KOLMEN VUODEN KULUTTUA
Rauhaniemen pieni puutarha oli kauniimmillaan tähän vuoden aikaan. Syreenit olivat juuri avanneet nuppunsa, kielot ja narsissit kohottivat päitään taivaan sinikantta kohti, ja pieni, ujo orvokkikin uskalsi nostaa sametinhienot kasvonsa auringonsäteiden suudeltaviksi.
Niin, olihan nyt luonnon ihanin aika, olihan nyt juhannusaatto.
Ilta-auringon viimeiset säteet loivat kultiansa Rauhaniemen Cecilia-rouvan kasvoille, kun hän kädellään silmiään varjoten odottavasti katseli maantielle päin. Jo kuului rattaiden jyrinä ja hetken perästä ilmestyivät tulijat lehtokujalle. Äidin sydän sykähti ja hän riensi veräjää avaamaan tulijoille, saadakseen sitä pikemmin syliinsä sulkea rakkaan Sylvinsä, joka nyt vihdoin, kolmen pitkän Vuoden poissa olonsa jälkeen, tuli taas pieneen armaaseen Rauhaniemeen.
Portti ei ehtinyt auveta, ennen kun Sylvi oli hypännyt rattailta alas. Hän riensi äidin luo, ja sydän oli ilosta pakahtua, kun hän näki tuon armaan, lempeän olennon. Sylvi tunsi taas olevansa lapsi; tuntui sanomattoman iloiselta, kun äiti omalla kädellään pyyhki pois kyyneleet, jotka nyt niin virtanaan silmistä vuotivat. Tuossa tuli isä ja pikku siskot, ja pian oli Sylvi heidänkin syleilyissään. Oi, tällaista riemua ei hän ollut yhtään kertaa tuntenut sillä ajalla, jonka hän oli viettänyt tädin luona Kööpenhaminassa. Vaikka olihan hänen sydämensä ilosta sykkinyt silloin niin kovin, kun hän ensimmäisen maisemataulunsa oli omavaraisesti valmistanut. Olihan se tuntunut hyvältä, kun oli sanottu sen hyvin onnistuneen, — mutta pitikinhän sen onnistua, kun siinä oli aiheena hänen rakkaan kotilampensa ranta, se ranta, jolla hän niin usein oli leikkinyt ja iloinnut, ja jolla hän ensi kerran oli nähnyt hänet — Aarnon. Syvä kaiho ja tuska täytti hänen rintansa hänen tätä nimeä ajatellessaan.
Olikohan Aarno koskaan häntä muistanut? Vieläkö tuntisikaan häntä? Jospa hän tietäisi kaikki, niin silloin… Tätä ajatellessaan tuli kuin korkea vuori eteen. Enempää ei jaksanut, täytyi rientää tuonne rauhaisan lammen rannalle, täytyi olla yksin. Johan toiset olivatkin levolle asettumaisillaan. Hän juoksi minkä jaksoi, meni sille paikalle, jossa Aarno ja hän noin vaan sattumalta kohtasivat toisensa kolme vuotta takaperin. Aarnon isä oli rovasti, ja he olivat vasta silloin keväällä tulleet Sylvin kotipitäjään. Aarnokin oli juhannukseksi palannut Helsingistä kotiin ja sitten he olivat kohdanneet toisensa ensi kerran tässä paikassa, tuolla kivellä olivat istuneet ja puhuneet.
Siinähän oli kivi nyt tyhjänä ja kylmänä, mutta Sylville se oli rakas. Hän istahti sille — sydän oli niin täysi; Voi, miksi hän nyt muistikin niin kovin Aarnoa? Hän olisi juossut hänen luoksensa, jos olisi voinut. Sylvi olisi kyyneleillään tahtonut keventää sydäntuskaansa, mutta niitä ei nyt ollut.
Yhä vaan ajatukset riensivät siihen, kun Aarno ja hän ensi kerran kohtasivat toisensa. Aarno täydellisesti vastasi sitä ihannetta, jonka hän, Sylvi, oli mielikuvituksessaan itselleen luonut, reipas, ryhdikäs vartalo, oikea miehen vartalo, jalo, korkea otsa, kasvot miehekkäät ja koko käytös kunnioitusta herättävä. Semmoiseksihan hän oli aina ajatellut sen miehen, johon hän kerran… niin, ja silloinkin hän juuri niin ajatteli kun Aarno äkkiarvaamatta seisoi hänen edessään tuntemattomana ja kuitenkin niin tuttuna. He istuivat siinä kauvan ja puhelivat paljon; heillä oli ollut niin paljon yhteistä, Vaikka luonteet olivatkin vastakkaiset. Aarno niin vakava ja hän, Sylvi, ihan kuin tulikipinä, iloinen ja häilyväinen. Eiköhän Jumala lienekin luonut Aarnoa hänelle, sillä hänhän yksin voisi täydentää ja tukea hänen häilyvää luonnettaan? Mutta hänen täytyi kuolettaa ne ajatukset. Eihän Aarno tietänyt, että hän… eiväthän he mitään olleet siitä puhuneet silloinkaan, kun yhdessä matkustivat Helsinkiin, jonne Aarno jäi ja hänen täytyi lähteä Tanskaan.
Ne ruusut, jotka hän Aarnolta sai, oli hän uskollisesti säilyttänyt. Aarno oli silloin ylioppilas, nyt jo ehkä pastori, ehkä tulee tänne isänsä apulaiseksi. Oi, kuinka hauskaa olisi kuulla hänen saarnaavan ja miten suloista kuulla hänen kauniin tenori äänensä helähtävän alttarilta messutessa! Sylvin sydän sykki niin kovin ja kaiho viimein suli seuraaviin kansanlaulun säveliin:
"Lakkaahan ne tammen oksat
Tyynellä huojumasta,
Vaan ei lakkaa armas kulta
Mieleeni muistumasta,
Lakkaahan se laakson lilja
Illalla tuoksumasta,
Vaan ei lakkaa armas rinta
Lemmelle sykkimästä."
Sylvi säpsähti, sillä vene laski rantaan ja siellä seisoi Aarno lakki kädessä tervehtien häntä. Heidän molempien huulilta kajahtivat yht'aikaa sanat: "Sylvi!" — "Aarno!" — Keveällä hyppäyksellä oli Aarno rannassa. Hänen ensi sanansa olivat:
"Sylvi, täällä tiesin sinut tapaavani ja siksi tulin. Näin sinut kaukaa, kun menit kotiisi. — Tiedätkö, täällä olen joka ilta ollut kotona ollessani, tällä kivellä istunut ja sinua ajatellut, sillä minä, — minä — rakastan sinua. Uskallatko luottaa minuun, ja tahdotko olla ikiomani? Kuule, minulla on jo paikka, pääsen kappalaiseksi L:ään. Pappila on kauniilla paikalla, järven rannalla, sinne teemme, pienen tupamme. Oi, kuinka olen onnellinen, jos saan omistaa sinut. Vastaa!"
Sylvi vastasi kyyneleillänsä — ja kaksi sydäntä oli ikiajoiksi yhtynyt toisiinsa.
Juhannusaamun aurinko voitti yön kahleet, kuvastuen lammin peilikirkkaaseen pintaan, linnut kaijuttivat sulosäveliään, koko luonto uhkui rakkautta, ja rakkautta uhkui Sylvin ja Aarnon rinta, kun he käsitysten riensivät koteihinsa saamaan vanhempiensa siunausta liitolleen.
KAKSI PUOLIKSI AUENNUTTA RUUSUN-NUPPUA
Tuossa ne nyt olivat, samoin kuin ennenkin olivat olleet, nuo ruusut.
Kuihtuneet ja kuivettuneet ne olivat, mutta sittenkin tuoksahti niistä vastaan jotakin suloa, vaikka samalla katkeraa.
Kymmenen vuotta oli Paavo Brander säilyttänyt ruusujansa samassa paikassa, katsonut niitä joka vuosi toukokuun kahdentenakymmenentenä neljäntenä päivänä ja pannut ne sitte taas takaisin niin hellästi ja varovasti, ikäänkuin peläten niiden kosketuksesta tyhjiin katoavan.
Ajatukset väkisin siirtyivät takaisin siihen aikaan, jolloin nuo ruusut kiinnitettiin hänen rintaansa. Silloin hän ensimmäisen kerran pitkän ja raskaan kahdeksanvuotisen työn palkintona sai painaa valkoisen lyyrylakin päähänsä.
Oi, kuinka silloin tuntui elämä suloiselta ja viehättävältä. Kaikkia sitä silloin olisi jaksanut kestää sortumatta, paitsi yhtä, sitä nimittäin, jos Eeva ei — niin, mutta nyt tätä onnen ja ilon aamua ei saanut katkeroittaa mikään sellainen aavistus, ja eihän se olisikaan totta, tiesihän hän kuitenkin, että he, Eeva ja hän rakastivat toisiansa puhtaasti ja vilpittömästi ja olihan heidän yhtymis-aikansa nyt likempänä kuin koskaan ennen. Oi, kuinka suloinen oli tämä ajatus; kuinka paljon jaksaisi tehdä työtä joutuakseen pikemmin päämäärään, ja paljonhan sitä oli tehtäväkin. Olihan niin paljon, niin paljon pimeyttä ja raakuutta kansan keskellä, sinne täytyisi toisten kanssa ja yksinäänkin rientää valoa viemään. Joka soppeen ja köyhimpäänkin majaan tahtoisi hän mennä, puhua heille, neuvoa ja opettaa heitä. Oi, kaikkea hän tahtoi ja hyvä tahto varmaankin oli viepä perille.
Näitä ajatellessa oli juna saapunut liki määräpaikkaa. Hän katsahti ulos akkunasta, siellähän he olivat kaikki: isä, äiti, siskot ja oi, kuinka sydän sykki kovin siellä oli Eeva hänen oma pieni Eevansa, niin suloisena ja viehättävänä valkoisessa puvussaan.
Ei hän muistanut miten oli tullut junasta alas, sen vaan muisti, kun kaikki onnittelivat yhtä-aikaa ja panivat ruusuja rintaan.
Lukuisat ja kauniit olivat ne kukat, jotka hän Helsingistä oli saanut; hyvältä tuntui katsella kotoisienkin lahjoittamia, mutta nuo kaksi, puoliksi auvennutta ruusua kiinnitti pieni käsi viimeiseksi hänen rintaansa ja ne olivat arvokkaammat kuin yksikään edellisistä, sillä nehän olivat hänen antamiansa. Tuntui pahalta, oikein synniltä, kun oli antanut matkan alussa epäilyksen täyttää rintansa. Voi, kuinka ihminen on heikko, kun saattaa epäillä uskollisinta olentoa maan päällä. Tänä iltana kertoisi hän kaikki Eevalle, ja pyytäisi anteeksi, eikä koskaan enää niin tekisi, ei koskaan.
