Kertomuksia III

language: Finnish

KERTOMUKSIA III

Kirj.

Lea [Josefina Wettergrund]

Ruotsista tekijän perillisten suosiollisella luvalla suomentanut

Aina Someri.

Haminassa, Alfred Lagerbomin kustannuksella. 1905.

SISÄLTÖ:

Wilhelm v. Braun: Yleisölle!

Kulkuri Sven
Eräs kalaretki
Tähtiveljekset
Kun Pettersson'in herrasväki on hopeahäihin lähdössä
Uusi arkki
Kuinka arvoon kohotaan

Seuraavan Wilhelm v. Braun'in esipuheen, joka oli johdantona Lean ensimäiseen julkaisuun, on kustantaja arvellut ehkä jossakin määrin huvittavan Lean suomenkielistäkin lukijakuntaa.

YLEISÖLLE!

Aikana, jolloin kauniimpi sukupuoli sekä meillä että ulkomailla melkein yksinomaan on ottanut kaunokirjallisuuden haltuunsa, ja naiskirjailijat vuosittain vedenpaisumuksen tavoin täyttävät kaikki paikat ikävillä ja tekopyhillä romaanipostilloilla, on todellakin ilahduttavaa tutustua nuoreen kirjailijattareen, joka tarkastelee elämää iloisin ja veitikkamaisin katsein ja leikillisellä kynällä kuvaa näkemäänsä sekä hyvää että pahaa, kuitenkin kiinnittäen huomionsa pääasiallisesti edellisen puoleen.

Tälläinen kirjailijatar nyt lähettää ensikerran teoksensa julkisuuteen, suoden minulle kunnian hankkia niille kustantajan, koska hän itse, syrjäisellä maaseudulla asuen, ei ole ollut tilaisuudessa tutustua maan kirjailijoihin, jotka paremmin tämän luottamuksen ansaitsisivat, ja ainoastaan kustantajan erityisestä pyynnöstä rohkenen tähän siis esipuheen laatia, varmasti kuitenkin tietäen, ett'ei se mainitun teoksen arvoa enennä.

Mutta tutustuttaakseni yleisöä itse kirjailijattareen, tahdon kertoa erään vähäisen muiston.

Kun minä monta vuotta sitten oleskelin Carlshamn'issa, olin tilaisuudessa joka päivä ikkunastani näkemään kuinka tuossa kahden tienoossa kokonainen liuta tyttökoululaisia kokoontui kadulle piirittäen erään kirkassilmäisen, punaposkisen toverinsa, joka heille aina näytti pitävän pitkiä puheita, säestäen sanojaan vilkkailla liikkeillä, ja herättäen kuulijoissaan mitä sydämellisintä iloa ja naurua. Muuan ystäväni, joka kerran käydessään luonani sattui näkemään tuon ryhmän, selitti minulle, että tyttö tuossa keskessä oli koulun teräväpäisin oppilas, sekä kertoi hänen kirjoitelleen koko joukon runoja ja pikku novelleja, joista useimmat olivat sisällöltään leikillisen ivallisia ja kuten tavallista kirjailijoilla, jotka vielä koulupenkillä istuvat, kohdistui niissä iva pääasiallisesti opettajiin, opettajattariin ja naurettaviin tovereihin. Olin sitte tilaisuudessa lukemaan useita noista nerontuotteista, ja täytyy minun myöntää, että niissä ilmeni eväämätön taipumus koomilliseen suuntaan ja hänen ikäänsä nähden tavaton kyky käytellä kieltä vapaasti.

Missä määrin nämä taipumukset ovat kehittyneet, on lukija itse tilaisuudessa päättämään seuraavasta kertomuskokoelmasta, joka varmaan voisi esiintyä vaativammallakin nimellä kuin "Pikkupätkiä", joksi tekijä kainoudessaan on sen kutsunut.

Sekä kirjan- että ottamastaan kirjailijanimestä "Lea", kirjoittaa hän tavallisella leikillisellä tavallaan minulle; "Nyt vielä eräs tärkeä kysymys: mikä kirjalle nimeksi. "Pikku pätkiä kertomusten ja runojen muodossa, kirjoittanut Lea." Tuo nimi on kauan pyörinyt mielessäni — ei siltä, että minulla juuri olisi minkäänlaista yhdenlaisuutta tuon Vanhan Testamentin kaimani kanssa, Jumalan kiitos ei! — sillä enpä tiedä ketään kieroin silmin katselleeni, niinkuin myös aina olen toisen omistusoikeutta kunniassa pitänyt, niin paljon kuin voimani ovat suoneet mutta sittenkin…"

Allekirjoittaneen mielestä sopii parhaiten tämän esipuheen lopuksi osa kirjailijattaren kirjeestä, joka seurasi käsikirjoitusta:

"Niin, tässä ne nyt tulevat, ne minun "teokseni!" Miten suurelliselta se kuuluukaan! Vavisten niiden vaiheita minä ne lähetän. En saata selittää tunteitani tällä hetkellä. Samanlaiset ne lienevät kuin köyhän äidin, joka ainoan lapsensa lähettää maailmaan, omin voimin onneaan koettamaan. Kyllähän äiti mielestään on parastaan tehnyt sitä kasvattaessaan, mutta varma on, että lasta toisenkin kerran maailmassa tyrkitään, nipistellään ja tukistellaan. — Mutta mitäpä siitä, kuin se vaan tapahtuu järkevästi, silloinhan se on sille hyödyksi vain, ja äiti voi toivoa lapsestaan kerran koituvan kunnon ihmisen — ja onhan sekin jotakin."

Näyttäytykööt nuoren ja iloisen kirjailijattaren pelonaiheet turhiksi!

Wilh. von Braun.

KULKURI SVEN.

I.

Moni häntä, Kulkuri Sven’iä, hassuna piti, sillä mies­muistiin ei hänen oltu nähty säännöllisellä työllä elatustaan hankkivan. Paikasta toiseen hän harhaili vaan kuin tomu tuulessa, paremmin tuntien jokaisen niityn mättään kuin ihmiset kotiseudullaan. Lieneekö kirjoissakaan ollut, kuten muut kunnon kansalaiset. Tuskinpa vaan. Usein hän, auringon ensi säteiden taivaalle kohotessa, ilmestyi ihmisten pariin ja taas iltavarjojen lähetessä katosi, taikka päinvastoin. Mutta kaikkialla hän tervetullut oli; aina suojan sai; ei puuttunut sydämellisiä sanoja, ja nuorison joukossa varsinkin hänellä hartaimmat ystävänsä oli.

Mutta hänpä omasikin taikavoiman, jolla nuorten sydämet avasi, hellyttelipä vielä vanhustenkin mieliä — ja se voima oli hänen soittonsa, hänen tuohitorvensa; sillä puhalteli hän tanssinsäveliä niin pirteitä ja eloisia kuin nuori mieli ikinä toivoa voi. Kulkuri Sven oli mestari soittamaan, vaikka hänelle itselleen sitä tuskin kukaan lie ilmaissut, ja epäiltävää on, kykenikö Pan aikoinaan ylistetyllä soitollaan herättämään suurempaa ihastusta dryadein joukossa, kuin Kulkuri Sven tuohitorvellaan Blekinkiläistyttöjen mielissä; Blekinki, näet, oikeastaan oli Sven'in kotitienoo, vaik'ei hän viihtynyt kauempaa siellä kuin muuallakaan. Mutta varma on, ett'eivät hänen torvensa säveleet missään kirkkaampina kajahdelleet, eikä tytöt hänestä missään ihanammat olleet kuin Blekingissä; sen hän heille kyllä ilmaisikin; hyvä vaan, ett'eivät lähiseudun neitoset sitä kuulleet, sillä semmoiset puheet eivät juuri naapurusten sopua paranna. Olihan sitä yhtä ja toista painamassa Kulkuri Svenin omaatuntoakin, mutta se paino oli kuin kastehelmen, joka hentoa, vihannoivaa heinänkortta notkistaa.

Useinhan esim. oli sattunut, että nuori tyttönen työnsä unohti, kaidepuu sai levähtää, rukin surina tauota, valkaisemattomat lankavyyhdet hetkeksi tuvan seinämälle levittämättä jäädä, kun Kulkuri Sven'in tuohitorven ääni kajahti. Ja työmies, joka auran kurjessa laajoilla pelloillaan laahusteli, väsynyt selkä kumarassa, kohottautui ehdottomasti nuo tutut sävelet kuullessaan tuokioksi levähtämään, pyyhkäsi karkealla paitansa hihalla hikikarpalot otsaltaan ja puheli myhäillen itsekseen:

"Sven houkkio se taasen näillä mailla vaeltaa; kyllä hänet soitostaan tuntee, paremmin soittaa kuin yksikään toinen, vaikka muuten on sellainen hölmö, ett'ei edes perunamaata mullatuksi saa."

Mutta ystävällisesti hän päätään tervehdykseksi nyökäytti, kun Sven Jumalan rauhaa toivottaen häntä lähestyi. Aina toi Sven mukanaan jotain lämmintä ja valoisaa, vaikk'ei kansa yksinkertaisuudessaan voinut sen tunteen syytä selittää. Ehkä herättivät Sven'in sävelet eloon jonkun suloisen lapsuuden muiston, karkoittivat halpamaiset ajatukset, tai toivat ne mieleen ihanan, jo aikoja sitten haaveksitun unelman, toivat sen hetkeksi vaan, kirkkaine välkehtivine kesäpäivineen, riemuilleen, ihanine öineen valkorunkoisissa, lehtevissä koivikoissa, loihtivat esiin puoleksi pois kääntyneet, rusoposkiset kasvot, loistavine tummansinisine silmineen. Taikka kuvastui mieleen ehkä pienoinen tupa tienvieressä, edustalla omenapuu kukkineen, ikkunassa palsamikukka ja elämänlanka ja kynnyksellä pellavapää pikkuinen, sinisilmät ilosta loistavina.

Niin, jotain tänkaltaista se Sven'in soitto mielissä herätti, puhtaampaa, parempaa kuin jokapäiväinen tavallisuus, ja kun vielä moni iloinen tanssinsävel hänen torvestaan ilmoille kajahti, niin saattaa kyllä käsittää, miksi hän niin tervetullut kaikkialla oli, ja miksi hänen tulonsa aina vaikutti kuin aurinkoinen sunnuntai-aamu raskaan työviikon loputtua, jolloin havumetsän suloinen tuoksu ilmassa leijailee ja raikas tuuli lahden laineilla leikittelee, niinkuin taiteilijan hyppyset koneen kielillä.

