III.

Oppiriitojen aikakausi 323-600.

I.

Kristinuskon muuttunut asema Rooman keisarikunnassa.

Älkäät maailmaa rakastako eli mitään kuin maailmassa on. Jos joku maailmaa rakastaa, ei hänessä ole Isän rakkaus. 1 Joh. 2: 15.

"Läntisen valtameren rannoilta niihin välkkyviin vesiin saakka, mistä aurinko nousee, olivat ihmiskunnan asiat sodan ja rauhattomuuden vallassa. Tylyt kädet, aina aseissa, eivät osanneet muuta kuin lyödä ja haavoittaa. Tämän raivon tahtoi Jumala hillitä, Hän opetti kansat nöyrtymään yhteistä lakia noudattamaan, muuttumaan kaikki Roomalaisiksi — Reinin ja Tonavan seuduilla, kultaisen Tajon rannoilla, Pon rikkaissa kaupungeissa ja Niilin höysteisillä aloilla. Yhteinen laki ja arvo yhdistää heidät kaikkialla: orjain kahleet ovat muuttuneet veljeyden siteeksi. Jokaisessa maailman paikassa elämme kansalaisten tavalla, niinkuin olisimme samassa kyläkunnassa, saman kotipesän ääressä kasvaneet." Näin arvostelee tämänaikuinen kristitty runoilija Prudentius (k. 405) Rooman valtakunnan merkitystä inhimillisen kehkeytymisen historiassa, nähdessään kristinuskon leviämistä ja vakaantumista tuossa suuressa keisarikunnassa, jonka alaisena koko sivistynyt maailma on. Valtio ja kirkko eivät enää taistele toinen toistansa vastaan, ne ovat tehneet liiton yhdessä edistääksensä ihmiskuntaa, ja tämän uuden, rauhallisen ajan tultua esiintyy kristinuskon asema maailmassa aivan toisena kuin menneinä päivinä. Kaikki on muuttunut. Väijytyn lahkon sorretuista syrjäkaupungeista ja kylistä ovat kristityt astuneet valtaistuimen juurelle yksissä Rooman keisarin kanssa maailmalle lakeja laatimaan. Nuo ennen ylönkatsotut ja köyhät Jesuksen tunnustajat saavuttavat päivä päivältä yhä suurempia maallisia etuja; ei vaaraa eikä pelkoa missään, kaikkialla ystävyyttä vain ja menestystä tarjona. Kummastelisimmeko sitä, että kristityt ylistäen kiittivät Jumalaa suuresta voitostansa? Oudoksuisimmeko että he suuremmalla luottamuksella kuin ennen loivat silmänsä maallistakin tulevaisuuttansa kohtaan? Emme suinkaan. Sotilas, joka voitollisesti on taistellut isänmaansa puolesta, on oikeutettu iloitsemaan sen pelastuksesta, ja hänen velvollisuutensa on luottamuksella ruveta valmistamaan sen sarkoja rauhan kylvöjä kasvamaan. Jalossa taistelussa olivat Jesuksen tunnustajat puolustaneet kirkkoa Herran vihollisia vastaan ja voittaneet sille ulkonaisestikin taatun aseman maailmassa — ken kieltää heidän ilonsa olleen oikeutetun? Vaan toiselta puolen on meidän muistaminen että monet suuret vaarat, joita marttyyriaikakauden verinäytelmät olivat omiansa poistamaan kirkosta, juuri nyt uhkasivat Herran seurakuntaa. Ennen merkitsi nimi "kristitty" samaa kuin "kuolemaan tuomittu", eikä maallisia etuja ollut tarjona niille, jotka silloin pyrkivät kirkon yhteyteen. Senpätähden oli nimikristittyjen luku marttyyrein aikakaudella aina pieni ja jos se joskus noina silloin tällöin sattuvina rauhallisina väliaikoina oli karttamaisillaan, pakotti uusi vaino kaikki teeskenteleväiset piankin vetäytymään pois Jesuksen tunnustajani taistelevasta joukosta. Nyt oli aivan toisin. Valtio suosi kristittyjä kaikin tavoin, heillä oli tarjona paljoa suurempia etuja kuin pakanoilla, joita hallitus kyllä suvaitsi, vaan kaikkialla kuitenkin lapsipuolina kohteli. Näin asiain ollen tulvasi kirkkoon joukottain pakanoita maallista kunniaa ja onnea saavuttamaan, ja täten lisääntyi nimikristittyjen luku vuosi vuodelta yhä arveluttavammassa määrässä. Tämän ohessa tuotti valtion sekaantuminen kirkon oloihin suuria haittoja ja häiriöitä kristinuskolle. Kirkon virkamiehet, joiden valitseminen ja virkaan asettaminen suureksi osaksi riippui keisarista, pitivät usein päätehtävänänsä olla hänelle mieliksi, laiminlyöden velvollisuutensa sitä Herraa kohtaan, jonka laumaa he olivat asetetut kaitsemaan. Kunnianhimo, maailmanrakkaus, ihmispelko, petollisuus turmeli monesti heidän vaikutuksensa seurakunnan palveluksessa, vietellen kristikuntaa antautumaan omatekoisille teille, joilla ristin salaisuus unohtui ja kristillinen elämä oli kokonaan kuihtua, kuinka innokkaasti ja ahkerasti kirkon oppia koetettiinkin tarkkaan määrätä ja p. raamatun mukaan kehittää. Ja juuri tässä viimmemainitussa työssä, jonka ihmeteltävän suuret ja nerokkaat tulokset muodostavat tämän aikakauden kauniimman muistopatsaan, ilmaantuvat nuo valtion puolelta kirkkoa uhkaavat vaarat mitä selvimmällä tavalla, kun näet keisarit, joiden tarkoitusten puhtaus ja kristillinen kanta yleensä usein oli hyvin epäiltävä, anastivat itselleen yhä suuremman vallan oppiriitoja ratkaistaessa.

Oppiriitojen aikakausi on taistelun aika sekin, vaikka toisessa merkityksessä kuin edelliset vuosisadat. Taistellen ulkonaista väkivaltaa ja sortoa vastaan todisti marttyyrikirkko verellä uskonsa, sen sankarit voittivat panemalla henkensä alttiiksi Herran kunniaksi. Oppiriitojen kirkonhistoria kuvaa meille toisia näytelmiä taisteluja, joita ratkaistaan kynällä. Edellinen aikakausi innostuttaa meitä verisillä urotöillään, jälkimmäinen vetää huomiomme puoleensa nerokkailla väittelyillään ja oppineilla keskusteluillaan. Jos toisiinsa vertaamme näitä molempia ajanjaksoja, kallistuu voitto epäilemättä edellisen puolelle, vaan älkäämme silti toistakaan halveksiko, sillä sen merkitys kirkon kehkeytymisen historiassa on määräämättömän tärkeä ja suuri. Kuinka pintapuolinen kristittyjen usko silloin usein olikin, miten himmentynyt heidän toivonsa miten jäätynyt heidän rakkautensa, ilmaantuu siinä kaikkien paheiden uhallakin sen Herran kunnia, "jonka valtakunnalla ei loppua ole." Kirkon tehtävä ei ole sama eri aikoina, vaikka kyllä kaikki tosikristillinen työ aina tähtää samaan päämaaliin, ja tämä tulee meidän muistaa, jos mielimme oikein arvostella kirkkohistorian vaihtelevia ilmiöitä, Tältä kannalta tahdomme siis tarkastella oppiriitojen kirkkoakin ja niitä henkilöitä, jotka tämän aikakauden kuluessa tekivät työtä Herran viinamäessä. — Marttyyrejä vainosi maailman viha, näitä todistajia väijyy sen ystävyys. Voitto on nyt yhtä vaikea ja yhtä tärkeä kuin ennenkin, vaikka taistelutanner on muuttunut.

II.

Erakot.

Ota vaari minun huudostani, minun kuninkaani ja minun Jumalani; sillä sinua minä rukoilen. Ps. 5: 3.

Ken on tuo harmaapäinen vanhus, joka kaukana toimivan elämän vaiheista yksinänsä oleskelee korvessa, valittaen tuskaansa, huoaten huoliansa erämaan autioille rotkoille? Pahantekijäkö, joka täällä on etsinyt piilopaikan, vai mielipuoliko, joka kammoksuu ihmisten seuraa? Matkustajat, jotka joskus kulkevat hänen kolkon asuinpaikkansa ohitse, kertovat hänestä kummia. Hän on ruokottoman näkönen, eläimen vuota vain peittää hänen kuihtuneet jäsenensä, eikä hänellä ole muuta omaisuutta kuin pääkallo, jota hän synkästi katselee, ja tiimalasi, jonka juokseva santa kertoo sekin maallisen elämän katoavaisuudesta. Kaikki muistuttaa kuolemasta paitsi Jesuksen nimi vanhuksen huulilla. Vaan ei mikään rikos eikä tavallinen ihmiskammo ole johdattanut miehen askeleita erämaan etäisyyteen, vapaaehtoisesti on hän tullut tänne välttääksensä maailman viettelyksiä sekä uhrataksensa koko elämänsä Jumalalle. Liikkuvan elämän kirjavat näytelmät, nuo tuhannet viettelevät äänet maailman suurella torilla eivät suoneet lepoa hänen levottomalle, väsyneelle sielulleen, ja sentähden on hän paennut erämaahan, koettaaksensa ruumiinkidutuksilla ja alituisilla rukouksilla saavuttaa rauhaa omalletunnollensa. Hän on yksi noita kummallisia ilmiöitä, joita nimitetään erakoiksi.

Surulla oli Jesuksen ystäväin jo marttyyriaikakaudella monesti täytynyt kokea, miten siveellinen velttous ja maallinen mieli usein oli kokonaan päästä vallalle kirkossa, ja vainojen loputtua ilmaantui epäsiveellisyys yhä selvemmin Herran seurakunnassa. Tämän ohessa eli siellä täällä kristikunnassa yhä edelleen tuo vanhoista ajoista peritty katsantotapa, jonka mukaan ihmisen ruumis semmoisena on saastainen ja paha. Näin asiain ollen vetäytyi moni kristitty erämaahan, saadaksensa täällä palvella Jumalaa hengessä ja totuudessa. Kuuluisin kaikista erakoista on "pyhä" Antonius. Hän oli kotosin Egyptistä, missä hän vanhempainsa luona oli viettänyt onnellista nuoruudenaikaa, perehtyen jo lapsena kristinuskon totuuksiin. 18 vuoden ikäisenä jäi hän isättömäksi ja vähän sen jälkeen kuoli hänen äitinsäkin. Antonius peri vanhempansa suuren omaisuuden, vaan hänen halunsa ei ollut maailman katoaviin aarteisin. Kirkossa kuuli hän kerta saarnattavan rikkaasta nuorukaisesta; sanat iskivät syvään hänen sydämmeensä, hän jakoi kaiken omaisuutensa köyhille, erosi maailman iloisista seuroista, jotka eivät milloinkaan olleet häntä miellyttäneet, ja lähti puhuttelemaan erämaan erakoita, joiden tuttavuuteen hän jo kauvan salaa oli pyrkinyt. Karkottaen sielustansa nuoruutensa iloiset muistot sekä riistäen rikki kaikki ystävyyden ja rakkauden siteet, jotka vielä kiinnittivät hänen sydämmensä maailmaan, asettui Antonius asumaan erääsen hänen kotikylänsä läheisyydessä olevaan syrjäiseen vanhaan hautakammioon täällä taistellaksensa lihan himoja vastaan. Mutta jota ahkerammin hän koetti mielestänsä poistaa kaikki syntiset ajatukset sitä voimattomammaksi tunsi hän itsensä. Alituisista rukouksista, paastoomisista ja kidutuksista joutui hän pian kokonaan kiihkosan mielikuvituksensa valtaan, niin että hän luuli silmillänsä näkevänsä vihollisen milloin missäkin muodossa koettavan saada hänen omaksensa. Kerta kun ystävänsä tulivat häntä katsomaan oli hän tainnuksissa. He kantoivat hänen kylään, vaan Antonius ei enää viihtynyt ihmisten parissa. Kovasti oli hän yksinäisyydessä taistellut, katkerat olivat hänen päivänsä erämaassa olleet, mutta sinne hän kuitenkin jälleen palasi. 20 vuotta eli hän tämän jälkeen erään vanhan vuorilinnan raunioissa, kehittäen kristillistä kokemusta sisällisen taistelun kuumassa liekissä. Läheltä ja kaukaa saapui ihmisiä hänen luoksensa ihmettelemään tuota pyhää miestä sekä kysymään häneltä neuvoja hengellisissä asioissa, Diokletianuksen vainon raivotessa nähtiin tämä merkillinen mies Aleksandriassa missä hän kehotti marttyyrejä urhoollisuuteen, lohdutti murheellisia ja auttoi sairaita. Pakanatkin pitivät häntä jonkunmoisena ylönluonnollisena olentona, eikä kukaan uskaltanut häntä vahingoittaa. Palattuaan takasin erämaan hiljaisuuteen, kehotti hän kaikkia, jotka tulivat häntä puhuttelemaan, uhraamaan "kaikki Jumalalle, joka ihmisten tähden ei ole ainoata Poikaansa säästänyt". Noudattaen Antoniuksen esimerkkiä kiiruhtivat lukuisat kristityt erämaahan täten pyhittääksensä elämänsä Herralle, vaan ei kukaan heistä saavuttanut hänen mainettansa. Ja kuitenkin oli Antonius aivan oppimaton mies, hän ei osannut kirjoittaa eikä lukea!