* * * * *
Anteeksi pyytäessä oli Eeva hymyillyt niin herttaisesti, kuin yksin hän taisi hymyillä ja puristanut kädestä lämpimästi. Oi kuinka he olivat silloin onnelliset! Olivat vielä monta kertaa iloinneet yhdessä, olisivat vielä nytkin, jos hän, Paavo, ei olisi heidän onneansa katkaissut.
Voi, miksi hän niin tekikin? Miksi hän antaantuikaan siellä Helsingissä huvien pyörteeseen ja unhoitti Eevalle antamansa lupauksen.
Eevan kirjeet, jotka ennen olivat niin tervetulleet, muuttuivat nyt vähempi-arvoisiksi; niiden sisällys oli hänen mielestään liiaksi lapsellista hänelle, joka nyt oli mies ja jo oli yliopistossakin. Hän vastasi Eevan kirjeisiin lämmöllä kuten ennenkin, mutta Eeva huomasi, että vastaukset eivät olleet entisen laisia ja hänkin rupesi kirjoittamaan harvoin ja paljoa lyhempiä kirjeitä, kuin ennen.
Näin ollen oli tultu jo niin pitkälle, että maaliskuun aikana ei vaihdettu kirjeitä lainkaan ja hän ei enää puolestaan niitä kaivannutkaan, sillä väliajat kuluivat tarkoin Lyydi Lagerdahlin "huvittavassa seurassa". Lyydi soitti pianoa ja lauloi, tai kun oli enempi nuoria koolla, Lyydi tahtoi, että tanssittiin, ja eihän vanhemmat voineetkaan kieltää, niin viatonta huvitusta ainoalta lapseltaan.
Voi, johan hän oli Eevan niin unhoittanut, että taisi kosia Lyydiä eräänä iltana, kun he olivat kahden kesken. — Oi, kuinka hän luulotteli olevansa onnellinen, kun Lyydi vastasi myöntävästi, sekä painoi kauniin päänsä hänen rintaansa vasten.
Tästä lähtien oli hänen hartain pyrintönsä ollut tehdä Lyydi onnelliseksi. Kuinka paljon hän ihailikaan Lyydiä hänen hienojen tähden! Kaikkialla, missä he olivat, sai hän nähdä Lyydin huomaavaisuutta.
Kaikki toisetkin ylioppilaat onnittelivat häntä siitä, kun oli päässyt tuon hurmaavan tytön suosioon, ja moni häntä siitä kadehtikin. Eikö hän olisi ollut onnellinen ja oliko ihme, että Eeva unhoittui mielestä, kuten ainakin maalaistyttö hienon pääkaupungittaren rinnalla?
Olihan se kyllä totta, että omatunto soimasi siitä, kun ei ollut tullut Eevalle kirjoitetuksi, mutta miksikä hänkin oli niin itsepäinen, eikä vastannut hänen viimeiseen kirjeeseensä, ja olisihan hänen pitänyt tietää, että Helsingissä aina aika käypi niukaksi, varsinkin jos on vielä paljo seuraa ja kun on ylioppilas, eikä lyseolainen, kuten ennen. Pitihän Eevan se nyt ymmärtää, eikä olla niin ylpeä, että lopetti kirjevaihdon. Tämmöisten soimausten lisääntyessä oli Lyydin seura paras lääke ja sinne hän oli aina mennyt.
Nyt jo tuli tuo ihana, kauvan odotettu toukokuu ja kotiin alkoivat kaikki kiirehtiä, mutta Paavon ei mieli sinne tehnyt, koska Lyydikin jäisi tänne ja eihän toisekseen Eevakaan enää hänestä välittäisi. Mutta mitäpä siitä jos ei, eipä hänkään. — Näin oli hän ajatellut yöllä toukokuun kahdettakymmenettä neljättä päivää vasten, eikä mitenkään tahtonut päästä siitä ajatuksesta irti. Aamupuolella oli hän vähän nukkunut ja uneksinut, että Eeva tuli Helsinkiin ja toi hänelle kaksi puoliksi auvennutta ruusua sekä oli iloinen, ystävällinen ja hellä kuten ennenkin.
Oli ollut niin hauska, mutta samassa hän heräsi, nousi ylös ja painoi kevyen suudelman noille ruusuille, jotka vuoden olivat olleet piirongin laatikossa koskematta.
Juuri oli hän tekemäisillään päätöksen lähteä kotiin, mutta posteljooni toi kirjeen Lyydiltä, jossa hän ilmoitti lähtevänsä maalle vanhempiensa kanssa tänään kello neljä, ja jos Paavo tahtoisi tulla mukaan, olisi hän tervetullut. Kiireesti kokosi hän tavaransa ja ilmoitti talonväelle lähtönsä.
Kotiin täytyi myös kirjoittaa; se oli pian tehty ja sydän täynnä iloa lähti hän tohtori Lagerdahlille. Siellä ottivat tohtori ja tohtorinnakin hänet sydämellisesti vastaan ja nyt oli hänellä ollut rohkeutta pyytää heiltä Lyydin kättä ja häntä itseään omaksensa. He olivat sitä toivoneetkin, ja tohtori sekä tohtorinna veivät itse Lyydin hänen luoksensa.
* * * * *
Hauskasti kului aika meren saaristossa. Lyydin kanssa he kalastivat tai muuten soutelivat joka ilta, milloin vaan oli kaunis ilma. Siellä oli ollut niin hauska puhella siitä, mimmoista heidän kotonaan tulisi sitte olemaan, kun vaan Paavo pääsisi maisteriksi ja saisi oman kodin. Lyydin mielestä oli parempi lukea tohtoriksi, se olisi paljoa arvokkaampi virka, mutta sitte viipyisivät häät niin kauvan ja kihlaus-aika tuntuu tavallisesti pitkältä, niin monet sanovat, ja tiesihän Lyydikin sen "omasta kokemuksestaan", vaikka olikin vasta kolme kuukautta kulunut siitä kun sormukset vaihdettiin.
Tällaisissa hommissa, ja mietteissä kului kesä loppupuolelle, eikä Paavo enää paljon muistanut Eevaa. Silloin eräänä päivänä saapui sähkösanoma Helsingistä. Siinä oli sanat:
"Matkustan tänään Hauhoon ja sieltä huomenna ulkomaille. Voi'os parhain!
Eeva Salmela."
Hän ei ollut valmistautunut tätä vastaanottamaan ja siksi se oli liian vaikeata kestää. Hän kaipasi yksinäisyyttä, mutta sitä ei ollut, sillä tänään oli saapunut Helsingistä hänen tovereitaan ja nuoria tyttöjä heille vieraiksi. He pyörivät hänen ympärillään, ja vaikka kuinka olisi koettanut salata tuskaansa, huomasivat sen toiset ja, mikä pahinta, Lyydikin, ja millä tavalla hän lohdutti? — Voi, kuinka pahalta tuntui vieläkin, vaikka siitä olikin jo niin monta vuotta kulunut! Hän muisti, kuinka Lyydi kysyi syytä hänen suruunsa kaikkien kuullen, ja kun hän ei voinut sanoa, niin nauroi ivallisesti, tarjosi sokeria ikävän lievitykseksi ja sanoi: "Paavo kaipaa parempaa seuraa, kuin mitä te, hyvät herrasväet, ja minä voimme tarjota." Hän ei muistanut mitä oli sanonut puolustuksekseen, sillä ajatukset tuntuivat olevan sekaisin häpeästä ja surusta. Hän halusi olla kaukana täältä; hän kammosi tuota naista, jota oli jo kolmen kuukauden ajan kutsunut omaksensa. Semmoista hän ei odottanut Lyydiltä, joka aina ennen oli ollut niin hienoja huomaavainen. Ja oi, miten iloinen hän oli ollut kun vieraat lähtivät pois ja hän pääsi yksinäisyyteen.
Hyvää yötä sanoessa oli Lyydi kylmä, melkein välinpitämätön, eikä ollenkaan näyttänyt katuvan äsköistä menettelyään. Tämä ei kuitenkaan lisännyt tuskaa, sillä Eevan kuva astui yhä selvemmin hänen sielunsa silmien eteen ja hän tahtoi rientää hänen luoksensa, mutta voi, sehän oli nyt mahdotonta, ijäksi mahdotonta, sillä olihan hän loukannut Eevaa mitä syvimmin; eikä sellaista uskaltaisikaan enää pyytää anteeksi.
Sydäntuska oli suuri, sillä hän huomasi erehdyksensä. Hän näki, mikä ero oli Lyydin ja Eevan välillä: Hän näki Lyydissä hienon pääkaupunkilaisnaisen, mutta voi, se sivistys, jonka hän omisti ei ollut sydämen sivistystä, kuten Eevan, vaan sellaista ulkoa opittua, joka ei elämän koettelemuksissa mitään merkitse. Voi, miksi hän ei ennen ollut asettanut heitä rinnakkain ja vertaillut toisiinsa, kuten nyt?
Siksi, kun hän oli niin ylpeä, että tahtoi saada juuri hänet, Lyydin; tahtoi saada arvokkaan ja kauniin, sellaisen, jota kaikki ihailivat ja halusivat omaksensa. Mutta voi, sellaiselle pohjalleko hän oli uskaltanut ruveta rakentamaan maallisen elämänsä onnea? Kuinka suuren vääryyden olikaan hän tehnyt Eevaa, Lyydiä ja itseänsä kohtaan, vääryyden, kolmikertaisen vääryyden, ja millä hän sen nyt sovittaisi? Millä korjaisi erehdyksensä?
Nämä kysymykset jäivät tällä kertaa vastausta vaille, sillä levoton uni sulki väsyneet silmäluomet, antaen samalla kärsivälle sydämelle hetkeksi lohdutusta.
Seuraavana aamuna oli Lyydi vieläkin kylmempi, sillä hän oli nähnyt Eevan lähettämän sähkösanoman, joka oli unohtunut ruokasalin pöydälle. Tervehdittyään oli Lyydi ivallisesti taas kysynyt syytä hänen eiliseen kummalliseen käytökseensä ja samassa lisännyt: "Kyllähän sen muuten tiedän sanomattakin, katso tätä, petturi! — Eeva Salmelaa olet rakastanut, etkä minua.
"Sano, enkö ole kylliksi hyvä sinulle? Sano, eikö tohtorin tytär ole kylliksi hyvä talonpojan vaimoksi?" — Hän oli koettanut lohduttaa Lyydiä, oli luvannut selittää kaikki, mutta Lyydi ei sallinut, vaan jatkoi: "Tiedä sitte, minä en myöskään sinua rakasta, en! Sillä sinä et ole vertaiseni, ja siksi saat mennä Eevasi luo, te sovitte yhteen, koska olette samasta säädystä." Samassa riisti hän sormuksen sormestaan ja juoksi pois huoneesta.
