II.

Marttyyrikirkon aikakansi (100-323).

I.

Kristittyjen taistelu toisella vuosisadalla.

Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoovat tätä ja puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan, valhetellen minun tähteni. Matt. 5: 11.

V. 98 astui Trajanus Rooman valtaistuimelle. Kuin tunnettu, on hänen hallituksensa keisarein aikakauden paraimpia ja jaloimpia aikoja. Hän on saanut liikanimen "isänmaan isä" ja sen hän monesta syystä ansaitseekin. Trajanuksen oli tapa sanoa, että hän tahtoi hallita niin, kuin hän itse tahtoi tulla hallituksi, ja valalla oli hän senaatille vakuuttanut, ettei hän milloinkaan tahtoisi vahingoittaa rehellisten ihmisten henkeä tahi kunniaa. Ja kuitenkin on tämäkin keisari yksi niitä, jotka kovilla vainoilla ovat koettaneet masentaa kristinuskoa ja sen tunnustajia. Tämä on meistä ensin outoa, kummallista, vaan jos asiaa likemmin tarkastamme, käy syy meille piankin selväksi. Kristinuskon kautta oli kokonaan uusi aate esiintynyt maailmassa ja tämä aate oli vanhan pakanallisen katsantotavan mitä jyrkin vastakohta. Roomalainen valtioviisaus tajusi helposti, kuinka mahdotonta oli sovittaa kristittyjen kaikista muista oloista eroavia tapoja ja mielipiteitä pakanallisten ohjeitten mukaan järjestetyn yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän kanssa yhteen, ja erittäinkin käsittivät Rooman paraat hallitsijat tämän selvästi. Kristinuskon suurta tarkoitusta korottaa koko maailma Jumalan valtakunnaksi he eivät ymmärtäneet, vaan, arvostellessaan asiaa ainoastaan valtiolliselta kaunalta, pitivät he kristityitä valtiolle vaarallisina. Trajanus kammosi sitäpaitsi erittäin kaikkia seuroja ja yhdistyksiä, sillä hän arveli niiden jäsenten pyrkivän erilleen valtiosta, ja kielsi erityisellä lainsäädännöllä kaikki yksityiset kokoukset. Asiain näin ollessa oli luonnollista, että kristityitä ruvettiin tarkasti silmällä pitämään ja oikeuden edessä syyttämään lakien rikkomisesta. Usein olivat asianomaiset kuitenkin epävarmat, mikä menetystapa heidän suhteensa olisi käytännöllisin ja oikein. Ajan luonnetta ja kristittyjen asemaa Trajanuksen aikana hyvin kuvaava on eräs meille säilynyt kirje, jonka Bitynian silloinen maaherra Plinius nuorempi kirjoitti keisarille. Sen sisällys on seuraava: — "En ole milloinkaan ollut läsnä kristityitä tutkittaissa enkä tiedä, mistä ja mihin määrin on tapana heitä rangaista. Olen myöskin hyvin epävarma siitä, eikö heidän ikänsä olisi lukuun otettava, vai rangaistaanko nuoret samalla lailla, kuin täysi-ikäiset. Yhtä epätietonen olen senkin suhteen, annetaanko heille anteeksi, jos luopuvat uskostansa, vai onko itse nimi 'kristitty' rangaistava, jos kohta siihen ei liittyisikään mitään rikosta. Niiden suhteen, joita minun edessäni on kristityiksi syytetty, olen menetellyt seuraavaan tapaan. Olen kysynyt, ovatko kristityitä. Jos he sen myönsivät, uudistin kysymykseni toisen ja kolmannen kerran, uhaten heitä kuoleman rangaistuksella. Ne, jotka pysyivät tunnustuksessaan, vietiin minun käskystäni mestauspaikalle, sillä en epäillyt että heidän taipumaton uppiniskaisuutensa kaikessa tapauksessa oli rangaistava, mikä heidän tunnustuksensa sisällys olisiki ollut. Toiset käyttivät itsensä kuin mielipuolet; niistä tein luettelon ja lähetin heidät Roomaan, koska olivat roomalaisia kansalaisia, — Pian ilmaantui rikos monessa muodossa. Minulle annettiin itsensä ilmoittamattoman tekemä kirjoitus, joka sisälsi semmoistenkin nimiä, jotka kielsivät koskaan kristityitä olleensa. Kun he, noudattaen minun esimerkkiäni, rukoilivat jumalia sekä viinillä ja suitsutuksella, polvillaan palvelivat sinun kuvaasi, jonka minä tätä tarkoitusta varten olin asettanut muiden jumalankuvain joukkoon, ja sitäpaitsi kirosivat Kristusta, johon tosi kristittyjä ei milloinkaan voi pakottaa, pidin velvollisuutenani päästää heidät irti. Toiset, joita kristityiksi syytettiin, tunnustivat olevansa semmoisia, vaan kielsivät sen heti jälestäpäin. Kaikki palvelivat sinun ja jumalain kuvia ja kirosivat Kristusta." Kerrottuaan, kuinka hän kiduttamalla kahdelta nuorelta naiselta oli koettanut saada selkoa kristittyjen "rikoksista", jatkaa Plinius: "En ole heissä löytänyt muuta kuin rajatonta taikauskoa. Sentähden jätin tutkinnon toistaseksi ja päätin kysyä neuvoa sinulta. Asia näyttää sitä vaativan, koska tähän vaaraan joutuneiden luku on niin suuri. Sillä monta kaikista ikäluokista, säädyistä ja kummastakin sukupuolesta on tuotu ja tuodaan yhä edelleen tutkittavaksi. Rutto on tarttunut ihmisiin kaupungeissa, kylissä ja maaseudulla, vaan näyttääpä kuitenkin siltä, kuin jos voisi sen leviämistä estää. Pitkän ajan perästä alkavat ihmiset nimittäin ottaa osaa jumalanpalveluksiin temppeleissä; uhrieläimiä ruvetaan jälleen ostamaan. Tästä voi päättää että useat vielä saattavat luopua erehdyksestänsä, jos heille suodaan parannusaikaa." — Trajanus hyväksyi kaikin puolin maaherran esityksen ja määräsi, ettei kristittyjä saisi hakemalla hakea; ainoastaan niitä piti tuomita, joita oikeuden edessä syytettiin. Mutta heidän asemansa oli kuitenkin hyvin tukala, koska tietysti semmoisia aina löytyi, jotka olivat varsin halukkaat vetämään heitä oikeuteen, ja valitettavasti täytyy meidän myöntää, että moni kristitty pelosta luopui uskostansa. Jo ylläkerrottu Pliniuksen kirjekin todistaa, etteivät kaikki Herran tunnustajat olleet loppuun asti uskolliset. Veriseen taisteluun olivat tämän ajan kristityt vihityt, ja joka tahtoi pitää kristityn jaloa nimeä, hän ei saanut horjua tässä taistelussa, kuinka suuret sen koetukset ja vaarat sitten olivatkin. Nimikristityt eivät kelvanneet taistelemaan marttyyrein urhoollisissa riveissä, heidän täytyi luopua uskon sankarein kirkosta; eikä niiden luku, jotka olivat valmiit uhraamaan kaikki Herran tähden, sittenkään ollut pieni — se kasvoi päinvastoin päivä päivältä.

Toisen vuosisadan veritodistajista vetää Jerusalemin seurakunnan vanha paimen Simeon ensimmäisenä erityisen huomiomme puoleensa. Tämä mies, jota arvellaan Herran sukulaiseksi, oli Jaakop nuoremman marttyyrikuoleman jälkeen saanut hänen virkansa, ja kun osa Pellaan paenneita kristittyjä Jerusalemin hävityksen jälkeen palasi tähän esi-isien vanhaan, rakkaasen kaupunkiin, oli hän niiden joukossa. Ollen yli sadan vuoden vanha, hän ei helposti viihtynyt muualla, vaikka rauniot vain nyt osottivat sitä paikkaa, missä pyhä kaupunki, tuo hänelle kaikista paikoista maan päällä rakkain, oli ollut. Trajanuksen vaino levitti kauhujaan Palestiinaankin, ja kun Juutalaiset, joiden vihaa kristittyjä vastaan ei heidän oma onnettomuutensakaan ollut lieventänyt, täkäläisen roomalaisen maaherran edessä syyttivät Simeonia valtiolle vaarallisena Davidin huoneen perillisenä, otettiin vanhus kiinni ja ristiinnaulittiin. Näin muutti (v. 107) tämä paljon kokenut Herran palvelija 120 vuoden vanhana maallisen elämän taisteluista ja tuskista ijankaikkisen ilon majoihin. Kauan oli hän todistanut Herrasta, kovimpienkin kohtaloiden uhalla pysyi hän uskollisena loppuun asti, kunnes hän, kaunistaen marttyyrikuolemalla Jesukselle pyhitetyn elämänsä, nyt lähti palkkansa perimään pitkästä ja hyvästä työstänsä. Kirkkohistoria ei kerro meille muuta tämän miehen elämän vaiheista, vaan eihän meidän tarvitsekaan tietää enempää asettaaksemme hänen marttyyrikirkon jaloimpain uskonsankarein rinnalle.

