"Etkö sinä, Sven, kysy minulta vielä yhtä asiaa?"
"Ja mikä se olisi?"
"No vaikka, että olenko minä rikas?"
"Olenhan jo ennen kuullut, että teillä on varoja. Mutta se on minusta yhdentekevää."
"Onkohan, Sven? Jos minä nyt juuri haluaisin antaa sinulle jotain, jota eniten näytät tarvitsevan."
"Mitä se sitten olisi?" ihmetteli Sven. "Kahdet vaatteet minulla on ja metsästä saan uuden tuohipalasen niin usein kuin mieleni tekee."
"Luonnonlapsi!" huudahti Olivia hymyillen onnelliselle Sven'ille, "etkö tunne mitään tarvitsevasi?"
"En mitään — en ainakaan nyt."
"Mutta kun jälleennäkemisen ilo on ohitse, kun minä olen poissa ja jos en koskaan enää tule takaisin — voipihan sekin tapahtua — silloin sinä, Sven, taas vaellat koditonna kuten ennenkin; kylästä kylään, laaksosta laaksoon, kunnes tulet niin vanhaksi, ett'et enää jaksakkaan kulkea: kuinka silloin käypi?"
"Niinkuin käy varpuselle, kun se aikansa on viserrellyt: se putoaa maahan."
"Mutta varpusellakin on sitä ennen ollut oma pieni pesänsä — ja sen juuri minä sinullekin tahtoisin lahjoittaa. Tahdon, että sinulla on oma pieni tupasi muistona lapsuutesi ystävästä. Tahdon tietää, että kun vanhuutesi päivät koittavat, sinulla on katto pääsi päällä."
Sven ei vastannut heti, mutta jonkun ajan kuluttua loi hän Oliviaan katseen, jossa kuvastui niin syvä rakkaus, kunnioitus ja ihailu, kuin ihmissydän konsanaan saattaa tuntea. Vihdoin kykeni hän ajatuksensa sanoin ilmaisemaan:
"En ikinä unohda, pikku Viva, en ikinä, että olette tahtoneet minulle niin arvokkaan lahjan antaa, ja uskokaa minua, jos voisin teitä palvella vaikka viimeisin verenpisarani vuodattamalla, niin tekisin sen, mutta…"
"Mutta?"
"Tupaa en minä voi ottaa vastaan."
"Aivanhan sinä hämmästytät minua, Sven — ja miksi et voi ottaa?"
"Sillä se olisi minulle siteenä, joka ei tuottaisi hyviä seurauksia. Jos olisin talonomistaja" — Sven hymähti herttaisesti, — "täytyisi minun häpeän välttämiseksi pysyä enimmät ajat kotona, mutta sitä minä en voi tehdä, nähkääs pikku Viva! Jos olen iloinen, täytyy minun päästä ulos ilahduttamaan torvellani muitakin ihmisiä ja jos taas olen suruissani, täytyy minun silloinkin päästä ulos, metsän syvään hiljaisuuteen; — tuollainen suuri lahja ei siis sovi minulle, joka nyt kerran en ole niinkuin oikeat ihmiset."
"Ei tässä nyt muu auta; sinun pitää ottaa tupa", intti Olivia itsepäisesti. "Ei sinun sen vuoksi tarvitse pysyä ensinkään enemmän kotosalla. Saathan antaa tuvassasi asua, kenen tahdot, siksi kunnes väsähdät ja haluat itse asettua sinne. Tyydytkö sellaisiin ehtoihin?"
"Oletteko pahoillanne muuten?"
"Olen oikein pahoillani, Sven!"
"Sitä ette saa olla; täytyneehän minun sitte Jumalan nimessä ottaa tupa ja — kiitos siitä! enempää en sano!…"
"Enpä minäkään, mutta sen sanon sydämestäni. Nyt tiedän, että metsälinnullani on pesä, johon lentää levähtämään, kun varjot laskeutuvat, ja ilta joutuu. Olet tuottanut minulle nyt suuren ilon, Sven, ja sinun tulee muistaa, ett'ei tämä lahja sinua mitenkään sido."
"Hyvä on", vastasi Sven yksinkertaisesti, "sillä sitä en voisi kärsiä."
"Ja vielä", jatkoi Olivia melkein hämillään, "et saa kieltäytyä ottamasta vastaan hiukan käsirahoja pieniä tarpeitasi varten."
Tumma, puna levisi Sven'in kalpeille kasvoille.
"Tiesinhän sen", huudahti hän murheisena, "että ne ovat kertoneet, että minä… mutta sen saatte uskoa, Viva, ett'en ollut kerjännyt ennen enkä sen jälkeenkään — tein sen päästäkseni teitä kuulemaan ja sitä varten olisin tehnyt mitä hyvänsä, kun se vain ei ollut rikollista… hyvä Jumala, että ihmisen pitää olla tälläinen raukka, josta toiset saattavat ajatella mitä tahansa!"
"Rakas Sven, älä nyt ole pahoillasi! Enkö minä aina ole uskonut sinua.
Niinpä nytkin. Enkä minä mitään pahaa tarjouksellani tarkoittanut.
Mutta ei puhuta nyt siitä enää!"
"Kiitos siitä lupauksestanne! Kun pidoissa torvellani puhaltelen nuorison tansseja, otan siitä kolikkoni ja ruokani myös ja luulen itselläni siihen olevan oikeudenkin. Enempää en toimeentullakseni tarvitse enkä enempää huolikkaan. Vapaus on ainoa rikkauteni, jota paitsi en voi tulla toimeen."
"Väärin olisi riistää sitä sinulta", myönsi Olivia.
Kääntyi siitä sitte puhe aivan toisiin asioihin, m.m. Gerdan tulevaisuuteen. Olivia iloitsi sydämestään hänen tulevasta liitostaan, sillä nuori pastori, jonka hän edellisenä iltana kaupungissa oli tavannut, miellytti häntä suuresti. Olivia kertoi, että presidentti oli pyytänyt Gerdaa ensi talveksi Tukholmaan, eikä rovasti katsonut voivansa häntä siitä estää, eikä näkynyt Gerdalla itselläänkään olevan mitään sitä vastaan, joskin ero rakastetusta valoi hiukan katkeruutta hänen iloonsa.
Mutta Sven ei ollut ehdotukseen ollenkaan tyytyväinen.
"Pilaavat tytön siellä", arveli hän päätään pudistaen. "Tuo nuori luutnantti… ei, tiedättekös, Viva, minä en teidän sijassanne suostuisi ehdotukseen."
"Me emme voi kieltää, Sven! Ajatteles, miten suuressa kiitollisuuden velassa olemme sedälle!"
"Niinpä kyllä, mutta se tulisi liian kalliisti maksetuksi, jos Gerda sen kautta onnensa kadottaisi. Ja hän on niin ajattelematon, niin innokas…"
"Mutta joll'ei hänen rakkautensa koetusta kestä, niin minkä arvoinen se sitte on?"
"Kohtalainen koetus on paras hänen laisilleen luonteille. Jos hän pysyisi täällä siksi, kunnes on pastorin julkinen morsian, niin sitte ei mikään loisto enää hänen silmiään huikaiseisi, mutta nyt — kukapa tietää miten käy?"
"Luvattu kuin luvattu, sitä ei nyt enää voi peruuttaa", vastasi Olivia hiljaisesti. "Mutta kun hän palaa takaisin, niin pidä silloin hänestä huolta, Sven, kuten tähänkin saakka. Kellään ei ole niin suurta vaikutusta häneen kuin sinulla. Puhele hänen kanssaan minusta, se tukee häntä. Minä kirjoitan myöskin usein."
"Tehkää se", pyysi Sven vakaasti. "Minun olisi mieleni kovin paha, jos hän pettäisi rakastettunsa, sillä tiedän, että pastorin rakkaus tulee kestämään läpi elämän, ja tuollaisen hulivilin kanssa, kuin tuo luutnantti on, ei Gerda suinkaan olisi kauan aikaa tyytyväinen; siihen on hänessä liiaksi sydäntä, minä kyllä tunnen hänet pienestä pitäen."
"Toivokaamme parasta, rakas Sven", sanoi Olivia nousten istualtaan. "Tule nyt, niin mennään peikkokivelle ja linnalle — tahdon nähdä kaikki nuo rakkaat paikat, joissa läsnä niin monet leikit olen leikkinyt, ja jotka maailmassa kulkiessani niin usein ovat mielessäni väikkyneet!"
Kaikkialla kulkivat he surunsekainen ilo sydämissä, katsellen noita unohtumattomia leikkipaikkoja, ja Sven tuumaili itsekseen, että nyt hän varmaan on niin onnellinen, kuin ihminen vain kerran eläessään saattaa tulla. Aurinko teki jo laskuaan, ja yhä vielä seisoivat he kummulla, jolla heidän linnansa oli, ja josta näkyi osa lahden iltaruskon kuivaamaa pintaa. Siinä Olivia lauloi erään kauniin saksalaisen romansin linnaneidistä ja hänen uskollisesta hovipojastaan, ja hänestä tuntui kuin tässä juuri olisi sitä vastaava todellisuus. Sanoja Sven ei ymmärtänyt, mutta kädet ristissä kuunteli hän tuota ääntä, noita säveliä, joihin hänen mielestään sisältyi kaikki inhimilliset ilot, ja vielä hyvän aikaa sen jälkeen, kuin laulu oli tauonnut, istui hän liikkumatonna, pää käsien varassa, ikäänkuin olisi hän pelännyt ulkomaailman näkemisen häiritsevän sitä lumousta, johon hän oli vaipunut.
Hän heräsi unelmistaan vasta, kun Olivia häntä hiljaisesti olkapäähän kosketti.
"Tule, Sven, on myöhäinen jo, meidän täytyy kiirehtää kotiin."
"Tulen heti; saatan teidät kotiin, mutta sitten menen hiukkasen yksikseni ulos… tämmöisenä iltana ei oikein tahdo pysyä sisällä… tuhannet äänet kuiskaavat ruoikossa, pensaissa ja lahdella; niin on kuin juhannusyö. Tuntuu niin kummalliselta sydämessä, toivoisi vaan siipiä lentoon päästäkseen."
