Matilla oli sen seitsemiä arveluita: että oli kerran vaan sitä tietä ennen ajanut, että saattaisimme eksyä, että jää oli vielä heikkoa, ja että kotona alkaisivat hätäillä, jos saisivat tietää, että me näin olimme lähteneet Jumalaa kiusaamaan. Minä vastasin, ett'eivät ne mistään tietäisi, ennenkun olisimme jo kotona ja ett'ei vaaraa ollut mitään, koska samaa tietä oli ajettu jo kerran ennenkin tänä päivänä. Liuottelin Matin epäilyksiä yhä enemmällä konjakilla ja onnistuin vihdoinkin saamaan hänen suostumuksensa. Syvimmin vaikutti häneen se syy, että jäämatka oikasi seitsemän peninkulmaa ja se ratkaisi riidan. Mutta ensin kutsuttiin isäntä puheille ja kyseltiin häneltä perinpohjin sekä jään kestävyyttä että tien suuntaa. Matti alkoi jo jänistää, mutta minun intoni vaan kasvoi. Matkamme olisi lykkäytynyt ainakin huomiseksi, ell'ei taloon samassa olisi saapunut kahta rahtimiestä, jotka olivat tulleet juuri samoja jäitä, joita me niin pelkäsimme. Nyt vetosin minä Matin ylpeyteen ja urhoollisuuteen, ja hänen vastustuksensa päättyi siihen, että isännän kuullen sanoi itsensä irti kaikesta edesvastuusta. Hevonen valjastettiin, lasit tyhjennettiin ja isäntä toivotti meille onnea matkalle. Näön vuoksi murisi Matti vielä jotain, mutta hotasi samalla hevosta ja niin me lähdimme liikkeelle.
Hetken kuluttua jäi meistä maantie oikealle kädelle ja kun me kerran olimme tien haaran sivuuttaneet ja ajaneet synkkään metsään pitkin kaitaista syrjätietä, oli päätös tehty ja molempien meidän mieltämme kevensi se, että asia viimeinkin oli ratkaistu. Tarjosin Matille rohkaisuryypyn ja viritin iloisen laulun, niin että hongikko kajahteli.
Pian ajoimme alas jyrkästä törmästä, metsä harveni ja puiden oksien ja runkojen välistä vilkkui jään valkonen lakana kuin pysty seinä. Soluimme alas rinnettä ja tulimme muutaman sisäisen lahdelman jäälle. Kuu ei ollut vielä noussut ja tuossa omituisessa, epämääräisessä, tuikkavassa tähtien valossa näytti lahti äärettömän suurelta selältä. Reki, joka oli reutoillut ja kolahdellut jäälle laskeuttaissa, liukui nyt tasaisesti kuin lasisella pinnalla. Lunta oli vaan vähän kirkkaalla jäällä, sillä lumen oli satanut ennen kuin järvi jäätyi. Ajattelin jo kaivaa esille luistimeni ja näyttää Matille, miten hevonen sivuutetaan. Mutta tekemättä tuo jäi, kun reki oli niin lämmin ja mukava ja matkan teko niin helppoa, että siitä oikein nautin. Hevosen ei tarvinnut juuri muuta kuin itseään liikutella, reki seurasi kuin varjo sen perässä.
Siellä täällä näkyi harmahtavan jään pinnassa musta juova, jonka halkeama oli siihen piirtänyt päästämällä vettä jäälle ja sulattamalla lunta tuuman verran molemmin puolin. Olimme ajaneet melkoisen matkan salmen suuhun päin, ennenkun ensimmäinen rasahdus ilmaisi, ett'ei meillä ollut maata jalkojemme alla. Hevonen pelästyi outoa ääntä, mutta tottui siihen pian. Matti ja minä emme vaihtaneet ajatuksia tapahtuman johdosta, mutta minä luulen, että nuo pitkät, valittavat äänet, jotka salamoina edellämme juoksivat, synnyttivät kamalata kaikua omissatunnoissamme, jotka eivät olleet niin paatuneita kuin hevosen omatunto. Minä kyllä näin, että Matti alussa hätkähteli, joka kerta kun jää tavallista vaikeammin allamme valitti, ja minäkin tein samoin. Vakuutimme kuitenkin toisillemme mitä rauhallisimmalla äänellä, että kun jää tuolla tavalla rusahtelee, se on vaan merkki siitä, että se kestää. Sehän on vaan pakkanen, joka sitä kutistaa ja vahventaa!
Kaunista päivää oli seurannut mitä ihanin keskitalven tähtiyö. Jo auringon laskiessa olin minä todelliseksi mielihyväkseni huomannut, että ylähuuleeni, jonka haivenet muuten olivat vaaleat ja näkymättömät, oli alkanut kuuraa kasvaa. Työnsin torvelle huuleni ja katselin ihastuksella jäätynyttä miehuuteni merkkiä, mutta Matti ei huomannut mitään eikä näkynyt ollenkaan nauttivan omasta kuurastaan. Jäällä oli pakkanen purevampaa ja nipisti nenää niin että kirveli, mutta vähät kivusta, kun tuon tuostakin voin kielelläni lipaista aivan oikeita, kankeilta tuntuvia viiksiä, joita pimeän vuoksi en valitettavasti voinut nähdä.
Matin kanssa pitämäni puheet olivat vähitellen muodostuneet pelkiksi ajatusviivoiksi, mutta aukot paikat täytin minä itse. Lumiset, havupuita kasvavat tummat rannat jäivät yhä enemmän jälellemme, lahti laajeni ja äärettömän, vaalean harmaan kentän takaa kohosi kuun toisesta laidasta syöpynyt sakara. Oli niinkuin olisimme olleet matkalla maailman avaruuteen, niin rajattomalta, kylmältä ja autiolta näytti meistä Saimaan selkä epämääräisessä puolihämärässään. Minua puistatti ja minä unohdin viikseni tehdäkseni salaman nopean, tähtitieteellisen matkan maailmoihin, jotka olivat miljaardien peninkulmain päässä maanpallostamme. Mutta avaruuden äärettömyyden takia en kuitenkaan omaa pienuuttani unhottanut, ja minun täytyi piankin Matilta kysymällä saada selkoa turvallisuudestamme:
— Tietääkö, Matti mistä tie kulkee?
— Tästähän tuo kulkee altamme, vastasi Matti.
— Mistä?
Turhaan minä tarkastelin jälkeä ja rauhoituin vasta sitten kuin näin selviä hevosen jälkiä jäällä. Oli niin merkillisen lohdullista nähdä nuo mustat jätteet, jotka monta syltä pitkänä viivana viittasivat meille kulkumme suuntaa. Linnunrata kaikessa puhtaudessaan houkutteli minut harharetkilleni vasta sitten, kun olin huomannut maan matoisen loan jalkojeni alla.
Keskiyö oli vähitellen ohi. Tähtisikeröt olivat hitaasti kääntyilleet, kuu kulki nopein, pitkin askelin alhaalla taivaan rannassa. Ajatukseni pääsivät taas jaloilleen, hiljaisuuden, yksitoikkoisuuden ja kipenöitsevän äärettömyyden avustamina. Aloin siinä tuumia omaa pienemmyyttäni tämän luonnon suuruuden edessä, mutta ei siitä saamani opetus ottanut minuun oikein pystyäkseni. Ei ollut minulla siihen aikaan vielä mitään auttamattomia suruja, joita olisin tarvinnut pienennellä vertaamalla niitä äärettömyyteen ja siihen varmaan tietoon, että on niitä muitakin kärsiväisiä noiden maailmain miljoonain joukossa. Minulla oli vielä kuusitoistavuotiaan turhamainen mieli ja vankka usko nuoruuden rakkauteen ja sen kaikkia voittavaan, lämmittävään liekkiin. Ja niin aloin minä muistella Salamia, joka teki valosta sillan Sulamithin luo, ja suoritin minä siinä melkoiset määrät kunnollista siltatyötä, kun kerran olin päässyt selville siitä, mihin tähteen minä Sulamithiin sijoittaisin. Pysähdyin lopuksi erääsen tähteen, joka kaikista kirkkaimmin kimmelteli, ja jonka valo vuorotellen vaihteli valkeaa, sinistä ja punaista, niinkuin timantti, ja niin lähdin hänen luoksensa taivaltamaan. Jälestäpäin sain kuulla, että tähdellä oli miehen nimi, Sirius, mutta minun silmissäni oli hän vielä kauvan kaiken naisellisen kauneuden perikuva, jonka kasvojen piirteet kyllä vaihtelivat, mutta joka useimmittain esiintyi edessäni ihanan Anna Ramseniuksen muotoisena.
Vasta sitten kun olimme tulleet pois Saimaan jäiltä, alkoi tähti oikein selvästi muistuttaa tuota kaunista papin tytärtä, mutta en ollut vielä aivan pitkälle ehtinyt, ennenkun kaupunkilaislemmittyni häiritsevällä tavalla pisti iloisen, nauravan naamansa Sulamithin ja minun väliin. Koetin karkoittaa hänet pois hyvin epäkohteliaita asioita ajatellen, mutta yhtäkaikki hän vaan seisoi edessäni täyttä kurkkuaan nauraen puolen miljardin peninkulman päässä avaruuksien perillä. Otin hänet armoihini, rakensin valosiltani häntä kohti, en nähnyt häntä enää, pyysin anteeksi itseltäni ja vaihdoin varmuuden vuoksi tähden nimeä, ett'en joutuisi uskottomaksi Sulamithille. Nimitin sen noin vaan yleisesti "Onnen saareksi" ja ohjasin purteni sitä kohti läpi taivaan kannen kimmeltävien saaristojen.
Ei kestänyt hauvankaan, ennenkun olin mielestäni aivan mitätön hitunen, joka toisen yhtä pienosen hitusen kanssa ajaa läpi äärettömän avaruuden. Kun katselin kupeelleni jäälle, oli se kummallisen epätodellisen näköinen, niinkuin olisi ollut monta peninkulmaa jalkaimme alla. Metsän musta juova saattoi hyvin kyllä olla joku pilvi jossain tavattoman kaukana. Olin kuin ilmassa kulkevinani. Hevonen, reki, Matti ja minä olimme erikoinen taivaan kappale ja vapautuneina maanpallon vetovoimasta pyrimme me, nuoruuden rakkauteemme luottaen, kohti "Onnemme saarta", jonka kirjavat puutarhat väikkyivät kaukana edessämme. Hetken aikaa oli mielikuvitukseni erehdyttävän todellinen. Täällä Saimaan selkien keskellä oli jää herennyt halkeilemasta, kulkusten kilinään oli korvani jo aikoja sitten tottunut, niin ett'en sitä huomannut, matka kului aivan hiljaa, ja tuo vaalean harmaa pinta allamme oli niin tasanen, että oli kuin reki ei olisi liukunut, vaan kiitänyt sen ylitse. Hevosen kavioiden kopse haihtui kaiuttomaan yöhön, Matti vaikeni, minä vaikenin, jää vaikeni. Olin jo kysymäisilläni Matilta, kuinka hän oli uskaltanut lähteä kanssani niin vaarallisille kaukomatkoille, ja tiesikö hän, että me voisimme matkustaa tällä tavoin tuhansia vuosia kuitenkaan perille joutumatta. Mutta Matti istui ja torkkui turvallisesti kuskilaudallaan ja heti huomasin minä mahdottomaksi, että hän olisi voinut olla matkalla kautta avaruuksien kohti "Onnen saarta".