Karttaaksensa ihmisten uteliaisuutta ja kiitoslauseita vetäytyi Antonius jonkun ajan kuluttua kauemmas erämaahan, missä harvat ystävät vain joskus kävivät häntä tervehtimässä. Kauan täytyi hänen vielä odottaa, ennenkuin Herra vihdoin vapautti hänen elämän harhauksista, taisteluista ja tuskista. Vasta 105 vuoden vanhana pääsi hän lepoon (356).

Monessa paikoin lähestyivät erakot toisiansa, muodostaen jonkinmoisia pieniä yhteiskuntia erämaan yksinäisyyteen. Kuuluisin näistä on se yhdistys, jonka Pakonius (k. 348) perusti Tabennae nimisellä Niili-virrassa olevalla saarella. Niiden sääntöjen kautta, joita hän määräsi seuralaistensa noudatettaviksi, muuttui erakkoelämä vähitellen järjestetyksi munkkilaitokseksi. Asuen yhteisesti luostarissa, jonka johtajaa nimitettiin abbotiksi, tuli täkäläisten munkkien viettää aikaansa rukoilemalla sekä työtä tekemällä (maanviljelystä ja käsitöitä). Tämän luostarin läheisyydessä syntyi pian pienempiä, emäluostariin kuuluvia munkki-yhdistyksiä, joiden asujanten luku nousi tavattoman korkeaksi (50,000). — Palestinassa perusti Hilarion (k. 378) Gazan luona luostarin. Siihen kuului luostareita Syyriassakin. Äärettömän nopeasti levisi munkkilaitos itämaissa, vaan täkäläiset luostarit eivät likimäärinkään saavuttaneet sitä historiallista merkitystä kuin länsimaiden munkkiyhdistykset, sillä epäsiveellisyys turmeli niissä ennen pitkää kokonaan kaiken hengellisen harrastuksen. Ollen tähän aikaan kirkossa yhä karttuvan ylöllisen ja kevytmielisen elämän vastakohtana ehtivät itämaidenkin erakot ja munkit kuitenkin vaikuttaa paljon hyvää kristikunnassa, ennenkuin heidän oma, kaikkialla havaittava turmeluksensa selvästi osottaa heidän alusta alkaen rakentaneen väärälle perustukselle.

Meidän selväjärkisen ja käytännöllisen aikamme ihmisten on vaikea käsittää erakkojen työtöntä, tavallisen laskun mukaan kokonaan hyödytöntä elämää kaukana toimivan kristikunnan viljavainiosta, missä Jesuksen tunnustajat väsymättömällä työllä kokevat edistyttää Jumalan valtakuntaa, noudattaen hänen käskyänsä, joka sanoi: "eloa on tosin paljo, mutta työväkeä on vähä. Rukoilkaat sentähden elon Herraa, että hän työväkeä lähettäis hänen eloon". Kernaasti myönnämme p. raamatun selvästi osottavan kristityn velvollisuuden olevan uskollisesti vaikuttaa siinä asemassa, johon Jumala on hänen asettanut keskellä maailman turmelusta todistamaan siitä Herrasta, joka ei ole käskenyt ketään pakenemaan pois maailmasta, vaan päinvastoin taistelemaan sitä vastaan, sekä että erakkojen katsantotapa jo tästäkin syystä on varsin väärä. Ja vielä arveluttavammaksi käy heidän erehdyksensä, kun tiedämme heidän pitäneen vapaaehtoisia ruumiinkidutuksia, paastoomista y.m. senkaltaisia pyhityksen miltei nimenomaisena tuntomerkkinä sekä täten ainakin osaksi eksyneen perustamaan autuutensa toivon omiin hyviin töihinsä eikä yksinään Jumalan armoon Jesuksessa Kristuksessa. Mutta esiintykööt nämä ja muut erakkoelämän varjopuolet miten selvästi hyvänsä, ne eivät kuitenkaan voi meiltä salata niitä tosikristillisyyden säteitä, jotka tähän aikaan välkkyvät erämaassa, monen kirkkaan kynttilän sammuessa synnin uneen kirkon taistelutantereella tuolla riehuvassa maailmassa. Suurta on tahtoa kokonaan kuolla maailmasta ja elää Jumalalle, jaloa voida uhrata kaikki, johon sydän on mieltynyt, saavuttaaksensa ijankaikkisen elämän. Erakot ovat osottaneet tahtovansa ja voivansa kokonaan luopua maailmasta, emmekä saata kuulla heidän valituksiansa, nähdä heidän kovaa taisteluansa syntiä vastaan, joka heitä täälläkin väijyy, ajattelematta: täältä erämaan hiljaisuudesta on moni huokaus löytänyt tien sen Jumalan taivaasen, joka tutkii ja näkee ihmissydämmen aivoitukset ja armahtaa kaikkia, jotka häntä avuksensa huutavat taistelussa hengellisiä vihollisia vastaan. Montako eksynyttä lammasta hyvä paimen on löytänyt erakkojen autiosta erämaasta sen tietää yksin Hän, "jonka tuomioistuimen eteen meidän kaikkien pitää ilmestymän, että jokainen sais sen jälkeen kuin hän ruumiissansa tehnyt on, olkoon se hyvä eli paha".

III.

Nicaean kirkolliskokous (325).

    Alussa oli Sana, ja se Sana oli Jumalan tykönä, ja Jumala oli se
    Sana. Joh. 1: 1.

Taisteluun on Herran seurakunta maan päällä vihitty; myrskyisällä merellä, jolla alituiset vaarat sitä uhkaavat, on sen kulkeminen kotimaatansa kohtaan, kunnes se vihdoin saapuu ijankaikkisen rauhan satamaan tuolla uuden Jerusalemin rannalla. Vasta siellä saa laivaväki virittää lopullisen voiton riemusäveleitä — matka on pitkä ja vaarallinen, alati tulee heidän taistella jotta nuo kuohuvat aallot eivät turmelisi laivaa ja estäisi sen kulkua. Ja kun myrsky on asettunut, kun merenpinta on tyyni ja laivanväki levollisena levähtää taistelun vaivoista, peittävät sumut usein heiltä näköalan; muutamat kehottavat muuttamaan matkan suuntaa, eripuraisuus, riita häiritsee matkustajain sopua, toiset vaativat sitä, toiset tätä. Jo on laiva kokonaan eksyä ja joutua haaksirikkoon, mutta näkymätön käsi taittuu peräsimeen, ohjaten eksyneet oikealle tielle. — Marttyyrein aikakausi oli myrskysä aika, jonka kestäessä vihan ja vainon aallot raivoten uhkasivat kirkkoa; — kun nämä vaarat olivat ohitse, salaavat oppiriitojen sumut kristikunnalta tuon tuostakin totuuden tien, mutta Jumalan Henki liikkuu nytkin vetten päällä poistaen sumut, ja Sana luo valoa inhimillisten eksytysten pimeässä.

Jo varhain oli, kuten tiedämme, kirkossa ilmaantunut vääriä väitöksiä kolminaisuusopin suhteen. Niitä edustivat paitsi Monarkkilaiset kirkkoisä Origineskin, joka opetti että Poika on Isää alhaisempi. V. 318 syntyi Aleksandriassa samaa kysymystä koskeva harhaoppi, joka, ollen vaarallisempi kuin mikään edellinen, kauan häiritsi kirkon rauhaa. Asettuen Origineksen yllämainitun erehdyksen perustukselle sekä vastustaen Sabelliuksen oppia, joka taasen ei myöntänyt olevan ensinkään mitään persoonallista eroitusta Isän ja Pojan välillä, esiintyi täkäläinen presbyteri Arius saarnaamaan uutta oppia, jonka mukaan Sana ei olekaan samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä, vaan on Hänen luomansa, samoin kuin kaikki muutkin olennot, vaikka kohta näistä ensimmäinen sekä se, jonka kautta Isä on luonut koko näkyväisen maailman, Monesti on ihmisjärki sittemmin samaan tapaan koettanut selittää raamatun oppia Kristuksesta, ja etenkin meidän aikamme epäusko on juuri tältä kannalta kokenut kumota kirkon oppia, eksyttäen tuhansia sieluja tyytymään Vapahtajaan, jolta on riistetty jumaluus. Kernaasti myönnämme Jumalasta langenneen ihmisen helpommin voivan käsittää Pojan suhdetta Isään tällä tavoin kuin nöyrtyä uskomaan tuota raamatun suurta salaisuutta, että Poika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä ja kuitenkin eri persoona jumaluudessa, vaan tämä ei todista muuta kuin inhimillisen järjen kykenemättömyyttä luoda selitystä ijankaikkisuuden syville kysymyksille. Kiitettäköön tuota ihmisten keksimää oppia, jonka mukaan Kristus ei olekaan Jumalan vertainen, vaan ainoastaan muita luotuja täydellisempi olento, miten nerokkaaksi hyvänsä ja yhtykööt kaikki tämän maailman viisaat vastustamaan kirkon ikivanhaa uskoa jumalalliseen Vapahtajaan: kehnoja, kurjia ovat tämmöiset väitteet kaikille niille, jotka Jumalan armosta ovat päässeet näkemään kadotetun tilansa ja etsivät pelastusta synnin, perkeleen ja kuoleman vallasta. He tietävät syntinsä niin suuriksi, ettei mikään voima taivaassa eikä maan päällä voi heitä niistä puhdistaa paitsi Hän, joka, "vaikka hän oli Jumalan muodossa, ei lukenut saaliiksi Jumalan kaltainen olla, vaan alensi itsensä, otti orjan muodon päällensä ja tuli muiden ihmisten vertaiseksi."