Hiljaisina astuivat ystävykset pappilaa kohden, jonka ikkunat ilta-auringon hohteessa kimaltelivat.
Talon edustalla istuivat toiset kaikki, mutta paljoa ei siinä puheltu, sillä tyyni, ihana ilta vaivutti jokaisen hiljaiseen mietiskelyyn ja vienoon surumielisyyteen. Yksin noihin muutoin niin puheliaihin ja iloisiin luutnantteihinkin vaikutti tämä luonnon juhlahetki niin, että hekin istuivat äänettöminä piirrellen kepeillään santaan käsittämättömiä kuvioita. Kun Olivia ritareineen lähestyi, vilkastui seurue kohta, ja Gerda ja luutnantit läksivät häntä vastaan. Sven oli yht'äkkiä tullut niin huomatuksi ja sellaisen suosion esineeksi, ett'ei hän vaatimattomuudessaan ikinä ollut sellaista osannut uneksiakaan. Ainoa, joka ei antanut itseensä siinä asiassa vaikuttaa, oli mamseli Ulla-Katariina, sillä hänen vastenmielisyytensä Sven'iä kohtaan eneni samassa määrin, kuin toiset osoittivat huomiotaan tälle.
Juuri nyt sattui hän kesken pinaattiastian koristelemista katsastamaan keittiön ikkunasta ulos ja huomasi tuon halveksimansa olennon Olivian rinnalla kävelevän kuin hienonkin herran.
"Hyi tuommoisia tapoja", sopersi hän itsekseen, "maleksia metsiä ja maita mokomankin kurjan rahjuksen kanssa! Mutta niin leivän palaa en sille tänä iltana anna, vaikka olisi vielä toista vertaa laihempi kuin onkaan, sen sanon ja sanassani pysyn!"
Aivan kuin olisi Kulkuri Sven kuullut mamselin uhkauksen, pysähtyi hän käytävälle, kohotti kunnioittaen hattuaan koko seurueelle ja poistui, ennenkuin Gerda ja luutnantit olivat Olivian luo päässeet.
"Että sillä kuitenkin oli sen verran järkeä!" jupisi mamseli Ulla-Katariina. "Odotin vaan, että hän istuutuisi presidentin viereen keinulaudalle ja löisi kättä luutnanteille. Se heittiö ei sitte nykyään enää välitä niin mistään. No, Kaisa, nukutko sinä siihen kinkun ääreen? Etkö näe, että minulla on jo pinaatti valmiina! Kyllä ne vaan syödä osaavat", putisi hän yhä, "vaikka sitte kaulaansa myöten uisivat niin kutsutussa runollisuudessaan."
Parin tunnin kuluttua oli koko pappila unen suloisessa helmassa. Presidentti liikkui hovipiireissä, luutnantit olivat kuninkaallisessa paraatissa, Olivia uudelleen lapsena juosten tukka tuulessa levällään pitkin metsiä ja niittyjä, rovasti saattoi naapuripitäjän uuden apulaisen tammipelissä saarroksen, Gerda hääräili pienoisessa pappilassa, ja mamseli Ulla-Katariinan piti valmistaa päivälliset viidellekymmenelle hengelle, mutta ei saanut käsiinsä kananpoikia, jotka olivat tapettavat, eikä ennättänyt saada päivällisiä ajoissa valmiiksi ja riiteli senvuoksi piioille ja pojille.
Mutta korkealta mäkien takaa kohosi kultainen kuu valaisten hempeällä hohteellaan yksinäisen olennon kalpeita, mutta onnellisia kasvoja ja vienon suloiset sävelet kiiriskelivät kevyessä kesäyön ilmassa. Kulkuri Sven siellä puhalteli metsän hongille ja sammaleisille kallioille, puhalleli riemukkain mielin tunteita, suuren onnensa syviä säveleitä, jotka koko hänen sielunsa täyttivät ja väreilemään saivat.
IV.
On kulunut vuosi eteenpäin. Vihannassa kesäpuvussaan kukoistaa taaskin Fernebon pappila. Leikkiin viekoittelevat kallioiden pehmoiset sammalpeitot vallattomia auringon säteitä, esteettä kuvastuu lahden tyyneen pintaan sinitaivas ja tuuheat lehtirannat, tuoksuvat kukat ympäröivät peikkokiveä ja perhoset kilvan kiitelivät yli niittyjen ja mättäitten.
Taaskin oli pappilassa vieraita. Toinen luutnanteista, joka jo viime kesänä ihastui Gerdan kauneuteen, ja sitte koko talven hänelle kunnioitustaan ja ihailuaan oli osoittanut, oli nyt tullut kahdeksanpäiväiselle vierailulle kuulustelemaan, "miten Gerda nyt maalle tultuaan voipi."
Niin, miten Gerda voi?
Tiesikö hän sitä itsekään! Terveydessä ei suinkaan vikaa liene ollut, sen osoittivat ruusut poskilla, jotka kukoistivat kilpaa puutarhakukkien kanssa. Mutta entä hänen sisäinen ihmisensä — ah! Kulkuri Sven'in varoitus Olivialle, ett'ei Gerdaa pitäisi laskea kodista pois, ei ollut syyttä lausuttu. Hänen kauneutensa oli siksi häikäisevä, ett'ei se voinut olla huomiota herättämättä, missä ikinä hän näyttäytyi, ja yksinkertainen maalaispapin tytär saavutti pääkaupungin hienoimmissa piireissä huomiota, joka ei ollut hänen herkälle, hiukan ylpeälle mielelleen eduksi. Kokonaisen talven oli hän ollut muodissa, ja jos silloin toisinaan sattuikin, että hän unohti lukea iltarukouksensa, niin ei hän koskaan unohtanut ajatella monia voittojaan seuraelämässä. Toisena hetkenä saattoi hän itselleen vakuuttaa, että hän tahtoi jättää koko tämän tenhopiirin ja kiiruhtaa pois, kun vielä voi sen tehdä, takaisin hiljaiseen pappilaan ja sen sydämen luo, joka yhä samanlaisella rakkaudella sykki vaan hänelle; toisena hetkenä hänestä taas tuntui, ett'ei voisi elää ilman noita loistavia juhlia, joissa hän oli ruusuna kukkien keskellä, liekkinä kipunani seassa; kävelyretkiä ja näytelmäiltoja, jolloin hän ei ajasta mitään tiennyt, ja vihdoin ilman tuota hienoa imartelua, valituin sanoin lausuttuja kohteliaisuuksia, jotka vaikuttavat heliotropin suloisen, mutta tukehduttavan tuoksun tavoin.
Ei yksikään hänen monista ihailijoistaan ollut innokkaampi ja lämpimämpi kuin pappilan nykyinen vieras, Gerdan kaukainen sukulainen, luutnantti Gösta M. Sukulaisuus presidentin talossa antoi myös hänelle suuremman tilaisuuden lähestyä ihailunsa esinettä, joka näytti hänestä sitä kalliimmalle, mitä useammat tätä ihailivat.
Gerda, joka vakaasti tahtoi pysyä uskollisena, kauhistui aivan, kun hän tunteitaan punniten huomasi, että naapuripitäjän nuoren papin kuva vaan hälvenemistään hälveni hänen mielestään. Sellaisina hetkinä hän aina päätti lähteä kotiin, ja sellaisena hetkenä hän vihdoin läksikin, kun leivo ensimäisiä kevään viserryksiään ilmassa liverteli, ja sinivuokot pälväillä ja mättäillä kainot päänsä näkyviin nostivat.
Taasen tapasi Gerda kihlattunsa, — sillä sehän pastori kuitenkin Gerdalle Jumalan edessä oli — mutta oliko tuo sama henkilö, oliko hän todellakin niin paljon muuttunut kuin Gerdasta tuntui, vai Gerda itsekö oli tullut niin toisenlaiseksi? Miksi tuntuivat hänestä nyt nuo hyvänsuovat, lempeät kasvot, jotka ennen olivat niin viehättävät olleet, yksitoikkoisilta, ja ääni sitten — olihan se tosin hellä ja sydämellinen, mutta ei siinä ollut tuota salaperäisen lämmintä värettä, jonka Gerda hyvin muisti äänessä voivan olla — niin ei ollut hänestä se juuri miellyttävämpi kuin kasvojenkaan piirteet… väristys puistatti hänen ruumistaan tuota ajatellessa, ja hänen kädenpuristuksensa muuttui kylmäksi ja hymyilynsä teeskennellyksi… Kului useita päiviä eikä pastoria kuulunut uudelleen pappilaan, mutta kun hän sitte vihdoinkin tuli, oli hän niin ujo ja hiljainen, että Gerda aivan kiukustui ja kiiruhti pois vieraansa luota ja koko talosta ja kuljeskeli metsissä ja laaksoissa melkein yhtä suurella innolla kuin Kulkuri Sven. Niin, Sven! Monen monituiset kerrat oli Gerda sydämestään toivonut, että hänellä olisi luonaan tuo taattu ystävä, mutta häntä ei ollut vuosikauteen näkynyt näillä mailla. Rovasti oli Olivian käynnin jälkeen taas muuttunut yhtä juroksi kuin ennenkin, ja mamseli Ulla-Katariina oli entistäänkin kiukkuisempi ja vakuutti, että Gerda Tukholman matkansa jälkeen veti jo melkein vertoja sietämättömyydessä itse Kulkuri Sven'illekin.
Tyytymättömänä itseensä, ympäristöönsä ja nykyiseen elämäänsä, eleli Gerda vaan menneisyyden muistoista, ja hänen mielensä oli alinomaa kuohuksissa. Eräänä iltana pyysi nuori pastori saada puhella kahdenkesken Gerdan kanssa. Gerdan sydän sykki rajusti. Pitikö hänen tulevaisuudelleen nyt tällä hetkellä laskettaman pohja; vapauttaisiko hän, jolle Gerda kerran vapaasta tahdostaan oli sydämensä luvannut, hänet nyt lupauksestaan, ja jos niin kävisi — millaiseksi tulisi Gerdan kohtalo sittemmin muodostumaan?
Vieretysten he istuivat, Gerda ja pastori, lahden rannalla. Gerdan katsetta haki pastori, mutta se tarkasteli veden vaihtelevia laineita.
