä, niin miksi hän sitten lentää punaiseksi, kuin krapu?"
"Siksi, että häpeän majurin puolesta", oli mamselin silloin tapana arvokkaasti vastata —
— "Hi, hi, hii", nauroi majuri, naputellen parilla sormellaan nuuskarasiaansa, ennenkuin salli itselleen nuuskaamisen kaivatun nautinnon; "kovinpa lystikäs se mamseli nyt on; mutta minä sanon teille, niinkuin te äsken minulle: säästäkää korviani sellaisilta puheilta; eivät ne mitään toimita, sillä minä pysyn sanoissani, että kun kerran on päässyt teidän ijillenne…"
— "Majuri, nyt taitaa teitä 'kihti' taas vaivata! Ja miten on majuri sitäpaitsi lukenut raamattuansa? eikö siellä ole kirjoitettuna: 'ihmisen ei ole hyvä yksinänsä olla'?"
"Ja kuitenkin tahtoo mamseli, kiittämätön olento, jättää minut yksikseen!"
— "Mikäs estää majuria seuraamasta minun esimerkkiäni? Menkää naimisiin, te myös!"
— "No sieluni kautta! jos ei mamseli olisi kihloissa, niin luulisin aivan, että olette kosimishommissa. Oletteko te, kaikella kunnioituksella sanoen, oikeen viisas? Minäkö menisin naimisiin, minä joka 70 vuotta olen säilyttänyt jalon vapauteni ja sillä ajalla ollut kyllin tilaisuudessa näkemään, mitä väkeä ne naiset oikeastaan ovat — ee-ei, ystävä kulta! olenpa minä raamattuanikin lukenut ja siinä sanotaan myös: 'poikani, jos pahansuovat sinua houkuttelevat, niin älä heihin suostu' — mutta sitä lausetta ei taida teidän raamatussanne ollakkaan… No, no jätämme sen asian nyt toistaiseksi."
Lukemattomia kertoja oli majurin ja hänen taloudenhoitajattarensa välillä tällaista keskustelua pidetty senjälkeen kuin tuon samaisen taloudenhoitajattaren päähän yht'äkkiä pälkähti, kuten majuri sanoi, — mennä "kosimaan nimismiestä!"
Mutta tuo majurin puhe johtui vaan pelkästä kateudesta, tuumaili mamseli. Ja aivan varmaan asia niin olikin, sillä mamseli Brummer oli kaikin puolin kunnon ihminen, rivakka ja toimelias, ja oli hänellä myös muutama satanen taalari säästöjäkin sekä sitäpaitsi hauskanlainen ulkomuoto ja — kuten majurin alustalaisten oli tapana sanoa — "hänellä oli niin lämmin ruokasydän" —. Nimitys kuuluu hiukan kummalliselta, mutta on se kuitenkin sangen kuvaava ja tarkoittaa, kuten kyllä ymmärtää, hänen huolenpitoaan kaikista jotka olivat ruumiillisen ravinnon tarpeessa. — Kun kaikki nämä ominaisuudet tuntee, niin käsittää helposti, ett'ei mamselin, miestä saadakseen itsensä tarvinnut kosia, ja että hän kyllä jo ennen 46 ikävuottaan olisi kumppanin saanut, jos vaan olisi tahtonut; hän oli nimittäin ensin halunnut vähän katsella ympärilleen, ennenkuin lahjoitti pois sekä ruumiilliset että henkiset aarteensa, ja siinä hän teki oikeen. —
Seikka nimittäin oli sellainen, että majurilla oli kaksi naissukulaista, jotka olisivat hänen talouttaan voineet hoitaa, mutta molempia hän luonnollisesti ei tahtonut, ja siksi hän nyt mietiskeli päänsä ympäri, kummalleko heistä hän tuon luottamustoimen voisi uskoa.
Toinen näistä, noin 30 vaiheilla oleva mamseli, oli jo monta vuotta ollut erään pienen koulun johtajattarena. Majuri oli hänen ainoa miespuolinen sukulaisensa ja piti hänellä siis sen nojalla olla etuoikeus paikkaan.
Toinen taas, majurin serkun tytär, oli ainoastaan 22 vuotias ja köyhä hänkin, mutta vilkas ja iloinen kuin leivonen. Ja näitten ominaisuuksien perustuksella majuria oikeastaan olisi haluttanut ottaa hänet, mutta pelkäsi, ett'ei hän, nuori kun oli, ehkä voisi kunnolleen suoriutua tehtävissään, sillä majuri itse oli aivan pikkumaisuuteen saakka säntillinen —.
Eräänä päivänä kun hän taas tavallista tarkemmin tuumiskeli kummanko näistä valitseisi — jotenkin vähän kun tunsi kumpaistakin — juolahti mamseli Brummerille mieleen eräs tuuma:
"Kutsukaa heidät kummatkin kesäksi tänne, älkääkä mainitko mitään minun pois lähdöstäni syksyllä, niin saatte sitte nähdä, kumpaisesta enemmän pidätte".
"Tuo ajatus ei, pahuus vieköön, ole niinkään tuhma", myönsi majuri. — "Minä kutsun heidät tänne — kouluihmisellähän on lupa-aikansa muutoinkin — niin saan nähdä — ehk'ei heistä kelpaa kumpikaan".
Tämän kutsun seurauksena oli, että muutama päivä ennen juhannusta vaunut pysähtyivät ison käytävän eteen majurin tilalla Grunkenborg'issa. —
Vanhempi vieraista, mamseli Egeria, astui ensin vaunuista ja syleili juhlallisesti majuria, joka oli miltei tulla hiukan hämilleen tämän arvokkaasta käytöksestä.
— "Olette kutsuneet minua, jalo, isällinen ystävä!" huudahti hän kyynelsilmin — "tahdotte kerran vielä nähdä minut kodissa, jossa en ole ollut sitte lapsuuden päivien kiitos siitä, sukulaiseni! ja uskokaa pois, että hyvin tarvitsen tätä virkistystä vaivaloisen työn jälkeen — jospa voisin olla teillekin joksikin huviksi!"