Tästä tärkeästä kysymyksestä, joka mitä likeisimmästi koskee kristinuskon sisimpään ytimeen, syntyi nyt ankara taistelu. Arius sai paljon ystäviä, vaikka Aleksandrian piispa Aleksanteri erotti hänen virasta ja sulki hänen kirkon yhteydestä (321). Saatuansa tietää, minkä suuren häiriön Ariukselaisten päivä päivältä kasvava lahko oli tuottanut itämaiden kristityille, sekä turhaan koetettuaan kehottaa taistelevia puolueita rauhalliseen sopimukseen, päätti Konstantinus Suuri kutsua kokoon yleisen kirkolliskokouksen, missä riita oli ratkaistava. Kokouspaikaksi määräsi hän Nicaean kaupungin Vähässä-Aasiassa. Tänne saapui etenkin valtakunnan itäisestä osasta lukusa joukko piispoja, yhteensä noin 300, sekä lukemattomia presbyterejä, diakoneja ja kirkonpalvelijoita. Nähtiinpä täällä vielä sankareita veritodistajain riveistä, joiden kuihtuneet jäsenet "kantoivat Jesuksen Kristuksen merkkejä" sekä erakoita erämaan etäisyydestä. Avauspäivä oli Heinäkuun 6 p. Äänetöinnä odottivat kristikunnan edustajat keisarillisessa palatsissa, missä keskustelut olivat pidettävät, keisarin tuloa. Ensin saapuivat valtakunnan korkeimmat virkamiehet ja hetkisen kuluttua astui Konstantinus Suuri kokoussaliin. Kaikki nousivat sijoiltaan ja Caesarean piispa Eusebius, sama mies, jonka kirjoittamasta kirkkohistoriasta ennen olemme puhuneet, tervehti keisaria ylistyspuheella, jonka liialliset kiitoslauseet selvästi ilmaisevat, kuinka suuressa määrässä ihmispelko ja maallinen mieli jo tähän aikaan olivat tahranneet kirkon menneistä päivistä perityt yksinkertaiset, jumalanpelon ja sydämmenhartauden synnyttämät tavat. Konstantinus vastasi: "Toivoni on täytetty nähdessäni teidät, ystäväni, täällä kokoontuneina; siitä kiitän maailman kuningasta, joka paitsi paljon muuta hyvää on minulle tämänkin armon suonut. Me olemme täällä yksimielisesti koossa eikä mikään vihollinen ole onneamme häiritsevä. Tyhjäksi on jumalankieltäjäin väkivalta tehty, eikä perkele ole onnistuva muulla tavoin häväistä Jumalan lakia. Kirkon sisällinen eripuraisuus on sotaa ja verenvuodatuksia vaarallisempi. Korkeimman avulla voitettuani viholliset, en luullut minulla muuta tehtävää olevan kuin kiittää Jumalaa niiden kera, jotka minun kanssani olivat päässeet vapaiksi. Mutta kuultuani teidän eripuraisuudestanne, älysin asian varsin tärkeäksi ja sentähden päätin kutsua teidät kokoon, jotta pahe minun kauttani poistettaisiin. Minä iloitsen nähdessäni teidät täällä, mutta vasta silloin tiedän yritykseni onnistuneen, kun olen tullut vakuutetuksi hyvästä sovustanne, jota teidän Jumalan pyhinä tulee muillekin opettaa. Älkäät siis kauan miettikö, te Jumalan ystävät ja huonekuntalaiset, te meidän yhteisen Herramme ja Vapahtajamme hyvät palvelijat; kiiruhtakaat poistamaan tämän eripuraisuuden syyt ja avaamaan kaikki epäilyksen solmut rauhassa sepitetyillä uskonlauseisilla. Siten tekisitte mitä Jumalalle otollista on ja tuottaisitte minulle, teidän kanssapalvelijallenne, mahdottoman suuren ilon."

Pidettyään tämän puheen sekä määrättyään Corduban piispan Hosiuksen puheenjohtajaksi, ryhtyi Konstantinus nyt johtamaan tätä ensimmäistä yleistä kirkolliskokousta, jonka suurta merkitystä kristillisen kirkon historiassa hän ei aavistanutkaan. Sievä, majesteetillinen käytöksensä, sointuva äänensä, purppurainen, kalliilla koristeilla varustettu pukunsa, loisto ja komeus, jonka vertaista kristityt eivät milloinkaan ennen olleet nähneet — kaikki teki suuren vaikutuksen läsnäolijoihin. Miten surkeata, vaarallista! Konstantinus suuri oli tähän aikaan vielä pakanuuden ylimmäispappina ja hänen käsityksensä täällä ratkaistavista kysymyksistä oli silminnähtävästi arveluttavan pintapuolinen, ja kuitenkin pidettiin häntä miltei puolijumalana, jonka neuvoja ja vaatimuksia kaikkien tulisi nöyrästi noudattaa.

Keskustelu alkoi. Ariukselaiset olivat enemmistössä, ja kun keskipuolue, jota Eusebius Caesareasta ja Nikomedian samanniminen piispa johtivat, kallistui heidän puolellensa, näytti heidän voittonsa varmalta. Vasta-väitteet olivat laimeita, kehnoja; on meistä kuin olisi totuuden Henki jättänyt harhailevan kristikunnan oman onnensa nojaan. Ja kuitenkin on Herran asia täällä ajettava, kristinopin ydin säilytettävä puhtaana siunaukseksi tuleville sukupolville! Niin, asia on Herran, ja sentähden on Hän nytkin läsnä seurakuntaansa! Eräs nuori diakoni — Atanasius on hänen nimensä — pyytää sananvuoroa. Hän on oleskellut Antoniuksen luona erämaassa, kuullut erakkojen huokauksia, nähnyt heidän taistelevan syntiä vastaan. Nämä muistot yhtyvät hänen omaan kokemukseensa — hän tietää, ettei Ariuksen Kristus kelpaa tyydyttämään särjettyä sydäntä, rauhatonta omaatuntoa, eikä kaikki maailman mahti eikä vastustajainsa lukuisuus saa tätä hänen uskoansa horjumaan. Turhaan ponnistivat Ariukselaiset kaikki voimansa säilyttääksensä äsken vielä taatun asemansa: Atanasiuksen jalot puheet, hänen selvät, raamatusta otetut todistuksensa sekä loistava puhelahjansa kumosi heidän väitöksensä. Keisarinkin suostuttua Atanasiuksen puolustamaan oppiin, päätti kokous lopullisesti että kirkon tunnustukseen oli otettava oppikaava, jonka mukaan Poika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä sekä Hänestä ijankaikkisesti syntynyt. Keisarin uhkauksien pakottamina allekirjoittivat ariukselaiset piispat muiden kera tunnustuksen paitsi kaksi, jotka samoin kuin Ariuskin ajettiin maanpakoon.

Kuten ennen on mainittu, ratkaistiin täällä Nicaeassa myöskin riita pääsiäisjuhlan viettämisestä sekä Stefanuksen ja Cyprianuksen välillä syntynyt, kiistan alaiseksi jäänyt kysymys harhaoppisten kasteesta. Pappien oikeudesta elää avioliitossa syntyi vilkas ja kiivas keskustelu. Vihdoin onnistui egyptiläisen piispan Pafnutiuksen, joka vainojen aikana oli kärsinyt kovia kidutuksia ja jota kaikki kunnioittivat ankaran kirkkokurin puolustajana, kumota niiden vastaväitökset, jotka, väärin käsittäen papin asemaa maallisten olojen suhteen, sanoivat, hänen avioliittonsa olevan Jumalan sanan vaatimuksia vastaan. Noudattaen vanhaa tapaa sitoutuivat korkea-arvoisemmat papit kuitenkin naimattomuuteen.

Muiden kysymysten ohessa keskusteltiin papiston eri arvoluokistakin. Rooman, Aleksandrian, Antiokian sekä Jerusalemin piispat ovat — niin päätti kokous — pidettävät muita piispoja arvokkaampina. Heitä kutsuttiin patriarkoiksi.

Kaksi kuukautta kesti tämä merkillinen kokous. Sen keskustelut ja päätökset paljastivat usein kristikunnan monessa suhteessa turmeltuneen tilan sekä tuota maailman kunniaan ja valeloisteesen mieltynyttä katsantotapaa, joka tämän aikakauden kuluessa sittemmin yhä suuremmassa määrässä ilmaantuu Jesuksen tunnustajissa. "Saattoi uskoa näkevänsä Kristuksen valtakunnan kuvan" huudahtaa Eusebius kertoessaan siitä juhlasta, jonka Konstantinus vietti kokouksen aikana sattuneen valtaistuimelle-astumisensa päivän johdosta, sekä muistaessaan sitä suosiollista lempeyttä millä papistoa tässä tilaisuudessa kohdeltiin. Ihastuksensa saa hänen kysymään: "onko tuhatvuotinen valtakunta nyt tullut?" ja moni muu Herran seurakunnan paimen ajatteli samaan tapaan! Haikeat tunteet valtaavat sydämmemme näitä lukiessamme, ja moni kysynee epäillen: miten kelpaavat tämän aikakauden kristityt puolustamaan totuutta ja vastustamaan maailmaa, kun maallinen mieli ja maailmanrakkaus näin on päässyt heissä valloille? Vastaus kuuluu: jos mikään, niin todistaa juuri Nicaean kokous, missä miltei pakanallinen keisari ja kunnianhimoiset hovipapit edustivat kirkkoa ja vastustaen Ariusta puolustivat oikeata oppia, sen Herran voimasta, joka synnin ja kaiken inhimillisen heikkouden uhallakin voittosasti johdattaa seurakuntaansa ja on taisteleva sen puolesta päivien loppuun asti.

IV.

Konstantinus Suuri asettuu Ariukselaisten puolelle; hänen kuolemansa.

Parempi on uskaltaa Herran päälle Imin luottaa päämiehiin. Ps. 118: 9.

Niistä henkilöistä, jotka ottivat osaa Nicaean kokoukseen, on Atanasius epäilemättä etevin. Tämän mainion miehen aikuisemmat elämänvaiheet ovat hyvin vähän tunnetut. Tiedämme vain hänen jonkun aikaa oleskelleen Antoniuksen luona erämaassa sekä siellä harjaantuneen erakkojen ankaraan elämään. V. 319 ryhtyi hän diakonina Aleksandrian seurakuntaa palvelemaan ja semmoisena esiintyi hän Nicaean kokouksessa, missä hän palveli koko kristikuntaa, Herran voimalla jalosti edustaen tuota suurta taistelua totuuden puolesta, josta vasta olemme kertoneet, Aleksanterin kuoltua valittiin Atanasius Aleksandrian piispaksi (326). Ainoastaan vastahakoisesti suostui hän vastaanottamaan tämän viran, hyvin oivaltaen, ettei Nicaeassa toimeensaatu sovinto ollut luotettava, sekä että vastapuolueen koko viha ennen pitkää oli kääntyvä juuri häntä vastaan. Kaikin voimin koettivat Ariukselaiset saavuttaa entisen valtansa, käyttäen mitä viekkaimpia keinoja päästäksensä tarkoitustensa perille. Heidän johtajanansa näissä juonikkaissa yrityksissä oli Eusebius Nikomediasta, jonka ylpeys oli saanut kovan iskun ariukselaisuuden eduksi Nicaean kokouksessa tekemäinsä välittämisehdotusten tyhjään rauetessa, eikä hän säästänyt voimiansa kostaaksensa Atanasiukselle. Apuna oli hänellä keisarin sisar Konstantia, joka oli hyvin mieltynyt Ariukselaisiin ja lakkaamatta rukoili veljeänsä noudattamaan lempeyttä heitä kohtaan. Juonet onnistuivat: Arius sai luvan esiintyä hovissa, esitti Konstantinuksen hyväksyttäväksi uuden oppikaavan, jonka suuri joukko itämaan piispoista arveli varsin oikeaksi. Siihen mielistyi keisarikin, joka, peruuttamalla Nicaean kokouksen lausuman tuomion, puolusti Ariuksen ottamista kirkon yhteyteen. Kaikki olivat valmiit suostumaan kristikunnan mahtavan suojelijan vaatimukseen; Atanasius yksin pani ankaran vastalauseen, ja niin suuren vaikutuksen teki "jumalallisen miehen" käytös vielä nytkin keisariin, että yritys sillä kertaa raukesi tyhjään. Mutta leppymätön oli Ariukselaisten viha. Keksien kaikenlaisia syytöksiä ja sepittäen jos minkäkaltaisia kanteita Aleksandrian piispaa vastaan, onnistui heidän vihdoin kokonaan muuttaa Konstantinuksen mieli. Vaikka Atanasius selvästi näytti toteen kaikkien häntä vastaan tehtyjen syytösten perättömyyden, vaikka hänen virkamiehensä näiden vehkeiden ohessa monesti mitä surkeimmalla tavalla paljastivat epärehellisyytensä ja halpamielisen kostonhimonsa, kävi Konstantinus yhä kuurommaksi oikeuden vaatimuksille. Seuraus oli, että Atanasius tuomittiin virkansa menettäneeksi ja ajettiin maanpakoon Gallian maakunnan Trier nimiseen kaupunkiin.