"Gerda, minun hyvä, rakas tyttöseni", puheli pastori vihdoin liikutuksesta väräjävällä äänellä, "minusta tuntuu, kuin meidän välimme ei enää olisi samanlainen kuin ennen, ja että meidän täytyy puhella keskenämme pari vakavaa sanaa."
"Ethän sinä koskaan muuta puhukaan", vastasi Gerda kiivaanlaisesti.
"Mutta kuuntelithan ennen mielelläsi minun vakavaa puhettanikin, vaan nyt poissa ollessasi olet kuullut puheita toisenlaisia, eloisempia. En sinua soimaa, mutta — toivoisin, ett'et ikinä olisi kotoa poissa ollut!"
"No, joko sinäkin nyt sitä! On aivan kuin olisin tehnyt jotain erinomaisen pahaa. Te tahtoisitte tietysti, että koko ikäni istuisin Fernebossa ja maatuisin kuin näkinkenkä rannalla, aaltojen sitä alinomaa huuhdellessa".
"Se olisi ehkä ollut yhtä hyvä kuin lastun lailla ajalehtia myrskyisellä merellä, viimein sinne kokonaan kadotakseen."
"Onnettomuuden ennustajat ovat sangen ikäviä ihmisiä."
"Älkäämme lausuko toisillemme katkeruuksia, Gerda. Tiedäthän hyvin, miten suuresti epäilin ja taistelin, ennenkuin sinua uskalsin pyytää jakamaan huomaamatonta tulevaisuuttani. Sinä olit rohkea ennen — nyt et sitä enää ole, ja juuri siksi, että sinua niin suuresti rakastan, kieltäydyn siitä onnesta, jota kerran uneksuin. Sinä olet liian loistava, liian lahjakas köyhän maalaispapin vaimoksi; salongeissa on sinun paikkasi. Se minun olisi pitänyt jo ennemminkin huomata, ja siksi en voi syyttääkään ketään muuta kuin itseäni."
Gerda oli ääneti.
"Minähän olen niin vähän, tuskinpa ollenkaan ollut mukana suuressa maailmassa, mutta voin kuitenkin vallan hyvin käsittää, että sankarien joukossa siellä olisin jotenkin mitätön olento", puheli edelleen pastori. "Ja jos sinun nuori sydämesi olisi kiintynyt johonkuhun heistä siellä, niin ethän sille mitään mahda, sinä iloinen, kokematon lapsi! Mutta rangaistuksen ansainnut olisin minä, joll'en antaisi sinulle takaisin vapauttasi ja rauhaasi, vaan kiinnittäisin sinut omaan mitättömään olentooni."
"Sinä näytät itse olevan jotenkin kärkäs saamaan takaisin vapautesi", vastasi Gerda hiukan katkerasti.
"Gerda!" huudahti nuori mies lempeästi, "miten sallii sydämesi sinun puhua minulle noin?"
Nyt oli hänen äänessään niin lämmin, sydämellinen sointu, että Gerdan täytyi katsoa häntä suoraan silmiin. Ja kun hän sen teki, suli jää vähitellen hänen sydämestään, ja kyyneleet nousivat silmiin. Hän, jolle Gerda tavallaan oli ollut uskoton, jota hän oikullisuudellaan oli kiusannut ja melkein pakottanut luopumaan onnensa toivosta, hän istui siinä silmät rakkautta säteillen valmiina uhraamaan oman onnensa Gerdan vuoksi, sillä sen Gerda hyvin käsitti, että uhraus se oli, kun pastori Gerdalle vapauden takaisin antoi — ja kenen tähden tahtoi hän, Gerda, sitten uhrata pastorin? Nuoren miehen, jonka oli tuntenut ainoastaan muutaman kuukauden, josta ei muuta tietänyt, kuin että hän tanssi hyvin, oli hienokäytöksinen ja osasi lausua sukkeluuksia, jotka herättivät yleistä iloisuutta seuroissa!
Oli kuin salama äkkiä olisi iskenyt Gerdan sieluun ja valaissut siellä joka sopukan, näyttänyt selvästi sen elämän tyhjyyden, jota hän äsken oli elänyt ja osoittanut, kuinka sisältörikkaan elämän hän juuri oli hylkäämäisillään. Heti tuon tajuttuaan hän vilkkaalla tavallaan ojensi molemmat kätensä nuorelle miehelle ja kuiskasi tälle nöyrästi: "oi, anna anteeksi ja unohda! Sydämeni ei koskaan ole lakannut sinua rakastamasta, mutta loisto on vaan häikäissyt mieleni — voitko, tahdotko rakastaa minua niinkuin ennenkin?"
Ilo välähti pastorin silmissä, mutta sammui pian jälleen. Hetkisen istui hän ääneti, mutta vastasi sitten äänellä, jonka sävy oli yhtä rauhaisa kuin tavallisesti:
"Kyllä rakastan sinua nyt niinkuin ennenkin, mutta en tahdo tällä hetkellä käyttää hyvyyttäsi hyödykseni; ehkä jo toisena hetkenä sitä katuisit, sillä noin liikutettuna, kuin nyt olet, ei pidä mitään päättää. Lähden nyt kotia enkä tule ennenkuin neljäntoista päivän kuluttua. Tutki sill'aikaa sydäntäsi ja sano minulle sitte pelkäämättä suora totuus. Minä olen aina oleva ystäväsi enkä tuomarisi."
"Kiitän sinua siitä", vastasi Gerda, kasvot hehkuvina ja ääni harmista väristen, "mutta minä voin kyllä olla oma sekä ystäväni että tuomarini."
Ja kiireisin askelin riensi hän kotia kohti, katsahtamattakaan tuohon kiittämättömään olentoon, joka hänet oli "hylännyt!"
Mietteissään istui nuori pastori katsellen aaltoja, miten ne nousivat ja laskivat. Tuollainen oli Gerdankin mieli. Mutta pastori tiesi myöskin, että kun siinä tuuli asettuu, ja se tyyneeksi muuttuu, ei mikään niin selvästi voi taivaan sineä kuvastaa kuin se. Siitä nyt vaan oli kysymys, saisiko hän koskaan noita laineita tyyntymään.
Huoaten nousi hän istualtaan ja alkoi astella metsäpolkua yksinäiseen kotiinsa, illan varjojen yhä tummetessa hänen ympärillään.
Seuraavana aamuna, kun Gerda paraillaan seisoi pienen neliskulmaisen peilin edessä huoneessaan ja kampaili tukkaansa, kuuli hän vaunujen ratinaa lehtikujasta. Hän astui askeleen ikkunaa kohti, jonka alle vaunut juuri olivat pysähtyneet ja huomatessaan, kuka tulija oli, kohosi hänen kasvoilleen hohde, aamuruskoakin kirkkaampi, ja tavallista syvemmin täytyi hänen hengittää saadakseen keuhkoihinsa tarpeeksi ilmaa. Gösta luutnantti sieltä tuli — tuli hänen, eikä kenenkään muun vuoksi, sen ymmärsi Gerda vallan hyvin. Tosin oli Gerda sanomattoman iloinen, mutta sittenkin tuntui rinnassa outo ahdistus; hän riemuitsi ajatellessaan tällaista hauskaa keskeytystä jokapäiväisen elämän ikävässä yksitoikkoisuudessa, mutta toivoi samalla vierastaan satojen penikulmain päähän. Nyt oli kuitenkin hänen ensimäisenä ja suurimpana huolenaan osata tervehdyksessään osoittaa emännän arvokasta kohteliaisuutta, ja sitävarten hän par'aikaa koetti asetella kasvojansa niin rauhallisiksi kuin suinkin, kun samassa ovi riuhtastiin auki — ja mamseli Ulla-Katariina astui sisään kiukusta punasena, niin melkeinpä voisi sanoa sinisenäkin.
"Mitä minä sanoin viime vuonna, kun sinut sinne Tukholmaan piti lähettää?" alkoi hän. "Sanoin, että Fernebo, joka ennen on ollut kunniallinen talo, tästälähin muuttuu ryövärein pesäksi, ja niin on käynytkin tuolla ulkona on parast'aikaa muuan rosvo, joka saalistaan väijyy. Hyi, sellaisia nuoria! Jo minä toki sinun sijassasi häpeisin!"
"Kyllä minä häpeänkin — mutta vanhojen puolesta", vastasi Gerda tyyneesti; astuen mummon ohi ottamaan vastaan Göstaa, jonka kasvot loistivat jälleennäkemisen ilosta.
Rovastikin oli kuin päiväpaiste; hänkin iloitsi saadessaan hiukan vaihtelua yksitoikkoisessa elämässään, ja niin kului muutamia iloisia päiviä Fernebon pappilassa, huolimatta mamseli Ulla-Katariinan huonosta tuulesta, joka aina olikin pahin alussa. Talon järjestystä se koskaan ei häirinnyt, eikä yksikään voinut valittaa mamselin milloinkaan niin kuuman olleen, että ruoka liiaksi oli kärventynyt tai pohjaanpalanut.
