TÄHTIVELJEKSET.
Himmeästi valaisivat lyhdyt pimeänä syysiltana N:n kaupungin katuja, joilla par'aikaa kymmenkunta komeita ajoneuvoja niinikään lyhtyineen kiiruhti maaherran asunnolle ajurien taidokkaasti läimäytellessä tuon tuostakin piiskojaan, tahtoen täten rauhallisille kulkijoille saada ilmaistuksi, että nyt oli jotain erinomaisempaa tulossa, jotain tavallista komeampaa ja loistavampaa. Ja niin olikin; tänään vietti maaherra ensimäisen poikansa ristiäisiä, saatuaan tähän asti monet vuodet peräkkäin vaan tyttärille nimiä jaella. Iloisiin pitoihin oli kutsuttu kaikki kaupungin kuuluisuudet — vieläpä paljon muitakin, sillä edellisiä ei pitkältä riittänyt. Vaunut toisensa jälkeen pysähtyivät muhkeiden rappujen eteen, jättäen siihen hienot kuletettavansa, jotka loistavissa puvuissaan leijailivat sisälle avoimista ovista kuin moniväriset pilvenhattarat ehtootaivaalla. Pian täyttyvätkin kirkkaasti valaistut huoneet vieraista, jotka vuoroin lausuivat onnelliselle isännälle kohteliaisuuksia, vuoroin taas ihailivat kukkakoristeista pöytää, jolla kirkas hopeamalja vesineen odotti kastetoimitusta, taikka silmäilivät he ovelle toivossa, että piispa piankin ilmaantuisi ja päästäisiin illan juhlallisesta puolesta, ja mieliala muuttuisi hiukan kevyemmäksi.
Ja piispa tuli, komea mies näöltään. Rouva, hänen armonsa, kirkkoon otettiin ensin erityisessä huoneessa, ja sitten järjestäytyivät kummit — naiset toiselle — ja herrat toiselle puolen, kuten vanhaan hyvään aikaan oli tapana. Vihdoin astui sisään piispatar, käsivarsillaan kantaen pienokaista, niin juhlallisen näköisenä, kuin olisi hänellä kannettavana ollut Ruotsin kruununprinssi, ja nyt sitte alkoi ja jatkui itse toimitus tavalliseen tapaansa. Pientä Clas Waldemaria näyteltiin sitte kaikille vieraille, varsinkin naisille, joista hän oli "erinomaisen herttainen ja niin viisaan näköinen sitte, aivan kuin ymmärtäisi jok'ikisen sanan, minkä kuulee." Mutta siinä tapauksessa olisi Clas Waldemarin pitänyt kääntää selkänsä koko joukolle, sillä niin paljon tyhmää imartelua ja mitätöntä puhetta hän sai kuulla. Mutta nyt hän vaan makasi siinä kaikessa rauhassa hienossa pitsipuvussaan ja antoi ihmisten lörpötellä, mitä tahtoivat, siksi kunnes huomasi, että vaikka naiset häntä kuinkakin ihailivat, niin ei yhdellekään juohtunut mieleen hänen ruuastaan huolehtia, ja tämän tajuttuaan päästi hän niin kiukkuisen hätähuudon, kuin pienet keuhkonsa suinkin sallivat, sillä seurauksella, että hänet heti passitettiin lastenkamarin rauhoitetulle alueelle, samalla kuin eräs neiti sangen nerokkaasti huomautti, että tuollaisella äänellä pojasta varmaan kerran tulisi ensi luokan laulaja. Myöhemmin illalla juotiin hänen maljansa kuohuvassa samppanjassa ja tehtiin tulevaisuuden suunnitelmia vasta kastetulle, lennokkaisuudella, joka hyvin todisti että maaherran viinit olivat erinomaiset ja hänen seurustelupiirinsä valittua väkeä.
* * * * *
"Hyvää iltaa!" tervehti puuseppä Mårtensson, pieni laihanläntä mies, astuessaan suutari Öllerin matalaan tupaan.
"Iltaa, iltaa, miks'et ottanut muijaa mukaasi? Sanoinhan sinulle jo aamulla, että meillä on tänään ristiäiset."
"Kyllä se sieltä vielä tulee, kun joutuu. Hyvää iltaa, Leena, mitä kuuluu näin illan suussa, ja miten se pikkuinen jaksaa?"
"Kiitos vaan kysymästä, se jaksaa vallan mainiosti. Se on vaan niin ahnas, että tahtoisi suuhunsa kaikki mitä näkee…"
"Älä siitä ole huolissasi, muoriseni", lohdutteli iloinen mies vaimoaan. "Joll'ei poika syö, niin ei hän pulskistakaan, ja jos ei hänestä pulskaa tule, niin ei hän maailmassa muijaakaan saa, ja se olisi aika vahinko, sillä sydämestäni suon pojalleni samaa hyvää kuin itsellenikin."
"Katsoppas, Mårtensson, miten hienosti muija on laittanut kaksi korvallista kuppiparia ja kaksi ilman niitä, sokerikorppuja ja kanelirinkilöitä — ei kuninkaan koirallakaan parempaa ole! Entä pieni naukkupullo sitten! Kyllä sinä, muoriseni, sen uskallat esille ottaa, sillä et kertaakaan vielä ukkoasi ole pöhnässä nähnyt. Mutta pikku viaton ryyppy hyvän ystävän seurassa vaan piristää ihmistä. Mitä te, lapset, nyt niin minuun tollotatte, ettekö ennen ole isää iloisena nähneet? Tiedättehän, että olette saaneet veljen, joka kerran ylinnä joukossanne kukkuu. Neljä tyttöä ja yksi poika — saa tässä vähän nälkäremmiä kiinnittää, ennenkuin koko lauma on ihmisiksi saatu!"
"Tahtoisitko luopua yhdestäkään heistä, isä", kysyi Leena lempeästi, asettaessaan kermakannua pöydälle ja sen viereen ainoan kynttiläjalan talikynttilöineen.
"Enpä suinkaan, sen tietää itse Jumalakin", vastasi mies vilpittömästi. "Mitä ihminen ylhäältä saapi, on aina hyvää ja — "minun poikaseni ne kuitenkin kauneimmat ovat", sanoi pöllökin lapsistaan. No, tulethan sinäkin, Fia, vihdoinkin sieltä! Oletko ihan pois suunniltasi, ihminen, kun et, tiedä, että meillä on suuret kestit, ristiäiset, joissa on kaksi kutsuvierasta paitsi äitiä, minua ja noita lapsimukuloita ja naapurin nälkäistä kissaa, joka tosin ei ole kutsuttu, mutta kuitenkin aina pysytteleiksi näkösällä…"
"No, hyvänen aika, suokaa anteeksi!" puheli pieni ketterä Fia muori; "johan minä olisin ollut täällä paljoa ennemmin, mutta satuin vähän viivähtämään tuolla maaherran edustalla, jossa tulet ikkunoista loistivat kuin satulinnasta. Ja mikä soiton helinä sieltä kuului, ja ihmiset kuljeskelivat edestakaisin aivan kuin varjokuvat, sillä, näettekös, ikkunat olivat hiukan hikiset, ett'ei voinut selvästi nähdä sisälle. Koko katu oli katselijoita täynnä, on se aivan vihoviimeistä, että ihmisten pitää olla niin uteliaita, että jos mikä pienikin risaus on, niin silloin kaikki liikkeelle. Jaa, voi minun päiviäni, mikä suuri tapahtuma se on, kun joku tuollainen tulee maailmaan! Toista se on meikäläisten, ne saavat tulla maailmaan ja lähteä sieltä kenenkään siitä melua pitämättä. Ja jos tällainen tahtoo lapsensa kastetuksi saada, niin kirkkoon se on vietävä, vaikka sitte pakkanen nenän nipistäisi, ja istua ja odotella siellä, kunnes aamu- tai päiväsaarna on ohi, ja papilla on aikaa siihenkin toimitukseen. Niin, sanottakoon mitä tahansa, niin kyllä vaan on erotus ihmisen ja ihmisen välillä tässä maailmassa!"
"Aivan niinkuin ihmisillä ja elukoillakin", puuttui puheesen rehellinen suutari. "Hyi sentään, miten Fialla nyt on suu täynnä pippuria! Enhän tunne sinua enää ollenkaan! Vaivasiko se komeus sinua? Tiedätkös, Fia, minä en luule, että maaherra tänä iltana on yhtään iloisempi kuin minäkään, enkä käsitä, minkä vuoksi minun poikani tulisi vähemmän onnelliseksi kuin hänenkään. Mitäpä sillä väliä, vaikka kruunukynttilät valaisevat rikkaan pojan kehtoa ja talikynttilä minun kakaraani — yhtä hyvin ne nukkuvat kumpikin. Kuules vaan, miten poika vekara nurkassa tuhajaa, ja katso miten sen pystynokka näkyy tilkkupeiton takaa — ei se paleltunut aamulla, vaikka käytetyinkin kirkossa! — No, äiti, jokos kahvi joutuu ja pikku tillikka myös? Nyt juodaan poikapahasen malja. Kas niin, tämä on mainiota! Niin, ystävät, eläköön poika, eläköön ja tulkoon hänestä rehellinen ihminen ja kunnon työmies! Jos hän kykenee muuksikin tulemaan, niin tulkoon minusta nähden; joll'ei, niin hyvä niinkin. Jaa, oikeastaan ei minun itseni olisikaan pitänyt esittää tätä maljaa, mutta kun tiedän, että Mårtensson'in kieli silloin on kaikista kankein, kun hänen pitäisi saada jotain erinomaisempaa sanotuksi, ja koska kukaan ei pojalle parempaa voine toivoa kuin minä, niin — suokaa anteeksi, sanoi sirkka ja niiasi takajalallaan! Ah, miten maistuikin hyvältä, häpeä itseni sanoa; en vaihtaisi tätä samppanjaan, jota toisissa ristiäisissä kyllä tänä iltana juodaan."
"On se sentään vähän kummallista", puheli talon emäntä, jaellessaan leivoksia lapsille, kaksi kullekin, "että meidän poikamme on syntynyt samana päivänä ja samana tuntina ja samalla kertaa ristittykin kuin maaherran poika! Ei puutu muuta kuin sama nimi! Silloinpa voisi pikku Clas olla ylpeä puolestaan!"
"Kenties he ovat tähtiveljeksiä", tuumi suutari naureskellen ja tyhjentäen lasinsa.