III.
En ollut juuri ollenkaan Matille vihanen siitä, että hän oli pysytellyt maan päällä. Päinvastoin. Rupesin ajattelemaan odottamattoman aikaista kotiintuloamme, kuinka me hämmästyttäisimme kaiken kotiväen ja kuinka ne meitä kysymyksillään ahdistelisivat. Olin jo selvillä kaikista niistä välinpitämättömistä vastauksista, joita tulisin antamaan kiihoittaakseni heidän uteliaisuuttaan vielä enemmän, ja kuinka minä sitten toisten päivitellessä ja toruessa aivan tyynesti kertoisin, että me olimme ajaneet Saimaan jäiden yli jo ennen joulua. Olin tästä tosiasiasta kovasti mielissäni, sillä tekomme näyttäisi varmaankin jotenkin uhkarohkealta, mutta se minua kuitenkin hiukan harmitti, ett'en voisi kertoa heille mistään oikeasta seikkailusta. Olihan vähän noin niinkuin noloa tulla kotiin mitään erinomaisempaa kokematta ja minä aloin jo toivoa, että edes ajaisimme jäähän — ainoastaan nimeksi — tai että saisimme nähdä jonkun puolen tusinaa susia. Tarkemmin punnittuani päätin toivoakin vaan susia, koska en ollut niitä ennen läheltä nähnyt ja kun ne eivät tainneet olla niinkään vaarallisia. Ja minä antauduin sen miellyttävän tunteen valtaan, että minä nyt olen suureen vaaraan joutumaisillani, sill'aikaa kuin kotikäet nukkuvat makeinta untaan ja luulevat meidänkin tekevän samoin jossain turvallisessa majatalossa.
Kun olin taas saanut ajatukseni kotiin päin suunnatuiksi, pysähtyivätkin ne sinne, vaikkakin "Onnen saari" yhä leimusi ihanana ilotulituksena yöllisellä taivaalla. Äskeinen suuren vaaran tunne vaihtui miellyttäväksi hyvinvoinniksi ajatellessani lähenevän joulun kotoisia iloja. Joulu oli lapsuuteni aikana ollut minulle juhla täynnä lempeitä, hyväntahtoisia ja lämpimiä tunteita. Näin vanhan isäni heltyvän ja loistavan hiljaista ja sydämmellistä ystävyyttä, äidilläni oli vaan pelkkiä helliä sanoja sanottavanaan ja me lapset saimme arvokkaita joululahjoja ja pyhäruokaa monen viikon kuluessa. Kuusitoista vuotiaan surut eivät ole syvälle juurtuneet ja minä olin iloinen siitä, että ihmiskunta oli saanut syntiensä sovittajan ja minä tahdoin viettää hänen syntymäjuhlaansa sillä oikealla, lämpimällä mielellä. Ajattelin omituisella, rauhaisalla ilolla noita suurina juhlapäivinä pidettäviä hartaushetkiä ja päätin ottaa niihin osaa täydestä sydämmestäni ja sen kautta vanhempieni mieltä ilahuttaa. Tahdoin karkoittaa mielestäni kaikki kapinalliset, uudenaikaiset ja vapaat ajatukset, joita elämä koulukaupungissa on minussa väkisinkin eloon herättänyt, ja vielä kerran hyvän lapsen tavoin nauttia jouluilosta vanhassa, hyvässä kodissani. Siitä mielialasta olisi saarnanikin uudenvuoden jälkeen uhkuva ja yhdellä tempauksella siirtävä minut lasten kirjoista maineen temppelin harjalle.
Suljin silmäni ja olin jo kotoa lähestyvinäni. Tuossa on karjakartanomme vasemmalla puolen tietä, tuossa alkaa havumetsä ja kymmenen minuutin kuluttua olemme kotipihalla. Kuulen jo aivan selvään Kastorin äkäisen haukunnan ja nautin jo edeltäkäsin hänen mielensä muutteesta, kun hän saapi tietää, kuka täältä on tulossa. Sitten tuikkaa tulia puitten runkojen välitse, ja me ajamme ulos havumetsästä, puistokäytävän läpi, koiran yhä haukkuessa. Kun tulemme pihaan porttipylväiden välitse, jotka ovat puoleksi kinoksiin hautautuneet, hyökkää vastaamme Kastor hevosen kimppuun käyden. Hetikohta tuntee hän ääneni ja hänen kiukkunsa vaihtuu iloon niin hurjaan, että minulla on täysi työ estää häntä kasvojani nuolemasta. Hän hyppii ja ulisee reen ympärillä, loikkaa sen sisään ja iloitsee minun tulostani niin kuin ei kukaan ihminen vielä ole iloinnut eikä koskaan tulekaan iloitsemaan.
Kulkusten kilinän ja Kastorin ilohuutojen houkuttelemana tulee piika Reeta porstuaan kynttilä kädessään. Etehisen ikkunassa näen minä tutkiskelevia kasvoja, ja kun pysähdymme rappujen eteen, ilmaantuu äidin vanhat, rakkaat ja ystävälliset kasvot Reetan takana ja tuli valaisee lämpimästi hänen hienoja ryppyjään ja sileäksi kammattua harmahtavaa tukkaansa. Melkein juoksemalla hän juoksee rappuja alas ja huudahtaa: — Kaarlo —! Oletko jo täällä! Rakas Kaarlo, tervetullut, tervetullut!
Äidin jälestä tulivat siskot ulos kylmään talvi-iltaan ehtimättä edes huivia hartioilleen heittää. Mutta isä jäi etehiseen ja tuprutteli savua ikkunaan. Hänen kalju päänsä kiilteli kattolampun valossa ja avonaisista ovista lensi minulle tervetuliaisiksi vastaani paksut huurupilvet. Ne toivat tullessaan joululakan lemua, pestyjen lattiain hajua ja vierreleivän tuoksua; ja se vaikutti minuun erittäin miellyttävästi kylmästä tullessani. Ihastuksella tunsin sitten tuon kaikkia muuta voimakkaamman lemun, joka tuntui ainoastaan kotona Hannebergissä, joka oli syöpynyt huonekaluihin ja vaatteihin, joka seurasi kotia ja perhettä ja jota ei tavattu missään muualla maailmassa. Siinä lemussa hengähtävät vastaani kaikki lapsuuteni muistot ja kodin koko lumousvoima ja herttaisuus.
Äitini suutelee minua, mutta astuu kohta ihmeissään askeleen taapäin.
— No minun päiviäni! huudahtaa hän. Pojallahan on viikset!
Sisaret tunkeilevat reen ympärillä nähdäkseen minua ja minun viiksiäni, ja kun minä olen reestä noussut, näen minä äärettömäksi ilokseni, etteivät kuuraviikseni sulakaan pois, vaan sallivat itseään sormiella ja kierrellä niin paljon kuin vaan haluttaa. Niistän nenääni saamatta niitä näppiini ja valmistaun mahtavassa saattokulussa astumaan vanhaan kotiini. Isä tulee vastaan porstuassa ja minä kiverrän ylös komean huulipartani antaakseni hänelle tulijaissuudelman.
— Nuo ajat sinä huomenna pois, — ne eivät sovi koulupojalle, sanoo isä jäähdyttävästi ja suutelee minua hymyillen. Ei kutsunut niitä edes viiksiksi, sanoi vaan "nuo".
Unohdan kuitenkin pian hänen epäystävällisyytensä, sillä etehisessä näen minä setä Ramseniuksen ja Annan, jotka ovat meillä kylässä. Setä taputtaa minua olkapäälle ja sanoo tervetulleeksi, mutta Anna vetäytyy ujosti hämärän peittoon, enkä minä voi mitenkään saada selkoa siitä, mitä hän ajattelee viiksistäni. Tuo hämäryys, joka häntä ympäröipi, näyttää minusta hyvin oudolta, ja minä alan hiukan epäillä, enkö nähnekin vaan unta, kun samassa kuuluu jotain melua ja pauhua niinkuin koko talo sortuisi päälleni. Lattia vajoo jalkaini alla, luulen kuulevani veden kohinaa ja kaikki rakkaani katoavat samassa näkyvistäni.
Samassa huutaa Matti jotain ja minua pudistetaan turkin kauluksesta:
— Pian ylös! Pian, ett'ei reki uppoa! Katsella harastelin ympärilleni enkä ollenkaan käsittänyt mitä oli tapahtunut, ennenkun reen edessä näin mustan olennon, joka avannossa polskaroi. Takanani seisoi Matti ja pudisteli minua kauluksesta.
— Tässä nyt ollaan järvessä, sanoi hän.
Kavahdin seisoalleni ja nakkasin vaistomaisesti turkin päältäni ollakseni vapaampi liikkeissäni.
— Elä heitä turkkia veteen, huusi Matti, — tässä vielä kuivia vaatteita tarvitaan tän' yönä!
Matti seisoi reen takana ja piti siitä kaikin voimin kiinni estääkseen sitä avantoon liukumasta. Kohta olin minäkin hypännyt jäälle Mattia auttamaan.
— Pidä rekeä niin kauvan kuin minä irtautan aisat, komensi Matti.
Tartuin rekeen kaikin voimineni ja sain töin tuskin pidetyksi kannat jäällä. Ymmärsin pian Matin tarkoituksen ja hyväksyin sen täydellisesti.
Kunhan kerran saisimme reen jäälle, niin sittenpähän olisi aika katsoa, miten hevonen voitiin pelastaa. Oli meille onneksi, ett'emme olleet joutuneet rekinemme päivinemme veteen, sillä silloin olisi pelastus ollut paljoa vaikeampi.
Hetken puuhattuaan oli Matti saanut aisat rahkeista irti ja voimakkaalla tempaisulla saimme me reen jäälle. Suuressa, mustassa, parin sylen levyisessä avannossa ponnisteli hevonen ähkien ja huohotellen koettaen pysyä pinnalla. Niinpian kuin reki oli pelastettu, hiipi Matti varovasti avannon reunalle lähelle hevosen päätä, polki jäähän koettaakseen kestikö se ja meni sitten auttamaan reipasta ruunaansa, joka miltei iloisesti päristellen ponnisteli jääkylmässä vedessä aivan niin kuin olisi ollut tavallista kesäkylpyä ottamassa.
