Tuli sitte viranomaisia, jotka pitivät tutkinnon. Siinä ilmeni, että Arina oli sairastanut synkkämielisyyttä. Ratamestarin työmiehet saivat viedä ruumiin arolle haudattavaksi. Kun tämä oli tehty, vallitsi asemalla entinen järjestys ja rauha.
Ja taas palasi sen asukkaille entinen elämä, palasi hermostuttava ikävä, toimettomuuden ja kuumuuden auhto velttous.
… Vaan kun talvella riehuvat arolla ulvovat myrskyt, jotka syytävät lunta asemalle ja öisin valittavat sen ympärillä, silloin on asukkaiden täällä vieläkin ikävämpi…
TOVERUKSET
Toista sanottiin Harajalaksi, toista Hinteräksi. Kumpikin oli ammatiltaan varas.
He asuivat kaupungin laidassa, eräässä omituisen alavan notkon monista hökkeleistä, joka oli kyhätty kokoon savesta ja lahoista puunkappaleista. Pikemmin olisi sitä luullut soraläjäksi kuin ihmisasunnoksi. Varastelemassa kävivät toverukset kaupungin lähikylissä, sillä kaupungissa oli ominluvin ottaminen hankalaa ja lähimmiltä naapureilta ei ollut mitä ottaa.
Toverukset olivat varovaisia ja vähään tyytyviä. Jos he saivat näpistetyksi vaatepalan, kirveen, kanan tai paidan, niin eivät he enään pitkään aikaan käyneet samassa kylässä. Mutta vaikka he menettelivätkin näin viisaasti, tunsi kylien väki heidät hyvin ja ukot uhkailivat pieksää heidät hengiltä, jos tapaisivat jäliltä. Jälille ei kuitenkaan päästy ja toverukset saivat pitää henkensä, vaikka kuulivat ukkojen uhkauksia kuudetta vuotta.
Harajalka oli neljänkymmenen vaiheilla, kookas, kumaraharteinen ja laiha kuin ranko. Hän kulki aina pää painuksissa, pitkät kädet selän takana, hätäilemättä ja raskaasti. Silmät vilhuivat aina joka taholle. Tukka oli ajettu, parta niinikään. Tuuheat viikset peittivät suun ja tekivät hänet synkännäköiseksi. Vasen jalka oli katkennut tai nyrjähtänyt, ja parannuttuaan se oli käynyt toista pitemmäksi. Kulkiessa koikkui se omituisesti eteenpäin, josta syystä hän myöskin oli saanut lisänimensä.
Hinterä oli noin viittä vuotta vanhempi toveriaan, pienempi kasvultaan ja leveämpi harteiltaan. Hän ryki myötäänsä ja hänen kasvonsa, jotka olivat melkein yhtenä mustan- ja harmaansekaisena partana, olivat sairaloisen kellertävät. Silmät, suuret ja mustat, ilmaisivat aina ystävällisyyttä ja syyllisyyttä. Kulkiessaan oli hänellä tapana pitää huulet supussa ja viheltää hiljaa jotain laulua, surullisen yksitoikkoista ja aina samaa. Harteilla roikkui kirjavilla tilkuilla paikattu nutuntapainen. Harajalka kulki aina pitkässä kauhtanassa, jonka hän vyötti mahan alta.
Hinterä oli ennen ollut talonpoika, hänen toverinsa taas oli lukkarin poika, palvellut lakeijana ja marköörinä. He liikkuivat aina yhdessä ja talonpojat puhelivat heidät nähtyään:
— Taas ovat toverukset liikkeellä! Silmät auki!
— Hirtehiset!
— Ei tuonikaan korjaa heittiöitä!
Mutta toverukset luikkivat vain jotain kylätietä pitkin, kurkistelivat salavihkaa ympärilleen ja karttoivat näkyviin tulemista. Hinterä ryki rykimistään ja vihelteli lauluaan ja hänen toverinsa jalka koikkelehti ilmassa kuin irtautumaisillaan ja pyrkien syrjäytymään vaaralliselta polulta. Tahi lojuivat he jossain ruispellossa metsänpalteella ja puhelivat hiljaa, miten saisi jotain siepatuksi nälän sammuttamiseksi.
Talvisaikaan susillakin, jotka paremmin kykenevät taistelemaan elämisensä edestä kuin nämä ystävykset, on hankalaa tulla toimeen. Nälkäisinä ja vihasina jolkkivat ne asutuissa seuduissa ja vaikka niitä tapetaan, pelätään niitä kuitenkin, sillä niillä on kynnet ja hampaat, joilla puolustautuvat ja varsinkin on niiden sydän lauhtumaton. Viimemainittu on erittäin tärkeää, koska voitto olemassaolon taistelussa riippuu siitä, että ihmisellä on joko paljon älyä tahi pedon sydän.
Talvisin oli toverusten huonoa tulla toimeen. Hyvin usein oli kummankin pakko lähteä kaupungin kaduille kerjäämään. Aniharvoin onnistui varastaa. Kylillä kuleksiminen ei oikein käynyt päinsä, sillä oli kylmä ja lumeen jäivät jälet ja sitäpaitsi oli se hyödytöntä, koska kaikki oli lukkojen ja lumen takana. Paljon vaivaa kului talvella turhiin nälkää vastaan taistellessa eikä luultavasti kukaan odottanut kevättä niin ahneesti kuin he…
Ja viimein tuleekin kevät. Nälästä vähiin henkiin nääntyneet toverukset kompuroivat notkostaan, katselevat mielihyvin ketoja, joilta lumi sulaa nopeaan, joilla ouruvedet virtaavat, ja lammikot kimaltelevat kuin peilit ja purot rattoisasti sorajavat. Aurinko valoi maahan lämmintä suopeuttaan ja toverukset lämmittelivät sen säteissä tuumiskellen, miten maanpinta nopeaan kuivaa ja miten he vihdoinkin pääsevät kylille "ammuskelemaan". Usein Hinterä, joka sairasti unettomuutta, herätti toverinsa varhain aamulla ja ilmoitti mielissään:
— Hoi, ylös! Peltovarikset ovat tulleet!
— Joko?
— Jumaliste, etkö kuule rääkkymistä?
Ja tuon tuostakin he tulivat hökkelistään ulos ja katselivat pitkät ajat, miten nuo mustat kevään ennustajat uutterasti rakentivat uusia pesiä ja korjailivat vanhoja sekä täyttivät ilman kovalla rääkynnällä…
— Kohta ne ilmestyvät leivotkin, puheli Hinterä ja alotteli paikkailla vanhaa puolilahoa linnun-pyytöverkkoa.
Jonkun ajan kuluttua ilmestyi leivoja. Silloin toverukset menivät kedolle, virittivät verkkoja, harppailivat sinne tänne märkinä ja likaisina ja pyydystelivät lintuja, joita sitte kaupungissa möivät. Sitte alkoi nousta maasta nokkosia, joita he poimivat ja kulettivat vihannesten kauppiaille. Jokainen kevätpäivä toi tullessaan jotain uutta, josta vähin ansaitsi. He osasivat kaikkea käyttää hyväkseen; pajunvarpoja, suolaheinää, marjoja, sieniä j.n.e. Jos sotamiehet kävivät ampumassa, menivät toverukset ampumisen päätyttyä perkaamaan valleista luotia, joita sitten möivät kahteentoista kopekkaan naulan. Nämä toimet, joskaan eivät antaneet heidän kuolla nälkään, hyvin harvoin kuitenkaan sallivat heidän kokea kylläisyyden tunnetta, tuota mahantäyden suloista tunnetta, joka valtaa ihmisen rehellisen aterian jälkeen.
Kerran huhtikuussa, jolloin puut vasta ovat nupulla ja metsissä seisoo sinervä auer, mutta kedot ovat haaleassa vihreässä, kulkivat toverukset maantietä pitkin, kulkivat ja sauhuttelivat paperista käärimiään mahorkkatöllöjä.
— Yhä se on yltymään päin tuo sinun yskäsi, huomautti Harajalka levollisesti toverilleen.
— Olkoon… lähtee se, kun aurinko pääsee hyvästi porottelemaan…
— Mm… Maksaisi pistäytyä joskus sairashuoneella.
— Ei toimita. Kun on kuollakseen, niin kuolee ilmankin.
— Onhan se sitäkin…
He kulkivat koivujen ohi, joiden oksista lankesi heihin koukeroisia varjoja. Tiellä hyppi varpusia iloisesti sirkuttaen.
— Ei lähde sinulta kulkukaan entisekseen, — virkkoi Harajalka.
— Niin, kun ahdistaa… — selitti Hinterä. — Ilma on raskasta, kosteaa, sitä on vaikea hengittää.
Ja hänen täytyi pysähtyä rykimään.
Harajalka seisoi toverinsa sivulla, poltteli tupakkaa ja katsoi häneen välinpitämättömän näköisenä. Hinterää puistatti rykiminen joka jäsentä myöten ja hän hieroi rintaansa. Kasvot kävivät sinisiksi.
— Lujille otti henkitorvesta — sanoi hän yskänpuuskan tauottua.
He jatkoivat matkaansa varpusia säikytellen.
— Nyt mennään Muhinaan päin… — alkoi Harajalka viskattuaan paperossinsa ja syläistyään. — Kierretään kylä kujitse… ehkä jotain saamme. Sitte Sivtsovin lehdon halki Kusnetshihaan, sieltä pyöräytetään Markovkaan ja kotiin…
— Kolmeenkymmeneen virstaan nousee matka, sanoi Hinterä.
