VII.
Uusia vainoja. Kirkkoisä Cyprianus.
Älkäät luulko, että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan päälle: en ole minä tullut rauhaa, mutta miekkaa lähettämään. Math. 10: 34.
Septimius Severuksen kuoltua seurasi rauhallisenpi aika. Muutamat tämän aikakauden keisareista koettivat valtakunnan eri uskonnoista luoda jonkummoisen yleisuskonnon, joka yhdistäisi kaikki uskonnolliset järjestelmät ja tyydyttäisi kaikkia ihmisiä. Kuinka turhat ja mahdottomat nämä yritykset itsessään olivatkin, tuottivat ne kuitenkin kristityille entistä levollisempia päiviä, tarjoten heille tilaisuutta järjestämään kirkon sisällisiä oloja sekä levittämään evankeliumin sanomaa maailmassa. Mutta tämä rauha oli yhtä vaarallinen kuin lyhyt. Se kokosi nimikristityitä kirkkoon, veltostutti kristittyjen kilvoitusta elämän kaitasella tiellä ja sai monen suruttomaksi petollisen maailman suhteen. Ja kuitenkin väijyi heitä nytkin pakanain viha, odottaen ainoastaan tilaisuutta leimahtaaksensa ilmituleen.
V. 249 korottivat legionit Deciuksen valtaistuimelle. Hän oli jäykkäluontonen, muinaisroomalaisia tapoja harrastava henkilö ja hänen hartain toivonsa oli uudistaa Rooman entinen loisto ja mahtavuus. Pitäen esi-isien uskontoa valtakunnan paraana tukeena, päätti hän hävittää kristinuskon ihan juurinensa. Heti keisariksi päästyänsä sääti hän, että kaikkien kristittyjen tuli ottaa osaa valtion uskonnollisiin menoihin. Käskyn noudattamista piti ankaran tarkasti valvottaman valtakunnan kaikissa osissa. Kristittyjen hämmästys ja pelko oli yleinen. Keisarin käskyläiset koettivat uhkauksilla ja väkivallalla pakottaa heitä kuuliaisuuteen, ja suruksensa täytyi Jesuksen tunnustajain monesti kokea, miten suuri nimikristittyjen luku tähän, aikaan oli. Joukottain kiiruhtivat toiset uskoansa kieltämään jo ennenkuin he olivat vangitutkaan, täten säilyttääksensä niitä maallisia etuja, joihin heidän sydämmensä oli kiinnitetty. Toiset hankkivat itselleen virkamiehiltä todistuksen että olivat noudattaneet keisarin käskyä, vaikkeivat olleetkaan sitä tehneet, täten koettaen tyydyttää omaatuntoansa hätävalheella ja petoksella. "Heissä toteutuivat," sanoo kirkkohistorioitsija Eusebius, "Vapahtajan sanat: huokeampi on kamelin käydä neulan silmän läpitse kuin rikkaan tulla Jumalan valtakuntaan." Mutta tapaammepa tänäkin aikana monta jaloa esimerkkiä Jesuksen tunnustajain taistelusta totuuden puolesta; monessa paikoin säteilee vielä nytkin muuttumattoman kirkkaasti meitä kohtaan marttyyriajan kirkas valo. — Deciuksen vaino ei rajoittunut, kuten edelliset, muutamiin paikkakuntiin ja kaupunkeihin — se raivosi koko valtakunnassa ja on siis pidettävä ensimmäisenä yleisenä vainona. Keisarin kuoltua (251) odotti moni rauhallisempia aikoja, vaan turhaan, Deciuksen seuraaja valtaistuimella Gallus jatkoi vainoa. Valerianus, joka v. 253 tuli keisariksi, kohteli alussa kristityltä lempeästi, mutta erään hänen suositun neuvonantajansa onnistui pian kokonaan muuttaa keisarin mielen. Jo v. 256 kiellettiin kristityitä ankarasti rukouksia pitämästä ja piispoja uhattiin maanpaolla, elleivät taipuisi palvelemaan epäjumalia. Seuraavana vuonna kiihtyi vaino kiihtymistään. Julkaistiin näin kuuluva keisarillinen käsky: "Kristittyjen piispat, presbyterit ja diakonit ovat heti miekalla surmattavat, senaatorit ja ritarit menettäkööt arvonimensä ja omaisuutensa, ja jos tämänkin jälkeen pysyvät kristittyinä, ovat hekin kuolemalla rangaistavat, Säätynaiset ajettakoot maanpakoon; keisarillisen hovin kristityitä kohdeltakoon orjina, he pantakoot kiinni ja lähetettäkööt keisarillisille maatiloille työtä tekemään." — Tämän vainon uhreista mainitaan muiden muassa Rooman piispa Sixtus II ja neljä hänen diakoniansa. He ristiinnaulittiin kristittyjen hautausmaalla. Urhoollisesti he tunnustivat uskonsa, voitollisesti he kuolivat.
Rauhaton oli aika, täynnä vaaroja ja vaikeuksia. Pakanamaailma valmistautui viimmeiseen suureen taisteluun kristinuskoa vastaan, kooten kaikki voimansa, kaiken vihansa vihdoinkin masentaaksensa Jesuksen tunnustajat, ja tämän ohessa ilmaantui kirkossa yhä suuremmassa määrässä erimielisyyttä, eripuraisuutta ja riitaa. Jos mikään oli tämä aika tuskallinen kirkon opettajille, sillä heitä vastaan kokosi riehuvan taistelun myrskyisä meri kovimmat aaltonsa. Todistuksena on esim. kirkkoisä Cyprianuksen elämäkerta, jota nyt lähdemme silmäilemään.
Tascius Caecilianus Cyprianus syntyi luultavasti Kartagossa kolmannen vuosisadan alussa. Ollen arvokasta sukua kasvatettiin hän pakanalliseksi viisaaksi ja rupesi asianajajaksi. Opillaan ja taidollaan saavutti hän maailman kunnioitusta runsaassa määrässä ja hänen rikkaan pöytänsä ympärille kokoontui paljo ystäviä. Mutta kaikki tämä kunnia ja loisto ei voinut tyydyttää, häntä eikä tuottaa hänen sydämmelleen sitä rauhaa, jota hän kaipasi. Päivä päivältä kävi hän yhä synkkämielisemmäksi, turhat, tyhjät olivat hänestä maallisen elämän pyrinnöt ja toimet, köyhä maailman kunnia, petolliset sen lupaukset, "Olin nääntyä elämän myrskyisällä, pimeällä merellä, minä horjuin sinne tänne enkä tietänyt minne kääntyä, kaukana kun harhaelin totuudesta ja valosta," kirjoittaa hän itse tätä aikaa muistellessaan. Uskollinen Vapahtaja, hengellisesti köyhäin ja murheellisten auttaja, loi valoa ja rauhaa hänen kolkkoon sydämmeensä ja kutsui hänet työhön viinimäkeensä. V. 246 otettiin Cyprianus p. kasteen kautta kristillisen seurakunnan yhteyteen ja kaksi vuotta myöhemmin valittiin hän Kartagon piispaksi. Pitäen itseään varsin kelvottomana näin painavaa virkaa hoitamaan, koetti hän kaikin voimin estää vaalia, mutta kun kansa rukoillen, vaatien pyysi häntä piispaksensa, suostui hän vihdoin, vaikka vastahakoisesti, sen pyyntöön.
Cyprianus oli syvänluontonen henkilö, hän vihasi kaikkea pintapuolisuutta, kaikkea teeskentelemistä. Mitä enemmän hän Pyhän Hengen kurittamana ja opettamana tutustui kristinuskoon, sitä selvemmäksi kävi hänelle se totuus, että Jumala vaati meiltä koko meidän sydämmemme. Seuraten tätä vaatimusta ja noudattaen Tertullianuksen esimerkkiä, jonka kirjoituksia hän ahkeraan luki, alkoi Cyprianus ankarasti vastustaa nimikristillisyyttä ja kaikkea sitä epäsiveellisyyttä, johon Kartagon seurakunta tuon verrattain pitkän ulkonaisen rauhan aikana oli sortunut. Opillaan ja esimerkillään herätti hän tosikristillisyyden uuteen eloon seurakuntalaistensa sydämmissä, teroittaen heille kristityn kalliita velvollisuuksia sekä vaatien heitä taisteluun syntiä vastaan. Eikä Cyprianus suotta varoittanut seurakuntalaisiaan, ei hän joutavia puhunut muistuttaessaan heille sitä totuutta, että kristityn elämä on taistelua, tie Kristuksen seuraamisessa ristin tie!
Armossaan oli Herra muutaman vuoden kuluessa suonut tunnustajilleen ulkonaista rauhaa ja lepoa, mutta moni heistä oli, kuten mainitsimme, suruttomuuteen uupuneena alkanut solmia liittoa maailman kanssa, siten unohtaen Hänen, jonka sana varoittaen, uhaten kieltää meitä rakastamasta maailmaa ja sen tavaroita, Kaikkina aikoina on kristittyjen kokemus todistava rauhan ja menestyksen päivien olevan taistelun ja koetuksen aikoja vaarallisempia, ja marttyyrien aikakausikin, jonka veriset näytelmät usein täyttävät mielemme kauhistuksella, opettaa meille samaa. Kun Herran vanhurskaat tuomiot synnin tähden kohtaavat ihmisiä, kun Hänen valittuinsa usein täytyy ulkonaisestikin kärsiä enemmän kuin maailman lasten, oppikaamme pitämään tätäkin armona, sillä Herra kääntää kurituksensa siunaukseksi kaikille niille jotka Häntä pelkäävät. Tätä totuutta sai Kartagon seurakuntakin taas kokea Deciuksen verisen vainon sitä kohdatessa. — Cyprianuksen seurakuntalaisia vietiin joukottain vankilaan, toisia kidutettiin, toisia surmattiin missä oli hän itse, tuo jalomielinen, rohkea paimen, joka saarnoillaan oli kehottanut seurakuntaansa urhoollisesti taistelemaan maailmaa vastaan? Uhkasihan Deciuksen vaino juuri piispoja, juuri he olivat ennen muita surmattavat — eikö historia tiedä kertoa mitään mainion Cyprianuksen käytöksestä näinä aikoina? Me oudoksumme hänen vetäytymistään pois tuon verisen taistelun näyttämöltä ja pakenemistaan syrjäiseen paikkaan, minne vainon myrskyt eivät ulottuneet, emmekä saa kummastella, että häntä tästä kovasti moitittiinkin. Turhaan koetti piispa puolustaa itseään, sillä vaikka hän väitti noudattaneensa Herran tahtoa ja omantuntonsa ääntä, ei häntä uskottu. Kristityt sanoivat häntä pelkuriksi, petturiksi, pakanat pilkkasivat häntä ylönkatseellisesti. Vielä vaikeammaksi kävi Cyprianuksen asema vainon päätyttyä hänen ryhtyessään järjestämään seurakuntansa häirityitä oloja. Kaikkialla keisarikunnassa oli suuri joukko kristittyjä vainon uhatessa heikkoudesta ja pelosta luopunut Kristuksesta ja katuvaisina pyrkivät he nyt kirkon yhteyteen jälleen. Noudattaen entistä ankaraa mielipidettänsä vastusti Cyprianus niitä, jotka laiminlyöden kirkkokurin vaatimuksia olivat valmiit heti suostumaan luopuneiden ottamiseen seurakuntaan. Oli näet niitä, jotka osotettuaan rohkeutta vainon aikana ylpeytensä vietteleminä kokivat kartuttaa hyvää mainettansa osottamalla lempeyttä luopuneita kohtaan. Häiriötä lisäämään ilmaantui Roomassa presbyteri Novatianuksen perustama erikoisseurakunta, joka tunnustaen ainoastaan "puhtaita" seurakunnan jäseniksi ehdottomasti sulki kaikki luopuneet ainaiseksi kirkon yhteydestä. Novatianukselaiset sanoivat: eihän kirkko voi säilyä "puhtaitten yhtiönä," jommoisen sen tulee olla, jos luopuneitakin suvaitaan sen keskuudessa. Rooman piispa Cornelius oli toista mielipidettä luopuneiden suhteen, samoinkuin Cyprianus, jonka seurakunnassa Novatianukselaiset saivat monta ystävää. Kuinka vaikea oli Cyprianuksen asema, kun hän, noudattaen omantuntonsa ääntä ja perustuen Jumalan sanaan, vastaanotti luopuneita kirkkoon, ja lahkolaiset tuomiten lausuivat: sille miehelle ei kirkon puhtaus ja pyhyys maksa paljo! Kuinka vaikeat ja katkerat olivat hänen toimensa ja huolensa kirkkokurin suhteen, vihamiesten soimaten huutaessa: kyllä hän nyt on ankara ja vaativa, kun on vaara ohitse!