"Tähtiveljekset", toisti huvitettuna Fia muori, "mitä se merkitsee?"
"Se merkitsee, niin selitti minulle ennen muinoin isäni, että kaksi lasta syntyy saman tähtimerkin näkyessä, samalla hetkellä. Sen kautta ovat heidän kohtalonsa myös niin yhdistetyt, että mitkä surut, ilot, korotukset tai alennukset kohtaavat toista, kohtaavat myös toistakin, vaikka sitten olisivat muuten toisistaan kuinkakin erossa. Toinen saattaa olla syntynyt vaikka Turkin maalla ja toinen Ruotsissa, mutta — jos toinen tulee syödyksi, tulee toinenkin; hän ei pääse mihinkään kohtalostaan."
"No, enpäs minä ikinä ole moista kuullut!" tunnusti Fia muori suu selällään. "Ihanko sinä, Öller, sanot sen täyttä totta olevan?"
"Ihan, ja jos se ei ole totta, on se hävytön valhe", vastasi kysytty. "Mutta itse asiassa on samantekevä, valheko se on vai tosi, sillä yksi seikka kumminkin on varma: että Herramme johtaa sekä ylhäisten että alhaisten kohtaloita, ja joll'ei sitä voisi uskoa, niin ei elämällä suurtakaan arvoa olisi. Maljanne, ystävät! Ei niitä ristiäisiä useammin pidetä kuin kerran vuodessa!"
Molemmat poikaset kasvoivat, maaherra samettitakissa ja tärkätyissä kauluksissa ja suutarin poika puukengissä ja nahkahousuissa, mutta molemmat kodin päiväpaisteessa. Kuusivuotiaana saivat he alkaa maistella tiedon puun hedelmiä, kumpikin taipumuksensa mukaan. Pikku Clas Waldemar ajoi vaunuissa äitinsä rinnalla kaupungin hienoimpaan pikkulasten kouluun, kädessään uusi kultakoristeinen aapinen, ja kouluun, vaikkapa kansakouluun se Leena muorikin johdatti poikaansa, joka siskonsa vanhoissa avosuisissa kengissä, liian pienessä takissa ja paikkahousuissa äitinsä vieressä astua tallusteli. Mutta puhdas hän oli, kasvot oikeen kiilsivät saippuan jäleltä, ja tukka oli sileäksi kammattu oikeinpa kasteltukin, ett'ei väkisin pystyyn pyrkisi. Kädessä oli hänellä siskojen vanha aapinen, tosin kulunut, mutta vielä käyttökuntoinen. Eikä sekään suuresti häirinnyt, että kukko oli toisenpuolen pyrstöään saanut katoovaisuudelle uhrata, varsinkin kun Leena muorilla ei ollut suuria sillä munitettavaakaan. Suutari Öller meni itsekin yhtä matkaa, koska hänen juuri oli sinnepäin vietävä pari paikattuja kenkiä, ja tyytyväisenä katseli hän poikansa iloista punaposkista muotoa. — "Eipäs kummempaa, katsos tuonne!" sanoi mestari, nähdessään maaherran rouvan poikineen ajavan ohi, "eikös vaan aiota sekin poika tänään koulunkäyntiään! Niin, niin, äiti, pane mieleesi, mitä minä olen sanonut! Ja nyt sinä, poika, pidä puolesi, äläkä laske tähtiveljeäsi edellesi, kuuletkos sen. Ei pään senvuoksi tarvitse takaperin olla, joskaan ihminen ei hienoa sukua ole, ja on niitä paikkahousuista piispoja ennenkin tullut. Siunatkoon nyt vaan Jumala työsi, ja tuota iloa vanhoille vanhemmillesi. Ja kun saan rahaa saappaista, niin ostan kampelaa päivälliseksi, tiedäthän Leena, että se on parasta herkkuani, ja sitte on meillä niinkuin pieni juhla tänään." Ja iloisesti nyökäytti mestari omilleen ja katosi toiselle kadulle.
Clas Öller kuuli niin usein puhuttavan tähtiveljestään, että häntä alkoi tämä huvittaa, mutta asianomaisella ei ollut mitään tietoa, eikä aavistustakaan suutarilaisten tuumista. Sitäpaitsi ei kohtalo koskaan johtanut näitä nuoria yhteen muuta kuin joskus kadulla vastakkain, jolloin Clas Öller käskemättä nosti kaimalleen tervehdykseksi hattua ja sai päännyökäyksen vastaukseksi. Mutta vähän päästä ei nyökäystä enää tullutkaan ja syystäpä kyllä: suutarinpoika ei nimittäin malttanut olla tovereilleen Clas Waldemaria osoittaen sanomatta: "katsokaas, pojat, tuossa menee minun tähtiveljeni!" Puhe selitettiin — saatettiin perille ja huomattiin alentavaksi. Eiväthän maaherrat ylpeitä olleet, ei suinkaan, mutta — asiat ja ihmiset erinänsä, ja parempaa he mestari Ölleristä olivat ajatelleet, kuin että hän tuollaisia hullutuksia pojan päähän istuttaisi.
Niin kului kouluaika hiljaista kulkuaan monta vuotta ilman muuta merkkiä tähtiveljeydestä, kuin että samana päivänä, jolloin Clas Waldemar oli kutsuttu rehtorin luo vastaamaan jostakin vallattomuudesta, sai Clas Öllerkin kunnon löylytyksen siitä, että, opettajan mentyä huoneesensa, otti tämän silmälasit, asetti ne mustan puudelikoiran nenälle, sekä viivottimen eläimen oikeaan käpälään ja laskuopin vasempaan ja sijoitti sitte koiran opettajapöydälle. Tämä olikin Clas Öllerin viimeinen urotyö koulussa, sillä kun hänellä ei näyttänyt olevan mitään erikoisempaa lukupäätä, pani isä hänet räätälin oppiin, johon Clas itsekin oli tyytyväinen, koska tiedonhalu ei ollut hänen vahvempia puoliaan. Mutta kun joku hänelle sittemmin muistutti hänen kujeestaan koulussa, vastasi Clas aivan luonnollisesti: "tähtiveljen syy se oli; kun hän oli vallaton, täytyi minunkin sitä olla. Hartaasti toivon, että hän tapansa parantaisi!"
Clas Öllerin toivomus varmaan toteutui, koska hän itse neljän vuoden ajan käyttäytyi aivan moitteettomasti, ja hänen mestarinsa vakuutti pojasta kerran koituvan ensi luokan räätälin.
Tulipa sitte tähtiveljesten ripillepääsypäivä; olihan vallan luonnollista, että se tapahtui samana päivänä, koska he olivat saman vuoden lapsia, mutta tämäkin seikka tuntui kunnon suutaristamme varsin ihmeelliseltä. Maaherran poika seisoi ensimäisnä alttarin ääressä hännystakissaan, kultaiset kellonvitjat näkyvissä, ja viimeisenä Clas Öller käännetyissä housuissa ja pienennetyssä takissa, kuositon rusetti kaulassa ja kädessä hattu, joka päähän asetettuna vajosi silmille ja punasiin korvalehtiin saakka kuin niilläkin pahantekijällä. Mutta terve oli poika ja tyytyväinen myös ja huusi niin että kirkko kajahteli, ett'ei kenenkään pitänyt "himoitseman lähimmäisensä emäntää, palkollista, eikä hänen härkäänsä, eikä aasiansa taikka mitään, mikä hänen omansa on", samalla kuin Clas Waldemar kuiskaten vastasi hänelle tehtyihin kysymyksiin. Maaherrat istuivat etupenkissä, tuntien jonkunmoista uskonnollista ylpeyttä pojastaan, ja suutari Öller Leenansa kanssa penkissä väkijoukon keskellä lähellä ovea kurkistellen sieltä poikaansa toisten takaa miten paraiten taisi, ja niistäen nenäänsä siniruudulliseen nenäliinaansa niin että kuului, eikä hävennyt kyyneleitään, jotka silmiin kohosivat.
Leena muori taas nojautui miehensä leveään selkään ja nyyhkytti siinä sydämensä pohjasta nousten aina väliin varpailleen kokoon kääritty nenäliina suun ja nenän edessä, katsellakseen aarrettaan hänkin. Kun perhe oli saapunut kotiin pieneen tupaansa, puheli ukko Öller liikutettuna, asettaessaan pyhähattuaan naulaan; "ja-a, ei siltä, että minusta saarnaajaksi olisi, mutta sen minä sinulle, poika, kuitenkin sanon, että jos noudatat niitä sanoja, jotka tänään kirkossa luit, etkä ikinä itsellesi pyydä sitä, mikä sinulle ei kuulu, niin kulet tietäsi maailmassa rehellisenä miehenä ja — Jumalan pelko yhdistettynä tyytyväiseen mieleen on suuri voitto ihmiselle."
"Tahdon koettaa, isä, onhan minulla Jumalan sana ja teidän esimerkkinne, joita seurata", vastasi poika liikutettuna, ja sitte istui pieni perhe ruualle tyytyväisenä toisiinsa ja koko, maailmaan.
* * * * *
Kului taaskin neljä vuotta; eräänä päivänä oli maaherran kodissa tavallista enemmän puuhaa ja touhua, sillä pojan piti lähteä ensimäiselle ulkomaamatkalleen. Vaunut, joissa hänen oli alkumatka ajettava olivat jo rappujen edessä; palvelijat juoksivat edestakaisin; armollinen rouva istui, kasvot itkusta punasina, vieraskamarin ikkunassa ja huiskutti pitsinenäliinaansa jäähyväisiksi; maaherralle autettiin juuri matkatakkia päälle; hevoset kuopivat maata pitkästyneinä odotukseen; vielä muuan neuvo, viimeinen nyökäys hyvästiksi, sitte mukavasti vaunuihin ja — pois läksi kodin toivo, pois vieraille maille, toisiin oloihin valmistuakseen tulevan valtiomiehen toimeen.
