Paljon olivat siis Nicaean ja Konstantinopolin kokoukset vaikuttaneet kolminaisuusopin kehittämisen suhteen, vaan paljo vielä puuttui, ennenkuin kirkon tunnustus tässä kohden oli lopullisesti määrätty, ja sen ymmärsivät kaikki ajattelevaiset jo tähän aikaan. Toisen yleisen kirkolliskokouksen ratkaistavana oli näet muiden kysymysten ohessa Laodicean piispan Apollinariksen (k. 390) Kristuksen persoonaa koskeva harhaoppi, joka jos mikään oli omiansa huomauttamaan kirkon oppineita siitä, että vasta oli päästy puolitielle. Ollen Nicaean tunnustuksen mitä innokkaimpia puolustajia luuli Apollinaris opin Kristuksen jumaluudesta häviävän, jos Vapahtajan inhimillisen luonnon esittelyä ei jollain tavoin koetettaisi kirkon tunnustuksessa supistaa. Hän opetti: Jesuksella ei ole kuin muilla ihmisillä inhimillistä henkeä, vaan ainoastaan ruumis ja sielu. Joka ei myönnä jumalallisen luonnon (sanan) Hänessä saavuttaneen inhimillisen hengen aseman, hän onpi — niin väitti Apollinaris — pakotettu olettamaan Vapahtajan olevan kaksi-persoonallisen olennon, jonka eri osia (inhimillinen luonto ja jumalallinen) ei mitenkään voi sovittaa yhteen.
Tämän harhaopin, joka vasten raamatun selvää todistusta kieltää Kristuksen inhimillisen luonnon täydellisyyden, hylkäsi kokous; vaan mitenkä Vapahtajan persoona eli Hänen luontojensa suhde toisiinsa oli käsitettävä, sitä se ei yrittänytkään lausua. Se ei pystynyt sitä tekemään — siihen tarvittiin syvempää valistusta. Tämän kysymyksen selvittäminen jäi myöhempien aikojen tehtäväksi.
Kunnioittaen Gregoriuksen jaloa työtä Herran seurakunnan palveluksessa, etenkin hänen suurta ansiotaan puhdasoppisuuden kehkeymisessä, vaati kansa, pyysi keisari hänen vastaanottamaan Konstantinopolin piispanviran. Hyvin vastahakoisesti hän siihen suostui, ja uudet rettelöt, uudet riidat saivat hänen mielensä yhä synkemmäksi. Vihamiehensä väittivät hänen vasten kirkkolakia päässeen piispaksi, maailma pilkkasi häntä, ystävät hylkäsivät, eripuraisuus ja riita häiritsivät seurakuntaa vielä suuremmassa määrässä kuin ennen. Tätä kaikkea vanhus ei jaksanut kestää. "Vaikka olen syytön teidän eripuraisuuteenne" lausui hän kaupungin asukkaille "tahdon uhrata itseni niinkuin Jona, jotta laiva pelastuisi". Jättäen hyvästi seurakunnalleen matkusti Gregorius Nazianziin. Lähellä tätä kaupunkia oli paikka, missä hän lapsena monta kertaa oli iloisena leikkinyt, nuorukaisena sykkivin sydämmin usein toivonut voivansa vaikuttaa suuria kirkon hyväksi ja Herran kunniaksi, sekä miehenä miettinyt noita syviä ajatuksia, joilla hän kirjallisesti ja suullisesti niin monesti oli esiintynyt puhdasoppisuuden puolustajana. Tämän paikan valitsi Gregorius vanhojen päiviensä kodiksi. Kuinka oli kaikki muuttunut! Vielä visersivät linnut lehdikossa, vielä lirisi puronen, tuo lapsuutensa rakas tuttava, mutta itse hän oli aivan toinen kuin ennen. Vaan hän ei valittanut. Taivasta kohti loi hän silmänsä, siellähän, isänmaansa olikin. Hiljaa joutui aika, vuodet vierivät hitaasti, mutta yhä lähemmäksi tuli Gregoriuksen pelastuksen aika. Se saapui v. 390.
Neljä vuotta myöhemmin (394) kuoli Basilius suuren veli Gregorius Nyssalainen, joka, ollen oikeauskoisuuden etevimpiä puolustajia hänkin, tehokkaasti otti osaa aikakauden uskonnollisiin taisteluihin. Vuodesta 372 oli hän ollut piispana pienessä Nyssan kaupungissa. Konstantinopolin kirkolliskokous, joka tavalla ja toisella osotti hänelle suurta kunnioitusta, uskoi hänelle Arabian ja Palestinan seurakuntien tarkastuksen. Tällä matkalla teki hän minkä voi auttaaksensa sikäläistä kristikuntaa siitä rappiotilasta, johon se pitkällisten oppiriitojen kestäessä oli sortunut. Gregorius Nyssalainen oli Origineksen opin puolustajia ja eksyi monen kysymyksen suhteen noudattamaan opettajansa uskonopillisia virheitä. Suuren maineen on hän puhujana saavuttanut, vaikka hänen puheitaan usein pilaa liikanainen koristeleminen ja sanojen paljous. Hän on tässä kohden aikansa lapsi.
Basilius Suuri ja molemmat Gregoriukset olivat kaikki syntyperältään Kappadocialaisia. He ovat tunnetut yhteisellä nimellä "suuret kappadocialaiset kirkkoisät", ja tämän nimen he hyvin ansaitsevat.
VIII.
Milanon piispa Ambrosius.
— seisokaat vyötetyt kupeista totuudella ja vanhurskauden
rintaraudalla puetut,
Ja jalat valmiiksi kengitetyt saarnaamaan rauhan evankeljumia.
Ef. 6: 14-15.
Itämaissa oli ariukselainen oppiriita alkunsa saanut. Siellä sen päätaistelut taisteltiin ja siellä kirkko lopullisesti kukisti tuon vaarallisen harhaopin, joka lähes kaksi vuosisataa uhkasi kristillistä tunnustusta perikadolla, Mutta ulottuivatpa sen vaikutukset länsimaihinkin, saivatpa Ariukselaiset sikäläisen kirkonkin monessa paikoin horjumaan, ennenkuin puhdasoppisuuden voitto oli ratkaistu. Useimmat sankarit totuuden puolustukseksi tämän riidan vaiheissa varusti itäinen kirkko, mutta tapaammepa niitä länsimaissakin. Samaan aikaan kuin nuo "suuret kappadocialaiset isät" ariukselaisuuden kotimaissa hengen aseilla vastustivat tätä harhaoppia, vetää etenkin yksi länsimaiden kirkkoisistä puhdasoppisuuden puolustajana huomiomme puoleensa. Tämä mies on Milanon piispa Ambrosius.