Minä aioin mennä apuun, mutta hän huusi minulle, ett'en tulisi liika likelle jään reunaa. Siinä oli hän oikeassa, olihan tarpeetonta suotta aikojaan pudota veteen ja kastua läpimäräksi. Yö oli kyllä ilmankin kylmä. Ainoastaan toinen jalkani oli hiukan kastunut, kun rekeen hulahtanutta vettä oli vähän tunkenut saapasvarresta sisään. Matti, joka oli kohta paikalla, kun hevonen upposi, hypännyt jäälle, oli aivan kuiva.
Saatuaan kiinni hevosen suitsista rauhoitti hän sitä ystävällisillä sanoilla ja päätä taputtamalla. Sitten peruutti hän sitä vähän matkaa ja koetti kehoittavasti huutaen ja suitsista vetäen saada sitä hyppäämään jäälle. Hevonen kokosi voimansa suureen ponnistukseen, kohottautui melkein pystyyn jääpalaisten keskessä ja koetti Matin yhä sille hoilatessa iskeä etujalkansa jään reunaan. Saikin se toisen kavionsa jään reunaan, mutta jää murtui ja hevonen hulahti takaisin mustaan avantoon ja Matin täytyi heittää suitset irti. Jääpalaset kolasivat ja vesi loiski, hevonen päristeli vettä suurista, tuhuttavista sieramistaan ja oli taas entisessä uivassa asennossaan. Lyhyellä, levottomalla, navakalla hirnahduksella ilmaisi se tyytymättömyytensä vankeuteensa ja teki uuden yrityksen omin voimin pelastaakseen. Se onnistuikin niin hyvin, että hän nyt sai molemmat kavionsa jäälle, ja Matti juoksi ilosta huudahtaen apuun.
— Siinä se on hevonen, joka itse itsensä auttaa, sanoi hän ylpeillen.
Mutta hevonen ei jaksanut kaukaa pysyä rasittavassa asemassaan, kaviot luisuivat yhä lähemmä jään reunaa ja Matin huudot ja riuhtomiset olivat turhat. Elukkaparka ymmärsi epätoivoisen asemansa yhtä hyvin kuin mekin. Tähtien valossa voin minä hyvästi erottaa sen apua anovan katseen, joka ikäänkuin näytti moittivan minua siitä, että seisoin siinä toimetonna yrittämättä mitään häntä pelastaakseni. Hänen suuret, liikkuvat sieramensa puhuivat voimakkaampaa hädän kieltä kuin mitkään ihmisen kasvot, ja minä kiiruhdin Matin luo jotain tyhmää ehdottamaan. Mutta joko nyt Matti oli tunteettomampi eläinten kielelle kuin minä, tai oli hän sitä mieltä, että hevosia oli hevoisina kohdeltava, oli miten oli, hän haki esille ruoskan, hihkasi pari kertaa sydämmettömästi, tarttui taas suitsiin ja huimasi hevosta ruoskalla armottomasti selkään. Epätoivoissaan nousi hevonen melkein pystyyn, teki viimeisen ponnistuksensa ja sai enemmän kuin puolet mustasta ruumiistaan jään reunalle.
— Kas niin, hoo! Ylös vedestä, sinä kirottu kanttura! huusi Matti.
Kirottu kanttura iski etujalkainsa rautakengät jäähän ja vetihe hiljalleen ylös.
— Kas niin, hoo! Tulehan, tulehan! kehoitteli Matti.
Silloin ulvahti jää surkeasti ja painui hitaasti hevosen alla. Matti ja minä pelastauduimme kiireen kautta kovalle jäälle, mutta hevonen upposi takaisin isontuneesen avantoonsa ääntä päästämättä, ikäänkuin olisi päättänyt ennemmin turvautua kylmään veteen kuin ottaa vastaan piiskan iskuja ja haukkumasanoja.
— Siinä se nyt on, virkkoi Matti. — Ja siellä taitaa pysyä, lisäsi hän yhtä rauhallisesti.
— Meidän täytyy hakea apua, sanoin minä.
IV.
Nyt vasta aloimme ympärillemme katsella. Ei ollut pitkältä maihin ja minä kysyin Matilta, miten olimme osanneet ajaa näin kaitaseen salmeen, jossa varmaankin kävi virta.
— Ka, no — kun hevonen vei… vastasi hän.
— Kulkeeko tie tästä?
— Mistäs minä sen tiedän paremmin kuin tekään?
— Oletko ajanut harhaan?
— Olemmepa saattaneet ajaa, kun ei tietä näy.
— Oletko nukkunut — häh?
— Nukkuihan herrakin.
Nyt alkoi hevonen huohottaa arveluttavasti ja Matti otti aisat koettaakseen ulottuivatko ne avannon yli. Onneksi ne ulottuivat, ja hetken kuluttua oli hän sitonut ne mahahihnaan niin, että ne kannattivat hevosta, jonka nyt ei tarvinnut uuvuttaa itseään uimalla.
— Auttaisiko tuo, jos huutaisi apua, arveli Matti sen tehtyään ja päästi jotenkin laimean huudon talviyön helmaan.
— Ei, mene sinä hakemaan apua, niin minä huutelen, ehdotin minä.
— Eiköhän täällä asune ihmisiä jossain, tuumi Matti. — Muistelen nähneeni tulen tuiketta, ennenkun upposimme, ja hevosella on aina merkkinsä, kun se eksyy. Voi, voi, että lähdinkään tälle taipaleelle!
— Elähän nyt, — menehän nyt vaan, niin minä huudan. — Ja minä päästin mitä pirullisimman ulvahduksen mikä suinkin vaan kurkustani helti. Se synnytti kamalan kaiun toisella puolen salmea, hevonen herkesi tuhuttamasta ja käänsi päänsä nähdäkseen, mitä meillä oli tekeillä. Matti lähti tallustelemaan salmea pitkin tutkiakseen seutua ja minä aloin taputella ja rauhoitella hevosta samalla kuin tuon tuostakin korotin ääneni mitä kauheimpaan kirkunaan, joka teki hevosen yhä levottomammaksi ja herätti eloon uinailevan mielikuvitukseni, niin että lopulta huusin todellisesta vakuutuksesta niinkuin hengen hädässä. Matti oli häipynyt pieneksi mustaksi pilkuksi tuolla jäällä ja minä olin kuulevinani hänen huutavan jotakin. Teroitin korvani ja erotin viimein:
— Paljoko kello on?
Minua harmitti tuo minun mielestäni tarpeeton kysymys, kaivoin kuitenkin kelloni esille ja karjuin Matille:
— Kello on viisi!
Samassa lähti Matti kulkemaan määrättyä suuntaa ja katosi erään niemen taa jättäen minut keskellä yötä yksin hukkuvan hevosen kanssa, jumala tiesi kuinka kauvaksi ihmisasunnoista. Pian tuossa kuitenkin toinnuin, aloin hypiskellä lämpimikseni hevosraukan edessä ja kääriydyin lopulta nahkasten sisään rekeen, kun kastunut jalkani ei ottanut lämmitäkseen. Hevonen lepäsi aivan hiljaa aisojensa varassa, tuhuttaen ja hirnahtaen silloin tällöin, niin kauvan kuin näki minut, mutta alkaen käydä todella levottomaksi, kun olin rekeen piiloutunut.
Ensiksi se ähkäsi puoleksi päristellen puoleksi hirnahtaen niin tuskaisesti, että minä hyppäsin pois reestä luullen hänen uppoavan. Kuultuaan minun liikahtavan, käänsi hän päätään ja katseli minua niin moittivasti ja päästi suustaan äänen niin surkean, että minun täytyi käydä lohduttamaan. Silittelin hänen harjaansa ja korviaan, ruopottelin otsaa ja tukan juurta ja puhelin hänelle lohduttavia sanoja huolettomalla äänellä. Hänestä kuului varmaan tuo huoleton ääni ivalta, sillä kärsimättömällä liikkeellä pudisti hän päätään ja päästi taas tuollaisen valittavan, tuskaisen hirnahduksen, joka värisi vilua niinkuin hän itsekin. Melkein koko ajan oli hän liikkeessä, pysytelläkseen lämpimänä, ja ainoastaan sen kautta säilyi avanto sulana; — muuten se varmaankin olisi jäätynyt sekä hänen ympärilleen että päälleen. Aisat, jotka häntä kannattivat, natisivat jäällä joka kerta kun hän kävi levottomaksi, ja yhä levottomammaksi alkoi hän käydä.
Ymmärsin hänet vallan hyvin ja koetin nyt osaa ottavalla, valittavalla äänellä häntä lohduttaa. Hänen levottomuutensa lakkasi hetkeksi, hän vaan pudisti surullisesti kaunista päätään, mutta vapisi vilusta niin kovasti, että jää ympärillä helisi.
Istuin ja hyväilin häntä siinä ainakin kymmenen minuuttia surullisten mietteiden mieltäni ahdistaessa. Eihän syy kaikkeen tähän kurjuuteen ollut kenenkään muun kuin minun? En voinut millään tavoin siirtää edesvastausta omaltatunnoltani ja minun täytyi tunnustaa olevani hänen murhaajansa, sillä siitä olin minä vakuutettu, ett'ei hän voisi pysyä hengissä puolta tuntia kauvempaa. Ja noin surullista kuoleman taistelua täytyi minun katsella, voimatta häntä mitenkään auttaa. Keskitin kaikki syyllisyyteni ja sääliväisyyteni tunteet hyväilyyni, mutta hän yhä vaan pudisti päätään, tällä kertaa melkein vihaisesti ja päästi suustaan niin surkean valittavan ja niin kamalan huudon, että minä aivan ehdottomasti peräydyin avannolta luullen hänen päälleni käyvän. Mutta sitten hän taas rauhoittui ja katseli minua rukoilevin silmin.
Silloin valaisi onnistunut ajatus synkkää suruani, jätin hevosen siihen hetkiseksi ja kaivoin esille palan leipää eväslaukustani. Samalla pisti päähäni, että minähän voin käyttää konjakkipulloani lieventääkseni sitä vilua, joka yhä enemmän tunki jalkoihini. Mutta miks'en samalla antaisi hevosellekin konjakkia? Ja hetken kuluttua syöttelin minä paleltuvalle toveriparalleni konjakissa kastutettua leipää. Hän söi mielellään eikä ollenkaan hylkinyt leipää, vaikka se haisikin väkiviinalle. Oli minusta omituisen helpottavaa turkkiin kääriytyneenä ja hevosen pää kainalossani jakaa hänen kanssaan eväitäni ja konjakkia, joka näkyi tekevän hyvää. Hän rauhoittui syödessään ja nuoleskeli ahneesti käsiäni, kun niihin konjakkia hulahteli.