Ariukselaiset olivat voittaneet. Heidän vaarallisin vastustajansa oli poistettu näyttämöltä ja riemastuneina odottivat he Ariuksen palajamista maanpaosta. Jerusalemissa kokoontuneet piispat valmistivat hänen ottamistansa kirkon yhteyteen, ja tämä juhlallisuus oli toimitettava Aleksandriassa. Sikäläisen kansan uhkaava käytös pakotti kuitenkin Konstantinuksen, joka nyt kokonaan oli takertunut Ariukselaisten verkkoihin, ensin kutsumaan Ariuksen luoksensa sekä vaatimaan häneltä uutta tunnustusta. Tämä sepittikin semmoisen, valalla vakuuttaen sen olevan kirkon opin mukaisen. Asia näyttää kuitenkin arveluttaneen keisaria, sillä ennenkuin laski Ariuksen menemään lausui hän: "jos sinulla on oikea usko, niin olet vannonut hyvän valan; mutta jos tunnustuksesi on väärä, niin tuomitkoon Jumala tässä asiassa valasi mukaan". Pakottiko omatunto sillä hetkellä häntä vertaamaan Ariuksen ja hänen puolueensa vehkeilevää ja huikentelevaa käytöstä puhdasoppisuuden järkähtämättömän puolustajan menettelöön, jonka jaloutta hän turhaan oli koettanut mielestänsä karkottaa? Vaikea on tätä varmaan väittää, vaan siltä ainakin näyttääpi. Peläten Aleksandrian seurakuntaa, missä Atanasiuksen jalo henki vielä oli vireillä, ei Konstantinus uskaltanut vahvistaa itamaalaisten piispojen päätöstä, jonka mukaan Arius siellä oli otettava kirkon yhteyteen, vaan määräsi Konstantinopolin piispan toimittamaan juhlallisuuden. Ollen oikeauskoisuuden puolustajia koetti tämä saada keisaria luopumaan vaatimuksesta, mutta turhaan: Konstantinuksen päätös oli muuttumaton. Rukoillen Jumalaa estämään harhaoppisen vehkeilijän ottamista seurakunnan yhteyteen odotti piispa Ariuksen tuloa. Mutta tämä ei saapunutkaan kirkkoon. Äkillinen kuolema oli temmannut hänen pois elävien joukosta (336). Kaikki hämmästyivät. Oikeauskoiset pitivät kohtausta Jumalan tuomiona; Ariukselaiset väittivät että hän oli saanut surmansa noitakeinojen kautta.

Seuraavana vuonna päätti Konstantinus Suurikin päivänsä, jättäen vaiherikkaan elämänsä jälkimaailman tuomittavaksi. Monenkaltainen on tämä tuomio ollut. Yksimielisesti häntä kaikki kyllä kiittävät viisaaksi hallitsijaksi, joka, aavistaen aikansa syvimmän tarpeen sekä käsittäen kristinuskon suuren uudistuttavan voiman, tiesi sen vastustamisen turhaksi ja valtiolle vahingolliseksi, mutta jos hänen käytöstään punnitaan kristinuskon vaa'alla, ei arvostelu suinkaan ole yhtä selvä. Kirkkohistorijoitsija Eusebius, joka omin silmin näki keisarin hankkeet ja toimet ja siis oli tilaisuudessa läheltä arvostelemaan hänen uskonnollista kantaansa, ei ensinkään tiedä rajoja ylistyssanoillensa ja kiitoslauseillensa, asettaen tämän ensimmäisen kristityn hallitsijan kirkon suurimpain pyhimysten rinnalle. Epäilemättä on Konstantinus monessa tilaisuudessa selvästi osottanut, että Kristuksen oppi oli vaikuttanut hänen sydämmeensä; sen todistaa paitsi hänen hellä huolenpitonsa kirkosta moni jalo lausunto, moni sydämmen tarpeesta lähtenyt hartaudenosotus, jonka todenmukaisuutta emme saa epäillä. Etenkin ovat kertomukset Konstantinuksen viimeisistä päivistä sitä laatua, että ainoastaan julki väärentäminen uskaltaa väittää hänen kristillisyytensä aina olleen ainoastaan valtioviisauden salaamaa teeskentelyä. Mutta kaikki tämä ei kuitenkaan riitä puhdistamaan häntä noista monista oikeutetuista syytöksistä, jotka tahraavat hänen mainettansa ihmisenä ja kristittynä. Vähemmän arveluttava on se seikka että Konstantinus vasta kuolinvuoteellansa antoi kastaa itsensä, sillä tämä ei suinkaan ehdottomasti todista hänen tähän asti halveksineen kristinuskoa tahi epäilleen sen totuutta, kuten moni on olettanut. Kirkossa oli se käsitys hyvin yleinen, että kaste pesee ihmisen puhtaaksi kaikista synneistä välittämättä kastetun mielentilasta, ja sentähden päätti moni jättää kasteensa kuolinpäiväänsä asti, jotta syntiset himot eivät enää ehtisi saastuttaa puhdistettua sielua. Mutta ajatellessamme Konstantinuksen julman kavalaa käytöstä vihollisiansa kohtaan (hän esim. surmautti Liciniuksen, vaikka oli luvannut hänen säästää) sekä hänen osottamaa kovasydämmisyyttä mestattaessaan puolisonsa, jalon poikansa y.m. sukulaisiaan, täytyy meidän tunnustaa: näin ei menettele kristitty, jonka sydämmen Herran Henki on saanut uudistaa. Ja jos joku väittänee Konstantinuksen siihen aikaan vielä olleen vieraan kristinuskon vaatimuksille, jääpi kuitenkin moni seikka esim. Atanasiuksen kova kohtalo todistamaan häntä vastaan elämänsä loppuun asti, samoinkuin koko hänen käytöksensä ariukselaisen riidan vaiheissa selvästi osottaa hänen pintapuolisesti vain omistaneen uskontonsa syvät totuudet. Konstantinusta on kiitetty siitä ettei hän ryhtynyt väkivaltaisiin keinoihin pakottaaksensa pakanallisia alamaisiaan kääntymään kristinuskoon, vaan suvaitsi heitä kristittyin rinnalla, vaikka hän viimmemainituille soi suurempia etuja, ja varmaan on tämä arvostelu aivan oikea. Mutta toisella alalla olisi hänen pitänyt säälimättä taistella pakanuutta vastaan saavuttaaksensa kristityn keisarin nimen sanan syvemmässä merkityksessä, ja tämä ala oli hänen oma sydämmensä. Vaan eipä näytä siltä kuin olisi hän ollut harjaantunut tässä taistelussa.

Epäilemättä ovat menneiden aikojen Konstantinus suuresta usein lausumat liialliset kiitoslauseet olleet omiansa valmistamaan aseita kirkon vihollisille, sillä nämä ovat väittäneet kristittyjen tallalla peittäneen hänen vikojaan voidaksensa sanoa Nicaean kokouksen päätöstä Kristuksen jumaluudesta totuutta harrastavan miehen toimeksi. Itsessään väitös kyllä on varsin mitätön, mutta se muistuttaa meille miten epäluotettava kaikki inhimillinen suuruus ja kunnia on, jos sen avulla ryhdytään jumalallisia totuuksia puolustamaan, ja myöntää täytyy monen kristityn kirjailijan ainakin suureksi osaksi erehtyneen juuri Konstantinus suuren suhteen. Ensimmäisen kristityn keisarin nimi on monesti saanut kauniimman kaiun kuin hän olisi ansainnut. Hänen uskollinen kantansa esiintyypi päinvastoin monessa tilaisuudessa hyvinkin epäiltävänä, jos hänen elämänsä vaiheet punnitaan kristinuskon vaa'alla. Ja tältä kannalta tahdomme mekin häntä arvostella, huomauttamalla ettei Jumalan valtakunnan voitto riipu ihmisistä, vaan siitä Herrasta, jonka tarkoituksia tämän maailman mahtavatkin ovat pakotetut palvelemaan, ovatko he sitte suuremmassa tahi vähemmässä määrässä itse omistaneet jumalallisen totuuden pyhittävän voiman.

V.

Kirkkoisä Atanasiuksen elämänvaiheet Konstantinus Suuren kuoleman jälkeen.

    Valvokaat, pysykäät uskossa, olkaat urhoolliset, olkaat vahvat. 1
    Kor. 16: 13.

Konstantinus suuren kuoltua jakoivat hänen kolme poikaansa Konstantinus, Konstans ja Konstantius valtakunnan keskenänsä siten, että molemmat edelliset saivat länsimaat, viimmemainittu itämaat. Eripuraisuus veljien välillä synnytti ennen pitkää verisiä näytelmiä, uudistaen pakana-ajan kauhuja kristityn Rooman vasta rauhoitetuissa maissa. Tuntuvia vammoja iski taistelu kirkonkin oloihin. Vallanhimon ja maailman rakkauden pettämänä sortui moni seurakunnan paimen tuohon inhimillisten himojen kuohuvaan pyörteesen, missä usko eksyy, toivo uupuu, rakkaus sammuu. Etenkin olivat itäisen kirkon olot huonolla kannalla, siellä kun Ariukselaiset saavuttivat yhä suurempaa valtaa, kietoen kaikki pauloihinsa. Konstantius oli julma ja kehno hallitsija; kavalat hovipalvelijat olivat hänen neuvonantajansa ja heihin liittyi viekas Eusebius Nikomediasta, joka vastikään oli päässyt Konstantinopolin piispaksi. Jos tämä kaupunki jo Konstantinus suuren täällä hallitessa oli Ariukselaisten juonien pesäpaikkana, edustaapi se tähän aikaan vielä surkeammalla tavalla harhaoppisuuden siittämiä paheita. Tämmöinen oli itäisen valtakunnan ja sikäläisen kirkon pääkaupunki, tämmöiset niiden johtavat henkilöt! Mimmoiset päivät Atanasiukselle näin asiain ollen koittivat, kun hän länsimaiden keisarien suosimana sai luvan palata maanpaosta, on helppo arvata. Riemulla vastaanotti Aleksandrian seurakunta rakkaan piispansa, tunnetulla jäntevyydellään ryhtyi tämä työhön. Jalojen muistojen kuuluisa kaupunki Niilin rannalla, tuo marttyyriaikakauden mainehikas taistelupaikka, kristillisten oppijärjestelmäin vanha koti vetääpi jälleen huomiomme puoleensa. Mutta muuttunut on aika: Jesuksen tunnustajat rakastavat maailmaa ja karttavat ristiä; kaikkinaisten opetusten vietteleminä, pettäminä he eivät enää halaja Jumalan sanan terveellistä rieskaa, vaan ovat eksyneet harhaoppisuuden mutkaisille teille. Onko Atanasiuskaan, tuo oikeauskoisuuden tähän asti horjumaton pylväs ja urhoollinen marttyyri, karttava yleisen turmeluksen tarttuvaa ruttoa? Onko hän kestävä loppuun asti? Vastauksen antaa miehen elämäkerta, jommoisena se Konstantinus suuren kuoleman jälkeen esiintyy kirkkohistorian lehdillä. Sen pääpiirteet ovat seuraavat.