Surkuteltavan huono oli Italian tila tähän aikaan. Esi-isien isänmaanrakkaus ei enää jalostuta tämän veltostuneen, turmeltuneen sukupolven ihmisiä; sisälliset kapinat, uskonnollinen eripuraisuus lannistavat tuon muinoin kuuluisan maan asukkaiden voimat, ja barbarit uhkaavat sen aluetta. Jos milloin, niin oli nyt mies semmoinen kuin Ambrosius täällä tarpeen. Ollen syntyperältään gallialainen, oli hän noin v. 350 isänsä kuoltua muuttanut Roomaan äitinsä kanssa. Saatuansa täällä tieteellisen kasvatuksen, antautui hän asianajajan uralle. Hänen loistava puhelahjansa, miehekäs luonteensa ja etevä kykynsä herättivät pian huomiota ja ennen pitkää uskottiin Ligurian ja Aemilian maaherrakunnat hänen hoidettavilleen. Tätä vaikeata virkaa toimitti hän maltilla, vakavuudella ja taidolla, kunnes hän sai vielä painavamman toimen. V. 374 joutui näet Milanon piispanistuin avonaiseksi. Ariukselaiset, jotka täällä olivat hyvin lukuisat, pyrkivät kaikin voimin saada puolueensa miestä piispaksi. Vaali oli toimitettava kirkossa; kilvan sinne nyt kiiruhtivat oikeauskoiset ja ariukselaiset äänivaltaansa käyttämään. Mielet olivat kiihtyneet ja ankara meteli syntyi. Ambrosius saapui kirkkoon maaherrana kiistaa asettamaan ja järjestystä valvomaan. Silloin kuultiin lapsen äänen huutavan: "Ambrosius piispa". Tätä pidettiin Jumalan viittauksena ja koko seurakunta yhtyi siihen. Ambrosius säikähti. Hänkö, syntinen, saastainen ihminen, joka vasta oli vain katekumeni eikä siis vielä kastettukaan, kelpaisi Herran seurakuntaa piispana paimentamaan? Mahdotonta! Kaikin voimin koetti hän päästä tätä tavatonta luottamusta vastaanottamasta, mutta kun kansa ei luopunut vaatimuksestaan, jota sitä paitsi hallituskin kannatti, täytyi hänen vihdoin siihen suostua. Ambrosius kastettiin ja vihittiin 8 päivää myöhemmin Milanon piispaksi. Hän oli siihen aikaan ainoastaan 34 vuoden ikäinen.
Vähän tämän jälkeen pääsivät Valentinianus I:sen pojat Gratianus ja Valentinianus II länsimaiden keisareiksi. Viimmemainittu, joka asui Milanossa, oli vielä alaikäinen ja hänen äitinsä Justina ohjasi hallitusta. Tämä oli ariukselainen ja ryhtyi kiivaudella puolustamaan uskonheimolaisiaan. Ambrosius sai käskyn luovuttaa kaupungin läheisyydessä olevan Portiana nimisen kirkon Ariukselaisille. Hamasta lapsuudestansa oli hän hartaudella omistanut Nicaean tunnustuksen syvät totuudet, hänen sukunsa kun oli vanhaa marttyyrisukua, jonka tapana ei ollut tyytyä pintapuolisiin tunnustuksiin, ja sittemmin oli hän, etenkin piispaksi päästyänsä, tosikristityn tavalla vannonut horjumattoman uskollisuusvalan totuudelle ja sen puolustukselle. Jyrkästi kieltäysi hän tottelemasta keisarinnan käskyä, lausuen: "mikä Jumalan on, siihen ei uletu keisarin valta, Palatsit ovat keisarin, mutta kirkot Jumalan huoneita, ja näiden suojeleminen on pappien pyhä velvollisuus". Justinan täytyi peräytyä, mutta v. 386 uudisti hän vaatimuksensa. Oli pääsiäisaika. Ambrosius toimitti jumalanpalvelusta Milanon pääkirkossa, minne paljo kansa oli kokoontunut kuuntelemaan jalon paimenen saarnaa. Keisarinna lähetti sotamiehiä kirkon ovia vartioitsemaan. Pariin vuorokauteen ei ketään laskettu ulos kirkosta. Marttyyriaikakauden koetukset olivat jälleen uudistua, mutta tämän ajan kristityt pelkäsivät, vapisivat. Kun Ambrosius ei enää kehotussanoillaan voinut vaikuttaa hämmästyneesen kansaan, korotti hän mahtavan äänensä ja alkoi veisata kolmiyhteisen Jumalan kunniaksi. Hän oli tunnettu virrensepittäjä ja latinalainen kirkkoveisuu oli hänen kauttansa kohonnut entistä verrattoman korkeammalle kannalle. Vaikutus oli suuri. Seurakunta yhtyi piispansa ylistykseen ja vainottujen veisuun raikkaat säveleet kaikuivat pian kauas kirkon ulkopuolelle. Eikä aikaakaan, niin ne saivat vartioitsevain sotamiesten sydämmetkin sykkimään; ovet avattiin, vapaa oli Ambrosius ja hänen sanankuulijansa, ja voimaton oli keisarinnan viha rakentamaan salpoja Milanon oikeauskoisten voittosalle riemulle.