Veristen vainojen uhkaamana taisteli tämän aikakauden kirkko kovaa, vaan voitollista taistelua sortajiansa vastaan, ja lukemattomat kristityt uhrasivat siinä henkensä Herran kunniaksi ja siunaukseksi tuleville sukupolville. Trajanuksen ajoilta on vielä erittäin yksi näistä sankareista muistettava, nimittäin apostolinen isä Ignatius, jonka nimi jo ennen on mainittu. Hän oli ollut Johanneksen opetuslapsi ja johti nyt piispana Antiokian seurakuntaa. Kun keisari v. 115 retkellään Parttilaisia vastaan kävi Antiokiassa, tuotiin Ignatius kristityksi syytettynä hänen eteensä, "Sinäkö olet se mies", kysyi Trajanus, "joka pahana henkenä uskallat vastustaa minun käskyjäni, houkutellen muitakin samaan onnettomuuteen?" Piispa vastasi: "pahat henget katoavat kauas Jumalan palvelioista. Minua vihataan, sillä minä tunnustan Kristuksen kuninkaakseni ja kannan häntä sydämmessäni." "Tarkoitatko häntä, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana?" kysyi keisari. "Niin, juuri häntä, joka on ristiinnaulinnut synnin ja laskenut kaiken pahuuden vallan niiden jalkain alle, jotka kantavat häntä sydämmessään", sanoi Ignatius, joka nyt tämän todistuksensa tähden tuomittiin Roomaan lähetettäväksi ja siellä kansan huviksi petojen eteen heitettäväksi. Ylistäen Jumalaa, Joka hänelle oli suonut kunnian kantaa kahleita, niinkuin apostoli Paavali, jätti jalo piispa hyvästi seurakunnallensa, sulkien sen rukouksissa Herran armoon, ja antoi vastustuksetta sitoa itsensä. Raakojen sotamiesten vartioimana vietiin hän nyt Seleusian satamaan, mistä matkaa jatkettiin meritse. Smyrnassa tapasi Ignatius lähettiläitä Vähän Asian seurakunnista, jotka olivat tulleet häntä tervehtimään, sekä sanotun seurakunnan piispan, ystävänsä Polycarpuksen. Mikä lohdutus hänelle voida näin matkan kovat kärsimiset unohtaa, saada puhua Herrasta ja uskonveljeinsä kanssa kiittää ja ylistää Hänen nimeänsä! Vaan enemmän kuin ystäväin rakkaus ja hellä osanotto tuotti iloa hänen sydämmelleen kuitenkin se ajatus, että hän pian oli uhraava henkensä Herran kunniaksi. Meille on säilynyt seitsemän Ignatiuksen tällä matkalla kirjoittamaa kirjettä, jotka muun ohessa kuvaavat, kuinka hartaalla ikävällä hän odotti marttyyrikuoleman hetkeä ja lopullista pelastustansa. Niinpä kirjoittaa hän Rooman kristityille: "minä melkein pelkään teidän rakkauttanne, koska toivomalla toivon verelläni saavani todistaa uskoani. Tämmöistä tilaisuutta päästä Jumalan tykö ei minulle toisti olisi tarjona. Jos olette tyyneinä, saatte ylistää Herraa, kun annatte minun tulla Hänen omaisuudeksensa. Rukoilen teitä jättämään minut pedoille hyvällä luottamuksella; olen Jumalan nisunsiemen, jonka niiden hampaat jauhavat pieneksi. Puhutelkaat niitä lempeästi, että he tulevat minun haudakseni, jotta ei minusta mitään jäisi kenellekään vaivaksi." Pitkän ja vaivaloisen matkan jälkeen, jota osittain kuljettiin maitse, osittain laivalla ja jonka kestäessä Ignatius oli tilaisuudessa tervehtiä seurakuntia Troaksessa, Filippissä y.m., saapui hän vihdoin rasituksista nääntymäisillään Roomaan (116). Tänne olivat muutamat Antiokian kristityistä kiirehtineet hänen edellänsä, ja heihin yhtyi muitakin Jesuksen tunnustajia, jotka halusivat puhutella tuota jaloa opettajaa ja rukoilla hänen puolestansa. — Joukottain kiirehtivät Rooman asukkaat teaatteriin, mistä nälkäisten petojen ulvonta kuului. Sinne vaelsi nyt Ignatiuskin. Säälikö kukaan niistä, jotka tässä suuressa väentungoksessa riensivät huvitusta etsimään teaatterin verisistä näytelmistä, tuota vanhaa, petojen ruuaksi tuomittua miestä? Tuskinpa! Kristityitä hän ei saanut kauan puhutella; vartijat kiiruhtivat hänen kulkuansa, jotta hän aikanaan olisi saapuvilla. Jo istuvat katsojat odottaen paikoillansa, ja hetkisen kuluttua työnnetään Ignatius näyttämölle. Kun pedot hyökkäävät häntä vastaan ja verinäytelmiin ihastunut yleisö uteliaasti odottaa ratkaisevaa hetkeä, seisoo hän tyynenä paikallansa näkemättä, kuulematta, mitä täällä tapahtuu. Hänen taivasta kohti luodut silmänsä, tuo suloinen hymyily hänen huulillansa todistavat, että hänen ajatuksensa ovat muualla. Pian ilmoittavat yleisön hurjat mieltymyksen osoitukset hänen saaneen surmansa. Näytelmä loppui, ja toiset samankaltaiset saivat Rooman kansan piankin tämän tapauksen unhottamaan, vaan kirkkohistoria ei sitä milloinkaan unhota, sillä se on lehdillensä ainaiseksi piirtänyt Ignatiuksen sankarikuoleman ja kalliina muistona säilyttänyt kertomuksen tämän jalon miehen elämänvaiheista, etenkin tästä hänen viimmeisestä taistelustansa Jumalan kunniaksi.

Hadrianuksen hallitessa (117-138) rupesi kansa vaatimaan kristittyin surmaamista pakanallisissa juhlissa. Vähän-Aasian maaherran Serenius Grannianuksen ehdotuksesta kielsi tämäkin keisari kaikki väkivaltaiset yritykset kristityitä vastaan, vaan laillisen vainon tie oli kuitenkin jokaiselle heidän vihollisellensa yhä edelleenkin avoinna, niin että Jesuksen tunnustajat nytkin saivat paljon kärsiä. Mutta paljoa vaikeammaksi tuli heidän asemansa, kun Markus Aurelius v. 161 astui valtaistuimelle. Tämä keisari, jonka stoalaista ylpeyttä kristittyjen innostus ja nöyryys inhotti, ei ensinkään koettanut hillitä kansan vihaa heitä vastaan, vaan antoi vielä lisäksi käskyn hakea heitä ja kiduttamalla pakottaa heitä luopumaan Kristuksesta. Jota enemmän aika edistyi, sitä vaarallisemmaksi tuli näiden vaiheiden ohessa suuren keisarikunnan tila. Idässä uhkasivat Parttilaiset, pohjoisessa Germanialaiset; alituiset sisälliset kapinat, tuon tuostakin sattuneet nälkä- ja ruttovuodet, maanjäristykset sekä muut onnettomuudet lisäsivät kansan levottomuutta ja pelkoa. Viha kristityitä vastaan tuli entistä yleisemmäksi ja raivokkaammaksi. Mitä hirmuisimpia huhuja pantiin heistä liikkeelle; niimpä kerrottiin heidän seuroissansa tappavan pieniä lapsia ja juovan heidän vertansa, harjoittavan tavatonta epäsiveellisyyttä y.m. senkaltaista. Taikauskoisessa kansassa varttui ja vakaantui se luulo, että tuo yleiseksi tullut luopuminen esi-isien uskonnosta oli jumalien vihan syynä sekä niiden onnettomuuksien, joiden alaisena kansa näinä aikoina huokaili. Ei kristittyjen siveellinen elämä, ei heidän rauhallisuutensa ja ahkeruutensa, ei heidän auttavaisuutensa kaikkia kohtaan — ei mikään voinut suojella heitä kansan raivolta. Turhaan koetti Justinus Marttyyrikin kristinuskoa kirjallisesti puolustaa — keisari vastasi vainoomalla, ja v. 166 mestattiin tämä jalo mies Roomassa, missä niin moni muu samaan aikaan, uhraten kaikki kalliin uskonsa tähden, kuoli hyvä tunnustus huulillansa.

Kovimmin kohtasi vaino Vähän-Aasian kristityitä, joista erittäin Smyrnan seurakunnan jäsenet tässä suhteessa vetävät huomiomme puoleensa. Jääkööt tässä luettelematta nuo julmat rääkkäykset ja hirveät kidutuskoneet, joilla Jesuksen tunnustajia täällä koetettiin pakottaa uskosta luopumaan; muistelkaamme sen sijaan kristittyjen urhoollisuutta tässäkin kovassa koetuksessa. Kirkkohistoria kertoo suuria näiden sankarein haudoilla. Todistakoot vanhan piispan Polycarpuksen, tuon ennen mainitun Ignatiuksen ystävän, viimmeiset elämänvaiheet, miten täällä taisteltiin. Kun vimmastuneet pakanat olivat kyllästyneet tavallisten kristittyjen kuolemantuskia katselemaan, alkoivat he vaatia Polycarpuksen henkeä. Piispa oli vetäynyt eräälle maatilalle, mistä vainoojat hänen pian löysivät. Hän ei pelästynyt, kun he astuivat sisälle, eikä moittinut heitä, tarjosi päinvastoin heille ruokaa ja pyysi ainoastaan saada rukoilla pari tuntia. Polycarpus tuotiin kaupunkiin ja vietiin maaherran eteen. Tämä lausui: "ajattele toki korkeata ikääsi; vanno että luovut uskostasi ja huuda toisten kanssa: kuolkoot Jumalan kieltäjät." Vanhus loi silmänsä taivasta kohti ja huokasi, vaikka aivan toista tarkoittaen: "niin, kuolkoot jumalankieltäjät," ja kun maaherra sitten kehotti häntä Kristusta kiroomaan, vastasi hän: "kuusi ja kahdeksankymmentä vuotta olen Häntä palvellut, eikä hän koskaan ole minulle mitään pahaa tehnyt; kuinka voisin minä kirota kuningastani ja Herraani?" "Minulla on petoja" sanoi maaherra. "Anna niiden tulla" kuului vastaus. "Tulella voin sinua rangaista" huusi maaherra, vaan Polycarpus vastasi tyynesti: "sinä uhkaat tulella, joka hetken vain palaa ja sitten sammuu, sillä et tiedä mitään tulevan tuomion ijankaikkisesta tulesta, joka jumalattomille tallella on. Mutta miksis viivyt? Tee, mitä tahdot." Tunnin aikaa oli tutkintoa jo kestänyt; kansa tuli levottomaksi ja alkoi huutaa: "heittäkäät hän pedoille, viekäät roviolle! Hän on Aasian opettaja, kristittyjen isä ja meidän jumalien hävittäjä." Maaherra, jonka sydämmeen piispan jalo käytös oli syvään iskenyt, tuomitsi hänen kuitenkin vihdoin poltettavaksi. Roviolle astuessaan rukoili Polycarpus: "Herra Jumala, Jesuksen Kristuksen Isä, minä kiitän sinua, että tällä hetkellä tahdot tehdä minunkin osalliseksi Jesuksen Kristuksen kärsimisissä. Sinulle olkoon kunnia Jesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen kanssa ijankaikkisesti!" Tuli syttyi hitaasti, ja kun rovio vihdoin rupesi palamaan, eivät liekit koskeneetkaan Polycarpukseen, ikäänkuin jos olisivat tahtoneet karttaa tätä viatonta, ylevää uhria. Keihäällä pistettiin hän nyt kuoliaaksi (167). — Näin taistelee, näin voittaa ainoastaan se, joka on löytänyt elämän tien Kristuksen seuraamisessa.

Kymmenen vuotta myöhemmin (177) syttyi Galliassa uusi vaino kristityitä vastaan, jonka kestäessä etenkin Lyonin ja Viennen seurakuntia kovasti ahdistettiin. Tämän vainon lukemattomista uhreista mainittakoot erittäin: eräs nainen Blandina, joka, valittamatta kärsien kovimmatkin kidutukset ja todistaen: "minä olen kristitty, eikä meidän keskuudessamme mitään pahaa harjoiteta," sankarin urhoollisuudella uhrasi henkensä; 15 vuotias nuorukainen Ponticus sekä Lyonin vanha piispa Potinus.

Toisen vuosisadan viimmeiset vuodet eivät kirkolle olleet niin myrskyisät kuin edelliset, vaan vaikea oli silloinkin kristittyjen asema monessa paikassa. Mutta kaikkien vaiheiden uhalla levisi kristinusko voitollisesti keisarikunnan eri osissa. Veritodistajain jalo esimerkki puhui voimakasta, jaloa kieltä; kaikista kansanluokista sai kirkko joka päivä uusia tunnustajia: vanhuksia, naisia, nuorukaisia, lapsia kokoontui joukottain totuuden veristä lippua seuraamaan. Mikä kaunis todistus kristinuskon omasta sisällisestä voimasta!

II.