V. 341 kokoontuivat ariukselaiset piispat Antiokiaan. Päätarkoitus oli saada Atanasius pois viralta. Sepitettiin neljä eri tunnustuskaavaa ilmaisemaan kokouksen muka suurta harrastusta selvittää kirkon oppia, mutta miltä kannalta täällä arvosteltiin asioita käypi selväksi jo siitäkin kokouksen lausunnosta, että muka olisi alentavaista noudattaa Ariuksen mielipiteitä, hän kun oli vain halpa presbyteri. Mikä tärkeä syy valmistaa uusi oppikaava! Tarkoitus saavutettiin: Atanasius erotettiin virasta ja eräs Gregorius valittiin hänen sijaansa. Aleksandrian seurakunta teki vastarintaa, sotaväen suojelemana vihittiin uusi piispa virkaansa. Väkivallan pakottamana oleskeli Atanasius jonkun aikaa Aleksandrian lähitienoilla kirjoittaen piilopaikastaan kiertokirjeen piispoille, jossa hän valittaen puhuu vihamiestensä vääryyksistä. Sitten matkusti hän Roomaan, jonka piispa otti puolustaaksensa häntä. Sitä paitsi puolusti läntisen valtakunnan hallitsija Konstans (Konstantinus oli jo ennen kuollut) oikeauskoisuutta, Mutta näiden vaiheiden ohessa Atanasius ei turvannut ihmisiin, vaan Jumalaan ja omantuntonsa hyvään todistukseen. Ja sentähden tähtäsivät vihollisten kovimmat iskut juuri häneen, kaikki kun näkivät ettei ihmisten suosio eikä heidän vihansa saaneet tämän uskonsankarin mielipiteitä horjumaan. Tuommoiseksi muodostuu usein suurten henkilöiden kohtalo. "Jota ylevämpi elämä sitä suurempi tuskakin" lausuu eräs runoilija, ja nämä sanat soveltuvat tähänkin. Kummastelisimmeko ajatellessamme Atanasiuksen kärsimisiä näinä halpamielisinä aikoina, jolloin kavalat juonet ja raaka väkivalta kilvan hijoivat aseitaan saadaksensa hänen vaikenemaan, hänen joskus kiihtyneen lausumaan katkeria sanoja noista kirkon kelvottomista ylimyksistä ja tekopyhistä, joiden kehnot hankkeet päivä päivältä kävivät yhä selvemmiksi? Tämmöisiä lauseita tapaamme esim. tuossa hänen yllämainitussa kiertokirjeessään; ken ei ole altis antamaan hänelle niitä anteeksi?

Äkkiarvaamatta muuttuivat olot. Veljensä uhkaamana kääntyi Konstantius oikeauskoisuuden puolelle, antaen paenneille piispoille luvan palata kotia. Atanasius ei ensinkään uskaltanut luottaa tähän lupaukseen, ennenkuin Konstantius eri kirjeellä käski hänet tulemaan. Pakolainen lähti matkalle ja saapui Konstantinopoliin (348), missä keisari ystävällisesti otti hänen vastaan. Riita näytti vihdoinkin päättyneen, ja sanomattomalla ilolla tervehtivät Aleksandrialaiset jälleen jaloa paimentansa. Mutta petollinen oli rauha, ilo lyhyt. Konstans murhattiin ja Konstantius pääsi koko Roomalaismaailman herraksi. Heti alkoivat Ariukselaiset hieromaan uutta liittoa hänen kanssansa, eikä aikaakaan, niin olivat he kokonaan voittaneet hänen puolellensa. Kaikki Nicaean tunnustuksen puolustajat ajettiin maanpakoon. Ariukselaiset koettivat vihdoinkin kokonaan masentaa kaiken vastarinnan, ja sentähden vainosi heidän vihansa entistä kiivaampana sanotun tunnustuksen pääpylvästä, Atanasiusta. Mutta hän ei horjunut, järkähtämättömänä puolusti hän totuutta vielä nytkin, tekemättä vähintäkään myönnytystä harhaoppisuuden eduksi. "Älkäämme palvelko aikaa, vaan Herraa" kirjoitti hän tähän aikaan eräälle ystävälleen, joka, kammoksuen taistelun vaaroja, kieltäytyi vastaanottamasta hänelle tarjottua piispanvirkaa.

Tämmöinen mies oli ennen muita kukistettava, sorrettava! V. 355 saapui kaksi keisarillista virkamiestä Aleksandriaan. Heidän tarkoituksensa oli viekkaudella houkutella Atanasiusta pois kaupungista, saadaksensa hänen surmatuksi seurakunnan tietämättä. Kun petos ei onnistunut, ryhdyttiin väkivaltaisiin keinoihin. Helmikuun 9 p. 356 ryntäsi 5000 miehen suuruinen sotajoukko Aleksandrian kirkkoon, missä Atanasius paraikaa toimitti jumalanpalvelusta. Tyyneenä viipyi piispa paikallansa, kunnes seurakunta oli pelastunut. Itse pääsi hän ikäänkuin ihmeen kautta pakoon.

Atanasius aikoi ensin lähteä keisarin puheille, mutta huomattuaan että hänen henkeänsä väijyttiin, etsi hän turvapaikan erämaan erakkojen luona. Konstantius raivosi: elävänä tahi kuolleena oli tuo uppiniskainen, taipumaton piispa tuotava hänen luoksensa! Riemuten huusivat pakanat: "eläköön keisari ja Ariukselaiset; me olemme heidän puolellansa". Erämaahan marssi sotajoukko Atanasiusta etsimään. Se saapui Tabennaen luostariin, missä vainottu piispa oli. Mutta turhaan koetti päällikkö pakottaa munkkeja ilmaisemaan hänen piilopaikkansa — kernaammin olisivat he antaneet hakata itsensä kappaleiksi kuin pettäneet jalon miehen. Horjumatta puolusti Atanasiuksen seurakuntakin uskoansa. Useoita rääkättiin, toisia vietiin nääntymään erämaahan, vaan urhoollisesti kestivät nämä tunnustajat kaikki tuskat, kiittäen ja ylistäen Herraa, jonka totuuden puolesta he taistelivat. On meistä kuin näkisimme iltaruskon taivaan ranteella; se virtaapi marttyyriaikakauden laskeneesta auringosta. Ei ollut Atanasius turhaan tehnyt työtä Aleksandrian seurakunnassa!

Jonkun ajan kuluttua siirtyi uskonsankari kauemmas erämaahan. Oleskellen Egyptin äärimmäisillä rajoilla sepitti hän useoita kirjoituksia Ariukselaisia vastaan, selittäen, kehittäen kirkon sorrettua tunnustusta. Ulkona maailmassa kerskasivat viholliset voitostansa, maalliset edut houkuttelivat monen Nicaean tunnustuksen ystävänkin luopumaan oikeasta uskosta; harhaoppisuus on vallalla Herran seurakunnassa. Mutta tuon tuostakin saapuu neuvoja, kehotuksia oikeauskoisuuden sorretuille puolustajille. Lähetyskirjeitä tuodaan erämaasta; niiden alla on Atanasiuksen nimi. Nuoruutensa muistojen innostuttamana on hän niitä kirjoitellut; luja usko, horjumaton toivo, palava rakkaus antavat sanoille ihmeellisen voiman. — Atanasiuksen seurassa oli muutamia uskollisia ystäviä, ja erakkojen jalo esimerkki kehotti heitä kilvoittelemaan hyvää kilvoitusta. Tänne eivät kuuluneet meluavan maailman kevytmieliset äänet, täällä palveltiin Herraa hengessä ja totuudessa. Vihollisparvet eivät löytäneet tietä tänne; hiljaa lähestyi vain historian haltijatar — kuunteli ja piirsi aikakirjoihinsa kauniin kertomuksen siitä, miten täällä kirkon sydän silloin sykki.

Kuusi vuotta oleskeli Atanasius erämaassa. Niiden vieriessä olivat Ariukselaiset riitaantuneet keskenänsä ja keisari horjui eri puolueiden välillä, tietämättä mihin liittyä. Toiset opettivat ettei Poika ole Isän kaltainenkaan, toiset taasen kokivat pelastaa edes oikeauskoisuuden varjon vastustamalla tätä ariukselaisuuden johdonmukaista johtopäätöstä, vaikka he kyllä eivät myöntäneet Pojan olevan Isän vertaisen. Edellisiä kutsuttiin Anomoealaisiksi, viimmemainituita Semiariukselaisiksi. Myötäänsä pidettiin keskusteluita ja kokouksia, mutta häiriö kävi päivä päivältä yhä arveluttavammaksi. Sillä kannalla olivat asiat Konstantiuksen kuollessa (361). Sattuva on erään pakanallisen historijoitsijan, Ammianus Marcellinuksen arvostelu tästä keisarista. Hän sanoo hänen sekoittaneen taikauskoa tuohon "yksinkertaiseen Kristus-uskontoon", virittäneen lukemattomia turmiollisia riitoja sekä häirinneen valtakunnan kyytijärjestystä lähettämällä piispoja kokouksesta toiseen.

Olemme nähneet, miten kristityt noiden alituisten riitojensa kautta, olivat ikäänkuin kiihottamalla kiihottaneet vanhaa pakanuutta virkistymään uuteen eloon. Se oli kyllä kuolemaan tuomittu eivätkä mitkään kohtaukset enää saattaneet valmistaa sille pysyväistä kotia Rooman keisarikunnassa, mutta vielä sitä kuitenkin oli olemassa eikä se tarvinnut kuin sopivaa hetkeä tarttuaksensa ruostuneisin aseisinsa vielä kerta hätyyttääksensä Jesuksen tunnustajia. Ja tämmöinen hetki joutuikin pian, valtaistuimelle kun nousi Julianus. Tätä onnetonta hallitsijaa, jolle on annettu liikanimi Apostota (uskosta luopunut), oli kyllä lapsuudesta saakka kasvatettu kristinuskoon, mutta mitä surkeimmassa muodossa oli sitä häneen tyrkytetty, ja juonia, kavaluutta, väkivaltaisuutta vain oli hän tavannut sen tunnustajissa. Nuo myrkylliset siemenet itivät nuorukaisen luonnosta jalossa sydämmessä: hän alkoi halveksia, ylönkatsoa, vihata noita kurjia imartelijoita, vaikka hän vielä oli vaiti, huolellisesti salaten kaikilta ajatuksensa. Mutta muistiinsa hän kätki kristittyin kaikki synnit, vartoen hetkeänsä. Etsien ravintoa tyhjälle, isoovalle sielulleen, luki hän ahkeraan vanhojen pakanallisten kirjailijain teoksia, ihastuen niihin ihastumistaan. Rooman muinaisuus, nuo pakana-ajan toimittamat suuret urotyöt, esi-isien urhoollisuus ja yksinkertaiset tavat lumosi hänen sydämmensä ja sai sen sykkimään. Keisariksi päästyänsä päätti Julianus kuolleista herättää Rooman muinaisuuden sekä kukistaa kristinuskon, joka siltä oli valtikan riistänyt. Miten turhaa, mahdotonta!