Tänään Sven taasen oli istunut koko pitkän kirkkaan kesäisen päivän aamusta iltaan metsän siimeksessä; kesäyön hämärä alkoi jo kiehtoa luontoa vaippaansa, ja puitten oksilta siellä täällä kuulin hiljaista kahinata, kun siellä lintunen pesäänsä haki. Ruisrääkän ääni halkoili ilmaa, ja kaukaa kuului kotiin palajavan karjan ammunta. Hetkiseksi häiritsi illan hiljaisuutta rattaitten ratina maantiellä. Liekö ajanut siellä seudun posti kuljettaen viestejä sydämistä sydämiin. Kuiskailivatpa vienosti keskenään myös puitten lehdet; kerrottavaa heilläkin toisilleen oli, mutta Kulkuri Sven, joka muuten kyllä luonnon kieltä ymmärsi, ei tänään heidän kuiskettaan kuunnellut.

Hänen polvillaan oli nyt levällään toisenlainen lehti — sanomalehti — johon koko hänen huomionsa oli kiintynyt.

Itsekseen puheli hän puoliääneen:

"Huomenna hän laulaa, ja minä saan kuulla häntä ja saan nähdä hänet, hänet, mutta hän ei näe minua. Huomanneeko metsän komea honka vähäistä kieloa, joka hiljaa sen juurella kasvaa? Ei suinkaan! — ja niin olla pitääkin. Honka katselee kauas suurta, avaraa maailmaa, jonne sen oksatkin ojenteleivat, ja jossa aurinko niihin kultiaan valaa, ja vienot tuuloset humisten niille laulujaan laulavat, milloin herätellen, milloin lepoon viihdytellen. Niin, niin; ja minä tässä yhä vain kyliä kiertelen ja olen tuskin tuon pikku taimenkaan vertainen, joka kiven vieressä vihoittaa… Kas vaan sinua, pikku hupakko (siksi kutsui Sven etanaa), etkös sittenkin matanut sinne hakemaan suojaa pimeän ja kylmän tullen! Hm… olihan sekin jotain; jotenkin samanlainen lohdutus kuin Kulkuri Sven'illä, kun hän iloisilla tanssinsävelillä hetkeksi karkoittaa surun luotaan. Jaa, jaa, kylläpähän Herramme itse tiennee, milloin kunkin päivätyö on tehty. Ei sitä taida niin tarkoin toinen tietää, kuka täällä on toimittanut enimmän, kuka vähimmän. Kyllä mahtaa tuntua ihanalta sitten, kun Sven'kin kerran saa todella levätä! Mutta vielä siihen taitaa toinenkin päivä vierähtää. Jotain tahtoisin minäkin saada tehdyksi, jotain oikeen kunnollista, ennenkuin Herramme puhaltaa suureen tuohitorveensa… Hm! ihmeellistä sentään, ett'en minä ole voinut kiintyä yhteenkään paikkaan maailmassa, niinkuin muut kunnon ihmiset! Olenhan koettanut, mutta ei se ole onnistunut, ei yhtään. En koskaan ole päässyt selville siitä, mikä työ minulle oikein sopisi… Ulkotyö? (Sven katseli laihoja käsiään ja hinteräistä, mitätöntä vartaloaan) ei, ei siitä mitään olisi tullut. En minä olisi osannut auran kurjessa kulkea, sillä enhän olisi voinut olla tarkastelematta pilvien kulkua. Ja sitäpaitsi, kun toisinaan seison ja katson, miten auran kärki viiltää vihantaa maata ja nyhtää siitä sadottain pikku kukkia juurineen, niin tuntuu minusta kuin kynnettäisiin oman sydämeni juuria ja mullistettaisiin siellä kaikki sekaisin, ja silloin voittaa minut taas vaeltamisen halu, ja minä riennän pois koko hommista hiljaiseen metsään tai vihannille niityille. Toisinaan olen seisonut ja katsellut käsityöläisiä heidän työssään ja miettinyt: "Tuohon toimeen sinun olisi pitänyt ruveta". Mutta kun taas ajattelen sen ajatuksen loppuun saakka, kun kuvittelen istuvani jalat ristissä räätälin pöydällä taikka veteleväni pikilankoja suutarin pölkyllä taikka käytteleväni satulasepän pitkää neulaa, niin tunnen kuin pistoksen sydämessäni, ja taas minä pakenen kuin henki olisi kysymyksessä, pakenen kaikkia heidän silitysrautojaan sormistimiaan ja neulojaan, enkä saa rauhaa ennen, kuin olen keskellä synkkää metsää, jossa hongat humisevat ja sammaltaneet kivet vihertävät. Siellä mä taasen torveeni tartun ja puhaltelen… mutta en noita raikkaita tanssinsäveleitä joilla kylän nuorisoa ilahutan. Salon hongille, sen kallioille, kukille ja itselleni minä silloin soittelen, soittelen kaikesta mikä sisässäni laulaa, ja silloin helpottaa ihmeellisesti sydänalassa. Niin, enpä tuota oikeen itsekään ymmärrä, mutta — sellainen minä vaan olen…"

Kulkuri Sven kääri sanomalehden hellän huolellisesti kokoon, pisti sen takkinsa taskuun, oikasihe sitte maahan pitkäkseen, asetti kätensä ristiin niskan alle ja tähysteli läpi puitten lehvien ehtootaivasta, jolle tähtönen toisensa jälkeen syttyi. Suloinen kukkien tuoksu täytti ilman; yhä hiljaisemmaksi muuttui metsä, kunnes lopulta ei muuta kuulunut kuin kaukaa viidakosta yksinäisen satakielen surunvoittoinen liverrys. Koko luonto uneksi huoaten. Niin teki Svenkin, vaikka hän uneksi valveillaan. Hän teki, kuten niin monasti ennenkin oli tehnyt: ajatteli entisiä elämänsä vaiheita. Hän muisteli aikaa, jolloin oli pappilassa paimenpoikana ollut, kuinka siellä jokaisella oli omat kiireensä ja touhunsa eikä kukaan muu joutanut häntä ajattelemaan kuin talon pieni tyttönen… Sven näki vieläkin, miten tuo lapsonen vaaleat kutrit tuulessa liehuen ja katse kirkkaana, kuin lähteensilmä, köyhän paimenpojan luokse riensi, tarttui hänen käteensä ja kuljetti häntä yli mättäitten ja kumpujen, kunnes vihdoin väsyneinä mutta onnellisina istahtivat riippakoivujen suojaan levähtämään. Sanasta sanaan muisti Sven kaikki sadut keijukaisista, kristallipalatseista ja lumotuista prinssessoista, jotka "pikku Viva" hänelle oli kertonut. Kuin suloiset harpun sävelet soivat hänen korvissaan vieläkin ne monet laulut, joita tuo samainen "Viva" hänelle oli laulellut, ja jotka hän heti virheettömästi oli tuohitorvellaan toistanut. Hymy huulilla muisteli hän, kuinka monta kertaa nuo ilot olivat tuottaneet hänelle aimo selkäsaunan taikka nälkärangaistuksen, joilla auttamatonta paimenpoikaa koetettiin kurittaa, kun hän ei illalla lampaitaan löytänyt. Nälkä haihtui, ja vitsan jäljet tasoittuivat, mutta pikku Vivan sävelet pysyivät järkkymättä pojan muistissa ja sydämessä ja seuraavana päivänä oli hän niitä jälleen torvellaan ystävälleen raiutellut. Ilosta oli tämä silloin käsiään taputellut ja palkinnoksi viheriän lehvän paimenpojan kuluneeseen lakkiin sovitellut. Ylpeämmäksi kuin kuningas oli paimenpoika silloin itsensä tuntenut ja koko seuraavan yön uneksinut olevansa suuri taiteilija, joka vaan valtakunnasta toiseen vaelsi ja kultaa ja kunniaa niitti…

Johtuipa muistiin myös surun päivä, jona eräs rovastin ylhäinen sukulainen Tukholmasta tuli pappilaan viemisille, sai kuulla "pikku Vivan" ihmeellisen äänen, kehoitti tämän isää noudattamaan luonnon vaatimusta ja kasvattamaan tyttärensä laulajattareksi… Se päivä oli ollut raskas heille kummallekin, sekä Svenille että Vivalle, moni kyynel oli silloin vierähtänyt…

Mutta pikku Vivan täytyi ensin käydä rippikoulu; Sven'in, joka kahdesti jo oli yrittänyt mutta ei kummallakaan kertaa päässyt, piti samalla tehdä kolmas yrityksensä. Yhtä helposti, kuin sävelet hänen muistissaan tyyssijan saivat, yhtä vaikea sinne oli katkismuksen kappaleita pysäyttää ja tuona elämän tärkeänä aikana oli tuohitorvi Sven'ille enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. Se ei tehnyt pienintäkään palvelusta kirkolle. Pulleaposkisia pasuunaa puhaltavia enkeleitä meillä maalaiskirkossamme on ennestäänkin tarpeeksi, ja sitä paitsi on sinulla tavattoman huonot tiedot, oli rovasti sanonut, ja puku yhtä huono, oli sanonut Sven'in serkku, nimismiehen Pekka, lainatessaan hänelle juhlapäiväksi housunsa, ja lisänyt vielä, että: "varo vaan itseäsi, jos niitä perässäsi laahaat!" Eikä paremmin sopinut lainatakkikaan hänen hentoon vartaloonsa. Hihat riippuivat hyvän matkaa käsien alapuolella, ja siinä tarvittiin taitoa saada niiden avulla hiukset silmiltä pois taikka kuivatuksi kirkkaat ja lämpöiset kyynelpisarat, jotka melkein estivät köyhän ja hiljaisen poikaparan, joka siellä kaikkein takimmaisena seisoi, näkemästä alttaria, mihin aurinko kultiaan valeli läpi kirkkaiden akkunaruutujen, joitten alla korkeat lehmukset vihannoivat ja varjojaan akkunan syvennyksiin heittelivät. Alttari ja penkit olivat vihannilla koivun lehvillä koristellut ja alttarikehyksen ympärillä luikerteli valkoisista ja punaisista ruusuista sidottu köynnös. Mutta etumaisna, valkoisempana, rusoposkisempana kuin yksikään toinen seisoi pikku Viva, ja auringon säteet leikittelivät hänen pitkillä, vaaleilla kiharoillaan. Siskosikseen niitä varmaan luulivat, ja se oli Sven'istä aivan luonnollista.