Harhaoppisuutta: Ebionit, Natsarealaiset, Gnostikot.

— — — teidän sekaanne tulee vääriä opettajia, jotka vahingolliset eriseurat tuovat, ja kieltävät sen Herran, joka heidän ostanut on, saattaen heillensä nopian kadotuksen. 2 Piet. 2: 1.

Kirkon taistellessa vihollisiansa vastaan, syntyi sen omassa keskuudessa vielä suurempia vaaroja, kuin vainojen tuottamat onnettomuudet olivatkaan. Tarkoitamme harhaoppeja, jotka jo varhain kylvivät valheen ja eripuraisuuden myrkyllisiä siemeniä Herran seurakuntaan. Jo apostolein aikana tapaamme siellä täällä tämän harhaoppisuuden enteitä, mutta vasta toisella vuosisadalla alkaa se selvästi esiintyä, muodostaen erityisiä, kirkon ja raamatun opista enemmän tahi vähemmän poikkeavia lahkoja. Sen ilmiöt jakaantuvat alussa kahteen pääryhmään: toinen tähtää ykspuolisesti juutalaisuuteen, toinen taas perustuu pakanalliseen filosofiaan, johon se lainaa aineksia raamatusta, siten koettaen sulattaa kristinuskoa pakanallisen tieteen kanssa yhteen. Edellistä edustavat Ebionit ja Natsarealaiset, jälkimmäistä Gnostikot.

Kuten ennen on kerrottu, löytyi Jerusalemin seurakunnassa vanhimmista ajoista asti niitä, jotka puolustivat Mooseksen lain orjallista noudattamista juutalaisen tavan mukaan. Jerusalemin hävityksen jälkeen heräsi tämä käsitystapa, jonka yksipuolisuuden ja kiihkon apostolein oppi ja esimerkki oli saanut asettumaan, uuteen voimaan. Hadrianus oli nimittäin Jerusalemin raunioille rakennuttanut Aelia Capitolina nimisen kaupungin sekä kieltänyt Juutalaisia, joiden kapinoitsemisenhalua hänkin oli saanut kokea, siihen asettumasta ja erittäin uskonnollisia menoja siinä harjoittamasta, siten masentaaksensa heidän kansallistunnettansa. Tämä herätti juutalaiskristityissä innostusta sorrettua Mooseksen lakia puolustamaan ja muodosti Ebionien ja Natsarealaisten yhdistykset. Edelliset puolustivat ankarasti ympärileikkausta ja Mooseksen lakia, väittäen sen noudattamista välttämättömäksi autuuden ehdoksi kaikille kristityille, eivätkä tunnustaneet Paavalia apostoliksi, selvästikin siitä syystä, että hän niin jyrkästi poikkesi tästä katsantotavasta. Mutta vieläkin arveluttavampi oli se heidän väitöksensä, että Kristus oli vain ihminen, joka vasta kasteessa varastettiin jumalallisilla voimilla. Heidän käyttämässään n.k. Matteuksen evankeliumissa ei ensinkään löytynyt kertomusta Vapahtajan syntymisestä ja ylönluonnollisesta sikiämisestä, vaan se alkoi Johannes Kastajan historialla. Vähemmän ankarat olivat Natsarealaiset, jotka vaativat Mooseksen lain noudattamista ainoastaan juutalaisuudesta kääntyneiltä, puolustivat Paavalin apostolista arvoa eivätkä kieltäneet Kristuksen jumaluutta, vaan he takertuivat jo varhain Gnostikkojen pauloihin ja joutuivat siten vieläkin vaarallisemmille harhateille. Vielä neljännellä vuosisadalla tapaamme heitä Palestiinassa, Jordanin itäpuolella; Ebionien jäljet katoavat jo varemmin.

Siihen aikaan, jolloin kristinusko alkoi levitä maailmassa, olivat kreikkalais-roomalaisen sivistyksen kukat jo alkaneet lakastua. Vanhat uskonnot olivat jo aikoja sitten paljastaneet kelvottomuutensa eivätkä filosofein oppijärjestelmätkään enää voineet ihmisiä tyydyttää. Kaikille ajatteleville kävi vanhan maailman kykenemättömyys synnyttää jotain uutta päivä päivältä selvemmäksi, mutta ennenkuin pakanallinen tiede ja viisaus luopuivat herruudestansa, yhtyivät aikakauden nerokkaimmat ja voimakkaimmat henkilöt suureen työhön, jonka tarkoituksena oli luoda elähyttävää henkeä ja uutta voimaa vanhentuneisin oppikaavoihin ja sivistysmuotoihin. Kooten kaikkialta aineksia tähän suureksi aiottuun rakennukseen, koettivat he sulattaa yhteen kaikki tunnetut sivistysaineet, kuinka erinkaltaiset nämä sitten olivatkin. Näin syntyi uusplatonilainen filosofia ja sille uskottiin pakanamaailman tieteellinen taistelu kristillistä tunnustusta ja oppia vastaan. Ajan hengen tahraamana kietoutui moni kristittykin tämän uuden viisaustieteen pauloihin, ja täten syntyi itämaalaisten unelmain, kreikkalaisen filosofian ja kristillisten aatteiden sekoituksesta tuo eriskummallinen, eri tahoille kauas haaraantuva uskonnollinen oppijärjestelmä, jonka vaihtelevat ilmiöt tunnetaan gnostisismin yhteisellä nimellä.

Mahdotonta olisi yhdessä jaksossa täydellisesti esitellä Gnostikkojen oppia. Siitä löytyy nim. niin monta toisistansa eroavaa järjestelmää, jotka eivät sovi yhteiseen kaavaan, jommoista senvuoksi ei olekaan. Gnostikot jakaantuvat kahteen pääluokkaan: aleksandrialaiset ja syyrialaiset Gnostikot. Edellisten mietteiden pääkohdat, mikäli niitä voi yhteensovittaa, ovat seuraavat: Jumala on määräämätön, käsittämätön henkisyys; hän on tosin kaiken henkisen elämän alkulähde, vaan toiselta puolen persoonaton aate vain, joka ijankaikkisuudesta lepää tunnottomana, toimetonna. Itsetajuntaan pääsee tämä Gnostikkojen jumala vasta aioonein kautta, jotka, lähtien hänestä ijankaikkisen luonnonlain pakosta, hänen kera muodostavat valkeuden, puhtaan henkisyyden valtakunnan. Tämän jyrkkänä vastakohtana on aineen eli pimeyden niinikään ijankaikkisuudesta olemassa oleva valtakunta. Muutamat aioonit vaipuivat heikkoudesta aineesen, ja täten syntyneestä valon ja pimeyden aineksien sekoituksesta muodosti demiurgi, eräs alhainen aiooni, näkyväisen maailman. Ihmishenki semmoisenaan on puhdas ja valoisa, sen nykyinen saastaisuus riippuu siitä, että se on yhtynyt aineesen, joka on syntinen ja paha. Vapahtaaksensa aiooneja pimeyden vallasta tuli korkein aiooni, Kristus, maailmaan, opettaen esimerkillään ihmisiä ruumiinkidutuksilla voittamaan aineen, jotta heidän henkensä, kuoleman kautta vihdoin kokonaan vapautettuna ruumiin kahleista, pääsisi palajamaan valkeuden valtakuntaan. Vaan pysyäksensä itse vapaana synnistä, ilmaantui Kristus valeruumiissa, jonka vuoksi hänen kuolemansakin oli ainoastaan valekuolema. Syyrialaiset Gnostikot, jotka perustuivat Soroasterin oppiin, käsittivät valkeuden ja aineellisuuden valtakuntain keskinäisen suhteen vieläkin jyrkempänä, ijankaikkisesti sovittamattomana taisteluna, jota paitsi he muissakin kohden poikkesivat aleksandrialaisten veljiensä katsantotavasta. Jälkimmäisten etevin edustaja on Valentinus, eräs juutalaiskristitty, joka toisen vuosisadan keskipaikoilla vaikutti opettajana Aleksandriassa ja Roomassa; edellisistä mainittakoon Saturninus, jonka Hadrianuksen aikana tapaamme Antiokiassa.

Eräs kirkkohistorioitsija vertaa Gnostikkojen oppia kiehuvaan noitakattilaan, jonka savuisassa höyryssä esiintyy hurjasti muodostuneita kuvaelmia, ja tämä vertaus onkin hyvin sattuva, Heidän rohkeat, hehkuvan ja hillitsemättömän mielikuvituksen kannattamat ajatuksensa luovat mitä kummallisimpia näköaloja, joiden synkät, unelmankaltaiset haaveet vaihtelevissa muodoissa kiitävät silmiemme ohitse. P. raamatun ylevä oppi elävästä, persoonallisesta Jumalasta, joka vapaasta rakkaudesta loi maailman, sen kertomus syntiinlankeemisesta ja ihmiskunnan turmeltuneesta tilasta, evankeliumi ihmisten pelastuksesta Jesuksessa Kristuksessa — kaikki muuttuu Gnostikkojen oppijärjestelmissä totuuden irvikuvaksi, joka ei voi tyydyttää omaatuntoa eikä järkeä, Ja tätä uutta, ihmishengen omatekoista viisautta kokivat muutamat n.s. oppineet nyt levittää kristikunnassa, koska heistä oli muka alentavaista uskolla omistaa raamatun yksinkertaista oppia. Mutta heidän viisautensa levitti pimeyttä vain pettyneiden ihmisten sydämmiin, ryöstäen kaikilta, jotka siihen takertuivat, kristinuskon tarjoomat rikkaat aarteet sekä asettaen heidät turvattomina, toivottomina jatkamaan matkaansa elämän aavalla eksyttävällä merellä. Pian näkyivät seuraukset, Gnostikkojen alussa ankara elämä ruumiinkidutuksiesa ja kaikenlaisissa itsensäkieltämisissä synnytti vähitellen vastakohtansa, Monissa paikoin antautuivat he hurjaan epäsiveellisyyteen, väittäen lihan vallan siten helpoimmin masentuvan. Tälle kannalle asettuivat esim. Kainiitat ja Nikolaiitat, joiden hirvittävä epäsiveellisyys herätti inhoa pakanoissakin. Asiain näin ollen täytyi kirkon koota kaikki voimansa estääksensä tätä turmeluksen tulvaa hävittämästä viheriöitseviä niittyjänsä. Mutta vaikka gnostisismi ei kestänyt taistelua totuuden puolustajia vastaan, vaan vähitellen katosi näyttämöltä, jätti se kuitenkin tuntuvia jälkiä Herran seurakuntaan, sillä vielä kauan tämän jälkeen tapaamme kirkossa poikkeuksia raamatun osottamalta tieltä, jotka muistuttavat Gnostikoista, todistaen kuinka vaikea kristikunnan oli päästä vapaaksi heidän vaarallisista verkoistansa.

Mitä likeisimmin sukua Gnostikkojen mietteiden kanssa ovat ne haaveet, joita tapaamme persialaisen Manin eli Manichaeuksen perustamassa harhaopissa. Matkoillansa oli hän länsimailla pintapuolisesti tutustunut kristinuskoon ja kotia palattuansa koetti hän esi-isiensä pakanalliseen uskontoon sovitella muutamia sen totuuksista. Persialaiset papit surmauttivat hänen inhottavalla tavalla (277), mutta hänen perustamaa lahkoansa he eivät saaneet masennetuksi. Manilaisia tapaamme myöhempinä aikoina monissa paikoin kristikunnassa.