Gösta luutnantin silmät puhuivat yhä selvempää kieltä, jota oli mahdoton väärin käsittää, varsinkaan Gerdan. Mutta kuitenkin pelkäsi Gerda, että tämä tunteensa sanoihin pukisi, sillä yhä vielä oli hän epäilevällä kannalla, ja nuoren papin suruinen, lempeä katse oli aina hänen mielessään. Hänet Gerda tunsi, tiesi mikä oli miehiään; tiesi hänen arvonsa, hänen tasaisen ystävällisen luonteensa, hänen osanottavaisuutensa kaikkien, mutta varsinkin kärsivien kohtaloon. Gerda muisti, miten usein he ennen olivat puhelleet siitä, miten maailmassa olisi elettävä, että heidän yhteytensä voisi jatkua vielä haudan tuollakin puolen. Olisikohan hän, Gerda, näin voinut jutella Göstankin kanssa, jos tämä olisi hänen kihlattunsa? Ei koskaan, sen Gerda selvästi tunsi. Gösta oli vilkas, täynnä tulta ja huomaavainen, mutta mitä hän ajatteli korkeammista asioista tai ajatteliko niitä ollenkaan, — sitä ei Gerda tiennyt, tuskin sitä uskoikaan. Göstan läheisyys vaikutti häneen aina huumaavasti, mutta nuoren papin sen sijaan rauhoittavasti ja ylentävästi. Ja kuitenkin! Göstan rinnalla saisi hän olla mukana suuren maailman iloissa ja nautinnoissa, sillä jos kuka, niin Gösta juuri kuului tuohon suureen maailmaan, sen sijaan että pastorin kanssa pitäisi elää jonkunmoista luostarielämää, huomaamatonna, seurustella aina vaan tuommoisten kunnon — mutta ikäväin ja kaikkia harrastuksia puuttuvain maalaisten kanssa! Jos ottaisi Göstan, niin ei hän ikinä voisi unohtaa rikkomaansa lupausta, jos taas pastorin, niin ajattelisi hän alinomaa maailman iloja, joista oli kieltäytynyt — niin todellakin Gerda taisteli vaikeaa taistelua; ja hän taisteli yksin, sillä vaikka hänen sydämestään toisinaan nousivatkin palavat rukoukset, ei hän niistä tuntenut lohtua löytävänsä, vielä vähemmin voimaa saavansa tekemään mitään varmaa päätöstä, ja kuitenkin hän tunsi, että nyt oli päätös tehtävä, sillä hän ymmärsi, ett'ei Gösta tällä kertaa ennen lähtisi kuin oli asiansa selville saanut. Hän arveli myöskin isänsä olevan suostuvaisen tähän liittoon, sillä luutnantilla oli tunnettu nimi ja toivoi saavansa omaisuuttakin, ja ne eivät kumpikaan rovastista olleet hyljättäviä.
Niin kului vieläkin pari päivää, joina luutnantin tunteet nähtävästi vaan lämpenivät, mutta hän ei saanut koskaan sopivaa hetkeä niiden ilmaisemiseen, sillä Gerda vältti aina niin taitavasti sellaiset tilaisuudet, että luutnantti oli melkein epätoivoon joutua.
Eräänä ihanana kuutamoiltana, kun oli tultu lahdelta soutelemasta, lausuivat kaikki toisilleen hyvää yötä, asettuakseen levolle. Mutta Gerda oli liian suuressa jännityksessä voidakseen nukkua. Kauan istui hän avonaisen akkunan ääressä käsi poskella, mutta liian ahtaaksi kävi hänestä olo siinä, tuntui kuin olisi tahtonut tukehtua. Ulos raittiiseen ilmaan hän tahtoi, vaikka hetkiseksi vain; hän kääri liinan hartioilleen, sipsutti hiljaa rappuja alas, sieltä puutarhan kautta puistoon, joka oli sen jatkona. Täällä kulki hän edestakaisin käytäviä pitkin, joille kuu lehvien välitse kultiaan valeli. Vihdoin istahti hän jalavan juurelle, jossa pehmeä sammalistuin houkutteli hetkiseksi levähtämään. Rauhattomain ajatusten kiusaamana hän kätki kasvonsa käsiinsä, joille hänen tummat kiharansa runsaina valuivat.
Tuskin oli hän ehtinyt siihen istahtaa, kun jo kuului askeleita hiekkakäytävältä ja ennenkuin aavistikaan, tunsi hän, miten kaksi lämmintä kättä hellästi tarttui hänen omiinsa ja puoleksi väkisten irroitti ne, ja katkonaisin sanoin, ääni, tuo liioinkin tuttu ääni, hellästi värähdellen, puheli hänelle:
"Suo anteeksi, kallis Gerda, että tässä paikassa ja tähän aikaan tavotin sinut, mutta minun täytyy saada kanssasi puhella, ett'ei sisäinen kuumuuteni minua aivan näännyttäisi!"
"Jumalan tähden, hiljaa, älä puhu mitään!" rukoili Gerda tuskissaan koettaen irroittaa käsiään, jotka Gösta päästikin, puristaakseen sitä innokkaammin Gerdaa vyötäisistä.
"Älä pyydä minua vaikenemaan, Gerda, sitä en voi" — ja nyt seurasi selitys hänen tunteistaan, selitys niin hehkuva, niin kiihkoisa, että Gerdan ajatuskyky melkein pysähtyi. Aivan ensi näkemältä oli Gösta häneen rakastunut, ja viimeiseen hengenvetoonsa hän häntä rakastaisi, eikä koskaan — sen hän pyhästi vannoi — toinen nainen voisi täydellisesti Gerdan sijaa hänen sydämessään täyttää.
Oli siinä eloa, oli tulta, oli kiihkeyttä, yhä laimeammaksi kävi Gerdan vastustus, hurmaus kasvoi, ja entiset lupaukset tuntuivat heikkonemistaan heikkonevan. Ja kuitenkin vaati omatunto häntä sitä tunnustamaan. Hetkiseksi hän siihen voimaa saikin, hän tunnusti vapaaehtoisesti antaneensa uskollisuuden lupauksen nuorelle papille, jonka Gösta viime vuonna pappilassa oli nähnyt, ja ett'ei hän koskaan voisi tuntea itseänsä onnelliseksi, jos rikkoisi tuon lupauksensa.
Taukosi nyt Göstan sanatulva, mutta tuokioksi vaan. Jo seuraavana hetkenä hän mitä suurimmalla kekseliäisyydellä koetti osoittaa, että tuollainen, melkein lapsena annettu lupaus ei mitenkään voinut olla sitova, ja että Gerda tekisi melkein itsemurhan antautuessaan elämään, jonka yksitoikkoisuus olisi kerrassaan kuolettava, ja miehelle, joka ei ymmärtäisi hänen arvoaan, niin, joka oli kylmä ja tunteeton, niinkuin jokainen kyllä saattoi huomata. Tekisipä Gerda vielä toisenkin murhan, sillä hänellä, Göstalla, sen hän selvästi tunsi, ei olisi rohkeutta elää ilman Gerdaa — ja jos Gerda kuitenkin tietäessään särkeneensä Göstan elämän voisi olla onnellinen, niin, silloin ei hänellä sydäntä olisikaan, silloin ei hän olisikaan se lämmin; enkelimäinen nainen, jommoiseksi Gösta hänet mielessään oli ajatellut — ja silloin — voimakkaasti sulki Gösta hänet syliinsä; hän tunsi miten Gerdan hento olento liikutuksesta värisi, ja Göstan huulet vaikenivat kohdatakseen kuumassa huumauksessa Gerdan, kun — mikä se oli! Kirkkaina kiiriskelivät kesäyön hiljaisuudessa tuohitorven surunvoittoiset säveleet, kaiutellen: "Kultaisessa kartanossa"… Kulkuri Sven se siellä soitteli, sen Gerda kyllä tunsi, ja siinä hetkessä oli koko nykyisyyden hurmaus ohi, ja lapsuuden muistot, äidin, sisaren ja kihlatun kuvat väikkyivät valojuovana hänen sielussaan. Tarmolla kohotti hän päänsä, silmissä omituinen loiste, hiljaa, mutta päättävästi työnsi hän hämmästyneen Göstan syrjään ja kevyesti, kuin kesäiset udut haihtuvat auringon tieltä, hän kiiruhti yli polkujen ja mättäiden, suuntaan, niistä sävelet tulivat, onnellisena tietäessään vihdoinkin tapaavansa olennon, jolle voi uskoa kaikki huolensa, epäilyksensä ja heikkoutensa.
Kun varhaisen kesäaamun ensimäiset säteet taivaan rannalta kohosivat, lankesi niiden hohde Gerdan ja Kulkuri Sven'in onnesta loistaville kasvoille. Nuo uskolliset ystävykset istuivat yhä riippakoivun alla samassa paikassa, jossa Sven niin usein Olivian kanssa ennen oli istunut, ja Gerda ojensi Sven'ille kätensä sanoen:
"Jumalan kiitos, Sven, että tulit! Nyt näen taas selvästi, ja sieluni on jälleen saavuttanut tasapainonsa, ja menneisyys tuntuu raskaalta unelta!"
"Näkyypä tällaisestakin toisinaan voivan olla jotain hyötyä", tuumaili
Sven. "Sydän on herätessä täynnä kiitosta ja ylistystä."
"Niin, sinä olet oikeassa. En saata kyllin kiittää Jumalaa ja sinua siitä, että ajoissa tulin huomaamaan, kuinka imartelu, jota niin paljo on osakseni tullut, vähällä oli myrkyttää sieluni ja kääntää mieleni elämän todellisesta onnesta vaan näennäiseen sellaiseen. Aivan varmaan nyt olisin katunut, jos eilen olisin antautunut siihen hurmaukseen, joka minut silloin valtasi."
"Siitä voitte olla varma. Sydän, joka ei pysy uskollisena, ei tule koskaan saavuttamaan rauhaa. Ja vaikka te maailmassa muuttuisitte kuin kuivunut lehti, rakastaa pastori teitä kuitenkin, sen sijaan kuin tuollaiset korkeat herrat silloin eivät enää vähintäkään välittäisi, sellainen se on tämän maailman meno: tänään ruusu, huomenna toinen."
"Ja sinä sanot, Sven, että Teodor on sinulle sanonut yhä vieläkin rakastavansa minua?"
"Sanon, ja sanassani pysyn. Ajatelkaas, miten pastori hoiteli vanhaa äitiänsä, joka vanhuuttaan oli jo kuin lapsi, sellaisella kärsivällisyydellä, ettei sitä toinen olisi paremmin voinut tehdä. Sellaisissa asioissa se ihmisen sydämen laatu tulee ilmi, nähkääs. En tahdo sanoa, että te, Gerda, juuri olette hänelle tarpeeksi hyvä, mutta kiittäkää Luojaanne, joka sellaisen miehen on teidän tiellenne saattanut, hän on teille aivan kuin aitaus, joka estää teitä yli rajojenne rimpuilemasta."
"Toivoisin, että hän olisi täällä, voidakseni pyytää anteeksi sopimatonta käytöstäni", sanoi hiljaisesti Gerda.