Näiden vaiheiden ohessa syntyi Kartagossa kova rutto, joka tempasi pakanoita ja kristittyjä joukottain tuonelaan. Kuolla tautiin ajalla, jolloin marttyyrikuolema oli tarjona milloin hyvänsä, ei tuottanut ihmisten kunnioitusta eikä loistavaa nimeä historian lehdillä — tätä vaaraa sopi siis kristityn häpeämättä paeta. Näin arvelivat useimmat, kiiruhtaen pois kaupungista. Kaduilla oli joukottain kuolleita, huoneista kuului kuoleman kanssa taistelevasta vaikeroimiset! Kristillisen rakkauden pakottamana jäi Cyprianus taistelutantereelle. Nöyränä, kunniaa etsimättä, hoiti hän väsymättömällä alttiiksiantavaisuudella yhtä hellästi vihollisia kuin ystäviä, yhtä huolellisesti pakanoita kuin kristittyjä. Niidenkin, jotka olivat väittäneet hänen pelosta paenneen Deciuksen vainoa, täytyi nyt yksimielisesti hänestä todistaa: hän ei pelkää kuolemaa, Ikäänkuin ihmeen kautta jäi hän eloon.
Joku kysynee: kentiesi oli Cyprianuksen mieli niin masentunut noista alituisista riidoista ja taisteluista, kentiesi tunsi hän elämänsä kuorman niin raskaaksi, että hän tahallaan viipyi Kartagossa siten lyhyen taudin kautta päästäksensä tämän elämän tuskista. Vastaamme: Cyprianus oli mies, jota ei sovi arvostella tavallisella mitalla, ja jota etemmäs pääsemme hänen elämäkerrassaan, sitä paremmin käsitämme hänen oppineen tyytymään Herran tahtoon, tuottipa se hänelle sitten maailman kunniaa tahi pilkkaa. Lainaamme tähän otteen hänen juuri ruton aikana kirjoittamasta kirjastaan "kuolevaisuudesta". "Ainoastaan tuolla ylhäällä on tosi rauha, pysyväinen lepo, alituinen ijankaikkinen turva. Siellä on asuntomme, kotimme: ken ei kernaasti kiiruhtaisi sinne päästäksensä. Siellä odottaa meitä suuri joukko rakkaitamme, lukuisa paljous isiä, veljiä, lapsia. Siellä ovat apostolit kirkkaudessa, siellä profeetat ilossa; siellä on marttyyrein lukematon joukko, seppelöittynä voiton seppeleillä taistelun ja kärsimisen jälkeen; siellä ovat riemuitsevat neitsyet, siellä palkitut armeliaat. Halatkaamme päästä sinne, toivokaamme että pian ehtisimme heidän tykönsä, että saapuisimme Kristuksen luo. — Tätä maallista elämää seuraa taivaallinen, kurjuutta kunnia, katoavaisuutta ijankaikkisuus." — Näin ei pelkuri ja velvollisuuksiinsa kyllästynyt ajattele. Sanat ovat Herran kilvoittelijan, joka on löytänyt "ahtaan portin" ja Kristuksen seuraamisessa tahtoo uskollisesti kantaa ristiänsä loppuun asti.
Näinä aikoina, jolloin uusia harhaoppisia seurakuntia tuon tuostakin ilmaantui, vaati kirkon yksyyden aate vakaita, nerokkaita puolustajia. Cyprianus on näistä etevimpiä. Suurimmassa teoksessaan "kirkon yksyydestä" väittää hän jyrkästi, ettei kirkon ulkopuolella löydy pelastusta eikä autuutta. "Irroitettuna auringosta sammuu säde, eroitettuna puusta kuivuu oksa" lausuu hän muun muassa tästä puhuessaan. Hän tuomitsee kaikkia lahkolaisia paljon ankarammin kuin luopuneita, jotka katuvaisina syntisinä pyrkivät päästä takasin kirkon yhteyteen. Kernaasti myönnämme Cyprianuksen usein innostuksen kiihkossa liika jyrkästi puolustaneen mielipidettään tässä kohden, mutta itse kirkon yksyyden aate, joka ajan eripuraisuuksien ja ristiriitaisuuksien uhalla kangastaa hänen toivossaan, on korkeammassa merkityksessä oikeutettu, jos kohtakin sen toteuttaminen ulkonaisten muotojen ja sääntöjen kautta on mahdoton.
Cyprianuksen elämänvaiheista mainittakoon vielä hänen riitansa Roomaa piispan Stefanuksen kanssa lahkolaisten kasteesta. Edellinen ei myöntänyt harhaoppisten lahkossa toimitetulle kasteelle minkäänlaista merkitystä, vaati vain lahkolaista, joka pyrki kirkon yhteyteen, uudestaan kastettavaksi. Viimmemainittu sitä vastoin puolusti harhaoppisen toimittamaa kastetta oikeaksi, kun se vain oli toimitettu Herran asetussanojen mukaan. Stefanus oli ylpeä ja vallanhimoinen mies, joka koki pakottaa kaikkia tahtoansa noudattamaan, ja kun Pohjois-Afrikan piispat, seuraten Cyprianuksen esimerkkiä, eivät taipuneet noudattamaan hänen vaatimuksiaan, rikkoi hän kaiken yhteyden heidän kanssansa. Uudet vainot keskeyttivät riidan, kunnes Nicaean kirkolliskokous (325) lopullisesti ratkasi kysymyksen kasteesta Stefanuksen puolustaman mielipiteen mukaan.
Cyprianus oli mies sanan syvemmässä merkityksessä. Hänen ei ollut tapana vaikeroida, kuinka kipeästi riehuvan taistelun iskut kohtasivatkin häntä, eikä hän vaipunut epätoivoon, vaikka hänen kauniimmat toiveensa usein pettyivät. Urhoollisesti säilytti hän asemansa ja piispallisen arvonsa loppuun asti. Elämän myrskyissä tuki häntä ijankaikkisen ilon toivo, joka ei anna häpeään tulla, ja tällä toivolla, jonka hänen rikas mielikuvituksensa puki mitä kauniimpiin sanoihin, lohdutti hän murheellisia ystäviäänkin.
Valerianuksen vaino raivosi. Kristityltä vaadittiin luopumaan jumalanpalvelusta pitämästä, heitä kiellettiin käymästä marttyyrein haudoilla y.m. Cyprianus, joka ei totellut näitä keisarillisia käskyjä, kutsuttiin maaherran tutkittavaksi. Pienestä maaseutukaupungista, minne hän ensin (257) vietiin, kirjoitti hän viimmeiset kirjeensä seurakuntalaisilleen. Ne puhuvat urhoollisen kristityn, kokeneen paimenen, nöyrän marttyyrin ylevää kieltä. Seuraavana vuonna tuotiin Cyprianus Kartagoon. Kiitollisuutta, kunnioitusta säteili häntä kohtaan seurakuntalaistensa kasvoista, hänen heitä viimme kerran tervehtiessään, ja monen pakanankin silmässä välkkyi kyynel, nämä kun säilyttivät rakkaassa muistissa, miten tuo jalomielinen, nyt kuolemaan vihitty mies oli heitä ruton aikana samoinkuin monesti sittemmin auttanut. "Pyhä keisari käskee sinun uhraamaan" lausui maaherra. "Sitä en tee" kuului piispan vastaus. "Tyydy siis seurauksiin" jatkoi edellinen. "Tee mitä lakisi käskee! näin selvässä asiassa ei tarvita selityksiä" vastasi Cyprianus, joka kuultuaan tuomionsa: "miekalla mestattava" lausui: "Jumala olkoon kiitetty!" Rukoillen valmistihe hän tuohon viimmeiseen kovaan taisteluun, sitoi itse peitteen silmillensä ja laskeutui polvilleen. Kun mestaajan miekka välkkyi syysauringon valossa ja Cyprianuksen pää putosi mestauslavalle, silloin ei enää kukaan rohjennut epäillä hänen urhoollisuuttansa, kaikki hänen vihamiehensä vaikenivat — yksimielinen oli kunnioitus. Mutta ihmisten kiitosta hän nyt kaipaisi vielä vähemmän kuin milloinkaan ennen — hän oli saanut paremman palkan!
VIII.
Aleksandrian katekeetikoulu.
— viisaus on parempi kuin päärlyt, ja kaikki mitä ihminen hänellensä toivottaa, ei ole hänen vertaisensa. San. 8: 11.