III.

Katsahdus toisen vuosisadan kirkkoon.

— Olkaat aina valmiit vastaamaan jokaista, kuin teidän toivonne perustusta tutkistelee, joka teissä on, hiljaisuudella ja pelvolla. 1 Piet. 3: 15.

Täynnä vaaroja ja vaikeuksia oli tämä aika. Nuo veriset vainot, joista olemme kertoneet, vaativat joka päivä uusia uhreja, ja lisäksi rupesi pakanallinen tiedekin nyt kaikin keinoin koettamaan kumota kristinuskoa, jota paitsi yhä karttuva harhaoppisuus häiritsi kirkon rauhaa, tuottaen eripuraisuutta ja riitaa veljellisen rakkauden ja sopusoinnun sijaan. Jos milloinkaan niin vaadittiin tämän ajan kristityiltä totuuden jaloa, urhoollista tunnustamista sanoilla ja töillä ja sitä rakkautta, joka "kaikki kärsii, kaikki uskoo." Vaan kirkko ei kuitenkaan sortunut tässäkään taistelussa, sillä Herra taisteli sen puolesta. Marttyyrein jalo joukko ei ole ainoa todistamassa, että Hän nytkin oli läsnä seurakuntaansa: monet muut ilmiöt osottavat samaa. Niinpä viittaa esim. ajan kristillinen kirjallisuus kaikkien erehdyksien uhallakin tähän lohdulliseen totuuteen.

Jo ennen on puhuttu n.s. apostolisista isistä, jotka melkein kaikki elivät tänä aikakautena. Noudattaen suurten opettajainsa esimerkkiä, kirjoittivat he kirjeitä seurakunnille, opettaen ja neuvoen kristityitä oikein vaeltamaan elämän kaitasella tiellä sekä lohduttaen heitä koetuksen ja vainon hetkinä. On kyllä totta, että eivät heidän kirjeensä mitenkään voi vetää vertoja uuden testamentin kirjoille, totta sekin, että apostoliset isät monesti erehtyvät opissansa, mutta emme silti saa halveksia heidän merkitystänsä kirkon historiassa. Päinvastoin löydämme heidän kirjoituksissaan monesti kalliita aarteita, joiden vertaisia ei joka aika synnytä.

Kuten jo mainitsimme, ei pakanamaailma enää tyytynyt ainoastaan niihin väkivaltaisiin keinoihin, joilla se alussa muihin ryhtymättä oli koettanut Jesuksen tunnustajia sortaa. Sen pajassa valmistui nyt toisiakin aseita, joiden avulla ruvettiin kristinuskoa kirjallisuudenkin alalla hätyyttämään. Kaikenkaltaisia valheellisia juttuja, joita niin halukkaasti kerrottiin kristityistä ja heidän elämästään, koettivat toiset kirjallisesti levittää. Sitäpaitsi tekivät filosofit parastansa tieteellisesti todistaaksensa kristinuskon muka kelpaamattomuutta ja kykenemättömyyttä tyydyttämään ihmisjärjen vaatimuksia. Tämän ohessa ilmaantui semmoisiakin kirjailijoita, jotka ivaten ja pilkaten kilvan pyrkivät samaa tarkoitusta saavuttamaan. Viimemainituista ovat etenkin tunnetut Celsus ja Lucianus. Edellinen pilkkaa kristittyjen uskoa, joka edellyttää Jumalan alentuvan ihmisiä vihaamaan, vieläpä rakastamaankin. Jumala — niin hän arvelee — ei huoli ihmisistä enemmän kuin apinoista ja kärpäsistä. Verraten kristityitä muurahaisiin ja matoihin, puhuu hän halveksimalla etenkin heidän uskostansa syntisiä armahtavaan vapahtajaan, väittäen koko tämän opin perustuvan valheelliseen satuun. Hänen sanansa ilmaisevat katkeraa vihaa kristityitä vastaan, joiden lukuisuus näyttää häntä arveluttavan. Lucianuksen iva on toista laatua. Häntä on kutsuttu tämän aikakauden Voltaireksi, sillä hän pilkkaa kaikkia uskontoja, säästämättä yhtä vähän vanhoja filosofeja kuin kristityltä. Viimemainituista kertoessa kirjoittaa hän muun muassa: "Näiden ihmisraukkojen päähän on pöllähtänyt se luulo, että heidän ruumiinsa ja sielunsa ovat katoamattomat ja että he saavat elää ijankaikkisesti; sentähden ylönkatsovat he kuolemaa, vieläpä sitä etsivätkin. Heidän ensimmäinen lainsäätäjänsä on luulotellut heille että he kaikki ovat veljiä, kun vain ovat eronneet meistä ja kieltäneet kreikkalaiset jumalat, sekä kehottanut heitä palvelemaan ristiinnaulittua sofistaa ja elämään hänen sääntöjensä mukaan. Jos joku kavala viekoittelija tulee heidän luoksensa ja tietää oikeat keinot, niin hän piankin voi rikastua ja sitten nauraa hän tyhmää kansaa."

Maailman hyökkäyksiä vastustamaan esiintyvät nyt apologeetat (puolustajat), näyttäen puolustuskirjoissaan toteen, kuinka syyttömät Jesuksen tunnustajat olivat kaikkiin niihin rikoksiin, joista heitä soimattiin, sekä todistaen tieteellisesti kristinuskon verratonta ylevyyttä kaikkien muiden uskontojen ja oppijärjestelmäin rinnalla. Toisen vuosisadan apologeetoista vetävät huomiomme puoleensa: Tatianus, Atenagoras Teofilus Antiokiasta sekä etenkin jo ennen mainittu Justinus Marttyyri, joka on heistä kaikista etevin. Tämä Justinus oli syntyperältään kreikkalainen, vaikka hän oli elänyt ensimmäiset vuotensa Samariassa, minne hänen vanhempansa olivat muuttaneet. Kauan oli hän, niinkuin hän itse kertoo, turhaan hakenut totuutta eri filosofein kouluissa, kunnes hän vihdoin antautui uusplatonilaisuuteen. Jo luuli hän tässä opissa löytäneensä, mitä etsi, kun hän kerta tapasi erään vanhan miehen, joka alkoi hänelle puhua kristinuskon syvistä totuuksista. Vanhuksen sanat iskivät syvään hänen sydämmeensä ja herättivät hänessä vastustamatonta halua tutkimaan raamattua, Tästä kirjasta Justinus löysi, mitä hän niin kauan turhaan oli hakenut, ja tästä lähtien uhrasi hän koko elämänsä totuuden palvelukseen ja puolustukseen. Me tiedämme hänen pysyneen tälle totuudelle uskollisena loppuun asti, tiedämme hänen ansainneen Marttyyrin kunnianimen, jolla kirkko on tahtonut hänen muistoansa kunnioittaa, — Ensimmäisen puolustuskirjansa kirjoitti Justinus luultavasti jo v. 139 ja jätti sen silloiselle keisarille Antoninus Piukselle. Vaan turha oli hänen yrityksensä johdattaa Rooman hallitusta ja sen pakanallisia alamaisia käsittämään kristinuskon jaloutta ja sen tunnustajain siveellistä puhtautta. Vielä toisenkin puolustuskirjan ehti hän kirjoittaa ennenkuin hän verellänsä kirkkohistorian lehdille piirsi vieläkin paremman todistuksen kristinuskon ylevyydestä. Lainaamme tähän muutamia otteita Justinuksen puolustuskirjoista. "Me (kristityt) emme uhraa epäjumalan kuville, joita käsin tehdään, vaan me palvelemme totista Jumalaa, jonka Kristus on meille ilmoittanut. Meitä kyllä pidetään mielettöminä, koska omistamme tälle Kristukselle, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana, jumalallisen kunnioituksen, vaan he (vihollisemme) eivät voisi niin soimata jos tietäisivät ristin salaisuuden. Me, jotka ennen elimme siveettömyydessä, harrastamme nyt puhtautta; me, jotka muinoin turvasimme noitakeinoihin, olemme nyt pyhittäneet elämämme hyvälle, luomattomalle Jumalalle; me, jotka ennen pidimme tavaroita ja rikkautta kaikkea muuta kalliimpana, annamme nyt vapaaehtoisesti omastamme tarvitseville; me, jotka kävimme sotaa toisiamme vastaan emmekä tahtoneet tietääkään niistä, jotka eivät kuuluneet meidän kansaamme, istumme nyt samassa pöydässä heidän kanssansa ja rukoilemme vihollistemme puolesta. Mitä, jotka vihan vimmassa meitä vainoovat, koetamme hyvyydellä lepyttää, ja me toivomme luottamuksella, että hekin voivat päästä saman onnen osallisuuteen, josta me nyt iloitsemme." Nämä sanat ovat rauhan sanoja keskellä taistelun kiihkoa, kristillisen rakkauden vakaata ja ylevää kieltä meluavan maailman myrskyissä. Ja jos kohtakin meidän täytyy myöntää että Justinus monesti erehtyy, vieläpä joskus esittää väärin kristinuskon päätotuuksiakin, sekä että hän liian rohkeilla vertauksillaan ja mielivaltaisilla olettamisillaan useinkin eksyy pois oikealta tieltä, on kirkkohistoria kuitenkin aina kalliissa muistossa säilyttävä hänen jalon taistelunsa totuuden puolesta aikana, jolloin Herran tunnustajilta vaadittiin niin paljon.