Oli kulunut aikaa ehkä tunnin verran siitä kuin ajoimme jäähän ja puolen tunnin verran siitä kuin Matti lähti. Ei häntä vielä näkynyt ei kuulunut ja minä aloin jo joutua epätoivoon. Miksi istun minä tässä ja ylläpidin kuolemaan tuomitun henkeä? Eikö olisi paljoa viisaampaa lähteä tiehensä ja pelastautua kuoliaaksi paleltumasta? Ehkä voisin saada apuakin pikemmin kuin Matti! Vaan niinpian kuin taas katsahdin toveriini, muuttui mieleni täydellisesti. Jos olisin hänet nyt jättänyt, olisi se ollut rikos, joka olisi vaivannut minua elämäni kaiken. Olisin ollut valmis paleltumaan kuoliaaksi hänen viereensä, jos niiksi olisi tullut.
Pian olimme tyhjentäneet konjakkipullon ja minä voin pyhästi vakuuttaa, että hevonen oli saanut sitä suurimman osan. Tulin siinä nyt ajatelleeksi, mitä mahtaisivat kotona sanoa, jos näkisivät minut täällä Saimaan jäällä syöttämässä ja silittelemässä avantoon uponnutta kuolemaisillaan olevaa hevosta. Muistui mieleeni, että Anna Ramsenius rakasti äärettömästi hevosia ja nyt ajattelin minä tätä uskollisuuttani hädässä kahdenkertaisella ilolla.
Käännähdin usein taakseni ja näin viimein kolme mustaa pistettä ilmaantuvan niemen nenään ja lähenevän meitä. Ajatteles, jos ne olisivat susia! Minulla ei ollut mitään muuta kuin puukko omaksi ja hevoseni puolustukseksi, ja jännityksellä odotin minä noita kolmea pistettä. Koetin uskotella itseäni, että Matti sieltä tuli kahden muun miehen kanssa, mutta puolipimeässä näyttivät nuo pisteet niin eriskummallisilta. Hevonenkin vainusi tulevia, pörhisti korvansa ja näytti niin pirteältä, että kaikki huoleni haihtuivat, sillä ei varmaankaan avantoon pudonnut hevonen tuolla tavalla korviaan pörhistä, jos susia vainuaa. Hän näkyi saavan uutta toivoa, koko hänen jähmettynyt ruumiinsa jännittyi yht'äkkiä uuteen ponnistukseen, joka oli niin voimakas, että toinen aisa irtautui ja ainoastaan toinen jäi vielä kannattamaan. Hän hirnahti äänellä, jossa ei enää ollut kamalaa epätoivoa, ja iloisesti siihen metsän kaukainen ranta vastasi:
— Hei, heppaseni! Oletko vielä elossa? Kuului Matin ääni huutavan.
Hevonen vastasi uudella, äänekkäällä hirnunnalla.
Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli ruuna vedettynä jäälle vähän matkaa avannosta. Seisoalleen se ei kyennyt, mutta näytti kuitenkin tyytyväiseltä. Käärimme nahkaset hänen ympärilleen ja aloimme neljän miehen voimalla virittää hänen voimiaan hieroen ja huudahdellen. Sitä tehdessämme pureskeli ruuna leipää, jota Matilla oli ollut mukanaan, ja virkosi vähitellen puolentoista tuntia kestäneen kylmän kylpynsä jälkeen.
— Mitenkä saitte sen näin kauvan hengissä pidetyksi? kysyttiin minulta.
— Join sen kanssa veljen maljan avannossa, selitin minä ja näytin tyhjää pulloani.
— Ähäh! irvisti Matti ja hieroi hevostaan, niin että otsa hikeä valoi, vaikka olikin pakkanen. — Ähäh! — Eikös ole hyvä, että hevosia opetetaan viinaa nielemään? Sen konstin taitaa tämä ruuna jo vanhastaan. Se on, näet, ollut monilla markkinoilla ja vaihtanut omistajaa useamman kerran, ja silloin täytyy hevosparkaa aina vähän virkistellä, ett'ei korviaan riiputtelisi! Vaan olipa vahinko hienoa konjakkia, olisihan tuohon tavallinen paloviinakin välttänyt…
Kun olimme hevosta uuvuksiimme asti hieroneet, otti Matti nahkaset hänen päältään ja kehoitti häntä ystävällisin sanoin nousemaan. Hevonen koetti pari kertaa, mutta ei päässyt. Silloin tarttuivat miehet häneen, asettivat ensin istumaan ja työnsivät siitä sitten jaloilleen. Ja kumma kyllä pitivät jalat päällään, vaikka olivatkin kankeat. Matti talutteli häntä jäällä, hyväili ja houkutteli ja valjasti viimein reen eteen. Varovasti seuraten kestävää jäätä rantoja pitkin, tulimme vihdoinkin taloon, josta Matti oli miehet löytänyt. Siellä pantiin ruuna talliin ja Matti hieroi häntä päivään asti, sill'aikaa kuin minä loikoilin vieraskammarissa ja jatkoin keskeytyneitä unelmiani.
Tulimme kotiin melkein samaan aikaan kuin olisimme tulleet, jos olisimme ajaneet pitempää tietä maantietä myöten.
Kun olimme ajaneet havumetsään, joka oli kymmenen minuutin matkan päässä pihasta, kysyin Matilta, kertoisimmeko seikkailustamme.
— Niin no, vastasi Matti, aivan niin kuin herra tahtoo.
— Vaan etkö saata saada toria isältäsi, jos hän kuulee, että olet ollut hukuttaa ruunan?
— Saattaapa niinkin olla, sanoi Matti.
— Eiköhän olisi parasta, jos ei kukaan saisi mitään tietää?
— Se nyt on aivan herran vallassa.
— Katsohan, saattaisimmehan kumpanenkin saada toria kotona.
— Kyllä kai se on niinkuin herra sanoo.
— Emmekö sitten kerro kenellekään koko asiasta?
— Parastahan taitaa olla.
Kotona otettiin minut avosylin vastaan, mutta ei ollut minulla mitään viiksiä, joilla olisin voinut pöyhkeillä astuessani vanhoihin, mataliin huoneihin. Eikä näkynyt siellä setä Ramseniusta eikä Annaakaan. Isä kysyi totisen näköisenä lukukausitodistustani, mutta äiti ja sisaret tahtoivat kuulla uutisia suuresta maailmasta.
Jäällä viettämämme yö jäi Valkolan Matin ja minun väliseksi salaisuudeksi. Jäi aina joulun jälkeen, melkein siihen saakka, kun minun olisi ollut saamani pidettävä. Silloin kuulin minä eräässä seurassa ulkona pitäjällä muutaman ylioppilaan kehuvan vaarallista matkaa, jonka hän oli tehnyt jäitä pitkin täällä kotipitäjässä, vaikka järvet täällä olivat olleet jäässä jo joulukuun alusta. Silloin katkesi kärsivällisyyteni ja minä kerroin Matin ja minun seikkailusta.
Tietysti ei kukaan tahtonut ottaa sitä uskoakseen, mutta minä käskin kysyä Valkolan Matilta, kun sattuivat hänet ensikerran näkemään. Ja silloin oli minulla ilo saada ihaileva ja kysyvä katse Anna Ramseniukselta, joka oli ollut ylioppilaan mielitietty koko joulun ajan. Tyttö kyllä ymmärsi sen, että olin voinut viettää yön Saimaan jäällä hukkuvan hevosen kanssa, mutta että olin kokonaista kolme viikkoa voinut olla sellaisesta tapahtumasta kertomatta, se kävi aivan yli hänen ymmärryksensä. Ja kävi se yli muidenkin pitäjäläisten ymmärryksen, niin hyvin oman äitini kuin sisarienikin.
Laulajan palkka.
Kirjailija Arvid Oskar Fonteliuksen jälkeenjääneistä papereista.
"Vuosi on nyt melkein kulunut siitä kuin vähenevä tuotantokykyni teki ratkaisevan liiton velvollisuudentuntoni ja perheeni kanssa pakottaakseen minut leipähuolissani lopullisesti turvautumaan entisiin verivihollisiini. Sanomalehden toimittaja ja edistysmies vietiin kirjallisuuden vartijain kirjoihin, sitten kun hän ensin oli kaikki voimansa sen palveluksessa kuluttanut. Armosta ja säälistä annettiin minulle virka; nyt olen painoasiamies ja kannan vakituista palkkaa juuri sen verran, että saan korkoni maksetuksi ja särpimen leivälleni sekä itseni että perheeni varalta.
"Tänä iltana olin teaatterissa — ylhäällä kolmannella rivillä — nähdäkseni, vaan en näkyäkseni. Katselin erästä omaa kappalettani aikaisemmilta ajoilta, ja olen vieläkin liikutettu, vaikka luulin sieluni jo ijäksi jähmettyneen. Tartun sentähden kynääni vielä kerran ja kirjoitan sen sijaan kuin nykyisessä toimessani saan vaan — pyyhkiä.
"Ehkäpä tartun siihen siitäkin syystä, että tunnen itseni velvoitetuksi antamaan omille ja kirjallisuuden ystäville selityksen — vaikka myöhäisenkin — taikka teen sen hetkiseksi mieltäni helpottaakseni ja päästääkseni mieleni katkeruutta ilmoille. Sillä valitettavasti tunnen entisen runoilijan vieläkin kummittelevan itsessäni, vaikka vuosi sitten juhlallisesti hautasin hänet ynnä hänen pienen maineensa ja suuren turhamaisuutensa.
"Se tapahtui samaan aikaan kuin sanomalehdet kertoivat runoilija
Fonteliuksen hakeneen avonaista painoasiamiehen virkaa Helsingissä.
"Lippunsa pettäminen rangaistiin muinoin kuolemalla, mutta edistyksen Pyhästä Hengestä luopuminen palkitaan nykyaikana valtion viralla, vanhain päiväin turvalla ja — merkillisintä kaikista — melkein tyydytetyllä velvollisuuden tunteella. Minulla oli vapaus valita revolveri taikka virka, perheeni lopullinen häviö taikka toimeentulo, ystävieni kirous itsemurhaajan haudalla, jonka puolesta he ovat saaneet suuria takuita maksaa, taikka heidän ylenkatseensa. Oikeudentuntoni otti ajatusten vaa'an käteensä ja punnitsi kokonaisen vuoden, päivät ja yöt, siksi kuin tulin sekä harmaaksi että sairaaksi — ja minä valitsin jälkimäisen.
"En tahdo kerskailla sieluntuskillani, en ole velvoitettu tekemään niistä tiliä, en ystävilleni enkä perheelleni. Elämä ei ole muuta kuin Luojan ivaa — siinä totuus, jonka olen oppinut.
"Mutta uutisen hakemuksestani muistan niin kauvan kuin elän. Se oli niin surmaavan lyhyt, ilman minkäänlaisia lisäyksiä. Aivan samaan tapaan se oli sepitetty kuin uutiset vasta-ilmestyneestä kirjastani tai jostakin pienestä myötäkäymisestäni entiseen aikaan:
"Runoilija Arvid Oskar Fontelius" — nuo neljä sanaa harvennettuina — "on hakenut avonaista painoasiamiehen virkaa". Siinä kaikki. Mutta minusta tuntui kuin olisin elävänä lukenut uutisen omasta kuolemastani kykenemättä sitä oikaisemaan.