Tuo kuuluu varmaan heränneisiin taikka on hän paljosta romaanin luvusta ihan hullu, ajatteli majuri, salaisella pelvolla katsellen pitkiä pellavankarvaisia kiharoita, jotka tuulessa liehuilivat. Varjelkoon minua Jumala tuosta! —
— "Tässä minäkin olen", huudahti iloisesti toinen tulijoista, mamseli Eva, "mutta ei minusta taida sedälle suurta iloa olla, sen sanon jo edeltäkäsin, sillä minä aijon varmasti kuljeskella metsissä ja mailla päivät pitkät — kun kerran on niin onnellinen, että pääsee maalle, niin pitää myöskin osata nauttia siitä — kiitos vaan, setä, kutsusta! Oikeen hauska oli tänne tulla."
Pari oivallista täydellisen naisen esikuvaa, tuumaili majuri: toinen haaveellinen, teeskentelijä ja lahkolainen; toinen sellainen, joka ei muuta ajattele, kuin itseään ja omaa huviaan. — Ah, senkin mamseli Brummer nimismiehineen! Koko onnettomuuteni on hänen syynsä — kadunpa melkein, ett'en itse häntä kosinut.
Kului muutama päivä.
Egeria mamseli koetti parastaan omalla tavallaan huvittaakseen sukulaistaan. Hän ei ainoastaan seurannut häntä kaikkialla, vaan hän suorastaan ahdisti häntä, tarjoutuen ääneen lukemaan milloin sanomalehteä, milloin jotakin vanhanaikaista äärettömän huvittavaa romaania, jossa hän aina löysi sankarin hyveiden ja täydellisyyksien joukossa yhtäläisyyksiä hänen jalon sukulaisensa luonteen kanssa. —
Vaikka majurilla toisinaan olikin tapana hiukan nurista tavallisissa oloissa, oli hän pohjaltaan kärsivällinen, kunnon sielu, ja siksipä hän nytkin huomasi Egerian huvitushommissa pelkkää hyvyyttä. Ja hän sietikin tätä hyvyyttä kokonaista neljätoista päivää, mutta sitte alkoi häneltä jo kärsivällisyys loppua, ja helpotuksen tunteella pyysi hän Egeriaa, kun mamseli Brummer pariksi viikoksi matkusti pois, hoitamaan taloutta, —
Ei hänen suinkaan tarvinnut pelätä saavansa kieltävää vastausta. Tuo palvelevainen mamseli ei koskaan voinut mitään kieltää jalolta sukulaiseltaan. Tuossa tuokiossa vaihtoi hän romaaninsa vispilään ja kauhaan.
Mutta kuin Eva mamseli sai tämän kuulla, niin hän, majurin suureksi iloksi, istui tuntikausia hänen kanssaan puhellen, vieläpä toisinaan laulaa helähyttikin jonkun iloisen laulun vanhan piaanon ääressä. Mutta voi niinkin sattua, että hän oli kokonaisen iltapäivän ulkona ja ilmestyi vasta illallispöytään.
Silloin majuri hiljakseen huokasi ja ajatteli, miten epävakaisia ne nuoret saattavat olla! Mutta sitte hän taas tuli ajatelleeksi, että tunti Evan seurassa oli hauskempi kuin kokonainen päivä Egerian kanssa. —
Majuri tuli jo pahalle tuulelle ja toivoi kummatkin sukulaisensa sinne, mistä olivat tulleetkin. Tapahtui silloin eräänä päivänä että majuri sai halvauksen, niinkuin oli saanut jo kerran ennenkin monta vuotta takaperin. —
Egeria mamseli huusi ja vääntelihe eikä saanut mitään aikasiksi vaikka olikin tuhansia kertoja lukenut romaaneista, miten "jalot sankarit ja sankarittaret" niissä aina tällaisissa tilaisuuksissa olivat kekseliäitä ja toimeliaita.
Eva sen sijaan, vaikk'ei ollut eläessään lukenut, kuin kolme romaania, lähetti heti yhden sanan taloudenhoitajattarelle, toisen lukkarille, joka kohta tulikin ja iski suonta sairaasta, sillä seurauksella, että tämä vähitellen alkoi tointua, joskin vielä muutaman päivän pysyi kovin heikkona, ja kun vihdoin väsymys ja heikkous olivat ohi, jätti kohtaus jälkeensä täydellisen kuurouden. —
Nyt oli todellakin sääli majuria, ja sitä ei kukaan näyttänyt paremmin käsittävän, kuin Eva tyttönen.
Kuljeskeleminen mailla mantereilla jäi nyt kokonaan; kärsivällisenä ja lempeänä istui hän vanhuksen luona ja puheli hänen kanssaan yhtämittaa kivitaulun avulla, jota jokaisen tuli käyttää, kellä majurille asiaa oli.
Myöskin Egeria mamseli koetti tällä tavoin saavuttaa jalon sukulaisensa suosiota, mutta huomasi pian, rajattomaksi harmikseen, että tämä paljoa mieluummin seurusteli nuoren ja iloisen Evan kanssa. —
Hukkaan menivät nyt kaikki hänen yrityksensä saavuttaa sitäkään vähäistä myötätuntoisuutta, jota majuri alussa oli hänelle osoittanut. Mutta viimeiseen asti tahtoi hän koetella onneaan toivossa että: "ahkeruus kovan onnenkin voittaa".
Kun hän näki kaikki jalon sukulaisensa pellot ja niityt, hevoset ja lehmät, sekä sitäpaitsi — niinkuin huutokauppailmoituksissa tavallisesti lukee — "huonekalut, taloustarpeet, liina-, pito- ja sänkyvaatteet", tunsi hän olevansa entistä hellemmin kiintynyt häneen, eikä enää voinut ajatella mahdolliseksi näiden kadottamista. —
Oli muuan iltapäivä.