— Kunhan ei ilman tarvitsisi taivaltaa.
Vasemmalle tietä oli metsä. Puut seisoivat tylyinä, elottomina. Alastomain oksien lomista ei näkynyt ainoatakaan hiirenkorvaa, joka olisi silmää viehättänyt. Metsänlaiteessa liikuskeli pörhökorvainen, köyryselkäinen hevonen, jonka kupeet olivat paljaalla ja kylkiluut pullistuneet niin selvästi näkyviin kuin tynnyrin vanteet. Toverukset pysähtyivät taas ja katselivat kauan, miten se hitaasti jalkojaan liikutellen turpa maassa ahneesti nyhti kellastuneita, kuivia korsia keltaisilla, kuluneilla hampaillaan.
— Huonokas se on tuokin!… — huomautti Hinterä.
— Heposeni, heposeni! — väähätti Harajalka.
Hevonen katsahti häneen, puistaisi päätään ja ryhtyi uudelleen järsimään.
— Ei tule sinulle, — virkkoi Hinterä.
— Mennään!… Jos sen tuon veisi tatarilaiselle, niin saisi seitsemän ruplaa, — sanoi Harajalka aivan kuin itsekseen.
— Ei saisi. Mitä se sillä?
— Entä nahka…
— Nahka? Ei lähde rievulla sitä.
— Aina siitä jotain annetaan…
— Ka, eihän se ihan ilmankaan.
Harajalka vilkaisi toveriinsa ja sanoi seisattuen:
— N-no?
— Paljon olisi puuhaa… — vastusteli Hinterä.
— Mitä puuhaa?
— Jälet näkyvät, maa on pehmeä ja märkä ja näkevät, minne on viety.
— Pannaan meidän töppöset koipiin…
— Saishan tuota…
— Hei vaan! Ajetaan metsään ja siellä notkossa odotellaan yötä… Yöllä talutetaan pois ja viedään tatarilaiselle. Ei tästä ole kuin virstaa kolmisen…
— Ka, jos häntä lähtisi, — myöntyi Hinterä. — Kun ei vaan kävisi ohraisesti…
— Ole joutavoimatta! — vakuutti Harajalka.
Katseltuaan ympärilleen he poikkesivat tieltä metsään. Hevonen katsahti heihin, hirnahti, heilautti häntäänsä ja alkoi taas jyrsiä kulottunutta sänkeä.
* * * * *
Alhaalla syvässä metsänotkossa oli hiljaista, kosteaa ja hämärää. Äänettömyyttä häiritsi puron sorina, yksitoikkoinen ja surullinen kuin valittava ääni. Notkon jyrkiltä rinteiltä riipatti puiden paljaita oksia alas. Siellä täällä pisti maasta esiin avuttomannäköinen juuri, jonka kevätvesi oli huuhtonut paljaaksi. Metsä oli vielä kuollut. Illan hämy enensi sen värien elotonta yksitoikkoisuutta ja salaperäinen, unettava hiljaisuus täytti sen kalmiston jylhällä rauhalla.
Toverukset olivat istuneet tässä hiljaisuudessa ja kosteassa hämärässä hyvän aikaa. Rinteeltä vierineiden haavan runkojen väliin oli viritetty nuotio ja sen ääressä he kyyköttivät käsiään tulen päällä lämmitellen ja heitellen oksia liekkeihin, kuitenkin niin varovasti, että tuli paloi tasaisesti ja savuamatta. Vähän matkaa heistä seisoi hevonen. He olivat pujottaneet sen turpaan Hinterän nutusta kiskaistun hihan ja sitoneet puuhun kiinni.
Hinterä kyykötti nuotion ääressä ajatuksissaan, tuijotti tuleen ja vihelteli lauluaan. Hänen toverinsa oli käynyt raksimassa kuvollisen pajun varpoja, joista hän punoi koria. Molemmat olivat vaiti.
Puron surunvoipa sävel ja kovaonnisen miehen hiljainen vihellys sulivat yhdeksi soinnuksi, joka valittaen kaikui ehtoisen metsän äänettömyydessä. Toisinaan ratisivat liekkeihin viskatut oksat, ratisivat ja sähähtivät aivan kuin osaaottavasti huokaillen säälistä, jota ne tunsivat paljoa jäytävämpää ja tuskallisempaa elämää kohtaan, kuin mitä heidän kuolemansa tulessa oli.
— Joko kohta lähdetään? — kysyi Hinterä.
— On vielä aikaista… kunhan pimenee kokonaan, — vastasi Harajalka päätään työstä nostamatta.
Hinterä huokasi ja alkoi yskiä.
— Vilustaako? — kysyi hänen toverinsa pitkän äänettömyyden jälkeen.
— Ei… on niin outo ikävä…
— Vai niin! — murahti Harajalka päätään letkauttaen.
— Kuristelee sydämestä…
— Sehän se tauti…
— Se tuo lie… voi olla muukin…
Harajalka oli hetken vaiti ja sanoi sitte:
— Ole ajattelematta…
— Mitä ajattelematta?
— Kaikkea…
— Ei sitä voi olla, — virkkoi Hinterä elostuen. — Kun katselen tuota — hän viittasi kädellään hevoseen päin — niin muistuu mieleeni, että oli se minullakin tuollainen hörökorva… Vaikka se on vaan takkukarva, on se siltä isännän oikea käsi. Oli minulla yhteen aikaan parikin… tiesi silloin missä työtä tehtiin!
— Paljoko sait tehdyksi? — kysäsi Harajalka kylmästi ja kuivasti. —
Älä murise enää, ei se auta.
Mitään virkkaamatta Hinterä heitti nuotioon kimpun pieneksi palottuja risuja ja ryhtyi katselemaan, miten säkenet lentelivät ylös ja sammuivat kosteassa ilmassa. Hänen silmänsä liikkuivat nopeaan ja kasvoilla vaelsi nopeita varjoja. Sitte hän käänsi päänsä hevoseen päin, jota tarkasteli kauan.
Se seisoi hievahtamatta kuin naulittu. Sen muodottomaksi turottu pää oli riipuksissa.
— Miettiä pitää lyhyesti, — virkkoi Harajalka tylysti ja nuhtelevalla äänellä. — Me elämme kädestä kärsään. Kun on ruokaa, on hyvä, kun ei ole, niin kidu ja kärsi eikä siinä sen enemmät auta… Vaan kun sinä alat selitellä, ei jaksa kuunnella. Tautihan se ajaa kaikkea päähäsi…
— Tauti se mahtaa ajaa… — myönsi Hinterä hiljaa ja lisäsi hetken vaijettuaan:
— Tahi heikko sydän…
— Taudista sekin… — selitti Harajalka kategoorisesti.
Hän puri hampain varvun poikki, viuhautti sitä ilmassa ja sanoi:
— Terveellä ihmisellä, kuten minulla, ei ole mitään tuommoista.
Hevonen muuttelihe jalalta toiselle. Raksahti jossain oksa. Puroon vierähti multakokkare ja pulskahtaessaan viritti uusia ääniä sen hiljaiseen solinaan. Sitte pyrähti jostain pari lintua, jotka levottomasti tirskuttaen lensivät notkon uomaa pitkin. Hinterä katseli niiden menoa ja sanoi hiljaa:
— Mitä tirskuttajia ne nuo olivat? Ei ainakaan kottaraisilla ole metsissä mitään tekemistä, ne pysyttelevät asuntojen luona. Tilhiä ne varmaankin… mitäs ne muut täällä…
— Entä käpylinnut? sanoi Harajalka.
— Ei ole vielä käpylinnun aika ja toisekseen pesii se petäjämetsissä eikä tule tämmöiseen. Tilhiä ne olivat…
— Kun olivat, niin olivat!
— Ka, tietysti… — myönsi Hinterä ja huokasi raskaasti.
Harajalan käsissä työ sujui vauhdilla. Vasun pohja oli jo valmis ja laidat meneillään. Hän katkoi varpuja veitsellä, puri hampain, taivutteli niitä, punoi ja pyöritteli sormiensa välissä aina väliin sihkauttaen sieramiaan.
Hinterä katsoi väleensä häneen, väleensä hevoseen, joka oli kuin kivettynyt kumaraan, toisinaan taas taivaalle, jossa ei vielä tähtiä näkynyt.
— Kyllä oukailee mies hevostaan, — sanoi hän äkkiä omituisella äänellä, — kun ei sitä olekaan. Hakee, hakee eikä löydä.
Ja Hinterä levitti käsiään. Hänen kasvonsa olivat tylsät ja silmät räpyttivät niin nopeaan, kuin olisi hän katsonut johonkin hyvin häikäisevään, joka äkkiä oli ilmestynyt hänen eteensä.
— Mitä sillä tarkoitat? — kysyi Harajalka äkäisesti.
— Eipähän mitä… muistuu mieleeni eräs juttu, — virkkoi Hinterä nöyrästi.
— Mikä juttu?
— Tässä tuonnoisena vuonna veivät niinikään hevosen… Mikoksi sanottiin, naapuri oli… pitkä mies, punakka…
— No?
— No, veivät vaan… Kesantopellolla oli syömässä ja sieltä hävisi. Mikko kun näki, ettei ollutkaan hevosta, niin oikein maassa piehtaroi ja ulvomalla ulvoi. Voi veikkonen, minkä äläkän tosiaan päästi silloin… ja maahan retkahti kuin ammuttu.
— No?
— No… hyvän aikaa se intoili…
— Mitäs se sinua liikuttaa?