Kun matkustajat olivat ajaneet noin peninkulman matkan, näkivät he eräässä mäen käänteessä yksinäisen matkamiehen, joka reppu selässä kulki tietä pitkin, laulellen nuorekkaalla äänellään iloista laulua. Hän astui tiepuoleen vaunujen lähetessä, työnsi hattunsa takaraivolle, pyyhkäsi hien otsaltaan, lopetti laulunsa tarkastaakseen ohiajajia. Mutta vähältä oli, ett'ei hän pudottanut koko reppuaan maahan, saappaineen, kaikkineen, ja ennätti tuskin saada hattuaan nostetuksi, nähtyään matkustajat, niin ällistyi hän; hänen tähtiveljensähän siinä matkusti ulkomaille juuri samana päivänä, kun hänkin, Clas Öller, kisällinä läksi maailmalle onneansa etsimään… Tosinhan hän tiesi, että Clas Waldemarilla oli aikomus ulkomaille matkustaa, sillä pikku kaupungissa tiedetään melkein kaikki naapurin hommat ja aikeet — varsinkin kun sattuu vielä tähtiveli olemaan —; mutta olihan Mårtensonin matami, joka maaherralla kävi pyykillä, kertonut, että Clas Waldemarin matka oli siirretty tuota tuonnemmaksi, ja kuitenkin keinui hän nyt vaunujen tyynyillä suurta tulevaisuuttaan kohti!
Clas Öller'istä tuntui varsin kummalliselta. Hän heitti reppunsa nurmelle, istuutui itse viereen ja alkoi tuumiskella. "Jaa-a", hän vihdoin itsekseen puheli, "sanokoon isä mitä tahansa, niin sittenkin hän uskoo, kuten minäkin, tähtiveljeyteen. Samana päivänä olemme syntyneet, samana kastetut, ripille päässeet, alottaneet koulumme, samalla tunnilla meitä nuhdeltiin ja rangaistiin, ja nyt lähdemme samana päivänä kumpikin avaraan maailmaan onneamme etsimään — aivan pöllöhän ihminen olisi, joll'ei siinä mitään erikoisempaa näkisi. Ja koska hän tuossa ei voi kulkea muuta kuin loistavaa tulevaisuutta kohti, niin — oh, tiedä huutia, Clas Öller, ja muista, että isäsi on vaan köyhä suutari! Niin, mutta onpa tuhansista nuorukaisista ennen häntä sukeutunut suuruuksia… hm! taisin tehdä tyhmästi, kun heitin kirjani nurkkaan, sillä neula ja rihma taitavat hitaasti ihmistä kunnian kukkuloille kuljettaa… Mutta mitäs tässä huolehdin, onhan minulla tienraivaaja tähtiveljessään… otaksun, että minunkin ylenemiseni silloin käy aivan itsestään. Hei vaan, Clas Öller, oletpa sinä koko onnen myyrä, ei muuta kuin kuljet tietäsi suoraan vaan, kunnes kunniasijat ja armonosoitukset itsestään osaksesi tulevat. Jokohan uskaltaisi maistella lampaankonkkaa, jonka äiti reppuun evääksi pani? Kyllä vaan! Jos ruokaa riittää tähtiveljelleni, niin riittää sitä minullekin. Ja sitte ei muuta kuin rivakasti eteenpäin, omin jaloin — toistaiseksi; kyllä sitä minäkin kerran vielä vaunuissa ajelen!"
Eipä todellakaan ollut onnellinen se hetki, jona ukko Öller vilkkaalle, pojalleen selitti tähtiveljeyden merkityksen. Se vaikutti kuin tuli taulaan; se levisi ja levisi yhä, laajemmalle tulen arassa aineessa, niin, tunkeutuipa paljoa syvemmälle kuin kunnon ukko koskaan olisi voinut aavistaakaan. Nuori Clas oli rivakka ja avosydäminen nuorukainen, mutta ei suinkaan ymmärrykseltään ylenmäärin kehittynyt, ja hänen työhaluaan ehkäisi, tuntuvasti ajatukset loistavasta tulevaisuudesta, joka hänelle noin, vaan ilman muuta kerran koittaisi. Mutta kuitenkin huomasi hän, että ainakin nyt vielä oli hänen tehtävä toimella työtä ansaitakseen leipänsä, ja se olikin hänen aikomuksensa. Olihan hänelle iloinen toivonsa yhä jälellä. Ja niin vaelsi hän vuosikausia milloin missäkin maailmalla, viivähtäen paikassa toisinaan vuoden, toisinaan, vaan muutaman kuukauden, väliin taas kaksikin vuotta "das grosse Vaterland'issa" (suuressa isänmaassa) ja oli elämäänsä ylipäänsä sangen tyytyväinen. Yksi ainoa asia häntä vaivasi. Kun ei koko tuona pitkänä aikana saanut mitään tietoja tähtiveljensä kohtalosta; ruotsalaisia lehtiä ei sinne montakaan tullut, ja niissä lehdissä, joita hän oli sattunut käsiinsä saamaan, ei tähtiveljestä puhuttu sanaakaan. Kun joskus kotoa kirjeen sai, mainittiin siinä vaan että Clas Waldemar oli Tukholmassa, ja että hänestä tulisi jokin "erinomainen suuruus". Niinpä tulee vielä minustakin, jahka hän vaan kiiruhtaa, tuumaili silloin aina itsekseen Clas Öller, huokasi ja jatkoi ompelustaan.
Mutta alkoi siitä uusi aika Clas Öllerille, ja sen mukana haihtuivat entiset typerät tuumat: hän rakastui. Ja siihen hänellä kyllä oikeus olikin, sillä olihan hän jo 24 vuotta täyttänyt mies, moitteeton työssään ja jotenkin hyväpalkkainen. Liisu, hänen mestarinsa tytär, oli koko soma ja toimelias neitonen, ja kun Clas häntä silmiin katsoi, niin unohtuivat kaikki tähtiveljet ja kunniaan korotukset ja hän ajatteli vaan rakkautensa onnea. Mestarilla ei ollut mitään heidän liittoaan vastaan — kun Clas vaan sitoutuu olemaan viisi vuotta vielä hänen työtoverinaan, ja Clas, joka oli korviaan myöten rakastunut, suostui kaikkeen, ja niin vietettiin häät yleisen ilon vallitessa 8 p. lokak. 18** — niin, vuosiluku ei paljoa merkitse. Muutama päivä häitten jälkeen tuli Clas'in nuori rouva, joka tämän innokkaalla johdolla oli oppinut melskaamaan jonkunlaista saksanvoittoista ruotsia, hänen luokseen ja puheli: "Tässä on sinulle pieni lahja; sinustahan ruotsalaiset lehdet ovat niin mieluisat — kas tässä ystäväni!" ja ilosta loistavin silmin piteli hän korkealla ilmassa erästä pääkaupunkimme lehteä. Liisu sai suukkosen, Clas lehtensä, ja istuutui, pikku vaimonsa polvellaan, lukemaan sitä.
"Voiko olla mahdollista!" huudahti Clas, hypähtäen tuoliltaan niin äkkiä, että Liisu nuorikko oli vähältä laattialle pudota.
"Mikä voi olla mahdollista?" uteli nuori rouva.
"Kuuntelehan nyt", puheli innoissaan Clas: "Vihityt: Englannin lähetyskunnan sihteeri, vapaaherra Clas Waldemar v. S. ja neiti Georgina Nathalia D., Lontoossa 8 p. lokak. 18**… Kuuletkos Liisu, minun tähtiveljeni, tiedäthän, olenhan puhunut sinulle hänestä, on vihitty samana päivänä kuin minäkin — epäiletkö nyt vielä?"
Asia oli kuitenkin se, että nuori rouva paljoa laimeammalla osanotolla, kuin Clas olisi toivonut, vastaanotti tiedon tähtiveljen kohtaloista. Hän ja miehensä rakastivat toisiaan, olivat kumpikin terveet, nuoret ja onnelliset — mitäpä he muuta elämältä toivoisivat, ajatteli Liisu!
Mutta tästä hetkestä saakka oli, kuin näkymätön voima olisi ollut puolisojen onnen tiellä. Clas muuttui hajamieliseksi ja vaipui usein kesken töitään tulevaisuuden haaveiluihin. Kaikki nuoren rouvan yritykset ilahduttaa miestään onnistuivat vain puolinaisesti. Alussa Clas laiminlöi ainoastaan silloin tällöin tehtäviään, mutta aikaa myöten uudistui se yhä useammin. Vaimo kävi levottomaksi ja murheelliseksi, appivaari kiukkuiseksi, varallisuus ja rauha kodissa pakeni pakenemistaan. Näkyi, että Clas halusi kotimaahansa ja tähtiveljensä läheisyyteen. Neljän vuoden kuluttua tämä hänen toiveensa toteutuikin, kun appivaari kuoli, ja puolisot, joitten toimeentulo Clas'in kasvavan säännöttömyyden kautta oli melkoisesti huonontunut, muuttivat Ruotsiin ja asettuivat asumaan Tukholmaan. Kummallinen kohtalo! Samana päivänä, jona Clas Waldemar kutsuttiin kuninkaalliseen neuvostoon, asettui Clas Öller Tukholmassa toisena sällinä räätälinpöydälle neulaansa käyttelemään.
"Onko tämäkin nyt sinusta sopiva yhtäläisyys, kun toinen korotetaan kuninkaan neuvospöydän ja toinen räätälipöydän ääreen", kysyi Clas'in vaimo, kun tämä taaskin puheli omasta ja tähtiveljensä yhtäläisestä kohtalosta. "Kärsi vaan vielä vähän aikaa, muijaseni, koituu tästä vielä paremmatkin päivät, sillä nyt olen vieläkin lujemmasti vakuutettu kuin ennen, että meidän, tähtiveljeni ja minun tieni, ovat toisistaan eroittamattomat!"
"Ja minä puolestani olen vakuutettu, että sinä yhä vieläkin olet päästäsi vähän pyörällä", harmitteli rouva parka. "Toivoisin että mokomakin tähtiveljesi jo makaisi maan mustassa mullassa!"
"Murhaaja!" huusi Clas vihoissaan; "etkö käsitä, että hänen kuolemansa on minunkin?"
"Tyhmyyksiä!" vastasi lyhyeen Liisu, joka jo oli kyllästynyt koko juttuun, meni kyökkiin ja läimäytti oven perästään, niin että kuului.
Seuraavan viiden vuoden kuluessa Öllerin omaisuus yhä vaan väheni. Lapsiakin oli jo neljä kappaletta — juuri yhtä monta, kuin tähtiveljelläkin — mutta miehen työkyky sen sijaan arveluttavassa määrässä vähentyi päivä päivältä, niin että hänet oli erotettu paikasta toisensa jälkeen senvuoksi, että hän täällä, kuten Saksassakin, viipyi työstään poissa päiväkausia, tuumien ja aprikoiden vaan, miten saisi onnettoman tähtiveljeysaatteensa toteutumaan. Rohkeasti taisteli herttainen ja toimelias Liisu rouva suruja, köyhyyttä ja huolia vastaan, mutta toisinaan oli toivo hänetkin pettää.