Väkivaltaisesti Julianus kuitenkaan ei tahtonut menetellä, hän valitsi toisia välikappaleita päästäksensä tarkoitustensa perille. Säilyneet pakanalliset temppelit avattiin jälleen, ränstyneitä korjattiin, uusia rakennettiin, ja väsymättömällä innolla ryhtyi keisari itse pakanuuden ylimmäisenä pappina uhraamaan ja jumalanpalvelusta johtamaan, Sairas- ja köyhäinhuoneita valmistettiin; "kirotut Galilealaiset [Tällä haukuntanimellä tarkoitti Julianus kristityitä.] älkööt olko ainoat köyhiä auttamassa" oli keisarin tapana sanoa. Kouluja perustettiin, filosofeja ja puhujoita, joista viimmemainituista etenkin Libanius pääsi Julianuksen suosioon, kutsuttiin Konstantinopoliin edistämään hänen yritystään, "uudistamaan Rooman vanhaa kunniaa ja saamaan sen asukkaita luopumaan kapinasta kuolemattomia jumalia vastaan". Ivalla ja ylönkatseella koki hän tämän ohessa masentaa kristinuskon tunnustajia, levittämällä heistä jos minkäkaltaisia juttuja, pilkaten heitä kielellä ja kynällä. Uskonnollisten puolueiden kiistoja hän ei suinkaan koettanut estää; näyttääpä päinvastoin siltä kuin olisi hän kehottanut kristityltä niitä jatkamaan, vaikka kyllä toiset arvelevat tätä väitöstä perättömäksi. Oli miten olikin: kaikki maanpakoon ajetut piispat kutsuttiin takasin, ja täten pääsi Atanasiuskin jälleen virkaansa.

Kuusi vuotta oli hän ollut poissa. Erämaan hiljaisuudessa on hänen mielensä tyyntynyt, hän on lempeämpi, hellempi kuin ennen. Mutta yhtä horjumaton kuin menneinä päivinä on hänen uskonsa, yhtä vakaat mielipiteensä. Ei korkea ikänsä eivätkä vaarat ja kärsimiset ole lannistaneet hänen voimiansa: työhön hän jälleen ryhtyy. Mutta hänen ensimmäisenä toimenansa on nyt julistaa rauhan sanomaa kaikille kristityille: hän kutsuu harhaoppisia palajamaan kirkon yhteyteen, luvaten vastaanottaa heidät, kun vain katuvat erehdyksensä, rikoksensa ja yhtyvät hänen kanssansa noudattamaan Nicaean tunnustusta. Kehotus on saman Atanasiuksen, joka ennen nuoruuden tulisella innolla taisteli Ariukselaisia vastaan ja sittemmin uhrasi miehuutensa paraat voimat samalle taistelulle! Esiintyikö hän suurempana Nicaean kokouksessa, missä uskonsa kesti tuon vaikean koetuksen oppineiden vastustajain koettaissa häntä eksyttää, kuin nyt vanhuutensa päivinä? Oliko hänen käytöksensä Konstantiuksen hallitessa, jolloin toivonsa ei sammunut, vaikka oikeauskoisuuden tulevaisuus näytti niin synkän toivottomalta — oliko taistelunsa silloin ylevämpää laatua kuin näinä aikoina, jolloin hän kehotti Ariukselaisia parannukseen ja sovintoon? Atanasiuksen ystävät olisivat vastanneet näihin kysymyksiin soimaamalla häntä heikoksi, ja tiedämme monen heistä rikkoneen kaiken yhteyden hänen kanssansa — mutta kirkkohistoria tuomitsee toisin. Se todistaa hänen nyt vielä jalommin kuin milloinkaan ennen puolustaneen Nicaean tunnustusta, kehottaen meitä muistamaan apostolin sanoja: "usko, toivo ja rakkaus pysyvät; vaan suurin niistä on rakkaus".

Pian huomasi Julianus tämmöisen miehen olevan hyvinkin haitallisen. Poiketen käytöksestään kristityitä kohtaan käski hän Atanasiuksen heti lähteä takasin maanpakoon, uhaten rangaista Egyptin maaherraa, jollei "tuo Rooman jumalain vihamies" pikimmiten olisi poissa. Taas täytyi Atanasiuksen erota seurakunnastaan. Tyyneenä, nöyränä lähti hän yliseen Egyptiin (362), lausuen murheellisille ystävilleen: "olkaat huoletta, tämä ei ole kuin pilvi, joka pian menee ohitse".

Julianus ei ollut suotta kiihottanut pakanoita vihaamaan Jesuksen tunnustajia, eikä aikaakaan, niin hän ei enää voinut heidän raivoansa hillitä. Monessa paikoin kidutettiin ja surmattiin kristittyjä säälimättä. Mutta hänen pyrintönsä herättää Rooman muinaisuus uuteen eloon ei ollut kuin pettävä kangastus, eksyttävä unelma, jonka toteuttaminen oli mahdottomia mahdottomampi. V. 363 kaatui Julianus taistelussa eräällä sotaretkellä Uus'-Persian valtakuntaa vastaan. Kuollessaan sanotaan hänen lausuneen: "sinä voitit Galilealainen!" Hedelmättömäksi jäi hänen elämänsä, "oudoksi kummitukseksi ihmiskunnan historiassa". Mitä ankarimmalla tuomiolla ovat kristityt monesti tuominneet tätä onnetonta hallitsijaa, lukuunottamatta mitä kirkko oli rikkonut häntä vastaan, ennenkuin hän rupesi sitä sortamaan, ajattelematta että hän monine jaloine omaisuuksineen on oikeutettu vaatimaan meiltä sääliväisyyttä, jos kohta ei muutakaan!

Keisari Jovianus kutsui Atanasiuksen takasin, ja näyttipä nyt siltä kuin koittaisivat tälle kärsimisiin harjaantuneelle miehelle vihdoinkin rauhalliset päivät, sillä vaikka seuraava keisari Valens oli mieltynyt ariukselaisuuteen, ei hän kuitenkaan vainonnut Nicaean tunnustuksen puolustajia. Mutta vielä kerta täytyi hänen kuitenkin paeta vainoa, ennenkuin hänen kärsimistensä mitta oli täytetty. V. 367 saivat näet Ariukselaiset Valensin pakottamaan kaikkia Konstantinus suuren virasta erottamia piispoja lähtemään maanpakoon. Turhaan rukoili Aleksandrian seurakunta armoa vanhalle paimenelleen: hänen täytyi lähteä! Neljä kuukautta piileili Atanasius isänsä hautakammiossa, kunnes Valens peruutti tuomionsa. Hän kuoli Aleksandriassa v. 373. 46 vuotta oli hän ollut piispana, vaan tämän ajan kuluessa oli hän ollut 20 vuotta maanpakolaisena.

Tämmöinen on Atanasiuksen elämäkerta. Se ei tarvitse puolustusta esiintyäksensä uskonsankarin elämäkertana, miten vaillinaisesti sen olemmekin kertoneet. Atanasius oli Jumalan valittu välikappale taistelussa totuuden ja puhtaan opin puolesta ja semmoisena on hän luettava tämän aikakauden suurimpain kirkkoisien joukkoon. Uskollisesti, urhoollisesti hän kesti kovimmatkin koetukset elämänsä loppuun asti, ja muuttumattoman jalona on hänen nimensä aina säilyvä kirkkohistorian lehdillä. Erehtyväinen ihminen hänkin oli, mutta yksi niitä, joiden kautta kaikkivaltias Jumala toimittaa suuria seurakuntansa voitoksi taistelussa sen vihollisia vastaan. — Atanasius on saanut kunnianimen "puhdasoppisuuden isä".

VI.

Basilius Suuri.

— — pukekaat teitänne niinkuin Jumalan valitut, pyhät ja rakkaat, sydämmellisellä laupiudella, ystävyydellä, nöyryydellä, hiljaisuudella ja pitkämielisyydellä. Kol. 3: 13.

Synnin tahraamana esiintyy kirkko ariukselaisen riidan aikana. Kauas eksyivät Jesuksen tunnustajat silloin monesti totuuden tieltä, sekottaen ihmisten keksimää oppia menneiden aikojen hyvään tunnustukseen. Velvollisuuksiinsa kyllästyneinä nukkuivat Siionin vartijat joukottain muureilla, toiset solmivat liittoa vihollisen kanssa, tehden hänelle yhä suurempia myönnytyksiä. Siellä täällä vain välkkyy uskon miekka jonkun sankarin kädessä. Hän ei aio peräytyä, miten kova taistelu onkin, ja jos alakuloisuus joskus valtaapi hänen sydämmensä, ei hän kuitenkaan herkeä totuutta puolustamasta — eikä aikaakaan niin on hän jälleen voittanut hetkisen heikkoutensa: vakaa luottamus säteilee hänen silmistänsä, todistaen sen Herran voimasta, jonka palveluksessa hän on. Atanasius ei ole totuuden ainoa puolustaja ariukselaisen riidan vaiheissa: muitakin jaloja uskonsankareita tapaamme silloisessa kirkossa, jos kohta heidän lukunsa verrattuna vastustajain lukusaan joukkoon onkin pieni. Todistuksena on muiden kera kirkkoisä Basilius suuri.

Hän syntyi Caesareassa v. 330. Hurskailta vanhemmiltaan oppi hän jo varhain rakastamaan totuutta ja karttamaan syntiä ja etenkin isän-äitinsä Makrina, joka oli kokenut Diokletianuksen vainon kauhuja sekä pakolaisena monta vuotta oleskellut erämaassa, kylvi monta hyvää siementä nuorukaisen sydämmeen. Ensimmäisen opetuksensa sai Basilius Caesarean koulussa ja jatkoi sitten jonkun aikaa lukuansa Konstantinopolissa. Tietohalunsa johdatti vihdoin hänen askeleensa Atenaan, tuohon sivistyksen ikivanhaan pääkaupunkiin, missä tieteet vielä nytkin kukoistivat. Täällä liittyi hänen sydämmensä lujilla siteillä Gregorius Nazianzilaiseen, jonka kanssa hän jo Caesareassa oli tutustunut. Eikä tämä ystävyys milloinkaan muuttunut, se kesti kautta elämän kunnes kuolema heidät erotti. Näinä eripuraisuuden aikoina, jolloin kristityt soimasivat, pettivät, vainosivat toinen toistansa, oppivat nämä nuorukaiset kunnioittamaan, puolustamaan ja rakastamaan toisiansa; heidän liittonsa oli solmittu Herrassa, jonka totuudelle he olivat päättäneet elämänsä uhrata. Karttaen kaikkia kevytmielisiä seuroja ja huvituksia tutkivat he ahkeraan klassillisen muinaisuuden jaloja tuotteita, vaan tämän ohessa joivat he viisautta p. raamatun elävästä lähteestä. Basilius vertaa pakanallista sivistystä puun lehtiin, kristinuskoa sen hedelmiin. Näitä hedelmiä poimiessa ja säilyttäessä viljeli hän tiedettä vain välikappaleena, neuvoen muitakin asettamaan kaiken tietonsa ja taitonsa tuon korkeimman totuuden palvelukseen. Näin kului muutamia vuosia. Niiden vieriessä liittyivät ystäväin sydämmet yhä kiinteämmin toisiinsa, käsi kädessä he kehittyivät, kypsyivät toimittamaan suurta työtänsä Herran viinamäessä. "Emme tunteneet kuin kaksi tietä: toinen johdatti kouluun, toinen kirkkoon. Teateriin ja muihin julkisiin huvituspaikkoihin annoimme muiden vaeltaa" kirjoittaa Gregorius muistellessaan näitä onnellisia aikoja ja ylistyspuheessaan Basiliuksen muistoksi lausuu hän muun ohessa: "En voi kyyneleitä vuodattamatta ajatella ystävyyttämme. Sama toivo hehkui meissä, samaan maaliin pyrimme, nimittäin oppia saavuttamaan. Kateuteen emme milloinkaan sortuneet: kilpailumme oli jalo kilvoitus. Ystävinä me taistelimme, emme siitä, ken oli voittava paraimman palkinnon, vaan kumpi meistä saisi sen toiselle omistaa, sillä kumpikin piti ystävänsä onnen omana onnenansa. Me olimme yksi sielu kahdessa ruumiissa. — Maallinen, katoavaisia halajava rakkaus ei itsekään saata olla kuin katoavainen, kuten kevään kukat. Tuli palaa niin kauan kuin viritysaineita riittää; niiden loputtua se sammuu. Yhtä vähän saattaa maallisiin perustuva rakkaus kestää, sen elinehdot kun ovat katoavaista laatua. Mutta puhdas, jumalallinen rakkaus, joka tähtää katoamattomiin, on juuri sentähden ikuinen, ja mitä palavammin se pyrkii tosi autuuteen, sitä voimakkaammin vetää se ijankaikkisuuden ystävät puoleensa, yhdistäen heidät toisiinsa". Kuullessamme tämmöisiä sanoja riehuvan taistelun myrskyissä, on meistä kuin olisimme kuohuvalta mereltä saapuneet tyyneesen lahdelmaan, jonka vieno kalvo säteilee auringon valossa.