Muistuttaen muinaisuuden urotöistä ja viitaten tulevaisuutta kohden kukoisti Niili-virran suulla Aleksanteri suuren perustama kuuluisa Aleksandrian kaupunki. Ollen sivistyneen maailman keskuudessa, itä- ja länsi-maiden rajalla, soveltui tämä kaupunki täydellisemmin kuin mikään muu edustamaan aikakauden eri pyrintöjä, kuvastamaan sen varjopuolia samoinkuin ilmaisemaan sen syvintä, kristinuskon herättämää tarvetta. Täällä löytyi juutalaisia rabbineja, itämaiden haaveksiviin unelmiin mieltyneitä viisaita kaukaisilta mailta, kreikkalaisia filosofeja, roomalaisia valtioviisaita ja lakimiehiä, ja jo varhain oli, kuten olemme nähneet, Jesuksen evankeliumi täälläkin virittänyt valoa moneen sydämmeen? Kokien säilyttää Aleksandrian mainetta piti moni Rooman keisari kunnianansa suosia sen tieteellistä harrastusta, jolle ei mikään muu kaupunki koko valtakunnassa näyttänyt voivan vetää vertoja, Näin kaikin puolin suosittuina pukivat Aleksandrialaiset ajatuksensa mitä vaihtelevaisimpiin, monipuolisimpiin muotoihin, ja useat näistä tuottivat kristinuskolle suuria vaaroja. Täkäläiset kristityt tutustuivat pian uusplatonilaisten filosofein väitöksiin, ja moni heistä takertui gnostisismin petollisiin verkkoihin, kuten ennen olemme kertoneet. Tuliko Jesuksen tunnustajain asiain näin ollen paeta pois täältä Egyptin maalta jumalanpalvelukselle sopivampaan paikkaan, niinkuin Jumalan kansa muinoin murrettuaan orjuutensa kahleet vaelsi erämaahan Herralle juhlaa pitämään, vai oliko tämän uuden sukupolven velvollisuus toinen? Sen tehtävä oli sama, vaan kuitenkin aivan toisen laatuinen. Suuri profeeta, josta Mooses oli ennustanut Israelin lasten lähestyessä Kananin rajoja, oli tullut johdattamaan Jumalan valittuja Egyptin orjuudesta lupauksen maahan, mutta tämä Egypti, synnin orjuuden maa, on kaikkialla maan päällä — uuden liiton Israel ei saavuta kotimaataan vaeltamalla paikasta paikkaan. Sen retki on toisenkaltainen kuin vanhan testamentin kansan, sen johtaja Moosesta suurempi. "Hyvä paimen", joka sanansa valossa paljastaa ihmissydämmelle tämän maailman kurjuuden, tekee suurempia ihmetöitä kuin Mooses, Hän luopi omaisillensa korven etäisyyden ja hiljaisuuden meluavan Egyptin keskelle, opettaen heitä palvelemaan Jumalaa "hengessä ja totuudessa" itse pakanuudenkin keskuudessa. Jalosti taisteli moni Herran tunnustaja Aleksandriassa vainojen kovina aikoina totuuden puolesta, todistaen rohkealla tunnustuksellaan tahi verisellä marttyyrikuolemallaan Herran voimallista läsnäoloa täälläkin, ja sitäpaitsi ryhtyivät toiset noudattaen ajan vaatimuksia tieteellisesti järjestämään ja esittelemään kristinuskon totuuksia. Jo toisen vuosisadan keskipalkoilla tapaamme täällä Aleksandriassa ensimmäisen kristillisen oppilaitoksen, tuon sittemmin kuuluisan "katekeetikoulun", joka kauan levitti valoaan kaukaisiin maihin. — Vaikka useimmat kirkon opettajat perustuen sakramentin jumalalliseen voimaan puolustivat lasten kastetta oikeutetuksi ja tarpeelliseksi, vaativat he täysikasvaneilta, jotka halusivat tulla Jesuksen tunnustajiksi, huolellista valmistusta ja pitemmän ajan kuluessa osotettua vakaata tarkoitusta kuolla maailmasta ja elää Kristukselle, ennenkuin nämä p. kasteen kautta otettiin kirkon yhteyteen. Näiden n.s. katekumenein opettaminen ja siveellinen kasvattaminen uskottiin seurakunnan kokeneimmille ja luotettavimmille jäsenille, joiden tuli tarkasti valvoa oppilaittensa siveellistä elämää ja heidän kehittymistään kristinuskon oikeassa käsittämisessä. Jos katekumeni käyttäytyi epäsiveellisesti, oli huolimaton ja kevytmielinen, jos hänen mielensä ja halunsa oli maailmaan ja sen menoihin, ei hän saanut koulunkäyntiään jatkaa. Näin huolellisesti ja ankarasti valvottiin ja tutkittiin marttyyrien aikakaudella kaikkia niitä, jotka tahtoivat vannoa uskollisuuden valan kirkon Herralle! — Alussa vaadittiin katekumenein opettajilta ainoastaan tuota yksinkertaista kristillistä viisautta, joka ei tarvitse tieteellistä oppia, inhimillistä viisautta avuksensa voidakseen neuvoa ihmisiä elämän tietä vaeltamaan, mutta aikojen kuluessa, kun pakanallisia viisaita yhä useimmin nähtiin kirkkoon pyrkivien joukossa, vaadittiin opettajilta (näitä sanottiin katekeetoiksi) oppia ja tieteellistä sivistystä, jotta voisivat kumota oppilaittensa vastaväitöksiä sekä, sovittaen opetuksensa heidän kantansa mukaan, johdattaa heitä pimeydestä totuuden valoon. Tämän tarpeen synnyttämänä alkoi Aleksandrian katekeetikoulu kasvattaa katekumenein opettajia ja on semmoisena vaikuttanut arvaamattoman paljon tämän aikakauden kirkon hyväksi. Mutta vielä suuremman maineen on se saavuttanut herättämällä tieteellistä harrastusta jumaluustieteen alalla, sillä se on siten valmistanut sitä aikaa kirkon historiassa, jonka päätehtävänä oli tieteellisesti järjestää sekä tarkasti rajoittaa kirkon tunnustusta kaikista noista eksyttävistä harhaopeista, joiden rehottava rikkaruoho seuraavina vuosisatoina oli kokonaan tukehuttaa puhtaan opin. Vaan älkäämme kuitenkaan silti olettako näiden aleksandrialaisten oppineiden aina oikein esittäneen kristinuskon salaisuuksia. Päinvastoin tapaamme heidän kirjoituksissaan monasti suuria virheitäkin. Todistuksena on koulun ensimmäinen kuuluisa opettaja Clemens aleksandrialainen (k. 217), jonka syvät mietteet filosofian suhteesta kristinuskoon tosin osottavat suurta oppia ja nöyrää, kristinuskon valaisemaa mieltä, mutta samalla ilmaisevat eksyttäviäkin ajatuksia. Pitäen p. raamattuun perustuvaa uskoa ainoana totuuden tuntoon johdattavana tienä sekä puolustaen kristinuskon verratonta ylevyyttä kaikkien inhimillisten ja omatekoisten oppijärjestelmäin rinnalla on hän opillaan ja nerollaan kuitenkin saavuttanut etevän sijan tämän aikakauden kirkkoisien jalossa rivissä.
X.
Kirkkoisä Origines.
Meidän elinaikamme on seitsemänkymmentä vuotta, taikka eninnäkin kahdeksankymmentä vuotta, ja kuin se paras on ollut, niin se on tuska ja työ ollut. Ps. 90: 10.
Monella eri tavalla on kirkon suuria henkilöitä ja heidän työtänsä Jumalan valtakunnan palveluksessa usein arvosteltu, ja jos kukaan niin on se mies, jonka elämäkertaa nyt lähdemme silmäilemään, antanut aihetta mitä ristiriitaisimpiin keskusteluihin ja lausuntoihin. Niin katoamattoman selvästi on hän piirtänyt nimensä kirkkohistorian lehdille, niin tuntuva, merkillinen on hänen vaikutuksensa ollut, että tulevien vuosisatain monet oppiriidat ja taistelut uskonopin alalla suureksi osaksi riippuvat siitä, miten hänen oppiansa selitettiin ja arvosteltiin. Tämä mies on Origines. Älköön kuitenkaan kukaan tästä päättäkö hänen uskonoppinsa olleen kirkon edellisten opettajain mielipiteitä selvemmän, oikeamman; päinvastoin tapaamme juuri hänen kirjoituksissaan usein raamatusta poikkeavia, varsin eksyttäviä ajatuksia. Origineksen merkitys on hänen jättiläisneronsa ja tavattoman tietonsa synnyttämä, ja jos häntä ainoastaan tältä kannalta arvostellaan, ei kukaan kiellä hänen olleen marttyyriaikakauden suurimman kirkkoisän, olkootpa mielipiteet hänen kristillisestä kannastaan kuinka erinkaltaiset tahansa.
Origineksen rikkaat luonnonlahjat kehittyivät ja kypsyivät alituisten koetusten ja vaarojen ohessa. Jo nuorena harjaantui hän käsittämään kristittyjen elämää ristin tieksi, jo pienenä poikana tutustui hän noihin hirmuisiin verinäytelmiin, jotka tuon tuostakin kohtasivat Jesuksen tunnustajia. Hänen isänsä Leonidas, joka oli oppinut mies ja uskollinen kristitty, opetti poikaansa inhimillisen tiedon ja viisauden aarteita kokoamaan, vaan hänen hartain toivonsa, hellin huolensa oli kuitenkin saada jumalallisen totuuden siemeniä itämään lapsen sydämmessä. Leonidaan työ ei ollut turhaa, hänen toivonsa ei pettynyt. Verrattoman nopeasti edistyi Origines tieteissä ja ylönluonnollisen valon valaisemina välkkyivät hänen kirkkaat silmänsä ijankaikkisten totuuksien voittaessa yhä suurempaa alaa hänen sielussaan. Hän ei viihtynyt ikäistensä leikkipaikoilla, hän oleskeli aatteiden yli-ilmoissa, tyydyttäen mielikuvitustansa ja harjoittaen voimiaan kaukana tämän maallisen elämän lapsellisista ja turhista oloista. Usein nuhteli Leonidas poikaansa tämän osottaessa mitä vastustamattominta halua päästä syvimpiäkin hengellisiä salaisuuksia käsittämään sekä kehotti häntä tyytymään raamatun yksinkertaiseen tajuntaan, vaan salaa kiitti hän Jumalaa Origineksensä hämmästyttävästä edistymisestä. Huolellisesti koettaen poistaa kaikki ylpeät ajatukset nuorukaisen sydämmestä, salasi hän häneltä ilonsa; — vasta päivän työn loputtua, kun Origines enkelein vartioimana nukkui viattomuuden unta, kuulematta, näkemättä maailman viettelyksiä, uskalsi isä suudellen poikansa rintaa, tuota "P. Hengen temppeliä" ilmaista miten suuret hänen toiveensa lemmittynsä tulevaisuudesta olivat.