"Ei ole mitään tavatonta tulla painoasiamieheksi Suomessa näinä aikoina. Mutta tulla siksi runoilijamaineella — puhumattakaan sydämmestä…!
"No niin! Minä olin koonnut kaikki tähteet runoilija-ylpeydestäni, pukeutunut hännystakkiin ja käynyt tavanmukaisilla jäähyväisillä suosijaini ja ystävieni luona. Edellisten luona oli vaimoni mukana. Kaikki kävi muodollisesti, kohteliaasti, jopa gentlemannin tapaisestikin. Olen aina tahtonut olla tai esiintyä gentlemannina, ja siitä turhamaisuudesta on minulle kosto koitunut. Sillä minulla ei ollut siihen tarpeeksi varoja, ei lahjoja, ehkäpä ei älyäkään. Minusta tuli rikoksellinen — pintapuolisesti katsoen, — ja niinhän ihmiset mieluimmin aina asioita katsovat!
"Kun vakavana ja melkein liikutettuna puristin ystävieni kättä jäähyväisiksi, kysyivät he kaikki:
"— Mitä tämä merkitsee? Mihin aijot sinä matkustaa?
"— En mihinkään. Minun on vaan täytynyt hakea painoasiamiehen virkaa ja arvelen, että seurustelumme tästä puolin tulee olemaan jotenkin lopussa.
"Ei ottanut heistä kukaan tätä todeksi. Vapaamielinen sanomalehtimies ja runoilija painoasiamiehenä, — mahdotonta! Kaikki he kyllä tiesivät, että kirjallisuus Suomessa tarjoo miehilleen vaan pettua leiväksi, mutta kukaan ei tiennyt taikka ei tahtonut tietää, että on jotain, jota sanotaan: laulajan palkaksi. Tuo vanha taru sirkasta ja muurahaisesta ei johtunut heille mieleen. Mutta minä muistin sen, minä, — minä olin kuluttanut niittoajan lauluun, ja nyt oli syksy käsissä. Eräs ystävistäni, joka mielellään imarteli, sanoi nauraen:
"— Kerrassaan nerokasta! Mainio esimerkki siitä, miten me pidämme huolta runoilijoistamme!
"Ja sitten hän ojensi kätensä minulle jäähyväisiksi.
"Seuraavana päivänä oli hakemukseni uutisena sanomalehdissä ja parin viikon kuluttua olin minä saanut viran. En kuitenkaan ilman nöyryytyksiä. Mutta niitä nöyryytyksiä kestin helpommin, sillä ne tulivat vihollisiltani. Aikaisemmat kokemukseni julkisuuden alalla ja kustantajien suhteen saamani kokemukset, jotka olivat minun liittolaisiani ja joilta minulla oli oikeus vaatia jotakin, koska kaiken ikäni olin tehnyt työtä heidän hyväksensä — ne kokemukset olivat paljon polttavampia nöyryytyksiä. Sillä ne sattuivat syyttömään, joka oli oikeassa.
"Suoritin, tietysti, kumarruskäyntini painoylihallituksen esimiehen luona hyvään aikaan. Tahdoin ainakin olla varma siitä, ettei alentavaan hakemukseeni vastattaisi kieltävästi, kun kerran sen kautta kaikki olin alttiiksi pannut. Sillä minä olen syntynyt gentlemanniksi, ja minussa asuu gentlemannin ylpeys, joka onkin elämäni onnettomuus.
"Esimies otti minut vastaan epäluulo katseessaan, mutta oli kohtelias. Tunsin myötätuntoisuutta häntä kohtaan — hän oli kenties kokenut samaa kuin minäkin.
"Kun kerroin hänelle asiani, katseli hän minua hetken aikaa kummastellen. Sitten herkesi hän leikilliseksi, taputteli minua olkapäähän ja sanoi:
"— Kuka olisi uskonut, että meistä tulisi virkaveljiä!
"— Olosuhteet pakoittavat minua hakemaan vakituista paikkaa, sanoin minä. En virkkanut mitään siitä, että olin turhaan etsinyt paikkaa sanomalehdistössä, että olin koetellut kaikilla mahdollisilla radoilla yksityistenkin palveluksessa. Sittenkin täytyi minun yhä uudelleen kertoa syy käyntiini, ennenkun sain hänet uskomaan. Hän vainusi vaan minun totisuudestani tuota leikillistä kronikööriä, joka käyskenteli ympäri etsimässä aineksia johonkin ilkeään artikkeliin painoasiamiehistä. Hän oli hyvin varovainen, hyvin kohtelias ja hyvin täsmällinen. Jospa hän olisi tiennyt, kuinka hyvin minä osasin lukea hänen ajatuksen!
"Hän rykähteli lopulta:
"— Eikö sitten sanomalehdistö meidän maassamme todellakaan voi tarjota paikkaa vanhoille työmiehilleen…?
"— Ei, valitettavasti kyllä. Se tarvitsee vaan kielipolitikkoja. Tarvitsee vaan nuorta väkeä, jolla on uudenaikaista reportteritaitoa, mutta ei tarvitse aatteen miehiä.
"— Mutta onko se nyt ihan totta, että te…?
"— Herra hovineuvos, — minulla on täällä hakemuskirja mukanani! Mutta tahtoisin mielelläni tietää, onko minulla toivoa viran saamisesta. Muutoin — te ymmärrätte sen, herra hovineuvos — muutoin panen kaikki alttiiksi, voittamatta mitään.
"Hovineuvos tarkasteli minua hetken, ja sanoi sitten ystävällisesti, melkeinpä kuin vanhan sedän hiukan katkeralla kokemuksella:
"— Te ette ole nuori enään, vaan saanko kuitenkin antaa teille pienen neuvon? Elkää koskaan pyrkikö painohallitukseen! Elkää tehkö sitä, ell'ette tahdo luopua kansalais-arvostanne ja tulla julistetuksi pannaan siinä kaupungissa, jossa asutte. Jokainen innostus ja pontevuus sen viran palveluksessa tuottaa teille häväistystä ja ivaa koko maan sanomalehdistön puolelta, ja yleinen mielipide siihen yhtyy. Pieninkin velttous tai myönnytys vetää taas korkeimpain viranomaisten vihan ylitsenne. Jos kerrankaan seuraatte parempaa vakuutustanne, on koko elonne ja olemuksenne vaarassa, ja jonakuna kauniina päivänä otetaan teiltä virka ja te seisotte taaskin kadulla, mutta silloin olette kuin vapaaksi päästetty kelmi, joka on istunut vankilassa häpeällisestä rikoksesta. Ja hyvä onkin, että niin on — sillä minäkin olen isänmaan ystävä!
"Katsoin kummastuneena tuohon vanhaan virkamieheen, joka puhui noin avonaisesti. Hän mahtoi huomata hämmästykseni, sillä hän jatkoi selittäen:
"— Minä puhun teille näin suoraan sentähden, että tunnen teidät teoksistanne, ja nuorempana, tunsin sitä paitse vanhempannekin. Edellytän, näette, että itsetuntonne on liian tuikea soveltuaksenne näihin virkatoimiin…
"— Olen ajatellut tätä kaikkea, ja kiitän teitä, herra hovineuvos, ystävällisyydestänne, mutta päätökseni pysyy. Minä en voi muuhun ryhtyä. Onko minulla mitään toiveita? Ajattelin, että kirjailijanimeni voisi olla jonkunlaisena puoltolauseena siihen nähden, että se todistaa luku- ja kirjoitustaidostani…?
"— Ei se ole mikään puoltolause, — päinvastoin. Kuka takaa, ett'ette te tunnetuilla harrastuksillanne pane esimiehiänne pahaan pulaan? Minä etupäässä tulen vastaamaan teidän virkaan nimityksestänne…
"Painoin pääni alas. Hän oli oikeassa. Hetken aikaa kahden vaiheella oltuani, ajattelin jo heittää aikeeni sikseen. Mutta samassa johtui mieleeni vaimoni kuluneessa tummassa arkipuvussaan, jonka kiiltävistä poimuista huolet puhuivat aivan samoin kuin hänen kasvoistaankin. Näin hänen seisomassa siinä edessäni ja laittavan voileipiä lapsille, mutta voita ei riittänytkään kuin kahdelle, toiset kaksi jäivät ilman ja itkivät. Viereisessä huoneessa oli suuri kirjoituspöytäni ja sen ääressä istuin minä tunti tunnilta, päivä päivältä, viikko viikolta, turhaan voimiani ponnistellen saadakseni kirjani, jonka palkkaa kustantajani jo oli suorittanut kaksi kolmatta osaa, loppuun kirjoitetuksi. Aivojani poltti, sormeni puristivat suonenvedontapaisesti kynänvartta, minä kirjoitin henkeni edestä — pelkkää kelvotonta roskaa! Arvosteluni kärsi kauheita tuskia, mutta minä kirjoitin henkeni edestä, oman henkeni, vaimoni, lasteni hengen edestä, — ja — taiteilija sai väistyä perheenisän tieltä. Kauhistuksella ajattelin sitä päivää, jolloin teokseni ilmestyisi painosta. Minua kauhistutti ihmisten ja sanomalehtien tuomio. Sillä olinhan taiteilijan kovan kohtalon alaisena, olin velvoitettu vastaamaan vaatimuksia, joihin en koskaan ollut sitoutunut, vaan joita kumminkin minulle asetettiin. Minä olin ollut yksi noita 'lupaavia', vaikka en elämässäni ollut muuta lupausta antanut kuin minkä pakosta annoin vaimolleni: että rakastaisin häntä myötä- ja vastoinkäymisessä. Lupauksia kammon. Elämä on luojan suurin iva!
"Mielikuvitukseni vaikutuksista tulin lauhkeaksi, en sitkeäksi, mutta lauhkeaksi. Minä vajosin kokoon, olin kuin rangaistuksen kärsinyt koulupoika ja alennuin siihen määrään, että rukoilin, rukoilin tuota virkaa, joka olisi minulle häpeäksi. Samassa minä myöskin petin suuret periaatteeni lupauksieni suhteen ja vakuutin, ett'en koskaan saattaisi esimiehiäni ikävään välikäteen.
"Ja niin sain minä viran.
"Sen jälkeen olen viettänyt erakon elämää, maanpakolaisen elämää keskellä omaa kotikaupunkiani. Olin uneksinut toista, kunniakkaampaa maanpakoa, suurien aatteiden marttyyrikärsimyksiä, joita ylpeydellä ja ilolla kestäisin, oikean asian puolesta taistellessani. Sallimus oli määrännyt, toisin — se teki minut narrikseen.