Niinpä eräänäkin iltana istuivat puolisot vaiteliaina kodissaan, Öller vaipuneena tulevaisen suuruuden unelmiin ja Liisu rouva ajatellen sekä mennyttä että nykyistä huolien ja murheitten synkistämää aikaa. Ahkerasti neula hänen näppösissään valmista teki, samalla kuin moni tukahdutettu huokaus rinnasta ilmoille pyrki.
"Tuolla tulee Lind", sanoi rouva, vähäinen toivon väre kasvoissa, tervehtien tulijaa ystävällisesti akkunasta.
Lind astui sisään. Hänellä oli tavallisesti aina joku hyvä uutinen kerrottavana, ja sentähden pikku rouvan muoto nytkin ilostui.
"Hyvää päivää, ystävät hyvät!" tervehti tulija. "Ja sinä, Öller, istut siinä yhtä synkkänä kuin ennenkin. Kuules, kyllä nyt jo on aika sinunkin hankkia kunnollista työnansiota ja heittää hiiteen kaikki nuo ijankaikkiset tuumasi tuosta tähtiveljestä. Toin tässä juuri mukaani sanomalehden, osoittaakseni sinulle erästä leikkaajan paikkaa. Sinulle sopisi se paikka erinomaisesti, joka olet paljoa taitavampi ammatissasi kuin minä tai moni muu, kun vaan tahdot… Kas tässä, lue itse!"
Välinpitämättömänä otti Öller sanomalehden, ja sen sijaan, että olisi lukenut osoitetun ilmoituksen, silmäili hän ensi sivua, ja tätä tehdessään päästi yht'äkkiä niin kamalan parkaisun, että lapset vähällä olivat herätä.
"Mikä sinulle tuli, mies!" huudahti Lind ja hypähti tuoliltaan tukemaan
Ölleriä, joka oli maahan kaatumaisillaan.
"Hän on kuollut — nyt kuolen minäkin!" valitti Öller väsyneesti ja osoitti samalla lehteä, jossa suurilla kirjaimilla ilmoitettiin, että valtioneuvos, parooni Clas Waldemar v. S., äkkiä tänä aamuna ilman edelläkäypää tautia oli kuollut halvaukseen.
"No, sepä nyt oli kerrassaan mainio asia, että sinun kuuluisa tähtiveljesi on koottu isäinsä tykö, ja sinustakin niin ollen voi vielä tulla ihminen jälleen; kylläpä jo aika olisikin!" puheli Lind, jolla myöskin oli tiedossa Öller'in päähänpisto. "Nyt vasta sinä kykenet tekemään kunnolleen työtä ja olemaan iloksi ja siunaukseksi omaisillesi, sanon minä, ja samaa sanoo vaimosikin."
Mutta Öller vaan kalpenemistaan kalpeni. "Olen mennyttä miestä, tunnen sen selvästi", kuiskasi hän. "Olen elänyt hänen elämäänsä — hänen kuolemansa on oleva minunkin!"
"Hänenkö elämänsä olisi ollut sinun elämääsi?" nauroi Lind, "sepä olisi ihmeellistä! Hän on elänyt komeudessa ja ylöllisyydessä, sinä köyhyydessä ja työssä jokapäiväisen leipäsi edestä; hän on istuskellut pehmeillä patjoilla, sinä räätälipöydällä; hän on loistanut hovipiireissä ja sinä — et tietääkseni missään — sepä vasta kummallinen yhtäläisyys! Kas niin, piristä vaan itseäsi, hupakko, ja ota vaimosi syliisi — arvelen, ett'et sitä viime aikoina kovinkaan usein ole tehnyt — ja pyydä häntä unohtamaan, että olet ollut aika pöllö. Mutta samapa tuo; älkäämme puhuko menneen talvisista lumista, ja sellainenhan se on maailman kulku, puolisot saavat tyytyä toisiinsa sekä myötä- että vastoinkäymisessä."
"Rakas mieheni", sanoi toivehikkaasti Liisu rouva, "heitä jo tuo onneton tuumasi. Vieläkin voi elämä muuttua valoisaksi meillekin."
"Paljonko kello on?" kysyi Öller vastaukseksi kaikkiin hyväntahtoisiin neuvoihin.
"Yhdeksän", vastasi Lind. "Lähtekää nyt kumpikin kanssani "Tinanappiin" viettämään sinun onnellista parantumistasi!"
"Älä pilkkaa, mies hoi! Ennen kahtatoista yöllä olen minä kuollut. Samana päivänä olemme syntyneet; samana kuolemmekin; tunnen aivan, kuinka sydämeni jo hitaammin tykkii."
"Kaikennäköisiä mielipuolen ajatuksia!" harmitteli Lind. "Valtimosi lyö tasaisesti kuin kello tuossa seinällä!"
"Liisani, hellä vaimoni", puheli Öller puoli itkussa, "voitko antaa anteeksi kaikki, mitä tähteni olet saanut kärsiä, ja että sinut niin onnettomaksi olen saattanut."
"Älä siitä nyt puhu! Kaikki kääntyy vielä hyväksi jälleen!"
"Ei koskaan, voi, ei koskaan enää! Enkö ole jo kasvoistani vallan keltainen — enkö ala näyttää jo aivan ruumiilta?"
"Et ollenkaan!" lohdutti rouva.
"Eikö silmäni ole sisäänpainuneet?"
"Niinhän nuo noljottavat päässäsi kuin biljardipallot", vakuutti Lind; "kas niin, tule mukaan nyt vaan!"
"Te ette tahdo vaan sanoa minulle, mutta tunnenhan itse, millainen tilani on", vakuutti Öller. "Tuntuu aivan kuin olisin pelkkää vahaa ja sulaisin pala palalta… On vallan kauheata, että kohtalon pitää noin eroittamattomasti liittää ihmisen toiseen olentoon… kas noin, nyt alkavat jalat kylmetä!"
"Tahdotkos että annan sinulle aika löylytyksen", tokasi Lind, "siitä saa tavallisesti lämpönänsä."
"Älä laske leikkiä, veli kulta, tällaisena vakavana hetkenä! Kohta kello lyöpi jo kymmenen…"
"Ja sitte yksitoista ja senjälkeen kaksitoista. Ja jos sinä elät, kun kello on lopettanut lyömästä kahtatoista, niin tiedätkös, mitä minä silloin sanon?"
"Sinä kevytmielinen mies!"
"Ei, vaan huomenta kalastaja sanon minä, enkä pidä itseäni rahtustakaan huonompana sen vuoksi. Kumpikohan meistä mahtaa jumalattomampi olla, sinäkö, joka uskot akkojen juttuja ja niitten vuoksi olet tuhlannut puolen ikääsi, vai minäkö, joka uskon, että Herramme on armollinen ja antaa sinun elää katuaksesi ja korvataksesi, mitä olet rikkonut. Kas niin, vanha veikko; rohkeutta vaan; näytäthän kun et ikinä tautia olisi tuntenut!"
Mutta Öller ei hänen puhettaan kuunnellut. Yhä tuskaisemmaksi hän vaan kävi, mitä enemmän kello läheni kahtatoista, ja kun Lind ei saanut häntä lähtemään kaupungille, jäi hän itse heille rouva paran seuraksi. Kello tuli 11, ja Öller sai kuumeen; tuli puoli 12, ja vilun väreet puistattivat hänen ruumistaan; mutta kun kello alkoi kahtatoista lyödä sai hän vähäisen pyörtymys kohtauksen, josta virkosi vasta 10 minuuttia yli puoliyön…
"Hm", sanoi Öller ja näytti nololta.
"Huomenta, kalastaja!" tervehti Lind ojentaen hänelle kätensä, "no mitäs nyt sanot?"
"No, Jumalalle kiitos!" huudahti sydämensä pohjasta Liisu rouva ja hypähti miehensä kaulaan; "aina minä toivoin, että kerran siitä painajaisesta pääsisit, nyt se on paennut, ja sinä kuulut taasen kokonaan meille!"
* * * * *
Parin vuoden kuluttua tuskin enää tunsi Clas Ölleriä, taikka oikeammin: ne, jotka tunsivat hänen nuoruutensa päivinä, sanoivat, että hän nyt oli juuri sellainen kuin silloin: iloinen, terve ja ahkera. Nyt oli hänellä oma liike ja monta apulaista, ja työtä niin paljon kuin ennätti käsistään saada ja nautti kaikkien kunnioitusta. Varallisuus eneni päivä päivältä. Sanalla sanoen, hän ei toivonut mitään parempaa — mahdollisesti poikaa neljän tyttärensä lisäksi. Vihdoin koitui sekin onni. Eräänä kauniina päivänä juuri kuin kanuunan laukauksella, kuten tapana sellaisissa tilaisuuksissa on, ilmoitettiin, että valtakunta oli saanut kruununperillisen, sulki Clas Öller ensimäisen poikansa syliinsä.
"Tähtiveli n:o 2", nauroi Lind, joka ristiäisissä tyytyväisenä katseli kummipoikaansa.
"Vaiti, vaiti, hänen ei pidä ikinä saada kuulla sitä tyhmää juttua, joka vähällä oli tuhota koko minun elämäni. Tahdon opettaa pojalleni sitä, mitä isänikin minulle, vaikka kesti vaan kauan, ennen kuin sen opin: että Jumalan pelko ja tyytyväisyys yhdistettynä rehelliseen mieleen, tuottavat ainoan todellisen elämän onnen."
KUN PETTERSSON'IN HERRASVÄKI ON HOPEAHÄIHIN LÄHDÖSSÄ.
Yksinäytöksinen perhekohtaus.
HERRA PETTERSSON (kulkee kiireisin askelin edestakaisin huoneessaan, paperi kädessä, itsekseen epäselvästi mutisten, yöviitan nauhat perässä riippuen ja haraa aina vähän päästä sormillaan tukkaansa).
ROUVA PETTERSSON (tukka otsalla kovilla palmikoilla, katsoo ovelta).
Etköhän sinä jo alkaisi pukeutua!
HERRA: Liian aikaista, rakkaani, aivan liian aikaista; eihän ihmisen toki tarvinne kiusautua enemmän kuin pakko vaatii!