Päätettyään koulukäyntinsä palasi Basilius kotikaupunkiinsa. Hänelle tarjottiin edullinen opettajapaikka eräässä koulussa, vaan hän ei antaunut tälle uralle. Ei maailma häntä huvittanut, tiedemiehen kunniaa hän ei pyytänyt eikä hän sitävarten ollut Atenan koulua kulkenut. Kristinuskon valaisemana oli hän tutkinut pakanuuden kirjallisuutta ja hyväksensä käyttänyt muinaisuuden syvimmät mietteet, sen ylevimmät aavistukset, mehiläisen lailla kukkasista imenyt hunajaa hyljäten myrkkyä, ja kieltäen itsensä oli hän jo aikoja sitten päättänyt uhrata koko elämänsä Herralle. Sentähden hän ei viihtynyt Caesarean maallisen mielen tahraamissa oloissa, vaan lähti matkalle Syyriaan, Palestinaan, Egyptiin, perehtyäkseen munkkien Jumalalle pyhitettyyn elämään. Mitä olivat Konstantinopolin uljaat rakennukset, mitä Atenan tieteet ja taiteet erakkojen tyyneen, hiljaisen, vaan uutteran, hartaan taivasta kohti vaeltamisen rinnalla! Turhuutta vain ja kurjuutta!

Tällä matkalla irtautui Basiliuksen sydän irtautumistaan maailmasta. Kotia palattuaan lahjoitti hän kaiken omaisuutensa (vanhempainsa kuoltua oli hän saanut suuren perinnön) köyhille ja muutti asumaan Vähä-Aasian Pontus nimiseen syrjäiseen, vaan kauniisen maakuntaan, saadaksensa siellä maailman häntä häiritsemättä tutkia ijankaikkisen elämän suurta kysymystä. Meidän maallisia etuja etsivä aikamme pitäisi tämmöisiä uhrauksia aivan liiallisina, miltei hullutuksena, mutta Basiliuksen esimerkki jääpi ihmisten vastaväitösten uhallakin kauniiksi kehotukseksi kaikille kristityille, kieltäen heitä rakastamasta maailmaa ja sen tavaroita. Meidän on näet muistaminen ettei hän, kuten moni hänen aikakautensa kristitty, minkään itsetekoisen lain orjana luopunut omaisuudestaan, vaan sydämmensä vapaasta halusta, sillä maalliset rikkaudet olivat hänestä arvottomat, eikä niistä luopuminen tuottanut hänelle hetkistä kaipaustakaan. Noudattaen erakkojen katsantotapaa viihtyi hän paremmin yksinäisyydessä muutamain ystäväin seurassa kuin kirkon suuressa taistelussa ulkona maailmassa, vaan silti hän ei suinkaan kieltäynyt ottamasta siihen osaa, Herran sitä vaatiessa. Täten kehittyi hän tuoksi "suureksi" Basiliukseksi, jonka nimi on kirkkohistorian jaloimpia.

Ariukselainen riita häiritsi kirkon rauhaa, eksyttäen lukemattomia kristittyjä uskomaan ihmisten neuvoja ja kylväen eripuraisuuden siemeniä Herran seurakuntaan. Haikeilla tunteilla oli Basiliuksen jo kauan täytynyt nähdä näiden paheiden saavuttavan yhä suurempaa valtaa kristikunnassa ja tämä kokemus koski kipeästi hänen lempeään sydämmeensä. Kernaasti olisi hän ainaiseksi jäänyt asumaan ihanaan vuoristoonsa, mutta Herra oli päättänyt johdattaa palvelijansa askeleet kirkon suurelle taistelutantereelle käyttääksensä häntä sorretun totuuden puolustajana. Kärsimisten ja koetusten kovassa koulussa oli Basilius täydentävä kasvatuksensa!

Caesarean piispa kutsui Basiliuksen luoksensa ja vihki hänet presbyteriksi. Urhoollisesti ryhtyi tämä puolustamaan Nicaean tunnustusta Ariukselaisia vastaan, voimiansa säästämättä paimensi hän seurakuntaansa. Tämän ohessa koki hän minkä voi lempeydellä ja rakkaudella kirkosta poistaa tuota onnetonta eripuraisuutta, jonka turmiolliset vaikutukset olivat nähtävinä kaikkialla. Mutta miten hartaasti hän toivoikin rauhallisten päivien koittavan Herran seurakunnalle: myönnytyksillä harhaoppisuuden eduksi hän ei milloinkaan koettanut sovintoa ostaa. Totuus oli hänelle kaikkea muuta rakkaampi.

V. 370 kuoli Caesarean piispa ja Basilius valittiin hänen sijaansa. Asemansa kävi päivä päivältä yhä vaikeammaksi. Moni oikeauskoinen, jonka sydämmessä pitkällinen riita oli siittänyt kiihkoa ja katkeruutta, moitti hänen taisteluaan Ariukselaisia vastaan laimeaksi, ja nämä puolestaan vihasivat häntä leppymättömästi, hyvin käsittäen, miten vaarallinen hän suurine tietoineen ja ylevine mielipiteineen oli heidän tarkoituksilleen. Mutta Basilius ei uupunut, vaikka rauhattoman ajan myrskyt kaikkialta uhkasivat häntä, Urhoollisesti puolusti hän asemaansa, uskollisesti hän Jumalan sanan voimalla vartioitsi Siionin muureja. Valens kävi levottomaksi, ja v. 372 saapui Caesarean keisarillinen prefekti Modestus piispaa varoittamaan. "Sopiiko sinulla olla parempi usko kuin keisarilla?" kysyi virkamies ylenkatseellisesti, uhaten Basiliusta omaisuuden menettämisellä, maanpaolla, kidutuksilla ja kuolemalla, ellei tämä lakkaisi Ariukselaisia vastustamasta. Vakaana vastasi piispa: "miten voitaisiin minun omaisuuttani ottaa, minulla kun ei semmoista ole? Maanpakoa en pelkää, sillä enhän ole sidottuna mihinkään paikkaan: maa on Herran ja minä olen vain matkamies. Kidutuksille olen tunnoton, sillä olen irroittanut itseni ruumiista. Ja kuolema? Sehän veisi minun luokse Jumalan, jolle elän ja jonka totuudessa vaellan. Minä olen suurimmaksi osaksi jo kuollut: pitkään aikaan en ole muuta tehnyt kuin kiiruhtanut hautaa kohti". Kummastellen lausui Modestus: "niin ei ole kukaan vielä minulle puhunut", vaan Basilius lisäten vastasi: "sitten et milloinkaan ole piispaa puhutellut". Valensiinkin, joka vähän tämän jälkeen kävi Caesareassa taivuttaaksensa piispaa kuuliaisuuteen, teki miehen jalo käytös niin syvän vaikutuksen, että rangaistukset jäivät sikseen. Basilius jäi hiippakuntaansa, vaikka keisari tuomitsi hänen maanpakoon! Eikä yksikään uskaltanut häneen koskea. Häntä ympäröivät näkymättömät suojelijat, joita vastaan ihmiset eivät voi mitään!

Oppiriitojen näin häiritessä Rooman keisarikuntaa uhkasivat barbarein hurjat joukot sen rajoja. Alkamaisillaan on kansainvaellus, tuo suuri, perinpohjaisia muutoksia valmistava kohtaus ihmiskunnan historiasta, joka oli riistävä valtikan tähän asti voittamattoman Rooman kädestä, juurtajaksain hävittävä koko roomalaismaailman sekä perustava uusia valtakuntia sen raunioille. Ensimmäisenä niistä vieraista kansoista, jotka nyt astuvat historian näyttämölle, vetävät Länsigotilaiset huomiomme puoleensa. Jo varhain olivat nämä kristittyjen vankien kautta tutustuneet kristinuskoon, ja v. 348 vihittiin Ulfilas heidän piispaksensa. Hän vaikutti kauan tämän maan kansan keskuudessa, toimittaen sille raamatunkäännöksenkin. — Hunnilaisten ahdistamina lähestyivät Länsigotilaiset Tonavan rantaa, pyytäen Itä-Rooman keisarilta turvapaikkaa virran eteläpuolella. Valens luovutti heille Moesian maakunnan, vaatien heitä vain tunnustaumaan ariukselaisuuteen. Mutta päästyänsä kerta Rooman alueelle eivät barbarit tyytyneet vähään. Ryöstäen, polttaen vaelsivat he paikasta toiseen uhaten pian itse Konstantinopolia. Valens lähti heitä vastaan, mutta hänen sotajoukkonsa antautui epätoivoon: "Jumalan Poika on meitä vastaan, miten me saatamme voittaa" kuului sotilasten riveistä. Jouduttuaan tappiolle Adrianopolin verisessä tappelussa (378) pakeni Valens erääsen majaan. Sen sytyttivät voittajat tuleen ja onneton keisari sai surmansa liekeissä.

Vaiensin kuolema oli kova isku ariukselaisuudelle: seuraava keisari Teodosius Suuri hävitti sen ainaiseksi Rooman valtakunnasta. Nicaean tunnustuksen lopullista voittoa Basilius ei kuitenkaan saanut nähdä. Uudenvuoden-päivänä 379 kutsui Herra tämän uskollisen palvelijan luoksensa. — Piispana ollessaan oli hän käyttänyt suuret tulonsa sen mainion armeliaisuuslaitoksen ylläpitämiseen, jonka hän Caesareassa oli perustanut köyhien ja sairasten kodiksi. Se säilyi vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen, ja lukemattomat täällä turvapaikan löytäneet onnettomat siunasivat hänen muistoansa. Mutta pysyväisemmän muistopatsaan on hänelle kirkkohistoria pystyttänyt, todistaen hänen olleen tämän aikakauden jaloimpia kirkkoisiä. Basilius oli oikeauskoinen sanan syvemmässä merkityksessä. Hän oli vaatimaton, nöyrä, helläsydämminen kuin ani harvat, ja kuitenkin urhoollinen sankari, horjumaton totuuden puolustaja. Ihmeen kauniisti kuvaa hänen elämänsä kristityn vaellusta taivasta kohti. — Basiliuksen kirjoituksista ovat etenkin hänen kirjeensä tunnetut. Niitä on säilynyt 428.

VII.

Gregorius Nazianzilainen; Konstantinopolin kirkolliskokous (381);
Gregorius Nyssalainen.

    Autuaat ovat ne ihmiset, jotka sinun pitävät väkenänsä ja
    sydämestä vaeltavat sinun jälkees.

    Jotka käyvät itkun laakson läpitse ja tekevät siellä kaivoja: ja
    opettajat monella siunauksella kaunistetaan.

    He saavat yhden voiton toisen jälkeen, että tunnettaisiin oikea
    Jumala Sionissa. Ps. 84: 6-8.