Mistä kirjailijoista, jotka toisella vuosisadalla puolustivat kirkon oppia lahkolaisia vastaan, on Polycarpuksen oppilas Irenaeus epäilemättä etevin. Jo varhain lähti hän Galliaan luultavasti vastustamaan tässäkin maassa löytyviä Gnostikkoja ja oli presbyterinä täällä, kun Lyonin ja Viennen seurakunnat joutuivat tuon kauhean vainon alaisiksi v. 177. Potinuksen jälkeen tuli hän Lyonin piispaksi ja kärsi marttyyrikuoleman v. 202. Vielä vanhoilla päivillään muistelee Irenaeus hellällä rakkaudella ja suurella kunnioituksella suurta opettajaansa. Niin kirjoittaa hän eräälle nuoruudenystävälleen, jota hän koettaa saada luopumaan Gnostikkojen petollisista paaveista: "Mitä elämämme aikuisimpina vuosina olemme kuulleet ja havainneet, se kasvaa yhteen sielumme kanssa, niin että vieläkin päivän selvästi muistan paikan, missä autuas Polycarpus istui, hänen tapansa ja ulkomuotonsa sekä puheensa, jotka hän seurakunnalle piti kertoessaan meille kanssakäymisestänsä Johanneksen ja muiden kanssa, jotka olivat nähneet Herran; — muistan selvästi kuinka hän kertoi heidän puheistansa, Herran sanoista ja ihmetöistä. Hänen puheensa olivat aina raamatun mukaisia. Tämmöisiä minä kuulin sen armon kautta, jonka Jumala on minulle antanut; paperille en niitä kirjoittanut, vaan sydämmeeni, ja siinä minä niitä Jumalan avulla aina säilytän." Asettuen kokonaan kirkon säilyttämän suullisen kertomuksen ja p. raamatun perustukselle ei Irenaeus antau tieteellisiin tutkimuksiin ja väittelyihin uskonnon alalla, vaan puhuu uskon ja vakuutuksen yksinkertaista kieltä. Tuon tuostakin teroittaen lukijoillensa sitä totuutta, että me pääsemme oikeaan käsitykseen Jumalasta ainoastaan Häntä rakastamalla sekä jokapäiväisen pyhityksen kautta, kammoo hän kaikkia filosofillisia tutkimuksia, "sillä" — niin hän sanoo Paavalin kanssa — "tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa." Ainoastaan tältä kannalta tahtoo hän uskonnon syvimmätkin salaisuudet käsittää, ja sentähden säilyttää hän taistelussaan Gnostikkojakin vastaan tuon sydämmen lempeyden, joka on kristillisen kirjailijan kauniin ominaisuus Lukiessamme hänen kirjaansa "harhaoppisia vastaan" tiedämme hänen rukoilleen niiden puolesta, joita vastaan hän taisteli. Irenaeuksen lempeä ja rauhallinen mieliala ilmaantui kauniilla tavalla myöskin itä- ja länsimaiden kristittyjen välillä pääsiäisjuhlan viettämisestä syntyneessä riidassa. Asian laita oli seuraava. Vähän-Aasian seurakunnat, joissa löytyi paljo juutalaiskristittyjä, olivat säilyttäneet vanhan testamentin tavan syödä pääsiäislammasta Misan kuun 14 p:nä. Seuraavan päivän viettivät he sitten Herran kärsimisen muistoksi sekä 17 päivänä ylösnousemisen juhlaa Länsimaiden kristityt eivät hyväksyneet tätä tapaa, koska pääsiäisjuhla siten saattoi sattua vietettäväksi minä viikonpäivänä hyvänsä Asia tuli puheeksi, kun Polycarpus Smyrnasta v. 160 kävi Roomassa Täkäläinen piispa Annicetus puolusti länsimaalaista katsantotapaa jota vastaan Polycarpus väitti itse viettäneensä pääsiäisjuhlaa Johanneksen kanssa vanhan tavan mukaan. He erosivat kuitenkin sovussa toisistansa, ja kysymys jäi tällä kerralla sikseen Mutta v 196 syntyi sama riita jälleen ja tiili silloin hyvinki kiivaaksi Rooman silloinen piispa Viktor, joka saman kysymyksen johdosta oli riitaantunut Efesoksen piispan Polycarpuksen kanssa, kiihtyi kiivaudessaan niin että hän rikkoi kaiken yhteyden Vähän-Aasian seurakuntien kanssa. Silloin kirjoitti Irenaeus Viktorille kirjeen jossa muun muassa tapaamme seuraavat kauniit sanat: "Apostolit ovat säätäneet, ettei kenenkään omatunto saa loukkaantua ruo'asta tahi juomasta eikä määrätyistä sabatti- tahi juhlapäivistä Mistä siis kaikki nämä riidat ja häiriöt? Me vietämme juhlia, vaan vihan ja kiukun hapatuksessa, kun rikkirevimme Jumalan kirkkoa pitäen silmällä ainoastaan, mitä ulkonaista on, unhottaen uskon ja rakkauden." Riitaa Irenaeus ei saanut asettumaan, sitä kesti aina vuoteen 325, jolloin Nicaean kirkolliskokous sen vihdoin ratkaisi, mutta kirkkohistoria on aina muistava hänen ylevämielinen käytöksensä tässäkin tilaisuudessa, samoin kuin se suurella kiitollisuudella ja kunnioituksella yleensä muistaa hänen hyvää työtänsä kirkon palveluksessa ja siitä syystä omistaa hänelle etevän sijan kirkko-isien jalossa joukossa.

Jumalan palveluksessa seurattiin vielä apostolisen aikakauden yksinkertaista tapaa. Vaikka se mielipide oli yleinen, että kristityn sabatti on joka päivä eikä riipu säädetyistä ajoista eikä määrätyistä paikoista, tahdottiin kuitenkin erittäin muistaa muutamia päiviä viikossa. Min vietettiin keskiviikkoa muistamalla Kristuksen kärsimisen alkua, perjantaita Hänen kuolemansa ja sunnuntaita Hänen ylösnousemisensa muistoksi. Molemmat edelliset päivät olivat surupäiviä, joina paastottiin ja polvistuen rukoiltiin, viimemainittu sitä vastoin vietettiin ilopäivänä; silloin toimitettiin rukoukset seisaalta eikä paastottu. Kuten ennen on mainittu säilyttivät juutalaiskristityt lauantain (sabattipäivänä). He viettivät sitä ilopäivänä, jota vastoin länsimaiden seurakunnat, vastustaen tätä katsantotapaa, alkoivat sitä surupäivänä pitämään ja semmoisena viettämään. Muuten määrättiin jumalanpalveluksen menot ja kirkon juhlaryhmä tarkemmin vasta myöhempinä aikoina, jonka vuoksi täydellisempi kertomus tähän kuuluvista asioista paraiten sopii esiteltäväksi toisessa paikassa.

Tähän aikaan, jolloin harhaoppisuuden synnyttämä eripuraisuus uhkasi erikoisseuroihin jakaa Herran seurakunnan, esiintyi myös yhä selvemmin yhden katolisen (yleisen) kirkon aate vastustamaan lahkolaisuuden harjoittavaa vaikutusta. Vaan tällä aatteella oli vieläkin tärkeämpi ja syvempi merkitys: se ilmaisi nimittäin samalla tuota kristinuskon ylevää tarkoitusta yhdistää koko ihmiskunnan yhdeksi ainoaksi lammashuoneeksi, jonka paimen on Kristus. Jo tämän aikakauden etevimmät henkilöt, niinkuin Polycarpus, Irenaeus y.m. puolustavat jäykästi kirkon katolisuutta. Hengen sisällinen yhteys vaati kyllä yhteyttä ulkonaisissa oloissakin, mutta ajan pyrinnöt tässä suhteessa tulivat toiselta puolen vaarallisiksi kirkolle, kun näet ruvettiin pitämään ei ainoastaan harhaoppeja, epäsiveellisyyttä ja luopumista seurakunnasta, vaan myös jokaista poikkeusta yleisestä tavasta ulkonaisissa muodoissa, hallitustavassa ja jumalanpalveluksen menoissa irroittumisena kirkon ja samalla Kristuksen yhteydestä. Kirkon yksyyden aate esiintyi elävänä piispan persoonassa, jonka virkaa ruvettiin pitämään entistä suuremmassa kunniassa. Poiketen apostolisen aikakauden tavasta, antoi tämä aika sanotun nimen ainoastaan yhdelle joka seurakunnassa ja häntä pidettiin muita seurakunnan palvelijoita etevämpänä ja arvokkaampana. Tämä on sen katsantotavan ensimmäisiä enteitä, joka sittemmin saa kristikunnan vuosisatojen kuluessa polvistumaan paavin valtaistuimen edessä.

IV.

Septimius Severus vainoo kristityitä.

Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enämpi kuin minua, ei se ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enämpi kuin minua ei se ole minulle sovelias. Math. 10: 37.

Toinen vuosisata oli kulunut umpeen; verisenä nousi kolmannen vuosisadan aurinko taivaalle, ennustaen kristityille uusia taisteluja ja kärsimisiä. Septimius Severus, joka v. 193 oli tullut keisariksi, oli alussa hyvinkin ystävällinen kristityille, kunnes hänen mielensä yhtäkkiä muuttui aivan vastaiseksi. Syyksi väittävät muutamat seuraavan tapauksen. Eräs afrikalainen legioni saapui kerta keisarin luokse vastaan ottamaan hänen sille lupaaman palkinnon. Kaikki sotilaat esiintyivät seppelöittyinä, paitsi yksi, joka kantoi seppelettänsä kädessä. Hän oli, näet, kristitty eikä tahtonut noudattaa toveriensa pakanallisia tapoja. Miehen käytös herätti Septimius Severuksessa epäluuloa kristittyihin ja heti kielsi tämä erityisellä lainsäädännöllä jokaista kristinuskoon kääntymästä. (202). Olipa syy mikä tahansa, kova vaino syntyi, jonka ääretöntä julmuutta Jesuksen tunnustajat etenkin Pohjois-Afrikassa saivat kokea. [Ruotsalainen runoilija Stagnelius on murhenäytelmässään "Marttyyrit", joka löytyy suomeksikin käännettynä, runollisesti kuvannut tämän vainon vaiheita.]

Luultavasti jo ennen v. 202 olivat Syyrian seurakunnat taasenkin joutuneet pakanain vainoovan vihan alaisiksi. Täältä levisi vaino ensiksi Aleksandriaan, missä lukematon joukko Jesuksen tunnustajia rovioilla, mestauslavalla, ristin päällä sekä muilla kidutuksilla surmattiin. He kärsivät urhoollisesti kaikki tuskat, ja heidän jaloutensa saavutti monesti pakanainkin kunnioitusta. Tämän vainon uhreista on etenkin eräs nuori nainen nimeltä Potaminaea tullut kuuluisaksi, ja moni kaunis kertomus hänestä säilyi vielä kauan tämän jälkeen kansassa, joka muisti häntä melkein ylönluonnollisena olentona. Herättäen huomiota yhtä paljon ihanalla ulkonäöllään kuin neitsyeellisellä puhtaudellaan, tuotiin Potaminaea tutkittavaksi heti vainon alussa. Raaka tuomari koitti ensiksi uhkauksilla ja kovilla kidutuksilla pakottaa häntä uskosta luopumaan, vaan kun tämä ei onnistunut, antoi hän käskyn polttaa hänet. Pilkaten seurasi Aleksandrian raaka yleisö jalon neitosen viimmeistä matkaa, saadaksensa nähdä hänen kuolemantuskiansa, ja töin tuskin saattoi sotamies — hänen nimensä oli Basilides, — jonka vartioittavaksi Potaminaea oli uskottu, suojella häntä kansan raa'alta väkivallalta. Kiitollisuutta säteilivät kauniin uhrin silmät tälle miehelle, joka ainoana kaikista osotti hänelle sääliväisyyttä tämän kovan koetuksen hetkinä, ja Basilides kuuli hänen lausuvan: "kun minä pääsen pois, rukoilen Herraa että Hän palkitsee sinua siitä hyvästä, jota olet minulle osottanut." Kun ehdittiin määrätylle paikalle, laskettiin Potaminaea verkalleen jäsen jäseneltä, jotta hänen tuskansa kauemmin kestäisivät, kiehuvaan pikeen. Täten loppuivat vihdoin hänen kärsimisensä. — Muutaman päivän päästä mestattiin Basilideskin, jonka sydämmessä Potaminaean jalo esimerkki oli virittänyt ijankaikkisen elämän valon. Hänkin kuoli uskonsa tähden ristiinnaulittuun Vapahtajaan.