Hinterä siirsihe toverinsa luota etemmä tämän tuikean kysymyksen johdosta ja vastasi arasti:
— Ilmanhan minä vaan… johtui mieleen. Hevosettoman miehen ei tule mitään aikaan.
— Anna nyt jo olla kitasi kiinni, — sanoi Harajalka uhkaavasti. —
Lorusi ovat järjettömiä. Naapuri, Mikko? Mitä ne sinulle kuuluvat?
— Sääli on, — vastasi Hinterä olkapäitään kohauttaen.
— Sääli? Sääliikös meitä kuka…
— Kukapa se…
— No, ole sitte mankumatta… Kohta pitää lähteä.
Hinterä siirtyi nuotion ääreen, kohenteli sitä kepakolla ja vilkaistuaan toveriinsa sanoi hiljaisella, pyytävällä äänellä:
— Heitetään koko homma…
— Sinulla on niskoitteleva sisu! — ärjäsi Harajalka.
— Jumaliste! — vastasi toinen rukoilevasti ja hiljaa. — Vaara voipi olla tarjona. Neljä virstaa on sitä hilattava ja mitäs, jos ei tatarilaiselle kelpaakaan?
— Se on minun asiani!
— Tee miten tahdot. Parasta olisi kuitenkin laskea menemään… antaisi hänen kuhjustella. Katso nyt mokomaa!
Harajalka ei virkkanut mitään, sormet vain liikkuivat nopeammin.
— Ja paljoko siitä annettaisi, jos niikseen… jatkoi Hinterä hiljaa ja itsepintaisesti. — Nyt olisi muuten paras aika… pimeä tulee tuossa paikassa. Otettaisi ja mentäisi Dubenkaan, aina sieltä jotain käteen käypää tipahtaa.
Hinterän yksitoikkoinen ääni yhtyi puron solinaan ja hiipi kaikuna notkon syvänteessä sekä ärsytti Harajalkaa. Hän oli vaiti, puri hammasta ja katkoi varpuja vihoissaan.
— Naiset valkaisevat näihin aikoihin palttinoitaan…
Hevonen korskahti kumeasti ja alkoi liikkua. Hämärässä näytti se vieläkin rujommalta ja surkeammalta. Harajalka katsahti siihen ja sylkäsi nuotioon…
— Ja luontokin alkaa nyt elostua, hanhia kuhajaa suoperillä.
— Etkö sinä, piru, älyä lopettaa! — kiljasi Harajalka äkäisesti.
— Jumaliste! Älä suutu, Stepan, minuun… Jääköön hiiteen…!
— Oletko saanut ruokatorveesi tänään mitään? tiuski Harajalka.
— E-en! — vastasi Hinterä nolona ja vavahtaen toverinsa huudosta.
— Istu siinä sitte ja laho… vähät minä…
Hinterä katseli häneen ääneti. Tällä oli sylissä kimppu pajuja, joita hän punoi ja palmikoi vihasta puhkien. Nuotiosta lankesi heijastus hänen kasvoilleen, jotka olivat punaiset ja äkäiset.
Hinterä käänsi päänsä pois ja huokasi raskaasti.
— Tee, miten tahdot, viis minä siitä, — sähisi Harajalka sydämystyneenä. Hinterä kyyristihe käppyrään ja rupesi rykimään. Sitte hän raskaasti hengittäen sanoi:
— Enhän minä muuta, kuin että se on vaarallista…
— Olkoon! — kiljasi taas Harajalka.
Hän kokosi pajut kainaloonsa, heitti keskentekoisen vasun olkapäälleen ja nousi pystyyn.
Hinterä nousi myöskin, katsahti toveriinsa ja läksi verkin askelin hevosta kohti.
— Heposeni…! Jiessiunaamaan… älä pelkää! — kuului notkosta hänen ontto äänensä.
Harajalka katseli hevosen luona puuhailevaa toveriansa. Juron varkaan viikset vavahtelivat.
— Joudutko siitä! — sanoi hän liikkeelle lähtien.
— Joudun, — vastasi Hinterä.
Ja pensaiden lomitse pujotteleimalla he ääneti astelivat pitkin notkoa yön pimeydessä, joka sen oli täyttänyt ääriään myöten.
Hevonen läksi heidän perässään.
Sitte kuului heidän takantaan veden pulskahdus, joka ehkäisi puron solinan.
— Öh, kötys… puroon harppasit… — sanoi Hinterä.
Harajalka sihisti nenäänsä vihaisesti eikä virkkanut mitään.
Notkon pimeydessä ja tylyssä äänettömyydessä kuului pensaiden hiljaista kahinaa, joka verkkaan häipyi kauemma ja kauemma siltä kohden, missä nuotion hehkuva hiilos punotti tuijottaen kuin jättiläisen silmä ilkeänä ja ilkkuvana…
Nousi kuu.
Sen haaveellinen loiste täytti notkon autereisella hämärällä. Tämän johdosta metsä näytti sakeammalta, vaan sen hiljaisuus oli täydellisempi ja kaameampi. Kuun hopeoimat koivujen valkeat oksat näyttivät tammien, jalavien ja viidakon tummaa taustaa vasten vahakynttilöiltä.
Ääneti astuivat toverukset notkon pohjaa. Kulkeminen oli vaivaloista, sillä jalkoja vuoroin livetti, vuoroin upotti syvään lokaan. Hinterä hengitti läähättäen ja hänen rintansa vinkui, kähisi ja rutisi kuin olisi sinne ollut kytkettynä uusi, kauan puhdistamatta ollut seinäkello. Harajalka kulki edellä. Hänen kookkaan ja suoran vartalonsa varjo peitti Hinterän kokonaan. Viimemainittu huokasi ja sanoi:
— Yökin on lyhyt kuin varpusen nokka, kylään päästessä nousee jo päivä. On tämä menoa… ollaan kuin herraskävelyllä…
— Minun on raskasta, veliseni, — sanoi Hinterä hiljaa.
— Raskasta? — kiljasi hänen toverinsa pilkallisesti. Miksi…?
— En jaksa hengittää, — vastasi sairas varas.
— Hengittää? Miksi et jaksa?
— Tautihan se…
— Valehtelet? Tyhmyys estää eikä mikään muu.
Harajalka pysähtyi, käännähti ympäri ja punoen sormeaan toverinsa nenän edessä lisäsi:
— Tyhmyytesi tähden et voi hengittää, ymmärrätkö?…
Hinterän pää vaipui alas, kun hän nöyrästi vastasi:
— Kyllähän minä sen…
Hän aikoi lisätä vielä jotain, mutta yskänpuuska esti sen ja pidellen vapisevin käsin puusta hän ryki suu selällään kauan ja kovasti, että hyppimään pani ja päätä täytyi heiluttaa.
Harajalka tuijotti tämän surkastuneihin kasvoihin jotka kuun valossa näyttivät viheriänkeltaisilta.
— Kaikkihan sinä metsänpeikotkin saat säikkymään, — sanoi hän viimein synkästi.
Vaan kun Hinterä oli rykimisen lopettanut, ja nostanut päänsä pystyyn ja saanut henkeä sisäänsä, sanoi hän toiselle:
— Levätään velikulta, en jaksa…
Ja he istuutuivat kostealle mättäälle.
Harajalka kierrälsi töllötupakan, pani sen palamaan ja alkoi verkkaan:
— Jos olisi kotona edes jotain syötävää, niin voisihan tästä kääntyä sinnekin…
— Voisi kyllä… — nyökäytti Hinterä päätään.
Harajalka katsahti häneen kierosti ja jatkoi:
— Vaan kun ei kotona ole mitään, niin on kulettava…
— Niin on… — huokasi Hinterä.
— Vaikka toisekseen kun ei ole menopaikkaa, niin ei tule mitään tolkkuakaan… Tyhmiä kolloja olemme, siinä se vika on! Niin tyhmiä, että…
Harajalan ääni kaikui terävänä ilmassa ja nähtävästi viilsi Hinterää, koska tämä levottomana vääntelihe maassa, huokaili ja omituisesti urahteli.
— Hirmuisesti nälättää! — lopetti Harajalka puheensa.
Silloin Hinterä päättävästi nousi pystyyn.
— Mihin nyt? — kysyi Harajalka.
— Mennään…
— Mikä se nyt hypittää?…
— Mennään?
— Sama se… — Harajalka myöskin nousi. — Ei tule kuitenkaan tolkkua…
— Tuli, mikä tuli! — viittasi Hinterä kädellään.
— Sitä rohkeutta!…
— No eikö sitte? Vähäkö olet minua muokannut ja vanuttanut… Herra nähköön!
— Mitäs sitte joutavaa vastustelet?
— Vastustelet?
— Niin!
— No, kun on sääli.
— Mitä? Ketä?
— Ketä? Ihmistä…
— Ihmistä? — matki Harajalka. — Voipas sinun armelijasta sieluasi, vaan järkeä ei ole tippaakaan! Mikä se ihminen sitte sinulle on? Häh? Tarttuu kurkkuusi ja rutistaa mäsäksi kuin kirpun. Sääli sinä semmoista! Itse silloin näyttäisit tyhmyytesi. Säälisi tähden panee se sinut myrskän kynttyrään. Repii suolet sisuksistasi ja nyhtää suonesi tuuman tunnissa… Sääli… Rukoile vain Jumalaasi, että säälittä sinut johonkin kyykistäisi eikä mitään muuta. Sääli… hyi!
Harajalka oli raivoissaan.