"Nyt urkin ja tarkastelen minä viran puolesta samanlaisia, peitetyn harmin purkamia kirjoituksia painolakia vastaan, jommoisia itse ennen muinoin kirjoittelin. Mutta minä luen ne kokeneen sanomalehtimiehen ja kirjailijan silmällä eikä pujahda hienoinkaan viittaus huomaamatta ohitseni. Alussa teki mieleni kostaa katkerat kärsimykseni kaikelle vapaamielisyydelle mitä maailmassa löytyi, ja tuskinpa lienee milloinkaan ankarampaa ruoskaa heilunut sanomalehtien ylitse kuin silloin. Ilkeällä ilolla minä parilla hyvin valitulla sanalla vääristin kokonaan jonkun lauseen ajatuksen, taikka pyyhkäisin sen tykkänään pois, ell'ei se ollut oikein ohjesäännön mukainen. Mutta siitä syntyi kohta rettelöitä ja käräjäjuttuja, ensimmäinen palvelusintoni laimeni, ja tänään olen minä kone, — älykäs kone — niinkuin virkamiehen konsanaan tulee ollakin.
"Nyt kuljemme, entiset ystäväni ja minä, toistemme sivu kadulla tervehtimättä. Olin jättänyt heidät hyvästi, olin tullut suljetuksi pois heidän seurastaan — olin kuollut ja haudattu! Mutta seppeltä ei kukaan laskenut haudalleni, ruumis-saattoon ei yksikään heistä liittynyt, eikä toivonut kenkään kepeitä multia haudalleni isänmaan helmassa!
"Ainoa, mikä minusta vielä elää, on teokseni. Alennukseni aikana ne äkkiä uudelleen virkistyivät henkiin. Kustantajat keinottelivat minun surullisella maineellani, minä näin muotokuvani kirjakauppojen ikkunoissa ja teaatterit alkoivat uudelleen näytellä minun syrjään sysätyitä kappaleitani. Niistä on kaksi pysynyt ohjelmassa tähän päivään saakka. Minä olen tunnetumpi kuin koskaan ennen, — sillä minä olen kuollut.
"Kotona, se on haudassani, on minulla kaikki hyvin. Minä en koskaan ole tottunut ylellisyyteen, en koskaan säännöllisiin tuloihin ja sentähden on minulla harvinainen nautinto ajatella huomispäivää huoletonna, setelipakka kukkarossa. Tuo vähäinen koneellinen työni vaikuttaa minuun terveellisesti senjälkeen kuin lakkasin miettimästä kostoa. Ajatukseni laskeutuivat levolle toinen toisensa jälkeen, minä totun olemaan elävänä haudattuna ja alan oppia näyttelemään kohtalon narrin osaa, sankari-osan asemesta. Elämäni raukeaa yhä enemmän, älyni on juuri niin paljon valveilla kuin sen pakosta olla tulee. Mutta vaimoni osti itselleen eilen uuden talvipuvun ja minä ensimmäisen turkin elämässäni. Lapset käyvät yhä terveemmiksi ja pulskemmiksi ja minulla on varaa panna vanhin poikani ensi vuoden alusta kaupungin etevimpään kouluun. Kun tyyneesti ajattelen elämäni juoksua, alistun minä kohtalooni. Onhan tavallaan parempi kuolla näin elävänä ja vähitellen, rakastetun vaimon ja lasten siunaamana, kuin joutua äkkiä hulluinhuoneesen, omaisten huutaessa leipää ja ystävien sadatellessa kirouksia takausmaksujen tähden.
"Ainoastaan silloin, kun näin välittömästi kohtaan omaa entistä itseäni, tunnen minä koko olemuksen irvistävän minulle vasten silmiä. Mitä oli minulla teaatterissa tekemistä? Hauta, — koti on minun paikkani? Julkisuuden henkilö, hän otti tavanmukaiset jäähyväiset elämältä jo vuosi sitten.
"Ja yhtä kaikki istun minä nyt tässä teaatterin jälkeen ja muistelen erästä Snoilskyn runoa, joka sopii ivalliseksi päällekirjoitukseksi koko minun elämälleni. Se sanoo kaikki niin erinomaisen — nurinpäin.
"Ja sen nimi on:
Laulajan palkka
Ei tuntea voi mun maailma
Sun nauttimatas elon autuutta,
Mi poistavi laulajan kaihot,
Kun äkkiä saat sinä huomata,
Miten tähkivi oudolla pohjalla
Sun riemun ja tuskasi laihot.
Kolmekymmenvuotinen sota — ja sudet.
Kertomus poika-ajoiltani.
Kävin parhaallani kahdettatoista, luin kotiopettajan edessä maalla pohjois-Hämeessä ja valmistauduin suorittamaan pääsötutkintoa latinakouluun seuraavana syksynä. Talvi kului kuitenkin enemmän lumilinnojen rakentamiseen kuin klassillisen opin temppelini perustuksien panemiseen. Niistä on tuskin mitään mieleeni jäänyt. Sitä vastoin on siihen ijäksi päiväksi painunut tapaus, joka kamaluuteensa nähden on ainoa elämässäni ja levittää kauhuansa kaikkiin senaikuisiin muistoihini.
Puolen peninkulman päässä isäni maatilalla oli seurapiirini — kaksi saman mielistä ja saman ikäistä poikaa. Me tapasimme säännöllisesti toisemme useamman kerran viikossa ja kävimme syksyn pitkän hyvin järjestettyä lakkaamatonta kolmekymmenvuotista sotaa, jonka suuret tappelut ja tärkeät käännekohdat ratkaistiin aina sitä mukaa kuin vierailimme toistemme luona. Olimme juuri siihen aikaan saaneet ruveta lukemaan Topeliuksen "Välskärin kertomuksia" ja kaikkien meidän synnynnäinen sotilasurhoutemme leimahti ilmituleen siitä, mitä olimme lukeneet.
Oli vähän vaikea sopia siitä, kuka saisi sodassamme leikkiä Kustaa Aadolfia. Hänen jaloutensa, hänen voittonsa ja sankarikuolemansa houkuttelivat meitä kaikkia yhtä voimakkaasti, samalla kuin meistä jokainen olisi ollut innostunut suorittamaan hänen suurta isänmaallista tehtävätään.
Kun minä olin voimakkain ja muita yrittelijäämpi, niin anastin minä Kustaa Aadolfin osan yksinomaan itseäni varten — toistaiseksi. Toiset saivat nurpeilla mielin tyytyä siihen, että joutuivat kahden edustamaan katoolista ylivaltaa. Minä vein voiton, ja historian menon mukaan täytyikin minun viedä voitto heistä, vaikka heitä olikin kaksi. Luulen sitäpaitse, että jo paljas tieto siitä, että esitin kuuluisaa sankarikuningasta, vahvisti voimiani kaksinkertaisesti ja vähensi vastustajieni voimia yhtä paljon, sillä melkein aina minä vaan voitin ja vuodatin urhona kaatuessani punaisimman nenävereni ruokasalin matolle — Lutzenin tantereelle — varmasti vakuutettuna siitä, että se tapahtui uskonvapauden pyhää asiata puolustaessa.
Mutta kun alituiset voittoni lopulta kävivät vastapuolueelle kärsimättömiksi, vetosivat he vanhempiemme korkeimpaan tuomioistuimeen ja saivat heidät tekemään sen Salamonin päätöksen, että meidän olisi kunkin vuorollamme esitettävä sankarikuninkaan osaa, ettei voitto aina kallistuisi minun puolelleni. Seuraus siitä oli se, että kun minä ensikerran leikin Tillyä, minä tein sen samalla innostuksella kuin olisin leikkinyt Kustaa Aadolfia ja hyökkäsin niin raivosasti ruotsalaisten rintamaa vasten, että Kustaa Aadolfin täytyi täydellisesti tappiolle joutuen vetää väkensä pöydän alle. Katoolilaiset riemuitsivat, minä aloin uhata historiaa ja oikeutta, ja kolmekymmenvuotisessa sodassa olisi luultavasti käynyt ohrasesti uskonvapauden asialle, ell'ei vanhempien valta taaskin olisi tarttunut ohjaksiin ja hankkinut hyvitystä totuuden ja ruotsalaisten oikealle asialle. Ja täytyihän minunkin myöntää, että menettelyni kokonaan soti järkeä ja kaikkien isänmaallisten historioitsijain kertomuksia vastaan.
Ja niin täytyi siis Kustaa Aadolfin voittaa, vaikka minä olinkin Tillynä ja Pappenheiminä, mutta nämä historian totuudelle tekemäni myönnytykset kostin minä taas hirvittävän verisesti, kun tuli vuoroni polvistua ja pitää rukous ruotsalaisten joukkojen eturivissä ennen Lützenin tappelun alkamista.
Ylipäänsä olimme me kaikki kolme hyvin jaloja, kun olimme Kustaa Aadolfina ja voitimme, mutta huolimatta omavaltaisesta, häpeällisestä sotaonnestani, silloin kun esiinnyin Tillynä, olin minä kuitenkin ehkä kaikista jaloin, kun tiesin, että voitto oli kotiin vietävä. Sillä minä muistan, että tuon tuostakin ryhdyin jatkamaan kolmekymmenvuotista sotaamme aivan yksinänikin. Kun se ylivoima, joka olisi ollut voitettavanani, silloin tietysti minulta puuttui, niin nimitin kartanokoiramme Kastorin liittoutuneiden katoolisten valtain edustajaksi.
Taistelumme Kastorin kanssa olivat tulista tulisemmat. Etuvartijataistelut alkoivat useimmittain keskeltä lattiaa, mutta kun sotataitoni oli hänen sotataitoaan niin paljoa etevämpi ja kun minä samalla aikaa ahdistelin liittoutuneita sekä edestä että takaa, onnistui minun sijoittaa kiivain, ratkaisevin käsikähmä pöydän alle — enimmäkseen kyökin pöydän alle — sillä Kastorilta oli ankarasti kielletty pääsö muihin huoneihin, joissa pehmeät huonekalut, matot ja varsinainen herraskomeus alkoi.
No niin — tottahan on, että minulla taistellessani Kastoria vastaan oli tuntuvana etuna jotenkin navakat nyrkkini, jotka milloin tahansa olisivat voineet auttaa minua vastustajaani voittamaan, mutta minä katsoin häpeäksi Kustaa Aadolfille käyttää näin epäväkisiä aseita. Mitä minä silloin tein? Tein sen, että keskellä kiihkeintä käsikähmää pistin kädet taskuun ja ahdistelin katoolista sotajoukkoa sen omilla käyttämillään aseilla: — hampailla!
Kun tappelu oli päättynyt, kuningas kaatunut ja kun hänen hevosensa tyhjänä laukkasi rintaman edustalla, ryömivät rohkeat sotajoukot esiin pöydän alta, katoolilainen pudisti nahkaansa ja ruotsalainen syleksi koirankarvoja suustaan.
Voiko ajatella jalompaa taistelua ja yhtäväkisempää aseiden valintaa?
Sillä tavalla jatkui kolmekymmenvuotinen sota sotaonnen vaihdellessa ja sankariosan muuttuessa, ja se oli aina yhtä innostunutta ja kiivasta, käytiinpä sitä sitten pöydän alla Kastorin kanssa tai ruokasalissa naapurin poikain kanssa. Ja kun kahakat olivat olleet oikein veriset, niin houkuttelimme sisartamme suomaan voitolle kunniansa ja soittamaan pianolla Te Deum s.o. joku koraalikappale, jonka hän osasi ulkoa.