Molemmat serkukset istuivat ommellen pienen pöydän ääressä; majuri istui keinutuolissa kiintyneenä sanomalehden lukemiseen.
— "Että sinä kehtaatkin puhua noin halpamaisesti, Egeria!" huudahti Eva joka hämmästyneenä ja harmissaan heitti työnsä syliinsä ja katsoi moittivasti Egeriaa.
— "Minä sen sanon ja uskallan sanoa, vastasi Egeria posket vihasta hehkuvina.
"Ei mikään muu, kuin oma etusi saa sinua päiväkausiksi istumaan ukon ääressä ja mielitellen kirjoittelemaan kokonaisia kirjoja hänen taululleen". —
— "Entä hänen onnettomuutensa!" kysyi Eva kyyneleet silmissä, "oletko todella niin kova, ett'et pidä sen ansaitsevan mitä lämpimintä osanottoa ja etkö usko, että, vaikka hän olisi yhtä köyhä, kuin hän nyt on rikas, minä kuitenkin tekisin kaikki, mitä suinkin voisin, hänen elämänsä ilahduttamiseksi?"
— "Sinä puhut hyvin", vastasi katkerasti Egeria; "vahinko vaan, ett'ei hän voi sitä kuulla. Muuten sanon sinulle, että on turhaa olla noin sulkeutunut, kuin sinä olet; minulle, sukulaisellesi, pitäisi sinun toki puhua suusi puhtaaksi, minä olen itse asiassa parempi kuin sinä, sillä minä en salaa sinulta ajatuksiani ja sanon siis että…"
— "Vaiti, Egeria!" huudahti arvokkuudella Eva, luoden kirkkaan katseensa halveksivasti Egeriaan, joka kiukusta vavisten istui pilkkahymy huulillaan. "Vaiti, Egeria! elä puhu asioita, joita rauhallisesti ajatellessasi tulisit katumaan".
— "Ah", vastasi Egeria uhitellen, "minä en kadu, enkä ota ainoatakaan sanaani takaisin. Päinvastoin minä vielä lisään, että sinä olet tehnyt kaiken, mitä olet voinut syrjäyttääksesi minut tuon vanhan ukkorahjuksen suosiosta ja siinä olet onnistunutkin. Ainoa, jota kadun, on se, että olen menettänyt aikaa häntä huvittaakseni ja häneen eloa saadakseni, mutta nyt olen kyllääntynyt siihen vaivaan ja annan palttua koko ukko rähjälle — matkustan tieheni ihan hänen nenänsä edessä!"
"Oikein tehty!" huomautti lyhyesti majuri.
Molemmilta naissukulaisilta pääsi hämmästyksen huudahdus.
Jos ukkonen olisi lyönyt Egerian jalkoihin, niin hän tuskin enempää olisi hämmästynyt ja säikähtänyt —
Mutta pari minuuttia mietittyään ryntäsi hän majurin luo ja heittäytyi tämän jalkoihin.
— "Suokaa anteeksi hetkellinen hairahdus, jalo, vääryyttä kärsinyt mies!" huudahti hän, kohottaen kyyneleiset silmänsä majuriin — "antakaa anteeksi ja uskokaa, että minä todenperästä, tulin tämän ihmeellisen tapauksen kautta, parannetuksi koko elinajakseni". —
"Jos sen uskoisin, niin todella olisin se, miksi äsken juuri niin kohteliaasti minua nimititte: 'vanha ukon rähjä'. Mutta suoden suurimman kunnioitukseni teidän tarkkanäköisyydellenne, luulen kuitenkin, että olette tällä kertaa erehtyneet ja koska myös luulen, taikka oikeammin: koska äsken juuri kuulin, että olette kyllästyneet maalaiselämän viehätyksiin, ovat hevoseni milloin tahansa käytettävänänne kaupunkimatkaa varten."
— "Ja taas sinä, lapseni!" jatkoi ukko kääntyen yhtä hämmästyneesen Evaan, "jos voit ja tahdot sulostuttaa vanhan miehen päiviä, niin luulen tuntevani sinut tarpeeksi, voidakseni tarjota sinulle tyttären paikkaa sydämessäni. Sinun epäitsekkäisyytesi ja puhdas ajatustapasi ovat suositelleet sinua! — tule syliini!"
Onnellisena tiedosta, että voi tuottaa jalolle miehelle iloa ja huvia, riensi Eva majurin avattuun syliin, sill'aikaa kun Egeria raivoissaan ryntäsi ulos, mielessään kiroten sitä hetkeä, jolloin majuri sai kuulonsa takaisin.
— "Kas niin, Jumalan kiitos!" puheli majuri, painaen isän suudelman uuden tyttärensä otsalle: "nyt ei minun enää tarvitse tuumia kummanko sukulaisistani talooni otan — nyt olen valinnut".
TANSSI-ILTA JA AAMUPÄIVÄVIERAILU.
Kertomuksemme alku tapahtui noin kolmekymmentä vuotta sitte eräänä kylmänä marraskuun iltana Lontoossa.
Kuningatar Viktoria ja prinssi Albert pitivät loistavat tanssiaiset Englannin ylimyksille ja vieraille, joita ulkomaalaisista hoveista oli saapunut tuon mahtavan hallitsijaparin luo. Koko juhlahuoneusto, jossa kukat suloisia tuoksujaan levittelivät, loisti kuin valomeri; lumoavat, salaperäisen hämärän ympäröimät lehtimajat sisähuoneissa tarjosivat vieraille tilaisuuden tuttavalliseen seurusteluun ja vapaasen keskusteluun joko sydämen asioissa taikka politiikassa; ravintola tarjosi mitä paraimpia ja harvinaisimpia makupaloja herkkusuille ja kaikki, mitä hyvä aisti ja ylellisyys oli voinut saada kokoon, oli tänne haettu tuottamaan sen suosikeille muutamiksi lyhyiksi hetkiksi joko näennäistä taikka todellista onnea. Sillä, jos kohta monet vanhemmista vieraista, jotka tällaiseen olivat tottuneet, huolimatta iloisesta hymystään, pysyivätkin aivan välinpitämättöminä, oli joukossa nuoria, jotka täysin sydämin tästä nauttivat, jotka jo pitkät ajat edeltäpäin olivat iloinneet ajatellessaan tätä hetkeä ja luultavasti vuosikausia tulisivat sitä muistamaan, erittäinkin jos se mies taikka nainen, johon heidän sydämensä oli kiintynyt, läsnäolollaan tilaisuudelle vielä erikoisen vetovoiman antoi.