Tohtori ja tohtorinnakin olivat sekaantuneet asiaan, mutta se ei auttanut, sillä Lyydi vaati eroa, koska hän rakastikin Valtter Gyldén'iä eikä Paavoa, kuten oli keväällä luullut, kun ei tietänyt, että Valtter rakasti häntä. Vasta illalla oli sen sanonut ja hän, Lyydi, ei enää tahtonut kuulua muille, kuin Valtterille.
He olivat puristaneet vielä toistensa kättä ja eronneet, toivottaen "onnea" toisilleen. Päivää myöhemmin Lyydi matkusti Helsinkiin, saadaksensa "enemmän seurustella" hienon rakastajansa kanssa, ja hän palasi kotiinsa loppukesäksi sydän täynnä pettyneitä toiveita….
* * * * *
Mitään erityistä ei tapahtunut niiden kolmen vuoden aikana, jotka hän vielä viipyi yliopistossa. Suloisin muisto siltä ajalta olivat maisterivihkijäiset, vaikka seppeleensitoja ei ollutkaan hieno ja kaunis Lyydi Lagerdahl, kuten silloin ensimmäisenä ylioppilasvuotena oli päätetty, vaan hänen oma sisarensa Helli, hän, tuo rakastettava pieni enkeli, joka kohta ylioppilaaksi päästyään sai tuon kauhean kurkkumädän uhrina nukkua ijäiseen rauhan-uneen, tuntematta vielä koskaan tämän kovan ja kavalan maailman ankaria "vihurituulia." Oi, miten mielellään hän olisi silloin seurannut Helliä, olisi tahtonut saada rauhan kalvavalle omalletunnolleen, mutta sitä ei sallittu, sillä — nyt hän sen ymmärsi hänen piti taistella nöyränä se taistelu loppuun, jonka ylpeydellänsä oli alottanut… Niin, niin, taistelua oli kestänyt, murheita oli ollut paljon, mutta hän oli voittanut sortumatta, sillä yksi kuva yhä täytti hänen sydämensä. Se kuva oli Eevan, hänen, jota hän yhä enemmän oli oppinut rakastamaan vuosien kuluessa, ja jonka hän toivoi vielä joskus kohtaavansa, vaikka ei tietänytkään Eevan olinpaikkaa. Kukapa sen olisi hänelle ilmoittanut, kun ei Eeva kerran itse tahtonut?
Neljä vuotta takaperin oli Eeva ollut Suomessa ottamassa vastaan kuolleiden vanhempiensa perinnön täysi-ikäisenä ja lähtenyt taas Sveitsiin, jossa hän harjoitteli opintojansa, — niin, Eeva on nyt taidemaalari.
Voi, jospa vielä saisi häntä tavata, jos saisi kutsua omaksensa häntä, hellää, jaloa ja rakastettavaa tyttöä! Mutta sehän on mahdotonta.
Eihän Eeva tänne pikkukaupunkiin tulisi, jos olisi Suomessakin ja häntäkö, köyhää maisteria, lupauksensa rikkojaa, Eeva muistaisi? Eihän Lyydikään enää viime talvena tuntenut tai oikeammin ei tahtonut tuntea.
Voi Lyydi raukkaa! Niin paljon hän oli halveksinut Paavoa silloin ja ihaillut Valtteria, ja nyt, mihin Valtter oli hänet vienyt? Ei hienoon tohtorin kotiin, kuten Lyydi kymmenen vuotta takaperin luuli, vaan köyhään, kurjaan kotiinsa, sillä kohta, kun he olivat joutuneet naimisiin, oli Valtter ruvennut julkisesti juomaan ja Lyydi sitte, kun koti yhä enemmän joutui rappiolle oli mennyt lapsuuden kotiinsa, isänsä, tohtori Lagerdahlin luo, mutta hänen kuoltuaan täytyi hänen lähteä pois sieltä, sillä talo kaikkine tavaroineen myytiin pakkohuutokaupalla velkojen tähden, jotka nousivat yli puoli miljoonaa. — Tohtorinna kuoli kaksi kuukautta miehensä kuoleman jälkeen surusta, kuten ihmiset sanoivat, ja nyt Lyydi neljää lastansa, itseään ja osaksi miestänsäkin elätti yksityistunteja antamalla piaanonsoitossa, ruotsin- ja saksankielissä.
Voi, elämän erilaisuuksia, voi sen tuskallisia taisteluja ja tuhansia huolia! — Elämäntiellä eivät ruusutarhat olleet liioin hänellekään hymyilleet. — Tokko koskaan enää ne ilahuttaisivat häntä, yksinäistä vaeltajaa? Nuorison opettajaksi oli hän antautunut; jospa voisi hän tärkeän tehtävänsä uskollisesti suorittaa.
Näin oli maisteri Paavo Brander elänyt muistoissansa vielä kerran nuo kymmenen vuotta! nuo muutamain hurmaavien ilon, mutta useampain kärsimysten ja pettyneiden toiveiden vuodet…
Hän nousi ylös lepotuoliltaan ja avasi ikkunan. Sieltä tuoksahti vastaan suloinen kevään tuoksu; hän hengitti syvään ja huokasi: "Kevät on luonnossa, oi, jospa se olisi kaikkien ihmisten sydämissäkin!" Silloin alkoi kuulua vienoa laulua. Oi, kuinka surullisen ihanaa. Joku sielläkin lauloi keväästä, niin, hän kuunteli tarkkaan. Nyt erotti sanat. Se ei ollut keväästä.
Hänen sydämensä sykki kovasti. Ääni oli tuttu, mutta kenen, sitä oli mahdoton päättää. Samat säkeet kuuluivat Vielä kerran. Nyt Paavo erotti sanat selvään, ne olivat:
"Kun ärjyvät rannan hyrskyt,
Niin vienosti kantelo soi,
Kun ulvovat syksyn myrskyt,
Se kevättä rintaani toi.
Vei maailma riemuni soiton
Ja rintani rauhan se vei,
Ja jos vieläkin kantelo kaikuu
Niin riemua kai'u se ei —
Soi vienosti murheeni soitto,
Soi katkerin kaihoni, soi!
Mutt' hellemmin helise hälle,
Joka kaihon mun rintaani toi!"
Sävel taukosi yhtä hiljaa, kuin oli alkanutkin, mutta sitä kovemmin sykki Paavon sydän.
Ei, se ei voinut olla kukaan muu kuin hän, mutta kuinka se olisi mahdollista?
Eevako täällä? Mitä hän täällä tekisi? Voi, kunpa saisi varmuuden! — Samassa tuli posteljooni, toi kirjeen hänelle. — Käsiala oli outoa. Paavo avasi kirjeen ja silmäsi sen hätäisesti läpi. Sehän on mahdotonta! Hän luki uudestaan ja uudestaan, mutta sittenkin oli siinä sanat:
"— — ssa toukok. 24 p. — — —
Maisteri Paavo Brander!
Tervetuloa, yksin tai jos on perhettä, niin kaikki sitte yhdessä tänä iltana illanviettoon luokseni. — Viivyn ainoastaan huomis-iltaan tässä kaupungissa. — Asun matkailijakodissa Brahenkatu n:o 6.
Eeva Salmela.
Lapsuutenne toveri, jos minua vielä muistatte."
"Oi, tämä oli liian paljon. Paavo ei jaksanut, hän lankesi polvilleen kuumien kyynelien virtaillessa hänen miehekkäille kasvoilleen ja hänen huuliltaan kuului seuraava yksinkertainen rukous:
"Jumalani, kuinka paljon minua rakastat. Vaikka olen rikkonut vastaasi enemmän, kuin kukaan muu. Oi, anna minun tästä lähtien pysyä aina rakkaudessasi. Auta, että en enää koskaan mieltäsi pahoittaisi! Niin, Herra, Sinä olet varmaan apusi antava, Amen."
Tyyni, ennen tuntematon rauha virtasi hänen sydämeensä. — Kiireesti puki hän uuden puvun ylleen ja hetken perästä jo seisoi kadun toisella puolella sijaitsevan matkailijakodin pihalla, josta palvelija saattoi hänet Eeva Salmelan vastaanottohuoneeseen. Hetkisen sai hän odottaa, sitte saapui Eeva hymyillen kyyneltensä seasta kuten kymmenen vuotta takaperin toukokuun 24 päivänä, sinä päivänä, jolloin hän, pieni, kahdeksantoista vuotias tyttö, pani kaksi puoliksiauvennutta ruusunnuppua kahdenkymmenen kahden vuoden ikäisen nuorukaisen rintaan.
Ilo kyyneleet olivat silloinkin vierineet silmistä, sillä Eeva muisti Paavon lupauksen ja uskoi jo kohta saavansa turvan ja auttajan elon myrskyisellä tiellä, jota hän oli neljän vuoden ikäisestä yksin kulkenut sen jälkeen kun äiti kuoli. Isäänsä ei ollut nähnyt koskaan, sillä hän kuoli Eevan ollessa yhden viikon ikäinen.
Äänettöminä puristivat he toistensa kättä, kyynelien runsaasti virtaillessa molempain silmistä. Vihdoin sai Paavo sanotuksi:
"Eeva, voitko antaa minulle anteeksi? Voitko nyt uskoa lupaukseeni, jonka miehenä sinulle annan? Nyt tunnen kuinka suuresti olen rikkonut sinua vastaan, nyt tunnen, minkä aarteen olen sinussa kadottanut. Nyt tahdon olla uskollinen, sillä en enää toimi yksin, vaan turvaan siihen Jumalaan, johon sinäkin niin lujasti lapsena luotit ja uskon varmasti, että olet nytkin Hänen omansa."
Eeva ei vastannut, mutta rakastavat sydämet ymmärsivät toisensa. Paavon käsivarsi kiertyi hänen uumansa ympärille ja suudelma yhdisti kaksi rakastavaa, mutta kauvan toisistaan erillään harhaillutta sydäntä…
Oi, kuinka ihana oli tämä hetki, sillä se oli katumuksen, anteeksiantamuksen ja ikuisiksi ajoiksi yhtymisen hetki!
SÄRKYNEITÄ SYDÄMIÄ
Voi, mitenkähän nyt taas yli talven pääsee, kun eivät ne perunatkaan ehtineet valmistua ennen tuota hallaa. Olisihan vaikka niitä sotkenut jauhojen sekaan ja tehnyt leipää… Olisihan se potaattileipä paljoa parempaa, kuin jos siihen akanoita ja pettua panee.