"Nyt puhutte niin, että sitä kelpaisi Vivankin kuulla, ja kyllä minä teitä asiassa autan. Olkaa huoleti, pikku kultamuruseni, huomenna tähän aikaan on teillä asiat selvillä tuon kunnon miehen kanssa, ja tulevana vuonna tähän aikaan puhaltaa Kulkuri Sven tuohitorvellaan häämarssia, jonka pitää kuuluman yli kahden pitäjän, vieläpä vähän kolmanteenkin."
"Voi sinä vanha Sven! Miten hyvä ja uskollinen aina olet! Jos sinulla mielitietty olisi, niin ei varmaankaan mikään mahti maailmassa saisi sinua hänelle uskottomaksi!"
"Ei-ei", vastasi Sven tarkoittavasti, "ei vaikk'ei hänellä olisi aavistustakaan, että kannan hänen kuvaansa sydämessäni. Ja jos vielä on niin onnellinen, että saa vastarakkauttakin — äh, vielä tässä nyt mitä, yhtä helposti voisi pikku lintunen kovaksi kivimöhkäleeksi muuttua."
"Etkö sinä, Sven, koskaan ole rakastanut?
"Hm!" Sven punehtui kauniisti kuin nuori tyttönen, "voisihan sekin olla mahdollista."
"No, onko tyttö myös sinua rakastanut?"
"Oliko tuossa nyt järkeä? — rakastaa tällaista variksenpelättiä kuin minä olen!"
"Sven parka!" Gerda laski kätensä ystävällisesti Sven'in olalle. "Sillä tytöllä sitte ei ole sydäntä ollenkaan!"
"Onpa niinkin ja puhdas sydän onkin, niinkuin itse Herran enkelillä."
"Eikä kuitenkaan huomaa sinun ansioitasi."
"Huomasittekos te, Gerda neiti itse, pastorin ansioita? Minun ansioitani, jos niitä onkaan, lienee vaikeampi huomata, ja jos ne joskus tulisivatkin näkyviin, niin… Ei nyt enää niistä puhuta, Gerda, en jaksa sitä kuulla. Mutta sen minä sanon, että sellaista ilon hetkeä kuin illalla, jolloin minun tuohitorveni teitä ajoissa varoitti, ei minulla ole ollut vuoden ja vuorokauden kuluessa — sillä tiedän miten Viva olisi surrut, jos olisi saanut kuulla, että Gerda on pettänyt sen, joka ansaitsee hänen sekä kunnioituksensa että rakkautensa. Luvatkaa minulle, että kirjoitatte Vivalle tästä asiasta."
"Sen lupaan varmasti, Sven!"
"Kiitos kaunis siitä! Hyvä Jumala kuitenkin, kun minulle vielä sekin päivä koitti, jona tuohitorveni oli jollekin ihmiselle tosihyödyksi! Kun nyt maailmasta lähden, niin tiedän varmasti tehneeni ainakin yhden hyvän työn. Tunnen, että elämäni tämän jälkeen tulee kevyeksi kuin taivaan lintusen; on sillä elämälläkin ilohetkensä ja, tiedättekös, Gerda, tänään, kuten kerran ennenkin, jolloin Kulkuri Sven'illä oli hänen ilojuhlansa, hän ei muuta kaipaa kuin siipiä, jotka hänet korkealle kohottaisivat, sillä kun mieli on köykänen, tuntuu vaikealta olla maahan sidottuna."
"Kyllä sinä nekin saat, Sven, saat ehkä ennemmin kuin sinun ystäväsi,
Viva ja minä, sitä toivoisimmekaan."
"Tarkoitatteko siis, että Viva joskus minuakin ajattelee?"
"Ajattelee, ja tiedäppäs, Sven, jos olisin häijy, niin tulisin melkein kateelliseksi sinulle, sillä niin paljon Viva kirjeissään sinusta puhuu."
"Enkö minä saisi kuulla, mitä hän kirjoittaa?" kysyi Sven nyhtäisten tukun nurmea maasta.
"Kyllä sinä ne saat kuulla, olen juuri sinun vuoksesi säästänyt kaikki Vivan kirjeet. Alinomaa hän niissä kuulustelee, onko sinulla koskaan tapana omassa pienessä tuvassasi levähtää, ja minä olen vastanut hänelle, mitä kotoa kirjeiden kautta olen saanut tietää, nimittäin että vaikka sinä tahtoisitkin, niin tuskin sinne mahtuisit, kun niin monelle köyhälle olet siellä asunnon luvannut."
"Onhan se niin muhkeata, kun voi pitää hyyryläisiä", tuumaili Sven.
"Niin ja lisäksi vielä sellaisia, jotka maksavat niin hyvin", jatkoi
Gerda hymyillen.
"Aivan yhtä paljon kuin minäkin metsissä majaillessani, ja kuitenkin on minulla paljoa hienompi asunto; mutta se tupa on minulle kuitenkin niin rakas antajansa vuoksi. Mutta kas! jopa kohoaa aurinko yhä korkeammalle. Menkää nyt kotiinne ja levätkää oikeen rauhassa ja toimittakaa sitte luutnantti tiehensä vaikka jo huomispäivänä. Minä lähden suoraapäätä pastorin, luo, kertomaan millä kannalla hänen asiansa ovat. Ja sitte pitäisi teidän kummankin kertoa rovastille väleistänne, että voitte olla kihloissa oikeen rehellisellä tavalla. Tiedän, että arvoisa pastori sitä jo kauan on toivonut, mutta te olette panneet vastaan."
"Kyllähän sinä, Sven, paraiten tiedät, miten kiivas isä on, ja miten hartaasti hän toivoo, että minä joutuisin hienoihin naimisiin."
"Mutta tämä liitto, voi teille, tulla tieksi taivaaseen, ja sitä ei pappismiehen ainakaan sopisi paheksua, tiedän mä. Ja sitäpaitsi, jos teidät, Gerda, oikeen tunnen, niin tiedän, että teissä on sen verran isänne luonnetta, että kyllä voitte sietää vähäisen ottelun rakkautenne puolesta. Ja kaikki ihmisethän senkin tietävät, että pastori jo ensi vuonna saa oman paikan, enkä siis ymmärrä, mikä teillä on esteenä. Hyvästi nyt, kultamuruseni; huomisiltana tapaatte ystävänne!"
* * * * *
Oli kirkas päivä syyskuussa seuraavana vuonna. Metsä oli vielä tiivis ja tuuhea, vaikka sen punakellertävä värivivahdus jo ilmaisikin hävityksen enkelin kylmine henkäyksineen sen yli liidelleen. Hiljaista oli nyt laaksoissa Fernebon ympärillä, sillä pois etelään olivat laululintuset rientäneet. Orjantappurapensasten punaiset marjat hohtivat kuin rubinit, ja puitten oksain välissä hämähäkin verkot kastehelmistä kirkkaina kimaltelivat. Ikäänkuin ilokyynelten kostuttamana luikerteli muuriruoho Gerdan pienen vinnikamarin ikkunan ympärillä; siellä sisällä istui pari Gerdan parasta ystävää eroitellen tuuheimpia myrtin oksia Gerdan morsiusruunuksi, sillä tänä päivänä tulisi Gerda antamaan kätensä nuoruutensa rakastetulle, Vårsätran kappalaiselle.
"Kukahan tuolla tulee?" kysäsi toinen neitosista; "eikö vaan liene
Kulkuri Sven!"
"Ei ole, eihän Sven noin hitaasti kävele."
"Mutta hän se sittenkin on, näkeehän sen jo kumarasta vartalostakin."
"Kyllähän Sven kumarassa kulkee, mutta ei sentään noin käyränä."
"Saanko minäkin nähdä", pyysi Gerda tullen ikkunan luo. Mutta ennenkuin hän ennätti tulijaa huomatakkaan, ratkaisi tämä itse kysymyksen puhaltaen tuohitorvellaan iloista marssia.
"Sven se on, Sven se on!" huusivat neitoset kilvan ja nyökäyttivät ystävällisesti päätään tervehdykseksi tutulle tulijalle, joka herttaisesti hymyillen heille uutta lakkiaan kohotti.
Sven oli nyt oikeen hieno uudessa puvussaan ja kukka napinlävessä. Mutta hän olikin kutsuvieras eikä millään ehdolla olisi häistä pois jäänyt. Tänään oli hän varustautunut kestämään mamseli Ulla-Katariinankin kiukkuisia katseita. Ja kiukkuiset ne todella olivatkin, sekä katseet että koko ihminen, mutta ruokien vuoksi ei mamselin ainakaan tarvitseisi hävetä, sen oli hän pyhästi luvannut, vaikka sitte morsiusparin tähden sen saikin tehdä.
Sven tuli jo hiukan aikasemmin päivällä, sillä hän ajatteli, että Gerda ehkä haluaisi antaa hänelle vielä jotain toimitettavaksi tai mahdollisesti tahtoi vielä jostakin asiasta hänen kanssaan ennen vihkiäisiä jutella. Ja siinä hän ei erehtynytkään. Sven oli tervetullut ja tarpeellinen henkilö ja — verrattain onnellinen. Mutta vaikka hän sitä olikin, kohosi kuitenkin hänen rinnastaan tuon tuostakin syvä huokaus, sillä hän ei voinut olla muistelematta vierasta, joka juhlasta puuttui, vierasta, joka sille moninkertaisen loiston ja virkeyden olisi antanut, — hän ei voinut olla ajattelematta Oliviaa.
Mutta myöhemmin illalla toivottiin Olivialta kirjettä, koska nyt oli postipäivä, ja hän jo aikoja ennen, oli saanut tiedon juhlapäivästä.
Ei siinä kyllin, että koko pappila sisältä oli koristettu köynnöksillä, olipa vielä luhtikin kaunistettu; siellä piti väen myöhemmällä saada tanssissa, pyörähdellä, ja soittajan virkaa hoitaisi luonnollisesti Kulkuri Sven.