Juhlasali vilisi valtakunnan vanhimpia, sotilaita ja nuorukaisia sekä naisia mitä kallisarvoisimmissa ja hienoimmissa puvuissa. Kevyesti ja vapaasti sujui keskustelu eri ryhmissä, mielipiteitä vaihdettiin, sukkeluuksia singahuteltiin siksi, kunnes avautuivat kaksinkertaiset ovet ja sisään astui seremoniamestarin jälessä hallitsijapari tehdäkseen tuon tällaisissa tilaisuuksissa tavallisen kierroksensa vieraitten joukossa, jotka kaikkialla, missä korkea isäntäväki näyttäytyi, kumartuivat syvään ja hiljaisesti kuin rannan ruoko. Ei ketään, joka jollakin tavoin luuli sen ansainneensa, jätetty ilman hyvää sanaa ja kelle sanat eivät riittäneet, se sai ainakin ystävällisen hymyilyn. Mutta erikoisen runsaasti saivat kumpaakin lajia osakseen lordi C. ja hänen ihana tyttärensä lady Evelyn, jotka alamaisella kunnioituksella kuuntelivat heille tehtyjä kysymyksiä sekä vastasivat niihin yksinkertaisella arvokkaisuudella. Mutta vaikka lady Evelyn saikin nauttia kuninkaallisen armon kirkasta paistetta, varjosi hänen kasvojaan kuitenkin surumielisyyden leima, ja äärettömän kallisarvoiset perhekalleudet, jotka hänen tukkaansa, kaulaansa ja käsivarsiaan sädehtien koristivat, valaisivat kuin tulisoihdut kuolon morsianta, eikä kuten ilotulet nuorta, mairiteltua naista.
"Hän on erinomainen", kuiskailivat herrat puolella ja toisella, "mutta tällä hetkellä erinomainen kuin kaunis kuvapatsas, niinkuin esim. Andromache ennen Hector'in sotaan lähtöä…"
"Lordi C. taitaa olla taipumaton", huomautti joku; "Hector'in täytyy lähteä".
"Ja jättää tanner toisten temmellettäväksi", lisäsi toinen. "Rakkaus täällä maailmassa ei suinkaan ole ijankaikkinen. Jos Hector taistelussa kaatuu, niin Andromache kyllä kyyneleensä kuivaa. Sellaista se on maailman meno".
"Poikkeuksia löytyy", tarttui puheesen muuan jalon näköinen nuori mies; "lady Evelyn pysyy ihanteelleen uskollisena. Hänen hiljaisessa olennossaan on voima, joka ei ole tavallinen hänen ikäisilleen eikä hänen sukupuolelleen ja joka ei koskaan salli hänen alentua, sillä uskottomuus on alentumista".
"Herrani", nauroi eräs kunnialegionan jäsen, "tiedättekö että tuolla puheellanne heitätte sodan hansikkaan yhdeksälle kymmenettä osaa ihmiskunnasta?"
"Olkoon se heitetty", vastasi nuorukainen tyynesti. "Ikävä vaan että tätä sodan kehoitusta ei kukaan todella korviinsa ota, sillä uskollisuus on jo niin vanhanaikuista, ettei hyvinkään monella ole halua sen puolesta taistella; mutta jumalallinen hyve se kaikissa tapauksissa on ja sen vuoksi myös yläpuolella kaikkea ivaa ja pilkkaa."
"Epäilemättä se sitä on", vastasi huolettoman kohteliaasti herra, osoittaen selvästi itsekin kuuluvansa tuohon yhdeksään kymmenettä osaa ihmiskuntaa.
"Kuvapatsas on saanut eloa ainakin hetkeksi", sanoi joku joukosta, nähdessään kuinka Andromache tarttui käsivarteen, jonka Hector, nuori, erinomaisen kaunis sotilas, syvään kumartaen hänelle tarjosi, ja sitte voiton hymy huulillaan, vei kaunottarensa tanssin pyörteesen.
Ja tosiaankin: kuvapatsaasen oli tullut eloa.