Hänen vihainen, halpamaista katkeruutta täynnä oleva äänensä kaikui kolkosti öisessä metsässä ja puiden oksat heiluivat hiljaa kahahdellen ikäänkuin vahvistaen ankarat sanat oikeiksi.
Masentunein mielin ja vapisevin polvin raahusti Hinterä hitaasti edelleen.
— Maltahan, — sanoi hän viimein arasti, — kunhan tässä piristyn… kohta päästään kylään… menen… yksinäni menen, sinä saat olla poissa. Otan mitä ensiksi käteen sattuu ja kotiin! Sitte käyn pitkälleni… Vaikealta tuntuu…
Hän puhui tuskin kuultavasti, hengästyneenä ja rinta vinkuen. Harajalka loi häneen epäilevän katseen, pysähtyi, aikoi jotain sanoa, mutta viittasi vain kädellään ja läksi edelleen.
Kauan he kulkivat ääneti.
Jostain läheltä kuului kukon kiekumista. Sitte kilahti kaukaisesta kyläkirkosta vahtikellon surullinen ääni ja hukkui metsän jylhään äänettömyyteen… Ja mustana kummituksena kuun sumeassa valossa lennähti jostain suuri lintu, jonka kaamea rääkkynä ja siipien suhina kaikuivat pahaa ennustavana äänenä notkon yksinäisyydessä.
— Korppi… vai liekö muu ollut, — huomautti Harajalka.
— Kuule, veli… sanoi Hinterä maahan retkahtaen, — mene sinä, minä jään tähän… en jaksa enää… Ahdistaa… pyörryttää…
— Siinä se nyt on! virkkoi Harajalka tyytymättömänä. — Etkö tosiaankaan?
— En jaksa…
— Istu ja pala!
— Ei ole voimia…
— Kummako se, kun aamusta pitäen syömättä kuleksitaan!
— Ei se sitä ole…. tiedän… loppu tulee! Näetkö, miten verta työntää…
Ja Hinterä nosti jollain tummalla tahrautuneen kätensä toveriaan kohti.
Tämä vilkaisi käteen ja kysyi matalalla äänellä:
— Mikäs nyt neuvoksi?
— Mene sinä, minä jään… lepään, ehkä…
— Mihin? Olisiko mennä kylään… ja sanoa, että siellä on mies huonona.
— Anna olla… pieksävät!
— On se sitäkin.
Hinterä viskautui selälleen, ryki tikahtuakseen ja sylki suustaan kokonaisia maksoja verta…
— Yhäkö tulee? — kysyi Harajalka seisten toverinsa ääressä ja katsoen syrjään.
— Kovasti tulee… — vastasi tämä tuskin kuultavasti ja alkoi rykiä.
Harajalka päästi karkean kirouksen.
— Mitähän, jos läksisi jotakuta hakemaan?
— Ketä? — toisti Hinterä surullisesti.
— Tahi ehkä jaksaisit nousta… koetahan, lähdettäisiin hiljaa…
— Turha vaiva…
Harajalka istuutui toverinsa pääpohjiin ja pidellen käsillään polvistaan katsoi tätä kasvoihin. Hinterän rinta kohoili epätasaisesti ja pahasti koristen, silmät kuopahtivat ja huulet venyivät omituisesti ja aivan kuin tarttuivat kiinni hampaisiin. Vasemmasta suupielestä virtasi poskea myöten tumma juova.
— Vieläkö vuotaa? — kysyi Harajalka hiljaa ja hänen äänessään oli jotain kunnioitusta ilmaisevaa.
Hinterän kasvot vavahtivat.
— Vuotaa… — kuului heikko kähinä.
Harajalka painoi päänsä polvia vasten ja mietti.
Heidän vieressään kohosi notkon rinne, johon ouruvedet olivat uurtaneet syviä ojia. Sen harjalla seisoivat puut kuun hopeoissa synkkinä, uhkaavina. Ja notkon salaperäisyys oli kuin unennäkö, kuin ikävä uni, jossa ei ollut elämän väritystä. Mutta puron hiljainen sorina enensi vieläkin sen elottomuutta, se soi kuin tuskan valitus…
— Kuolen… — sopersi Hinterä. Sitte hän toisti selvään ja kovasti: — minä kuolen, Stepan!
Harajalan koko ruumis vavahti. Hän oli tuokion vaiti ja virkkoi sitte hiljaa aivan kuin peläten häiritsevänsä jotain:
— Ole jo… älä pelkää! Ei se mitään… ilmanhan se vaan… ei mitään, veli, jumaliste!
— Herra Jesus Kristus…! — huokasi Hinterä raskaasti.
— Ei se mitään! — supatti Harajalka kallistuen lähemmä toverinsa kasvoja. Koettele pidellä vastaan… jos menisi ohi…
Vaan Hinterä alkoi taas rykiä. Rinnasta kuului uusi ääni — ikäänkuin olisi märällä rievulla läiskinyt kylkiluihin. Harajalka katsoi häneen ääneti viiksiään liikutellen. Hinterä alkoi hetken kuluttua kovasti ja katkonaisesti hengittää — aivan kuin täysin voimin juostessa. Kauan hän hengitti niin ja sanoi viimein:
— Anna anteeksi, Stepan, jos mitä olen… hevonen… anna anteeksi, rakas veli!
— Anna sinä minulle anteeksi, — keskeytti Harajalka ja hetkisen kuluttua lisäsi: — mihinkä minä nyt? Mikä eteen?
— Jumalapa si…
Hän parkasi eikä saanut sanoja loppuun. Sitte alkoi korista, jalat oikenivat, toinen venyi syrjään…
Harajalka katseli koko ajan toveriinsa. Kului muutamia hetkiä, pitkän pitkiä.
Hinterä kohautti päätään. Mutta samassa retkahti se takasin.
— Mitä, veliseni? — kumartui Harajalka kysymään. Mutta ei vastannut toveri. Hän oli levollinen, liikkumaton.
Istui vielä jonkun aikaa juro Harajalka toverinsa ääressä, vaan nousi sitte ylös, paljasti päänsä, risti silmänsä ja läksi verkin askelin painumaan notkoa pitkin. Hänen kasvonsa reipastuivat ja hän kulki lujasti, aivan kuin pieksäen maata jaloillaan, että olisi siihen koskenut.
Alkoi sarastaa. Taivas oli ikävän harmaan peitossa. Notkossa vallitsi synkkä hiljaisuus. Ja ainoastaan puro, ketään häiritsemättä, piti yksitoikkoista, hämärää puhettaan.
Mutta samassa rusahti jotain… multakokkare varmaankin vierähti notkon pohjaan. Peltovaris heräsi ja hätäisesti rääkkyen lensi tiehensä. Sitte kuului tilhin ääni. Notkon kosteassa, kylmässä ilmassa kuolivat äänet heti.
LUKIJA
… Oli yö, kun astuin kadulle eräästä talosta, jossa läheisille ystävilleni olin lukenut ensimmäisen painetun kertomukseni. Paljo oli minua sen johdosta kiitetty ja mielihyvän tuntein kulin autiota katua. Ensi kerran tunsin täyttä elämisen nautintoa.
Oltiin tammikuussa. Yö oli selkeä ja kirkkaalta, tähtiä tuikkavalta taivaalta henki maan päälle raikasta kylmää. Puiden oksat, jotka riipattivat aitojen ulkopuolella, heittivät tielleni kummallisen koukeroisia varjoja ja heleinä ja iloisina kimaltelivat lumihiuteet kuun sinertävässä hämyssä. Ei ainoatakaan elävää olentoa ollut näkyvissä ja lumen narske jalkojeni alla oli ainoa ääni, joka häiritsi tämän kirkkaan ja minulle muistorikkaan yön juhlallista hiljaisuutta. Minä ajattelin:
— On hyvä, että saa jotain aikaan täällä maailmassa! Ja rikas mielikuvitukseni loitsi eteeni tulevaisuuteni…
— Kirjoituksenne on mainio tuote! Se on totta! — sanoi joku ajattelevasti selkäni takana.
Vavahdin odottamattomasta kohtauksesta ja katsahdin taakseni.
Pieni, tummapukuinen mies tuli rinnalleni ja alkoi kulkea kanssani katsellen minuun terävästi hymyillen. Kaikki oli hänellä terävää: katse, poskipäät, leuka; koko hänen pieni, kuiva vartalonsa oli omituisen kulmikas. Hän kulki kevyesti, melkeinpä äänettömästi, aivan kuin liukuen lumella. Kun en ollut huomannut häntä ystävieni parissa, ihmettelin suuresti hänen sanojaan. Kuka ja mistä hän oli?
— Olitteko tekin kuuntelemassa? — kysyin.
— Minulla oli se kunnia.
Hän puhui kimeällä äänellä. Hänen huulensa olivat ohuet ja pienet, mustat viikset eivät riittäneet peittämään niiden alituista hymyä, joka teki vastenmielisen vaikutuksen, sillä tunsin, että sen takana piili karvaita, minulle aijottuja sanoja. Mutta olin liian hyvällä tuulella pysähtyäkseni sen pitemmältä tutkimaan tuota piirrettä seuralaisessani ja varjona vilahtaen silmiini se katosi tiehensä itsetyytyväisyyteni kirkkauden edessä. Kulin hänen rinnallaan ja odottelin, mitä hän sanoisi ja salaa toivoin, että hänkin ottaisi puheeksi ne hauskat hetket, jotka minulla sinä iltana oli ollut. Ihminen on ahne, sillä kohtalo ei hymyile hänelle liian usein herttaisesti.