Muutaman vuoden kuluttua (392) murhattiin nuori Valentinianus II (Gratianus sekä hänen seuraajansa valtaistuimelle Maximus olivat jo ennen menettäneet valtansa ja henkensä) päällikkönsä Arbogastin toimesta. Tämä asetti länsimaiden keisariksi erään Eugeniuksen, mutta molemmat saivat surmansa v. 394, kun Teodosius, joka jo vuodesta 388 on pidettävä koko valtakunnan herrana, voitti edellisen sotajoukot Aqvilejan tappelussa. Täten joutui koko Rooman keisarikunnan hallitus vielä kerran yhden hallitsijan käsiin. Jo ennen on kerrottu, miten jäntevästi tämä keisari, Teodosius Suuri, ryhtyi juurtajaksain hävittämään ariukselaisuutta itäisestä kirkosta. Hän oli ensimmäinen keisari, joka sielunsa koko innolla oli antautunut kristinuskoon. Tähän saakka sallitut pakanalliset uskonmenot supisti hän yhä ahtaammalle, kunnes hän lainsäädännöllä kielsi kaikki uhrit. Monessa paikoin hävitettiin temppelitkin. Näin katosivat ainaiseksi ajaksi kreikkalais-roomalais-maailman jumalat, ja itse Victorian (voitonjumalattaren) alttari otettiin pois senaatista todistukseksi että keisarikunta nyt turvasi elävään Jumalaan. Kun Rooman praefekti Symmachus valittaen rukoili hallitusta säilyttämään niitä jumalia, jotka muka olivat karkottaneet Hannibalin Italiasta ja Gallialaiset Kapitoliumilta sekä korottaneet valtakunnan kunnian korkeimmalle kukkulalle, sekaantui Ambrosiuskin kysymykseen ja kirjoitti kristittyjen puolesta: "Rooman suuruus on meillekin ihastuksena — mutta tämä suuruus on ainoastaan Jumalalta".
Moni on väittänyt Teodosiuksen liiallisella säälimättömyydellä hävittäneen pakanuuden jäännökset valtakunnasta sekä arvellut hänen uskonnollisen innostuksensa yleensä monessa tilaisuudessa esiintyneen hyvinkin epäiltävänä, jos sitä kristinuskon mitalla arvostellaan. Kernaasti myönnämme sen kiivauden, millä hän ryhtyi työksi uskonnollisella alallakin, usein vivahtaneen itsevaltiaan ylpeään kunnianhimoon, mutta että Kristuksen oppi syvään oli juurtunut hänen sydämmeensä sekä häneen luonut uuden ihmisen, sen todistaa hänen ystävyytensä Ambrosiusta kohtaan sekä etenkin eräs kohtaus, jonka seuraavassa kerromme, koska se samalla mitä kauniimmalla tavalla kuvaa meille tuon jalon piispan kristillistä urhoollisuutta.
Tessalonikan asukkaat olivat nostaneet kapinan keisaria vastaan (390). Tämä julmistui ja päätti, Ambrosiuksen varoituksista huolimatta, säälimättä kostaa rikoksellisille. Hän toimitti suuret näyttäjäiset Tessalonikassa, ja kun kansa oli saapunut paikalle, karkasivat keisarilliset sotamiehet paljastetuilla miekoilla yleisön päälle. Nyt alkoi hirveä verenvuodatus: 7000 henkeä joutui keisarin koston uhriksi. Saatuansa tietää tästä julman kavalasta murhasta, kirjoitti Ambrosius keisarille kirjeen. Se oli täynnä rakkautta, mutta samalla ankaran vakava. Hän kehotti Teodosiusta nöyrtymään kaikkien herrojen eteen, niinkuin David teki, kun hän oli syntiä tehnyt, sekä uhkasi olla jakamatta Herran p. ehtoollista, kun keisari saapuisi kirkkoon, ellei tämä sitä ennen olisi osottanut todellista parannusta. Kirjeestä huolimatta meni Teodosius muutaman päivän perästä kirkkoon, aikoen käydä pyhällä ehtoollisella, mutta urhoollisesti astui Ambrosius häntä vastaan, lausuen: "keisarillinen valtasi, Augustus, estää sinua syntiäsi tuntemasta! Tahdotko hurmeisilla käsillä vastaanottaa Herran pyhää ruumista? Pois, äläkä kokoa rikosta rikoksen päälle!" Sortunein sydämmin poistui Teodosius. Kahdeksaan kuukauteen häntä ei nähty Herran huoneeesa, sillä horjumattoman jäykästi vaati Ambrosius häntä julkisesti tunnustamaan syntinsä, jotta kaikki näkisivät, että keisarin katumus oli todellinen. Nöyränä, masentuneena saapui Teodosius vihdoin kirkkoon, heittäysi polvillensa ja huokasi: "minun sieluni makaa tomussa, armahda minua, Herra, sanasi jälkeen!"
Tätä merkillistä tilaisuutta muistaessamme, on meidän vaikea ajatella; sitä tapahtuneeksi aikana, jolloin kristittyjen elämä alituisten oppiriitojen, maailman ystävyyden ja yhä karttuvan turmeluksen kautta useimmissa oli jähmettynyt ulkonaisen tavan kylmän kuoren alle. Jos kaikki piispat tällä tavoin olisivat käyttäneet velvollisuutensa tämän maailman mahtavia kohtaan, niin olisivat katumuksen terveelliset kyyneleet, joita syntisten Vapahtaja etsii ihmisissä voidaksensa heitä auttaa, vuotaneet monen ruhtinaan silmistä, joka surutonna vaelsi ijankaikkisuutta kohtaan. Konstantinus Suuren ajoista asti on valtiokirkko koettanut säilyttää tämän maailman mahtavain ystävyyttä silloinkin, kun Jumalan sana selvästi on vaatinut sen paimenia ankarasti nuhtelemaan veripunaisia syntiä. Lukemattomat kuninkaat ja keisarit ovat muuttaneet ijankaikkisuuteen saamatta kertaakaan kuulla siitä parannuksesta, joka Jumalalle kelpaa. Heitä on tavallisesti vain ylistetty, lohdutettu, nukutettu, kunnes kuolema on temmannut heidät tämän elämän petollisista meluista vanhurskaan Jumalan tuomion eteen! Kuinka jalona esiintyy Ambrosius, jos häntä vertaamme noihin muinais- ja nykyajan orjamielisiin hovisaarnaajiin, joiden omantunnon äänen ihmispelko ja kunnianhimo ovat pakottaneet vaikenemaan.
V. 395 kuoli Teodosius Suuri jalon ystävänsä Ambrosiuksen syliin, ja kaksi vuotta myöhemmin pääsi tämäkin lepoon. Tuskin on jalompi ruhtinas milloinkaan ystävyyden siteillä ollut kiinnitettynä jalompaan piispaan.