Varsinkin joululuvalla leimahtivat sotaiset intohimomme kamalaan leikkiin, kun meillä silloin oli tilaisuutta useammin tavata toisiamme. Oltiin jo tammikuun lopussa ja oli ankara pakkaispäivä. Oli minun vuoroni olla Kustaa Aadolfina ja se ei antanut minulle mitään rauhaa. Päivällistä syödessä sain houkutelluksi opettajani seuraamaan minua naapuritaloon, johon häntä muutenkin veti talon nuorimman eillimäinen tytär. Kun aivan vasta olimme siellä käyneet, ei tullut kysymykseenkään, että saisimme hevosen, vaan oli meidän hyvissä ajoin palattava kotiin jalkaisin. Se oli sydämmetöntä meitä kohtaan, mutta minua houkutteli voitto Lützenin kentällä ja opettajaani hämyhetket ikkunanpielessä, joka minun mielestäni kuitenkin oli arvotonta huvitusta täysikasvuiselle miehelle. Ja niin me lähdimme liikkeelle heti päivällisen jälkeen.
Ei koskaan ole Kustaa Aadolf voittanut loistavampaa voittoa kuin tuona talvi-iltana naapuritalon suuressa, tyhjässä, kaikuvassa salissa. Taistelu muuttui ilmieläväksi, liikuttavaksi todellisuudeksi, kun "nuorimman eillimäinen" keksi ruveta pianolla soittamaan Suomen ratsuväen kolmekymmenvuotisen sodan marssia juuri mitä ratkaisevimmalla hetkellä, kun ruotsalaisten vasen sivusta horjui ja suomalaiset, Lennart Torstenssonin johtamina, tekivät ihmeitä urhoollisuudellaan. Nuo tutut sävelet saattoivat minut niin täydelliseen, niin perin suomalaiseen raivoon, että voitonriemuissani repäsin käteeni irtonaisen tuolinselustan ja karkasin kurjien liittoutuneiden kimppuun paljain asehin kostaakseni verisesti sankarikuninkaan kuoleman…
Voittoni olisikin ollut täydellinen, jos eivät katoolilaiset samassa olisi panneet äänekästä protestia tätä tällaista sotatapaa vastaan. Soitto lakkasi, tuolin selusta väännettiin kädestäni ja _Te Deum'_in asemasta tahdottiin minua taivuttaa häpeälliseen anteeksi pyyntöön. Ei auttanut, että syytin taisteluintoani ja oikeutettua vihaani, joka vaati minua ruotsalaisen armeijan puolesta kostamaan sankarikuninkaan kuolemata. Korkein neuvosto ei ottanut syitäni kuulevaan korvaansa, minä olin menettänyt voittoni ja rikkonut sotasääntöjemme ensimmäistä pykälää vastaan, joka kielsi meidän käyttämästä muita aseita kuin niitä, joilla luonto oli meidät varustanut.
Lützenin taistelua seurasi ikävä, häiriintynyt mieliala. Taistelun hyökylaineet, jotka koko joululuvan olivat kohoilleet korkeina ja vaarallisina, olivat tänä iltana nousseet ylimmilleen eikä niitä myrskyn laattua ollut enää helppo saada heikkenemään. Mielemme kapinoitsi, viha säihkyi silmistämme. Anteeksi pyyntö tuntui minusta, joka olin ansainnut _Te Deum'_in, häväistykseltä. Kieltäysin sitä tekemästä ja koko tuo hyvin järjestetty kolmekymmenvuotinen sota oli vaarassa muuttua arveluttavaksi, kaikkia sääntöjä halveksivaksi vihollisuudeksi sotaa käypien valtojen välillä. Tähän saakka niin horjumaton sotakuri laukesi ja pienet, mieskohtaiset intohimot alkoivat anastaa etusijan.
Ei edes vehnäskahvit, jotka naisellinen diplomaatti toi nyt melkein pimeään saliin, voinut hillitä ohjattomiksi joutuneita intohimojamme. Loukattu ja kuollut Kustaa Aadolf kavahti ylenkatseellisesti hymyillen kaatuneiden urhojensa keskeltä seisaalleen ja koetti, äkkiarvaamatta katoolilaisten kimppuun hyökäten, kostaa heille salin pimeässä nurkassa, jossa taistelu kenenkään huomaamatta ja häiritsemättä taas saattoi alkaa ja jatkua, molempien riitapuolien käyttäessä kynsiään ja hampaitaan. Mutta tällä kertaa oli katoolilaisten ylivoima väkevämpi, tuliko se sitten häilyvästä sotaonnesta vai maltin puutteesta. Kustaa Aadolf sai takkiinsa, niin että paikat paukkui, nutun kaulus repesi, kiukun kyyneleet kihosivat silmiin, ja hän päätti vihaisesti mutta varmasti, ettei hän enää koskaan antautuisi otteluun mokomain arvottomain vastustajain kanssa, jotka eivät edes ymmärtäneet ottaa selkäänsä, silloin kun hänen ruotsalaisen majesteettinsa halutti antaa.
Ja hyvästiä heittämättä raastoin minä päällystakkini tampuurin naulasta, hyökkäsin ulos pakkaseen, paiskasin porstuan oven kiinni niin, että koko huone vavahti, ja lähdin kiristetyin hampain, puristetuin nyrkein ja mieli oikeutettua vihaa kuohuen pitkälle paluumatkalle läpi kaikkien talviyön kauhujen.
Ja tämän viimeisen, suuren urotyöni tuli vihdoinkin osoittaa, mikä mies
Kustaa Aadolf on ja kuinka kurjat hänen vihollisensa!
Minä riemuitsin mielessäni, kun ajattelin että taistelun pauhinassa olin jättänyt täyden kahvikupin lämpimine vehnäspullineen salin ikkunalle. Niin ylpeästi ja jalosti voin ainoastaan minä, oikea Kustaa Aadolf, käyttäytyä. Mutta ajatuksissani minä näin jo Tillyn ja Wallensteinin kurjien roistojen tavalla karkaavan taistelukentälle jääneen suurenmoisen sotasaaliin kimppuun…!
Paluumatkani alussa riemuitsin siitä niin, että aivan unhotin ne vaarat ja vastukset, jotka minua odottivat. Hiljainen, totinen talviyö kuului vielä kuin äskeiseen leikkiin, tähdet tuikkivat minulle harmaiden pilvien välistä kehoittavasti ja minä kutsuin ne kaikki suurenmoisen urotyöni todistajiksi. Vielä sittenkin kun olin jo juossut puoli tuntia, huomasin tuskin, että yö oli käsissä; minä vaan ajattelin loistavaa palausretkeäni ja sitä ylpeää tapaa, millä olin pannut sen toimeen ja pelastanut Ruotsin vanhan maineen. Mutta kun kylmä kaakkoistuuli, joka puhalsi peltoja pitkin ja ajoi vitilunta eteeni maantielle, oli puhaltanut pois ensimmäisen mielihyväni ja jäähdyttänyt kuumimman kiukkuni, alkoi matkan teko tuntua minusta vähän kaamealta. Ylpeyteni minua kuitenkin vielä tuki, kun ajattelin, mitä ne muut tulisivat sanomaan uljuudestani ja mitä minusta ajattelisi opettajani, saatuaan tehdä saman yöllisen retken kuin minäkin. Mutta sekin tunne rupesi horjumaan epävarmuuden ja alkavan pelon tieltä. Todellisuus vaikutti yhä ankarammin, kun muistin, että minun oli yksinäni pimeässä kuljettava puoli peninkulmaa autiota tietä.
Tiesinhän minä kyllä, ett'ei oltu kymmeneen vuoteen nähty susia kotitienoillani, mutta siitä huolimatta tahtoi yhä tulla päähäni ajatus, että ne suurissa laumoissa hiiviskelivät ympärilläni. Kukapa sen niin tarkkaan tiesi, missä ne kuljeksivat eikähän meidän pitäjän ympärillä minun tieteni ollut niin korkeita aitoja, etteivät sudet olisi päässeet niiden yli hyppäämään. Kun susia kuului juoksentelevan kaikkialla muualla, mikä esti heitä tulemasta tänne ja vaikkapa juuri tänä iltana. Lumeen peittyneet pellot näyttivät niin autioilta ja peloittavan tyhjiltä, että kyllä olisin voinut keksiä jo kaukaakin jokaisen elävän olennon, joka siellä vaan olisi liikkunut. Mutta tietysti en minä mitään keksinyt. Sillä etäämpänä perällä oli metsän salaperäinen musta raide, ja siellähän ne sudet ja kaikki muut talviyön kauhut piilivät. Siellä väijyivät ne suurissa mustissa ryhmissä valmiina milloin tahansa hyökkäämään esiin ja repimään minut palasiksi. Ja kaikista pahinta oli, että tie vei juuri tuohon kamalaan pimeyteen, joka alkoi vähän matkaa ennen kotiin tuloani. Minun täytyi kulkea metsätietä, joka kestäisi ainakin neljännestunnin, ennenkun tuli ruokasalin ikkunasta alkaisi ystävällisesti tuikahdella vastaani.
Oli toki pieni pelkurin lohdutus sentään olemassa. Tuli näet mieleeni eräs Topeliuksen lasten satu, jonka nimi on "Tähden silmä" ja hädissäni aloin nyt sitä muistella. "Tähden silmässä" kerrottiin pienestä tytöstä, joka kaukana Lapinmaassa vanhempainsa huolimattomuudesta oli vierinyt ulos pulkasta ja jäänyt hankeen makaamaan. Kun nyt sudet tulivat siihen, niin nuuskivat ne tyttölasta hyvin kohteliaasti eivätkä tehneet hänelle mitään pahaa. Se tapahtui siitä syystä, että he tunsivat nenässään tuoksun hänen viattomuudestaan. Mutta sellaista tuoksua en minä uskaltanut toivoa itsestäni lähteväksi. Ensiksikin olin minä paljoa epäviattomampi kuin "Tähden silmä" ja toiseksi ei juuri sopinut Kustaa Aadolfille ja hänen urhokkaalle sotajoukolleen, joka oli voitokkaalla paluuretkellä yön ja hankien keskessä, turvautua pienten lappalaistyttöjen viattomuuteen, jos sudet näyttäytyisivät. Ei, jos vaan sudet tulisivat, niin täytyisi minun tehdä tehtäväni ja antaa syödä itseni, — muu ei tässä enää näkynyt auttavan.