Vihkiminen oli ohi. Se toimitettiin kirkossa, jonne mennessä. Sven, lupauksensa mukaan, puhalsi häämarssin, joka, joll'ei juuri "yli kahden pitäjän, vieläpä vähän kolmanteenkin", kuulunutkaan, kuitenkin kauniisti kajahteli. Väki pyörähteli paraillaan luhtilla, Sven'in lumoavan tuohitorven sävelten tahdissa, jotka milloinkaan eivät viehättävämmästi olleet nuorta kansaa ilohon kutsuneet. Hehkuvin poskin ja loistavin silmin, paksuanturaisissa jalkineissaan, siinä pari toisensa jälkeen pyörähteli, aina väliin ilosta hypähdellen ja hihkaisten mennessään niin, että koko luhti kajahteli; välillä kävivät he tyytyväisinä taputelemassa Sven'iä, joka istui nurkassaan ylösalasin käännetyllä ja lehvillä koristetulla oluttynnyrillä. Morsiuspari, rovasti ja kaikki vieraat kävivät useamman kerran katsomassa tanssia; täytyipä mamseli Ulla-Katariinankin vähäksi aikaa jättää vispilä ja kauha ja tulla katsomaan nuorten iloa.
"Niin", puheli hän itsekseen, "hyvähän niiden on huvitteleida, jotka eivät muuta tee kuin syövät sitä, mitä toiset suurella vaivalla saavat heille laittaneeksi; osaisin sitä minäkin iloita, jos joku minulle ruuan valmiiksi laittaisi, mutta sitäpä ei kukaan vielä tähän asti ole tehnyt."
"Hauska on katsella noiden iloa", puheli tuomarin rouva, joka seisoi lähinnä mamseli Ulla-Katariinaa, jotakin tälle sanoakseen.
"Enpä minä sitä voi sanoa!" kuului vastaus. "Ihanhan ne ovat kuin villejä kaikkityyni, Minä en koskaan ole tanssia suvainnut."
"Emmeköhän sentään nuoruudessamme liene vähän tanssineet jokainen."
"En minä ainakaan enempää kuin kellotapuli kirkkomäellä. Minulla oli kyllä muutakin tekemistä. Jos minä jalkojani tanssittelin, niin tein sen rukkia pyörittäessä tai kankaan ääressä suksia polkien. Mutta toiset ajat, toiset tavat; nykyään ihmiset tuskin voivat yhtä sikaa tappaa, jollei heti pidä toimittaa pitoja ja tanssia sen johdosta."
"Mutta kun on tällainen ilojuhla kuin tänään, niin silloin toki lienee luvallista hiukan pyörähdellä…"
"Ilojuhla, no niin, niinhän se on. Lopussa kiitos seisoo, vaikka Jumala sen tietäköön, ett'en minä heille muuta toivo kuin hyvää. No, nyt ne vihdoinkin saivat tämän tanssin loppuun ja pääsee hetkiseksi kuulemasta Kulkurin torven toitotusta. Hiljaa, mikä se oli? Joko se nyt taas alkaa?"
"Ei, posti siellä vaan tullessaan päivän kunniaksi torveensa puhaltaa."
"Kas niin, nyt sillekin pitää toimittaa ruokaa ja muuta suuhun pantavaa; parasta on mennä takaisin sisään, taikka muuten ne piian hutaleet ottavat mitä eteen sattuu; niinhän tämä talo muuten onkin kuin, paras kievari, toiset tulevat, toiset menevät, niin ettei ole hetken lepoa."
Myöhempään illalla syötiin salissa vanhan tavan mukaan vahva illallinen hevosenkengän muotoon katetussa ja kukilla koristellussa pöydässä. Morsiamen erityisestä pyynnöstä oli Kulkuri Sven saanut paikan pöydän toisessa päässä "hienojen" vierasten joukossa. Hämillään, melkeinpä nolona hän siinä istui, vähän väliä tukkaansa korjaillen. Sillä oli ihmeellinen vetovoima alaspäin. Sven tuskin ruokaa maistoikaan, ja noita monia viinilajeja hän sitäkin vähemmin nautti. Kauas vieraille maille riensivät aina uudelleen ja uudelleen hänen ajatuksensa, rakkaan henkilön luo, eikä mikään noita hänen retkeilyjään estänyt, sillä yksikään ei Sven'iä puhutellut.
Kun malja morsiusparin kunniaksi juotiin, rukoili Sven sydämestään Jumalalta heille onnea ja siunausta. Toisia maljoja esitettäessä nousi hän seisomaan kuten muutkin, osoittaakseen, että hän sekä kuuli että näki, mutta ajatukset ne olivat uudelleen karanneet toisaalle. Lopuksi pyysi rovasti itse hetkiseksi hiljaisuutta, hänellä oli morsiusparille lausuttava sisaren tervehdys rakkaalta Olivia tyttäreltään…
Nyt sai Svenkin eloa ja väriä ja loistavin silmin ahmi hän jokaisen sanan rovastin huulilta.
"Minulla oli ilo äsken juuri saada Olivialta kirje", alotti rovasti, "jossa hän pyytää sanomaan teille, rakkaat lapseni, että hän kaikkine tunteineen ja ajatuksineen on tänään teidän tykönänne. Suuresti pahoittelee hän sitä, ett'ei voi olla luonanne tänä ilojuhlana, jonka merkityksen hän nyt sitä syvemmin tuntee, kun itsekin juuri näinä päivinä on kätensä ja sydämensä pois luvannut… niin, hyvät ystävät! tämä on ilosanoma, odottamaton ilosanoma pyydän teitä siis juomaan maljan vanhemman tyttäreni onneksi hänen kihlauksensa johdosta Itävallan lähettilään, kreivi Herman von Steinert'in, kanssa Pariisissa."
Syntyi hälinää yhä vilkastuvien vieraiden joukossa; laseja kilisteltiin, ja hämmästyksen ja ilon ilmauksia kuului kaikkialta; mutta kukaan ei huomannut, että yksi lasi jäi koskematta eikä sitäkään, kuinka avoimesta ovesta äänetönnä kuin varjo yksi vieraista hiipi ulos, eikä senjälkeen enää iloiseen hääjuhlaan ilmestynyt…
Mutta vielä kauan senjälkeen, kun tulet häätalon ikkunoista olivat sammuneet ja vieraat poistuneet kukin kotiansa, kajahteli vuoroin metsissä ja rannikoilla tuohitorven sävelet, vihlovina, katkonaisina, milloin surkeasti valittavina, milloin vienon surullisina, milloin taas raivoisina kuin epätoivon kirkuna, kunnes vihdoin heikkonemistaan heikkonivat ja aamuauringon sarastaessa kuulumattomiin häipyivät.
Toisena hääpäivänä kohtasi morsianta hänen ensimäinen surunsa uudessa elämänsä jaksossa. Pari palvelijaa, jotka olivat olleet ulkona asioilla, tulivat pelästyksissään kotiin ja kertoivat löytäneensä kummulla riippakoivujen alla Kulkuri Sven'in — kuolleena, mutta hymy huulilla, aivan kuin olisi vaan nukkunut. Ensin olivat he luulleetkin hänen nukkuvan, sillä olihan niin tavallista, että hän yönsä puitten ja pensaitten suojassa vietti; mutta kun he koettivat häntä herättää ja yrittivät leikkiä laskea siitä, ett'ei hän vielä ollut hereillä, vaikka aurinko jo korkealla taivaalla paistoi, huomasivat he, ett'eivät auringon säteet enää, eloa noihin kangistuneisiin kasvoihin ikinä loisi, eikä valo konsana enää sammuvista silmistä heijastaisi. Tuohitorvi oli kovasti puristettuna vielä kädessä, ja pää lepäsi raskaasti koivun runkoa vasten.
Syvästi liikutettuna kiiruhti Gerda puolisoineen ystävänsä ruumiin luo; surullisen saattueen muodosti joukko, joka Kulkuri Sven'iä kantoi hänen tupaansa, jonka hän nyt ensimäisen kerran itselleen omisti. Kunnioittaen siirtyivät "hyyryläiset" nyt syrjään, kun talon isäntä täten tuloansa teki.
"Kyllä se Sven raukka paleltui kuoliaaksi", puheli muuan rengeistä, "sillä yöllä oli kovanlainen halla, ja varmaan oli hän, kuten me toisetkin, kallistanut lasia tällä kertaa vähän liiemmältä, vaikka muuten ei suinkaan sitä tapaa pitänyt. Ja hän ei sietänyt mitään. Kun hän lämpimistä huoneista tuli kylmään yöilmaan ja sellaisella raihnaisella ruumiillaan asettui kostealle maalle nukkumaan, niin muuta ei tarvittukaan."
"Niin, kyllä hän lie ollut vähän päästään pyörällä, sillä myöhään yöhön kuulin minä hänen torvellaan puhaltelevan, kuin olisi hän kokonaiselle rykmentille marssia soitellut, milloin nopeaan, milloin hitaasti, mutta ei siinä mitään oikeaa nuottia ollut — ja soittamaan hän jäi vielä, kun minä nukuin", puheli toinen renki.
"Mutta nyt hymyilee hän kaikelle", sanoi kolmas, "yhtä lempeästi ja iloisesti kuin eläissäänkin. Kyllä saa etsiä hänen laistaan, eikä tule toista, joka hänen tavallaan saa eloa sekä nuoriin että vanhoihin.
"Teodor", sanoi nuori rouva kyynelsilmin. "Ota tuohitorvi hänen kädestään; pannaan se säästöön Oliviaa varten."
Nuori pappi teki niin, ja kun Gerda otti tuon pikku kappaleen, joka niin kauniisti oli osannut tulkita niitä rikkaitten tunteitten monia eri vivahduksia, mitkä olivat liikkuneet henkilön sielussa, joka ei koskaan oikeen tähän maailmaan kuulunut, putosivat siihen kuumat kyyneleet, ja hän astui vainajan luokse, vielä kerran katsellakseen hänen lempeitä kasvojansa.
"Nyt sinä siis jo sait ikävöimäsi siivet, sinä, yksinäinen laululintu raukka!" kuiskasi Gerda, hiljaa: sivellen uinuvan kalpeata otsaa. "Lepää rauhassa! Kauan muistelevat sinua kaikki, jotka sinun tunsivat, mutta Viva ja minä, me emme unohda sinua koskaan, ei koskaan!"
Samassa pilkisti kirkas valonsäde tuvan pienestä ikkunasta, yhtyen hymyyn Svenin huulilla. Kirkas hohde valaisi tuvan, kaikki tunsivat, että Jumalan rauha siellä vierailee.