Tummiin silmiin tuli loiste, jonka valossa nuori mieskin näytti kirkastuneelta. Rakkaus, voimakkaampi kuin mitkään seuraelämän säännöt, sai heidät kokonaan unohtamaan missä olivat, unohtamaan tuhannet silmät, jotka heitä katselivat, unohtamaan että he tanssivat tulivuoren äärellä, tanssivat jäähyväis-kieltäymyksen- ja epätoivon tanssia…
Lady Evelyn tiesi tarkoin, ett'ei hänen isänsä valtiollisista syistä koskaan tulisi antamaan tytärtään puolisoksi nuorelle, rohkealle vastapuolueen miehelle; hän tiesi myöskin, että samanen nuori mies ei koskaan tulisi kieltämään vakaumustaan, ei minkään asian vuoksi maailmassa, ei edes voittaakseen sitä naista, joka hänelle oli kallein kaikista. Hän tiesi tämän kaiken ja kunnioitti sitä enemmän tuota miestä, josta hänen tänä iltana piti erota pitkiksi ajoiksi — ehkäpä ainiaaksi. Eivät he kättä voisi toisilleen ojentaa muutoin kuin isän haudan yli, mutta lady Evelyn oli yhtä hyvä tytär, kuin hän oli uskollinen rakkaudessaan. Ei laskeutunut hän levolle yhtenäkään iltana, ennenkuin oli isänsä kaikkineen uskonut Luojan haltuun samalla rukoillen itselleen kärsivällisyyttä ja voimaa. Mutta nyt, nyt kuului tämä lyhyt hetkinen vielä hänelle ja nyt tahtoi hän nauttia, voidakseen sen muistosta elää ehkä koko elämänsä ajan; nyt tahtoi hän vajota niin syvälle noihin silmiin, jotka rakkautta säteillen häneen katsoivat, ett'ei kenenkään kuva maailmassa voisi tunkeutua hänen ja tämän rakkautensa esineen väliin; nyt tahtoi hän täysin siemauksin nauttia sen äänen kaiusta, joka soi hänen korvissaan kuin suloisin soitto; nyt…
Mutta voi sinua, sinä lyhyt, lahjomaton hetkinen, miten pian meiltä pakenetkaan, varsinkin silloin, kuin muassasi tuot vähänkään onnen hohdetta! Vahakynttiläin loiste himmeni, ruusut painoivat alas lakastuneet päänsä, poski toisensa jälkeen kalpeni ja pian oli loistava juhla lopussa. Kuninkaalliset henkilöt olivat jo poistuneet ja kohta, heidän esimerkkiään seuraten kiiruhtivat myös korkea-arvoisimmat vaunuihinsa, jotka pitkissä riveissä odottivat heitä linnan kartanolla. Siellä lyhtyjen valossa saattoi nähdä "pikakuvia" monenmoisia, toisinaan sangen vaikuttaviakin: näet siellä esim. vanhan jalosukuisen miehen kylmät, jäykät piirteet, kun hän heittäytyy vaunun kulmaan; näet nuoren miehen sekunniksi vaan kumartuvan suutelemaan hentoa valkeaa kätöstä, jossa kimalteli ihana jalokivi, (hansikas lepäsi nuorukaisen rinnalla) viimeinen silmäys vielä täynnä tuskaa ja rakkautta, tukahdutettu huokaus, syvä kumarrus — ja kaikki on ohi.
Ja seuraavassa tuokiossa kuului piiskan läimäys, kevyet ajopelit vierivät pois, samalla kun kaksi ihmissydäntä oli murtumaisillaan sanomattomasta surusta.
Tultuaan syrjäiseen makuuhuoneesensa, lähetti Evelyn kamarineitsyensä pois saadakseen olla yksin vaihtelevine ajatuksineen. Heitettyään päältään valkoisen, raskaan atlassipukunsa, asettui hän, ainoastaan hieno, reikäompeleilla koristeltu, aluspuku yllään, ison peilin eteen, irroitellen tukastaan perhekoristuksia, joista jokainen oli kokonaisen omaisuuden arvoinen. Hän oli mielestään, kuin nunnakokelas, joka on koevuotensa kestänyt ja nyt on valmis ottamaan luostarihunnun yllensä. Hänen pitkät vaaleat kiharansa valuivat raskaina olkapäille, ikäänkuin odottaen hetkeä, jolloin leikkaajan sakset ne päästä irroittaisi. Ja sitte — sitte? Jaksaisiko hän elää, elää sittenkin, kun, hän elämänsä toiveet oli uhriksi antanut? Varmaan hänet jonakin aamuna löydettäisiin ristiinnaulitun kuva käsissään, hengetönnä olkivuoteelleen! Niin ylenmäärin kiihoittunut kuin hänen mielikuvituksensa olikin, ei hän kuitenkaan tätä ajatellessaan voinut olla katsahtamatta peiliin, johon kuvastui hänen vuoteensa, jota kullatut leijonan jalat kannattivat ja pehmoiset musliiniverhot sulavasti suojasivat ja joka oli loistava vastakohta sille luostarikuvalle, jonka hän juuri oli mielessään luonut. Voisiko tällaisena yönä etsiä lepoa tuossa, kyseli hän itseltään, vielä kerran katsellessaan lämpöistä vuoteensa kuvaa peilistä, ja päästäessään viimeistä jalokivikoristetta tukastaan. Silloin… äkkiä puistatti kova väristys hänen ruumistaan; silmäterät laajenivat, hän tahtoi huutaa, pyytää apua, mutta ei saanut ääntä kurkustaan. Hänen kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi, sanatonna luhistui hän tuolilleen, voimatta ajatella, puhua tai toimia. Tahtomattaan ummisti hän silmänsä ja tuntui kuin olisi hän ollut putoamaisillaan jostakin hyvin korkealta alas syvyyden kuiluun, sill'aikaa kuin pilvi toisensa jälkeen kokoontui hänen ympärilleen uhaten häntä tulella ja jyrinällä. Mutta tätä heikkoutta kesti vaan hetkisen ajan. Jo seuraavassa tuokiossa saavutti hän mielenmalttinsa, puhalti sammuksiin muut tulet, paitsi kaksihaaraisen hopeaisen kynttiläjalan, jonka hän tapansa mukaan asetti yöpöydälleen palamaan. Ja sitte, laskeutuen polvilleen, hän kuuluvalla äänellä vuodatti sydämensä palavassa rukouksessa Jumalan eteen. Hän rukoili niin kuin rukoilee uskova sielu, nähdessään valon välkkeen kauan kaivatun kodin asunnoista tuolla ylhäällä, niinkuin rukoilee se, joka viimeisen kerran on katsellut sitä, mikä hänelle maailmassa on rakkainta ja vihdoin kuten se, joka uskon varmuudella odottaa jälleen näkemisen hetkeä:
"Kaikkivaltias Jumala, joka rakkaudella jokaisen kohtaloita ohjaat, suojele kallista, vanhaa isääni sekä sielun, että ruumiin puolesta! Salli hänen viettää vanhuutensa päivät huoletonna, yönsä rauhassa levätä taikka, jos näet hyväksi koettelemuksilla hänen harmaata päätään taivuttaa, niin tee se lempeästi, lievennä sen kovuutta, kuten lievennät tuulen, joka paljaaksi kerittyä lammasta runtelee. Suo minun käteni, jos hyväksi näet, olla hänen vanhuutensa tukena, mutta joll'ei, niin kanna itse häntä rakkautesi käsivarsilla isän kotiin, jossa kerran, Jesuksen armosta ja hänen avullaan, kaikki saamme toisemme kohdata!