Senkin hän muisti, miten pikku Viva, kirkonmenojen loputtua, kun rovasti kirkkomäellä muutamain tuttavien kanssa puheli, haki Sven'in, joka yksinään äitinsä haudalla seisoi. Vieläkin näki hän kirkkaat kyynelet Vivan poskilla, kuin tämä kätensä Sven'ille ojensi ja kuiskasi hätäisesti ja murheissaan: "Kuules, Sven, nyt on leikin ja satujen aika lopussa. Minun täytyy lähteä kauas pois, tulla kuuluisaksi laulajattareksi, sanoo Tukholman setä, presidentti, ja ehk'en enää koskaan tänne palaja. Mutta sinun pitää luvata, Sven, ett'et säre meidän kivirakennustamme, "linnaamme", honkamäellä, tiedäthän. Ja muista kitkeä joka lauantai-ilta peikkokiven ympäristö rikkaruohoista puhtaaksi, ett'ei pikku peikkojen pääsy sinne kävisi vaikeaksi". (Sven muisti selvästi miten Viva tätä sanoessaan oli läpi kyynelten hymyillyt ja tahtonut ikäänkuin ilmaista, ett'ei hän enään sellaisiin uskonut, mutta muisteli kuitenkin mielellään, kuinka vielä vähän aikaa sitten niitä ajatellessaan oli tuntenut "suloista kauhua" mielessään) — "ja sitten" — oli pikku Viva edelleen puhellut — "pitää sinun kaiken mokomin luvata olla pienelle Gerda-siskolle yhtä hyvä kuin olet ollut minullekin. Hänhän on vasta kuusivuotias ja tuskin äitiä muistaakaan ja tiedäthän, ett'ei Borcka suinkaan hyvä ole eikä lasten kanssa osaa olla. Pikku Gerda parka! Hänen tähtensä jättäisin laulut ja muut ja jäisin kotiin, vaan isä ja setä eivät siihen suostu. Mutta sinä, Sven, ole aivan kuin äiti hänelle, nouki hänelle kukkia ja kerro satuja ja puhaltele torvellasi meidän kauneinta lauluamme: "Kultaisessa kartanossa", niin on se oleva hänelle kuin tervehdys äidiltä, joka haudassaan lepää, ja minulta myös. Lupaatko sen tehdä, Sven? Kiitos siitä! Sittepä minäkin lupaan muistaa sinua siellä suuressa kaupungissa ja vieraissa maissa, joihin setä sanoo minun myös pitävän mennä. Ja kun ne sitten siellä minulle käsiään taputtelevat ja kukkia heittelevät, niin muistelen, miten me täällä ennen käsikädessä metsiä kuljimme taikka rannalla kilpaa aaltojen kanssa hyppelimme. Ja aina kun kotiin kirjoitan, lähetän sinullekin terveisiä. Kuulusta vaan, milloin ne saavat minulta kirjeitä! Mutta sinä et saa muuttaa meiltä pois, sillä sitten ei pikku Gerdalla maailmassa olisi ketään, kehen turvautua, tiedä se! Kyllä sinä voit pappilassa renkinä olla, jos vaan tahdot. Ne syyttävät sinua sekä tuhmaksi että laiskaksi, mutta sitä minä en usko, sinä vaan et ole samanlainen kuin muut ihmiset. Osaisikohan yksikään heistä puhaltaa niin kauniita lauluja kuin sinä tuohitorvellasi? Ja kuka sinua on opettanut? Ei kukaan! Sinäkö tuhma olisit! Mahdotonta. Vaikka kaikki muut sen uskoisivat, niin minä vaan en usko sitä konsanaan. "Ja sitäpaitsi" oli pikku Viva vielä lisännyt (tätä muistellessa painoi Sven silmänsä umpeen, ett'ei mikään ulkoa tullut ajatus häiritsisi hänen elämänsä ihaninta muistoa), "sitäpaitsi pidän minä sinusta, Sven, ja kiitos nyt vaan niistä iloisista hetkistä, jotka yhdessä olemme viettäneet — ja älä aivan heti unohda pikku Vivaa".

"Niin, hyvä Jumala", soperteli Sven puoliääneen itsekseen siinä loikoillessaan, ja kuivatessaan kyyneleen, jonka suloiset muistot olivat silmään herahuttaneet, "ihan sanasta sanaan näin hän puheli minulle, se Herran enkeli! Niin, pikku Gerda!… teinhän mitä voin, koska hän oli kuin Vivan testamentti köyhälle Sven'ille… tein ehkä enemmänkin, kun olisi pitänyt, sillä ajattelin enemmän hänen huvittamistansa kuin muita töitäni pappilassa, ja senvuoksi ajettiin minut sieltä pois. Rovasti itse antoi minulle todistuksen — selkääni. Hän on lujakätinen hengen mies, sen tiedän minä paremmin kuin kukaan muu. Sen jälkeen olen kuleksinut missä milloinkin, mutta aina pari kertaa vuodessa olen käynyt kuulustamassa, miten pikku Gerdan laita on. Nythän hän jo on iso tyttö, mutta vieläkin kun torveni ääni kajahtaa, niin hän ketteränä kuin metsävuohi luokseni rientää, aivan kuin pikku lasna ollessaan. Jos hän siihen aikaan oli tehnyt jotain pahaa taikka ollut häijy, sillä hänellä on kiivas luonto, kuin isälläänkin, niin soittelin vaan: "Kultaisessa kartanossa", kunnes kyynelet kihahtivat silmiin, ja silloin oli hän voitettu. Kyllä Gerda hyvä on ja ylpeä myöskin; mutta pikku Viva, hän oli hyvä vaan… ja huomenna — ajatteles, huomenna, saan minä taasen nähdä hänet, hänet, jota en kymmeneen vuoteen ole nähnyt, mutta jota en kymmeneksi minuutiksi ole mielestäni poistanut! Miten saanen aikani huomiseksi kulumaan. Miten monta maata, kuningasta ja keisaria hän onkaan nähnyt, senjälkeen kuin minut näki! Hm, omituinen sovitus, mutta jos kaiken maailman kuninkaat ja prinssit kultansa yhteen kohoaisivat, eivät he sittenkään hänelle enempää antaa voisi kuin köyhä Sven, sillä hän ei hetkeäkään epäile uhratessaan henkensäkin pikku Vivan edestä, jos siitä lahjasta hyötyä vaan olisi… Sen taitavat prinssit jättää tekemättä… Mutta annappas, kun luen kerran vielä, mitä tässä siunatussa lehdessä sanotaan".

Sven nousi ja kokoili muutamia kuivia risuja, sytytti ne ja luki sitten tuon hänelle niin arvokkaan uutisen, jossa kerrottiin, että ulkomailla suurta huomiota herättänyt, kiitetty ja suosittu etevä laulajatar Olivia Ferner, joka nyt oli kotimaassaan käymässä ja oli pääkaupungissa herättänyt yleistä ihastusta, aikoi ennen Pariisiin lähtöään, jonne oli lupautunut suureen Ooperaan koko talvikaudeksi, antaa konsertin M. kaupungissa, joka oli lähinnä hänen kotiseutuaan, missä hän myöskin samalla aikoi käväistä. Sitäpaitsi ylisteli sanomalehti laulajattaren sekä ulkomuotoa että hänen muita hyviä ominaisuuksiansa ja Sven imi itseensä jokaisen sanan aivan kuin kuiva maa imee kirkkaat sadepisarat.

"Annas kun ajattelen, miten pitkä matka minulla vielä mahtaa olla M:n kaupunkiin", puheli Sven, puoliääneen, sammutellessaan hiiltynyttä risukasaansa. Olen kävellyt aika paljon näinä kolmena päivänä, saatuani käsiini tuon siunatun sanomalehden… kaiketi sitä vielä on tuossa 4 tai 5 peninkulman vaiheilla, ja laulajaiset alkavat huomisiltana klo 7, luulen ma, mutta kyllä minä perille ehdin, minun täytyy ehtiä. Kyllähän tämä vasempi jalkani tiukkaa tekee, mutta olen nyt tässä huomiseen asti paikoillani, niin paremmin sitte jaksan. Eipä nuku keisari hienommalla vuoteella kuin minä tässä: pehmoinen sammal tuossa on sametti patjanani, ja mätäs pienoinen kukkineen on tyyny semmoinen, jota etsiä saa. Peitosta tässä vaan puute on, mutta onpa Kulkuri Sven ennenkin ilman peittoa nukkunut. En minä myöskään liian kauan saa nukkua, sillä pikku lintuset minut kyllä viserryksellään herättävät, joll'ei kaipaus sitä jo ennemmin tee, ja huomenna riemuitsen minä kilpaa lintusten kanssa, sillä saanhan silloin kuulla häntä ja nähdä hänet, joka minulle kallein maailmassa on: lapsuuden ystäväni, sydänkäpyseni, "pikku Vivan".

Ja ääneti kuin puoleksi kuihtunut kukkasen lehti laskeutui Sven viheriälle sammalvuoteelleen, rukoili tapansa mukaan hartaasti iltarukouksensa ja vaipui kohta unen helmaan kuin lintunen, joka päänsä siiven alle kätkettyään rauhallisesti nukahtaa.

II.

Kirkkaasti valaisi kesäkuun aurinko Fernebon pappilaa, joka sijaitsi kummulla lahden pohjukassa. Vaikka olikin varhainen aamu — kello vasta vähää vailla neljä — oli koko talo jo jalkeilla. Punaposkiset ja valkotukkaiset piiat juoksivat askareissa aittojen ja keittiön väliä, unen pöpperöinen renki veti vaunuja liiteristä ja varusteli valjaita kuntoon, vielä kerran tarkastellen, olivatko ne kyllin hyvin puhdistetut. Rovasti ei hataraa työtä suvainnut, sen hän hyvin tiesi, ja tahtoi välttää sekä suullista että ruumiillista ojennusta, joita kumpaakaan rovasti ei säästänyt, silloin kuin hän, todellinen vanhan kansan mies, katsoi semmoista tarvittavan.

Vilkkautta ja eloa näkyi eräässä pappilan päätyikkunassakin tänä varhaisena aamuhetkenä. Nuori, pirteä tyttönen astua sipsutti ikkunan luo, veti rivakasti raidallisen, kotikutoisen käärekaihtimen syrjään, niin että auringon säteet estämättä pääsivät huoneeseen, jossa niitä kohtasi näky niin viehättävä, että ilokseen siinä viivähtivät. Tuuhea, tummanruskea tukka hulmusi kiiltävinä kiharoina hienolle valkoiselle aamunutulle, ja noista ruusuisista kasvoista tummine, säkenöivine silmineen, loisti valoisa, häikäisevä nuoruuden kauneus. Vähäinen, tuskin huomattava uhmaileva piirre suun ympärillä ei rumentanut noita kasvoja, joitten ilme näytti voivan vaihetella kuin värivivahdukset meren aalloissa.

Hän avasi pienen, neliskulmaisen akkunan selko seljälleen ja hengitti mielihyvällä raikasta aamuilmaa; sitten kohotti hän hetkiseksi katseensa kohti korkeutta. Aamurukouksensa hän sinne lähetti, ja huokaus kuusitoistavuotisen sydämestä liitti siihen amenensa.