— Tuntuuko hyvältä tuntea olevansa jotain muista poikkeavaa? — kysyi toverini.
Kun en huomannut hänen kysymyksessään mitään erityisempää, myönsin sen heti.
— Ha, ha, haa! — nauroi hän kolkosti ja hieroi hermostuneesti luisevia sormiaan.
— Olette hauska mies, — sanoin närkästyneenä naurusta.
— Aivan oikein, olen hauska mies, — vakuutti hän hymyillen ja päätään kiekauttaen. — Sitä paitsi hyvin utelijas. Tahdon aina tietää, — ja aina tietää kaikki — se on alituinen pyrkimykseni ja se pitää minussa vireillä reippautta ja rohkeutta. Nytkin haluan tietää, mitä menestyksenne teille maksaa?
Katsahdin häneen ja vastasin vastenmielisesti:
— Kuukauden verran työtä… ehkä hiukan enemmänkin…
— Aaa! — keskeytti hän innokkaasti. — Hiukkasen työtä ja sitte pieni määrä elämän kokemusta, joka aina on jonkun arvoinen… Se ei kuitenkaan ole suurenarvoinen, koska niin vähällä hinnalla saavutatte semmoisen tunnustuksen, että tänä hetkenä tuhannet ihmiset elävät teidän aatteissanne teostanne lukemalla. Ja sitte vielä toivotaan, että aikaa myöten ehkä… ha, ha, haa… Kaikesta tästä voisi antaa enemmän, paljoa enemmän sitä, kuin mitä te meille olette antaneet. Eikö totta?
Taas remahti hän purevaan nauruun ja katseli minuun viekkaasti terävillä, mustilla silmillään. Minäkin katsoin häneen ja kysyin loukkautuneena kylmästi:
— Anteeksi… ketä minulla on onni puhutella?
— Minua ette arvaa enkä toistaiseksi sano, kuka olen… Onko teidän mielestänne ihmisen nimen tietäminen tärkeämpi kuin se, mitä hän teille sanoo?
— Ei tietysti… mutta minusta tuntuu omituiselta… — vastasin.
Hän nykäsi minua nutun hihasta ja sanoi hiljaa naurahtaen:
— Tuntukoon omituiselta. Miksi ihminen ei joskus saisi sallia itsensä poistua tavallisista arkipuitteistaan?… Ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan, niin puhelkaamme avomielisesti. Otaksukaa, että minä olen jokin omituinen lukija, joka on erittäin utelias ja haluaa tietää, mitä varten ja miten esimerkiksi te teette kirjan? Keskustellaanpas siitä!
— Olkaa hyvä! vastasin. Hyvin hauskaa minusta… tämmöiset kohtaukset ja… ja keskustelut eivät ole jokapäiväisiä.
Mutta samassapa valehtelin hänelle, sillä minusta se tuntui epämieluisalta. Ajattelin: mitä hän tahtoo? Ja mitä varten sallisin tämän katukohtauksen oudon henkilön kanssa muodostua jonkullaiseksi väittelyksi?
Kulin sentään edelleen toverini rinnalla ja koetin näyttää ystävälliseltä osottaakseni hänelle huomiota. Muistan, että siinä onnistuin työläästi. Minulla oli kuitenkin jälellä reipasta mielialaa, joten en tahtonut loukata tuota miestä kieltäytymällä puhelemasta hänen kanssaan, mutta päätin pitää varani.
Kuu paistoi taivaalla takanamme ja meidän varjomme olivat jalkojemme edessä. Ne sulivat yhdeksi tummaksi pilkuksi, liikkuivat edellämme pitkin jalkakäytävää ja katsellessani niihin tunsin itsessäni syntyvän jotain, joka, samoin kuin nuo varjotkin,, oli tumma ja saavuttamaton.
Hetken vaiti oltuaan virkkoi toverini äänellä, joka todisti hänen olevan ajatustensa herran.
— Elämässä ei ole mitään sen tärkeämpää eikä huomattavampaa kuin ihmisten tointen motiivit… Eikö totta?
Nyökäytin päätäni.
— Te siis myönnätte! No käydään sitte puhumaan suoraan… älkää jättäkö käyttämättä tilaisuutta saada puhua suoraan, niin kauan kuin olette nuori!…
— Kumma mies! — ajattelin ja innostuneena hänen sanoistaan kysyin hymähtäen:
— Näinkö yht'äkkiä! Ja mistä puhuisimme!
— Mitäs vitkailuistakaan, kun yhdellä hyppäyksellä pääsee perille! — vastasi hän elävästi ja katsahtaen kasvoihini lisäsi vanhan toverin tuttavallisuudella:
— Puhutaan kirjallisuuden tarkoituksesta.
— Samahan tuo on… vaikka minusta on ehkä sentään myöhäistä…
— Oo! Ei ole teille myöhäistä!…
Minua nämä sanat ihmetyttivät niin, että pysähdyin. Hän lausui ne lujalla varmuudella ja minusta kuulosti niissä jokin vertaus. Pysähdyin kysyäkseni jotain, mutta tarttuen minua käteen hän talutti minua itsepintaisesti edelleen ja puheli:
— Älkää pysähtykö, sillä minun mukanani te olette hyvällä tiellä… Riittää jo esipuheet! Sanokaa: mitä tahtoo kirjallisuus?… Teidän, joka olette sen palveluksessa, tulee se tietää.
Ihmettelyni kasvoi samassa määrin kuin itsehillitsemiskykyni katosi.
Mitä tuo mies minusta tahtoo? Ken on hän?
— Kuulkaa, — sanoin, — myöntäkää, että kaikella meidän kesken tapahtuvalla…
— Tulee olemaan tarpeellinen perusta… Olkaa vakuutettu! Eihän maailmassa tapahdu mitään ilman tarpeellista perustetta. Vaan mennään nopeammin, mutta ei eteenpäin, vaan syvemmä…
Hän oli kieltämättä hupaisa, mutta hän ärsytti minua. Tein uudelleen kärsimättömän liikkeen, mutta siitä huolimatta hän seurasi minua levollisesti puhellen:
— Minä ymmärrän teitä. Teidän on tänä hetkenä vaikea määritellä tarkoitusta, jota kirjallisuus ajaa. Minäpä koetan tehdä sen…
Hän huokasi, mutta katsahti sitte hymyillen minuun.
— Ette voi kieltää, jos sanon, että kirjallisuuden tarkoitus on: auttaa ihmistä ymmärtämään itseään, kohottaa hänen uskoaan itseensä ja kehittää hänessä pyrkimystä totuuteen, taistella ihmisten pahuutta vastaan, osata heissä löytää hyvää, herättää heidän sielussaan häpeää, vihaa, miehuutta, tehdä kaikki sitä varten, että ihmiset tulisivat jalon voimakkaiksi ja voisivat elähyttää elämänsä kauneuden pyhällä hengellä. Siinä minun määritykseni. Se on tietysti kaavamainen eikä ole täydellinen. Täydentäkää te se kaikella, mikä voi elähyttää elämää ja sanokaa, oletteko samaa mieltä kuin minä.
— Kyllä se niin on, — sanoin. — On tapana ajatella, että kirjallisuuden tehtävä yleensä on jalostaa ihmistä… Niinhän se on…
— Niin korkean asian palveluksessa te olette! huomautti tuo mies ja naurahti taas ilkeästi.
— Sanokaapa, mitä varten te oikeastaan tätä kaikkea kerrotte? — kysyin koettaen näyttää välinpitämättömältä hänen naurunsa johdosta.
— Mitäs te luulette? Sanokaa peittelemättä!…
— Peittelemättä sanoen… — aloin minä, mutta vaikenin samassa. Mitä on puhua peittelemättä? Tuo mies ei ole tyhmä, hän tietää miten ahtaissa rajoissa inhimillinen suoruus on ja miten jyrkästi itserakkaus niitä suojelee. Katsahdettuani hänen kasvoihinsa tunsin itseni syvästi loukanneeksi hänen hymystään, joka oli täynnä kylmää halveksimista ja ivaa. Vielä tunsin että aloin pelätä jotain, mikä minua pakotti hänestä erkanemaan.
— Hyvästi! — sanoin kuivasti lakkiani hieman kohottaen.
— Mitä nyt? huudahti hän hiljaa.
— En pidä pilasta, joka menee yli rajan.
— Ja te poistutte… oma asianne. Mutta tietäkää, että jos te nyt jätätte minut, niin emme koskaan enää tapaa toisiamme.
Hän pani erityisen painon sanalle "koskaan", joka soi korvissani kuin hautauskellon ääni. Minä vihaan tuota sanaa ja pelkään. Se vaikuttaa minuun kylmästi ja raskaasti, aivan kuin vasara, jonka kohtalo on määrännyt musertamaan ihmisten toiveet. Se sana sai minut pysähtymään.
— Mitä tahdotte? — kysyin tuskallisesti ja vihaisesti.
— Käydään tähän istumaan, — sanoi hän taas hymähtäen ja veti lujasti, kättäni saadakseen minut laskeutumaan penkille.
Olimme tulleet kaupungin puutarhaan keskelle liikkumattomien, jäätyneiden akasioiden ja sirenien oksia. Ne riippuivat kuutamossa pääni päällä ja minusta tuntui, kuin olisivat nuo kuuraiset, jään peittämät kovat oksat työntyneet rintaani ja koskeneet sydäntä.
Jouduin taaskin ymmälle toverini käytöksen johdosta.