Länteenpäin kääntyivät nyt vainon myrskyt levittäen kauhujaan Kartagonkin nuoressa seurakunnassa. Tämän kaupungin vankilassa tapaamme tähän aikaan muiden muassa kaksi nuorta naista, Vivia Perpetuan ja Felicitaan, jotka uskoivat Vapahtajaan. Vastikään olivat he päättäneet sen opetus- ja koetusajan, jonka kirkko vaati pakanuudesta kääntyneiltä, ennenkuin nämä kasteen kautta otettiin kristillisen seurakunnan jäseniksi. Perpetua oli korkeasukuinen ainoastaan 21 vuoden ikäinen vaimo, jolle tämä maailma tarjosi mitä sillä on viehättävintä ja parasta. Muun muassa kutsui pieni rintalapsi, jonka hän sai ottaa mukaansa vankilaan, hänen ajatuksiaan takasin maailmaan, ja kun lisäksi hänen vanha, harmaapäinen isänsä, joka oli pakana, surusta masentuneena tuli vankilaan, rukoillen häntä luopumaan Kristuksesta, syntyi nuoren vaimon sydämmessä kova taistelu. Voittaen kiusaukset, vastasi hän kuitenkin vanhuksen helliin rukouksiin: "en voi sanoa itseäni muuksi, kuin olen ja olen oleva: olen kristitty." Muutaman päivän perästä siirrettiin kristityt vangit siitä verraten hyvästä vankilasta, jossa heitä tähän asti oli säilytetty, pimeään luolaan. Täällä oli suuri joukko kaikenkaltaisia pahantekijöitä, joiden paatumus ja hurja raakuus teki kristittyjen tilan vielä surkeammaksi. Vanginvartijain iva ja säälimättömyys lisäsi heidän kärsimisiänsä. Tämmöisten vaiheiden ohessa koitti näille Jesuksen tunnustajille se päivä, jona he kasteen kautta olivat otettavat seurakunnan yhteyteen — sen seurakunnan, jonka paljas nimi silloin herätti ylönkatsetta ja vihaa kaikkialla eikä tuottanut sen jäsenille muuta kuin tuskaa ja onnettomuutta maailmassa. Ja kuitenkin odottivat he ikävällä tätä hetkeä! Semmoinen oli marttyyrien usko ja rakkaus Vapahtajaan! Muutamat diakonit, jotka olivat päässeet sisälle vankilaan, kastoivat nämä kuolemaan vihityt uhrit kolmiyhteisen Jumalan nimeen sen taivaallisen valtakunnan alamaisiksi, jonka kirkkautta ja kunniaa kaikki ne saavat nähdä, jotka loppuun asti uskollisina pysyvät. Sanottuin diakonein onnistui toimittaa vangeille vähän parempi paikka eräässä toisessa vankihuoneessa, vaan täällä odotti Perpetuaa vielä tuskallinen taistelu. Sinne saapui nimittäin hänen isänsä, koettaen vielä kerta kyyneleillä ja rukouksilla muuttaa tyttärensä päätöstä. "Lapseni" huokasi vanhus "sääli toki isäsi harmaita hiuksia! Sääli isääsi, jos vielä ansaitsen kantaa tätä nimeä. Minä olen kasvattanut sinua, sinä olet ollut minulle veljiäsi rakkaampi, voi, älä tuota minulle tätä häpeää. Muista äitiäsi, sukulaisiasi, poikaasi, joka ei jää eloon, jos sinä kuolet. Karkota nuo korkeat ajatukset pois mielestäsi äläkä syökse meitä kaikkia onnettomuuteen." Perpetua vastasi: "kun seison tuomioistuimen edessä, on kaikki päättyvä niin, kuin Jumala tahtoo; tiedäthän, ettemme ole omassa vallassamme, vaan Jumalan vallassa." Sortunein mielin lähti isä pois. Kun Perpetua sitten tuotiin tutkittavaksi, koetti maaherrakin hänen mieltänsä muuttaa, sanoen: "sääli isäsi harmaita hiuksia, sääli lastasi, uhraa keisarille!" Mutta vakavasti vastasi jalo vaimo: "isäni onnettomuutta kyllä suren yhtä paljon, kuin jos itse kärsisin hänen tuskansa, mutta omatuntoni ei salli minun muuta tunnustaa, kuin mitä sydämmeni uskoo." Lopuksi antoi maaherra vitsoilla piestä Perpetuan isää, jotta tytär sääliväisyydestä vihdoinkin taipuisi, mutta vaikka taistelu oli kova, ei Perpetua nytkään horjunut. Kristityt tuomittiin petojen eteen heitettäviksi, ja Perpetua vietiin takasin vankilaan. Vahvistaen uskoansa viimmeiseen taisteluun, nautti hän Herran ehtoollisen muiden kuolemaan vihittyjen kanssa. Näiden joukossa oli, kuten yllä mainitsimme, Felicitaskin, joka vankilassa oli synnyttänyt lapsen. Kooten viimmeiset voimansa erosivat nämä molemmat hengiltä tuomitut äidit pienokaisistansa, jotka he uskoivat ystävilleen hoidettaviksi, ja seurasivat muita marttyyrejä näytelmäpaikalle. Kansan huviksi olivat miehet puettavat Saturnuksen pappien, naiset Ceres jumalatarta palvelevain naispappein pukuun, mutta kristityt sanoivat: "annammehan vapaaehtoisesti elämämme, koska emme tahdo uhrata epäjumalille; miksi meitä siis tähän pakotetaan?" Asianomaiset pitivät anomusta kohtuullisena ja Jesuksen tunnustajat saivat esiintyä näyttämöllä omissa vaatteissaan. Jo kuului petojen kiljunta, marttyyrit suutelivat toisiansa ja veisaten ylistysvirttä sen Herran kunniaksi, jolle he olivat elämänsä pyhittäneet, odottivat he levollisina kuolemaa. Hetkinen vain — ja heidän tuskansa olivat loppuneet ja katoomattoman ilon päivä heille koittanut.

Septimius Severuksen vaino kesti monta vuotta, vaikkei se kuitenkaan ollut yleinen koko valtakunnassa. Niiden maakuntien joukossa, joissa kristityltä vainottiin, mainitaan Galliakin, missä, kuten jo on kerrottu, kirkkoisä Irenaeuskin silloin sai surmansa. — Tällä tavoin surmasi onneton keisarikunta, jonka perikatoa barbarein uhkaavat joukot, sisälliset eripuraisuudet ja yhä karttuva tapainturmelus valmistivat, vielä kauan jaloimpia naisiansa ja paraita miehiänsä sokeutensa uhriksi, ennenkuin se vihdoin käsitti, että kristinusko oli ainoa, joka voi sen perikatoa viivyttää.

V.

Montanuksen harhaoppi. Kirkkoisä Tertullianus.

Sentähden vyöttäkäät teidän mielenne kupeet, olkaat raittiit, pankaat teidän täydellinen toivonne siihen armoon, kuin teille Jesuksen Kristuksen ilmestyksen kautta taritaan. 1 Piet. 1: 13.

Jos se kokemus, ettei mitään suurta ilman innostuksetta ole saatu toimeen, jo maallisissakin oloissa toteutuu, niin on tämä totuus vieläkin silminnähtävämpi hengellisellä alalla. Uskonnollista innostusta tapaamme aina Herran seurakunnassa kaikkialla, missä vain on ryhdytty työhön Jumalan kunniaksi. Kirkkaasti loistaa se meille apostolein elämästä ja heidän kirjoituksistansa, se säteilee meitä vastaan Jesuksen veritodistajain urhoollisesta kilvoituksesta ja uskonsankarein ylevästä työstä Herran viinamäessä, levittäen kaunista valoansa maan synkissä laaksoissa ja jalostuttaen ihmisten sydämmiä uhraamaan kaikki taistelussa epäuskoa ja syntiä vastaan. Mutta kirkkohistoria todistaa myös, että uskonnollisen innostuksen valo ihmisten sydämmissä on arka lahja, jota sen omistajain varovaisuudella tulee hoitaa ja ainoastaan Jumalan muuttumattomasti puhtaasen sanaan perustuvan uskon öljyllä ylläpitää, sillä jos sitä virittämään käytetään muita aineksia, menettää se kirkkautensa ja johdattaa harhateille. "Meillä on vahva profeetallinen sana", sanoo apostoli, "ja te teette hyvin, että te siitä vaarin otatte niinkuin kynttilästä, niin kauan kuin päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämmissänne." Joka kerta kuin kristityt unohtaen tämän varoituksen poikkesivat Jumalan sanan opista ja mielikuvituksensa ohjaamina rupesivat Jumalan lupauksia ja ennustuksia selittämään, joutuivat he eksyttäville poluille, kuinka harras heidän innostuksensa edistää taivaan valtakunnan lähestymistä sitten olikin. Tämä on kokemus, jonka totuutta kirkkohistoria lukemattomilla todistuksilla todistaa. Jo varhaan tapaamme kirkossa tämänkaltaisia poikkeuksia Jumalan sanan osottamalta tieltä, vaikka täten syntyneet erikoisseurat vasta myöhemmin ilmaantuvat. Ensimmäinen suurempaa huomiota herättävä tämänlaatuinen lahko on se, jonka keskuudessa Montanuksen harhaoppi kehittyi.

Montanus oli kotosin Fryygiasta, missä ikivanhoista ajoista asti oli harrastettu mielikuvitusta liikuttavia uskonnollisia menoja. Tämä taipumus ilmaantui, vaikka tietysti varsin toisessa, ijankaikkisen totuuden puhdistamassa muodossa täällä syntyneissä kristillisissä seurakunnissakin, jota paitsi se luulo, että Herran tuhatvuotinen valtakunta oli hyvin lähellä lisäsi täkäläisten kristittyjen uskonnollista intoa, kehottaen heitä vainojen kovina päivinä innostuksen hetkinä unohtamaan nykyisyyden tuskat. Toisen vuosisadan keskipalkoilla esiintyi heidän keskuudessaan Montanus. Kerskaten erinomaisista ylönluonnollisista lahjoista, vieläpä väittäen olevansa Kristuksen lupaama parakleeta (lohduttaja), ennusti hän entisistä vainoista pelästyneille seurakuntalaisilleen uusia semmoisia, viehättäen sanankuulioitansa rohkeista vertauksista uhkuvalla saarnallaan. Montanus ennusti vanhurskaan Jumalan tuomion pian kohtaavan kirkon sortajia, kuvasi hehkuvilla sanoilla pian lähestyvän tuhatvuotisen valtakunnan kunniaa ja kirkkautta sekä kehotti kristityltä urhoolliseen uskontunnustukseen ja kilvoitukseen. Montanuksen kautta — niin hän opetti — oli kirkko saavuttava suuremman täydellisyyden kuin milloinkaan ennen, sillä nyt oli se aika tullut, jolloin Henki Kristuksen lupauksen mukaan oli ilmoittava ihmisille niitäkin salaisuuksia, joita ei Vapahtaja vielä saattanut opetuslapsilleen julistaa. Ollen kovin ankara itseänsä kohtaan, vaati Montanus kaikilta kristityiltä puhtautta ja nuhteetonta siveellisyyttä lausuen mitä kovimman tuomion niille, jotka eivät paastoomalla, marttyyrikuolemaa etsimällä sekä kaikenkaltaisella itsensäkieltämisellä harrastaneet ainoastaan hengellisen valtakunnan voittoa maan päällä. Kaikki maallinen ilo, oli se mitä laatua tahansa, oli hänen oppinsa mukaan syntistä; tosikristityn tulee sitä tarkasti karttaa samoinkuin kaikkien maallisten pyrintöjen pitää oleman hänestä kaukana.