ROUVA: Mutta ajatteles, jos tulemme liian myöhään! Kello on jo kuusi, ja seitsemäksi olemme kutsutut.
HERRA: Sitä ei ainakaan sinusta voisi päättää; sarvet törröttävät otsallasi aivan koskemattomina…
ROUVA: Päivällinen, ystäväni, ja tyttöjen puvut — ne ovat vieneet minun aikani!
HERRA: No entäs puhe sitten — sinä kaiketi luulet, että se kirjoittaa itse itsensä? Hyi hävytöntä sitä hikoilemista, ennenkuin sen kokoon sain; mutta nytpä luulenkin että…
ROUVA: Aivan varmaan, ystäväni, on se erinomainen; mutta pukeudu nyt vaan kaikenmokomin!
HERRA: Erityisesti, mitä lauseiden sulavuuteen tulee…
ROUVA: Minä levensin housujasi takaa, mutta elä kuitenkaan liiaksi niissä kumartele; sinä alat käydä lihavaksi.
HERRA: Hyvä on. — Odota nyt hiukan ja kuuntele!
ROUVA: Mutta aivan varmaan tulemme liian myöh…
HERRA: Sh! — "Hyvä herrasväki!"
ROUVA (avaa oven keittiöön): Pidä tuli hellassa, Stiina, ett'ei partavesi jäähdy!
HERRA: — "Päivänä tämmöisenä, jona menneisyyden kuvat…"
STIINA (pistää päänsä ovesta): Sisässä on vieras, joka tahtoisi puhutella herraa!
HERRA: Laita hänet hii… — pyydä häntä odottamaan! — — "jona menneisyyden kuvat, kuin siivekkäät haltijat laskeutuvat sieluumme ja sulautuvat nykyisyyden näköpiiriin (nykyisyyden näköpiiriin — sellaista lausetapaa ei keksi kuka tahansa!); kun neljännesvuosisadan häiritsemätön onni…"
ROUVA: Mutta, Jumala varjelkoon, Pettersson, tietäähän koko kaupunki, että ne ovat eläneet keskenään kuin kissa ja koira!
HERRA: Ei puheeseen sovi semmoista panna. Ja koska nyt puhe on pidettävä, ja koska se on minun…
ROUVA: No, olkoon sitte, kiiruhda nyt vaan! Voithan pukeutua lukiessa.
HERRA: Olisinhan minä pukeutunut jo aikoja sitte, jos kaikki tavarani vaan olisivat olleet täällä, mutta niinkuin tavallisesti ei mikään ole järjestyksessä — — — "kun neljännesvuosisadan häiritsemätön onni on asustanut niiden sydämissä, jotka kerran rakkauden Jumalan alttarin edessä (oletko sinä tuonut housuni sisään? — Hyvä!) rakkauden Jumalan alttarin edessä ovat toisilleen uskollisuuden valan vannoneet…"
ROUVA: Mutta minä vakuutan, ukko hyvä, että tämä ei käy päinsä!
HERRA: Mitä? Eikö käy päinsä? Eivätkö he ole laillisesti vihityt?
Voitko väittää toisin olevan? Tiedätkö sinä, ihminen, mitä puhut!
ROUVA: Enhän minä nyt sitä tarkoita, vaan että me emme saa viivytellä enää. Tällaisissa juhlissa pitää olla täsmällinen. Ja ajatteles! Voisihan sattua, että jollekin vieraista pälkähtäisi päähän puhua ennen illallisia, ja siinä sitte seisoisit puheinesi — sinun täytyy sitä seikkaa sopivalla tavalla kuulostella, Pettersson!
HERRA: Tuskinpa sellaista tyhmää tunkeilevaisuutta juuri voinee ajatella. Minähän tiedän, että odotetaan minun tänä iltana puhuvan; mutta se ei huvita sinua, siinä koko juttu.
ROUVA: No, voi mun päiviäni, ukkoseni, mitä sinä puhelet! Minuako se ei huvittaisi! Tiedän varmasti, että kun se hetki joutuu, niin pamppailee sydämeni niin, että kuuluu läpi vaatteiden… Tässä ovat saappaasi, ukko hyvä! Asetin ne tuohon näkösälle!
HERRA: Sepä hullunkurista — äsken en niitä nähnyt, vaikka kuinka olisin etsinyt. Kyllä ne perästäpäin ovat siihen tulleet, siitä olen varma.
ROUVA: Nyt minä menen pukeutumaan; kyllä on jo aikakin; jos jotain tarvitset, niin huuda vain!
HERRA: Niinkuin en minä olisi tottunut yksikseni toimeentulemaan. Laittakaa te siellä vaan itsenne kuntoon, ett'ei tarvitse vielä viime tingassa odotella niinkuin tavallisesti! Kyllä minä teidät tunnen liiankin hyvin. Ennenkuin sarvet otsalta ovat paikoillaan ja tukka kiharoitettuna, ja… katsos vaan, eikös mennytkin sanaakaan sanomatta; sepä merkillistä, mutta hänellä mahtoi olla aika kiire, sen sanon… (Ajaa partansa; vetää saappaat jalkaansa, penkoo vaatekasat tuolilla ja sohvan kulmassa, myrisee ja sadattelee ja karjasee vihdoin, minkä vaan jaksaa): Lotta!
ROUVA (katsoo ovelta): No mikä hätänä?
HERRA: Sinähän sanoit, että housut ovat täällä, mutta en minä vaan niitä näe!
ROUVA: Tuossahan ne riippuvat!
HERRA: Kissan silmät sillä täytyy olla, joka ne tuosta naulasta näkee. No entäs tärkkipaita ja valkoiset liivit sitten? Tässä on saanut etsiä yhtä ja toista…
ROUVA: Niin, sen kyllä näkee. (Lyö kätensä yhteen). Totta tosiaankin, eikös vaan tuo ilkeä Medor ole asettunut nukkumaan ihan vaatteiden päälle!
HERRA: No, kukapa muu sen sisään lienee laskenut kuin sinä itse! Älä lyö sitä — ole hyvä! Ei suinkaan voi vaatia, että järjetön koiran penikka…
ROUVA (ottaa laatikosta toisen paidan): Kas tässä on toinen paita, ja kiiruhda nyt; kello on jo neljännestä vaille seitsemän! (menee)
HERRA (huutaa perästä): Kiiruhda itse nyt vain! Minä olen valmis kymmenessä minuutissa.
HERRA (vähän päästä): Lotta!
(Ääni sivuhuoneesta: Mutta hyvä pappa, antakaa nyt mammalle edes kymmenen minuuttia pukeutumisen aikaa).
ROUVA (ovessa): Mikä nyt taas on, ukko hyvä!
HERRA: Mikäkö on? En suinkaan minä voi pyytää piikaakaan kaulanauhaani solmiamaan! Tässä on, mutta älä kurista minua vaan! En voi sietää niitä uusimuotisia valmiiksi solmittuja kaulanauhoja; ne ovat niin mauttomia. Missä hiidessä hännystakkini on?
ROUVA: Tuossa, ukko kulta. Tiedäthän, että ripustan vaatteesi aina samaan paikkaan.
HERRA: Ja kuitenkin pitää minun niitä etsiä senkin seitsemästä paikasta!
ROUVA: Sinä olet hajamielinen, ystäväni!
HERRA: Tuo tänne kunniamerkkini — sen päälle ei Medor kumminkaan liene uskaltanut asettua.
ROUVA: Tässä se on! Sanoinhan sinulle, että asetin sen piirongille.
HERRA: No vihdoinkin tässä selviää! Mutta sinä — minkä näköinen sinä olet! Tämähän on kerrassaan anteeksi antamatonta, ett'ei ihminen vielä ole ennättänyt päälleen saada! Niin kävi, kuin sanoin: minä olen aivan kunnossa, ennenkuin teillä on kenkiäkään jalassa. Jaa-a, kellä vaan on naisväen kanssa tekemistä, hän tietää elävänsä!
ROUVA: Mutta, hyvä, rakas ukkoseni, minunhan on pitänyt yhtämittaa juosta sinua palvelemassa?
HERRA: No senhän mä tiedän! Kunniamerkki ja kaulanauhani, tämähän nyt on koko maailma!
ROUVA: Ja housut ja saappaat ja paita ja valkoiset liivit ja…
HERRA: Elä suututa minua, Lotta! (katsoo kelloaan). En hituistakaan kauempaa kuin kymmenen minuuttia odota, muista se! Vieläkö se ihminen siellä salissa istuu? Vai niin. Menen hetkeksi puhelemaan hänen kanssaan, ja sitte minä lähden, olkaa valmiina taikka ei.
(Rouva menee).
HERRA: Lotta! — Lotta!
ROUVA (tulee takasin): Mutta kuules, ukko, nyt sinä olet kovin kiusallinen!
HERRA: Unohdit täyttää nuuskarasiani — no, ei kai se nyt niin vaarallista ole; enhän minäkään itse voi kaikkea muistaa!
ROUVA (menee tyttäriensä luokse; herra vieraan luo saliin — 10 minuutin hiljaisuus. Kuuluu sitte herrojen hyvästelyt, ja salin ovi sulkeutuu kuuluvasti menijän jälkeen. Herra Pettersson menee huoneesensa, etsii piirongilta, ikkunalaudalta, kirjoituspöydällä, tuolien alta, noituu kuin "turkkilainen" ja huutaa vihdoin niin että koko talo kajahtelee): Lotta! Stiina! Lotta!
ROUVA JA STIINA (syöksyvät huoneesen): Mikä ihme nyt on tekeillä?
HERRA (raivoissaan): Puhe — kuka hitto on ottanut puheen, joka minulla äsken oli kädessäni!
ROUVA: En minä vaan, ukko hyvä, sitä tiedä. Ehkä olet pannut sen lukon taakse taikka pistänyt johonkin taskuusi?
HERRA (polkien jalkaa): Ei, sanon minä, tuhat kertaa ei! Minulla oli se kädessäni äsken, ennenkuin läksin huoneesta; se oli taitettu nelinkertaiseksi; paksua valkoista paperia. Pahuus vieköön, kun ei mikään saa olla rauhassa senkin siunatulta naisväeltä!
ROUVA: Mutta, ukko hyvä, eihän täällä ole ketään käynyt koko ajassa, kun sinä olit poissa.
HERRA: Puolustautukaa vaan, se on juuri teidän tapaistanne! Te olette käyneet täällä, sanon minä, sillä paperi oli täällä, kun läksin, ja nyt se on poissa.