Kun Kulkuri Svenin kuolemasta kerrottiin mamseli Ulla-Katariinalle, näytti hän ensin hämmästyneeltä, mutta puheli kohta tavallisella ärtyisellä, äänellään:
"No, jos maailmassa on yksi heittiö vähemmän, niin eihän se vahingoksi ole, ja senhän voi tietää jo, edeltäkäsin, että hän metsissä ja mailla henkensä heittäisi. Sitä minä aina ajattelin. Minulla tuosta vainajasta eläessään oli enemmän harmia, kuin hän olisi ansainnut. Tuntuu oikeen levolliselta, kun hän on poissa."
Mutta kun Sven'ille parin päivän jälkeen tuotiin hänen kaunis kirstunsa, oli siihen asetettu päänaluisiksi pehmoinen, kauneilla, vaikkakin kellastuneilla pitseillä koristettu tyyny. Ken sen siihen oli pannut? Kenkään ei myöntänyt lahjaa antaneensa. Mutta Gerda oli nähnyt nuo pitsit ennen — mamseli Ulla-Katariinan piirongin laatikossa.
* * * * *
Taasen vuoden perästä vietettiin Fernebon pappilassa häät, niin loistavat ja suurenmoiset, että mamseli Ulla-Katariina oli äkeissään kolme viikkoa ennen ja kolme jälkeenpäin. Olivia se ulkomailta oli tullut sulhasineen ja monien muitten hienojen vierasten seurassa vahvistamaan liittoaan kodin pyhyyden piirissä.
Hääpäivänsä aamupäivällä yllätti hänet sulhasensa, kun hän paraillaan surumielisenä tarkasteli erästä silkkipaperiin käärittyä esinettä, jonka hän avonaisesta laatikosta oli ottanut esille.
"Mitä! kyyneleet silmissä, rakkaani!" huudahti sulho hellän huolekkaasti, suudellen hänen vaaleita kutrejaan. "Etkö tahdo uskoa huoliasi minulle?"
Hiljaisesti työnsi Olivia pikku esineen hänen käteensä.
"Tuohipalanen, luulen ma. Varmaan on siihen joku muisto taikka kertomus liittynyt?"
"Niin on, ystäväni; kertomus laululintusesta ja sydämestä — toisten tahdon sen sinulle kertoa."
ERÄS KALARETKI. <<< <<< <<< 45 s. 84
Koko kaupunki tiesi, että kauppias Öbom oli iskenyt silmänsä Kaarin Kaunoseen, mutta koko kaupunki tiesi senkin, että tyttö ei hänestä välittänyt, ja se harmitti Öbom'ia. Mitä se sitte oikeen tahtoi tuo nyrppä Liisa? Olihan hänellä, Öbom'illa, torin varrella komea kaksinkertainen talo, ja siinä heijastuspeili vierashuoneen ikkunassa, oma hevonen ja rattaat, oli maatila puutarhoineen likellä kaupunkia ja oma vene ylpeästi liehuvine lippuineen, jonka valkealla pohjalla suurilla punaisilla kirjaimilla oli luettavana nimi Kaija, hauska kyllä itsessään, vaikk'ei juuri veneen nimeksi kovinkaan sopiva, koska mainittua eläintä ei oikeen saata lukea vesieläimiin. Mutta semmoisesta ei Öbom välittänyt; hän piti nimestä, ja siinä kyllä, ja hänen nuori kauppa-apulaisensa arveli, että hänen isäntänsä tuon nimen valitsi siksi, että se hiukan vivahti Kaarin'iin, jota nimeä isäntä semmoisenaan ei lippuunsa uskaltanut panna.
Öbom ei ollut sen kaupungin lapsia; rakkautensa kautta hän siellä tosin oli uudestaan syntynyt, mutta ei muuta. Noin kahdeksan tai kymmenen vuoden vaiheilla oli hän kaupungissa asunut, ja yleinen ajatus oli, että hän oli toimelias, kunnioitusta ansaitseva mies; hiukan toista mieltä tässä asiassa oli kuitenkin eräs kaupungin kauppiaista, jonka liike ennen oli ollut suurin, mutta Öbom'in kautta joutunut toiseen sijaan. Tuommoiset alennukset eivät hevillä unehdu, sen tietää jokainen, joka sitä on saanut koettaa. Hän väitti, että Öbom on vanha, jäsenkolotusta kärsivä narri, mutta kateudesta sellainen puhe vaan lienee tullut. Varmaa on, ett'ei Öbom ollut paljoa yli viidenkymmenen; että hän tanssitilaisuuksissa moitteettoman kohteliaasti, kuten nuoren miehen sopii, talutti pormestarinnaa poloneesiin, ja että hänellä oli erinomaisen kaunis tumma tukka, joka otsalla ja niskassa hiukan kähertyi, ja kasvojen väri sellainen, että kaksikymmenvuotiaskin sitä voi kadehtia ja lasikakkulat nenällä, antaen kasvoille hieman erikoisemman, huomattavamman piirteen.
Kuten sanottu; millainen hänelle oikeastaan olisi pitänyt olla, tuolle nyrppä Liisalle, Kaarin Kaunoselle?
Eihän hän tosin ollut kuin kahdeksantoista vuotias, mutta, jos hän nuo kahdeksantoista vuotta olisi uskonut Öbom'in viidenkymmenen haltuun, niin olisi nuoruus ja viisaus sopivasti sulaneet yhteen. Kaarin oli tosin kaunis, mutta eihän ollut Öbom'kaan ruma; Kaarin oli iloinen ja Öbom kerrassaan repäisevä, kuin niikseen tuli, ja lopuksi: tyttö oli köyhä kuin kirkon rotta ja Öbom rikas, niin että riitti. Sehän olisi Kaarinille aivan erinomainen naimiskauppa, arveli koko kaupunki, paitsi Kaarin itse ja — Öbom'in nuori kaupanhoitaja; nuo kaksi nuorta, jotka liian syvälle olivat toistensa silmiin katsoneet, mutta josta ei muut kuin he mitään tietäneet, sillä se oli tapahtunut aivan äsken.
"Sinun täytyy ottaa Öbom", puheli Kaarinin lempeä isä, vanha värjäri Kaunonen, joka päivät päästään vetelehti pitkin katuja, pitkät viheriät takinliepeet takana liehuen ja kengänkantoja hyväillen.
"Mutta minä en voi", vastasi nuori Kaarin, "hän on minusta niin inhottava."
"Inhottava, hänkö inhottava, jolla on oma kaksinkertainen talo ja liike, joka vuosi vuodelta suurenee!"
"Mutta hänen liikkeensä, isä, ei ikinä liikuta minua!"
"Ei tarvitsekkaan, kunhan vaan otat hänet. Ja sitäpaitsi: kun ensin kaikki muut ainekset on saatu väripataan, tulee rakkaus perästä, eikä väri siitä pilaannu. Voi se jäädä kokonaan poiskin; sitä kestävämmäksi tulee väri."
"Voi, voi, miten saattaa isä puhua tuolla tavoin!"
"Katso, lapseni, viisaus sen tekee, viisaus sen tekee!"
"Kunpa en minä sitte ikinä viisaaksi tulisi!"
Tuollaiseen toivotukseen ei isän mielestä kannattanut vastata. Vetäisihän vaan tavallista syvemmän siemauksen savua piipustaan ja puikahti kamariinsa, jossa kaapin ovi kuului narahtaneen, otti sitte hattunsa ja keppinsä ja tallusteli ulos.
Nuori Kaarin vuodatti harmin ja murheen kyyneleitä ja ajatteli, että jos äiti vielä elossa olisi, niin hän ei ainakaan olisi lastansa tuollaiseen pahoittanut. Nousi siitä sitte järjestellen yhtä ja toista tuossa puutteellisessa kodissaan ja pukeutui hänkin lähteäkseen ulos, koska nyt oli sunnuntai ja hänen mielensä sangen apea, kun ei kolmeen päivään ollut rakastettuansakaan nähnyt.
Menisiköhän kirkkoon — kellot kutsuivat niin kauniisti? Ei, hän tahtoi olla aivan yksin ja suuntasi askeleensa joelle, kulkien pitkin sen rantaa kunnes saapui sen suulle asti. Ilma oli sopusoinnussa hänen mielensä kanssa; sateinen ja painostava; synkät pilvet ajelehtivat taivaalla. Rannoilta huokaili vastaan surumielisyys ja kaislojen kahina kuului niin salaperäiseltä — aivan kuin ne olisivat toisilleen kuiskailleet tarinaa viattomasta, mutta onnettomasta rakkaudesta — niin ainakin Kaarinista tuntui.
Hän huokasi syvään, eikä nostanut katsettaan maasta, jossa hänen astuessaan täytyi tallata moni kesän hento kukkanen, aivan niinkuin kohtalo hänen nuoren rakkautensa jalkainsa alle polki.
"Nöyrin palvelijanne!" kuului ääni äkkiä "syvyydestä" aivan hänen vieressään, ja Kaijan onnellinen omistaja seisoi venheessään hymy huulilla ja olkihattu kädessä, ja takana istui — hänen nuori kauppa-apulaisensa.
Kaarin punastui, ja katseeseen tuli lämmin loiste, mitkä kummatkin Öbom empimättä itselleen omisti.
"Enkö saisi pyytää pikku armoa vähäiselle kalaretkelle pitkin jokea? Olen vakuutettu, että silloin saisin sellaisen kalaonnen, että haukia tulisi leivisköittäin vaan. Paras, herttaisin pikku mamseli Kaunoinen, suokaa nyt Kaijalle ja minulle se onni!"
Nuori kauppa-apulainen laski toisen käden sydämelleen ja toisella viittoili Kaarinia tulemaan, tehden kaikki temppunsa isäntänsä leveän selän takana, jota tuulen liehuttamat takin liepeet vieläkin levensivät.
"Kiitos vaan, en tiedä uskallanko", sopersi Kaarin, jota vastenmielisyys vanhaan kosijaansa esti venheeseeni menemästä, mutta toiselta puolen halu saada taas tavata nuorta, häntä sinne veti.