— Hän kai on sairas, — ajattelin rohkaistakseni itseäni ja selittääkseni itselleni syyn tuohon käytökseen. Mutta hän arvasi ajatukseni.
— Sinä luulet, etten ole täysijärkinen? Ole joutavia! Semmoinen on ilkeä ja vahingollinen ajatus, jonka turvissa me usein kieltäydymme ymmärtämästä ihmisiä vain siksi, että ne ovat meitä omituisempia ja joka hellittämättä pitää meissä vireillä surullista huolimattomuutta kohdellessamme toinen toisiamme.
— Oo, tietysti… myönsin minä tuntien pelkoni yhä kasvavan tuon miehen parissa. Anteeksi, minun täytyy lähteä…
Mene, sanoi hän olkapäitään kohauttaen, mene vain, mutta tiedä, että menet kadottamaan itseäsi, ha, haa!
Hän päästi käteni irti ja minä poistuin. Hän jäi puutarhaan korkealle mäelle, joka vietti Volgaan ja joka lepäili valkean lumivaipan peitossa ja jota halkoi tummat polut. Avara näköala äänettömälle, kuolleelle tasangolle avautui hänen eteensä joen toisella puolella. Hän katseli häämöittävään etäisyyteen, vaan minä kulin käytävää pitkin tuntien, etten hänestä etene, vaikka astuin. Ja minä ajattelin: pitäisikö minun kulkea kiivaasti vai verkkaan näyttääkseni tuolle miehelle, miten vähän hänestä välitän.
Mies rupeaa hyräilemään jotain tuttua säveltä. Tunnen sen surullisen ivalliseksi lauluksi sokeasta, joka otti ruvetakseen toisten sokeiden johtajaksi. Miksi hyräilee hän juuri tuota laulua? — ajattelin.
Samassa oivalsin, että siitä hetkestä pitäen, kun tapasin tuon pienen miehen, olin astunut kummallisten erikoistunteiden hämärään piiriin. Missä oli nyt äsköinen tyyni tyytyväisyyteni? Se oli kietoutunut jonkin tärkeän ja raskaan odottamisen verhoon, tuossa tuokiossa se tulee näkyviin ja riistää minulta kaiken sen hyvän, jonka menestykseni oli minulle antanut, kaikki toiveet ja haaveet, jotka se oli mieleeni synnyttänyt.
"Kuin voisit eteenpäin sa muita viedä,
Kun itsekään et vielä tietä tiedä?"
muistin samassa laulun sanat, joita mies oli hyräillyt.
Minä käännähdin häntä katsomaan. Pää käden varassa polvea vasten hän katseli minuun yhä hyräillen. Päätin kääntyä takaisin, sillä voimakas tunne pakotti minua siihen. Nopeasti astuin hänen luokseen, istuuduin viereen ja sanoin levollisesti, mutta lämpimästi:
— Kuulkaapas, puhelkaamme suoraan ja vapaasti…
— Se on välttämätöntä ihmisille, — huomautti hän.
— Tunnen, että teitä pakoittaa jokin voima vastustamaan minua ja nähtävästi haluatte minulle jotain sanoa.
— Viimeinkin rohkenet sinä kuulla! — huudahti hän nauraen, tällä kertaa pehmeästi ja sydämmellisesti.
— Puhukaa, — kehoitin minä, — mutta jos mahdollista, ilman kummallisuuksia.
— Sen lupaan! Sinun on sentään myöntäminen, että kummallinen käytökseni oli tarpeen vetääkseni sinun huomiosi puoleeni. Nyt muuttuu huomio tavalliseksi, selväksi; joksikin, joka on äärettömän kylmää ja jäykkää, sillä pehmentää ja lämmittää me emme osaa, kun itse olemme kylmiä ja jäykkiä. Me kai haluamme uudelleen haaveita, kauniita unelmia, toivoja, sillä meidän luoma elämämme on väritöntä, himmeää, ikävää. Se todellisuus, jota me kerran niin innokkaasti tahdoimme luoda uudeksi, musersi meidät ja masensi. Mitä tehdä? Koetellaan, ehkä mielikuvitus ja haaveet auttavat ihmistä joksikin aikaa nousemaan maan yläpuolelle ja löytämään sieltä kadotetun paikkamme. Sanon kadotetun, sillä ihminen ei ole nyt maan herra, vaan elämän orja, hän on menettänyt ylpeytensä esikoisuudellaan, alistuen tapahtumien alle, eikö niin? Tapahtumista, jotka hän on itse luonut, tekee hän johtopäätöksen ja sanoo itselleen: se on välttämättömyyden laki! Ja alistumalla tämän lain alle hän ei huomaa, että hän sulkee itseltään tien saavuttamaan vapaata luovaa kykyä ja hän taistelee oikeudesta saada hajottaa, sen sijaan kun pitäisi rakentaa. Eikä hän enää taistelekaan, vaan taipuu virtauksien mukaan. Mitä varten hän taisteleisi? Missä ovat ne ihanteet, joiden edestä hänen kannattaisi voittaa? Tämän tähden juuri elämä on köyhää ja tyhjää, tämän tähden on ihmisessä rauennut luova kyky… Muutamat etsivät sokeasti jotain, joka nostaisi hengen lentoon ja uudestaan panisi ihmiset uskomaan itseensä. Usein harhaillaan aivan toisaalle, kuin missä olisi löydettävä se, mikä on ikuista, mikä yhdistää ihmiset ja missä elää Jumala. Ja ne, jotka hairahtuvat totuuden polulta, sortuvat! Mitä siitä, älköön heitä estettäkö eikä maksa vaivaa heitä sääliä — onhan ihmisiä niin paljon! Tärkeää on vain se, että pyritään, että sieluissa on Jumalan etsimisen halu, ja jos näitä sieluja riittää, niin kyllä Hän on heidän kanssaan ja virvoittaa heitä, sillä Hän on ainainen pyrkimys täydellisyyteen… Eikö niin?
— Niin, — vastasin minä, — niin se on…
— Sinä näyt sentään osaavan myöntää, — huomautti hän pistelijäästi hymähtäen. Sitte hän vaikeni ja tähysteli etäisyyteen. Minusta hän tuntui pysyvän vaiti liian kauan, jonka tähden kärsimättömästi huoahdin. Vihdoin kysyi hän kääntämättä minuun harhailevaa katsettaan:
— Kuka on sinun Jumalasi?
Tähän asti oli hän puhunut pehmeästi, ystävällisesti, jota minun oli mieluista kuulla. Hän, kuten muutkin ajattelevat ihmiset, oli hieman surullinen, minä ymmärsin häntä ja arkuuteni oli kerrassaan kadonnut. Mutta nyt lausuu hän suuren kysymyksen, johon meidän aikamme ihmisen on työläs vastata, jos hän vain tahtoo olla rehellinen. Kuka on minun Jumalani? Jospa olisin sen tiennyt!
Tuon miehen kysymys oli minut musertanut ja kukapa muukaan minun sijassani olisi voinut säilyttää rohkeutensa. Vaan hän katseli minuun terävillä silmillään, hymyili yhtenään ja odotti vastaustani.
— Pysyt liian kauan ääneti miehenä, joka minulle voisi antaa vastauksen. Ehkä voit jotain sanoa, jos kysyn näin: sinä kirjoitat ja tuhannet lukevat tuotteitasi; mitä sinä sitte saarnaat? Oletko ajatellut tarkemmin opetusoikeuttasi?
Ensi kerran elämässäni katsoin syvälle itseeni. Älköön ajateltako, että ylennän itseäni tai alennan vetääkseni ihmisten huomion puoleeni — eihän kerjäläiseltä almua anota. Mutta olenhan löytänyt itsestäni paljon lämmintä tunnetta ja harrastusta, paljon sitä, mitä tavallisesti sanotaan hyväksi, mutta kaikkiyhdistävää tunnetta, tuota suoraa ja selvää ajatusta, johon kaikki elämän ilmiöt sisältyvät, sitä en ole itsestäni löytänyt. Sielussani on paljo vihaa, se kytee siellä aina, toisinaan leimahtaa se kirkkaana liekkinä. Mutta vieläkin enemmän on sielussani epäilystä. Toisinaan järkyttää se niin voimakkaasti järkeäni ja ahdistaa sydäntä, että pitkän aikaa tunnen itseni sisällisesti autioksi. Ei mikään kiihota minua elämään, sydämmeni on kylmä kuin ruumis, järki nukkuu ja mielikuvitus on painajaisen alla. Sokeana, kuurona ja mykkänä vietän minä näin pitkiä päiviä ja öitä mitään haluamatta, mitään ymmärtämättä. Minusta tuntuu silloin, että olen jo ruumiina ja vain jostain odottamattomasta erehdyksestä jäänyt hautaamatta. Tämmöisen olemisen kauhu vain enenee elämisen välttämättömyyden tietoisuudesta, sillä kuolemassa on vielä vähemmän merkitystä ja paljon pimeyttä… Varmaan riistää se vihankin nautinnon…
Mitä minä oikeastaan saarnaan, minä, semmoisena kuin olen? Ja mitä voin sanoa ihmisille? Sitäkö, mitä heille on ammoin sitte sanottu ja aina sanotaan, mikä aina löytää kuulijoita, mutta ei tee ihmisiä paremmiksi? Mutta onko minulla sitte tämmöisten aatteiden ja käsitysten saarnaamisoikeutta, jos minä itse, niissä kasvatettuna, usein menettelen toisin, kuin ne vaativat? Jos teen vastoin näitä, niin merkitseekö se, että vakaumukseni niiden todellisuudesta on oikea, "minä"-lle perustuva vakaumukseni? Mitä vastaan tuolle miehelle, joka istuu rinnallani? Hän olikin jo väsynyt odottamaan, jonka vuoksi sanoi:
— En olisi tehnytkään sinulle näitä kysymyksiä, ellen olisi huomannut, ettei kunnianhimosi ole ehtinyt hävittää rehellisyyttäsi. Kun sinä rohkenet kuulla minua, niin päätän siitä, että rakkautesi itseesi on järkevää, sillä kehittäessäsi sitä et näy pelkäävän vaivojakaan. Sen tähden huojennan minä asemasi raskautta ja puhelen kanssasi kuin syyllisen kanssa, vaan en rikollisen.