ROUVA (kuuntelee ja kumartuu kiireesti katsomaan sohvan alle): Voi taivas!
HERRA: Mitä siinä siunailet! Jos se on sohvan alla, niin anna tänne!
ROUVA (tuskaisena): Medor!
HERRA (kumartuu katsomaan, näkee puheensa palasina ja näkee Medorin vetäytyvän häntä koipien välissä yhä kauemmas sohvan alle): Vie sun pahuus… Keppi — päästä minut, sanon — tuo keppi siinä paikassa; kuoliaaksi pieksän tuon kirotun otuksen!
ROUVA: Ei millään muotoa, ukkoseni, ethän voine vaatia, että järjetön koiran pentu…
HERRA: Ulos, ulos, taikka minä en vastaa, mitä tapahtuu — minun kaunis, minun oivallinen puheeni! Mutta kyllä minä… (Rouva ja Stiina kiiruhtavat pelästyneinä ovelle. Medor käyttää tilaisuutta hyväkseen ja kiiruhtaa pitkällä hyppäyksellä yli emäntänsä hienon laahustanen ovelle ja ennättää parahiksi kynnyksen toiselle puolelle, kun herran keppi kolahtaa suljettuun oveen. Medor päästää ilon kiljahduksen; rouva lyö epätoivoisena kätensä yhteen, Stiina nauraa sydämessään kaikessa hiljaisuudessa, ja esirippu laskeutuu).
UUSI ARKKI
Vaimoni ja minä olemme rauhallista väkeä. Elämme vaan toisillemme ja annamme muun maailman hoitaa itseään, miten parhaiten taitaa. Meistä on hyvä siten — ja maailmasta luultavasti myöskin, huolimatta siitä, mitä jotkut haaveilijat puhuvat ja kirjoittavat yleisestä suosiosta, ihmisrakkaudesta, anteliaisuudesta ja monista muista n.s. hyveistä, joista ei ole muuta hyötyä, kuin että kehittävät puolestaan päinvastaisia paheita; niin olemme ainakin vaimoni ja minä tuumineet.
Mutta kukaan ihminen, eläköön miten yksinäistä elämää tahansa, ei voi paeta harmiansa ja vastoinkäymisiänsä, ja niinpä on meilläkin olleet omamme.
Ennenkuin alan niistä kertoa, tulisi minun varmaan esitellä itseni, kuten sivistyneillä ihmisillä on tapana, ja kysyä, haluaako kukaan minua kuulla?
Siis: nimeni on Andersson, Lars Johan Andersson, ja minun pikku vaimoani kutsuu sekä minä että hänen ystävänsä tavallisesti Laraksi, vaikka hänen oikea nimensä onkin Laura, mutta meistä se on tuntunut niin liian vaativaiselta ja romanttiselta senjälkeen, kun tulimme tietämään, että joku herra oli kirjoittanut "Sonettia Lauralle." Minä en suinkaan kehottaisi ketään kirjoittamaan sonetteja muijalleni. Me olemme yksinkertaista väkeä, meissä ei ole romantillisuutta eikä runollisuutta, kuljemme suoraa tietämme vain.
Jos minä joskus kynään tartun — kuten nyt, tapahtuu se sen vuoksi, että olen äkeissäni, ja että puhtaassa rahassa olen saanut sivu sivulta harmini maksaa; siis kaksinkertainen syy.
Ja suuttua saattaa sävyisä ihminen vähemmästäkin kuin siitä, mitä Lara ja minä olemme saaneet kokea. Ikävyydet ovat nyt, kuten sanoin, tosin jo olleet ja menneet, mutta suuttumus on yhä jälellä, ja silloin minä aina olen sangen avomielinen.
Uskallanko siis toivoa teiltä hetkisen huomaavaisuutta?
Kuten sanoin: vaimoni ja minä olemme rauhallista väkeä, jotka emme pienistä asioista harmistu; mutta toisinaan voipi sellaistakin tapahtua.
Oli suuri puute asunnoista. Me olimme onnistuneet saamaan pari pientä huonetta Kissamäellä neljännessä kerroksessa, ja melkein mahdoton on käsittää sitä nerokasta kekseliäisyyttä, jota vaimoni osoitti saadakseen kaikki kunnollisesti sovitetuksi noitten ahtaitten rajojen sisälle.
Joll'ei vaimollani olisi ollut vähäistä vammaa polvessaan, olisimme antaneet palttua kaikelle, mitä palvelijoiksi kutsutaan, mutta näin ollen, täytyi meidän hankkia sellainenkin.
"Mihin asetamme hänet nukkumaan?" kysyin huolissani.
"Vaatekonttoriin tietysti", vastasi Lara.
"Vaatekonttoriinko, joka on vaan kahden kyynärän pituinen — mahdotonta!"
"No, minä menen palvelijainvälitysliikkeesen ja valitsen sieltä tarpeeksi pienen ihmisen palvelukseemme; mutta jos hän nyt olisikin muutaman tuumaa yli mitan, — niin mitäpä tuosta? Minä sahaan siihen vaatekonttoorin seinään, joka on vieraskamariimme päin, pienen loukon, ja annan tytön koreasti maata pää kamarissa sohvapöydällä, jonka voi nostaa yöksi siihen seinäviereen…"
"Lara, sinä kyllä tiedät, ett'en ole herkkä säikkymään; mutta, jos jonakin iltana kotiin tullessani en sattuisi muistamaan koko sinun laitostasi ja silloin yht'äkkiä huomaisin pörröisen pään sohvapöydällä…
"No, asettakoon jalkansa siihen sitte; panen vaan paksun pyyheliinan alle… Usko pois, ystäväni, että tähän tällaiseen asettelemiseen tarvitaan taitoa. Kävin tänään paikanvälitystoimistossa ja olisin saanut oikein rivakan maalaistytön, mutta hän oli täsmälleen yhdeksän tuumaa liian pitkä ja — minun täytyy antaa hänen mennä menojaan. Ei voi asettaa puolta piikaakaan sohvapöydälle nukkumaan."
"Mutta miten peitetään päiviksi reikä seinässä?"
"Pyh — se nyt on pieni asia! Ripustetaan sanomalehtipidin siihen taikka asetetaan John Erikssonin iso kipsikuva eteen…"
"Mutta jos piika makaa vaatekonttoorissa, niin missä sitte pidämme vaatteitamme?"
"Vieraskamarin sohvassa, ainakin minun silkkileninkini ja sinun univormusi."
"Mokomakin konttoorin tapainen, jossa ei ole niin ainoata hyllyäkään!… mihin aijot sijoittaa minun kolmikulmaisen hattuni?"
"Suuren sänkymme alle, ukkoseni; siellä se puulaatikossaan on erinomaisessa säilössä eikä näy mihinkään. Valkonen peitto ulottuu maahan asti."
"Entä pieni kirjahylly? Minä en ainakaan näe sille mitään paikkaa."
"En minäkään; mutta minä tarvitsen juuri sellaista kellariin maitohyllyksi; eihän täällä ole minkäänlaista ruokahuonetta."
"Mutta kirjat…"
"Ne ladomme päällekkäin kahteen vierashuoneen nurkkaan, poimuttelemme vihreää vaatetta ympärille ja asetamme sitte toiselle kultakalasäiliön ja toiselle Minervan…"
Kun parahiksi olimme saaneet nämä hommamme toteutumaan, piika siihen laskettuna, kuoli isäntämme. Puolisen vuotta saimme näistä nauttia, kunnes uusi isäntä, joka ei millään ehdoilla tahtonut noista loistosokkeloistaan luopua, käski meitä muuttamaan. Tämä oli ensimmäinen harmi.
Minä raivosin.
"Pyh — pikku asia!" puheli taaskin Lara, joka pian tointui hämmästyksestään, "jos emme mistään huoneita saa, niin tiedätkö, mitä teemme?"
"En."
"Me muutamme enon purjeveneesen, joka on joella ankkurissa, ja jota hän ei kykene, kivuloinen kun on, kesällä käyttämään."
Mitä oli minulla tähän sanomista?
Emme saaneet huoneita; eno luovutti meille purjeveneensä; eräs ystävä otti hoitaakseen (ja pilatakseen) vähäiset huonekalumme; toverini, jotka tähän saakka olivat pitäneet minua ainoastaan hiukan omituisena ihmisenä, luulivat minua nyt pähkähulluksi; Lara riemuitsi — ja me viihdyimme mainiosti uudessa kodissamme, jonka ristimme Arkiksi.
Ihana, unohtumaton aika, miksi olitkaan niin lyhyt!
Vieläkin näen, milloin vaan tahdon, kuinka Lara aamusin kapeassa hameessa ja tilaisuuteen sopivassa ruudullisessa aamunutussaan keitteli kahvia sprii-keittiöllä; liikutuksella ajattelen aikoja, jolloin kävimme päivällisemme syömässä vaatimattomassa kolmannen luokan ravintolassa ja illoin huolettomina loikoilimme suojeluskankailla, nautinnolla katsellen pilvien kulkua ja kalalokkien kevyttä retkeilyä ilmassa…
Mutta tuli sitte syksy mukanaan tuoden hallayöt, sateet, henkikirjoitukset sekä esimiesteni huomautukset, että jos tahtoisin virastossani edelleenkin pysyä, tulisi minun mukautua asumaan kuten muutkin ihmiset…
Aivan kuin ihmisen, tuon luonnon vapaan hallitsijan pitäisi olla kiinnitettynä johonkin maapalaseen kuin minkäkin mäyrän!
Minä siis, niinkuin minulla jo äsken oli kunnia ilmoittaa, suutuin vahvasti, ja Lara myös, ja tämä tapahtui toisen kerran.
Lyhyen neuvottelun jälkeen päätimme muuttaa pois ja lausuimme vakavan paheksumisemme tämän maailman turhuudesta; minä jätin virastooni erohakemukseni, johon huomattavalla auliudella suostuttiin. Ja sanomalehdet, jotka tähän asti eivät minua vähimmälläkään huomaavaisuudellaan olleet kunnioittaneet, tekivät nyt häikäilemättä ja mitä epähienoimmalla tavalla pilkkaa venheestä, Larasta ja minusta ja nimittelivät minua Noak'iksi, aprikoiden, onnistuisinko minä, arkin karille ajettua, pääsemään yhtä ehein nahoin koko jutusta kuin ennen minun kuuluisa kaimani…
Vihdoin löysin minäkin Ararat'ini — vähäisen lainakonttooriin Skinnarvikissä; ja että tämä liike oli kannattavainen, voitte päättää siitäkin, että me Laran kanssa viiden vuoden perästä todenteolla aijoimme ostaa itsellemme pienen talon omilla rahoillamme.