Näin päivitteli Saviahon Riikka emäntä kyynelsilmin ja kun Matti, hänen miehensä, ei siihen mitään vastannut niin jatkoi hän:
"Olisihan tuota saatu asua siellä kirkonkylässä tänne tulematta; olisi edes ollut ihmisten lähellä, jotka olisivat antaneet työtä ja ruokaa, mutta sinä kun et tyytynyt loisena asumaan, vaan tahdoit päästä tämän hökkelin isännäksi ja nälkään kuolemaan."
Riikan puhe keskeytyi, kun Matti nousi ylös ja sanoi:
"Kiitä onneasi, kun on oma katto pääsi päällä, eikä sinun enää tarvitse nähdä niitä silmäyksiä, joita kirkonkylällä sinuun heitettiin. Ja minulle sanottiin monta kertaa ihan vasten naamaa: Kun viitsitkin elättää ja kouluuttaa tuota tyttöä, eihän se kuulu olevan omasikaan, Vaan joku herrahan sen isä on. Antaisit toki hänen kouluuttaa tyttönsä ryökkinäksi ja — —"
Enempää ei Riikka jaksanut kuunnella; hän juoksi saunaan, heittäytyi siellä penkille pitkälleen ja voihki:
"Voi minua onnetonta, kun itse taas revin auki ne vanhat haavat, jotka jo olivat parantumaisillaan umpeen — voi, kuinka olen kiittämätön Matille, Vaikka hän on ottanut minun, raiskatun raukan omakseen, ja voi hyvä Jumala, Ester raukkani tunnustanut omaksi lapsekseen ja antanut hänen olla kaksi vuotta kansakoulussakin sekä aina tähän asti kohdellut minuakin hyvin, ja eihän hän nytkään olisi mitään maininnut, vaan kun minä polonen rupesin kiukuttelemaan hänelle, vaikka saisin vaan tyynesti kärsiä kärsiä — niinkö?"
Hänen kätensä puristui nyrkiksi ja hampaat latisivat suussa ikäänkuin vilusta, kun hän jatkoi ajatustaan:
"Täytyykö naisten ääneti kärsiä sitä, että miehet heille tekevät vääryyttä?"
Niin, eihän Matti ollut tehnyt hänelle vääryyttä, eikä muutakaan pahaa — ei, päin vastoin, mutta hän nyt kerran oli mies, kuten se herra, se tuomari!
Voi kauhistus — itse oli tuomari ja tuomitsi muita siitä, että he raiskasivat naisen, — mutta kuka häntä tuomitsi sinä yönä, ja jälestäkin päin kun hän tunkeutui väkisin — — ei, ei, ei väkisin. Itsehän hän Riikka, oli laskenut rakastettunsa, tulevan miehensä huoneeseensa ja rakastanut häntä, rakastanut sydämensä pohjasta ja niin paljon rakastanut, että oli antanut itsensä hänelle kokonaan.
Mutta oi, se mies ei ollut totinen, niinkuin tuomarin olisi pitänyt olla, ei, vaan väärä, viekas ja julma roisto, sillä hänellä oli jo rouva ja kaksi lasta, vaikka Riikka ei tietänyt sitä ennen kun sitte vasta, kun rupesi kihlattuna morsiamena vaatimaan sulhastaan pappilaan ja vihille, koska aika ei enää myöntänyt olla naimisiin menemättä, sillä saattoi tapahtua jo jotain pahempaa, — niin, vasta silloin Kaarlo, hänen oma, rakas Kaarlonsa, oli sanonut olevansa nainut mies ja kahden lapsen isä, eikä voivansa Riikkaa ottaa, mutta oli luvannut pitää "tästäkin" lapsestaan huolen.
Riikka ei ollut uskonut korviaan, ei, vaan oli luullut leikiksi ja heittäytynyt — kuten ennenkin Kaarlonsa kaulaan, katsonut häntä syvillä, vakavilla silmillään ja vakuuttanut tulevansa kovin onnettomaksi, jos — —, mutta Kaarlo viskasi hänet armottomasti pois ja lupasi kutsua poliisia, ellei hän hyvällä lähtisi tiehensä. Tämän kuultuaan Riikka parkasi ja vaipui permannolle tiedotonna.
Kun hän jälleen heräsi, oli Kaarlo taas hänen luonaan hellänä ja lempeänä, lupasi rakastaa vaan Riikkaa, eikä omaa rouvaansa ollenkaan; oli vaan rikkauden takia hänet nainutkin.
Hän puhui hiljaa ja tarjosi Riikalle paljo rahaa sekä lupasi lähettää joka viikko lisää, jos hän ei enää koskaan tulisi tänne, sillä rouva saattaisi nähdä ja… Enempää ei Riikka silloinkaan jaksanut kuunnella. Hän riisti sormestaan Kaarlon antaman sormuksen, heitti sen lattialle ja mitään virkkamatta juoksi pois, meni omaan pieneen vinni-kamariinsa, heittäytyi ompelukoneensa päälle ja itki, itki kauvan ja katkerasti.
Kaksi kuukautta tämän jälkeen syntyi Ester, se raukka syntyi 'vihityssä välissä.' — "Herra Jumala, anna minulle anteeksi rikokseni ja varjele lastani joutumasta äitiraukan poluille! Voi, jos hän olisi edes ruma, mutta ei, hän on kaunis ja hienon näköinen, ihan sen kavalan isänsä muotoinen muuten, paitsi minun, rikoksellisen äidin, syvät ja vakavat silmät. Oi, Herra varjele häntä ja anna minulle anteeksi syntini ja anna kiitollinen sydän, niin että napisematta kestäisin kuritukseni ja olisin miehelleni hyvä, hänelle, joka minut ja lapseni pelasti nälkään kuolemasta sieltä kylmästä vinttikamarista, jossa lapsivuoteeni jälkeen monta viikkoa makasin kuumeessa, ilman muuta hoitajaa kun Matin äiti, köyhä ja puolisokea ajurin leski."
"Voi, Voi", huusi hän vieläkin, riensi tupaan, lankesi miehensä kaulaan, itki ja pyysi anteeksi sekä myöntyi nyt siihen, että Ester lähetettäisiin kaupunkiin palvelukseen tohtori Heickellin vanhalle rouvalle, joka monta kertaa oli tahtonut saada "Matin näppärän ja kauniin tytön piijakseen."
Kyllä se koski Riikan sydämeen, kun lupasi isälle sen, mutta eihän tässä nyt auttanut nälkään kuolla kaikkien, ja tottapahan se Herra varjelee, ja eihän sitä voi kohtaloansa välttää.
Voisihan niitä viettelijöitä tännekin tulla, jos niin on kerta sallittu. Mutta ei se olisi surmanisku äidille, jos hän tietäisi Esterille käyneen samoin kuin hänelle itselleen oli käynyt kaupungissa ollessaan. — Esterin täytyi säilyä viatonna.
* * * * *
Syyskuun aamuaurinko, paistoi niin kirkkaasti, ikäänkuin olisi se tahtonut paisteellaan pyyhkiä jokaisen kyyneleen pois äidin ja tyttären silmistä, jotka nyt eron hetkellä antoivat niiden vapaasti vuotaa alas.
Pienet siskotkin olivat tulleet paitasillaan rappusille. He syleilivät Esterin jalkoja ja hametta sekä pyysivät hänen lähettämään heille hyvää leipää, vaikka vaan vähänkin sieltä kaupungista. — Ester suuteli heitä kaikkia ja lupasi lähettää jos vaan itsekkin saa.
"Joudu jo Ester", kiirehti isä rattailta, ja hänen täytyi lähteä. Vielä kerran äiti puristi kädestä ja kuiskasi hiljaa itkien: "Rukoile Jumalaa armas, oma lapseni! Tiedä, että kiusaus on suuri, mutta voita sinä se!"
"Äiti, äiti, minä teen kaikki, mitä olet käskenyt!"
"Hyvästi!" kaikui vielä molempain huulilta, sitte lähti hevonen menemään hiljaa eteenpäin ja matkustajat katosivat metsään.
Äiti huokasi syvään, poistui sitte pirttiin hoitelemaan toisia lapsiansa.
Kolme kuukautta oli Ester jo ollut kaupungissa, mutta yhä vaan hän kaipasi isää, äitiä ja pikku siskoja sekä pientä, köyhää Saviahoa, sen suloista hiljaisuutta ja rauhaa, jota täällä ei ollut edes yölläkään, sillä junat tulivat ja lähtivät, niiden kohina ja vihellys keskeyttivät usein hänen unensa juuri silloin, kun hän parhaillaan oli istuvinaan kotona ja heillä kaikilta oli ruokaa yllin kyllin; oli oikeata ruisleipää, voita, maitoa ja perunoita. Oi, kuinka hauskaa oli katsella, kun äidin muuten aina niin vakavat ja murheelliset kasvot loistivat onnesta ja ilosta.
Joku ajoi kiireesti tuossa kadulla ja hän heräsi sydän täynnä kalvavaa tuskaa siitä, kun ei tiennyt onko kotona mitään syötävää pikku siskoraukoilla, äidillä ja isällä. Hän olisi tahtonut mennä heitä katsomaan, mutta matka oli pitkä ja — hänhän oli toisen palvelija, jonka täytyi tyytyä siihen, mitä hänelle määrättiin. Kerran pyhäinmiesten aikana pyysi hän rouvalta kaksi päivää lupaa saadaksensa käydä kotona, mutta rouva ei siihen suostunut, käski kirjoittamaan, sillä kyllä ikävä vähenisi yhtä hyvin kun jos olisi kotona käynyt. Hän kirjoitti, kertoi kaikista ja pyysi äidin myös kirjoittamaan kohta, sillä hänellä oli ikävä, ikävä sellainen, jota sanoin ei voinut selittää.
Kauvan oli Ester odottanut turhaan, mutta vihdoin joulun alusviikolla tuli tuo ikävöity kirje —, mutta, voi, siinä kerrottiin, että Anna sisko ja Kalle veli olivat kuolleet tulirokkoon ja nyt pieni yhden vuoden vanha Matti oli myös sairas. Niin ehkä hänkin kuolee, mutta sehän olisikin hyvä, sillä silloinhan pääsisi kärsimästä nälkää ja muutakin kurjuutta tässä maailmassa. Oi, kuinka sekin oli hyvä kun Anna ja Kalle kuolivat, sillä ruoka olisi loppunut ja sitte nuo raukat olisivat saaneet kärsiä! Lampaat oli jo pitänyt myydä, että sai jouluksi ruoka-aineita. Näin kertoi äiti.