Silloin juuri astui huoneeseen rovastin taloudenhoitajatar, mamseli Ulla Katariina Borck, jokapäiväisyys itse, joka neljätoista vuotta oli sisukkaalla luonnollaan pitänyt talossa mitä ankarinta järjestystä. Näitten kahden viimeksi mainitun ominaisuuden vuoksi rovasti häntä juuri niin kauan oli pitänytkin, sillä järjestyksestä oli talossa suoranainen hyöty, ja hänen kiukkuinen luonteensa taas vaikutti palvelijoihin kuin hyvin asetetut suitset, joista on mahdoton irtaantua ja joitten avulla rautainen käsi heitä horjumatta johtaa. Rovastia peljättiin, mutta "Borckan" edessä, joksi mamselia tavallisesti selän takana sanottiin, vavistiin, ja oikeinpa hän itsekin iloitsi siitä pelosta, jonka hän ympäristössään herätti ja siitä melkein rajattomasta vallasta, minkä pappilassa oli saavuttanut, sillä itse rovastikin varoi joutumasta hänen kanssaan kiistaan. Ainoa, joka toisinaan uskalsi mamselia vastustaa, oli kuusitoistavuotias Gerda, jonka kiivauteen ja uhkamielisyyteen mamseli juuri voi pitää itseään syypäänä, kun aina vaan jankutti ja oli kärsimätön tälle.

"Arvasinhan sen!" huudahti mamseli harmissaan, nähtyään Gerdan, "ett'et vielä olisi päällesi saanut! Vaikka pitäisi Roomaan lähteä, niin ei olisi sinussa ihmistä kiiruhtamaan."

"Hyvää huomenta!" vastasi Gerda hiukan ivallisesti, kääntyen tulijaan, ja vähäisen varjon synkistäessä hänen muuten niin valoisia kasvojaan.

"Äh, ei sinun tarvitse neuvoa vanhaa ihmistä tervehtimään, ei ainakaan hyvää huomenta sellaiselle sanomaan, joka näyttää luulevan, että nyt on hyvä yö. Jos en minä vaan kaikesta huolta pitäisi tässä pesässä, niin tahtoisin nähdä, miltä täällä näyttäisi. Mutta voi sun laupias! ikkuna auki, eikä tuulihakakaan säpissä Ei, ei, kyllä asia niin on, että tässä talossa ei järjestystä saa… ja kaihdin aivan vinosti vedetty ylös! Tehkää hyvin neitiseni, ja siirtykää vähän syrjään, niin asetan minä sen niinkuin kaiken muunkin tässä talossa paikoilleen."

"Kyllähän minäkin sen korjaan ja panen tuuliha'ankin säppiin, jos täti nyt vaan on hyvä ja menee alas, ja koettaa olla niin vähän vihainen kuin mahdollista. Kaikki päivät eivät ole tällaisia juhlapäiviä, kuin tämä."

"Vaikkapa olisikin! Mutta sen sinulle sanon kuin sanonkin, ett'ei mikään juhla saa olla niin suuri, eikä mitkään rallatukset niin hienoja, että, niiden kautta järjestys talosta karkotetaan, sillä se on kuitenkin tärkein kaikesta."

"Rallatukset", toisti Gerda inholla, "kuinka täti uskaltaa tuolla tavoin puhua Vivan laulusta!"

"Ja miks'en uskaltaisi! Olenko minä koskaan hyväksynyt hänen maan kiertämistänsä? Mitä sellainen muuta on kuin tyhjää laiskottelemista? Ja hurmatkoon vaan sekä ruhtinaat että muut tämän maailman valtiaat, mutta minuun hän ei mitään vaikuta; minulla on ja pysyy omat ajatukseni asioista. Aiotko ottaa tuon puvun yllesi?"

"Aion, tädin suosiollisella luvalla!"

"Kyllä vaan, sitähän sinä taidat kuulustella! Sehän olisi kerrassaan uuden uutukainen tapa. Mutta mielipiteeni aion kuitenkin ilmoittaa, ja se on, ett'ei tuollainen vaatehetale siedä tämmöistä hellettä enemmän kuin yhtä vesipisaraakaan, se ei siedä niin mitään. Sanoinhan sinulle jo silloin, kun sen ostit, ett'ei siitä kannattaisi kunnolleen ompelupalkkaa maksaa, mutta kun sinuun koettaa järkeä saada, niin kuuroille korville silloin saa puhua."

"No, mitäpä sitten maksaa vaivaa koettuakaan", vastasi Gerda puoleksi harmissaan, puoleksi hymyillen, sillä tänään hänen oli mahdoton todella suuttua kenellekään taikka mistään asiasta. Olihan hän nyt niin onnellinen; saisihan hän tänään tavata sisarensa, jota ei vuosikausiin ollut nähnyt, ja jonka maine nyt loi hohdettaan koko Ferner'in nimelle, mikä seikka Gerdasta, niin nuori kuin olikin, ei suinkaan ollut vähäpätöinen. Sitäpaitsi hän jotenkin varmasti tiesi laulajaisissa tapaavansa erään henkilön, joka yhdessä hänen kanssaan iloitsisi päivän suuresta tapahtumasta. Se oli naapuripitäjän apulainen, jonka valoisa katse ja hiljaisa sävy aina vaikutti niin tyynnyttävästi Gerdan pieneen, vilkkaasen olentoon. Yhdessä olivat he kesäisin kisakentillä juosseet "viimeistä paria" ja talvi-iltoina "kätken kiveä" leikkineet, kunnes, vähitellen, melkein huomaamatta olivat kätkeytyneet toistensa sydämiin ja tulleet lausuneeksi sanat, jotka sitoivat heidät koko elämäksi toisiinsa.

Apulainen oli kyllä huomauttanut Gerdaa siitä, ettei hänellä ollut suuria tarjottavana, mahdollisesti köyhä komministerin paikka vaan ja sekin vasta parin vuoden perästä; mutta Gerda oli vakuuttanut kyllä sellaiseen kohtaloon-tyytyvänsä; eihän hän itsekään ollut kuin yksinkertainen papin tytär.

Että rovasti Ferner katseli hyvillä silmin tuota nuorta miestä, tiesi Gerda vallan hyvin, mutta hän oli päättänyt kuitenkin vasta vuoden perästä kertoa isälleen heidän keskinäisestä suhteestaan, sillä isän ankaruus esti Gerdaa arkaluontoisemmissa asioissa tuttavallisesti ja avomielisesti lähestymästä tätä. Tällä kannalla olivat asiat nykyään; samettikansinen, kultakoristeinen virsikirja Gerdalla ja kimppunen kuivaneita niityn kukkasia raamatun välissä pastorilla olivat ainoana liiton ulkonaisena merkkinä noilla kahdella nuorella, joita heidän luonteensa erilaisuus juuri näkyi lähentävän toisiinsa.

Ei Gerda myöskään mamseli Ulla-Katariinalle ollut sydämensä salaisuutta ilmaissut, vaikka tämä, vastoin tavallisuutta, ei nuoressa papissa havainnut mitään moitteen syytä; mutta mamseli oli kerran kaikkiaan vakuuttanut vihaavansa koko miehistä sukupuolta, ja tuntui hänen vihansa varsinkin silloin yltyvän, kun joku heistä sattui kihloihin menemään. Joka kerta, kun hän sanomalehdistä luki kihlaus- tai vihkimäilmoituksen, kävi hän sietämättömän kärttyisäksi; halveksien viskasi hän silloin lehden kädestään ja Surkutteli tätä maailmaa, joka vaan päivä päivältä tulee yhä hullummaksi, sekä kiitti Jumalaa, joka oli auttanut häntä jäämään noitten vähälukuisten viisasten joukkoon; mutta mamselin näin päivitellessä sattui toisinaan, että rovasti sanomalehtensä takana veti suunsa merkitsevään hymyyn, saaden toiset epäilemään hänen omistavan itselleen suurimman ansion siitä, että Ulla-Katariina oli jäänyt kuulumaan juuri noitten mainittujen viisasten joukkoon.

Eipä Gerdalta kuitenkaan uskottua puuttunut. Sydämensä vaistolla oli hän siksi valinnut juuri sen, jota muut halveksivat, ja jolle kaikkein viimeiseksi olisivat salaisuutensa uskoneet, Kulkuri Sven'in. Ja Sven oli hyväksynyt Gerdan valinnan ja tavoittanut lukemattomat kerrat nuoren papin hänen yksinäisillä kävelyillään metsän hiljaisuudessa kutsuakseen tälle rakkaat viestit hänen sydämensä lemmityltä. Vivan, pikku Vivan tähden Sven tämän oli tehnyt, sillä hän käsitti hyvin, miten tyytyväinen Viva olisi, kun sisar joutuisi sellaisen miehen omaksi kuin pastori oli. — Hän on Jumalaa pelkääväinen, vakuutti Sven, joka oli pastoria käynyt kirkossa kuulemassa, sekä vaeltaessaan paikasta toiseen muutenkin ottanut selkoa tämän sekä nykyisestä että entisestä elämästä. Siihen ei pieninkään varjo langennut: pastori oli ollut hyvä poika, hyvä veli ja uuttera virassaan: sellaisesta tulee varmaan myös hyvä puoliso.

Häntä ja sisartaan muistellen oli Gerda siis tänään niin iloinen, hänen sydämensä niin kevyt, ett'ei hän huolinut harmistua ei edes mamseli Ulla-Katariinallekaan, joka kuitenkin oli pahin ihminen maailmassa toista ärsyttämään. Kun mamselikin nyt huomasi turhaan kiukuttelevansa, lähti hän tiehensä, sitä ennen kuitenkin vielä muistuttaen Gerdaa ihan "siinä paikassa" joutumaan hänen avuksensa matkaeväitä laittamaan. Ei hänenkään ollut pakko henkensä kaupalla tässä työtä tehdä, "sill'aikaa, kun muutamat maita mantereita kiertelevät ja vaan laulavat, ja toiset taas eivät paljoakaan enempää toimita, matkustellessaan moisia kuulemaan."

"Mutta lähteehän täti itsekin mukaan", huomautti Gerda.

"Lähden kyllä pitämään teistä ja tavaroista huolta, enkä suinkaan minkään muun vuoksi. Jos minä jäisin kotiin, niin tahtoisin nähdä, miltä sekä sinä että isäsi näyttäisitte. Järjestyksestä täytyy ainakin pitää huolta sellaisessa kummallisessa ihmisjoukossa, kuin sinne kokoontuu".

"Täti näyttää yhä luulevan, että vieläkin olen vaan nelivuotias tyttöriepu."

"Mitä ainakin järjestykseen tulee, niin tuskinpa siinä koskaan ehtinet yli viidennen vuotesi; mutta kun on kysymyksessä itsepäisyys tai vanhojen ihmisten kanssa väitteleminen ja suun pieksäminen, niin silloin kyllä voisi luulla sinua yhtä hyvin kolmekymmentäkaksi- kuin kuusitoistavuotiaaksi… Mutta kiirehdi nyt vaan, että joudumme ajoissa lähtemään! Kuusi penikulmaa ei ole mikään leikkimatka varsinkaan Pollelle, joka vieläkin liikkaa sitä naulan jälkeä, jonka se Pekka lurjuksen huolimattomuuden vuoksi myllymatkalla jalkaansa sai. Mutta sanoinhan jo täpäin silloinkin, että niin kävisi, mutta kukaan ei ottanut sitä uskoakseen."