Ei kukaan ole hoitanut piispanvirkaansa ahkerammin, tunnokkaammin kuin Ambrosius. Kaiken joutilaan aikansa käytti hän hartaudenharjoituksiin ja lukemiseen, ahkeroiden perin pohjin perehtyä uskonnon tieteelliseenkin käsitykseen. Etenkin tutki hän Clemens aleksandrialaisen, Origineksen sekä Basilius Suuren teoksia. Piispaksi päästyänsä lahjoitti hän kaiken omaisuutensa kirkolle; suuret tulonsa käytti hän köyhien avuksi. Ambrosiuksen luonteessa esiintyvät mitä kauniimmassa, kristinuskon pyhittämässä muodossa, muinais-roomalaiset hyveet: isänmaan-rakkaus, urhoollisuus ja syvä oikeudentunto. Kun hän ajatteli valtakunnan rappiotilaa, valtasivat haikeat tunteet hänen sydämmensä ja hartaasti huokasi hän Jumalan puoleen, rukoillen Häneltä apua onnettomalle isänmaallensa. "Huono se poika, joka vaaran hetkenä heittää isänmaansa oman onnensa nojaan" oli hänen tapansa sanoa. Mutta Siionin vartijana muisti hän rakkaudella barharejakin, pyrkien levittää evankeliumin valoa germanialaisiin kansanheimoihin.
Vaikka Ambrosiuksen kanta uskonnollisten riitakysymysten suhteen oli horjumattoman vakaa, vaikka hän jäykästi, taitavasti puolusti kirkon oppia, etenkin Ariukselaisia vastaan, riippuu hänen suuruutensa epäilemättä enemmän hänen pyhitetyn luonteensa jaloudesta, kuin mistään muusta. Hänen merkitykseensä virrensepittäjänä ja roomalaisen kirkollisveisuun perustajana olemme jo ennen viitanneet, Ambrosiuksen kirjoituksista on hänen kirjansa "Velvollisuuksista", jonka esitystavan hän on lainannut Ciceron samannimisestä teoksesta, etevin. — Kuolinvuoteellansa lausui Ambrosius muiden ohessa nämäkin lohdulliset sanat: "en pelkää kuolla, sillä minulla on armollinen Jumala".
IX.
Kirkon ensimmäinen verituomio.
Kaikki haikeus, ja närkästys, ja viha, ja huuto, ja sadatus olkoon kaukana teistä kaiken pahuuden kanssa. Ef. 4: 31.
Kauvas oli kristillinen kirkko valtion lempilapsena, maallisten etujen suosimana eksynyt Herransa osottamalta tieltä. Kaikki, joille ristin salaisuus vielä oli kallis, surivat katkerasti Jesuksen tunnustajain suruttomuutta, velttoutta, siveellistä turmelusta. Turvaten Herran voimaan, kehottivat kirkon suuret johtavat henkilöt, joista tämä aika on verrattoman rikas, urhoolliseen taisteluun syntiä ja maailmaa vastaan. He eivät peräytyneet Siionin muureilta, vaikka kuinka ankarasti vihollinen hyökkäsi heitä vastaan, sillä he tiesivät, että Herra on läsnä seurakuntaansa loppuun asti. Mutta heidän jalosta kehotuksestaan ja esimerkistään huolimatta luopui moni kristitty, nähdessään kristikunnan turmeluksen, kirkosta, arvellen Herran sen ylönantaneen, koska Hänen Henkensä ei enää elähyttänyt sen jäseniä. Täten syntyi moniaita erikoisseurakuntia, joiden yleisenä tunnusmerkkinä on vaatimus ankaraan kuriin ja ruumiinkidutukseen. — Neljännen vuosisadan alkupuolella perusti syyrialainen Audius tämänkaltaisen erikoisseuran. Ankarasti moittien papiston ylöllistä elämää ja maallista mieltä, terotti hän lahkolaistensa sydämmiin, miten kristityn ehdoton velvollisuus on elämässään noudattaa apostolisen aikakauden yksinkertaisia tapoja, sen maallista köyhyyttä, nöyryyttä ja pyhyyttä, joita avuja kirkko, ylpeyden ja maailman ystävyyden pettämänä, yhä enemmän oli unohtanut. Kovasti vainottuina pakenivat Audiukselaiset erämaihin ja synkkiin metsiin, missä heidän jälkensä vähitellen katoavat. Samaan suuntaan opetti armenialainen piispa Eustathius. Hänkin perusti erikoisseuran, jonka jäsenet sitoutuivat mitä ankarimpiin ruumiinkidutuksiin; avioliittoakin pitivät he syntinä.
Älkäämme kevytmielisesti tuomitko näitä lahkolaisia, kuinka suuret heidän erehdyksensä monessa kohden sitten ovatkin. He vihasivat syntiä, surivat kirkon turmelusta sekä uskalsivat julkisesti moittia mahtavan, kunniastansa aran papiston maallista loistoa ja epäkristillistä elämää, ja tämä on heidän kunniansa kaiken vastaväitöksen uhallakin. Itsekkäisesti he luopuivat kirkosta, vaikkei Herran sana oikeuta ketään sitä tekemään, se kun päinvastoin vaatii jokaista kristittyä uskollisesti uhraamaan kaikki voimansa Heiran seurakunnan hyväksi sekä urhoollisesti taistelemaan siinä ilmaantuvia paheita vastaan, olkoon tämä taistelu lihalle ja verelle kuinka vaikea ja vastahakoinen hyvänsä. Mutta vaikka tämä totuus on muuttumattoman varma ja vaikka kirkkohistoria selvästi todistaa, että kirkosta luopuneiden eriuskoisseurat yhä kauemmas ovat eksyneet oikealta tieltä, kadottaneet elinvoimansa ja ennemmin tahi myöhemmin kokonaan kadonneet, siten todistaen ettei Herran siunaus ole heitä seurannut, niin varma on kuitenkin toiselta puolen, että hyvä paimen löytää eksyneet lampaansa maailman korvesta Siionin muurien ulkopuoleltakin, jos ne kuulevat Hänen äänensä. Ja sen tekevät kaikki, jotka nöyrällä sydämmellä totuutta etsivät. Ken uskaltaa kieltää näissäkin lahkolaisissa semmoisia löytyneen, miten ankarasti silloinen kirkko heitä sitten tuomitsikin ja vainosi?