Vielä oli paljon muutakin kirjeessä ja sitte lopuksi käski äiti Esterin olla nöyrä ja uskollinen rouvalle, mutta ennen kaikkia hänen piti rukoilla Jumalaa, ettei lankeaisi kiusauksiin. Kirjeen luettua Ester vaipui tuolille ja kätki kasvot käsiinsä. Voi, kuinka hänen sydämensä oli täysi surusta — oi, se oli pakahtumaisillaan, jos edes saisi kertoa tämän jollekin ystävälle, jos saisi oman äidin kanssa itkeä ja rukoilla Jumalaa, mutta ei, hän oli niin kaukana siellä salossa ja hän, Ester, yksin täällä kaupungin hälinässä, ikäänkuin yksinäinen, hento ruoho raju-ilmassa. Kyyneleet vierivät alas hänen silmistään ajatusten yhä kääntyessä äitiin, joka nytkin ehkä istuu Matti-raukan vuoteen vieressä ja hoitelee häntä. Mutta jos se tauti on tarttuvaa, ja jos äitikin kuolee, mutta ei, ei, eihän toki jumala ota pois hänen äitiään ja jätä häntä orvoksi näin nuorena, ei! Näin huudahti Ester ja hyppäsi ylös aivan kuin olisi tahtonut estää kuolemaa tekemästä työtään. Sitte aikoi hän kätkeä kirjeensä ruokahuoneessa olevaan pieneen koppaan, jonka rouva oli hänelle antanut, mutta meni huomaamattaan sänkykamariin ja töyttäsi nuorta Arthur herraa vastaan, joka seisoi kynnyksellä katsellen Esteriä. Oi, Ester pelästyi niin kovin ja pyysi anteeksi tyhmyyttänsä, mutta tuo kaunis maisteri vaan hymyili, taputti häntä poskelle sekä kysyi syytä Esterin itkuun, ja kun sai tietää, niin oli yhtä murheellinen, kuin jos se asia olisi sattunut häneen itseensä. Se lohdutti Esteriä; hän tunsi rakastavansa tuota hyvää, nuorta maisteria, joka niin jalomielisesti otti osaa hänen, köyhän tyttöraukan, suruun.
Kyyneleet silmissä kiitti hän maisteria osanotosta ja poistui kiireesti kyökkiin jatkamaan astiain kuurausta.
Joulun pyhinä oli paljon vieraita, sillä tohtorinna tahtoi kaikki lapsensa ja lastensa lapset silloin luoksensa saadakseen iloita heidän kanssaan. Ja iloa olikin. Soitettiin, laulettiin, leikittiin ja, silloin kun kaupungin nuoria oli, niin tanssittiin.
Tohtorinna ei oikein pitänyt tanssista, mutta kun nuoret pyysivät kauniisti, niin ei hän voinut kieltää tätä "viatonta huvitusta", vaan antoi heidän siitä nauttia ja kyllä sitä nautittiinkin usein kello kolmeen aamulla.
Ester parka olisi salaa nauttinut noiden onnellisten ilosta, mutta ei joutanut, sillä hänen täytyi olla jokapaikassa palvelemassa. Kaikki häntä huusivat ja kaikkien luo piti ehtiä. Toki oli pyhiksi otettu rouvan vanha palvelija apulaiseksi. Hän laittoi ruokia, pesi astioita ja toisinaan lakasi lattioitakin, mutta Ester sai palvella pöydässä ja sitä tehdessään hän huomasi, kuinka Arthur-maisteri katseli häntä ja silloin kun olivat kahden jossain huoneessa, niin sanoi maisteri: "Ester, sinä olet niin kaunis ja älykäs" tai: "Sinusta pitäisi tulla pasturska, tohtorinna tai mikä muu tahansa, mutta ei saisi olla palvelijana, kun olet niin kaunis." Kun tällaisten sanain jälkeen Ester punastui, niin sitte maisteri oli tyytyväinen ja kysyi: "Etkös tahtoisikin päästä pois palveluksesta?"
Usein meni Ester pois vastaamatta, mutta toisinaan sanoi olevansa tyytyväinen, kun saa olla hyvän herrasväen palvelijana.
Monta muuta imartelusanaa oli Ester tämän neljän viikon aikana, jonka maisteri oli kotona, saanut kuulla hänen suustaan, ja kun hän vielä lähtiessään antoi Esterille kauniin, vaaleanharmaan leninkikankaan joululahjaksi, vaikka joulu jo kaksi viikkoa tätä ennen oli siirtynyt menneeseen aikaan, niin alkoi Ester uskoa, että se kiltti maisteri todellakin rakasti häntä.
Oi, jos niin olisi, niin silloin hän, Ester, olisi onnellinen, ei, enempi, hän olisi autuas! Tämmöiset ajatukset tuon tuostakin nousivat hänen mieleensä talven kuluessa, ja niiden yhteydessä kaikuivat selvinä ja elävinä maisterin joulunaikana lausumat sanat, ja hän toivoi niin hartaasti kesää, jolloin taas maisteri tulisi kotiin.
Kun viimeinen vieras joulun jälkeen lähti pois ja Ester jäi taas rouva Heickell'in kanssa kahden, valtasi hänet sanomaton ikävä saada nähdä äitiä, mutta kun hän ei päässyt kotiin niin hän kirjoitti hänelle pitkän kirjeen, jossa kertoi joulun vietosta kaupungissa ja myöskin kaikista lahjoista erikseen, joita oli saanut; viimeksi mainitsi hän arvokkaimman ja suurimman lahjansa, maisterin antaman leninkikankaan, joka on täysi villainen ja hyvin kaunis; näin vakuutti Esteri ja kertoi sitte äidille kaikki, miten hyvä maisteri hänelle oli ollut. Oli taputtanut poskelle ja lohduttanut häntä silloin, kun hän itki äidin kirjeen saatuansa. Oi, hän piti niin paljon siitä hyvästä maisterista, mutta sittenkin olivat äiti, isä ja pieni sairas Matti-veikko aina hänen mielestään parhaat maailmassa ja nyt tähän kirjeeseen hän pani äidille joululahjarahansa, viisi markkaa, itse ei hän sitä tarvinnut, kun oli ruokaa ja vaatteita tarpeeksi.
Lopuksi Ester pyysi äidin olemaan levollinen, sillä hänelle ei täältä hyvän herrasväen luona mitään pahaa koskaan tapahtuisi, sitte sulki hän kirjeensä ja vei postiin.
Äiti kirjeen saatuaan sekä iloitsi että itki. Hän tunsi tuskaa ajatellessaan sitä, kun maisteri oli hyvä Esterille ja kutsui häntä hyväksi tytöksi.
Oi, hänen lapsensa on köyhä, mutta kuitenkin liian hyvä hänelle, maisterille häväistäväksi.
Ei, hän tahtoi kirjoittaa lapsellensa nyt kohta ja sitte keväällä mennä itse käymään kaupungissa, ennen kun maisteri palaa kotiin, ja sitte kertoa kaikki mikä hänen sydäntänsä painot. Hän vaipui polvilleen pienen, kuolleen lapsensa kehdon ääreen ja huokasi: "Suuri Jumala, kuinka vaarallista on olla köyhä ja kaunis, mutta varjele Sinä itse häntä kaikista kiusauksista ja vaaroista, jotka jo mahdollisesti ovat uhkaamassa nielaista hänet kuiluihinsa. — Oi, Herra, Sinä tiedät, että hän on rikoksen lapsi, mutta älä anna lapseni enää tehdä samaa rikosta, jonka minä, onneton äiti, olen tehnyt." Hän nousi ylös ja alkoi sydän-yön hiljaisuudessa kirjoittaa kirjettä ainoalle lapsellensa.
Toukokuun kahdeksannen päivän aamulla astui Ester yksinkertaiseen mustaan pukuun puettuna vanhempainsa kanssa uuteen kirkkoon astuakseen siellä ensi kerran alttarin ääreen ja tullaksensa osalliseksi siitä armosta, jonka Vapahtaja on kaikille opetuslapsilleen valmistanut lohdutukseksi ja vahvistukseksi elämän liukkaalla ja vaarallisella tiellä.
Kirkossa vallitseva salaperäinen hämäryys vaikutti Esteriin niin, että hän tunsi olevansa kokonaan temmattu pois tästä meluavasta maailmasta; tuntui niin kuin hän liitelisi ijankaikkisuuden rajalla pääsemäisillään juuri hämäryydestä ikuisen päivän valoon.
Virren veisattua astui pastori alttarille ja luki heleällä äänellään sanat: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun." Sitte puhui hän: "Nämä sanat lausuu Vapahtaja, teille, lapset, tänä päivänä, jolloin seisotte elämänne tienhaarassa astuaksenne yksin vaeltamaan sitä polkua, joka teille on määrätty. Muistakaa, että olette uskollisia niille lupauksille, jotka olette vannoneet eilen tässä pyhässä paikassa. Muistakaa, että teidän täytyy olla uskollisia, ei ainoastaan muutaman päivän, kuukauden ja ehkä vuoden, vaan elämänne loppuun asti, ja sitte kun olette uskollisesti kilvoitelleet, niin saatte elämän kruunun palkaksenne Häneltä, joka teidän ja meidän kaikkein puolesta on uhrannut itsensä ja niin sovittanut taivaallisen Isän. Oi, rakkaani, eikö ole ihanaa, kun pääsemme hallitsemaan kuningasten Kuninkaan ja herrain Herran kanssa ijankaikkisesti kunnian valtakunnassa —, taivaassa!
"Niin, pysykää te uskollisesti rukouksen ja uskon kautta Hänessä, niin Hän pysyy teissä ja vie teidät kanssansa ijankaikkiseen elämään ja laskee elämän kruunun päähänne. Amen."
Kirkosta palatessa tunsi Ester itsensä vahvaksi ja lujaksi. Hän tunsi kestävänsä loppuun asti ja iloitsi jo kruunustaan, jonka sitte kuolemassa saa vastaanottaa Vapahtajan kädestä uskollisuuden palkaksi. Oi, jospa tämä vahvuus olisi ollut pysyvä!
Maanantai-aamuna aikaiseen hankkivat isä ja äiti poislähtöä. Erotessa tuntui Esteristä siltä, kuin ei hän enää koskaan saisi nähdä vanhempiaan "tässä maailmassa." Samaa tunsi äitikin ja hän painoi Esterin rintaansa vasten, katsoi häntä syvillä, vakavilla silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut katsoa hänen sielunsa läpi ja kuiskasi: "Ester, oma lapseni, ainoa iloni ja tuskani maailmassa, muista rukoilla Jumalaa, että kiusaukset voittaisit ja saavuttaisit kruunusi. Muista, että siskosi ovat kuolleet ja sinä yksin jäänyt äidin vanhuuden päiväin iloksi, ja sen tähden pitää sinun säilyä puhtaana ja viattomana."