Vihdoin, Gerdan suureksi helpoitukseksi poistui mamseli Ulla-Katariina vielä mennessäänkin päivitellen palvelijain kelvottomuutta yleensä ja Pekan kunnottomuutta varsinkin.

Vähemmässä kuin neljännestunnissa oli Gerda pukeutunut ja alhaalla keittiössä ja auttoi, asetteli ja järjesteli niin vikkelästi, että Ulla-Katariina täti ei harmikseenkaan löytänyt mitään muistutuksen syytä.

"Näyttääpä melkein siltä, kuin olisi täti tyytyväinen minuun", hymyili
Gerda.

"Älä luule liikoja itsestäsi! Ei yksi lintu kesää tee."

"Kas, tuos'on tuokin", puheli Gerda ja iski kannen pienen voipytyn päälle, joka piti panna eväskoriin.

"Millä tavalla sinä pyttyä pitelet", huudahti Ulla-Katariina vihaisesti; "jos se nyt siitä vaan ei halkea, niin kiitä onneasi, eikä taitoasi."

"Olkoon se sitte minun onneni, täti hyvä! Minä olen nyt niin onnellinen, että hiukan enemmän taikka vähemmän, ei paljoa vaikuta!" tätä sanoessaan otti hän mummoa vyötäisistä kiinni ja pyörähytteli häntä monet kerrat ympäri huonetta ja suuteli lopuksi kevyesti poskelle.

Mutta mamseli Ulla-Katariina huitoi molemmilla käsillään kuin olisi hänellä ollut kokonainen parvi mehiläisiä torjuttava luotaan ja pyysi saada olla rauhassa sellaisilta kujeilta sekä syytti Gerdan rypistäneen hänen esiliinansa niin, ett'ei sitä enää silittämättä voinut pitää. "Mutta", lopetti hän, "huolimattomuudella voi hävittää vaikka koko maailman."

Ja sitte tassutti mummo omaan huoneesensa, mutta Gerda ennätti kuitenkin huomata erään seikan, jota Ulla-Katariina suinkaan ei olisi suonut kenenkään näkevän: hän hymyili mennessään.

Ei ole niin kuivaa maaperää, ett'ei siinä jokunen heinänkorsi itää voisi.

Läpi Gerdan sielun välähti muuan jalo ajatus: "Jos minä aina voisin olla noin iloinen ja ystävällinen, olisi tätikin varmaan parempi. Mutta hänen alituinen moittimisensa ja muistuttamisensa ärsyttää minua niin sanomattomasti. Tahdon kuitenkin koettaa muuttua toisenlaiseksi."

Tunnin kuluttua olivat vanhat vaunut hevosineen rappujen edessä ja Pekka keskellä kesäkuumaa uusissa harmaissa sarkatamineissaan ja vaalea tukka lyhyeksi leikattuna istui kuskilaudalla. Rovasti, laajassa kesäkauhtanassaan, vanha patalakki päässä ja sytytetty piippu kädessä, asettui istumaan oikealle, mamseli Ulla-Katariina vasemmalle ja Gerda vastapäätä heitä. Eväskorit pulloineen olivat kaikki vaunuihin sullotut; mitään ei ollut unohtunut, ei ainakaan mamseli Ulla-Katariinan varoitukset palvelijoille. Mutta tuo ei kuitenkaan estänyt häntä vielä aivan viime hetkessä uhkaamasta Bollaa, jos tämä vaan ei oikeen hyvin hoitaisi vasikoita, taikka toistamasta ainakin yhdeksättätoista kertaa Lotalle, että vaan muistaisi pitää tulesta vaaria, ja muistuttamasta pikku Ollia kunnollisesti puhdistamaan puutarhan, siksi kunnes kotiin palattaisiin, taikka muuten "kylläs tiedät…"

Niin, niin kyllä Olli hyvin tiesi, mitä oli odotettavissa, jos vaan sen unohti, mikä muistaa tuli. Tiesiväthän ne piiatkin jotain, ja tämä tieto se näkyi heitä innostaneenkin iloitsemaan silloin, kuin on ilon aika. Niin pian kun vaunut olivat näkyvistä vierineet, puhkesi heidän riemunsa ilmoille ja hurjaa vauhtia he piirissä pyörien kiitivät ympäri pihamaata tehden lopuksi kädellään paljoa puhuvan liikkeen mamseli Ulla-Katariinan kunniaksi, mutta jota tämä kuitenkaan onneksi ei enää voinut nähdä, sillä jos hän sen olisi tehnyt, niin ainakin siksi päiväksi hän luonteensa tasapainon kadottanut olisi.

Pikku Ollia tämä jälkinäytös nauratti niin herttaisen makeasti, että nuoran pätkä, joka housun kannattimen virkaa toimitti, pingahti poikki, mutta vähät Olli vahingosta välitti, kun moisen huvin taas pitkistä ajoista sai, läksihän vaan kiireen kaupalla puutarhaan työtään toimittamaan, että sitte illan tultua joutuisi taas piikojen kanssa väentupaan kuulemaan, mitä povari-Reetalla, joka aina silloin, kuin Borcka valtakunnastaan poistui, saapui pappilaan, taasen olisi ennusteltavaa.

Pekka ajoi aluksi aivan verkalleen vaan. Pitkä oli taival edessä ja siksi ei hevosta heti kohta saanut väsyttää. Päivän kunniaksi oli rovasti tavattoman suopealla mielellä ja tupruutteli piipustaan sakeita savupilviä, joita raitis aamutuuli edelleen kuljetti, kunnes ne kokonaan ilmaan haihtuivat. Hän sanoi, että tänään on ilopäivä, niin suuri, että se saa unohtamaan kymmenen vuoden kaipuun ja kieltäymyksetkin, johon mamseli Ulla-Katariina vastasi, että on vallan surkeata, kun ruiskukat noin työntäytyvät viljan sekaan, että se tuskin pääsee kasvamaan sekä kerrassaan halpamaista, että kirkkoväärtti, joka on olevinaan sellainen valtias, pitää tiet keskellä kesää tällaisessa kunnossa, että ihmiset ja eläimet voivat siinä jalkansa taittaa. Rovasti katseli mamselia ja tuumiskeli mielessään, että mahtoiko tuolla ihmisellä sydäntä olla ollenkaan, mutta sitä samaa oli mamselikin kerran rovastista ajatellut, ja siksipä hän nyt ei välittänytkään tämän tuumista, tarkasteli vaan noita pahanilkisiä ruiskukkia, jotka mitään pahaa aavistamatta loistivat kesäisessä kauneudessaan. Gerda sitävastoin yhtyi sydämensä pohjasta rovastin iloon ja kertoili niistä monista kiittävistä kirjoituksista, joita sanomalehdet Vivan laulusta olivat sisältäneet, ja oli tätä tehdessään niin innoissaan, että tuskin malttoi paikoillaan pysyä. Huomaamattaan keinui hän edestakaisin kuin ruusu varressaan, ja hänen silmänsä säteilivät kuin taivaan tähtöset kuvastuessaan tummaan veden kalvoon.

Vihdoin pääsi häneltä kysymys, joka jo kauan oli hänen kielellään pyörinyt.

Hän kääntyi mamseli Ulla-Katariinaan ja sanoi: "Onko todellakin mahdollista, ett'ei täti ollenkaan välitä meidän ilostamme, kun taasen saamme nähdä Oliviamme? Nyt ei täti pääse mihinkään, vaan teidän täytyy vastata minun kysymykseeni."

Rovasti näytti olevan tyytyväinen, että asia oli tullut puheeksi hänen tarvitsemattaan sitä alottaa.

"Oh", vastasi mamseli Ulla-Katariina, "kukapa tuosta sitten niin välittänee, mikä minua liikuttaa, taikka ei liikuta."

"Miksi sitä muuten teiltä kysyttäisiin?" huomautti Gerda.

"Niin no, ymmärtäähän tuon nyt jokainen, että se hauskaa on", vastasi mamseli harmissaan, että hänet oli saatettu tällaiseen ahdinkotilaan, "mutta sanoissani sittenkin pysyn, että hyödytöntä sellainen elämä on, ja että…"

"— Mutta turhaahan sekin sitte on, että taivaan linnut laulelevat", huomautti Gerda, "ja kuitenkin on jumala heille laulun lahjan antanut — tahtooko täti moittia Jumalaa?"

Rovasti oli ihastuksissaan.

"Moittia Jumalaa", toisti mamseli Ulla-Katariina äkäisesti. "Kylläpä sinä puhut typerästi! En minä ketään moiti, enkä ymmärrä mytologiaa, mutta sen verran kuitenkin tiedän, että linnut tulevat toimeen pelkillä hyönteisilläkin, ja jos he sen ruokansa päälle laulavat, niin laulakoot vaan. Minulla ei suinkaan ole halu ruveta luomakuntaa tutkimaan, mutta sitä vaan en saata käsittää, miksi ihmisistä on kunnia osata matkia eläimiä. Jos lintu tuolla ilmassa visertää, pitääkö minun kohta tehdä samaten?"

"Mutta jos lintunen syöpi", tuumaili Gerda, "niin syöpi täti myös."

"Sen teen minä linnuilta lupaa kysymättä taikka heiltä esimerkkiä ottamatta; onhan se aivan toinen asia; ihminen syö elääkseen."

"Ja laulaa pysyäkseen raikkaalla mielellä", tuumi Gerda. "Sitäpaitsi olen aivan vakuutettu siitä, että täti ei voi olla pitämättä pikku linnuista, vaikka sitte sanoisitte mitä tahansa."

"En minä kiellä, silloin kuin jostakin pidän", vakuutti mamseli Ulla-Katariina itsetietoisesti, "mutta mitä minä sille mahdan, että linnut minusta aina ovat olleet tarkoituksettomia olentoja."

"Vaikka elävätkin hyönteisillä", huomautti Gerda leikillisesti.

"En minä nyt enää viitsi sinun kanssasi kiistellä", lopetti mamseli nyt, kuten aina ennenkin, kun huomasi alakynteen joutuvansa, ja vetäytyi arvokkaisuutensa läpäisemättömään vaippaan.

"Pidä vaari vain, ett'ei takkisi tapaa pyörään. Se olisi juuri sinun tapaistasi."

Ilme rovastin kasvoilla puhui yhtä selvästi, kuin jos hän sanoin olisi lausunut ajatuksensa: joll'ei tuo tuossa olisi niin tarkka järjestyksen ihminen, kuin on, niin ei mitenkään voisi häntä talossaan kärsiä.