— Oli aika, jolloin keskuudessamme eli suuria sanansankaria, jotka hyvin tunsivat elämän ja ihmissielun, miehiä, joita elähytti masentumaton into pyrkiä olemisen täydellisyyteen, joita elähytti syvä usko ihmiseen. He loivat kirjoja, jotka eivät koskaan joudu unhoon, sillä niissä kirjoissa lausutaan ikuisia totuuksia ja kuihtumaton kauneus tuoksuaa niiden sivuilla. Niihin kirjoihin piirretyt kuvat ovat eläviä, sillä niissä on pyhän innostuksen henkeä ja eivätkä siellä mainitut esimerkit teoista ja toimista eivätkä elämän ohjeet koskaan tule horjumaan. Niissä kirjoissa on miehuutta ja leimuavaa vihaa ja niissä soi rakkaus sydämmellisenä ja vapaana eikä niissä ole ainoatakaan liikaa sanaa. Sieltä tiedän sinun ammentaneen henkesi ruokaa. Mutta henkesi on ehkä nauttinut liian vähän, sillä sinun puheesi rakkaudesta ja totuudesta tuntuu väärennetyltä, ulkokultaiselta, tuntuu kuin tahtoisit pakottamalla pakottaa siihen itseäsi. Sinä heijastat vierasta valoa kuin kuu, valosi on raukean himmeää, se synnyttää paljon varjoja ja valaisee heikosti eikä lämmitä ketään. Olet liian köyhä antaaksesi ihmisille jotain tosiarvokasta ja sitä mitä ihmisille annat, sinä et anna sen korkean nautinnon tähden, että rikastuttaisit elämää aatteiden ja sanan tenholla, vaan paljoa enemmän siksi, että tahdot vetää elämästäsi satunnaisen tapahtuman suuren, yli-ilmiön arvoiseksi, jommoiset ovat ihmisille välttämättömiä. Sinä annat, ottaaksesi elämästä ja ihmisiltä sitä enemmän. Sinä olet köyhä voidaksesi jotain lahjoittaa, suoraan sanoen koronkiskuri — joka panet kokemuksen murusesi kasvamaan korkoa omaa menestystäsi varten. Sinun kynäsi on tylsä pystyäkseen todellisuuteen, se tuhrii kokoon vain elämän pikku tapauksia ja kuvatessasi arki-ihmisten arkitunteita sinä ehkä tarjoat heille paljo alhaisia totuuksia. Mutta voitko luoda heille pikkuisenkaan, henkeäkohottavan petoksen? Et! Sinä olet vakuutettu siitä, että on hyödyllistä penkoa arkipäiväistä soraa ja löytää siitä ainoastaan surullisia pikku totuuksia, jotka näyttävät vain, että ihminen on ilkeä, tyhmä, epärehellinen, että hän on aina ja täydellisesti riippuva ulkonaisista olosuhteista, että hän on voimaton raukka yksinään ja itsessään. Tiedätkö, oletko jo ehkä saanut hänet siitä vakuutetuksi? Sillä hänen sydämensä on kylmä ja järki on tylsä. Kuinkas muuten! Hän katsoo kuvaansa sinun kirjoistasi, jotka, jos ne vain ovat kirjoitetut sillä vakuutuksella, jota te niin usein pidätte lahjakkuutena, aina jossain määrin hypnotiseeraavat ihmistä. Hän katsoo itseään sinun kuvauksessasi ja nähdessään, miten huono hän on, hän ei huomaa mahdollisuutta tulla paremmaksi. Voitko sinä tehdä sen, kun sinä itse — mutta, minä säästän sinua sen tähden, että sinä kuunnellen minua, et ajattele sitä, miten voisit minua vastustaa ja näyttää toteen syyttömyytesi. No niin! Opettajan, jos hän on rehellinen, tulee aina olla tarkkaavainen oppilas. Kaikki te aikamme elämän opettajat riistätte ihmiseltä paljoa enemmän kuin annatte, sillä te puhutte ainoastaan puutteista ja näette ne. Mutta ihmisessä täytyy olla hyveitäkin. Onhan niitä teissä? Vaan missä kohden te eroatte likaisista tusina-ihmisistä, joita te kuvaatte niin ankarasti ja herkeämättä pitäen itseänne oikeina saarnamiehinä ja paheiden perkaajina, että hyve saisi riemuita? Huomaatteko te, että hyve ja pahe vain sotkeutuvat teidän kokeistanne saada niille selviä rajoja, sotkeutuvat kuin musta ja valkea lanka, jotka kerrattuina tulevat harmaiksi?… Ja Jumalako se sitte on teidät maailmaan lähettänyt? Hän olisi valinnut paljoa väkevämpiä. Hän olisi sytyttänyt heidän sydämiinsä kirkkaan elämän, totuuden ja ihmisrakkauden tulen ja ne palaisivat meidän olemisemme pimeydessä kuin Hänen voimansa ja kunniansa valot… mutta te käryätte kuin saatanan riemusoitsut ja teidän kärynne tunkeutuu järkeen ja sydämeen ja myrkyttää ne uskottomuuden saastalla. Sano, mitä te opetatte?
Minä tunsin poskellani tuon miehen kuumaa hengitystä enkä uskaltanut katsoa hänen silmiinsä, koska pelkäsin niiden katsetta. Hänen sanansa putoilivat aivoihini kuin tuliset pisarat ja ne minua kirvelivät… Kauhistuen ymmärsin, miten vaikeaa on vastata yksinkertaisiin kysymyksiin ja minä en vastannutkaan.
— Minä, kaiken sen innokas lukija, jota sinä ja sinunlaisesi kirjoittavat, kysyn: mitä varten te kirjoitatte? Tehän kirjoitatte paljon… Tahdotteko herättää ihmisten sydämissä hyviä tunteita? Mutta kylmin ja voimattomin sanoin te ette voi sitä tehdä, ette! Eikä siinä kyllä, ettette voi antaa elämälle mitään uutta, vaan se vanhakin, jota te annatte, on näivettynyttä, rutistunutta, muodotonta. Teoksianne lukiessa ei opi mitään eikä häpeä muun kuin teidän tähtenne. Aina ja yhtenään arkipäiväistä, arki-ihmisiä, arki-ajatuksia… Milloin ruvetaan puhumaan ahdistetusta hengestä ja sen uudestasyntymisen välttämättömyydestä? Missä on elämän luovan kyvyn sotahuuto, missä miehuuden opetukset, missä rohkaisevat sanat, jotka hengelle antavat lentoa?
— Sinä ehkä sanot: elämä ei anna muita muotoja kuin niitä, joita me jäljittelemme. Älä sano niin, sillä ihmiselle, jolla on onni omistaa sanan suuri lahja, on häpeällistä näyttää heikkoutensa maailmalle ja tunnustaa, ettei hän kykene kohoamaan sen yläpuolelle. Jos olet maailman kanssa yhtä tasalla, jos et mielikuvituksesi voimalla kykene luomaan uusia muotoja, joita elämässä ei ole, mutta jotka ovat välttämättömiä sen opettamiseen mitä hyötyä on silloin sinun työstäsi ja miten puolustat kutsumustasi? Ajattele, etkö sinä vahingoita sillä ihmisiä, kun kasaat heidän ajatuksensa täyteen mokomalla romulla, kuin ottamasi valokuvat heidän tapauksista köyhästä elämästään ovat? Sillä sinun täytyy tunnustaa, ettet osaa kuvata niin, että kuva elämästä synnyttäisi ihmisessä kostavaa häpeää ja palavan halun luoda olemisen uusia muotoja… Voitko sinä kiihdyttää elämän valtimon lyöntiä, voitko puhaltaa siihen toiminnan halua, kuten muut ovat tehneet?
Kummallinen toverini pysähtyi hetkiseksi ja minä ajattelin hänen sanojaan.