Vanhoista harhaoppisista lahkoista eli manilaisuus vielä. Sillä oli monta ystävää ei ainoastaan Persiassa ja muualla itämaissa, vaan länsimaissakin. Etenkin rehotti sen rikkaruoho Pohjois-Afrikassa, mistä sen turmiolliset siemenet levisivät Italiaan sekä muihin maihin. Tuon tuostakin joutuivat Manilaiset vainon alaisiksi, mutta vaikka heidän lukunsa täten paljon väheni, ei lahkoa saatu kukistumaan, sen tunnustajat kun sukkelasti älysivät asettautua asianhaarojen mukaan. Osaksi muuttuneessa muodossa esiintyi tämä harhaoppi siinä lahkossa, jonka espanjalainen Priskillus neljännellä vuosisadalla perusti. Se saavutti monta tunnustajaa ja levisi laajalta Pyreneitten niemimaalla. Kirkon menettely Priskillusta kohtaan vaatii meitä kertomaan hänen oppinsa pääpiirteet, jos kohta nämä ovatkin suurimmaksi osaksi manilaista harhaoppisuutta eivätkä siis sisällä mitään uutta.
Hyvän alkuolennon rinnalla — niin hän opetti — on ijankaikkisuudesta olemassa, saatanan hallitsema aineen valtakunta. Jumalasta, samoinkuin pimeyden ruhtinaasta, on lähtenyt lukemattomia henkiä, jotka ovat alkuolentonsa kanssa sukua. Johtuen Jumalasta, ovat ihmissielut asettuneet taisteluun saatanaa ja hänen valtakuntaansa vastaan ja voitettuina tässä taistelussa ovat ne sortuneet aineellisen ruumiin kahleisin. Kanssakäymisen kautta taivaallisten henkien kanssa saapi tuo jumalallinen ihmissielu kuitenkin voimia säilymään turmeltumattomana, pahojen henkien sitä vietellessä. Täydellisesti vapahtamaan ihmisiä astui Kristus valeruumiissa maan päälle. Hän opetti ihmisiä, miten he ruumiinkidutuksilla saavuttaisivat yhä suuremman vapauden ja voiton aineen saastuttavasta, turmelevasta vaikutuksesta. — Priskillukselaiset vastustivat etenkin avioliittoa sekä lihan-syömistä, pitäen näistä y.m.s. luopumisen pyhityksen miltei nimenomaisena tunnusmerkkinä.
Tämmöisen opin arvosteleminen ei ole vaikea. Se on miltei kokonaan pakanallinen ja semmoisenakin ilman mitään syvempää ydintä. Sitä tuskin kannattaisi mainitakaan, ellei niin moni olisi takertunut sen pauloihin ja ellei kirkko taistelussa sitä vastaan ensi kerran olisi tarttunut mestaajan veriseen miekkaan, siten todistaen, kuinka kauas se jo tähän aikaan oli eksynyt oikealta tieltä menetystavassaan lahkolaisten suhteen.
V. 380 kokoontuivat Espanjan papit Saragossan kirkolliskokoukseen, missä Priskillukselaisten lahko julistettiin harhaoppiseksi. Piispat Itacius ja Idacius vaativat hallitusta avuksensa näitä lahkolaisia vastaan, ja keisari Gratianus julisti säädännön, jonka mukaan Priskillukselaiset olivat karkoitettavat Espanjasta, vieläpä kokonaan hävitettävät maan päältä. Erään keisarillisen maaherran vaikutuksesta saivat vainotut kuitenkin tämän päätöksen peräytetyksi, mutta Maximuksen hallitessa kävi heidän asemansa vaikeammaksi, kuin milloinkaan ennen. Bordeauxissa pidetty kokous tuomitsi heidät uudelleen. Priskillukselaiset vetosivat keisariin, joka silloin oleskeli Trierissä. Tänne saapuivat nyt lahkon johtajat sekä Itacius ja Idacius, jotka viimmemainitut kehottivat Maximusta kuolemalla rankaisemaan harhaoppisia. Toursin mainio piispa Martinus (k. 400), joka sattui olemaan kaupungissa, koetti kaikin voimin estää keisaria ryhtymästä verenvuodatuksiin, mutta tämä ei auttanut. Priskillus, kaksi hänen lahkoonsa vasta kääntynyttä piispaa sekä monta muuta tuomittiin kuolemaan ja mestattiin miekalla (385). Ensi kerran vuodatti kirkko nyt eriuskolaisten verta — vaan tämä ei ollut viimmeinen. Tämä tapaus ennustaa meille noita verisiä vuosisatoja, joiden vieriessä kirkko miekalla, rovioilla ja lukemattomilla muilla kidutuskeinoilla raivosi kaikkia eriuskolaisia vastaan. Näistä ajoista alkaen ei 12-13 vuosisataan ole olemassa uskonvapautta maailmassa! — Älköön kukaan kuitenkaan väärin käsittäkö meidän tarkoitustamme. Emme suinkaan millään tavoin tahdo puolustaa senkaltaista uskonvapautta, joka, irroittaen itsensä Jumalan sanasta, vaatii samoja oikeuksia ja mitä rajattominta vapautta kaikille seuroille ja lahkoille, olivat nämä sitten mitä laatua tahansa; päinvastoin on kirkon velvollisuus kaikkina aikoina ankarasti vastustaa ja keskuudestansa poistaa kaikkia eksyttäviä, p. raamatun sanasta poikkeavia harhaoppeja, vaan miekkaan se ei saa tarttua, sillä Herra ei uskonut sille semmoista asetta. Ennen vainottiin kirkkoa ja sen jäseniä surmattiin, nyt vainoo ja surmaa kirkko itse. Milloin se paremmin käsitti velvollisuutensa, milloin se voittosammin taisteli, vainottunako vai vainoovana? Ei kaipaa se kysymys vastausta.
Ajan puolustukseksi tulee meidän kuitenkin muistaa, etteivät kaikki hyväksyneet kirkon menettelyä Priskillukselaisia kohtaan. Ambrosius lausui mitä jyrkimmän moitteen tästä verisestä teosta sekä rikkoi kaiken yhteyden niiden piispojen kanssa, jotka olivat sitä puolustaneet. Samoin käytti itsensä vastamainittu Martinus Toursilainen. Urhoollisesti pakotti hän Maximuksen peruuttamaan käskyn, jonka mukaan kaikki Priskillukselaiset olivat surmattavat. Vielä oli siis tuo tunnettu vakuutus, ettei kirkko halaja vuodattaa verta, tosi sana ainakin muutamain kirkon edustajain suussa. Myöhempinä aikoina oli sen matkiminen mitä törkeintä ivaa!