Mutta se ei saanut olla kaupungissa; siitä olimme jo saaneet tarpeeksemme. Ei sen myöskään pitänyt kovin kaukana kaupungista olla, korkeintaan tunnin matkan päässä, sillä minä en suinkaan aikonut hylätä pientä liikettäni siellä.
Äkkiä välähti Laran päässä eräs tuuma:
"Mitä, jos rakentaisit itse", hän ehdotti, "ja rakentaisit oikeen ison talon, josta ottaisimme sitte aimo vuokrat. Ihmiset vuokraavat nykyään mielellään asuntoja maalla."
"Mutta eiväthän meidän rahamme riitä sinnepäinkään."
"Siihen ei tarvita rahoja ensinkään."
Kyllähän suuresti kunnioitin Laran käytännöllistä älyä, mutta tällä kertaa oli minun mahdoton häntä oivaltaa.
"Otaksutaan", jatkoi Lara, huomatessaan hämmästykseni, "otaksutaan, että sinä aiot rakentaa ison kaksinkertaisen puutalon Tukholman läheisyyteen, vaikka — annas kun mietin! — vaikka kolmellakymmenellä tuhannella markalla. Otaksutaan edelleen, kuten jo sanoin, ett'ei sinulla ole rahoja niin nimeksikään — niitä silloin teet? Sinä paikkaat muurarit, kivenhakkaajat, puusepät ja muut asiaan kuuluvat hommamiehet, joille sinun tietystikään ei tarvitse maksaa, ennenkuin talo on valmis. Mutta silloin sinä lainaat kolmekymmentä tuhatta markkaa kiinnityksellä taloon. Siten jää sinulle maksettavaksi ainoastaan lainan korot, ja kun sitte vähitellen kalleilla hyyryillä ja pienestä liikkeestäsi olet saanut rahoja kootuksi, maksat koko velan ja — talo on omasi. Mitäs sanot tästä tuumasta?"
"Sanon, että sellaisia käsityöläisiä, kuin sinä äsken mainitsit, ei ole olemassa…"
"Niitä on kyllä, jos sinussa vaan olisi miestä niitä etsimään."
"Mahdollisesti, jollakin toisella taivaankappaleella, ystäväni, mutta ei tällä. Mutta pysykäämme nyt todellisuudessa. Me siis ostamme itsellemme pienen, vaatimattoman, mutta kodikkaan talon Tukholman läheisyydessä…
"Mutta ei semmoisessa paikassa", keskeytti Lara, "jossa jo ennestään on paljon asukkaita. En saata sietää siirtokuntia. En tahdo myöskään asua kovin yksinäisessä seudussa. Sinä olet kaupungissa päivät päästään, ja sill'aikaa voisi vaikka mikä maankiertäjä säikäyttää minut pahanpäiväiseksi; kuleksijoita löytyy kaikkialla. Kyllä meillä luullakseni pitää pari kolme naapuria olla noin kivenheiton matkan päässä. Siis: ostamme pienen, sievän yksikerroksisen talon siihen kuuluvine peltotilkkuineen, puutarhoineen, latoineen, tallilleen ja navettoineen, sillä tietysti meillä lehmä pitää olla. Ja kuistin (se on tärkein osa koko talossa) eteen laitamme pienen pyöreän penkin georginineen — niin, mutta älkäämme puhumalla aikaamme tuhlatko, vaan käykäämme etsimään paikkaa!…"
Ja me etsimme sekä löysimme, missä, se lienee yhdentekevä lukijasta, pääasia on, että olimme tyytyväisiä. Talli ja navetta olivat valmiina, ei puuttunut muuta kuin hevosta ja lehmää, jotka nekin kyllä aikanaan saataisiin; kaikkia ei voinut vaatia yhdellä kertaa. Muutimme asuntoomme vanhat huonekalumme ja hankimme uutta vähän lisäksi, ja niin koitui:
Ensimäinen ilta uudessa kodissamme.
Mikä tyytyväisyys, mikä turvallisuuden, rauhan ja kodikkuuden tunne nyt mielemme täytti! Täällä ei tarvinnut pelätä tulevansa ulosajetuksi, ei piikojen jalkoja sohvapöydille asetella, ei kirjahyllyjä kellarissa säilytellä, eikä kipsikuvilla peitellä reikiä seinissä. Kaikki oli yksinkertaista, mutta sievää. Kiitollisina ja iloisin mielin me Laran kanssa käsikädessä kuljimme huoneesta huoneeseen.
"Senjälkeen kun Arkissa asuimme, ei meillä ole ainoatakaan näin hauskaa asuntoa ollut, puheli Lara. Jospa kutsuisimme tätä kotiamme Uudeksi Arkiksi, vaikka se maalla onkin? Mitä tuumit nimestä? Minun luullakseni arkilla oikeastaan käsitetään mitä useammanlaisten eläinten säilytyspaikkaa. Olemmehan täällä nyt ensiksi me kaksi, ja sitte, ukkoseni, et saata arvatakkaan, mitä kaikkia kaksi ja nelijalkaisia olentoja aijon tänne sijoittaa, kun tässä oikeen kotiudun! Lehmän ja vasikan, hevosen ja kanoja, porsaan ja… No, mutta sanoppas nyt: nimitämmekö kotimme Uudeksi Arkiksi?"
"Nimitä se, rakkaani, miksi vaan tahdot, omammehan se on, ja vaikka nimi nyt hiukan omituinen olisikin, niin ei se kehenkään kuulu. Piiasta, jonka olet palkannut, pidän myöskin, vaik'ei häntä kyynärämitalla olekkaan otettu, ja minä toivon, että saat hänestä sekä apua että päivillä hiukan seuraakin sill'aikaa, kun minun pitää olla poissa."
"Aivan varmaan. Mutta istuuduhan nyt tähän kuistille vetelemään ensimäisiä savujasi — hauskuuden savuja, niin laitan minä sillä aikaa oikeen hyvän ja kunnon illallisen. Ah, katsoppas, Lars Johan, miten kauniisti aurinko laskee tuonne mäntyjen taakse. Kohta hiipivät varjot kuin hiljaiset ystävät meidän pieneen kotiimme… tiedätkö ystäväni, nyt en tahtoisi hinnasta niin mistään enää muuttaa Tukholmaan takaisin. Kuules! tuolla sirkka sirkuttaa — aivan kuin minä itsekin ennen nuorna ollessani! Ja nyt kukkuu käkönen — se olet sinä, Lars Johan! Tuolla kulkee piika Sara, jota ei tarvitse jatkaa eikä lyhentää, vaan sopii hän sellaisenaan vuoteesensa. Tules, niin syleilen sinua, ukkoseni, olen nyt niin tyytyväinen!"
Tuollaisia puheita pitää varovaisesti suustaan päästää; ne vaan härnäävät kohtaloa. Sen sai Lara, ikävä kyllä, piankin kokea.
Sara oli alussa kuten uudet vastat ainakin: aivan mallikelpoinen, mutta sitä iloa ei kestänyt kauan. Noin neljäntoista päivän kuluttua alkoi hän ottaa itselleen kaikenmoisia hänelle kuulumattomia oikeuksia, pysyen kuitenkin edelleenkin ystävällisenä ja iloisena. Mutta — missä ihmeessä oleskeli hän illoilla tuossa kymmenen ja yhdentoista välillä. Vaimoni puheli hänelle niin liikuttavasti kuin suinkin osasi, niin, toisinaan hän harmistuikin, mutta Sara aina vaan hymyillen vastasi: "minä en ilmaise mitään ennenkuin ensi viikolla…"
Tuli siitä sitte seuraava viikko — ja mitä saikaan vaimoni nähdä eräänä aamuna, kun astui kuistille! Pyöreän kukkapenkkimme ympärille, joka Saran vakuutuksen mukaan oli koko paikkamme kaunistus, oli laitettu aitaus luista jos minkinmoisista; oli siinä posson luita, oli vasikan, mitkä keitettyjä, mitkä paistettuja, mitkä milläkin tavoin kaluttuja, ja luitten sisään ydinreikään oli Sara paraikaa työntämässä multaa ja kylvämässä kukan siemeniä… "olisi erinomaisen kaunista", vakuutti Sara, "kun niissä jokaisessa tuhatkauno heloittaisi…"
Tuuma, hullunkurinen jo semmoisenaankin, tuotti meille sangen ikäviä seurauksia.
Oikealta ja vasemmalta lähettivät naapurimme pilkallisesti kyselemään minun syyttömältä Laraltani, oliko hänellä tapana myyskennellä vanhoja luita, koska hän joka yö lähetti piikansa toisten takapihoille penkomaan… Heillä oli kyllä koiria, jotka kalusivat tähteeksi jääneet luut, ja jos sitä tapaa vieläkin vaan jatkuu, niin osaavat he kyllä hankkia oikeutta itselleen y.m., y.m.
Siinä Lara nyt sai selityksen siihen, missä hänen piikansa illoilla kuljeskeli! "Sinä onneton, miks'et puhunut minulle heti tuumastasi?"
"No, mikä yllätys siitä sitte olisi tullut!" kysäsi Sara, ja syystä kyllä.
Vaimollani ei ollut sisua ruveta häntä siitä torumaan; selitti vaan naapureillemme Saran onnettoman päähänpiston, käski tämän viemään luut takaisin sekä antamaan naapurien olla rauhassa.
Mutta Saran hauskuus oli tullut häirityksi. Hänen hyväntahtoisuuttaan ja kauneudenaistiaan ei oltu käsitetty; hänen viattomia iltakävelyjään ymmärrettiin väärin; ja kun hän vielä sai kuulla, että naapurit eivät häntä muuksi maininneetkaan kuin ydinpiipuksi, niin ei hän voinut kauempaa kestää: kuukauden lopussa muutti hän tiehensä.
Lara kaipasi häntä todenteolla. Rivakampaa ja hauskempaa tyttöä ei hän mistään saisi, ja jos…
Niin, sitä asiaa ei nyt enää kannattanut ajatella. Sara oli poissa ja hänen mukanaan osa meidän kotoista hauskuuttamme, jota meidän uusi "kuukausiruusumme", joksi Lara nimitti meidän taas kuukaudeksi palkattua piikaamme, ei likimainkaan samassa määrin kyennyt lisäämään.