"Ja sinä sydämeni valittu, kihlattuni Jumalan kasvojen edessä, jonka kenties viimeisen kerran äsken näin, siunattu ole sinä! Suojelkoon Herra sinun tiesi ja polkusi; vaella kuolemankin keskellä, kuin lapsi ruusustossa ja älä ikinä epäile minun rakkauttani ja uskollisuuttani! Jumala sinut minulle on antanut, hänen voimalliseen suojaansa uskon minä sinut nyt ja joka päivä ja hänen nimessään me kerran vielä yhdymme joko elämässä taikka kuolemassa!
"Ja itselleni — oi Isäni, mitäpä voisinkaan muuta rukoilla, kuin että minulle antaisit anteeksi kaikki, mitä rikkonut olen tänään ja joka päivä joko tahallisesti taikka tahtomattani! Sinä näet minun sekä rakkauteni että heikkouteni, haluni ja kykenemättömyyteni! En rukoile sinua suojaamaan elämääni; menettele sen kanssa miten tahdot, tiedänhän ett'ei varpunenkaan maahan putoa ilman sinun tahtoasi. Mutta sieluni puolesta minä rukoilen, että Jesuksen ansion tähden ottaisit sen luoksesi, milloin hyvänsä minut täältä kutsunetkin. Ja silloin, hyvä Isä, nukun minä turvassa sinun suojassasi, vaikka kaikki kuolon vaarat minua pyytäisivätkin ahdistaa. Jos Jumala on kanssani, niin kuka voi olla minua vastaan? Hänen käsiinsä minä lapsellisesti luottaen, uskon sekä ruumiini että sieluni nyt ja ijankaikkisesti — amen!"
Ja pyhän innostuksen valtaamana kohottausi nainen polviltaan ilman pelkoa, ilman tuskaa ja ahdistusta. Vielä kerran pani hän kätensä ristiin ikäänkuin kiitokseen, sekä laskeutui sitte, enempää riisuutumatta vuoteelleen, sammutti rauhallisesti kynttilät ja veti hiljaisesti valkeat verhot vuoteensa suojaksi.
* * * * *
Kymmenen vuotta tämän tapahtuman jälkeen nähtiin erään Lontoon isoimman kirkon edustalla pitkä jono vaunuja ajajineen ja livrépukuisine palvelijoineen odottamassa korkea-arvoisia ajajiaan.
Urkujen mahtavat sävelet kaikuivat kirkon ulkopuolellekin suurelle väkijoukolle, joka ei ollut kirkkoon mahtunut ja kun ne taukosivat, nousi puhumaan muuan saarnaaja, joka jonkun aikaa oli ollut yleisenä puheenaiheena tuon miljoona kaupungin kaikissa piireissä aina työmiehen perheestä valtiomiesten vieläpä hovinkin piiriin saakka. Tuo köyhä lähetyssaarnaaja oli vuosikausia vaikuttanut Hindostanissa ja nyt, palattuaan kotimaahansa, hän erinomaisella kaunopuheliaisuudellaan veti joukottain innostuneita kuulijoita kaikkialle, missä hän vaan puhui. Kun näki hänen lempeän ja innostuneen katseensa ja kuuli hänen hyvästi valitut ja syvällä sointuvalla äänellä lausutut sanansa tuli vakuutetuksi siitä, että ne tulivat lämpimästä ja rikkaasta sydämestä. Kaikki "työtä tekeväiset ja raskautetut" kuulivat uudestaan heränneellä toivolla hänen lohdullista puhettaan ja niitten, jotka nuoruutensa päivinä olivat saaneet kuulla ainoastaan miellyttäviä valheita taikka mairittelun unettavaa myrkkyä, täytyi nyt, joko tahtoen taikka tahtomattaan, avata korvansa totuuksille ja varoituksille, joita tämä vakava opettaja heille rakkaudella esitti. Mutta kaikki näistä saarnoista jotakin saivat ja myös itse jotakin antoivat; ne erosivat tavallisista saarnoista kuin kesän herttainen lämmin syksyn viileistä päivistä.
Lähellä alttaria istui muuan samettipukuinen, hienopiirteinen, murheisen näköinen nainen — lukija hänet tuntee: se on lady Evelyn. Vaikka vielä verrattain nuori — tuskin täyttänyt kolmeakymmentä, on hän vetäytynyt erikseen suuren maailman elämästä ja osoittaa suurenmoista hyväntekeväisyyttä. Elämä oli ollut kova hänelle ja kuolema, jota hän ilolla olisi tervehtinyt, viivytti tuloaan, viivytti vielä ehkä hyvinkin kauan. Hartaudella oli hänen katseensa kiintynyt saarnaajaan, joka syvällä lämmöllä puhui uskon varmuudesta elämässä ja kuolemassa sekä rakkauden pyhästä luottamuksesta. Oli niin hiljaista tuossa suuressa temppelissä, että opettajan puhe pienimpinikin äänen värähdyksineen kuului jokaiselle, vallaten ja mukaansa temmaten. Ja kun hän amen'ensa pyhällä luottamuksella lausui, löysi se vastakaiun tuhansien sydämissä ja hiljaiset kyyneleet kostuttivat monen poskia, kuten virvoittava kesäinen sade laihoja, runsasta satoa ennustaen. Hiljaisesti poistuivat ihmiset kirkosta ja vaunut toisensa jälkeen vierivät pois. Mutta monet niistä, jotka eivät sisään päässeet, jäivät edelleenkin ulos odottamaan, että saisivat edes vilahdukselta nähdä tuota kuuluisata saarnaajaa. Ja kun hän tuli ja paljastetuin päin tervehti suurta väkijoukkoa, kuului siinä suhina, kuului kuin puoliääneen lausuttu siunaus. Mutta oliko tuo todellakin sama mies, joka äsken pää pystyssä, silmät säkenöivinä oli puheellaan ihastuttanut tuhansia? Näyttihän hän silloin nuorelta, voimakkaalta ja kauniilta? Ja nyt — kulki hän kumarassa, nöyränä, niin aivan kärsivän näköisenä! Kirkkaassa päivän valossa eroitti selvästi hänen kasvoissaan syvät rypyt, jotka puhuivat taisteluista, kieltäymyksistä, tuskasta ja murheesta "hamaan kuolemaan saakka". Mutta niissä oli samalla jotakin siitä Jakobin ihanasta voimasta, joka sanoo: "En minä päästä sinua, ennenkuin siunaat minua!"