Vanhemmaksi tultuaan pääsi Origines kotikaupunkinsa Aleksandrian mainioon katekeetikouluun, jonka opettajana kuuluisa Clemens silloin oli. Täällä hän päivä päivältä saavutti yhä suurempaa mainetta, vaikka hän tähän aikaan vielä oli varsin nuori. Mutta rauhaton oli aika, ja niiden jotka silloin uhrasivat elämänsä kristillisen tieteen edistämiselle täytyi usein keskeyttää lukunsa lohduttaaksensa vankilaan vietyjä tahi kuolemaan tuomituita sukulaisiaan ja ystäviään, tietämättä, milloinka heidän oma elämänsä oli vereen sammutettava. V. 202 kohtasi Septimius Severuksen vaino, josta ennen on kerrottu, Aleksandrian kristityltä. Origines oli siihen aikaan 17 vuoden ikäinen. Saatuansa tietää, että hänen isänsäkin oli heitetty vankilaan, tahtoi hän heti rientää hänen luoksensa, vaan kun hänen äitinsä piilotti häneltä vaatteet, täytyi Origineksen tyytyä kirjoittamaan isällensä. Kehottaen häntä urhoollisuuteen lausui hän hartaamman toivonsa olevan saada marttyyrinä uhrata nuoren elämänsä Kristuksen kunniaksi. Kiittäen Herraa sai Leonidas marttyyrikruunun, jota hänen mainio poikansa ei milloinkaan voittanut, vaikka hän toivoen, hakien sitä etsi! — Hellällä rakkaudella piti Origines huolta turvattomasta äidistänsä ja kuudesta orvoksi jääneestä sisarestansa hankkien heille elatusta opettamalla nuorukaisia. Lujalla tahdollaan kesti hän nämäkin vastukset, kunnes hänelle koitti parempi aika aineellisen toimeentulon suhteen. Peläten vainoa oli näet katekeetikoulun johtaja Clemens paennut kaupungista, ja Aleksandrian piispa Demetrius, joka tajusi Origineksen loistavan neron ja suuret tiedot, nimitti hänen tähän virkaan (203). Nuorukainen rupesi nyt innokkaasti lukemaan ja opettamaan ja hänen maineensa levisi kaukaisiin maihin. Häntä ei suotta sanottu "timanttimieheksi", sillä ääretön oli hänen työkykynsä eikä mikään kysymys, kuinka vaikeata laatua se sitten olikin, voinut lannistuttaa hänen voimiansa taikka rakentaa salpoja hänen väsymättömälle tietohalullensa. Ainoastaan ruumiillisissa nautinnoissa noudatti hän kohtuutta ollen tässä suhteessa kovin ankara itseänsä kohtaan. Tällä tavoin kului muutamia vuosia, joiden vieriessä Origineksen nero kypsyi yhä aaterikkaammaksi ja valtavammaksi. Tuon tuostakin sattuneiden vainojen raivotessa hän kyllä etsi marttyyrikuolemaa, jonka ylevyyttä ei suurinkaan tieteellinen maine ja kunnia voinut häneltä himmentää; — vaan turhaan hän pelkäämättä kävi kristityitä vankiloissa tervehtimässä ja lohduttamassa, turhaan puhui hän mestauspaikoilla rohkeita kehotussanoja kuolemaan tuomituille uskonveljilleen: ristiinnaulittu kuningas ei asettanut häntä veritodistajain valittuun joukkoon!
Keisari Caracallan vainotessa Aleksandrian koulua meni Origines Palestinan Caesareaan, missä hän perusti samankaltaisen oppilaitoksen, joka veti vertoja itse tuolle mainiolle Niilin rannalla olevalle mallikoululle. Paitsi tiedemiehenä ja opettajana vaikutti Origines uudessa isänmaassaan paljon saarnaajana: läheltä ja kaukaa tulvasi ihmisiä ihailemaan ja ihmettelemään hänen loistavaa ja syvää esitelmäänsä.
Origineksen jumaluusoppi on siksi monipuolinen ja eri tahoille haaraantuva, ettei hänen uskonnollista kantaansa käy yhdessä jaksossa täydellisesti esittäminen. Mainitsemme tässä ainoastaan muutamia hänen uskonoppinsa pääkohtia:
P. raamatussa, jonka jumalista alkuperää Origines innostuksella puolustaa, sanoo hän löytyvän kolmenkaltaisen merkityksen: kirjaimellisen merkityksen, jota hän nimittää raamatun ruumiiksi, siveellisen totuuden eli sen sielun sekä raamatun hengen eli sen mystilliset, salaiset totuudet. Raamatun selittäjän velvollisuus on ruumiista tunkeutua sieluun ja siitä pyrkiä itse ytimeen s.o. henkeen. Ei kukaan kieltäne tätä ajatusta pääasiallisesti yhtä oikeaksi kuin se on syvä ja (ainakin tässä muodossa) ajan kehkeymiskantaa korkeampi, mutta valitettavasti johdatti se ajattelijan arveluttaville poluille. Origines vieraantui yksinkertaisesta kansasta, arvellen ainoastaan oppineita kykeneviksi Jumalan sanaa käsittämään, hän unohti että taivaan valtakunta on hengellisesti köyhäin ja mieltyi liiallisesti raamatun tieteelliseen selittämiseen. On kyllä totta, että hän juuri raamatun tutkimisen alalla on suuria toimittanut kokoamalla aineksia tulevien aikojen tutkijoille ja rakentamalla heille monessa kohden hyvän perustuksen, mutta tästä hänen työstänsä ovat myös hänen monet erehdyksensä juuret etsittävät. Mielikuvituksensa pettämänä selittää Origines usein Jumalan sanaa mielivaltaisesti ja aivan väärin ja näihin vääriin selityksiin perustuvat hänen jumaluusoppinsa virheet. Mitä vaikeampi kysymys, sitä rohkeammin pyrkii hän päästä sen perille, silloinkin kun Jumalan sana selvästi vaatii häntä luopumaan yrityksestä.
Jumalasta puhuessaan koettaa Origines tarkasti poistaa kaikki, joka voisi alentaa ja supistaa korkeimman olennon äärellisyyden ahtaiden näköpiirien mukaiseksi. "Yhtä vähän kuin ihmissilmä, joka sietää ainoastaan lampun himmeätä valoa, saattaa katseellansa käsittää auringon kirkkauden, yhtä vähän voi ihmisjärki muodostaa Jumalan olentoa ilmaisevan käsitteen" lausuu Origines, väittäen niitä raamatunpaikkoja, jotka puhuvat Jumalasta rajoitetun inhimillisen käsitysky'yn mukaan, vertauksen tapaisiksi lauseparsiksi, joiden kirjaimellisesta käsityksestä meidän tulee koettaa mielemme vapauttaa. Ajatus on syvä ja itsessään varsin oikea, mutta kun Origines ryhtyy Jumalan ilmoituksia p. raamatussa tältä kannalta selittämään, viepi hän meidät usein aavalle, sumujen peittämälle merelle, missä yksinkertainen lapsellinen usko kadottaa ankkurinsa. Vaan vieläkin arveluttavampi on se väite, johon hän johtuu, koettaessaan selittää kolminaisuuden, tuon ihmisjärjelle selittämättömän salaisuuden syvyyttä, kun hän opettaa jumaluuden toisen persoonan, Sanan, olevan Isää alhaisemman. Miten suuri hänen ansionsa tämän vaikean kysymyksen suhteen ylimalkaan onkin, missä määrässä hän nerokkailla ajatuksillaan johdattikin myöhempiä opettajia tuota kirkon tunnustuksessa välttämättömän tarpeellista oppikaavaa Jumalan kolminaisuudesta valmistamaan, varmaa on toiselta puolen, että juuri hänen eksyttävä käsityksensä Pojan suhteesta Isään on ihmisten sydämmiin kylvänyt niitä harhaoppisuuden siemeniä, joiden myrkyllisiä vaikutuksia me sittemmin vuosisatojen kuluessa tapaamme kristikunnassa.
Ajatellessaan Jumalan luomistyötä johtuu Origines käsittämään sitä ijankaikkisuudesta tapahtuvaksi, sillä "Jumala ei ole milloinkaan saattanut olla vaikuttamatta". Perustuen tähän väitökseen edellyttää hän jokaisen ihmissielun olleen olemassa yli-ilmoissa ennenkuin ruumis, jonka vankilaan se langettuaan sortui, luotiin. [Origineksen vastakohtana tämän lopullisesti ratkaisemattoman kysymyksen suhteen on Tertullianus, jonka opin mukaan ihminen siitessänsä perii vanhemmiltaan sekä ruumiin että sielun.] Ken ei tässä huomaa gnostisismin vaikutusta Origineksen ajatusjuoksuun, jospa kohta hän onkin vapaa sen liiallisuuksista. Kirkon oppia ruumiin ylösnousemisesta hän ei vastusta, vaikkei hän toiselta puolen tämänkään kysymyksen suhteen kiellä aatteellisen kantansa johdonmukaisuutta, jyrkästi kun vastustaa toisten kirkonopettajain käsitystä kirkastetun ruumiin sukulaisuudesta aineellisuuden kanssa. Yhtä vähän kuin Origines pelkää luoda silmänsä ijankaikkisuuden syvyyteen jommoisena se oli ennen kaikkea aikaa, yhtä vähän hänen sielunsa kammoksuu lähteä järjen mitalla arvostelemaan niitäkin salaisuuksia, jotka ovat tuolla puolen viimmeisen päivän rajaa. Vaan kun hänen rohkea mielikuvituksensa häneltä sammuttaa Jumalan sanan kynttilän, eksyvät hänen jalkansa outoja teitä vaeltamaan. Ja kun hän palajaa tältä matkaltansa, luulee hän äärettömästä etäisyydestä nähneensä, miten Jumalasta luopuneet, ijankaikkiseen kadotukseen tuomitut ihmissielut, vieläpä perkelekin ja hänen enkelinsä lopullisesti palajavat Jumalan luokse, niin että Hän sanan täydellisimmässä merkityksessä on "kaikki kaikissa." Tämä Origineksen opin kohta soveltuu hyvin hänen käsitykseensä synnistä, joka käsitys, sanottakoon hänen syvälle pyrkivästä nerostaan mitä tahansa, on arveluttavan pintapuolinen. Saatamme sanoa koko tämän tärkeän kysymyksen, jonka oikeasta käsityksestä jokaisen ihmisen uskonnollinen kanta lopullisesti riippuu, kokonaan jääneen syrjälle mainion kirkkoisän oppineesta järjestelmästä.
Kyllä niitä aina löytyy, jotka rohkeasti arvostelevat suurempienkin henkilöiden elämän-työtä, ylpeästi tuomiten heitä silläkin tuomiolla, jota Jumala ei luovuta muille, ja Origineksen suhteen on tämä tuomio usein mitä ankarimmassa muodossa lausuttu. Mutta ajatellessamme miten uskollisesti hän kantoi ristiänsä aikana, jolloin Herran tunnustamiseen vaadittiin sydämmen koko rakkaus, kääntyvät ajatuksemme toisaalle, kuinka sydäntä masentavaisilta Origineksen erehdykset sitten kuuluvatkin. Kirkkohistorian todistaessa hänen oppinsa olleen himmentämättä hänen kristillisen elämänsä kaunista todistusta, käännymme lohdutettuina silmäilemään hänen vanhuutensa päiviä. Ja nämä muistuttavat meitä taas tuosta innostuneesta aleksandrialaisesta nuorukaisesta, joka Septimius Severuksen vainon aikana toivoi saavansa kuolla Kristuksen kunniaksi, muistuttavat meitä siitä Origineksesta, jonka hartain halu sittemmin aina oli marttyyrikuoleman kautta päästä Herran iloon. Deciuksen vainon aikana — niin kertoo meille kirkkohistoria — pantiin Origines muiden kristittyjen kera Caesarean vankilaan, niissä häntä kovien kidutusten kautta koetettiin saada kristinuskosta luopumaan. Miehuullisesti hän kesti kaikki tuskat ja ainoastaan Deciuksen kuolema pelasti hänen marttyyrikuolemasta. Muutamia vuosia myöhemmin (254) kuoli hän 70 vuoden vanhana Tyroksessa niiden kovien kidutusten seurauksista, joita hän vainon aikana oli kärsinyt, — Origineksen oli tapana sanoa: "kärsiä on rakastaa," ja arvostellessamme hänen pitkää väsymätöntä työtänsä Jumalan seurakunnan palveluksessa, jätämme lopullisen tuomion sille Herralle, joka lausui: "sentähden että hänelle paljo syntiä anteeksi annettiin, niin hän paljon rakasti."