— Näen ympärilläni paljon viisaita, mutta vähä on niissä jaloja ihmisiä ja nämäkin ovat murtuneita, sairaat sielultaan. En tiedä, miksi huomaan aina, että kuta parempi ihminen on, kuta puhtaampi ja rehellisempi hänen tuntonsa on, sitä vähemmän on hänessä toiminnan halua, sitä sairaampi hän on ja hänen on raskasta elää. Yksinäisyys ja murhe — siinä semmoisten osa. Mutta niin paljo kuin he murehtivatkin paremman eteen, ei heillä kuitenkaan ole voimaa luoda sitä. Ja eivätkö he lienekin siksi murtuneita ja onnettomia, ettei heille ole aikanaan annettu apua henkeä jalostavan sanan kautta…
— Ja sitte, alkoi kummallinen toverini uudestaan, — voitko sinä synnyttää ihmisessä elämän-iloista naurua, joka puhdistaa henkeä? Huomaatko, että ihmiset eivät enää osaa ollenkaan nauraa hyvin. He nauravat ilkeästi, häjysti, usein kyynelten läpi, mutta ei koskaan kuule heiltä riemukasta, sydämmellistä naurua, sitä naurua, jonka pitäisi saada jokaisen rinta väräjämään, sillä hyvä nauru parantaa sydämmen… Ihmisen on välttämätöntä nauraa, sillä se on yksi niitä harvoja etuja, joiden kautta hän on yläpuolella luontokappaleita. Voitko sinä herättää ihmisissä muuta kuin moittimisen naurua ja ilkeää ivaa itseäsi kohtaan, joka olet vain siksi naurettava, että olet raukka… Ymmärrä nyt, että sinun saarnaamisoikeudellasi tulee olla riittävä perustuksensa kyvyssäsi osata synnyttää ihmisissä sydämmen tunteita, joiden pitää niinkuin moukarin rikkoa ja musertaa toiset elämänmuodot siksi, että uudet, vapaammat kehittyisivät ahtaiden sijaan. Viha, vaino, rohkeus, häpeä, inho sekä viimein julma epätoivo — kas siinä moukarit, jolla voi kaikki musertaa maan päällä. Voitko sinä luoda nuo moukarit? Voitko panna ne käytäntöön? Ollakseen oikeutettu puhumaan kansalle, tulee omata joko leppymätöntä vihaa sen puutteisiin tai palavaa rakkautta sen kärsimyksiin, ja jos sinussa ei ole näitä kahta tunnetta, niin älä silloin pöyhkeile, vaan ajattele tarkoin, ennen kuin mitään puhut…
Päivä jo alkoi sarastaa, mutta minun mielessäni pimeä vain kasvoi. Ja tuo mies, joka näki kaikki sieluni säikeet, puheli yhä. Toisinaan syttyi minussa ajatus:
— Onko hän ihminen?
Mutta ollen hänen sanojensa valtaamana minä en joutanut ajattelemaan tuota kysymystä ja hänen sanansa tunkeutuivat uudelleen kuin terävät neulat aivoihini.
— Elämä kuitenkin avartuu syvyydelleen ja laajuudelleen, vaikka tosin hitaasti, sillä teillä ei ole taitoa eikä voimaa kiihdyttää sen kasvua. Se kasvaa vain ja päivä päivältä oppivat ihmiset enemmän kyselemään. Kuka heille vastaa? Tietysti teidän pitäisi se tehdä, te apostolinoikeuden ottaneet. Vaan ymmärrättekö te elämää niin paljon, että kykeneisitte selittämään sitä muille? Ymmärrättekö te aikanne tarpeita, aavistatteko tulevaisuutta ja mitä te voitte sanoa ihmisen herättämisen hyväksi, ihmisen, joka on menettänyt rohkeutensa ja jonka elämän saasta on raiskannut? Hän on menettänyt rohkeutensa, hänen elämänhalunsa on alhainen, arvokkaisuuden tunne on riutunut, hän tahtoo elää aivan kuin sika ja — kuulkaa nyt kummia! hän jo nauraa hävyttömästi, kun kuulee lausuttavan sanan: ihanne. Ihminen alkaa muuttua luukasaksi, jota liha ja paksu nahka peittää ja tuota ilkeää kasaa ei liikuta henki, vaan hekumallisuus. Hän vaatii huomiota. Auttakaa siis joutuin häntä elämään, niin kauan kuin hän vielä on ihminen! Mutta mitä voitte te tehdä hänen elämänjanonsa synnyttämisen hyväksi, kun te vain älisette, voivottelette ja ähkitte tahi välinpitämättömänä kuvaatte hänen vaipumistaan? Elämän yllä virtaa mätänemisen löyhkä, pelkuruus ja orjuuden tunne täyttävät sydämmet, laiskuus kietoo järjen ja kädet pehmeihin kinoihinsa… Mitä tuotte te tähän saastan kaaokseen? Te olette niin pieniä, raukkoja ja teitä on niin paljon! Oi, jospa ilmestyisi ankara ja rakastava ihminen, jolla olisi leimuava sydän ja voimakas, kaikkeen tunkeva henki! Häpeällisen äänettömyyden ummehtuneessa ilmassa kaikuisi silloin syntyjä syviä, ne soisivat kuin kellojen pauhu ja tunkisivat elävien kuolleiden halveksittuihin sieluihin!…
Näiden sanojen jälkeen oli hän kauan vaiti. Minä en katsonut häneen. En muista, kumpaa minussa oli enemmän, häpeääkö vai kauhua.
— Mitäs sanot? — kuului tyly kysymys.
— En mitään, — vastasin minä.
Taas syntyi äänettömyys.
— Mitenkä nyt rupeat elämään?
— En tiedä, — vastasin.
— Mitä nyt rupeat puhumaan?
Olin ääneti.
— Vaitelijaisuus on suurin viisaus!
Tuskastuttavat olivat ne hetket, jotka kuluivat näiden sanojen jälkeen siihen asti, kun hän vähän ajan kuluttua puhkesi nauruun. Hän nauroi niin makeasti kuin ei hänellä pitkään aikaan olisi ollut tilaisuutta nauraa noin kepeästi ja herttaisesti. Minun sydämmeni itki verta tuon kirotun naurun johdosta.
— Ha, ha, haa! Ja sinä muka olet elämän opettaja! Sinä, jonka noin helposti saa ymmälle! Nyt luulen, että olet oivaltanut, ken olen. Ha, ha, haa! Jokainen teistä nuorukaisista, jotka olette vanhuksina syntyneet, joutuisi samaan pulaan, jos tulisi minun kanssani tekemisiin. Ainoastaan se, joka ei ole pukeutunut valheen häpeämättömyyden ja hävyttömyyden haarniskaan, ei vapise minun omantuntoni tuomion edessä. Niinkö vahva sinä siis oletkin? Sysäys vain ja olet kumossa. Sano minulle edes jotain pelastukseksesi, kumoa se, mitä olen puhunut! Vapauta sydämesi häpeästä ja tuskasta. Näytä edes tuokioinen voimaasi ja luottamusta itseesi ja minä otan takaisin sen, mitä olen kasvoillesi heittänyt. Minä kunnioitan sinua… Näytä, että sinussa on jotain, joka minut saa uskomaan sinun olevan opettajan! Minä tarvitsen opettajaa, koska olen ihminen, olen eksynyt maailman pimeään ja etsin tietä valoon, totuuteen, kauneuteen, uuteen elämään — näytä minulle tie! Olen ihminen. Vihaa minua, kurita, mutta vapahda välinpitämättömyyteni lietteestä elämään. Tahdon olla parempi, kuin olen. Opeta, miten se on tehtävä!
Minä ajattelin: voinko tyydyttää niitä vaatimuksia, joita ihminen oikeutensa pakosta minulle asettaa? Elämä sammuu, ihmismielet kietoo epäilyksen pimeä yhä lujemmin pauloihinsa ja lähtökohta on kuitenkin löydettävä. Missä on tämä tie? Yhden semmoisen tiedänkin. Onneen ei ole pyrittävä. Mitä on onni? Ei elämänaate ole onnessa eikä ihminen itsetyytyväisyydessä löydä tyydytystä, sillä hän on sitä korkeammalla. Elämänaate on tarkoitusten perille pyrkimisen kauneudessa ja voimassa ja jokaisella olemisen hetkellä tulee olla korkea tarkoituksensa. Se olisi mahdollista… mutta ei vanhoissa puitteissa, joissa kaikkien on ahdasta olla ja joissa ihmishengellä ei ole vapautta.
Ja hän nauroi taaskin, tällä kertaa hiljaa ja tavalla, jolla nauraa se, jonka sydämmen ajatukset ovat kalvaneet rikki.
— Kuinka paljo onkaan maailmassa ollut ihmisiä, mutta paljoko on niille pystytetty muistopatsaita? Miksi niin? Vaan olkoon, saakoon menneisyys kirouksensa se herättää liiaksi kateutta itseään kohtaan! Nykyisyydessä ei ole ensinkään semmoisia ihmisiä, jotka kuolemansa jälkeen jättäisivät jonkun jäljen maan päälle itsestään. Ihminen nukkuu eikä kukaan häntä herätä. Hän nukkuu ja muuttuu eläimeksi. Ruoskaa hän tarvitsee ja rakkauden tulista hehkua ruoskimisen jälkeen. Älä arkaile häntä lyödessäsi, sillä jos kuritat rakkaudessa, niin ymmärtää hän iskusi ja ottaa ne vastaan ansaittuina. Ja kun hän tuntee kipua ja hän häpeää itseään, silloin häntä leimuavasti helli ja hän syntyy uudestaan… Mitä ovat ihmiset? Nehän ovat vain lapsia, vaikka toisinaan meitä hämmästyttävät heidän kaavamaiset tekonsa ja turmeltuneet ajatuksensa. He ovat aina kasvatuksen, holhouksen ja rakkauden tarpeessa, kaipaavat aina tuoretta ja terveellistä hengenruokaa… Osaatko sinä rakastaa ihmisiä?
— Rakastaa ihmisiä? — toistin epäröiden, sillä en todellakaan tiedä, rakastanko vai en. Täytyy tunnustaa tosi: sitä en tiedä. Ken voi sanoa itsestään: minä rakastan ihmisiä! Ihminen, joka huolellisesti tutkii itseään, ajattelee kauan tätä kysymystä, ennen kuin uskaltaa vastata: rakastan. Kaikki tietävät, miten kaukana meistä jokaisesta lähimmäisemme on.