Oli hän millainen tahansa, niin hän kuitenkin oli toisellainen kuin yksikään heidän entisistä saarnaajistaan, ja he tahtoivat nyt hänelle ilmoittaa, että, he hartaasti halusivat taas kohta häntä kuulla. Tällä hetkellä heille oli tarpeeksi, kun saivat katsellakin häntä, niin kauan kuin vähääkään saattoi eroittaa, ja vasta sitte, kun hän katosi läheisen talon käytävään, hajosi väkijoukko kulkien hiljaisena ja miettiväisenä kukin tietään.
Lady Evelyn istui huoneessaan sohvan nurkassa syviin mietteisiin vaipuneena. Hän muisteli murheista menneisyyttä sekä ajatteli lohdutuksen sanoja, joita äsken oli kuullut. Olipa tuolla miehellä kykyä selittää ihmisten ajatuksia ja tunteita, oli kykyä herättää toivoa ja tehdä onnelliseksi! Miten lienee hänen oma elämänsä kulunut? Ei suinkaan ilman kovia taisteluja; siltä hänestä tuntui. Mielellään olisi hän tahtonut tulla hänen kanssaan tuttavaksi, ottamatta itse kuitenkaan ensi askelta. Ei hän tahtonut olla sellaisten vanhojen hupakkojen kaltainen, jotka sekä sopivassa että sopimattomassa tilaisuudessa vaivasivat lääkäreitään ja sielunpaimeniaan joko vähemmän taikka enemmän mitättömillä asioilla. Mutta jos sattuisi —
Samassa näki hän ovessa varjon ja kääntyi katsomaan. Siellä seisoi hänen isänsä aikuinen vanha palvelija joka kunnioittavasti tarjosi hopeatarjottimella erästä korttia. Lady Evelyn viittasi hänet luokseen, otti kortin ja luki siitä:
Mr Astley Fervyn.
"Tuo hänet sisään", sanoi hän palvelijalle, samalla kun hänen kaunis katseensa vielä kerran hämmästyneenä luki nimen kortissa, saman henkilön nimen, jota hän äsken juuri oli ajatellut.
Luonnollisella iloisuudella meni hän vastaan vierasta, jonka kasvoja hänen ensisilmäyksellä oli vaikea erottaa, sen syvän ja kunnioittavan kumarruksen tähden, jolla tulija häntä tervehti kuten alamainen ruhtinastaan.
"Mikä tuottaa minulle ilon ottaa vastaan näin arvokasta vierasta", alotti puhelun lady Evelyn ystävällisesti, osoittaessaan vieraalle istumapaikkaa läheisyydessään.
"Ensiksikin minun katumukseni", vastasi syvästi liikutettuna lähetyssaarnaaja, vaipuen puoleksi polvilleen hämmästyneen ladyn eteen, "ja toiseksi olen tullut tänne sanansaattajana."
"Mutta taivaan nimessä mitä ajattelette, herra pastori! Te tuollaisessa asemassa minun edesssäni… minä en käsitä tarkoitustanne vähääkään… te, jota en tunne muutoin kuin kuuluisana saarnamiehenä, josta koko Lontoo nykyään puhuu…"
"Ja jos niin on, mylady, jos minusta todellakin puhutaan, jos jossakin määrin voin olla hyödyksi, lohduttaa, ojentaa — niin ketä minun, lähinnä Jumalaa, on siitä kiittäminen?"
Lady Evelyn alkoi todenperästä käydä rauhattomaksi. Eihän äkkinäiset mielenhäiriöt olleet niinkään harvinaisia… Salaa vilkaisi hän ovikelloon eikä vastannut mitään.
"Olette ihmeissänne, mylady", puheli vieras edelleen, käyden yhä kalpeammaksi ja silmissä omituinen loiste, "te olette ihmeissänne ja se onkin luonnollista. Te ette tunne minua, mutta minä tunsin tänään kirkossa teidät heti. Minun täytyy johdattaa mieleenne jo monta vuotta sitten tapahtuneita asioita. Muistatteko erään illan kymmenen vuotta takaperin, jolloin tulitte hovitanssiaisista…"
Vaistomaisesti säpsähti lady Evelyn.