Tuli pitkä hiljaisuus. Tavallisissa oloissa olisi varmaan jokainen heistä hiljaisuudessa torkahtanut, varsinkin kun päivä oli helteinen, mutta nyt oli kullakin niin paljon miettimistä, ett'ei uni silmään tullut. Isän rakkaus ja isällinen ylpeys pitivät rovastia vireillä; rakasta sisarta ja erästä toistakin ajatellen kului Gerdan aika, ja monenmoiset harmilliset ajatukset karkoittivat unen mamseli Ulla-Katariinan silmistä. Mikä oikeus muutamilla on tulla noin ylistellyiksi ja niittää vain kultaa ja kunniaa? Oliko häntä koskaan noin kiitetty ja ylistetty? Oliko hän saanut osakseen kultaa tai kunniaa? Oliko kukaan koskaan välittänyt hänestä muun kuin sen hyödyn vuoksi, jonka hän säästäväisyydellään ja järjestyksellään osasi taloon tuottaa? Oliko vanhus tuossa hänen vierellään oivaltanut, että mamseli hänen vaimonaan olisi ollut monta vertaa parempi kuin hänen taloutensa hoitajana? Ei, tuhat kertaa ei. Ajatellessaan kaikkia häntä kohdanneita vääryyksiä kiukustui mamseli Ulla-Katariina niin, että hänen täytyi kohottautua vaunuissaan ja lyödä napahuttaa Pekkaa päivänvarjonsa varrella selkään, niin että tämä oli vähällä pudota kuskilaudalta suinpäin hevosten jalkoihin.

"Pidä mies hevoset keskellä tietä, sinähän makaat kuin pölkky", syytti mamseli.

"Minäkö makaan?" kysyi Pekka kaikessa viattomuudessaan kääntäen leveän naamansa mamseliin päin.

"Makaathan sinä", väitti mamseli Ulla-Katariina vieläkin, vaikka hiukan hiljaisempana, sillä hän huomasi rovastin kasvoille kohoavan pilven, joka ilmaisi, että nyt oli mamseli ollut liian innokas perheen parasta valvoessaan. Eikä hän otaksumassaan erehtynytkään, sillä rovastin ääni ei juuri suopealta sointunut, kun hän kehoitti mamselia jättämään hänen asiakseen muistuttaa Pekkaa, silloin kuin tarvis vaati, sekä pitämään huolta vaan talouden asioista, joita hän, sen rovasti kyllä myönsi, harvinaisella taidolla kykeni ohjaamaan.

Tällaista puhetapaa käytti rovasti harvoin keskustellessaan taloudenhoitajattarensa kanssa, mutta jos se joskus tapahtui, vaikeni tämä aina, ja, kumma kyllä, muuttui paremmalle tuulelle. Oliko tämä ehkä seuraus siitä kunnioituksesta, jota hän tunsi henkilöä kohtaan, joka uskalsi otteluun hänen kanssansa, taikka tuliko hänen mieleensä ehkä sellainenkin ajatus, että hän voisi menettää paikkansa, ja sitä hän millään muotoa ei olisi suonut tapahtuvaksi. Kuten itsepäinen lapsi muuttuu hyväksi ja iloiseksi saatuaan oivallisen selkäsaunan, varsinkin kun se harvoin tapahtuu, niin mamseli Ulla-Katariinakin. Hetkisen tarkasteli hän riippakoivuja tienvieressä, toisen lehmiä, jotka rauhassa astelivat laitumillaan, koetti sitten pistää hiukan lauluksikin, kunnes lopulta asettautui vaunun nurkkaan harmaan päivänvalonsa suojaan aikeessa saada kiini rauhoittavasta unesta, joka onnistuikin niin mainiosti, että hän heräsi vasta kun vaunut pysähtyivät siihen paikkaan, missä oli päätetty syödä päivällistä.

Siitä muodostuikin koko hauska hetki ulkona vihannalla nurmella. Vastoin tavallisuutta oli mamseli Ulla-Katariina erinomaisen herttainen, kilisti lasia rovastin kanssa ja antoi Pekalle niin paksun kimpaleen juustoa voileivälle, ett'ei tämä tahtonut uskoa silmiään, vaan alkoi nyt todella luulla nukkuvansa ja vaan hyvää unta näkevänsä.

Kun ruoka oli korjattu ja tähteet koreihin pantu, hevoset tarpeeksi levänneet ja juotetut, istuuduttiin taasen vaunuihin, tällä kertaa kaikki hyvillä mielin ja jatkettiin matkaa. Mamseli Ulla-Katariina alkoi nyt itse niin kauniisti puhua illan suuresta ilojuhlasta ja arveli, ett'ei hän liikutuksetta saattaisi nähdä taasen pikku Vivaa, "vaikka laulu itsessään…"

"Ei, ei, hyvä, kiltti täti", huudahti Gerda hiukan hätäisesti, "älkää nyt taas alkako sitä samaa juttua, vaan sanokaa mieluummin, että laulu on yhtä erinomaista kuin Viva, ja Viva yhtä erinomainen kuin laulu, ja olkaamme sitte kaikki iloiset ja kiittäkäämme Jumalaa, joka on suonut meille tällaisen päivän."

Mamseli Ulla-Katariina vastasi tähän osoittamalla viheriäistä likapilkkua, jonka Viva ruohikossa oli vaaleanharmaasen kesätakkiinsa saanut, mutta ei puhunut sanaakaan enemmän laulusta kuin pilkustakaan. Nyt, kun hän oli sävyisemmällä päällä, piisasi sekin, että oli saanut laulua vähän moitiskella ja pilkusta vaan muuten huomauttaa.

Aurinko ei nyt enää niin helteisesti paahtanut, eikä tomu niin sakeana silmiin tupannut, kun oli päästy varjoisalle metsätielle. Hiljainen tuuli huojutteli puiden oksia. Melkein kuulumattomasti vierivät hyvin voidellut vaunujen pyörät. Melkeinpä juhlallinen tunne täytti heidän mielensä, ja Gerdan aamullinen virkeä iloisuus muuttui suloiseksi surumielisyydeksi. Kyllä hän edelleenkin tunsi olevansa onnellinen, mutta oli kuin tuo onni olisi vaatinut hiljaisen kyyneleen hymyn asemesta.

Tien vieressä lirisi pieni puronen, jonka reunamet olivat sinisenään lemmikkejä. Jos Gerda vaan olisi uskaltanut, olisi hän käskenyt Pekan pysäyttämään hevoset ja hypännyt alas poimiakseen käden täyden noita kesän antimia illan sankarittarelle viemisiksi, mutta tekemättä se jäi, ja vaunut vierivät hiljalleen eteenpäin.

Eräässä tienkäänteessä hyvän matkaa maantieojan toisella puolen kulki yksinäinen vaeltaja selkä kumarassa eteenpäin. Hänellä oli reppu selässä, ja saappaat, joita hän nähtävästi säästäväisyydestä ei raatsinut jaloissaan pitää, riippuivat olkapäälle asetetun kepin varassa. Tuo harmaapukuinen, hinteräruumiinen vaeltaja oli pieni kuin keskenkasvuinen poika. Kuultuaan vaunujen lähenevän, pysähtyi hän, pyyhkäsi hien otsaltaan, laski kepin ja saappaat maahan ja otti rintataskustaan pienen esineen sekä asetti sen huulilleen. Kohta raikuivat iloiset polkan säveleet yli tienoon, mutta soittaja ei vielä kohottanut katsetta torvestaan. Paljain päin, lakki kädessä seisoi hän nyt, nähtävästi aikeissa pyytää tulijoilta palkkaa kauniista soitostaan.

"No, Jumalavita", huudahti mamseli Ulla-Katariina ja kohottautui hiukan vaununsa nurkassa, "eikös ole kuin olekkin taas tuossa tuo Kulkuri Sven'in heittiö!"

"Niinpä näyttää", vastasi rovasti tyytymättömänä. "Joko hän nyt on alkanut kerjätäkin; sitä hän toki ei vielä tähän asti ole tehnyt."

"Voi isä, rakas isä, älkää sanoko mitään Sven'ille", rukoili Gerda säihkyvin silmin, "muistakaa miten hyvänä hän on pitänyt sekä Vivaa että minua!"

"Semmoiseen häneltä aikaa riittikin, sillä mitään hyödyllistä työtä hän ei koskaan toimittanut", sanoi mamseli Ulla-Katariina ja lisäsi vielä, muistellessaan kaikkea sitä harmia, jota Sven huolimattomuudellaan oli pappilassa ollessaan hänelle tuottanut, että jos se nyt vaan niin lähelle tulee että tapaa, niin lyödä läimäytän minä hatun hänen kädestään, niin että se singahtaa maahan kuin ammuttu varis.

"Koettakaahan vaan, täti!" huudahti Gerda säkenöivin silmin ja kohottautui aivan kuin suojellakseen Sven'iä, joka nyt jo oli ihan lähellä.

"No, olkaa nyt siivosti", rauhoitti rovasti. "Hän ei tule saamaan enemmän kuritusta kuin rahaakaan. Ajamme aivan rauhassa hänen ohitsensa."

"Mutta, isä, hän on väsynyt, varmaan on hän kulkenut pitkät matkat…"

"On kulkenut kauas kurjuudessa, sitä hän on", huomautti mamseli
Ulla-Katariina.

"Paljon jalommin ja paremmin menettelisimme, kun ottaisimme Sven raukan tähän vaunuihimme", sanoi Gerda hätäisesti, kyyneleet silmissä, kiireesti hakien pikku kiukkuansa.

Nytpä olivatkin vaunut jo kulkijan kohdalla.

"Häpeä toki, heittiö!" huusi mamseli Ulla-Katariina kimakasti, istuessaan lähinnä Sven'iä.

"Hm!" äännähti rovasti kovalla äänellä, saadakseen mamselin äänen kuulumattomaksi. Hän muisteli pikku Vivaa.

"Päivää Sven, rakas, vanha Sven!" huusi Gerda, niin että hänen äänensä kuului ylinnä muita ja heitti samassa Sven'in kuluneesen hattuun koko pienen matkakassansa, parisen hopeakolikkoa, jotka Sven kuitenkin hattuneen päivineen pudotti tielle huomatessaan ketä matkustajat olivat.

Edelleen kiiruhtivat ajajat nopeaa vauhtia mäkeä alas; ei kuulunut enää vähintäkään pyörien ratinaa. Mutta paikallaan seisoi vaan Sven, seisoi ja katseli hattua ja rahoja.

Vihdoin otti hän ne maasta, pyyhkäsi käden selkämällä kyyneleen silmästään ja puheli itsekseen:

"Pitipä heidän nyt juuri sattua tästä ajamaan. Nyt se pikku Viva luulee minua pahemmaksi kuin olenkaan, luulee maankiertäjäksi, kerjäläiseksi, jolle ei enää riitä se, että saan puhallella torvellani nuorison huviksi, vaan vieläpä pakotan jokaisen vastaantulijan heittämään kolikkonsa hattuuni, päästäkseen rauhaan… mistäpä hän voisi tietää, että ensi kertaa eläissäni käteni kerjäämään ojennan — päästäkseni häntä kuulemaan!"