X.
Silmäys kristillisen kirkon oloihin marttyyriaikakauden loppupuolella.
— te olette valittu suku, kuninkaallinen pappeus, pyhä kansa, omaisuuden kansa, ilmoittamaan sen voimaa joka teitä pimeydestä hänen ihmeelliseen valkeuteensa kutsunut on. 1 Piet. 2; 9.
Valerianuksen kuoleman jälkeen saivat kristityt nauttia pitempää ulkonaista rauhaa kuin milloinkaan marttyyriaikakauden kestäessä. Hänen poikansa Gallienus myönsi heille täydellisen uskonvapauden lainsäädännöllä, jonka mukaan valtio otti suojellaksensa kristinuskoa (260). Tämän rauhallisen ajan koittaessa sopii meidän silmäillä kristittyjen elämää ja kirkon tilaa marttyyriaikakauden loppupuolella, ennenkuin ryhdymme kertomaan pakanuuden viimmeisestä ponnistuksesta kristinuskoa vastaan, jolloin kaikkia entisiä vainoja kovemmat päivät kohtasivat Herran tunnustajia ja mitä kauheimmat verinäytelmät kaikkialla kristikunnassa vetävät kaiken huomion puoleensa.
Jumalallisine totuuksineen ja ylevine aatteineen oli kristinusko luonut uuden, pakanallisista mielipiteistä kokonaan poikkeavan katsantotavan maailmaan. Sen ytimenä oli itse tuo jumalallinen totuus, joka ei saata solmia liittoa pimeyden ruhtinaan kanssa, jonka ikeen alle ihmiskunta syntiinlankeemuksen kautta oli sortunut; — sen tehtävä oli päinvastoin herkeämättä taistella maailmaa vastaan ja Pyhän Hengen voimalla rakentaa sitä hengellistä rakennusta, jonka kulmakivenä Jesus Kristus on. Senpätähden muodostui kristittyjen elämä pakanallisten olojen mitä jyrkimmäksi vastakohdaksi.
Jos luomme silmämme kristittyjen perhe-elämään, jommoisena se ilmaantuu marttyyrikirkon aikakaudella, esiintyy eteemme aivan toinen näköala kuin pakanoiden kodeissa, Jos mahdollista toimitettiin avioliiton vihkiminen kirkossa, missä aviopari sitä ennen nautti Herran ehtoollisen. Se solmittiin kuvaamaan tuota "suurta salaisuutta," josta apostoli puhuu, sillä marttyyriaikakauden kristityt eivät perustaneet maallisen onnensa vaiheita tämän maailman pettäviin lupauksiin, heitä kun joka päivä muistutti siitä, ettei heidän kotinsa ollut täällä. Moni jalo kristitty piti oikeampana elää naimatonna kuin mennä avioliittoon siten välttääksensä monta kärsimistä, joita alituiset vainot tuottivat perheellisille, ja löytyipä niitäkin, jotka väärin selittäen apostoli Paavalin neuvoja avioliiton suhteen pitivät sitä syntinäkin, mutta kristillinen perhe-elämä jäi kaikkien vastaväitösten uhallakin todistamaan Hänestä, joka tahtoo pyhittää mitä Hän on perustanut. Itse Tertullianuskin, joka, kuten olemme nähneet, edustaa mitä ankarinta mielipidettä kristityn velvollisuudesta itsensäkieltämisessä seurata Kristusta, puhkeaa lausumaan: "onnellinen, kirkon vihkimä, p. ehtoollisen vahvistama avioliitto! Enkelit vartioitsevat sinua ja taivaallinen Isä tuntee sinun omaksensa!" — Kristittyin kodeissa ei näy noita kalliissa vaatteissa ja koristuksissa kopeilevia vieraita, joiden lukuisat parvet täyttävät rikkaiden pakanoiden huoneet syntisen ilon kevytmielisellä melulla. Jos talo on varakas, tapaamme siinä kyllä vieraita, mutta aivan toisenkaltaisia. Sinne saapuu joka päivä suuri joukko orpoja, köyhiä, sairaita, sillä kaikki semmoiset ovat tervetulleet, täällä kuin vallitsee kristillinen "rakkaus joka ei omaansa etsi." Päivä aljetaan ja päätetään rukouksella, kaikki askareet ja työt toimitetaan Herran nimeen. Äiti puhuu pienokaisillensa lasten ystävästä Jesuksesta, isä kasvattaa heitä, "kurituksessa ja Herran nuhteessa." Veljinä ja sisarina kohdellaan palkollisia, ja nämä tekevät tehtävänsä ilolla, eivätkä ostetun palvelijan orjamielisellä pelolla, niinkuin pakanain luona laita on. Kristinusko on rikkonut rajamuurit eri säätyluokkain väliltä: rikkaat ja köyhät, isäntäväki ja palvelijat, vapaat ja orjat, missä näitä vielä löytyy muistona pakanuuden oloista, kaikki tuntevat toisensa veljiksi ja sisariksi sen Herran palveluksessa, joka "ei katso ihmisen muotoa." Hävitetyt ovat nuo siveyttä loukkaavat koristukset ja epäjumalain kuvat, joita perheen pakanallisten esi-isien aikana tavattiin huoneissa; uudet kristinuskon tuomat suojelushenget vartioivat nyt taloa: uskon, toivon ja rakkauden näkymättömät haltijattaret. On kyllä totta, että kauheat sanomat kristittyjen kärsimisistä vankiloissa ja mestauspaikoilla usein häiritsevät perheen rauhaa, totta sekin, että keisarin virkamiehet milloin tahansa saattavat astua sisälle tuomaan kenen hyvänsä tutkittavaksi tahi surmattavaksi, vaan täällä ei pelätä kuolemaa, tuli se sitten hirvittävässäkin muodossa, toinen kehottaa toista urhoollisuuteen, isäntä palvelijaansa, poika isäänsä, vanhemmat lapsiansa! Marttyyrikruunua pidetään tämän elämän kauniimpana voittona, ja haudan toisella puolella koittaa muuttumattoman ilon kirkas päivä! Näin ajattelivat, elivät ja kuolivat marttyyriaikakauden kristityt. Alituisten vaarojen ja kärsimisten uhalla "löydettiin heidän uskonsa paljoa kalliimmaksi kuin katoava kulta, joka tulessa koetellaan."
Hengellisessä säädyssä oli vähitellen suuria muutoksia tapahtunut. Yhä yleisemmäksi pääsi kirkossa se katsantotapa, jonka mukaan pappissäätyä pidettiin maallikoista tarkasti erotettuna luokkana, jos kohta se väitös että papiksi-vihkiminen tuottaa vihitylle ylönluonnollisia hengellisiä lahjoja vasta seuraavina vuosisatoina selvästi esiintyy. Tämän ohessa syntyi papistossakin eri arvoluokkia ennustamaan tuota surkeata vallanhimoa ja maallista mieltä, joka myöhempinä aikoina on pappissäädyn miltei nimenomaisena tuntomerkkinä. Ei siinä kylliksi että piispoja ruvettiin pitämään presbytereitä ja diakoneja etevämpinä, edellistenkin, suhteessa toisiinsa tapaamme jo marttyyrikirkon aikana samankaltaisen kunnianhimon merkkejä. Kaupunkein piispat kohosivat maaseutujen piispoja mahtavammiksi, riistäen näiltä pian itse piispan nimenkin, ja jota kuuluisampi kaupunki oli, sitä suurempaan arvoon pääsivät he kansankin silmissä, jos vain muuten jalosti edustivat kirkkoa. Niinpä saavutti pääkaupungin piispa maakunnan muita piispoja suuremman arvon; hänen tuli vihkiä heidät virkaan ja siten vahvistaa kansan vaalin, johon hän muuten vaikutti hyvinkin paljon, sekä kutsua kokoon maakunnan kirkolliskokoukset, joiden puheenjohtajana hän oli. Marttyyriaikakauden loppupuolella omistivat nämä pääkaupunkien piispat itselleen erityisen arvonimenkin: heitä kutsuttiin nim. metropoliitoiksi. — Tämä on ajan varjopuolia, vihollisen nisuin sekaan kylvämiä ohdakkeita, jotka ainoastaan odottavat sopivampaa aikaa kasvaaksensa vaarallisia hedelmiä Herran seurakunnalle. Marttyyrikirkon verisessä vainiossa ne työläästi itivät.
Veritodistajain jalo tunnustus ei saattanut olla pakanoihin vaikuttamatta: yhä lukuisammin he pyrkivät sorretun kirkon yhteyteen. Tiedämme että näitä kääntyneitä huolellisesti valvottiin, ennenkuin p. kasteen kautta pääsivät täydellisesti nauttimaan kristinuskon siunauksia. Koetusajan loputtua katekumenit julkisesti lupasivat luopuvansa perkeleestä ja maailmasta, vahvistaen lupaustaan piispalle kättä antamalla. Sitten lausuivat he tunnustuksensa, jonka jälkeen he kasteen peson kautta otettiin seurakunnan yhteyteen. Tavallisesti toimitti piispa kasteen, vaan jollei hän ollut saapuvilla, saattoi presbyteri tahi diakonikin sen tehdä. Viimmemainitussa tapauksessa ei kastetta kuitenkaan pidetty täydellisenä, ennenkuin siihen oli liitetty jo tähän aikaan tavallinen piispallinen vahvistus, johon kuului kätten laskeminen kastetun pään päälle [osottaa P. Hengen antamista.] sekä öljyllä voiteleminen [kuvaa kastetun hengellistä pappeutta.].