X.
Johannes Krysostomus.
Herra on minun paimeneni: ei minulta mitään puutu. Ps. 23: 1.
Mainion tiedemiehen ja puhujan Libaniuksen kerrotaan kuolinvuoteellaan vastanneen ystävilleen, kun nämä kysyivät, kenen hän soisi jälkeläiseksensä: "Johanneksen, elleivät kristityt jo ole saaneet häntä puolellensa". Tällä nimellä tarkoitti hän erästä antiokialaista nuorukaista, joka muutaman vuoden kuluessa lukemattomain muiden kera hänen mainiossa koulussaan oli viisautta ammentanut ja ahkeruudellaan, erinomaisella älyllään sekä loistavalla puhelahjallaan himmentänyt kaikkien muiden maineen. Libanius oli pakana eikä käsittänyt kristinuskon vaikutusta siinä ihmissydämmessä, jota sen säteet pääsevät valaisemaan, mutta hän oli nähnyt tämän uskon vastustamattoman voittoretken maailmassa sekä aavistanut sen vaikuttaneen Johannekseenkin. Johdattaessaan oppilaitaan pakanallisen tieteen ja taiteen aarteita omistamaan ja ihailemaan, oli hän kyllä nähnyt, että tuon aaterikkaan nuorukaisenkin silmät ilosta välkkyivät, mutta opettajan kokenut aisti tarkkasi niiden säteilevän toisestakin valosta, jota hänen oppinsa ei ollut niissä virittänyt, ja sentähden hän epäili, oliko Johannes milloinkaan antautuva vanhan helleeniläisen viisauden tulkiksi. Eikä Libaniuksen aavistus ollut perätön: Jesus Kristus oli voittanut nuorukaisen sydämmen ja uskonut hänelle suuren tehtävän valtakuntansa edistämisessä maan päällä. Hänestä oli tuleva valittu Herran välikappale, jonka saarnan kautta Kaikkivaltiaan voima oli herättävä tuhansia synnin unesta elävää Jumalaa palvelemaan.
Johannes Krysostomus syntyi Antiokiassa v. 347. Hänen isänsä, joka oli korkea virkamies, kuoli varhain, ja pojan kasvatus jäi nyt kokonaan äidin huoleksi. Mutta vaikka tämä hänen nimensä oli Antusa — oli varsin nuori (hän jäi leskeksi 20 vuoden vanhana), ymmärsi hän kasvattaa lastansa "kurissa ja Herran pelvossa", ollen yksi noita Jumalan ulkonaisesti vähäpätöisiä, kaukana julkisen elämän näyttämöltä hiljaisuudessa toimivia välikappaleita, joiden kautta Herra monesti on johdattanut valtakuntansa jaloimmat sankarit ristin salaisuutta käsittämään. Epäilyksettä salli Antusa poikansa käydä koulua Libaniuksen luona, sillä hän luotti vakaasti siihen, että se Herra, joka nuorukaisessa hyvän työn oli alkanut, myös varjelisi häntä eksymästä oikealta tieltä. Eikä hänen toivonsa pettynyt. Krysostomus palasi koulusta runsas tietovarasto mukanansa, mutta tämä ei painanut hänen ajatuksiansa maahan, se vain kehotti häntä ylentämään sydämensä Jumalan puoleen, joka on kaiken tosiviisauden alku ja loppu. Loistavan tulevaisuuden maailmassa tarjosi nerokkaalle nuorukaiselle etenkin asianajajan, tähän aikaan suuressa kunniassa pidetty ammatti, mutta nuo viekkaat kujeet ja sukkelat mutkat, joita tällä uralla runsaasti käytettiin, ilettivät häntä eikä hän saattanut siihen antautua. Hän alkoi nyt ahkeraan tutkia raamattua, sen totuudet tunkeutuivat syvään hänen sydämmeensä, ja, päättäen uhrata koko elämänsä Herralle, antoi hän kastaa itsensä. Hän oli silloin 18 vuoden ikäinen.
Sydämmensä hartaimman halun ja monen tämän aikakauden hurskaan nuorukaisen esimerkin kehottamana aikoi Krysostomus ruveta munkiksi, saadaksensa eksyttävän maailman häntä häiritsemättä yksinäisyydessä palvella Herraa. Mutta ikäänkuin jumalallisen ilmoituksen ohjaamana vastusti Antusa, tuo kaikkiin poikansa toiveisin mieltyväinen, alttiiksiantavainen äiti, järkähtämättä tätä päätöstä. Hän vei Krysostomuksen siihen huoneesen, missä hän oli hänen synnyttänyt, ja kertoi täällä äidin rakkauden vastustamattomalla kielellä, mitä hän oli kärsinyt hänen edestänsä, miten rukouksensa, toivonsa, murheensa, ilonsa ajan vaihdellessa aina yhtä uskollisesti oli tarkoittanut ainoastaan hänen ainoata poikaansa, "Ja nyt sinä minun heittäisit toisen kerran leskeksi" lausui hän kyynelet silmissä, "älä vihoita Jumalaa saattamalla äitisi murheelliseksi". Tämmöisen äidin rukouksilta ei voinut Krysostomus sulkea sydäntänsä; hän jäi Antiokiaan ja ryhtyi jumaluusoppia tutkimaan. Suureksi avuksi tässä työssä oli hänelle kaupungin vanha, arvokas piispa Meletius, joka sydämmen ystävyydellä otti häntä neuvoaksensa. Tämä aika oli Krysostomuksen kehitykselle varsin tärkeä.
Muutamien vuosien kuluttua kuoli Antusa, ja nyt vetäysi Krysostomus lähellä olevaan vuoriseutuun, missä hän kuusi vuotta oleskeli munkkina, viettäen aikaansa miettimisellä, lukemisella ja rukouksella. Masentunein ruumiinvoimin, mutta palavin sydämmin ja kokeneen kristityn vakavalla mielellä palasi hän tämän ajan kuluttua Antiokiaan. V. 381 vihittiin Krysostomus täkäläisen seurakunnan diakoniksi ja viisi vuotta myöhemmin presbyteriksi.