"Äiti, äiti", huusi Ester kyynelsilmin, "minä tahdon tuoda sinulle iloa, tahdon kestää kaikki kiusaukset sinun tähtesi, äitini."
"Kestä, lapseni! Ja nyt Jumalan haltuun!" Kuumien kyynelten silmistä valuessa nousi äiti isän luo rattaille ja he lähtivät ajamaan pitkin Torkkelinkatua. Ester seisoi portilla ja katseli, kunnes he Maununkadun kulmassa katosivat hänen näköpiiristään. — Sitte riensi hän sisälle sydän täynnä sekavia tunteita.
* * * * *
Kesän tulo tänä vuonna kesti tavallista kauvemmin, ja siksi vasta muutamia päiviä ennen juhannusta muutti rouva Heickell kesä-asuntoonsa, joka sijaitsi muutamien kilometrien päässä kaupungista ihanalla paikalla kuusimetsän keskellä, jonka välistä vilkkui Viipurinlahden sinipinta.
Tämä paikka on yksi Karjalan sadoista ihanuuksista, ja ihmekös siis, jos janoava ihmissydän täällä toivoo löytävänsä tyydytyksen ja rauhan, toivoo; saavansa levähtää, jäädä unhoitukseen ja uinahtaa, herätäkseen vasta ikuisuuden kirkkaassa aamuvalossa onnellisena ja autuaana.
Tämmöiset toivot olivat täyttäneet Esterin rinnan ja siksi hänen ilonsa oli rajaton, kun hän sai tietää pääsevänsä luonnon ihanaan temppeliin, pois kaupungista, pois sen nielusta ja hälinästä ja "viettelyksistä", joita hän siitä asti oli peljännyt, kun äiti keväällä itkusilmin oli niistä puhunut.
Tähän asti ei kukaan ollut häntä vielä "syntiin vietellyt", mutta! saattoihan viettelijä juuri kesällä ilmestyäkin. Maalla voi paremmin syntiä karttaa ja ajatuksetkin luonnon helmassa pysyvät puhtaina. Näin hän ajatteli, kun ei tietänyt että usein tällaisessa hetkellisessä paratiisissa voi olla kätkettynä käärme, joka salaisuudessa kylvää myrkkyä puhtaampaankin ihmissieluun ja turmelee sen.
Tohtorinna Heickell muutti maalle, mutta hän ei täällä yksin viihtynyt, ei, hänellä piti olla seuraa, kun kerran jo nuoruudestaan oli siihen tottunut. Omat lapset hän tahtoi kaikki ja sitte lisäksi kaupungista hyväin ystäväinsä poikia ja tyttäriä, joita hän rakasti kuten "omia lapsiaan".
Juhannuksen aattona tulivat vieraat ja sitte Ester ei enää joutunut luonnosta nauttimaan ja iloitsemaan muulloin, kuin yöllä, jolloin jo herrasväet nukkuivat. Hänen mielensä oli katkera ja yhä katkerammaksi se tuli katsellessa noita toisia nuoria, noita herroja ja ryökkinöitä heidän leikeissään. Voi, jospa hänkin saisi olla mukana siellä, jossa oli hän, se mies, joka jo joulusta asti oli ollut hänen sydämelleen kallis, mutta ei, hän oli palvelija ja pysyikin kentiesi aina sellaisena, eikä koskaan saisi kutsua häntä omakseen, ei koskaan ilmaista hänelle sitä, jonka niin mielellään, olisi tahtonut!
Eräänä iltana seisoessaan salissa yksin, hän ajatteli:
Kun olisi tuon neiti Sommarin sijassa, silloin saisi pistää kätensä
Arthurin käteen, kuten hän, ja kävellä puutarhassa, metsässä ja — —
Ajatus pysähtyi tähän kun kuuli mainittavan omaa nimeänsä. Tuolta tuli herroja, ne puhuivat hänestä, mutta ei kuulunut joka sanaa, kun keskustelu tapahtui hiljaa.
Nyt ne lähenivät, pysähtyivät ja istahtivat sohvalle, aivan sen ikkunan alle, jossa Ester seisoi ja nyt hän kuuli kun maisteri Salminen sanoi: "Arthur on taas rakastunut omaan piikaansa, niin, niin, älä nyt yhtään punastu, — onhan tyttö kaunis, niin että kehtaa kyllä mennä Vaikka kaupungille hänen kanssaan kävelemään, — kasvot hienopiirteiset ja vartalo niin sorja, että ei luulisi ollenkaan hänen suonissaan virtaavan talonpojan verta.
"Siellä maansydämessä kasvaa sellaisia kaunottaria, joista ei meillä ole aavistustakaan: tänne, ne kaikki tarvitsisi saada", huomautti luutnantti Tynell.
Ja lyseolainen Taavi Sommar kertoi ihastuksissaan: "Olisittepa kuulleet, kuinka kauniisti Ester osaa laulaa. Kelpaisipa hänen ääntänsä kuulla vaikka konserttisalissa!"
"Missä hän sinulle on antanut suloisen äänensä kuulua?" kysyi insinööri
Lindell ivallisesti.
Puna nousi Taavi Sommarin poskille, kun hän vastasi: "Minulle ei hän laulanut, mutta, itsekseen lauloi toissa-iltana pyykkirannassa ja minä satuin kuulemaan."
"No, Arthur, mitä sanot siitä, kun laulajattareesi on ihastunut toinenkin kuin sinä? uteli ylioppilas Kallio, ja insinööri Lindell jatkoi, äänessä pistävä iva: Taidat olla jo kovasti mustasukkainen Taaville? Ehkä olet meille kaikille, vai mitä?"
"Ester!" kuului tohtorinaan ääni ruokasalista ja hänen täytyi kiirehtiä sinne, vaikka niin mielellään olisi tahtonut kuulla Arthurin vastauksen noille herroille, jotka ivasivat ja kiusasivat häntä.
Ester oli niin onnellinen. Oi, jospa tosiaankin Arthur-maisteri rakastaisi häntä kuten tuo herra Salminen sanoi niin hän olisi onnellisin ihminen maan päällä. Voi, jos kerrankin saisi sen kuulia hänen omasta suustaan, ja jos saisi itsekin sanoa rakastavansa. Oi, se yksi hetkikin toisi iloa niin paljon, oi, se toisi iloa koko elämänijäksi.
Jos nyt äiti olisi täällä, niin hän silloin kertoisi kaikki ja varmaan äiti iloitsisi, kun saisi kuulla, että maisteri rakastaa häntä. Ja jos hänestä tulisi maisterinna — oi niin — mutta saihan kuitenkin ajatella — niin sitte hän antaisi isälle ja äidille vaatteita ja ruokaa paljon. Maisteri, hänen jalo maisterinsa, ei kieltäisi, sillä hän aina on niin hyvä kaikille köyhille. Sitte maisterin morsiamena ollessaan hän saisi mennä tuonne puutarhaan, olla noiden neitien ja herrain ystävä, niinkuin tohtorinna nyt. Silloin varmaan ylioppilas Kallio ja insinööri Lindell saisivat hävetä, kun ovat häntä pilkalla kutsuneet laulajattareksi, ja silloin hän olisi hyvä ja ystävällinen tuolle kiltille Taavi Sommarille, joka häntä puolusti.
Niin oli Ester kuvitellut onnensa huumaamana, että illallispöytää katteessaan ei muistanut viedä sinne leipää ja siksi tohtorinna, joka kaikissa oli säntillinen ihminen, antoi Esterille äidillisen muistutuksen huolimattomuudesta kaikkein pöydässä olijain kuullen.
Mielipahasta ja häpeästä tulipunaisena sopersi hän anteeksipyyntisanoja ja kiirehti pois.
Loppu-illan oli sydän täynnä surua ja melkein koko yönkin makasi hän valveillaan ajatellen tapahtumia.
Auringon noustessa painuivat kuitenkin väsymyksestä raskaat silmäluomet kiinni, surut haihtuivat ja hän oli Arthurin kanssa menevinään vihille, mutta juuri saliin astuessa putosi hänen myrttikruununsa lattialle ja Arthur tallasi sen rikki.
Ester koetti ottaa sitä ylös, muita juuri kun oli saamaisillaan, hajosi se tyhjäksi ja hän heräsi siihen kun kosketti kädellään lattiaa.
Ilmat elokuun lopulla tulivat kylmiksi ja sateisiksi, sentähden maalta teki jokaisen mieli päästä pois. Tohtori Södermanin, kauppaneuvos Roosin ja konsuli Liljebladin herrasväet — viereisten huvilain asukkaat — olivat jo viime viikolla muuttaneet kaupunkiin ja tohtorinna lähetti Esterin myös puhdistamaan ja lämmittämään huoneita, niin että viikon lopulla saataisiin muuttaa.
Varhaisesta aamusta oli Ester ahkerasti ollut puhdistushommissa ja lähti nyt illan suussa vähän paremmin pukeutumaan, mennäksensä kaupungille. Mutta juuri kun hän kiinnitti liivinsä viimeistä nappia, soi ovikello hätäisesti.
Ester juoksi kiireesti avaamaan, mutta oi, jalat olivat pettää ja sydän sykki niin, kuin olisi se tahtonut haljeta, sillä ovella seisoi Arthur-maisteri. Hän oli tullut kaupunkiin polkupyörällä erään "hyvin tärkeän" asian Vuoksi, kuten hän äidille lähtiessänsä sanoi. Kun Ester viimeinkin sai oven auki, tarttui Arthur hänen käteensä, Veti mukanaan vieras-salin sohvalle ja kuiskasi: "Ester, armaani, oi, miten olen iloinen, kun kerrankin saan olla kanssasi kahden kesken, saan kertoa kaikki, mitä sydämeni tuntee. Kuule, minä rakastan sinua, rakastan sydämeni pohjasta ja tahdon, että sinäkin olet kokonaan minun. Oi, vastaa! Sano, että rakastat minua, niin, niin, älä peittele, sillä minä kuitenkin tiedän, että rakastat, olen lukenut sen silmistäsi."
"Herra maisteri, unhoitatte, että minä olen köyhä ja oppimaton palvelija. Ehkä tänään rakastatte, mutta huomenna kadutte jo sitä", lausui Ester vapisevalla äänellä, ja koetti vapautua, sillä sanomaton pelko ja aavistus jostain pahasta täytti hänen sydämensä, kun hän näki maisterin intohimoisen katseen.
"Rakas lapsi, älä pelkää", lausui maisteri ja veti Esteriä itseänsä lähemmäksi, "vaan ole luonani, kuule, ole minulle hyvä ja kutsu vaan minua Arthuriksi ja sinuksi silloin kun olemme kahden. Ester, minähän rakastan sinua tulisesti ja kun kerran sinäkin rakastat, niin miksi emme nauttisi nyt onnestamme? Kuule, me olemme täällä kahden ja siksi saamme rakastaa vapaasti ja täydellisesti, Esterini, täydellisesti, se on niin ihanaa!"