"Päätös ja toimi ovat yksi asia naiselle", puheli Öbom, "ja parin tunnin kuluttua lupaan minä kyyditä teidät takaisin isänne luo. (No, senkin vietävä, eikö herra osaa ohjata venettä tuon kiven luo, että neiti pääsee kuivin jaloin veneesen)."
Nuori kauppa-apulainen ohjasi ja viittoili paraimpansa mukaan, ja parin minuutin kuluttua oli Öbom'illa ilo käteensä sulkea ihanan Kaarinin pieni kätönen, auttaessaan häntä venheesen.
"Tämäpä oli koko onnen potkaus!" puheli hän kohteliaasti, sijoittaen kaunottaren viereensä veneen perään. "Antaa mennä nyt", sanoi hän apulaiselleen, joka ei muuta hartaammin toivonut kun antaa isäntänsä mennä niin kauas, kuin pippuri kasvaa ja niin sitte soudettiin pitkin jokea, veneen omistajan yhä ylistellessä onneaan, kun oli saanut sellaisen soudettavan.
"Mutta älkää unohtako heittää uistinta veteen", sanoi Kaarin vähän hämillään, "minä olen hyvin huvitettu kalastamisesta!"
"Todellako? Silloin ennustan teille koituvan hauskan hetken, sillä joll'ei nyt tartu, niin ei sitt koskaan…"
"Ilma on nyt sangen suotuisa", huomautti Kaarin; "sateisella säällä ne paraiten syövät."
"Joka tapauksessa täytyy niiden tänään syödä, se on niiden sula velvollisuus (vetäkää vähän jalkaanne herra, ettekö näe; että se hankaa neidin hameen helmaa!) Tahdotteko omalla pienellä kädellänne pitää tästä rihmasta ja antaa sen siitä vähitellen suljua… ah, minä ennustan, että meillä neljännestunnin kuluttua on leiviskän painoinen hauki koukussamme, ihan leiviskän painoinen."
"Niinpä luulen minäkin", sanoi hiukan ivallisesti apulainen — "Jumala ties, vaikka jo olisi nyt siinä…"
"Ennenkuin uistinkaan on heitetty? Ei toki, herraseni, kyllähän hauit toisinaan saattavat sukkeliakin olla, mutta te taidatte olla heitäkin sukkelampi, luulen ma."
"Kullakin on hänen mestarinsa", tuumaili kauppa-apulainen. "Mutta mamseli Kaunonen on niin ohuissa vaatteissa, ja tuuli on kylmänlainen; saisinko ehkä tarjota teille päällystakini…"
"Ei tarvitse, herraseni, niin kauan kuin ruotsin lippu liehuu! Teissä sitte ei ole runollisuutta niin rahtuakaan… tarjota nyt naiselle palttoota, jonka pitkät hihat riippuvat kuin etanan sarvet kuorestaan… kas tässä, armollisin mamseli, asetetaan lippu harteille kuin saali — olkaa hyvä!"
"Kiitos vaan", vastasi Kaarin lyhyeen, "en tarvitse palttoota enkä lippua, ei minulla kylmä ole."
"Olette sitte aivan kuin minäkin", huudahti Öbom iloissaan, "ja niin kauan kuin ei palele, on ihminen nuori. Ah, mamseli, miten minä olen iloinen, tietäessäni omaavani niin paljon käyttämätöntä voimaa! Kun näen paljaspäisiä ja kalpeita kolmekymmenvuotiaita, surkuttelen heitä ja luulen melkein näkeväni esi-isiäni. Eläköön nuoruus! Taivas, nyt nykäsi! Heittäkää, armollisin mamseli, ja antakaa minun vetää leiviskän haukeni, jota tässä ennustelin saavani! Katsokaas, näin siinä menetellään!" Öbom teki rohkean kumarruksen, liian rohkean hänen jäykille jaloilleen, ja kadottaen tasapainonsa, kohotti ilmoille erään tähän saakka vähänpuoleisesti huomatun ruumiinosansa, potkieli siinä aivan tarpeettomasti hetkisen ja — katosi syvyyteen.
Kaksiääninen pelästyksen huudahdus seurasi häntä pohjavaelluksellaan, mutta kumpikaan veneessä olijoista ei ensi hetkessä kyennyt mitään tekemään. Neuvottomina ja säikäyksissään he istuivat ja tuijottivat paikkaan, johon hän oli vajonnut…
Muutaman minuutin kuluttua tarttui käsi vahvalla otteella veneen vasempaan laitaan, ja kuolon kalpeat kasvot kohosivat aalloista. Nuo kasvot kuuluivat päähän, joka oli paljas kuin kuorittu muna, ja koko olento oli vähintään kymmenen vuotta vanhempi kuin se, joka veneen oikealle puolen upposi.
"Hyi kuitenkin, mikä veden kummitus sieltä nyt nousee! Takasin syvyyteen, taikka annan airolla päähän."
"Minähän se olen, senkin hölmöläinen! Auttakaa minut ylös, taikka…"
"Tukkukauppiasko! Se nyt on selvä valhe… missä tukka on, ja missä kasvojen väri?"
"Auttakaa, murhaaja! Ettekö käsitä, että olen, kadottanut peruukkini!"
"Peruukinko? Ei minun herrallani sellaista ollutkaan. Te olette aivan varmaan joku hänen esi-isistään, joista hän tässä puhui. Mutta jos te olette hän itse, niin vannokaa tämän nuoren naisen kuullen, että otatte minut liikekumppaniksenne, niin koetan teitä auttaa!"
"Hävitön roisto! Minä kaadan veneen kumoon."
"Olkaa hyvä; minä uin kuin kala ja otan Kaarin mamselin selkääni. No — vannottuko!
"Kirottu…"
"Ei sillä tavoin! Teidän pitää luvata ottaa minut liikekumppaniksenne huomisesta päivästä alkaen" muuten tietää kohta koko kaupunki, että olette kadottaneet värinne ja peruukkinne."
"Paatunut konna! Käärme, jota olen elättänyt…"
"Ah, näettehän itse, ett'ette kauempaa jaksa itseänne kannattaa. Kunniasananne, mutta heti. Kunnia ihmisellä silti voi olla, vaikka peruukkinsa onkin kadottanut."
"No, lupaan kunniasanallani — hirviö!"
"Kunnioitettava liikekumppani — kas tässä käteni! Olipa se oiva kylpy.
Istukaa nyt tuossa vastapäätä!"
Kun Öbom'ia ei nyt enää mikään vaara uhannut, oli Kaarinilla työ pidättäessään nauruansa, katsellessaan millaisessa tilassa hänen vanha kosijansa oli. Hän otti silkkiliinan kaulastaan ja sitoi sen tämän paljaasen päähän, jossa asussaan Öbom kieltämättä muistutti vanhaa apumuijaa, ja tätä katsellessaan ei hänen nykyinen liikekumppaninsa, jota ylimielinen ja turhanaikainen isäntänsä niin kauan oli kiusannut, malttanut olla ääneen nauramatta. Mutta samalla hän kuitenkin otti oman palttoonsa, kääri sen isäntänsä ympärille ja istuutui Kaarinin viereen soutamaan kotiin päin. Päiväkin paistoi nyt kirkkaasti pilvien lomitse, suoraan Öbom'in paljaaseen päälakeen; kauppa-apulainen, jolla tukka oli lujasti päässä, otti vanhan olkihattunsa ja asetti sen onnettoman päähän, painaen sen uhrinsa silmille ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen, suudella maiskautti kihlattuaan aivan kauppiaan nenän edessä. Maiskauksen tukkukauppias hyvin kuuli ja antoi hatun olla silmillään hyvän aikaa. Mitä saisikaan hän nähdä? Nuoren miehen, jota hän oli pahoin kohdellut, suuteleman hänen rakastettuaan!
Mutta vihdoin kohotti hän hattuaan, katsoi puoleksi tuskaisin puoleksi julmistunein katsein nuorta paria ja kuiskasi:
"Olen ijäisesti kiitollinen, jos tämä tapahtuma jää vaan meidän kesken!"
"Minä pitäisin enemmän teidän yläkerrastanne", vastasi apulainen kainostelematta. "Minä aion syksyllä mennä naimisiin ja tarvitsen sitä."
"Mutta tämä on jo liikaa", puhkui Öbom.
"Ei se minusta sitä ole. Kuusi huonetta vaan, ja keittiö. Onko teillä kotonanne toinen peruukki?"
"Ottakaa huoneet!" mutisi Öbom, "mutta laskekaa maihin pikku saaren luona ja juoskaa hakemaan hevonen ja ajopelit — pormestarin nelipyöräiset esim. Olen tullut sairaaksi, ymmärrättekö?"
"Sitä minä en ollenkaan ihmettele; kyllä sitä vähemmästäkin."
"Ja te, mamseli, ymmärtänettehän toki, että teitä vaan leikilläni olen kosiskellut, sillä mitäs minun ikäiseni enää muuten…"
"Se ilahduttaa minua suuresti", vastasi Kaarin rehellisesti. "Pelkään, että minusta olisi tullutkin teille varsin huono vaimo. Mutta uskollisen ystävän te sen sijaan minusta kyllä voitte saada. Ehkä tahdotte olla hyvä ja itse ilmoittaa isälleni, että olette muuttaneet mielipiteitänne!"
"Tänään ei minulla liene muuta tehtävää kuin olla kaikkien nöyrin palvelija", vastasi kiukkusena Öbom. "Mutta samapa se, tottapa kauppias paraiten tiennee, ett'ei maailmassa mitään maksutta saa, ei edes vaitioloakaan. Jos minä käytän peruukkia eli ei, se ei kuulu kaupunkilaisille, ja mitä taas väriin tulee, niin tietänette paraiten te, mamseli, ett'ei toinenkaan tavara juuri arempaa ole. Olemme siis yksimieliset asiasta?"
"Täydellisesti!"
Mutta kuinka täydellinen sopimus lie ollutkaan, tiesi huhu kuitenkin pian tapahtuman jälkeen kertoa, että joesta oli saatu suuri, leiviskän painoinen hauki — luultavasti sama, joka Öbom'in mukaansa vei — ja ett'ei kaupungissa ikinä oltu moista haukea nähty, sillä kun näet oli sekä — peruukki että nenäkakkulat.