Jos kukaan, sopi Krysostomus suuren kaupungin papiksi. Hienosti sivistyneenä ja oppineena tajusi hän oikein arvostella kaikkia noita vaihtelevia, monivärisiä ilmiöitä, joihin ihmiselämä tämmöisissä paikoissa pukeutuu, sekä oikein sovittaa sanansa eri olojen mukaan. Mutta hän ei ollut noita omaa kunniaansa etsiviä saarnaajia, jotka säilyttääkseen maailman ystävyyttä, huutavat: "rauha, rauha", vaikkei rauhaa olekaan; säälimättä paljasti hän Antiokian seurakunnan turmeluksen, säästäen yhtä vähän rikkaiden ja ylhäisten, kuin köyhäin ja alhaisten syntejä. Krysostomus oli oikeauskoinen, hän vihasi harhaoppisuutta sekä vastusti ankarasti kaikkea raamatun mielivaltaista selittämistä, joka tapa tähän aikaan oli käynyt hyvinkin yleiseksi, mutta tämä ei suinkaan ollut hänen ainoa ansionsa. Oppiriitojen aikakaudella, jonka kuluessa n.s. puhdasoppisuuden kuollut poostavi sai yhä suuremman merkityksen ja kristillisen elämän ehdot ja tunnusmerkit jäivät syrjäseikoiksi, tähtäsi Krysostomuksen saarna aina sanankuulijoitten sydämmiin, joita hän pyrki herättää elävään synnintuntoon, katumukseen, uskoon, toivoon, rakkauteen. Hänen saarnansa ytimenä oli tuo jumalallinen totuus "Jumalan valtakunta ei ole puheessa, vaan voimassa", ja tätä totuutta tahtoi hän sovitetuksi kaikkiin elämän oloihin. Eikä tarvinnut hänen sanoja hakea, ne oli hänellä aina valmiina, sujuen ihmeen helposti pukemaan hänen ajatuksensa mitä kauniimpaan muotoon. Krysostomus oli vanhan kirkon suurin puhuja; salaman kirkkaudella valasi hänen saarnansa synnin pohjattomat syvyydet, mahtavan kevättulvan voimalla särki se pirstaleiksi nimikristillisyyden rakentamat heikot tukeet, joilla tämä koetti suojella noita muka viattomia huvejansa maailman iloisilla rannoilla. Mutta hän ei saarnannut ainoastaan lakia, hän oli päinvastoin evankeelinen paimen, vaikka hän ei julistanut syntien anteeksiantamisen autuaallista sanomaa muille kuin katuvaisille syntisille, jotka isoivat ja janoivat vanhurskautta. Voimakkaasti hänen puheessaan kaikui Siinain pitkäisten jylinä, sanomattoman suloisesti kuului siinä evankeliumin todistus syntisten pelastuksesta Karitsan veressä. 12 vuotta vaikutti Krysostomus pappina Antiokiassa arvaamattomaksi siunaukseksi sikäläiselle lukuisalle seurakunnalle, kunnes hän sai toisen, vielä laajemman vaikutusalan.
Teodosius Suuren kuoltua olivat hänen poikansa Honorius ja Arkadius jakaneet valtakunnan keskenänsä; edellinen otti länsimaat, jälkimmäinen itämaat hallitaksensa. Suuren keisarikunnan mahtavuuden päivät olivat menneet; kaikkialla ilmaantui sen perikadon enteitä. Etenkin oli turmeluksen rutto nähtävänä suurissa kaupungeissa. Itäisen valtakunnan pääkaupunkina oli Konstantinopoli. Ulkonaisen mahtavuuden ja prameuden loistavan peitteen alla vietti pimeyden ruhtinas suuria voittoja, uhaten kokonaan tukehuttaa kaiken kristillisen elämän tässä kuuluisassa kaupungissa. Turhaan oli Konstantinopolin kokous (381), josta ennen on kerrottu, täkäläiselle piispalle omistanut patriarkan arvon: ulkonaista, maailman silmiin pistävää loistoa oli ennestään yltäkyllin, eikä Jumalan valtakuntaa milloinkaan ole edistetty arvonimillä, ihmiskunnian ja maallisen voiton etsimisellä. Muualta oli apu tuleva, ja se tulikin. Pelastuksen Jumala tahtoi vielä kerta herättää Konstantinopolin seurakuntaa synnin unesta. Välikappaleena käytti Hän Krysostomuksen.
Eräs Arkadiuksen hovin mahtava virkamies nimeltä Eutropius oli kuullut Krysostomuksen saarnaavan Antiokiassa, ja hänen vaikutuksestaan kutsuttiin tämä pääkaupungin piispaksi (397). Hyvin tietäen, miten vaikea tämä virka oli, ei Krysostomus millään ehdolla tahtonut sitä vastaanottaa, mutta turhat olivat kaikki hänen yrityksensä saada hovin päätöstä muutetuksi ja seuraavana vuonna hän vihittiin Konstantinopolin patriarkaksi. Raskaat olivat tästä alkaen hänen päivänsä, kovaa taistelua loppuun asti hänen elämänsä, mutta hän ei vaikeroinnut, masentunut, sillä hän tiesi Kristuksen seuraajan tien olevan ristin tien eikä odottanut lepoa ja rauhaa täällä viheliäisyyden ja synnin laaksossa.