Tämmöiset mielipiteet, joiden viehättäväisyyden Montanus sitä paitsi lumoavalla esitystavallaan sai vielä suuremmaksi, kokosivat hänelle tämän myrskyisän, uusia oloja valmistavan ajan vaiheissa paljon ystäviä, ensiksikin Fryygiassa, etenkin Pepuzan kaupungissa, ja sitten kaukana Wähän-Aasian rajojen ulkopuolellakin. Näistä ystävistä mainitaan jo alussa kaksi naistakin, Maximilla ja Priskilla, jotka, kerskaten hekin ylönluonnollisista lahjoistaan, ennustivat Jumalan valtakunnan lopullisista vaiheista maan päällä. Niin väitti esim. Priskilla, että Herra oli ilmestynyt hänelle vaimon muodossa sekä sanonut, että taivaallinen Jerusalemi oli ilmaantuva Pepuzan kaupungissa, joka paikka siis oli pyhänä pidettävä. Montanukselaiset hylkäsivät kaiken erityisen pappissäädyn, puolustivat jyrkän yksipuolisesti aatetta jokaisen kristityn pappeudesta sekä väittivät tosi kirkon löytyvän ainoastaan siinä, missä Hengen ylönluonnolliset lahjat, joista etenkin ennustuksen lahja on tärkeä, ilmaantuvat ja ovat vaikuttamassa. Katolisen kirkon oppia, mikäli se tähän aikaan oli järjestetty ja määrätty, he eivät tahtoneet vastustaa, vaikka heidän yksipuolinen katsantotapansa monessa kohden siitä erosi. Etenkin tulee meidän muistaa, että he väärin käsittäen Pyhän Hengen virkaa seurakunnassa mielikuvituksensa pettäminä perustivat kaikki väitöksensä tuohon välittömään valistukseen, jonka taivaallista syntyperää he eivät milloinkaan epäilleet. Täten himmentyi heidän käsityksensä ja armovälikappalten, erittäin sakramenttein, merkityksestä kalliista arvosta. Mutta jos meidän täytyykin myöntää, että tämmöisiä erehdyksiä ja niistä riippuvia varjopuolia löytyi Montanuksen perustamassa lahkossa, emme suinkaan silti saa halveksia sen suurta merkitystä kirkon historiassa. Montanukselaisten uskonnollinen innostus, joka ei epäillyt uhrata kaikkea Herran tähden, jalostutti Jesuksen tunnustajani urhoollisuutta, kehottaen kristityitä noudattamaan näiden uusien veritodistajain esimerkkiä, joiden oli tapana sanoa: "älä milloinkaan toivo saavasi kuolla vuoteellasi, vaan kuole marttyyrinä, sillä siten Hän kirkastetaan, joka kuoli meidän tähtemme," Kernaasti myönnettäköön että Montanukselaisten maltiton pyrkiminen saada verellänsä tunnustaa uskonsa ei ole Hänen käskynsä mukainen, joka on elämän ja kuoleman Herra ja jonka tahtoon meidän tulee tyytyä silloinkin, kun innokkaimmatkin toiveemme pettyvät; vaan ken ei toiselta puolen ole altis antamaan heille tätä erehdystä anteeksi? Ja arvostellessamme heidän orjamielisen ankaraa kirkkokuriansa, joka piti vapaaehtoisia ruumiinkidutuksia kristillisen elämän nimenomaisena tuntomerkkinä eikä epäillyt ehdottomasti sulkea jokaista törkeään syntiin langennutta ainaiseksi seurakunnan yhteydestä, on meidän tässäkin muistaminen, että he täten pyrkivät säilyttämään kristikuntaa puhtaana siitä yleisestä epäsiveellisyydestä, joka kaikkialta uhkasi sitä turmella. "Maailman suolana" vaikutti Montanuksen lahko kaikkien erehdyksiensä uhallakin paljon hyvää kirkossa, ja moni jalo henkilö löysi siinä ijankaikkisen elämän valon. Perpetua ja Felicitas, joiden urhoollisesta marttyyrikuolemasta edellisessä luvussa kerroimme, olivat montanukselaisia, ja tähän lahkoon kuului myös suuri kirkkoisä Tertullianus, joka tieteellisesti on esittänyt ja jäljestänyt Montanuksen omituiset mielipiteet. — Tämän miehen merkitystä kirkon historiassa sopii meidän siis tässä silmäillä.

Septimius Florens Tertullianus syntyi Kartagossa toisen vuosisadan keskipaikoilla. Hänen vanhempansa, jotka olivat pakanoita, kasvattivat hänen asianajajaksi ja puhujaksi, jommoisen viran Tertullianus mieheksi tultuaan saikin. Surutonna eli hän maailman synneissä, kunnes hän keski-ikäisenä kääntyi kristinuskoon. Toiset arvelevat marttyyrein jalon urhoollisuuden vaikuttaneen tämän muutoksen. Kääntymisensä jälkeen tuli Tertullianus syntymäkaupunkinsa seurakunnan presbyteriksi. Siellä hän kuoli v. 220. Hänen ulkonaisista elämänvaiheistaan on meillä varsin vähän tietoja. Sitä täydellisemmin kuvaavat tämän merkillisen miehen monet kirjoitukset hänen luonnettansa ja hänen rikkaan henkensä tilaa. Tertullianus oli voimakas henkilö, joka, ankara kun oli itseänsäkin kohtaan, jäykästi vaati siveellistä puhtautta kaikilta kristityiltä urhoollisesti taistellen Herran tunnustajissakin yhä karttuvaa tapainturmelusta vastaan. Kaikki voimansa ja rikkaat lahjansa pani hän alttiiksi säilyttääksensä kirkkoa puhtaana tämän epäsiveellisen ajan myrskyissä ja estääksensä sitä hajoomasta erikoisseuroihin, joiden turmellusta tuottavia seurauksia ilmaantui kaikkialla. Montanukselaisten oppi, heidän siveellinen puhtautensa, heidän kehoituksensa kristityille kaikissa pysymään erillään maailman saastaisista oloista tarjosi Tertullianuksen ankaralle, synkkämieliselle luonteelle niin paljon viehättävää, että hän takertui heidän lahkoonsa. Tätä askelta arvostellessamme on meidän muistaminen, etteivät Montanukselaiset vastustaneet kirkon oppia sekä ettei Tertullianuskaan huomannut että heidän väitöksensä ainakin muutamissa kohden paljon poikkesivat siitä. — Tertullianus vastusti kaikin voimin maailmallista tiedettä, väittäen sitä harhaoppien ja kaiken eksytyksen siittäjäksi. Jokaisen ihmisen hengessä asuu — niin hän opetti — Jumalan tunto, vaikka tämä tunto tulee täydelliseksi vasta Kristuksen kautta. Ainoastaan kirkolla uskovaisten yhteydellä on totuus, eikä yksikään pääse totuuden valoon kristillisen seurakunnan ulkopuolella. Ilman kirkkoa ei ole mitään autuutta. Hän on katolisen kirkon rajattoman vallan jyrkimpiä puolustajia. Tertullianus oli erinomaisen tuottelijas kirjailija, on muodostanut latinalaisen kirkkokielen ja on tämänkin kautta saavuttanut varsin tärkeän aseman kirkon historiassa. Hänen kirjoitustapansa on nerokasta ja voimakasta, täynnä syvää tunteellisuutta ja aaterikasta. Nuo tuon tuostaki esiintyvät jyrkät käänteet, miehen synkkämielinen luonne, jonka ankaruutta hän ei koeta hillitä, vaikuttavat, että hänen kirjoituksiltaan puuttuu tuo kirjoitustavan sulous ja lauseiden sopusointu, jotka viehättävät meitä monen muun tämän aikakauden kirjailijain teoksissa. Puolueton arvostelija on kuitenkin pitävä näitä varjopuolia syrjäseikkana ja Tertullianuksen kirjoituksia lukiessaan aina myöntävä hänen olleen tiiman ajan aaterikkaimpia ja jaloimpia henkilöitä, jolle ainoastaan ani harva voi vertoja vetää.

Tertullianus oli ikäänkuin luotu apologeetaksi. Omasta kokemuksestaan hän tiesi, kuinka kykenemätön pakanallinen viisaus oli antamaan sielulle rauhaa. Sitä enemmän oli hän kääntymisensä jälkeen tullut vakuutetuksi kristinuskon pyhittämästä voimasta. Senpätähden puolustaa hän täydestä sydämmestään tätä uskoa, ylistäen sen jaloja vaikutuksia ihmiskunnassa. Lainaamme tähän otteen hänen "Apologeticus" nimisestä pakanoita vastaan kirjoitetusta teoksestaan kuvaamaan Tertullianuksen kirjoitustapaa sekä niitä oloja, joissa hän eli:

"Nyt tahdon teille kuvata kristittyjen kaunista vaellusta. Me kristityt olemme yksi ruumis yhteisen uskonnon, jumalallisen oppimme sekä toivomme liiton kautta. Me kokoonnumme yhteisesti ikäänkuin suljetuissa riveissä Jumalaa ylistämään. Tämmöinen väkivalta on Jumalalle otollinen. Me rukoilemme myös keisarein, heidän virkamiestensä, maailman mahtavain sekä yleisen rauhan puolesta. Me kokoonnumme p. raamattua tutkimaan, me ravitsemme uskoamme pyhillä veisuilla, me tuemme toivoamme ja noudatamme vainonkin aikoina jumalallisten ohjeiden kuria. Kokouksissamme annetaan neuvoja, niissä vallitsee jumalallinen tarkastus, sillä olemme vakuutetut Jumalan läsnäolosta. Meitä johdattavat kokeneimmat vanhat miehet, jotka ovat saaneet tämän kunnian hyvän maineensa vuoksi eikä rahalla; sillä rahalla ei osteta mitään jumalallista. On kyllä totta, että meillä on jonkunlainen yhteinen rahasto, mutta me emme kokoa mitään rahalle alttiille uskonnolle. Kerta kuukaudessa antaa jokainen kohtuullisen rahasumman, jos tahtoo ja voi, sillä ei ketään pakoteta sitä tekemään. Näitä varoja ei käytetä huveihin eikä juominkeihin, vaan lahjoiksi köyhille sekä avuksi isättömille ja vanhoille. Ja siitä te meitä moititte, että me rakastamme toinen toistamme teidän meitä vihatessanne. Me olemme valmiit uhraamaan henkemme toistemme puolesta, kun te sitä vastoin murhaatte toisianne. Te syytätte kristityltä kaikista sattuneista onnettomuuksista. Jos Tiber-joen vesi nousee liian korkealle, jos Niilivirta ei kostuta peltoja, jos nälkä taikka rutto sattuu, niin te heti huudatte: kristityt petojen eteen! Eiköhän semmoisia onnettomuuksia tapahtunut ennen kristittyjen esiintymistä? Warmaankin tapahtuu niitä nyt vähemmässä määrässä kuin ennen, sillä kristittyjen rukousten tähden on Jumala armahtavampi. Onnettomuudet tulevat teidän synteinne vuoksi. Mutta — niin väittänette — sehän todistaa meidän Jumalaamme vastaan, että mekin, jotka Häntä palvelemme, joudumme niiden alaisiksi. Tietäkäät, että vasta ajan lopussa on palkinto ja rangaistus tuleva. Meille ovat nämä koetukset varoitukseksi, eikä meidän ole niin vaikea kuin teidän niitä kärsiä, kun eivät sydämmemme ole kiinnitetyt maallisiin. Jos luulottelette itseänne, että nämä onnettomuudet tulevat meidän tähtemme, miksikä sitten teidän jumalanne eivät varjele teitä niiltä? Te syytätte meitä kelvottomiksi yhteiskunnan jäseniksi. Mutta mehän teemme kauppaa, harjoitamme maanviljelystä ja laivaliikettä sekä suoritamme veromme tunnon mukaan. Hullutuksissa vain emme tahdo olla osallisina; ainoastaan ravintolanisännillä, myrkkyjuomain valmistajilla y.m. senkaltaisilla on syytä moittia meitä siitä, ettemme tuota heille mitään tuloja. Pahantekijöitten joukossa ei löydy kristityitä. Ainoastaan me olemme viattomia, sillä Jumala ja täydellinen mestari on meille viattomuutta opettanut. Meidän siveysoppimme on puhtaampi ja täydellisempi kuin teidän; meidän keskuudessamme ovat saastaiset ajatuksetkin eivätkä ainoastaan pahat teot kielletyt. Jumalan, emmekä maaherran tuomiota me pelkäämme. Useat teistä pitävät meitä filosofi-yhdistyksenä. Miksikä ette siis suo meille samaa vapautta, kuin filosofit nauttivat, etenkin koska olemme näitä siveellisemmät? Meitä verrataan filosofeihin siitä syystä, että nämä ovat lainanneet paljon meidän pyhästä kirjastamme. Heidän esimerkkiänsä noudattaen ovat muutamat, harhaoppiset ja gnostikot, sekoittaneet meidän uutta oppiamme filosofillisiin väitöksiinsä. Tämmöistä oppia emme hyväksy, vaan asetamme sitä vastaan uskontunnustuksemme. Mutta te pilkkaatte meitä, kun esittelemme puhdasta oppia, ja kuuntelette sitä vastoin mieltymyksellä filosofein väärentämää oppia. Ja vaikka tämä meidän oppimme olisi vääräkin, niin on se hyödyllinen ja parantaa meitä. Mitä syytä teillä siis on rangaista meitä siitä? Korkeintain sopisi teidän meitä siitä pilkata. Mutta — niin sanotte — miksi sitä valitatte, että me teitä vainoomme? Itsehän etsitte kärsimisiä, rakastatte kai siis niitä, jotka semmoisia teille tuottavat. Me vastaamme: kärsimiset semmoisinaan eivät tuota meille iloa, vaan voitto riemun tuottaa, samoinkuin sota sotamiehelle on vaivaloista, mutta voitto riemuisa. Mutta me voitamme, kun me surmataan. Teidän on tapana kunnioittaa urhojen niinkuin esim. Reguluksen kärsivällisyyttä, vaan meitä pidätte mielipuolina. Tehkäät loppu meistä, hyvät maaherrat; pääsettehän kansan suosioon, jota enemmän kristityitä tuomitsette, ristiinnaulitsette, kidutatte! Veremme on kristinuskon siemen. Me kiitämme teitä, kun meitä tuomitsette, sillä olemme vakuutetut, että Jumala silloin julistaa meidät rangaistuksesta vapaiksi."

VI.

Monarkkilaiset.

— Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa. 1 Kor. 8: 1.

Ensimmäiset kristityt omistivat itselleen uskon nöyryydellä ja kuuliaisuudella kristinopin syvät totuudet. Heidän ei ollut tarve ruveta näitä totuuksia tieteellisesti tutkimaan ja järjestettyyn oppikaavaan sovittamaan. Mutta jota enemmän aika edistyi, jota selvemmin raamatusta poikkeavia mielipiteitä alkoi ilmaantua Herran seurakunnassa, sitä tarpeellisemmaksi tuli myös puhtaan opin rajoittaminen kaikista erehdyttävistä mielipiteistä ja väitöksistä. Erittäin kehotti tuo pitkä taistelu Gnostikoita vastaan kirkon opettajia tähän työhön. Täten valmistui vähitellen se aika, jonka päätettävänä oli järjestää ja tarkemmin määrätä kirkon oppia. Vaan jo tämän tehtävän enteetkin, joista nyt on kysymys, ennustavat selvästi, kuinka vaarallinen ja vaikea tämä työ oli oleva. Moni koetti likemmin selittää ja kehittää kirkon oppia, vaan takertui itse arveluttaviin erehdyksiin. Kuta vaikeampi kysymys, sitä lähempänä tietysti erehdyskin, etenkin jos, niinkuin usein tapahtui, p. raamatun syviä totuuksia ruvettiin ihmisjärjen ahtaalla mitalla arvostelemaan. Niinpä ilmaantui esim. monta eksyttävää väitöstä Jumalan kolminaisuudesta, ja nämä väitökset synnyttivät pian järjestettyjä harhaoppeja, joita vastaan puhtaan opin puolustajat kauan saivat taistella, ennenkuin kirkon oppi tämän järjelle käsittämättömän kysymyksen suhteen vähitellen vakaantui.

Kirkon vanhemmat, opettajat olettivat kyllä, että Logos (Sana) ijankaikkisuudesta on ollut Isässä, vaan kun he kallistuivat siihen väärään katsantotapaan, että tämä Sana vasta luomisessa oli olemassa Hänestä persoonallisesti eroitettuna olentona, tuli se käsitystapa yhä yleisemmäksi, että jumaluuden toinen persoona on Isää alhaisempi. Tältä kannalta käsitettiin luonnollisesti myös Pyhän Hengen suhde Isään. Tämä katsantotapa, jonka mukaan Pojan ja Pyhän Hengen jumaluus tulee hyvin epäiltäväksi, synnytti pian vastakohtansa. Säilyttääksensä jumalallisen olennon yksyyttä, hylkäsivät, näet, toiset persoonallisen eroituksen jumaluuden eri persoonain välillä, kun eivät muulla tavoin voineet sanottua totuutta puolustaa. Vaan itse teossa joutuivat he täten vieläkin arveluttavamman erehdyksen puolustajiksi ja muodostivat harhaoppisia lahkoja, joiden edustajia yhteisellä nimellä nimitetään Monarkkeiksi.

Noin v. 200 ilmaantui Roomassa eräs Teodotus, kotosin Bysantiumista. Hän väitti että ei ole kuin yksi persoona jumaluudessa, nim. Isä, ja että Poika ja P. Henki, ovat vain jumalallisia voimia. Asettuen Ebionein kannalle piti hän Kristusta ainoastaan jumalallisilla voimilla varustettuna ihmisenä. Teodotuksen perustamaa harhaoppia, jonka puolustajia kutsutaan Dynamikoiksi, kehitettiin menestyksellä heidän Roomassa perustamassaan koulussa sekä muualla, ja moni jalo kristitty pettyi heidän oppinsa kautta. Näiden joukossa mainitaan Natalis niminen mies, joka esiintyi sillä väitöksellä, ettei kukaan "ennen näitä aikoja" ole kutsunut Kristusta Jumalaksi. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin huomasi erehdyksensä ja luopui siitä. Enemmän kuin kukaan muu on Paavali Samosatalainen, joka v. 260 pääsi Antiokian piispaksi, kehittänyt Dynamikkojen oppia. Miehen röyhkeä käytös, hänen ylpeytensä ja itsekkäisyytensä herätti kuitenkin niin paljon mielipahaa häntä vastaan, että hän v. 272 pantiin pois viralta. Tästä alkaen lannistui vähitellen hänen lahkonsakin, mutta sen kylvämät harhaoppisuuden siemenet itivät ja tuottivat kirkolle myöhemmin suuria häiriöitä.

Toiseen suuntaan erehtyivät n.s. Patripassianit, joista Praxeas ja Noétus, molemmat kotosin Vähästä-Aasiasta, ovat etevimmät. Viimemainittu esiintyi Roomassa 3:nen vuosisadan alkupuolella ja sai täällä paljon ystäviä; itse Rooman silloinen piispakin asettui hänen puolellensa. Patripassianit opettivat, että Isä itse oli tullut ihmiseksi, kärsinyt ja kuollut maailman syntein sovittamiseksi. Heidän päätarkoituksensa, joka kyllä itsellään oli aivan oikeutettu, oli säilyttää Jumalan ilmestyminen Kristuksessa täydellisenä, mutta heidän yksipuoliselta kannaltansa oli varsin mahdotonta puolustaa puhdasta oppia. Tertullianus sanoi heistä: "he ovat ristiinnaulinneet Isan ja ulosajaneet Pyhän Hengen."

Vielä kolmannen Monarkilais-lahkon tuntee kirkkohistoria. Sen etevin edustaja on Ptolemaisin presbyteri Sabellius, joka eli kolmannen vuosisadan keskipaikoilla. Hänen oppinsa mukaan (sitä kutsutaan modalilaisuudeksi) on Jumala alkuansa persoonaton yksyys, joka sittemmin kolmella eri tavalla on ilmestynyt maailmassa. Isä, Poika ja P. Henki ovat vain jumaluuden toinen toisensa perästä ilmaantuvia ilmestysmuotoja eivätkä suinkaan persoonallisia olentoja.

Alkamaisillaan oli nyt tuo pitkä riita Jumalan kolminaisuudesta — se riita, jonka vaihtelevat ilmiöt täyttävät niin monta lehteä seuraavien vuosisatojen kirkkohistoriassa. Monarkilaiset lahkot kyllä voitettiin ja katosivat vähitellen näyttämöltä, kun eivät niiden edustajat pystyneet puolustamaan mielipiteitänsä niitä kirkon suuria opettajia vastaan, jotka rupesivat heitä vastustamaan, mutta kun nämäkin takertuivat yksipuolisuuksiin ja erehdyksiin, jäi tämän tärkeän opin määrääminen myöhempien aikojen tehtäväksi. Valitettavasti teki kirkon opettajain katkeruus ja heidän sydäntensä kovuus tämän vaikean kysymyksen kehittämisen jo alussa vielä vaikeammaksi. Järjenmukainen arvostelu pääsi vallitsemaan ollen monessa paikoin tukehuttaa elävän uskon Herran seurakunnassa, eripuraisuus ja viha poisti rakkauden monen kristityn sydämmestä. Synkät pilvet nousevat kirkon tulevaisuuden taivaalle, mutta pilvien takana asuu Hän, jonka kaikkivaltias käsi nytkin on korotettu totuuden puolustukseksi.