Kun eräänä iltana, muutama viikko näiden tapahtumain jälkeen, tapani mukaan palasin kaupungista, seisoi Lara puutarhaportilla minua odottamassa. Nähtävästi oli hänellä jotain erityistä sydämellään.
"Onko jotain tapahtunut, armaani?" kysyin häneltä.
"Muuan maankiertäjä… hiljaa, älä herätä häntä; hän nukkuu!"
"Nukkuu — meilläkö?" (Tämä oli kolmas harmi).
"Voi hyvä ystävä, kyllähän tiedät, ett'en minä mikään turhan helläluonteinen ole, mutta on eroitus maankiertäjän ja maankiertäjän välillä. Tämä raukka on joku puolihöperö entinen kauppias ja on nyt menossa poikansa luo, joka elää hyvissä varoissa Vesterås'issa. Hän sanoo menettäneensä omaisuutensa paraimman ystävänsä kautta, jolle oli takuussa; sinä et voi uskoa, miten kohtelias hän on… olin vähällä itkeä katsellessani hänen rikkinäisiä kenkiään ja kuluneita vaatteitaan… ajatteles, hän on kerran syntymäkaupungissaan ollut raatimiehenäkin! Sen sanoi hän itse — ja nyt makaa hän keittiössä mattokasan päällä!"
"Mutta jos hänen poikansa on hyvissä varoissa…"
"Lars Johan, sinä et tunne ihmissydäntä! Minä huomautin hänelle juuri tuota samaa asiaa, mutta vanhus vastasi, että pahat ihmiset ovat kertoneet hänestä valheita pojalle, mutta kun poika vaan saisi nähdä isänsä, niin kaikki kyllä vielä muuttuisi hyväksi."
"No, mennään katsomaan miestä", sanoin hiukan epäillen ja astuimme sitte yhdessä keittiöön.
Siellä makasi nyt entinen raatimies tilalla, joka oli kaikkea muuta kuin kunnioitusta herättävä, ja kasvonsa olivat, ainakin minusta, ilkeimmät roiston kasvot, mitä tavata voi.
Pörröinen tukka törrötti räsyisen lakin lävestä; kyynärpäät takin hihoista ja varpaat kenkärahjuksista. Ainoa vaatekappale, joka ei mistään reijästä pilkistänyt esiin, oli paita, luultavasti aivan luonnollisesta syystä. Mutta uni oli hänellä hyvä ja kasvot punaisemmat, kuin asiaan olisi kuulunut.
"Täällä haisee viina", oli ensimäinen huomautukseni! ethän sinä vaan ole sitä hänelle antanut?"
"Kuinka sellaista kysyt? Mies itse sanoi olevansa pahoillaan siitä, peläten että häntä ehkä väärin käsitetään, mutta hän oli koettanut viinalla saada likapilkkuja vaatteistaan…"
"Tietysti… missä piika on?"
"Tänään on hänen vapaapäivänsä."
"Pane hattu päähäsi, niin kävelemme asemalle, en ole yhtään väsyksissä tänään."
Vaimoni, joka minun tavattomasta vakavuudestani arvasi käyttäytyneensä varomattomasti sekä myöskin huomasi, että minulla oli hänen holhokistaan hiukan toisenlaiset käsitykset kuin hänellä, täytti hiljaisesti pyyntöni.
Lyhyen keskustelun jälkeen asemapäällikön kanssa, sain mukaani kaksi miestä ja tavarapaarit, ja niin suuntasimme kaikki kulkumme kotia kohti.
Tuntematon vieraamme yhä vaan veti täyttä unta, niinkuin keittiön ovelta kurkistaessamme selvästi huomasimme. Asetimme nyt tavarapaarit maahan, hääräsimme miehen vilttiin, kuitenkin niin, että käsivarret jäivät vapaiksi, ja vieritimme sitte paarille.
Minun helläsydäminen Larani ei ollut tyytyväinen; voihan kuitenkin olla mahdollista, että mies ennen oli ollut raatimies, ja että hän oli matkalla poikansa luokse Vesterås'iin… Niin, nythän hän muisti sen sanoneen poikansa nimenkin, eihän ihminen nyt niin paljoa kuitenkaan voine valehdella.
"No, mikä hänen poikansa nimi sitte oli?"
"Hallenberg, muistan sen ihan selvästi."
"Vesteråsissa ei ole ainoatakaan sen nimistä kauppiasta, sen tiedän minä, joka syksyllä siellä asioissa matkustelin. Mutta samapa se; hänen pitää sinne pääsemän."
Juoksin hakemaan huoneestani paperia, johon somasti kirjoitin osoitteen:
Kauppias Hallenberg'ille
Vesterås'issa,
lähetetään kolli kappaletavaraa.
Rahti maksettu.
Paperi kiinnitettiin nukkujan selkään, ja niin kuletettiin hän asemalle, miehen kertaakaan heräämättä, ja lähetettiin rahtitavarana, koskapa häntä ei semmoisenaan voitu matkustajienkaan seuraan liittää. Arvaan, että rautatievirkamiehet sähköteitse asian toisilleen selvittivät, koska sellaista tosiaankin saattoi tapahtua.
Ja kun minä sitte olin ottanut vaimoltani vakaan lupauksen, ett'ei hän ikinä enää huoneisiimme majoita vaeltavia, raatimiehiä, olkoot he sitten tuttuja tai tuntemattomia, ilmoitin minä seuraavan päivän lehdessä haluavani ostaa äkäisen vahtikoiran.
Neljäkymmentäseitsemän koiraa asianomaisille isäntineen kävi kahden päivän kuluessa minun pienessä konttorissani kaupungissa, ja niistä valitsin peloittavimman koirannaaman, minkä ikinä olin nähnyt.
"Pitäkää se nyt kiinni viisi, kuusi päivää ja jos tahdotte sen itsellenne uskolliseksi, niin piiskatkaa vahvasti", neuvoi sen entinen omistaja… Silloin se ymmärtää kuuluvansa teille… mutta teidän on hankittava sille pitemmät ketjut, nämä ovat liian lyhyet."
"Ettekö tahtoisi olla hyvä ja tulla kanssani maatilalleni tutustuttamaan eläintä uuteen ympäristöönsä? Koira näyttää todella niin äkäiseltä, että… Ketjut minulla on kotona."
Isäntä ja koira seurasivat minua, ja minä sain maksaa kummankin piletit — paitsi sitä 50 markkaa, jonka rotukoirasta sinänsä maksoin. Lara tarjosi illallista, ja Nero sidottiin vanhoilla ketjuilla, sillä "kuukausiruusu" oli korjannut uudet, niin ett'ei niitä löydetty.
Illalla, kun koiran entinen omistaja oli lähtenyt, koetimme me Laran kanssa kaikilla mahdollisilla keinoilla miellyttää uutta kotivahtiamme.
"Poju — kunnon poju — pikku Nero raukka", kuului joka puolelta, ja mehukkaita luukonkaleita putoili Neron eteen niin paljon, kuin hän suinkin armollisesti suvaitsi niitä kaluta.
"Tuo koirapappa neuvoi minua eläintä pieksämään", puhelin minä paheksuvasti, "mutta eihän tuommoisilta raakaluontoisilta ihmisiltä muuta voi vaatiakaan. Lempeydellä sen kanssa paraiten toimeentullaan; saat nähdä, kuinka uskallan sitä jo silittääkin…" — "Nero, poika", puhelin suloisimmalla äänelläni ja ojensin käteni…
Mutta en minä sitä eläintä taputtanut. Se päästi haukunnan, joka kajahteli kautta koko seudun; nousi takakäpälilleen silmät säihkyvinä; kohotti irvistäen ylähuultaan, niin että terävät hampaat vaan välkkyivät ja hyppi ketjuissaan niin vimmatusti, että joka hetki pelkäsin niiden katkeavan.
"Nyt voim… voim… voimme nukkua rauhassa", puhelin kalisevin hampain ja poistuin käsikädessä Laran kanssa raivoavan eläimen luota.
"Niin", sanoi vavisten Lara, "ei meiltä nyt varastamaan tulla; mutta sensijaan voi tuo hirmuinen Cerberus meidät palaisiksi repiä. Riippuu nyt siitä, kumpaa tässä parempana pitää…"
Seuraavana aamuna oli Nero poissa; se oli katkaissut kahleensa ja juossut entisen isäntänsä luo.
Juuri, kun pareillaan olimme tuumiskelemassa, vaatisimmeko koiraa takaisin, vai ei, — sillä Lara oli epäilemättä oikeassa: jos koiran antaa itsensä palasiksi repiä, niin voi antaa varastaakin, — näimme tiellä Neron ja hänen entisen isäntänsä, joka kantoi kädessään pitkiä ketjuja.
"Pitäkää itse, hyvä herra, tuo petonne, ja ketjut myöskin", puhelin vihoissani, kun tulijat olivat päässeet kartanolle. "Minä tahdoin vahdin talooni enkä suinkaan tuollaista verikoiraa; eihän yksikään ihminen saata olla hengestään varma sen läheisyydessä".
"Mutta se nyt kuitenkin on varma, että te koiran olette ostaneet, ja on teidän siis se minulta otettava. Jos tahdotte antaa ampua sen, niin on se teidän vallassanne, mutta sitä ennen saatte kuitenkin maksaa minulle 3:60, sillä sen maksavat ketjut ja piletti yhteensä. Minä en ole edes ottanut itselleni kuin kolmannen luokan piletin. Uskokaa minua, herra, koira ei pure muita kuin pelkureita. Kas noin, nyt se on sidottu sillä tavoin, ett'ei siitä ikinä irti pääse. Jos se ulvoo, niin pieksäkää".
Minä kyllä nahassani tunsin, kuka piiskaa parhaiten olisi tarvinnut, mutta enempien ikävyyksien välttämiseksi, maksoin rahat ja vaikenin.
"Nyt on aika kuuma", sanoi herra ja katseli pitkään kuistille, toivoen saavansa jotakin virvoketta.
"Tuolla alhaalla on järvi; hypätkää sinne!" neuvoin minä vierasvaraisesti ja käänsin hänelle selkäni. Ja niin oli Nero nyt toisen kerran majoitettu kotiimme, saatettuaan meille neljännen harmin uudessa kodissamme.