"Maisteri, päästäkää, minun on niin vaikea olla tässä, oi, päästäkää, sillä köyhä ja oppimaton tyttö ei saa rakastaa herroja."
"Älä sano sitä, tyttö, minulla on paljon rahaa ja maailmassa saat vielä paljon oppia, kun elät."
Ester teki rynnäkön päästäksensä, mutta maisterin vahva käsivarsi kiertyi lujemmin hänen hoikan uumansa ympärille, hän tunsi kuuman hengähdyksen käyvän poskiensa yli ja maisterin polttavat huulet painuivat hänen huuliansa vasten…
Ja samassa Ester tunsi, kuin jos tuliset jättiläiskielet olisivat nuoleksineet hänen ruumistaan joka puolelta, hän tunsi vajoavansa alas sohvalta ja kuiskasi itkun tukahuttamalla äänellä: "Arthur, rakas Arthur, jos vähääkään rakastat, niin päästä minut, sillä —"
Sitte menivät hänen ajatuksensa sekaisin…
* * * * *
"Ester, maisteri tulee tänään kotiin ja nyt sinun täytyy jättää ne työsi ja mennä puhdistamaan ja järjestämään hänen huoneensa, että se on hyvässä kunnossa, kun hän saapuu", sanoi rouva Heickell eräänä joulukuun aamuna Esterille.
Tänään, kertoi Esteri ajatuksissaan astuessaan ruokasalin läpi maisterin kamariin. Jo tänään, oi, miten hänen sydämensä sykki. Se aika on siis jo niin lähellä, jolloin hän saa kertoa kaikki, mikä sydäntä painoi ja ahdisti, aina siitä kamalasta illasta asti, jolloin, voi, — voi, hän ei uskaltanut enää muistiinsa palauttaa niitä hetkiä.
Varmasti hän kaikki sanoisi, sanoisi siitäkin kun oli pettänyt, vaikka oli monta kertaa luvannut kirjoittavansa sieltä, missä oli, eikä kuitenkaan yhtään kertaa kirjettä lähettänyt. Mutta voihan hänellä olla niin paljon työtä, että ei ollut ehtinyt. Niin, eikö, ehtisi yhtä pientä kirjettä kirjoittamaan kahden ja puolen kuukauden aikana? Kyllä, mutta hän varmaan ei tahtonutkaan. Voi hyvä Jumala!
Ester pelästyi näitä ajatuksiaan, mutta jatkoi kuitenkin. Eikö Arthur enää häntä rakastaisi? Eikö ollutkaan rakastanut, oliko vaan tahtonut vietellä hänet? Mahtoikohan tämä nyt olla kiusaus, josta äiti usein mainitsi, ja jota hän niin kovin pelkäsi? Voi, jos se nyt olisikin sitä! Jos ei Arthur enää yhtään rakastaisi, niin mihinkä hän sitte joutuisi? Ja mihinkä hän panisi lap…
Hän ei uskaltanut ajatella tätä ajatusta loppuun ja estääkseen sen enää esiin puhkeamasta, ryhtyi hän ahkerasti työhönsä.
Kun maisterin kamari oli puhdistettu, meni hän vierassalin pölyjä pyyhkimään.
Huh! tähän huoneeseen astuessa tuntui siltä, kuin olisi mennyt mestauslavalle. Hän pysähtyi, aikoi kääntyä takaisin, mutta eihän auttanut kääntyä, täytyi mennä.
Sohvaa hän pyyhki kiireesti, ikäänkuin olisi sormia polttanut, asetti tyynyn paikoilleen, kääntyi pois ja lähestyi pöytää. Siinä oli eilinen "Suometar", silmänsä sattuivat siihen, mutta ilmoitus, jonka hän luki sai veren pysähtymään hänen suonissaan.
Hän ei tahtonut uskoa silmiään ja luki vielä kerran, kahdesti ja kolmastikin, mutta sittenkin olivat siinä sanat:
"KIHLOISSA:
Onnia Girsén
Arthur Heickell."
Sydän tuntui lakkaavan sykkimästä, päätä huimasi ja jalat tahtoivat pettää. Esterin täytyi tarttua pöytään ettei kaatuisi.
Tohtorinna sattui juuri tulemaan saliin. Hän pelästyi Esterin kalpeutta ja kiirehti kysymään häneltä:
Ester, lapseni, mikä sinun on? Oletko taas kipeä? Voi, voi, kun sinä nyt jo joka päivä olet sairaana, joudu sänkyysi, minä itse pyyhin loput tomut. Tule nyt, ota valeriaanaa, että pyörtymisesi menee ohi. Mutta ethän sinä vastaa mitään.
Tohtorinna kääntyi ovelta takaisin, juoksi Esterin luo, tarttui hänen käteensä, vei hänet keittiöön sänkyyn ja antoi lääkkeitä.
Esterin sydän heltyi tohtorinnan hyvästä kohtelusta. Hän puhkesi itkemään ja itki itsensä nukuksiin kuten pieni lapsi.
Kun hän heräsi, kuuli hän maisterin äänen ruokasalista. Hän oli siis jo tullut kotia. Oi. Esterin teki mieli juosta hänen luokseen, tarttua kaulaan ja kertoa kaikki mitä hän sillä ajalla oli kärsinyt niinä pitkinä unettomina öinä, ja kuinka oli pelännyt, että Arthur ei rakastaisikaan häntä, että olikin jo hyljännyt. Mutta sitte palasi tajuntaan se, mitä hän aamulla oli nähnyt lehdestä… Sydän sykki nyt kiivaasti, käsi puristui nyrkiksi ja koko ruumis vapisi; hänkö menisi sen miehen kaulaan, joka hänet on niin kurjalla tavalla pettänyt ja häväissyt. Ei, ei ikänä hän sitä tekisi, Vaikka kyllä sanoisi hänelle sitte kahdenkesken; kaikki, mutta ei hellästi ja lempeästi niinkuin oli aikonut, vaan vakavasti ja kylmästi. Jollei muulloin saisi olla kahden, niin hän menisi yöllä maisterin kamariin, eikä lähtisi pois, ennenkun olisi kaikki sanottavansa sanonut.
Hän vaipui takaisin vuoteelleen, mutta nousi ylös tohtorinnan kyökkiin tultua, vaikka olikin väsynyt ja rupesi valmistamaan iltaruokaa.
Seuraavana sunnuntaina päivällisen jälkeen meni tohtorinna tervehtimään sairasta rouva Söderholmia. Maisteri taas, joka koko ajan oli välttänyt Esteriä, vetäytyi, sitte kun oli äitinsä portille saattanut, omaan kamariinsa. Sytytti paperossin, käveli pari kertaa lattian yli, istahti keinutuoliin, otti pöydältä morsiamensa valokuvan ja rupesi sitä katselemaan, mutta laski sen takaisin pöydälle, kun Ester avasi oven ja astui sisään.
Kun maisteri kysyi, mitä asiaa Esterillä olisi, tuntui siltä kuin ei hän voisi mitään puhua, mutta maisterin uudistettua kysymyksensä, astui hän pari askelta lähemmäksi ja sanoi surullisella äänellä: "Arthur, sinä olet mennyt kihloihin, vaikka et ole minulle mitään siitä ennen puhunut!"
Ivallinen hymy väreili maisterin suupielissä ja olkapäät kohosivat pilkallisesti, kun hän sanoi: Se on totta, että olen kihlautunut sinulta lupaa kysymättä, mutta en ole tottunut koskaan antamaan niin suurta kunniaa äitini palvelijoille, että heiltä kysyisin, mitä saan tehdä ja mitä jättää tekemättä.
Puna nousi Esterin kalpeille kasvoille, kun hän lausui: "Suo anteeksi, Arthur, mutta sinä näytät unohtaneen, että minä olen sinulle enempi, kuin äitisi palvelija. Sinä et tiedä vielä kaikkia. No, hyvä, kuule sitte, muutamien kuukausien perästä tulee minusta sinun lapsesi äiti!"
Kovan sähkö-iskun tavoin vaikuttivat nuo sanat maisteriin. Hän hypähti ylös ja kalpeana kuin ruumis astui Esterin luo sekä lausui kiihkeästi: "Ester, se ei ole totta, se ei voi olla totta. Kuule, sano, että se ei ole totta, sano, että tahdoit vaan pelästyttää minua. Sano!"
"Oi, Arthur, sydämeni pohjasta toivoisin minäkin, että se ei olisi totta, mutta niin kuitenkin on ja minä en taida sitä muuttaa. Kun sinä läksit tulin hyvin sairaaksi, tohtorinna pakotti menemään lääkärin luo ja häneltä sain kuulla, että tulen äidiksi ja nyt jo itsekin tunnen, että niin on." —
Ester purskahti katkerasti itkemään, mutta maisterin seuraavat sanat katkasivat kyyneltulvan.
"Mutta, Ester, sitte täytyy toimia niin, että se asia ei tule ilmi." Hän löi kädellään korkeaa, tummain kiharain peittämää otsaansa, ikään kuin olisi tahtonut sen kautta saada jotain hyvin tärkeää muistiinsa ja sitte jatkoi: — "Kuule, mene sinä vaimoksi sille suutarille, jolta viime kesänä sanoit saaneesi kirjeitä, joissa hän pyysi sinua vaimokseen. Sinä et silloin vastannut, mutta vastaa nyt ja mene hänelle. Minä kyllä toimitan niin, että hän tunnustaa lapsen omakseen, ja jos hän kerran sinua rakastaa, niin mitä hän nyt siitä välittäisi, jos olet puhdas tai et, sehän nyt on yhdentekevää."
Ester ojensi hoikan vartalonsa suoraksi ja nuo muuten niin syvät, surullisen vakavat silmät säikkyivät, huulet vavahtelivat ja vasta pitkän ponnistuksen perästä kuuluivat niiltä sanat: "Herra maisteri, sellaistako filosofia onkin, niinkö se opettaa, että maisterit saavat vietellä oppimattomia palvelustyttöjä, saavat valehdella, että rakastavat heitä, rakastavat tulisesti, sydämellisesti ja täydellisesti, niinkuin te sanoitte minua rakastavanne, ja sitte, kun yksinkertainen, rakastunut tyttö antaa teille itsensä kokonaan, kuten minä onnetoin tein. — — Ei, te ette edes odottanut sitä, että olisin vapaasti antautunut, ei, vaan te otitte minut luvatta, otitte minut väkisin, raiskasitte minut, ja nyt sellaisena tahdotte minut antaa köyhän, mutta siveellisesti puhtaan suutarin vaimoksi ja tahdotte vielä, että hän tunnustaa rikkaan ja ylhäisen maisterin lapsen omakseen ja rupeaa sitä työllänsä elättämään. Niin, herra maisteri, minä olen oppimaton nainen, enkä tiedä edes, mitä sana filosofia merkitsee, mutta luulen, että se on jotain hyvin korkeaa oppia, ja kun te olette korkeasti oppinut, viisas ja ymmärtäväinen, niin sanokaa, onko tämä menettelynne oikea, ja voitteko vastata tästä omantuntonne, Jumalan, minun, äitinne ja koko maailman edessä? Voitteko?"