Mitä jumalanpalveluksen ulkonaisiin menoihin tulee, tyytyi tämä aikakausi vielä apostolisen ajan yksinkertaisiin tapoihin. Usein kokoontuivat kristityt marttyyrein haudoille hartaudenhetkiä viettämään, siten ikäänkuin paremmin muistaaksensa taistelevan ja riemuitsevan seurakunnan yhteyttä. Kuuluisat ovat Rooman katakombit, pitkät holvintapaiset maanalaiset käytävät, joihin täkäläiset kristityt hautasivat kuolleensa ja usein kokoontuivat jumalanpalvelusta pitämään. Vähitellen ruvettiin kirkkoja rakentamaan, vaan nämä olivat vielä kaikkea komeutta ja ulkonaista loistoa vailla. — Jumalanpalveluksen alkaessa nähtiin diakonein osottavan kullekin kirkkoon saapuneelle hänen määrätyn paikkansa. Ne jotka epäsiveellisyytensä tahi vainojen aikana osotetun heikkoutensa vuoksi olivat seurakunnasta erotetut ja nyt pyysivät päästä sen yhteyteen jälleen, jäivät ovelle seisomaan; puettuina suruvaatteisin rukoilivat he seurakunnalta syntinsä anteeksi. Jumalanpalveluksen alkaessa täytyi heidän lähteä pois kirkosta. Muista erotettuina seisoivat määrätyllä paikallaan tämän ensimmäisen asteen läpikäyneet, toiseen katumusluokkaan kuuluivat langenneet, samoinkuin katekumenitkin. Kuorissa istui piispa korkeammalla paikalla ja lähellä häntä presbyterit. — Jumalanpalvelus alkaa. Keskellä kirkkoa lukee "lectori", seisoen korotetulla paikalla, kappaleen vanhasta testamentista, jonka jälkeen joku diakoni veisuntapaiseen nuottiin esittää luvun psalttarista, seurakunnan hiljaa veisatessa jokaisen värsyn alkua. Toisen diakonin luettua kappaleen Ap. Teoista, Paavalin lähetyskirjeistä sekä evankeliumeista, nousee koko seurakunta seisaalta kuulemaan presbyterein varoitus- ja kehotuspuheita, joita nämä kukin vuorossaan pitävät luettujen raamatunpaikkojen johdosta. Lopuksi puhuu piispa seurakunnalle. Tämä on jumalanpalveluksen ensimmäinen osa. Sen päätyttyä poistuvat katumuksen alaiset langenneet sekä katekumenit kirkosta. Nyt seuraa joku diakonin toimittama rukous, jota seurakunta seisaalta kuuntelee; ainoastaan viimmeiseen katumusluokkaan kuuluvat langenneet, jotka saavat olla kirkossa kunnes Herran ehtoollista aljetaan jakamaan, ottavat polvistuen osaa siihen. Pyhä rauha, äänetön hiljaisuus vallitsee kaikkialla diakonin rukoillessa kirkon, koko maailman, papiston, piispojen ja maallisen esivallan puolesta. Marttyyrit eivät muistaneet ainoastaan ystäviään rukouksissaan, he ajattelivat rakkaudella verivihollisiaankin, noudattaen Hänen esimerkkiänsä, joka rukoili: "Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät." Tämän rukouksen päätyttyä jaetaan vihitty leipä ja viini (varat koottiin vapaaehtoisilla lahjoilla) seurakunnan jäsenille. Joko piispa, presbyteri tahi diakoni antaa leivän ehtoollisvieraan käteen sanoen: "Kristuksen ruumis," diakoni taritsee viinin lausuen: "Kristuksen veri, elämän juoma;" ehtoollisvieraat vastaavat: "amen," polvistuvat ja vastaanottavat piispan siunauksen. Diakonin tervehdys "menkäät rauhaan" päättää toimituksen, ja seurakunta lähtee hiljaa pois kirkosta. Jumalanpalveluksen jälkeen vievät diakonit Herran ehtoollisen sairaille ja vangeille.
Marttyyrein jumalanpalvelus muodostui siis pääpiirteissään meidän jumalanpalveluksemme kaltaiseksi, etenkin jos otamme huomioon siellä täällä jo esiintyneen muitakin pyhiä tapoja, jotka yhä selvemmin viittaavat meidän kirkoissamme käytännössä oleviin juhlamenoihin. Vaikka meidän täytyykin myöntää heidän aikakautensa opettajain, vieläpä etevimpien kirkkoisienkin monesti erehtyneen opin suhteen, vaikka esim. käsitys p. ehtoollisesta usein esiintyy hyvinkin eksyttävässä muodossa, ken ei ole altis olettamaan marttyyrien jumalanpalveluksen olleen todellisemman ja syvemmän kuin meidän aikamme nimikristittyjen hartauden harrastukset ovat. Kuinka moni, joka meidän aikoinamme silloin tällöin uhraa Herralle joutilaan hetken, joskus käy kirkossa ja noudattaen vanhaa tapaa määrätyllä päivällä polvistuu alttarin eteen, soisi omalletunnolleen tätäkään kurjaa lohdutusta, jos Herran seurakunnalle jälleen koittaisi vainojen aika? Varmaankin olisi kristittyjen luku silloin monessa paikoin hyvinkin pieni! Marttyyrit kävivät kirkossa kestääksensä elämän kovissa taisteluissa, he pyrkivät kuolla synnistä ja elää Kristukselle, jossa olivat löytäneet kaiken ilonsa. Kidutukset, veriset vainot odottivat heitä maailmassa, mutta vakaina, ylönluonnollisen voiman tukemina astuivat he ulos kirkosta, ollen valmiina milloin hyvänsä nöyrästi, vieläpä kiitoksellakin uhraamaan henkensä Herran kunniaksi. Hyvin tavallista on arvostella näitä kristittyjä meidän aikamme pintapuolisen ja kevytmielisen katsantotavan mukaan. Niinpä on esim. usein arveltu heidän karttaneen ja kammoksuneen näytelmiä, soittajaisia y.m. maallisia huvituksia, joihin moni nykyisin kiiruhtaa melkein suorastaan kirkosta, ainoastaan siitä syystä, että tämmöisissä tilaisuuksissa silloin ei ollut tarjona kuin törkeän pakanallisen epäsiveellisyyden turmelevia nautintoja. Vaan tämmöinen arvostelu on kristillisyyden kannalta yhtä väärä, kuin se osottaa peräti pintapuolista käsitystä marttyyriajan luonteesta. Mielellään myönnämme kristinuskon aikojen kuluessa vaikuttaneen paljon Jumalasta irroitetun elämänkin ilmiöihin pakottamalla näitä pukeutumaan ulkonaisesti siveellisempiin muotoihin, vaan tämä ei suinkaan myönnä kristityille suurempaa oikeutta ottamaan osaa maailman huveihin. Missä Jesus ei ole, siellä ei saata Hänen tunnustajansakaan viihtyä, ja vasta silloin kun asiaa tältä kannalta arvostelemme, tiedämme mistä syystä marttyyriaikakauden kristityt vaativat toinen toistansa kokonaan luopumaan maailmasta. Jos he olisivat etsineet noita "sivistyttäviä nautinnoita", joita meidän aikamme nimikristityt pakanain kera ihailevat, niin varmaankin turhaan etsisimme noita tuhansia jaloja esimerkkiä itsensä kieltämisestä ja urhoollisuudesta Kristuksen tunnustamisessa, joita marttyyrit verellänsä ovat piirtäneet kirkkohistorian lehdille. Heidän muistonsa on oikeutettu vaatimaan että heitä arvostellaan sen kristillisyyden kannalta, joka ei suostu palvelemaan kahta herraa. Nimikristillisyyden tyhjää sääliväisyyttä he tosiaan eivät kaipaa!
XI.
Diokletianuksen vaino.
Minun rakkahani! älkäät oudoksuko sitä hellettä, kuin teille tapahtuu, että teitä koetellaan, niinkuin teille jotakin outoa tapahtuisi;
Vaan iloitkaat että Kristuksen kanssa kärsitte, että tekin ajallansa hänen kunniansa ilmestyksessä iloitsisitte ja riemuitsisitte. 1 Piet. 4: 12-13.
40 vuotta olivat Jesuksen tunnustajat Valerianuksen kuoltua saaneet nauttia rauhaa. Jo alkoivat kertomukset veritodistajain kärsimisistä vähitellen haihtua tämän ulkonaisesti onnellisemman sukupolven muistista, pilvetön oli taivas ja vaaroja aavistamatta saapuivat pakanat joukoittain kuolleitten epäjumalainsa rappiotilaan joutuneista temppeleistä kristittyjen elävää Jumalaa palvelemaan. Mutta samoinkuin tyynein kesäpäivä, jolloin auringon helle on kuumimmallaan, usein ennustaa kovinta rajuilmaa, niin nytkin. Alkoi kuulua outoja, pelottavia huhuja — ne toteentuivat: julmemmin kuin milloinkaan ennen raivosi pakanamaailman viha äkkiarvaamatta kristittyjen riveissä.
Voidaksensa paremmin hallita suurta valtakuntaa, jonka perikatoa kaikki ilmiöt ennustivat, jakoi Diokletianus keisariksi tultuaan (284) hallitsiavaivat kahtia. Itse hän otti itämaat hallitaksensa ja valitsi apulaiseksensa valtiotoimissa Galeriuksen; länsimaat uskoi hän Maximianukselle, joka avuksensa sai Constantius Oloruksen. Voimakkaasti ryhtyi Diokletianus hallitukseen pakottaen etevämmällä nerollaan ja miehekkäällä luonteellaan hallituskumppaninsa sovinnolliseen yhdysvaikutukseen kuuluisan roomalaisvallan suojelukseksi ja sen edistämiseksi loistossa ja mahtavuudessa. Dalmatialaisesta orjasta oli hän kelvollaan päässyt korkeimpiin sotavirkoihin, kunnes hän vihdoin oli kohonnut koko roomalaismaailman herraksi. Näiden vaiheiden ohessa oli hänen jäykkä luontonsa kehittynyt tuoksi ylpeän hallitsijan rajattomaksi mielivaltaisuudeksi, joka vaatii ehdotonta kuuliaisuutta käskyillensä. Hän rakasti loistoa ja komeutta ja koki ylentää keisarillisen arvon Jumalalliseksi majesteetiksi, jota kaikkien tuli lähestyä suurimmalla kunnioituksella.
Saattaaksensa paremmin kuin Roomassa, missä senaatin ja väestön muinaisista ajoista peritty mahtavuus häntä loukkasi, järjestää hovinsa itämaan mallin mukaan, oli Diokletianus valinnut Nikomedian pääkaupungikseen. Täällä löytyi paljo kristittyjä. Näitä vallanhimoinen keisari monesta syystä vihasi ja karsain silmin katseli hän heidän täällä rakentamaa uutta komeata kirkkoansa, joka vastikään oli saatu valmiiksi. Kernaasti olisi hän jo heti keisariksi tultuansa ryhtynyt hävittämään tuota valtiolle, Rooman vanhalle uskonnolle ja kaikille sen yhteiskunnallisille oloille vaarallista lahkoa, joka päivä päivältä saavutti yhä suurempaa alaa keisarikunnassa, voittaen puolellensa lukemattomia ei ainoastaan alhaisista luokista, vaan kansan ylimmistäkin kerroksista, mutta valtiollisista syistä hän ei uskaltanut ruveta kristittyjä vainoomaan, Vaikka useat näiden vihollisista häntä siihen kiihottivat. Vasta luotetun neuvonantajansa julman ja raa'an Galeriuksen kehotuksesta antautui Diokletianus, valtioviisauden vaatimuksista enää huolimatta, vähitellen kokonaan kiivautensa ja katkeran vihansa valtaan. Helmikuun 23 p. 303 ryntäsi sotaväki Nikomedian kirkkoon, ryöstivät sen ja hävittivät maan tasalle. Seuraavana aamuna julkaistiin keisarillinen käsky, jonka mukaan valtakunnan kaikki kirkot olivat hävitettävät sekä p. raamatut poltettavat. Nyt seurasi verinäytelmä, jonka julmuudelle ja säälimättömyydelle eivät marttyyriaikakauden entiset vainotkaan voi vetää vertoja. Tämä vaino on pakanamaailman viimmeinen ponnistus, sen kuolemantaistelu: helpolla se ei aio luovuttaa vanhaa valtaa voittajalle, jota se tähän asti on halveksinut. Vainon kauhuista lausuu kristillinen kirjailija Lactantius (k. 380), jota kauniin kirjoitustapansa vuoksi nimitetään kristityksi Ciceroksi: "Jos minulla olisi sata kieltä ja sata suuta, jos ääneni olisi luja kuin vaski, en sittenkään voisi luetella kaikkia julmuuksia, kaikkia niitä kidutuksia ja rääkkäyksiä, joilla koetettiin näitä vanhurskaita ja viattomia uhreja kiusata."