Aivan vaistomaisesti ja pelosta väristen katsahdin jälelleni nähdäkseni jonkun ajavan tai kävelevän, jonka seurassa voisin kulkea metsän läpi, mutta ei näkynyt ristinsielua silmänkantaman päässä. Pysähdyin kuuntelemaan kulkusten kilinää, mutta hiljaisuus oli niin kammottava, että heti herkesin kuuntelemasta ja lähdin juoksemaan, saadakseni askelieni ja sydämmeni tykytyksen avulla peloittavan hiljaisuuden hetkeksikään vaikenemaan ympärilläni.
Juostuani täyttä karkua kymmenkunnan minuuttia olin aivan lähellä hirvittävää metsän rantaa. Seisahduin, kuulin sydämmeni jyskyttävän ja korvieni humisevan ja koetin koota kaikki voimani tehdäkseni ratkaisevan päätökseni. Ei ollut minulla muuta neuvoa kuin joko syventyä metsään taikka luopuen kaikesta loistavan paluumatkani kunniasta pyörähtää takaisin ja häpeissäni palata vihollisen leiriin. Mutta sinnekin oli nyt kahta vertaa pitempi matka kuin kotiini. Tätä nöyryytystä ajatellessani leimahti Kustaa Aadolfin urheus uuteen tuleen, minä edustin taas samalla hetkellä sekä kuningas Kustaa Aadolfia että Ruotsin armeijaa, ja kun tiesin, että tämä jälkimäinen oli sekä kuoloa pelkäämätön että lukuisa, hyökkäsin minä huulet yhteen nipistettyinä metsään, mielessäni se epätoivoinen päätös, että, tuli mitä tuli, minä katson ylen kaiken maailman sudet ja yölliset metsän peikot.
Nopein askelin kuljin eteenpäin honkien keskellä ja tein tahallani askeleni niin keveiksi ja hiljaisiksi kuin suinkin, ollakseni siten susien huomiota herättämättä. Ja saadakseni vieläkin enemmän rohkeutta rintaani aloin laulaa Suomen ratsuväen marssia, tietysti aivan hiljaa, ainoastaan ajatellen säveltä siivekkäiden askelien säestyksenä — kaiken tämän susien tähden.
En voinut saada pois mielestäni sitä tunnetta, että minua takaapäin väijyttiin. Sentäbden minä yhtämittaa kiersin pääni jälellepäin. Jokaisen tahtiosan kohdalla heitin sen sotilasmaisesti milloin oikealle milloin vasemmalle, mutta sittenkään ei tuntunut uhkaava vaara takaani katoavan.
Uljas vapaaehtoinen paluumatkani muuttui yhä enemmän hurjaksi paoksi. En tietysti paennut liittoutuneita katoolilaisia, mutta jotain suurta, kaikkialla läsnäolevaa ja näkymätöntä vihamiestä, joka ehkä vaan oli olemassa pahassa omassatunnossani, mutta joka siellä muodostui laumaksi ulvovia, keltasen harmaita susia, mitkä seurasivat minua, veriset kielet riipuksissa ja silmät kamalasti päässä palaen. Kiiruhtaessani juoksumarssia eteenpäin ja hiljaa hyräellessäni uljasta sotasäveltä alkoi näet omatuntoni minua yhtäkkiä ahdistaa, moittien minua suurenmoisesta peräytymisestäni ja näyttäen minulle käytökseni aivan uudessa, vähemmän edullisessa valossa.
Ei ollut minulla kuitenkaan aikaa torjua näitä tunteita, sillä sudet olivat tulevinaan yhä lähemmä kintereilleni, kuuluivat huohottavan aivan selkäni takana ja uhkaavan joka hetki tarttua kiinni vartioimattomaan paikkaan. Nyt ne olivat jo niin likellä, että kerta hyppäyksellä olisivat voineet saada niskastani kiinni.
Mutta juuri silloinpa loppui metsäkin ja minä pääsin avonaiselle paikalle lähelle kotiani. Tuli ruokasalin ikkunasta valaisi lunta pitkälti ja laajalti, mutta samalla valaisi se suoraan eteeni ne vihollisetkin, jotka äsken olin luullut karkaavan kimppuuni takaapäin.
Seisahduin ja kävin siinä silmänräpäyksessä jääkylmäksi, vaikka otsani oli niin hiessä, että se tarttui hattuuni kiinni. Minusta näytti tulen epämääräisessä valossa siltä kuin kolme, sanoo kolme, tummaa olentoa olisi tuossa kierrellyt, tehnyt kummia hyppäyksiä jonkun esineen ympärillä ja niinkuin ne sitten vähä väliä olisivat kohottaneet päätään jotain kuunnellakseen. Olin heitä tarpeeksi lähellä aivan hyvin erottaakseni kaikki heidän merkilliset liikkeensä.
Minun ja susien välillä oli, ainoastaan vähän matkaa tiepuolesta, jotenkin korkea pisteaita. Vaaran alainen asemani selvisi minulle tuossa tuokiossa ja kun minä käsitin, että aita tuli olemaan pelastukseni, juoksin arvelematta sitä vastaan läpi lumihangen, joka kohosi vyötäisteni kohdalle. Mutta kiireessäni en ollut tullut maantien ojaa lukuun ottaneeksi. Jouduttuani puolimatkaan pelastavasta aidasta upposin hankeen kaulaani myöten. Päätäni huimasi, olin varma siitä, että hukka minut oli perivä.
Luulin jo, että pelkän pelon tähden henkeni heittäisin. Vereni lakkasivat liikkumasta, sydän ei tykyttänyt ja minusta tuntui yhtä turvattomalta kuin tuntuu unessa, silloin kun täytyy päästää irti ja luulee putoavansa pohjattomaan kuiluun. Valitettavasti toinnuin kuitenkin hetikohta, ajatukseni olivat selvemmät ja päättämiskykyni varmempi kuin koskaan ennen, mutta mitä minä niillä kaikilla tein, kun en kyennyt kämpimään ojasta ylös! Pehmyt lumi esti saamasta jalansijaa, vaikka kuinkakin olisin kimpuroinut, en päässyt eteen enkä taakse ja olisi tarvittu vähintäinkin minuutti aikaa, ennenkun olisin saanut puhkaistuksi hangen aitaan saakka. Mutta milloin tahansa saattoivat sudet haistaa läsnäoloni!
Olin kyllä uponnut lumeen niin syvälle, että ainoastaan pää ja toinen käsi ulottuivat hangen yli, mutta minä laskin mielessäni, että sudet kyllä olivat saattaneet kuulla äskeisen tiukan hyppäykseni. Niillä on tarkat korvat ja kun minä tässä vielä liikun ja vuohkaan, niin on minun mahdotonta olla heidän huomiotaan herättämättä. Ja tämä vähäinen toivo rinnassani taistelin minä vimmatusti ylös tullakseni, samalla kuin kaikellaiset pelastustuumat temmeltävät aivoissani.
Kun olisin edes ollut niin lähellä aitaa, että olisin saanut taitetuksi seipään aseeksi, niin olisin jo hiukan rauhallisemmin voinut katsoa tulevaisuutta silmiin. — Mutta nyt yletin kädelläni vaan parahiksi niin pitkälle, että huomasin mahdottomaksi mitenkään puolustautua.
Ei ollut tietysti ajattelemistakaan, että olisin voinut pelastua pakenemalla. Huutaisinko? Mutta sehän olisi sama kuin kutsumalla kutsua sudet luokseni. Piilottautuisinko? Hangen alle! Niin, se ehkä onnistuisi!
Mutta juuri kuin aijon kumartua, kuulen pitkiä, tassuttelevia hyppäyksiä toisella puolen aidan, näen rakojen läpi mustan, karvaisen olennon ja kuulen jo ensimmäisen suden läähätyksen. Samassa erotan toisetkin, jotka pitkissä laukoissa tulla loikkivat minua kohti lumista peltoa pitkin.
En tiedä, mistä saan voimani, mutta tuossa tuokiossa olen päässyt ylös ojasta aidan luo, reväissyt seipään aseeksi ja seison nyt siinä valmiina vihollisiani vastaan ottamassa. Olen jo laatinut puolustus-suunnitelmanikin. Aijon kiivetä aidan selälle ja sitä myöten koettaa päästä pihaan. Ja kun vaara nyt on ohitse, niin olen jo siihen määrin rohkaissut mieleni, ett'en muista huutaa apuakaan, vaikka ääneni varmaankin olisi kuulunut pihaan.
Etumaisin susista pysähtyy hetkeksi ja tuumii hiukan, kuullessaan seipään katkeavan, mutta kohta sen jälkeen se kuitenkin ottaa päättäväisen laukan luokseni ja katselee minua aidan raosta verenhimoisine silmineen, rumat korvat pörhöllään ja suu selällään. Hämärässä näen sen verran, että se on harmaan keltanen, täplikäs, suuren koiran kokoinen elukka. Sen takana huohottavat jo toisetkin ja lähenevät lähenemistään. Aijon juuri ruveta kiipeämään aidan selälle, kun etumaisin loikkaa sen yli ja on vaan vähän matkaa minusta samalla puolen aidan. Nyt en uskallakaan enää kääntää sille selkääni enkä kiivetä aidalle, vaan täytyy minun puristaa seivästäni yhä tiukemmin, painaa selkä aitaan kiinni ja olla valmiina myymään henkeni niin kalliista kuin suinkin.
Taas tunnen olevani Kustaa Aadolf, mutta tällä kertaa on taistelu täyttä totta ja sankarikuolema ihan silmieni edessä. Ja niin minä isken, mikä kädestäni suinkin lähtee, seipäälläni hirviötä, en tietysti osu, mutta näen mielihyväkseni, että se kunnioittaen peräytyy. En enää pelkää vähääkään, olen koko sielullani innostunut uuteen, totiseen otteluun, olen nyt oikea "hakkapeliitta", nostan taas miekkani iskuun ja valmistaudun uuteen hyökkäykseen. Ja taas natisee aita, — ja se on toinen susi, joka loikkaa sen yli ja seisattuu toverinsa viereen. Ne tuijottavat ahnaasti minuun, veriset kielet roikkuvat niiden kidasta, mutta silmät eivät kuitenkaan pala niin kamalasti kuin olen nähnyt niiden kuvakirjoissa palavan autioilla aroilla. Siinähän ne seisovat aivan hiljaa ja pitävät sotaneuvottelua, eivätkä näy vielä olevan oikein taipuvaisia käymään kimppuuni. Silloin välähtää kuin salaman iskemänä päähäni, että minä ehkä sittenkin tuoksun "Tähden silmän" viattomuuden salaperäistä tuoksua, koska sudet eivät näy käyvänkään kimppuuni. Ja minä koetan kaikin voimin kiiluttaa silmiäni yhä enemmän vakuuttaakseni heille, että todellakin olen samaa sukua kuin "Tähden silmä", samalla kuin tekeydyn niin viattomaksi ja siveäksi kuin jos minun olisi pyytäminen äidiltä anteeksi jotain pahatekoani, ennenkun voin rauhallisesti nukkua. Tekisipä miltei mieleni taputtaa ja sivellä noita petoja ja houkutella heitä hyväillen luokseni.