Kyynel toisensa jälkeen vieri pitkin Sven'in laihoja poskia. Olihan hänelläkin hänen ylpeytensä. Mutta taukosivat nekin lopulta ja kesäillan hiljaisuudessa kajahtelivat tuohitorven surumieliset sävelet, milloin alhaalta laaksoista, milloin kukkuloilta, mihin Sven oli levähtämään istuutunut, kajahtelivat nuo vanhat, tutut sävelet "Kultaisessa kartanossa".

Kun kaupungin kello lyödä kumahutteli seitsemää illalla, hiipi "tullista" väsynein askelin sisälle mies kehnoissa tamineissa. Näkyi koko hänen olennostaan, että pitkät oli matkat vaeltanut. Hattu puoleksi silmillä, saappaat vieläkin kepissä riippumassa, ohjasi hän askeleensa hiljaisimmalle syrjäkadulle, jossa hän pistäytyi erääseen taloon, missä maalaisten oli tapana markkina-aikoina taikka muutoin kaupungissa käydessään poiketa siistiytymässä ennen asioille lähtöään.

Tulija oli Sven; hän aikoi tehdä kuten muutkin maalaiset.

III.

M:n kaupungin raatihuoneen sali oli väkeä täpötäynnä, ja siellä vallitsi mitä vilkkain mieliala. Jokaista laulua, jonka tuo suosittu laulajatar esitti, seurasi suosionosoitukset, niin valtavat, että pilarien väliin ripustetut kauniit köynnöksetkin hiljaa edestakasin huojuilivat.

Kylläpä siinä olikin sekä kuultavaa että nähtävää. Sävelet kaikuivat kuin kellot, jotka parempaan maailmaan ihmishenkeä kutsuvat, ja pianissimo saavutti kuulijan korvan hiljaisena kuin hengen kuiskaus. Laulajatar itse yksinkertaisessa valkoisessa puvussaan, ilman minkäänlaisia koristeita, runsas, kullankeltainen tukka hajallaan, oli sanomattoman suloinen. Silmänsä säteilivät kuin kirkkaimmat jalokivet, ja ilme niissä oli kuin lapsen, joka pitkän eron jälkeen taasen tapaa äitinsä. Syvästi liikutettuna istui rovasti Ferner kuvernöörin ja veljensä presidentin välissä, ja jos hän toisinaan ei oikeen voinut eroittaa Vivansa rakkaita kasvoja, oli siihen syynä outo sumu, joka samensi silmät. Gerda oli aivan haltioissaan, eikä käsittänyt, miten hän voisi istua alallaan laulajaisten loppuun asti. Ympäri salin hän olisi tahtonut liidellä kilvan laulun sävelten kanssa, ja kun hän ei löytänyt muuta johdatinta tunteilleen, tarttui hän Borckan käsivarteen puristaen sitä aivan armotta.

"Häpeä nyt toki!" kuiskasi mamseli, "äläkä saata minua ihan huutamaan kynsissäsi, kaikkien noitten kanojen keskellä. Aika huonosti järjestetty muuten; ei pienintäkään varjoa, vaan päivä saa räköttää ihan vasten silmiä; se on niin kuvernöörin tapaista; hänellä sitte ei koskaan vielä pää ole paikallaan ollut."

Ja mamseli Ulla-Katariina vetäsi taskustaan kotikutoisen nenäliinansa, kuivasi sillä kyynelet, jotka Vivan ihana laulu oli hänen silmiinsä nostanut, vaikka hän tosin niistä aurinkoa syytti.

"Miten hauskaa!" kuiskasi Gerda, joka tänään jo toisen kerran sai todistuksen siitä, että oli sillä mamseli Ulla-Katariinallakin sydän, kuten muillakin ihmisillä, "nyt minä näen, että täti on "kääntynyt!"

"Soisi Jumala, että asiat niin hyvin olisivat", vastasi mamseli, "silloin paistaisi aurinkokin selkääni, eikä silmiini kuten nyt, ja minun ei tarvitsisi kuunnella sinun tyhmiä huomautuksia. Mitä ne nuokin presidentin pojat, mokomatkin kukot (tätä sanoessaan mamseli syrjäsilmin katseli paria nuorta luutnanttia, jotka istuivat presidentin takana) Tukholmasta asti ovat tänne laittautuneet. Nyt siellä kurjassa pappilassa varmaan pitää heidän tähtensä taas kaikki kääntää ylösalasin — hiljaa, nyt hän taas alkaa."

Niin hän tekikin. Joka numero ohjelmassa vaan enensi ihastusta; henkeään pidätellen kuunteli yleisö, ett'ei ainoakaan vivahdus, ei pieninkään sointu jäisi huomaamatta tuosta laulusta, joka tenhoten, aivan kuin väkiseltä jokaisen sydämen valloitti. Yksi oli joukossa, joka ei myrskyisiin suosionosoituksiin yhtynyt. Se oli Kulkuri Sven. Laiha ja pieni kun oli, sai hän työntäytyneeksi jotenkin keskelle salia erään penkin päähän ikkunasyvennyksen kohdalle ja seisoi siinä nyt kädet ristissä hattu rinnalla. Hievahtamatta hän lakkaamatta kyynelsilmin katseli tuota olentoa, johon kaikki hänen tunteensa, hänen nuoruutensa unelmat olivat kohdistuneet, katseli vaan, tietämättä paikasta taikka ajasta, näkemättä mitään muuta, kiinnittämättä huomiotaan muuhun kuin säveliin, huulillaan autuaallinen onnellinen hymy, joka ilmaisi enemmän kuin tuhannet kätten taputukset taikka esille huudot. Taasen oli yksi numero lopussa, suosionosoitukset tauonneet ja Olivia aikeessa lähteä viereiseen huoneesen kuten tavallisesti väliajaksi. Tuo muuten niin hiljainen ja kaino Kulkuri Sven unohti nyt kaiken muun ja saadakseen vielä nähdä edes joitakuita sekuntia kauemmin Vivaa, otti hän pitkän harppauksen eteenpäin, astuen suoraan erään vanhan hermoheikkoisen neidin syliin, jolloin tämä päästi huikean kirkaisun. Nyt Sven vasta havahtui huomaten, niissä oli, ja pyysi liikuttavan nöyrästi neidiltä anteeksi ja lupaa saada vieläkin seisoa hänen penkkinsä päässä, johon pyyntöön neiti suostuikin, varsinkin kun ei enää ollut kuin yksi numero jälellä.

Taas astui Olivia sisälle. Ilta-auringon viimeiset säteet valaisivat hänen kultaisia kiharoitaan, ja hetkisen viivähti hänen haaveileva katseensa kuulijoissa. Selvemmin kuin tähän saakka, näki Sven pikku Vivan nyt; lujemmin puristi hän hattuaan vasten rintaansa, ikäänkuin sillä estääkseen sydämmensä raivoisaa sykintää. Kului tavallista pitempi aika ennenkuin Olivia alotti laulunsa; mutta vihdoin kuuluu pianosta sävel toisensa jälkeen, ja niihin yhtyy Olivian ääni täyteläisenä, tuntehikkaana; sydämestä lähtevät nuoruuden lempilaulun sävelet: "Kultaisessa kartanossa". Nyt ei Sven enää jaksanut itseään hillitä; pois pudotti hän hattunsa ja painoi kasvot käsiinsä; hänen täytyi itkeä, itkeä niin suloisia kyyneleitä kuin ensimäisen kevätsateen pisarat, jotka hentoa, nousevata nurmea kostuttavat. Tämä oli onnellisin hetki Sven'in elämässä; muutamassa sekunnissa näki hän sielunsa silmillä koko muistorikkaan lapsuutensa; yli niityn mättäitten ja metsän mäkien hän karkeli, seurasi pienoisin jaloin kirkkaan puron hiljaista kulkua; orjantappuraruusuja ja rullakukkia hän poimiskeli, rakenteli linnoja kivistä ja veisteli kaarnasta valtameren laivoja; taasen kuuli hän metsän huminan ja lintujen liverrykset; seurasi sepän jykeviä iskuja pajassa ja näki säkenien syttyvän ja jälleen sammuvan hiljaisessa yössä; käden täydet hän noukki kieloja ja orvokkia; kutsui lampaitaan ja sai kokoon kaikki muut, paitsi kahta… ja vihdoin heittäysi hän selälleen puron reunamalle ja katseli, miten tähti toisensa jälkeen taivaalle syttyi ja kuvastui tummaan veteen, josta sumun seasta vähitellen yleni korkea olento… harpusta ja surumielisyydestään Sven hänet tunsi — Ahti se oli, joka morsiotaan etsi, mutta etsi häntä turhaan — aivan niinkuin Svenkin, sillä nuoruutensa rakastettua ei hänkään koskaan tässä elämässä saisi morsiamenaan tervehtiä, nyt juuri, kun hän ensikerran näin selvästi käsitti itsensä ja tunteensa, häipyi Olivian viimeinen värehtivä sävel, ja hetkisen vallitsi huoneessa haudan hiljaisuus. Mutta pian vaihtui tämä äänettömyys suosionosoituksiin ja esillehuutoihin, joista ei tahtonut loppua tulla ja kukkavihkoja, toinen toistaan kauniimpia, heitettiin loppumattomiin nuorelle laulajatarelle. Ei ollut Sven'illä kukkia, ja vaikka olisi ollutkin, niin ei hän niitä olisi uskaltanut laulajattaren jalkoihinkaan heittää, peläten siten kääntävänsä tämän huomion omaan mitättömään olentoonsa.

Kaikki nyt salista ulos kiiruhtivat välittämättä vaikka tungoksessa toisten varpaillekin astuivat, kunhan vaan ennättivät vielä vilahdukseltakin näkemään laulajatarta, kun tämä nousi vaunuihin, sillä oli saatu tietää, että hän ajaa presidentin kanssa kuvernöörin taloon, johon hän omaisineen jää yöksi, vasta huomenna lähteäkseen heidän kanssansa kotimatkalle.

Onneksi pääsi Sven aivan lähelle vaunuja, paikkaan, jota hän köyhyydestään huolimatta ei olisi hinnasta mistään vaihtanut. Vähän päästä tulikin Olivia kuvernöörin taluttamana, ja koko ryhmä ihmisiä ympärillään, niiden joukossa Fernerin perhe, kaupungin ylhäisempiä henkilöitä ja presidentti veljenpoikineen. Kuvernööri ojensi Olivialle kätensä auttaakseen häntä vaunuihin, istuutui sitte itse hänen viereensä ja oli juuri käskemäisillään ajuria ajamaan, kun Olivialta äkkiä pääsi ilon huudahdus, joka sai heidät vielä hetkiseksi viipymään. "Sven, rakas Sven, mitä näenkään!" puheli Olivia heleällä äänellään ja ojensi molemmat kätensä lapsuuden ystävälleen, jonka hän nyt juuri oli huomannut. Ilo loisti Sven'in rehellisistä silmistä, kun hän astui joukon keskeltä, joka kohta teki hänelle tilaa, niin pian kun huomasi Olivian tahtovan häntä puhutella. Olivia sanoi pari sanaa kuvernöörille, joka nyt uteliain katsein tarkasteli tuota hinterää olentoa edessään. Jo pääsi Sven vaunuihinkin.