Pitkän rauhan siittämä velttous ja lihallinen suruttomuus oli kyllä synnyttänyt epäsiveellisyyttä ja maallista mieltä Jesuksen tunnustajissa, mutta sama Herra, joka taas tahtoi heidän uskoansa koetella, oli nytkin läsnä seurakuntaansa, tukien sitä voimallaan kuten menneinä aikoina. Kaikki todistaa marttyyriaikakauden ylevän hengen vielä tämänkin vainon verisissä vaiheissa jalostuttavan kristittyjen taistelua totuuden puolesta. Etenkin valtakunnan itäisessä osassa raivosivat keisarin käskyläiset mitä julmimmalla tavalla. Yhdessä päivässä surmattiin monessa paikoin sadottain kristittyjä. Toisia kidutettiin kauheasti ja kun jo olivat puolikuolleina, koetettiin heitä taasen saada virkistymään, jotta heidän tuskansa kestäisivät hyvin kauan. Mahdotonta on luetella kaikkia niitä kidutuskoneita, joilla pakanallinen julmuus ja hurja irstaisuus nyt kilvan toimittivat hirmuista työtään. Lukiessamme kristittyjen sanomattomista kärsimisistä tämän vainon aikana valtaa kauhistus sydämmemme, ja miltei epäillen Herran armoa on moni kysynyt: miksi täytyi näiden kristittyjen kärsiä näin äärettömän paljon? Vaan taistelun kauhuista viittaa kirkkohistoria niihin siunauksiin, joita näidenkin veritodistajain urhoollinen tunnustus on tuottanut kirkolle, ja kysymykseen: minkä vuoksi laupias Jumala on sallinut näin kovien vainojen kohdata ihmiskunnan jaloimpia henkilöitä, vastaa Hänen sanansa osottamalla kristittyjen yhteyttä sen Herran kanssa, jonka elämä maan päällä Betlehemin seimestä Golgatan ristiin saakka oli täynnä verrattominta tuskaa ja katkerinta kärsimistä. Syynä on maailman ääretön turmelus, missä ei kukaan pääse voittamaan paitsi saman Herran seuraamisessa, jos kohta tämä seuraaminen, kaikkiviisaan Jumalan ohjaamana kuin se on, eri aikoina ja eri oloissa ulkonaisessa suhteessa esiintyy monella eri lailla niidenkin elämänvaiheissa, jotka Herra tuntee omiksensa. Juuri tästä ristin suuresta salaisuudesta on marttyyrein aikakausi sanoilla ja töillä niin voimakkaasti saarnannut maailmalle, että se vielä tänä päivänä kehottaen kysyy jokaiselta kristityltä: tahdotko kärsiä Herrasi tähden?
Diokletianuksen vainon uhreista keisarikunnan itäisessä osassa ovat etenki seuraavat henkilöt tunnetut: Nikomedian piispa Antimus sekä Kartagon seurakunnasta Viktoria ja Hilarius. Viimmemainittu, joka vielä oli varsin nuori, vastasi pelkäämättä maaherran uhkauksiin: "tee mitä tahdot, minä olen kristitty" ja meni iloisena kuolemaan. Viktorian vanhemmat olivat pakanoita ja kokivat kaikin tavoin saada tytärtänsä uskosta luopumaan. Kun tämä ei onnistunut, koetti hänen veljensä pelastaa häntä väittämällä hänen olevan mielenviassa, vaan Viktoria lausui: "juuri minulla on oikea mieli enkä aio siitä luopua," Maaherran kysymykseen; "tahdotko seurata veljeäsi?" vastasi hän: "en, sillä minä olen kristitty ja ainoastaan ne jotka noudattavat Jumalan käskyjä ovat minun veljiäni." Katkeran mutta voitollisen kuoleman kautta pääsi hänkin tämän elämän tuskista kirkastetun Vapahtajansa iloon. — Roomassa mestattiin muiden kera 13 vuoden ikäinen tyttö nimeltä Agnes, jonka jalosta käytöksestä kirkon säilyttämissä tämän aikuisissa kirjoituksissa usein puhutaan. [Näistä kertomuksista ovat keskiajan legendat sepittäneet mitä kummallisimpia taruja. — Agneksen kunniaksi rakennettiin Roomassa jo neljännellä vuosisadalla kirkko, joka uudestaan rakennettuna v. 626 P. Agneksen kirkon nimellä on säilynyt meidän aikoihimme saakka.] — Muuten ei vaino ollut niin kova valtakunnan läntisessä osassa, sillä jalomielisen Konstantius Cloruksen onnistui sen vainoa täällä paljon hillitä.
Näiden vaiheiden ohessa oli Diokletianus valtiotoimiin ja verenvuodatuksiin kyllästyneenä luopunut hallituksesta (305) ja hänen esimerkkiänsä seurasi pian Maximianuskin, mutta kristittyjen asema tämän kautta ei muuttunut. Päinvastoin yltyi vaino jos mahdollista entistä kovemmaksi julman Galeriuksen sitä johtaessa. Näiden vuosien kirkkohistoria ei tiedä muuta kertoa kuin uusista kidutuksista ja verenvuodatuksista, kunnes mestaajain miekat sanan alkuperäisimmässä merkityksessä lopuksi tylstyvät ja koko pakanamaailma väsyneenä ikäänkuin huokailee: tämä taistelu on turha! Itse hirmuinen Galeriuskin, joka elämänsä loppupuolella sortui inhottavaan tautiin, näkyy jo ajatelleen samaan suuntaan, sillä vähää ennen kuolemaansa lakkautti hän vainon (311) lainsäädännöllä, jossa hän muun ohessa lausuu: "Tarkoitukseni on ollut koettaa pakottaa kristittyjä esi-isien uskontoon, vaan koska useimmat heistä eivät luovu mielipiteistään, oikeutan heitä rukoilemaan valtion puolesta mitenkä itse tahtovat."
Verisempi, pilkallisempi ja yleisempi kuin milloinkaan ennen oli vaino tällä kertaa ollut, mutta sitä lähempänä oli lopullinen voittokin. Muutama vuosi vain, ja koko pakanamaailma luovuttaa valtakunnan ja kunnian sille sankarille, jolle on annettu "kaikki voima taivaassa ja maan päällä."
XII.
Donatuksen lahko.
Katso minä tahdon oikeudelle käydä sinun kanssas, että sinä sanoit: en minä ole syntiä tehnyt. Jer. 5: 33.
Voittosasti olivat kristityt taistelleet; Diokletianuksen vainon kauhut olivat asettumaisillaan ja lopullisen rauhan enteet kaikkialla havaittavissa, jos kohta pakanain hurja verenhimo vielä siellä täällä raivosi. Vaan harventuneet olivat Jesuksen tunnustajani rivit, lukemattomia uhreja oli vaino vaatinut. Ylistäen Jumalaa, joka oli heitä koetuksen päivinä tukenut, kertoivat kristityt toisillensa veritodistajain urhoollisuudesta, kunnioittaen heidän muistoansa. Mutta löytyipä niitäkin, jotka haikein sydämmin vetäytyivät syrjälle uskaltamatta ottaa osaa tuohon yleiseen kiitos- ja ylistysveisuun, jonka säveleet nyt kaikuivat kaikkialla kristikunnassa. Omantuntonsa soimaamana huokasi moni Jesuksen tunnustaja, joka vaaran hetkenä oli luopunut uskostansa, epätoivoon sortuneena: minä olen pettänyt veljeni, rikkonut valani, kieltänyt Kristuksen. He kyllä tiesivät marttyyrikirkon, jonka katsantotapaa lukemattomani veritodistajain veres muisto jalostutti, nyt vielä vähemmin kuin ennen laskevan leikkiä synnin kanssa! Etenkin pidettiin suurena, miltei anteeksi antamattomana rikoksena, jos joku oli suostunut jättämään raamatuita pakanoille poltettaviksi, ja Diokletianuksen vainon lakattua tuli ilmi että hyvinkin moni oli langennut juuri tähän syntiin. Viimmemainittuja luopuneita, joita kutsuttiin "traditores", kohteli kirkko hyvin ankarasti samoinkuin se yleensä tarkasti valvoi kaikkein langenneiden parannusta ja katumusta, ennenkuin se antoi heidän rikoksensa anteeksi ja jälleen laski heidät Herran armovälikappaleita täydellisesti nauttimaan. Sitä ohjasi sen Herran sana, jonka edessä ei yksikään ihminen ole vanhurskas, miten jalosti tämä sitten onkaan taistellut Jumalan valtakunnan puolesta, sen Herran, jonka armo ja lohdutus on tarjona kaikille katuvaisille syntisille. Mutta kun uskosta luopuneiden luku oli kovin suuri ja monen katumus ja parannus näytti hyvinkin epäiltävältä, heräsi uuteen eloon tuo Novatianukselaisten ennen muinoin edustama, sittemmin unohduksiin jäänyt katsantotapa, jonka mukaan luopuneita ei millään ehdolla saisi ottaa seurakunnan yhteyteen. Etenkin Pohjois-Afrikassa, missä Novatianukselaisten ja Montanukselaisten ankarat mielipiteet olivat paljon vaikuttaneet, ruvettiin kovasti valittamaan kirkkokurin lannistumista, ja täällä syntyi erikoislahko, joka pian herätti yhä suurempaa huomiota. Sen jäsenet ovat kirkkohistoriassa tunnetut Donatukselaisten nimellä.
V. 311 valittiin eräs Caecilianus Kartagon piispaksi. Häntä syytettiin traditoriksi samoinkuin sitä piispaa, joka oli hänen virkaan vihkinyt. Kansan viha kiihtyi kiihtymistään etenkin koska eräs kristitty rouva, jota uusi piispa oli moittinut hänen marttyyrein vaatteille y.m. senkaltaisille omaisuuksille osottamasta liiallisesta kunnioituksesta, veritodistajain jalojen muistojen innostuttamana, alkoi häntä soimata pelkuriksi, joka kyllä rauhan aikana saattaa esiintyä hyvinkin muka uutterana Herran palvelijana, mutta vaaran hetkenä osottaa aivan toista mieltä. Syntyi kiihkosa riita. Ankaran kirkkokurin puolustajat alkoivat jyrkästi vaatia Caecilianuksen erottamista virasta, vaan kun heidän ei onnistunut saada seurakunnan enemmistöä puolelleen, kokoontuivat kaikki tyytymättömät kirkolliskokoukseen, joka sulki piispan kirkon yhteydestä ja valitsi Majorinuksen hänen sijaansa. Tämä kuoli muutaman viikon kuluttua, ja nyt ryhtyi Donatus, jonka mukaan lahko on saanut nimensä, sitä johdattamaan.