"Ester, Ester, rakas lapsi, tyynny nyt", koetti maisteri lohduttaa ja aikoi tarttua hänen käsiinsä, mutta Ester sysäsi hänet pois ja jatkoi: "Menkää, älkää koskeko minuun, sillä teitä en enää voi sietää. En, sillä minä nyt inhoan ja halveksin teitä yhtä paljon kuin ennen rakastin."
Vielä olisi ollut paljon sanomista, mutta itku tukahdutti äänen ja hän riensi keittiöön, saadaksensa olla yksin, saadakseen sulattaa polttavan tuskansa kuumiksi kyyneliksi. Tuossa, pöydän kulman vasten nojaten hän ennenkin jo niin monta kertaa oli itkenyt, siihen hän nytkin heittäytyi ja painoi kasvonsa käsiinsä; mutta samassa aukeni ovi ja tuttu, lystikäs ääni kuiskasi: "No pikku neiti, älkäähän nyt itkekö, tässä kirje sulhaselta, lukekaa se, niin ikävä haihtuu."
Ester kavahti ylös, silmäsi oudolla käsialalla kirjoitettua kirjettä, nyökäytti äänetönnä päätään tuolle kunnon vanhukselle kiitokseksi ja repi hermostuneesti kuoren auki sekä luki seuraavaa:
"Rakas lapseni!
Toista vuorokautta on nenästäni juossut verta. Diakonissaneiti on tehnyt kaikki tehtävänsä, mutta apua ei ole tullut. Voimani vähenevät ja tunnen, että loppuni lähenee, tiedän varmasti, että en sinua, lapseni, saa enää koskaan nähdä tässä maailmassa ja siksi en voi nukkua rauhassa, ennen kun olen kertonut sinulle kurjan elämäni kohtalot. Sinun pitää saada ne tietää, että oppisit karttamaan niitä kiusauksia, joihin minä, onneton äitisi, olen joutunut.
Alan alusta ja koetan jos mahdollista kertoa kaikki tyynni.
Yhden yön ikäisenä jäin orvoksi äidistäni, minut otti silloin luoksensa eräs vanha täti, jolle isä vähän maksoi hoidostani. Sitte kun tulin kahdeksan vuoden ikäiseksi, pääsin kotiin uuden äitini apulaiseksi. Hän oli minulle ensin hyvä, mutta sitte kun sai itselleen pienen pojan, hylkäsi hän minut ja mikä surkeinta, huomasin, että isäni rakasti pikku veljeäni enemmän kuin minua ja sentähden minäkin koetin olla yksin. Usein menin pihalle ja metsiin, kun tuvassa ollessani minut pakotettiin aina istumaan veljeni kehdon ääressä. Sitte kun minut löydettiin piilopaikoistani, sain aina kokea äitipuoleni julmaa kohtelua. Hän veti minua tukasta, löi, potki ja torui sekä lupasi tappaa, jos en häntä tottelisi. Kuolemaa pelkäsin, ja siksi kerroin asian salaa isälleni, mutta hän vaan käski minun olla kuuliainen, niin äiti kyllä olisi hyvä. Koetin parastani, vaan kohtelu ei paljonkaan parantunut, pyysin nyt päästä tädin luo, mutta siihen ei suostuttu ja äiti tämän jälkeen kutsui minua laiskaksi sekä pakotti yhä enemmän tekemään työtä. Minä vaikenin ja kärsin vielä kolme vuotta, koko ajan hautoen mielessäni karkaamistuumaa, jonka panin toimeen eräänä kuutamoyönä, jolloin kaikki nukkuivat. Iltahämärässä olin jo kenenkään huomaamatta ottanut parhaat vaatteeni, leivän, vähän voita ja kalaa sekä kätkenyt ne lumihankeen tienvarrelle. Illallisen syötyä panin nukkumaan niin kuin ennenkin tuvan ovensuu-penkille, uni ei kuitenkaan tullut, minä makasin valveillani ja kuuntelin, milloin kaikki nukkuivat. Aika tuntui hyvin pitkältä. Kuulin, kun kello löi ensin yhdeksän, kymmenen ja vihdoin pitkän odotuksen perästä yksitoista.
Nyt luulin olevan aikani. Nousin ylös, puin vaatteet ja kengät ylleni, otin naulasta äitivainajani saalin, jonka käärin tiukasti ympärilleni, otin kätköstä tavarani ja niin uhkamielellä jätin isäni kodin.
Kylään päin en lähtenyt, vaan käännyin valtamaantielle, joka vei kaupunkiin ja juoksin eteenpäin minkä suinkin jaksoin.
Päivän valjetessa pääsin erääseen pieneen kylään ja menin ensimmäiseen taloon tien varrella. Emäntä oli hyvin ystävällinen. Antoi ruokaa ja kyseli matkastani. Kerroin kaikki avomielisesti ja kun olin lopettanut, näin hänen kyyneliä pyyhkivän silmistään.
Talon työmiesten hevosella pääsin jatkamaan määrätöntä matkaani eteenpäin.
Kun laskeuduin reestä, sain mieheltä tietää nyt olevani viiden penikulman päässä kotikylästäni. Iloni oli rajaton, kun tiesin olevani jo niin kaukana tuosta piinapaikasta.
Hyväin ihmisten avustamana olin kulkenut jo yhden viikon ja saavuin eräänä iltana tienvarrella olevaan kestikievariin.
Emäntä tarvitsi minun ikäistäni tyttöä apulaisekseen ja tarjosi paikkaa minulle. Ilomielin suostuin ehdotukseen ja jäin taloon. Paljon hyvää sain tässä talossa. Muun muassa opin selvään lukemaan ja kirjoittamaan talon hyvän ylioppilasneidin johdolla. Mutta voi, tästä myöskin sai suurin onnettomuuteni alkunsa.
Kun olin kolme vuotta ollut talossa, korotti emäntä minut sisäneitsyksi, siihen toimeen, joka kaikille, mutta erittäinkin "kauneille" on vaarallinen. Minua sanottiin "kauniiksi", ja mikä pahinta, tiesin itsekin, että sellainen olin.
Pitäjän käräjät olivat kestikievarin suuressa salissa, sillä ei ollut erityistä käräjätaloa. Tuomarit asuivat myöskin kaikki meillä ja minä jouduin heitä passaamaan. Usein yölläkin sain mennä tekemään palveluksia, kun he istuivat pelipöydän ääressä. Mielelläni meninkin, sillä heidän joukossaan oli se mies, johon jo olin hyvin paljo mieltynyt. Sanalla sanoen, minä rakastin häntä enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Hän oli noin kahdeksankolmatta ikäinen, pitkä, hyvin kaunis ja kohtelijas. Hän puhui minulle hyvin kauniisti, sanoi rakastavansa ja lupasi ottaa minut omakseen, jos olisin hänelle hyvä. Joka kerran kahden ollessamme istuin minä hänen sylissään ja siinä sain kuulla hänen suustaan mitä ihanimpia tulevaisuuden kuvauksia.
Kaarlo, se oli tuomarin nimi, sanoi vievänsä minut kaupunkiin, jossa saisin itselleni laittaa kauniita vaatteita, käydä teaatterissa, tanssiaisissa ja kaikissa, mihin vaan mieleni tekisi. Me olimme onnelliset, jos saimme olla hetkenkään kahdenkesken ja siksi haimme salaisia yhtymäpaikkoja. Mutta emäntä, joka oli kokenut, hurskas ja hyvä ihminen, huomasi kaikki sekä varoitti minua hyvällä ja pahalla luopumaan tuon 'viekkaan herran' seurasta, joka vaan etsi minua pahassa tarkoituksessa. Lupasin olla erilläni, mutta kuitenkin jo samassa päätin kirjoittaa Kaarlolle kaikki emännän epäluulot. Kirjoitin ja samassa mainitsin itsekin epäileväni hänen rakkauttaan sekä pyysin, että jos hän minua rakastaa, niin osoittakoon sen tänään jollain muulla kuin sanoillaan.
Illalla, ruokaa pois viedessäni, pisti hän paperossi laatikon tarjottimelle. Toiset eivät mitään huomanneet, mutta minun sydämeni sanoi siinä olevan jotain minulle kuuluvaa. Yöllä, kaikkien nukuttua, avasin laatikkoni. Siellä oli kultasormus, kaksikymmentä markkaa rahaa, jolla saisin tulla syksyllä kaupunkiin, — niin sanoi hän kirjeessä sekä pyysi vielä yhden kerran saada tavata minua kahdenkesken ennen poislähtöään. Minä koetin valmistaa tilaisuutta ja onnistuinkin viimeisenä iltana kohtaamaan hänet oikeussalissa, mutta juuri kun olin heittäytynyt hänen syliinsä, tuli emäntä, joka jo kaksi viikkoa oli kulkenut minun jälestäni kaikkialla, ja kutsui pois, eikä enää koko yön seutuna laskenut herroja passaamaan, vaan pani ylioppilasneitinsä siihen toimeen.
Syksyllä läksin pois näiden hyväin ihmisten luota ja matkustin kaupunkiin, jossa kuitenkaan en enää päässyt palvelukseen, vaan täytyi mennä ompeluoppiin. Puolivuotta opissa oltuani sain perheompelijan paikan eräässä herrasväessä, mutta kuitenkin halusin asua omassa vuokraamassani ullakkokamarissa, jossain siellä esikaupungissa, saadakseni tavata Kaarloa, joka nyt jo oli tullut oikeus-istunnoilta kotiin. Päivillä emme koskaan saaneet olla yhdessä, sillä minä olin työssä ja Kaarlo sanoi hänelläkin olevan niin paljo puuhaa, ett'ei joutaisi päivillä ja ehdotti, että ottaisin hänet iltaisin huoneeseeni. Minä myönnyin. Mutta voi, jo ensimmäisen käynnin aikana olin pakotettu antamaan itseni hänelle kokonaan…
Sitä yötä olen katunut koko ikäni, sillä se yö särki sydämeeni haavat, joita ei mikään voima maailmassa ole saanut umpeen parantumaan.