"Armoa, mylady, minun kasvoni ne silloin teitä pelästyttivät; minun julkeat, syntiset käteni ne ajatuksissa jo tavoittivat teidän jalokiviänne, joita te ilman epäilystä siroittelitte ympärillenne. Ollessani sänkynne alla, näin kyllä teidän kauhunne huomatessanne minut peilistä, jota en ollut älynnyt lukuunottaa ja olin varmasti päättänyt että, jos te huudatte apua taikka yritätte paeta, karkaan päällenne ja — oi mylady, minulla voisi olla tällä hetkellä murha omallatunnollani, sillä olin silloin sellaisessa mielentilassa, jolloin ihminen ei mitään punnitse. Olin kadotettu, hävinnyt, mielipuoli… Jääköön kertomatta, miten sellaiseen tilaan jouduin, koska en voi olettaa, että teillä olisi halua kohtaloitani tietää. Lyhyesti mainiten, minä siis vaan kerta toisensa perästä petin omaisteni toiveet ja tuhansien hyvien päätösten jälkeen minä yhtä monta kertaa lankesin, niin että minusta lopulta tuli sekä varas että murhaaja, ainakin olivat ajatukseni sellaiset, vaikka Herra armossaan esti minut itse työstä käyttäen teitä välikappaleenaan. Sillä sinä hetkenä, jona te, mylady, uskalsitte jäädä paikoillenne, vaikka tiesitte minun läsnäoloni; uskalsitte rukoilla silloin kuin joku toinen olisi paennut; uskalsitte jättäytyä kuin viaton lapsi Jumalan haltuun, vaikka tiesitte pahantekijän käden jo olevan ojennetun ylitsenne — silloin, mylady, minä ensi kerran eläissäni käsitin, kuinka jalo ihmissielu saattaa olla. Ehkäpä, niin ajattelitte te, hänen sydämensä heltyy, kuullessaan millaisella luottamuksella minä uskon kohtaloni Hänen käsiinsä, jolla kaikkivalta on. — Ja sydämeni heltyi, mylady; häpesin halpamaista aijettani. En tahtonut, että te, heikko, turvaton lapsi, olisitte vahvempi minua ja poistuin koskematta jalokiviinne — te tiedätte sen kyllä, te joka sykkivin sydämin kuuntelitte poistuvien askelteni etenemistä. Seuraavana päivänä olin matkalla Ameriikkaan, tehden työtä laivalla elatuksekseni kuin halvin työmies, vaikka kasvatukseni tähän asti — häpeäksi mainiten — olikin tarkoittanut joka suhteessa tasoittaa ja raivata tieni maailmassa mahdollisimman tasaiseksi ja mieluisaksi. Saavuttuani onnellisesti tuohon uuteen maahan, menin lähetyskouluun ja valmistausin lähetyssaarnaajaksi. Miten sitä ennen ja koko sinä aikana olen saanut taistella ja kärsiä, sitä ei saata sanoin kuvata; ainoa lohdutukseni on, että Herra sen tietää.
"Noin kahdeksan vuotta sitten jouduin erääsen hindulaiskylään, jossa äsken alkuasukkaat ja englantilaiset olivat keskenään taistelleet. Sotapappi oli sairastunut ja minut haettiin lasarettiin, antamaan muutamille kuoleville viimeistä lohdutusta. Ah, mylady, älkää noin kalvetko — tuon teille suloisia sanomia… Kuolevain joukossa oli eräs nuori mies — te hänet kyllä tunsitte — joka kuumeen kiireessä viittasi minua luoksensa. Miten hyvin muistankaan hänen jalon muotonsa, vaikka siitä jo onkin kulunut kahdeksan vuotta! Näen vieläkin ilon välähdyksen hänen silmissään saatuaan kuulla, että olen lähetyssaarnaaja. 'Olette englantilainen ja palaatte kerran takaisin rakkaasen Englantiin. Viekää silloin mukananne kuolevan tervehdys!' Hän mainitsi silloin teidän nimenne, ja voi, millä erinomaisella rakkaudella hän sen teki! 'Sanokaa hänelle', kuoleva sortuneella äänellä minulle kuiskasi, 'että hän oli minulle kallis viimeiseen hetkeeni saakka ja antakaa takaisin tämä hänen ainoa lahjansa, muisto elämäni suloisimmasta ja katkerimmasta illasta!'"
Lady Evelyn nousi äänettömänä liikutuksesta ja ojensi kätensä ottamaan pientä paperikääröä, jonka lähetyssaarnaaja syvään kumartaen hänelle antoi. Ei hänen tarvinnut sitä avata tietääkseen että siinä oli pieni valkoinen hansikas, jota uskollisesti oli säilytetty monenlaisten kohtaloiden vaihdellessa.
Yksi ainoa suuri kyynel vieri hitaasti lady Evelyn poskelle ja siitä alas käärölle, jota hän vapisevin käsin piteli ja hyvään aikaan ei heistä kumpikaan puhunut sanaakaan.
"Ja nyt, mylady", kysyi vihdoin lähetyssaarnaaja nöyrästi, "uskallanko toivoa saavani teiltä anteeksi?"
"Herrani", sanoi lady Evelyn, ojentaen hänelle lämmöllä molemmat kätensä, "sanantuojana olette minua kohtaan runsain määrin sovittaneet sen mitä olette rikkoneet. Minä olen opettanut teitä elämään ja te minua elämässä keveämmin kärsimyksiä kantamaan; olemme siis kuitit. Tämä kihlattuni tervehdys on minun elämäni ehtoolla oleva kuin kirkas heijastus ylevämmästä maailmasta. Siellä me kerran toisemme tapaamme ikuisessa ilossa".
"Vieläkin yksi kysymys", jatkoi saarnaaja hetken vaitiolon jälkeen; "voitteko enään koskaan luottaa minun aikeitteni rehellisyyteen, voitteko kuulla minun saarnaavan sanaa pahentumatta siitä, kun nyt tiedätte kuka olen ja mikä olen ennen ollut?"
Kaunis ilme kasvoissaan vastasi lady Evelyn: "tähän kysymykseenne vastaan raamatun sanoilla: 'taivaassa on oleva suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse'. Ja omasta puolestani lisään minä: 'suokoon Jumala, että voisin taistella yhtä rehellisesti, kuin te olette tehneet!'"
Lähetyssaarnaajan rinnasta putosi kuin suuri paino ja kun hän, vielä tunnin ajan keskusteltuaan lady Evelyn kanssa, astui katua kotiinsa, oli hänen ryhtinsä suorempi ja astuntansa keveämpi.
Mutta lady Evelyn istui jälleen yksin huoneessaan, kuten pari tuntia sitten, talvisen hämärän vähitellen kiehtoessa vaippaansa esineen toisensa jälkeen, viimeksi kätkien sen pienen, valkoisen hansikkaan, joka silloin ja pitkät ajat jälkeenkinpäin sai monta kaipauksen ja rakkauden silmäystä.