Asettuen Novatianukselaisten kannalle vaativat Donatukselaiset ehdotonta puhtautta näkyväiseltäkin kirkolta, väittäen että kaikki kuolleet jäsenet ja kaikki luopuneet ainaiseksi ovat suljettavat sen yhteydestä. Tämän ohessa oli heidän moitteensa Caecilianuksen piispaksi vihkimisen suhteen johdattanut heidät siihenkin yksipuoliseen ja väärään käsitykseen, että armovälikappalten voima riippuu toimittajan mielentilasta. Kaste, Herran ehtoollinen, samoinkuin muutkin pyhät toimitukset — niin he opettivat — eivät vaikuta mitään, jollei toimittaja kuulu "pyhäin yhteyteen." Tämä katsantotapa, joka, kuten tiedämme, ei suinkaan ole uusi ja joka sittemmin monessa eri muodossa tuon tuostakin on esiintynyt kirkossa, luovuttaa Jumalan kaikkivaltiaan sanan voiman ihmisille eikä suinkaan ole omiansa tuottamaan siunausta puolustajilleen. Unohtaen että "ei yksikään voi muuta perustusta panna, vaan se kuin pantu on, joka on Jesus Kristus," eksyivät Donatukselaiset perustamaan autuutensa toivon omaan pyhitykseensä sekä seurakuntansa luultuun puhtauteen, siten sortuen hengelliseen ylpeyteen, jonka surkeat seuraukset kaiken heidän ankaran kirkkokurinsa ja uskonnollisen innostuksensa uhallakin päivä päivältä esiintyivät yhä selvemmin. Turhaan saarnasi Donatus mitä ankarinta itsensäkieltämistä, vaatien lahkolaisiansa luopumaan kaikista toimista, jotka jollain lailla saattoivat vietellä heitä maailmaan, turhaan koki hän mitä korkeimmaksi rakentaa rajamuurin valtion ja kirkon välillä siten säilyttääksensä seurakuntansa puhtaana ja pyhänä. Montanukselaiset sortuivat epäsiveellisyyteen ja heidän hurja raakuutensa, heidän julmat veriset tekonsa turmelivat ennen pitkää kokonaan sen monessa kohden hyvän työn, johon he alkuansa tähtäsivät. Kuten vasta saamme nähdä, tuotti heidän lahkonsa, joka saavutti paljon jäseniä Pohjois-Afrikassa, täkäläiselle katoliselle kirkolle myöhempinä aikoina suuria vaaroja ja onnettomuuksia. Varoittavana opetuksena miten "Herra seisoo ylpeitä vastaan" on heidän nimensä säilynyt kirkkohistoriassa, joka heistä on lausunut paljon kovemman tuomion kuin se, millä he itse muinoin kirkkoa tuomitsivat.
XIII.
Kristinuskon lopullinen voitto taistelussa pakanamaailmaa vastaan.
Jos he sotisivat sinua vastaan, ei kuitenkaan heidän pidä sinua voittaman: sillä minä olen sinun tykönäs, sanoo Herra, vapahtamassa sinua. Jer. 1: 19.
Galeriuksen kuoltua pääsi hänen apuhallitsijansa, verihimoinen Maximinus, joka säälimättä oli ottanut osaa kristittyjen vainoomiseen, valtaistuimelle. Kernaasti olisi hän yhä edelleenkin jatkanut verenvuodatuksia, ellei Galeriuksen kristittyjen suojelukseksi antama lainsäädäntö, jonka länsimaiden silloiset keisaritkin olivat allekirjoittaneet, olisi häntä siitä estänyt. Sen sijaan koetti hän salaisilla ja kavalilla keinoilla muulla tavoin masentaa kristinuskoa. Niinpä määräsi hän kouluissa luettavaksi erään mitä törkeintä herjausta Kristusta vastaan sisältävän "acta Pilati" nimisen kirjan, jota aivan perättömästä väitettiin Pilatuksen tekemäksi. Samassa tarkoituksessa koetti hän minkä voi enentää pakanallisen jumalanpalveluksen loistoa, auttaen sen jo aikoja sitten kadonnutta lumousvoimaa lainaamalla sen avuksi kaikenkaltaisia itämaalaisia uskonnollisia menoja. Hulluutensa ja vihansa ohjaamana ryhtyi hän vähitellen kristityltä julkisestikin hätyyttämään, kieltäen heitä käymästä marttyyrien haudoilla sekä vaatien heitä uhraamaan epäjumalille. Monen Jesuksen tunnustajan täytyi jälleen kärsiä kovia kidutuksia uskonsa tähden; muutamia surmattiinkin.
Kauan olivat Aasian asukkaat huokaelleet julmien, tuhlaavaisten ja vallanhimoisten keisarein ikeen alla. Tuon tuostakin sattuneet rutto- ja katovuodet lisäsivät onnettomuutta. Ennen hedelmälliset ja kukoistavat maakunnat olivat suureksi osaksi autioina, lukuisat mierolaisparvet kulkivat paikasta toiseen kerjäten leipää ja harjoittaen väkivaltaisuutta. Ainoat, jotka auttoivat onnettomia, noudattivat siveellisyyttä ja tukivat horjuvaa valtakuntaa, olivat kristityt — ja heitä sorrettiin, vainottiin! Näin oli synti paaduttanut pakanamaailman, ja kuitenkin tarjottiin sille vielä nytkin pelastusta! — — Vähän paremmalla kannalla olivat länsimaan olot, ja täältä tuli kristityille vihdoin apu noiden alituisten vainojen sorrosta. Konstantius Cloruksen kuoltua olivat legionit korottaneet hänen poikansa Konstantinuksen valtaistuimelle. Hurskaan äitinsä Helenan kasvattamana oli tämä keisari jo lapsena tutustunut kristinuskoon, jonka maalliseksi tukeeksi Herra oli hänen valinnut. V. 312 marssitti Konstantinus sotajoukkonsa Italiaan, missä Maximianuksen poika Maxentius oli anastanut hallituksen. Tämä sotaretki oli oleva ratkaiseva kristinuskon tulevaisuudelle Rooman keisarikunnassa. Lähestyessään vastustajansa sotajoukkoa näki Konstantinus taivaalla ristin välkkyvän, johon kirkkailla kirjaimilla oli piirretty: "tässä merkissä olet sinä voittava." Monesta syystä täytyy meidän epäillä kertomuksen todenperäisyyttä, jos kohta kirkkohistorioitsija Eusebius vakuuttaa keisarin itse vielä vähää ennen kuolemaansa siitä hänelle puhuneen. Vaan oli miten olikin, se ainakin oli Jumalan sallimus, että julma Maxentius voitettiin tappelussa ja että Konstantinuksen pääseminen yksinvaltiaaksi nyt oli miltei taattu. Miten tärkeä tämä voitto oli kristityille tuli jo samana vuonna ilmi. Yhteisesti Illyrian hallitsijan Liciniuksen kanssa julkasi Konstantinus näet säädännön, jonka mukaan kaikki uskonnot olivat suvaittavat Rooman keisarikunnassa. Seuraavana vuonna kävivät voittajan aikeet kristinuskon suhteen vieläkin selvemmiksi Milanossa annetun uuden suvaitsemispäätöksen kautta, joka myönsi jokaiselle vapauden milloin hyvänsä kääntyä kristinuskoon. Valtakunnan itäisessä osassa täytyi Jesuksen tunnustajain kuitenkin vielä muutamia vuosia kärsiä vainoa. Voitettuansa Maximinuksen oli Licinius päässyt Nikomedian herraksi, vaan hänen mielensä alkoi pian yhä enemmän kääntyä kristittyjä vastaan samoinkuin hänen ja Konstantinuksen välinen ystävyys kävi yhä kylmemmäksi, kunnes se vihdoin muuttui katkeraksi vihaksi. Turvaten pakanalliseen puolueesen rupesi Licinius sortamaan ja vainoomaan kristittyjä, joita Konstantinus kaikin tavoin koetti suosia. Sota oli välttämätön. Viholliset sotajoukot, jotka nyt lähestyvät toinen toistansa valmiina taistelemaan viimmeiseen asti, eivät siis edusta ainoastaan kahta valtiollista puoluetta: taistelu on ratkaiseva paljoa tärkeämmän kysymyksen kuin se onko Licinius vai Konstantinus pääsevä valtakunnan yksivaltiaaksi, se on määräävä onko pakanuus vai kristinusko lopullisesti voittava Rooman keisarikunnassa. Ristinmerkki lipussaan marssi Konstantinus Liciniusta vastaan, joka kysyttyään neuvoja ennustajilta ja egyptiläisiltä uhripapeilta kehotti sotajoukkoaan urhoollisesti taistelemaan "uutta Jumalaa" vastaan. Viimmeisen kerran kangasti pakanuuden vanha unelma "voittamattomista jumalista" kristinuskon vihollisten silmissä. Se haihtui vereen Adrianopolin (Heinäk. 3 p.) ja Kalcedonin (Syysk. 18 p. 323) tappeluissa, missä Liciniuksen sotajoukot kokonaan voitettiin. — Konstantinus "suuri" oli yksinvaltias Rooman keisarikunnassa, kristinuskon voitto ratkaistu.
* * * * *
Tähän päättyy marttyyrikirkon aikakausi, jonka jaloudelle me monessa suhteessa turhaan saamme etsiä vastakohtaa tulevien ajanjaksojen kirkkohistoriasta. Kaikkien erehdyksien uhallakin, joita siinä ihmisten synnin vuoksi ilmaantuu, sisältää tämä aika niin paljon todellista ylevää ja suurta, etteivät Jesuksen katkerimmat vihollisetkaan pysty sen kunniaa himmentämään. Vastustamattoman selvästi todistaa se meille kristinuskon verrattomasta voimasta, ollen vielä meidän aikoinammekin historian jaloimpia todistuksia p. raamatun, jumalallisesta totuudesta. Se kirkko, joka voitollisesti kesti taistelussa vanhaa pakanamaailmaa vastaan, on yhä edelleenkin voittava, näyttäkööt uudemman ajan pakanuus ja epäusko miten vastustamattomilta tahansa. Marttyyrein aikakausi kehottaa Jesuksen tunnustajia urhoollisesti taistelemaan totuuden puolesta, koetuksen synkimpinäkin hetkinä luottamaan Häneen, jonka lupaukset ovat varmat ja totiset. Tämä opetus on Ignatiuksen, Polycarpuksen, Irenaeuksen, Cyprianuksen y.m. veritodistajain jälkeisille sukupolville antama suuri perintö, heidän kunniansa kautta vuosisatojen. Vaan älkäämme milloinkaan unohtako, ettei näiden jalojen sankarien kunnia ole heidän oma kunniansa, vaan sen Herran, jonka palveluksessa he taistelivat ja vuodattivat verensä, sillä ainoastaan näin ajatellessamme voimme oikein kiittää Häntä, joka on heidät ottanut tämän elämän taisteluista ja tuskista ikuiseen iloonsa.
Ole uskollinen kuolemaan asti,
niin minä annan sinulle
elämän kruunun.
Ilm. k. 2: 10.