Samoinkuin Basilius kehittyi Gregorius Nazianzilainenkin koetusten kuumassa pätsissä. — Onnellisesti kuluivat hänen elämänsä aikuisimmat vuodet Nazianzissa, missä isänsä oli piispana. Etenkin juurtuivat hänen hurskaan äitinsä Nonnan neuvot ja opetukset, joita tämän kristillinen elämä ja ylevä esimerkki elähyttäen jalostuttivat syvään lapsen sydämmeen, ollen hänelle hyvänä tukeena nuoruudenajan viettelyksissä tuon kevytmielisen turmeltuneen Atenan vaarallisissa oloissa, niissä hän, kuten ennen on kerrottu, ystävänsä Basiliuksen kera tutki kreikkalaista tiedettä. Hellän luonteensa palavalla rakkaudella muisteli Gregorius siellä armasta kotiansa ja koulunkäyntinsä päätyttyä viihtyi hän paraiten vanhempainsa ja sisarustensa keskuudessa, vaikka hän kyllä usein vetäysi yksinäisyyteen tutkiaksensa Jumalan sanaa. V. 361 vihittiin hän papiksi ja saarnasi ensi kerran seuraavana vuonna. Jonkun ajan kuluttua kuoli hänen rakkain veljensä Caesarius sekä sisarensa Gorgonia. Molemmat olivat antaneet sydämmensä Herralle ja usein oli Gregorius heidän kanssansa keskustellut ijankaikkisen elämän salaisuuksista, yhdessä olivat he monesti kokeneet sitä iloa ja rauhaa, jota ei maailma voi antaa. Katkera oli hänen surunsa ja sitä lisäämään sattui samaan aikaan yleisiä onnettomuuksia, niinkuin ruttotauteja, maanjäristyksiä, raesateita y.m.s. sekä häiriöitä kirkon ja valtiollisen elämän alalla. Nöyränä alistui Gregorius Kaikkivaltiaan tahdon alle, lausuen: "ei yksikään joka ei anna itseään varoittaa ja kurittaa tule terveeksi. Olla kurituksen alaisena ei siis olekaan onnettomuuden tuntomerkki, mutta onnettomista onnettomin on se, joka ei ota viisastuakseen rangaistuksesta".

Jonkun vuoden kuluttua kuoli Gregoriuksen isä, eikä aikaakaan niin siirtyi Nonnakin parempaan elämään. Kolkolta, toivottomalta näytti yksinjääneelle, ikävään ja kaipuun sortuneelle kaikki: hänen voimansa uupuivat ja hän vetäytyi yksinäisyyteen Seleuciaan. Ulkona maailmassa vallitsi epäusko ja synti, puhdasoppisuuden puolustajat vähenivät vähenemistään, poissa oli Atanasius, poissa jo Basiliuskin, tuo ystävistänsä paras, luotettavin! Gregorius ei enää viihtynyt yksinäisyydessäkään, hän oli kokonaan sortua epätoivoon. Millainen hänen mielialansa tähän aikaan oli, kuvaavat seuraavat eräässä hänen Seleuciasta kirjoittamassa kirjeessään löytyvät sanat: "Ei ole minulla enää Basiliusta eikä Caesariusta; poissa ovat nämä minun samalla kertaa hengelliset ja maalliset veljeni. 'Isäni ja äitini ovat minun hyljänneet' niin saatan Davidin kanssa valittaa. Ruumiini on heikontunut, vanhuus saapuu pääni päälle. Huolet käyvät yhä raskaammiksi, yhä monipuolisemmiksi ja minulle karttuupi työtä liiaksi. Ystäväni pettävät minun. Kirkolta puuttuu kelvollisia paimenia; siveellisyys häviää, häpeämättä astuvat paheet julkisuuteen. Pimeäksi käypi tie, en löydä mitään tulisoittoa matkaa valaisemaan. Kristus nukkuu. Mitä tehdä? Oi, löytyypi vain yksi pelastus näistä onnettomuuksista — kuolema! Ijankaikkisuuttakin kammoksuisin, jos johtopäätökseni perustuisivat nykyisiin oloihin".

Kristitynkin elämässä on kolkkoja hetkiä, jolloin Herra ikäänkuin kokonaan salaa häneltä armonsa, surun ja murheen mustat pilvet peittävät tulevaisuuden taivaan ja toivottomuuden synkkä yö valtaa sydämmen. Tämmöisiä hetkiä vietti Gregorius Seleuciassa, mutta Jumala oli häntä läsnä, sillä Hän rakastaa kaikkia, joiden uskoa Hän koettelee. Pian oli tämä Herran miltei masentunut palvelija astuva julkisuuteen sekä ryhtyvä urhoolliseen taisteluun totuuden puolesta. Kummastelisimmeko tuommoista äkkiarvaamatta tapahtuvaa muutosta miehen koko katsantotavassa? Emme suinkaan. Se ei ole hänen ansionsa, vaan sen Herran, joka on murheellisten virvoittaja, heikkojen väkevyys.

Teodosius Suuren keisariksi päästyä virkosi oikeauskoisten toivo uudelleen. Konstantinopolissakin, missä Ariukselaiset olivat anastaneet kaiken vallan, ruvettiin kokoamaan Nicaean tunnustuksen puolustajani harvalukuisia, hajoitettuja rivejä. Mutta johtaja puuttui. Mistä sankari, joka uskaltaisi asettua johtamaan kauan sorrettujen taistelua, kusta mies, joka Jumalan Hengen voimalla loisi elonvoimaa puhdasoppisuuden kuolleeseen ruumiisen? Yksimielisesti päätti oikeauskoinen seurakunta kutsua Gregoriuksen paimenekseen. Yksinäisyydestään muutti tämä nyt suuren pääkaupungin rauhattomiin oloihin julistamaan Jumalan pyhää sanaa turmeltuneen, paatuneen maailman keskuudessa. Oikeauskoisilla ei ollut kuin yksi pieni kirkko [Sitä nimitettiin tästä alkaen "ylösnousemisen kirkoksi", luultavasti siitä syystä, että oikeauskoisuus siinä ikäänkuin heräsi kuolleista.] ja siinä rupesi Gregorius saarnaamaan. Hän kehotti sanankuulijoitaan luomaan silmänsä omiin sydämmiinsä, jotta näkisivät miten vihollinen oli heidät pettänyt. Synnintunnosta, katumuksesta hän puhui, neuvoen heitä nöyryyteen, joka on kristillisen elämän ensimmäinen tuntomerkki. Uhaten soimasivat häntä hänen vastustajansa, mutta Gregorius vastasi kehottamalla seurakuntaansa anteeksiantamaan kaikille vihollisille sekä koettamaan rakkaudella ohjata eksyneitä oikealle tielle. Hänen sanansa olivat kokeneen paimenen, Jumalan Hengen valaiseman kristityn sanoja, mutta kevytmielisen kaupungin asukkaita ne eivät miellyttäneet. Gregorius oli vartaloltaan pieni, hänen laihat kasvonsa, joihin kovat koetukset olivat painaneet jälkensä, herättivät pilkkaa ja ivaa. Sitä paitsi oli hänen äänensä karkea, sointumaton, eikä hän milloinkaan yrittänytkään tyydyttää kuulijainsa maallista mieltä noilla hienoilla vertauksilla ja sukkelilla lauselmilla, joilla tämän ajan saarnaajat monesti höystivät seurakunnille tarjoamaansa kehnoa ruokaa. Kovia sanoja sai Gregorius Nicaean tunnustuksen puolustajiltakin usein kuulla, sillä oikeauskoisuus oli monenkin sydämmessä jähmettynyt kuolleeksi uskonnoksi: heitä loukkasi hänen elävä, omaantuntoon tähtäävä saarnansa; ja kiihtymistään kiihtyi Ariukselaisten viha, he kun aivan odottamatta olivat saaneet näin etevän vastustajan. Mutta jalosti kesti tämä kaikki vastukset, kunnes Konstantinopolin uskonnolliset olot ennen pitkää kokonaan muuttuivat.

Jouluaattona v. 380 saapui Teodosius kaupunkiin. Kaikesta huomattiin tämän keisarin aikovan kerrassaan tehdä loppu noista kirkon alituisista rettelöistä, sen vuosikymmeniä kestäneistä uskonnollisista kiistoista, ja miehen koko käytös osotti hänen voivan saattaa tarkoituksensa perille. Säikähtyneinä hajosivat Ariukselaisten papit sinne tänne, ei yksikään heistä rohjennut esiintyä uskonsa puolustajana, mutta yksinkertainen kansa, joka oli luottanut heidän sanoihinsa, yritti vastarintaa, Teodosius kutsutti Gregoriuksen luoksensa ja sotajoukon suojelemina kulkivat he sitten yhdessä Konstantinopolin pääkirkkoa kohti. Keisari oli uljaan näköinen, luottamusta, iloa säteilivät hänen vilkkaat silmänsä, mutta väsyneeltä, murheelliselta näytti tuo vanha kokenut paimen hänen rinnallansa. Gregorius oli sairas: siitäkö hänen alakuloisuutensa? Vai epäilikö hän Teodosiuksen tarkoituksia? Eiväthän ruumiilliset tuskat ennenkään olleet estäneet häntä iloitsemasta totuuden voitosta eivätkä keisarin aikeet millään tavoin olleet omiansa herättämään epäilystä, levottomuutta! Ei Gregorius näitä saattanut ajatella — mitä hän siis huolehtien mietti? Hän tiesi voiton olevan vain ulkonaista laatua, tiesi ettei se voinut tuottaa tälle kääntymättömälle seurakunnalle sitä Henkeä, joka on elävän kristillisyyden voima ja ydin. — Kun saavuttiin kirkkoon, lausui keisari Gregoriukselle: "ota tämä kirkko pyrintösi palkinnoksi, ei minun, vaan Jumalan kädestä." Vanhus kyllä suostui ruveta saarnaamaan tässä kirkossa, vaan haikein sydämmin ryhtyi hän työhön. Hän ei ollut maallisia etuja pyytänyt eikä hän enää toivonut iloa maan päällä: koko hänen käytöksensä osottaa hänen ikävällä ikävöinneen vain sitä rauhaa, jota ei mikään synti enää häiritse. Ijankaikkisuuden toivo, jolla Herra tämän elämän kärsimisissä oli häntä lohduttanut, ei ollut altis suomaan muille tunteille alaa hänen sydämmessään. Taivaallisen isänmaan kaipuu teki Gregoriuksen työhön kykenemättömäksi, vaikka hän äsken vielä niin suurella uutteruudella oli hoitanut paimenvirkaansa. Ken mielii häntä siitä tuomiten moittia?

Ratkaisemaan kirkon oppiriitoja kutsui Teodosius kristikunnan toiseen yleiseen kirkolliskokoukseen. Se pidettiin Konstantinopolissa v. 381. Hyläten sekä Semiariukselaisten että Anomoelaisten harhaopit vahvisti kokous Nicaeassa tehdyn oppikaavan Kristuksen jumaluudesta, — Näiden kokousten päätökset ovat n.s. Nicaealais-Konstantinopolilaisen tunnustuksen sisällyksenä.

Yhteydessä tämän kysymyksen kanssa otettiin puheeksi myös oppi Pyhästä Hengestä. Miten epävarmat mielipiteet tässä kohden vielä olivat, todistavat esim. seuraavat Gregorius Nazianzilaisen edellisenä vuonna lausumat sanat: "muutamat pitävät P. Henkeä vain jumalallisena voimana, muutamat luotuna olentona; toiset väittävät Hänen olevan itse Jumalan; useat epäilevät kokonaan mitä mielipidettä heidän tulisi kannattaa, kuten sanovat kunnioituksesta p. raamattua kohtaan, joka ei anna täydellistä vastausta tähän kysymykseen". Tuomiten harhaoppiseksi erään afrikalaisen piispan Macedoniuksen, joka opetti P. Hengen muka ei olevan kuin luodun olennon, laati kokous sen päätöksen, että "Pyhä Henki käypi ulos Isästä ja on palveltava samalla kunnioituksella, kuin Isä ja Poika". Tähän tapaan oli jo Atanasius opettanut ja samaa mielipidettä kannattivat Basilius suuri ja Gregorius Nazianzilainen.