"Sinä rakas uskollinen olento!" hymyili Olivia, tarttuen molemmilla käsillään Sven'in laihaan käteen, jonka tämä hänelle kainosti ojensi, "tiedätkö, Sven, paitsi omaisteni näkeminen, ei mikään ole kotia tultua minua niin ilahduttanut kun sinun tapaamisesi. Muistatko vielä ihanaa lapsuutemme aikaa, muistatko, Sven?"

"Viimeiseen hengenvetooni!" kuiskasi Sven liikutuksesta vapisevin huulin. "Ja kiitos Vi… kiitos jok'ikisestä sävelestä, jotka tänään kuulin, pikku Vi… mamseli Olivia! Sellaista en ole ikinä kuullut muulloin kuin mahdollisesti unissani."

"Sinä siis olet kuullut lauluani, Sven?"

"Enkö mä sitä olisi? Luin lehdistä, että olitte tulossa… ei muu kuin kuolema olisi voinut minua estää tänne saapumasta…"

"No, oletko sinä tyytyväinen", kysyi Olivia vakavasti, kuin olisi hänellä ollut edessään mitä perinpohjaisin arvostelija.

"En minä kykene siitä edes puhumaankaan", oli Sven'in arvostelu, samalla kuin kaksi kirkasta kyyneltä vierähti poskelle saaden Oliviankin silmät kostumaan. Hän kääntyi kuvernööriin ja puheli lämmöllä: "moni on matkustellut maita mantereita ja niittänyt kultaa ja kunniaa, vaik'ei hänellä ole ollut likimainkaan sellaisia musikaalisia lahjoja kuin Kulkuri Sven'illä. Mutta hänellä onkin suuri kuulijakunta, joka ymmärtää häntä ja hän sitä, niin — tuskinpa kenelläkään juuri suurempaa lienee!".

"Kuules Sven, pidä nyt varasi aikaseen huomisaamuna, kun me matkustamme kotiin; tahdon, että sinä tulet mukaan, sillä minulla on niin paljon sinun kanssasi puhuttavaa. Hyvästi nyt! — Jumala sinua siunatkoon!"

"Hyvästi", Sven kumarsi ja poistui vaunuista joukon keskeen, joka häntä nyt uteliaana ja kadehtien katseli, vaikka äsken ei huomannut enempää kuin höyhentä, jota tuuli lennättelee.

Kaupunkilaiset tunsivatkin sangen vähän Sven'iä, sillä ennen hän olisi vaikka ampiaispesään päänsä pistänyt kuin markkinoilla soitellut; joskus matkoilla täytyi hänen kuitenkin kulkea kaupungin läpi.

Seuraavana aamuna suuntasivat matkustajat kulkunsa kohti Ferner'in pappilaa, tyytyväisinä jutellen kaikki muut paitsi mamseli Ulla-Katariina, jonka mieltä mitä hirveimmät taloushommat painuivat. Maahan musertaa hän olisi tahtonut koko presidentin luutnanttineen, kun kuuli, että he läsnäolollaan aikoivat kunnioittaa pappilaa kokonaista kaksi viikkoa. Juuri kuin ei koko avarassa maailmassa muuta paikkaa heidän oleiltavakseen löytyisi kuin tämä pieni maalaispappila, jossa eivät muuta toimita kuin saattavat huolta ja hoppua ihmisille, joilla sitä on aivan tarpeeksi jo ennestäänkin! Tämä päivä oli mamseli Ulla-Katariinalle oikein kiusan päivä, sillä jo noitten vaunujen pelkkä näkeminenkin oli hänelle kauhistus. Etumaisina ajoivat rovasti, presidentti ja toinen luutnanteista, sitte Olivia, Gerda ja toinen luutnantti — ja vielä kaiken harmin lisäksi Kulkuri Sven kuskilaudalla, ja vasta viimeisenä mamseli itse yhden hevosen vedettävissä vaunuissa sullottuna korien ja myttyjen keskelle niin, että oli aivan siihen paikkaan puristua. Ehkäpä sekin puolestaan lisäsi hänen mielensä katkeruutta. Ja katsella tässä sitte vielä, miten tuo luutnantti tyttöjä "hakkailee", Gerdaa varsinkin; mutta kyllä minä vaan kotiin päästyä puhun suuni puhtaaksi, sillä Gerdaa minä toki vielä saanen muistuttaakin, kun niin kauan olen äidin sijassa hänellä ollut. Eivät kahta minuuttia pitäneet suutaan kiinni? Semmoista juttua ja kahlatusta, että vakava ihminen voi joutua ihan raivoihinsa sitä kuullessa. Toisellaiset olivat muistot mamselilla omasta nuoruudestaan; vuoroin keittiössä häärien, vuoroin rukin ääressä istuen, se hiljakseen kului, ja ainoastaan silloin tällöin uskalsi hän heittää kainon syrjäsilmäyksen isänsä apulaispappiin. Mutta nykyajan nuorista ei kannata puhuakaan. Se nyt oli päivän selvä mamselin mielestä, että sellainen maankiertäjä kuin Olivia on pakanaakin pahempi, vaan sitä ei enää voinut auttaa, mutta Gerdan hän, mamseli Ulla-Katariina, ainakin tahtoi pelastaa Olivian vaikutuksesta ja hänen huonoa esimerkkiään seuraamasta.

Parina ensimäisenä päivänä ei mamseli Ulla-Katariina tullutkaan "suutansa puhtaaksi" puhuneeksi, osaksi kovan kiireen tähden, osaksi senkin vuoksi, että presidentti oli hänen laittamiaan ruokia pilviin saakka ylistellyt, ja oli hän siis verrattain hyvällä tuulella. Oliviaa kohteli hän jonkunlaisella kunnioituksella, nähdessään, miten kaikki toiset häntä suosivat, ja Gerda puolestaan sai aikaan vallan ihmeitä keittiössä ja kellarissa ollessaan poissa vierasten luota. Mamselilla ei siis ollut mitään erikoista tyytymättömyyden syytä, varsinkin kun piiatkin tänä tärkeänä aikana erityisen huolellisesti toimittivat askareensa, pelosta tietenkin, mutta se oli mamseli Ulla-Katariinasta yhdentekevä, kunhan kaikki tehdyksi tuli, mikä pitikin.

Oli toisen päivän ehtoo. Pappilan asukkaat olivat menneet kukin haaralleen nauttimaan maalaiselämän vapaudesta. Presidentti ja rovasti istuivat varjoisassa lehtimajassa politikoiden, toinen luutnanteista koetti onneaan kalansaannissa, toinen taas etsi sitä Gerdan seurassa, osoittaen tälle vilpitöntä ihailuaan.

Mutta lahden rannalla kävelivät Olivia ja Kulkuri Sven, ei käsikädessä, kuten ennen muinoin, vaan vieretysten, sydän täynnä lapsuuden suloisia muistoja. Tulivat he siitä kummulle, jossa riippakoivut vihannoivat ja missä niin usein ennen leikeistä väsyneinä tapasivat levähtää.

"Istahdetaan tähän, Sven", ehdotti Olivia. "Voi, sinä rakas, vanha Sven", puheli hän katsellen ihastuneena lahden rasvatyyntä pintaa, sen vihantia, pehmeitä rannikoita ja sammaleisia paateroita, "miten koti sentään on suloinen, miten kaikki täällä on aurinkoista, on kuin koko luonto juhlisi, kuin vallitseisi rauha kaikkialla."

"Hm!… Mutta siitä, joka maailmassa on nähnyt niin paljon muuta koreaa, ei Fernebo kuitenkaan voine paras paikka olla."

"On, kaikkein kaunein, kaikkein parhain!" vakuutti Olivia lämmöllä.
"Mutta minähän unohdin aivan, että sinä olet yleismaailmalainen…"

"Onko se jotain pahaa?" kysyi Sven nöyrästi.

"Ei sinussa, Sven. Se on vaan jonkunmoinen runollinen rauhattomuus, joka pakoittaa sinua liikkumaan paikasta toiseen."

"Niin minä olen kyllä itsekin monasti tuota seikkaa miettinyt, mutta ei se ole autettavissa", tuumaili Sven syvämietteisenä. "Mutta sanokaa minulle nyt, Viva mamseli, oletteko matkoillanne löytäneet sen, mitä toiset turhaan hakevat sekä kotoa että kylästä — onnen?"

Olivia ei vastannut heti "Tämä laulajan elämä on kummallista", hän virkkoi vihdoin, "eikä suinkaan ilman viehätystä. Itse innostua, innostuttaa muita, olla suosittu, kunnioitettu, kukitettu, melkein jumaloitu, se hurmaa, lumoaa ihmisen, antaa elämälle loisteen ja hohdon, joka melkein tuntuu todelliselta onnelta, mutta — ei sitä kuitenkaan liene. Sitäpaitsi on tällaisella elämällä suuri kiusaus turhamaisuuteen."

"Ei kuitenkaan sellaiselle luonteelle, kuin… kuin…"

"Onpa niinkin, Sven. Varmin todistus siitä on, että minä en enää haluaisi takaisin jokapäiväisen elämän touhuihin."

"Niin, sellainenhan se ihminen on, millaiseksi hän on luotu", huomautti Sven huoaten, "eihän voisi ilman lintunenkaan madon lailla kaalin lehdellä elostaa. Mutta eikö Viva mamseli suutu, jos uskallan kysyä erästä asiaa teiltä?"

"En, Sven, saat kysyä mitä ikinä tahdot!"

"Ettehän liene kihloissa jonkun herttuan tai ruhtinaan taikka jonkun muun sellaisen kanssa?"

"En ole, Sven hyvä, en! Olisitko ollut siitä iloissasi?"

"Kaikkea muuta", vastasi Sven, kasvot niin ilosta loistavina, että
Olivia hymyillen häntä katseli.

"Mutta, jos minä siten tulisin oikeen onnelliseksi, Sven?"

"No, siinä tapauksessa", vastasi Sven vitkalleen, "täytyisi tyytyä siihenkin, ett'ei teitä koskaan enää saisi nähdä, sillä häpeä olisi, jos ei ajatteleisi toisen onnea enemmän kuin omaansa!"

"Sinä olet aina kaltaisesi, sinä uskollinen Sven! Sisäinen ihmisesi on aina sama, mutta ulkomuotosi — oletko ollut sairaana, kun olet noin kalpea ja laiha?"

"Eikö mitä, pikku Viva mamseli, mutta tiedättehän, miten hinterätekoinen aina olen ollut ja lieneehän tuulet ja aurinkokin jotain osaltaan vaikuttaneet, puhumattakaan minun 'runollisesta rauhattomuudestani', joksi te äsken vaeltamishaluani nimititte."