Moni jalo opettaja oli ennenkin saarnannut Konstantinopolin seurakunnalle, mutta ei ollut kukaan niin voimakkaasti todistanut ristiinnaulitusta Vapahtajasta, kuin Krysostomus. Kun hän nousi saarnatuolille, ei silloin nukuttu kirkossa, miten lukuisa ja sekalainen kuulijakunta sitten olikin. Jumalan sanan terävällä miekalla iski hän sanankuulijoittensa sydämmiin, repien palasiksi kaikki nuo itsevanhurskauden kurjat verhot, joilla kääntymätön ihminen huolellisesti koettaa muilta ja itseltänsä salata kadotetun tilansa. Eikä Krysostomus nuhdellut ainoastaan noita törkeitä, kaikkea siveellisyyttä loukkaavia syntejä; rohkealla kädellä riisti hän maailman kevytmielisiltä huveilta ja turhilta menoilta sen vaipan, jonka alla tämän maailman jumala sivistyksen, ihannetaiteen y.m. varjonimellä levitti valtakuntaansa Kristuksen seurakunnassa, sekä todisti Jumalan sanalla, miten mahdoton on kahden herran palveleminen. Yhteiskunnan kaikkiin oloihin loi hän tarkan silmänsä, kaikkea pystyi hän arvostelemaan, kaikkeen uskalsi hän koskea. Keisarillisen palatsin komeat muurit, sen kullasta ja kalliista kivistä hohtavat huoneet eivät häikässeet häntä; teaterit, kilpa-ajonäytelmät, tämän maailman mahtavain loistavat seurat ja ylölliset pidot eivät voineet häntä pettää, sillä hän punnitsi nämä kaikki kristinuskon vaa'alla, jolla niiden arvo supistui höyhenen painoksi. Synti vain painoi äärettömästi — sen pohjaton turmelus oli havaittavana kaikkialla. Sitä vastustamaan, sitä vastaan taistelemaan oli Krysostomus tullut pääkaupunkiin — vaan eikö taistelu ole turha, eikö hän siinä ole horjuva, sortuva, lukemattomat ja mahtavat kun ovat hänen vastustajansa? Ei, hän ei pelkää, kuinka voimaton ja heikko hän itsessään onkin, sillä hän taistelee totuuden puolesta, Jumala on hänen kanssansa ja näkymättömät, taivaalliset sotajoukot vartioitsevat häntä.
Saiko Krysostomus esteettömästä, kenenkään häntä häiritsemättä saarnata parannusta valtakunnan suuressa pääkaupungissa, jonka pimeyden ruhtinas oli valloittanut? Jos niin olisi ollut, epäilisimme täydellä syyllä, ansaitsiko hän todella sen nimen [Nimi Krysostomus merkisee kultasuu.], jonka jo hänen oman aikansa kristityt hänelle omistivat. Ei ole vielä kukaan oikein, s.o. Jumalan sanan vaatimuksen mukaan, koskenut ihmissydämmen turmelukseen, hankkimatta itselleen vihamiehiä, eikä ollut Krysostomus monta kertaa saarnannut Konstantinopolissa ennenkuin kaupunki oli täynnä hänen vihamiehiänsä.
Heti alussa riitaantui hän yllämainitun Eutropiuksen kanssa. Tämä oli koettanut riistää kirkolta n.s. asyyli-oikeuden, jonka mukaan jokainen vainottu, paettuaan kirkon alttarin juurelle, oli turvassa, ja Krysostomus puolusti jäykästi tätä, samoinkuin muita kirkon oikeuksia, maallisen vallan sortoa vastaan. Sitä paitsi oli piispa monesti julkisestikin moittinut tuon mahtavan miehen hurjaa ja jumalatonta elämää. Eutropius koetti kostaa saattamalla piispan epäluulon alaiseksi hovin silmissä, toivoen tällä tavoin saavansa hänen poistetuksi kaupungista. Yrityksestä ei tällä kertaa kuitenkaan mitään tullut, Eutropius kun itse takertui toisten turmioksi kutomiin verkkoihinsa. Petoksillaan ja röyhkeän ylpeällä käytöksellään oli näet hänkin saavuttanut monta vihamiestä. Hovinkin luottamuksen oli hän ennen pitkää kadottanut eikä hänellä lopuksi ollut muuta neuvoa kuin, turvaten kirkon asyyli-oikeuteen, jota hän itse oli sortanut, paeta Herran huoneesen. Täällä tapasi hänen Krysostomus eräänä päivänä pelosta vapisevana alttarin juurella. Käyttäen tilaisuutta kuvasi hän tämän kohtauksen johdosta seurakunnalle maallisten olojen vaihtelevaisuutta, turhuutta, muistuttaen onnetonta, miten hän hyvillä ja ankarilla sanoilla oli häntä neuvonut, varoittanut, nuhdellut, vaan aina turhaan. Saarna, jonka hän silloin piti, on meille säilynyt; se sisältää syviä totuuksia, joita Krysostomus tapansa mukaan on pukenut verrattoman kauniisin sanoihin ja vertauksiin. Jalolla saarnallaan sai piispa onnettoman hengen tällä kerralla pelastetuksi vimmastuneen kansan ja sotamiesten vihalta, mutta kun Eutropius myöhemmin pakeni kirkosta ja matkusti Kyproon, vangittiin hän siellä ja mestattiin.
Mutta Krysostomuksella oli muitakin mahtavia vihollisia, niiden joukossa keisarinna Eudoxiakin, jonka jumalattomuutta hän monesti oli nuhdellut. Hyvin hän tiesi, miten vaarallinen hänen asemansa oli, vaan eivät varoitukset eivätkä uhkaukset saaneet häntä muuttamaan saarnatapaansa. Yhdeltä ainoalta kerjäsi hän armoa, ja Hänelle tahtoi hän pysyä uskollisena elämänsä loppuun asti, huolimatta ihmisten ystävyydestä, pelkäämättä heidän vihaansa. Näin asiain ollen leimahti maailman viha häntä kohtaan piankin ilmituleen.
Länsimaissa oli Origineksen teoksia jo kauan luettu epäluulolla. Itämaissa sitä vastoin arvosteltiin häntä toisin, ja puhdasoppisuuden täkäläiset etevimmät edustajatkin, niinkuin Atanasius, Basilius y.m., jotka suureksi osaksi olivat koonneet jumaluusopillisen sivistyksensä juuri tuon mainion kirkkoisän uskonopista, pitivät häntä suuressa arvossa. Kuitenkin oli täälläkin vastapuolue syntynyt, joka väitti ariukselaisen harhaopin saaneen alkunsa Origineksen vääristä väitelmistä ja senvuoksi kovasti vastustivat hänen kirjoituksiaan. Alussa taistelivat egyptiläiset munkit keskenänsä tämän riitakysymyksen johdosta, mutta sittemmin levisi kiista muuallekin. Etenkin Palestinassa kävi se hyvin kiihkosaksi. V. 394 tuli Salaminin piispa Epifanius (k. 403) Jerusalemiin, Hän saarnasi Originesta vastaan, jota taas täkäläinen piispa Johannes innokkaasti puolusti. Yhä kiivaammaksi yltyi riita, kunnes Aleksandrian piispa Teofilus, joka oli mieltynyt Originekseen, sai sen täällä asettumaan. Tämä kunnianhimoinen, tämän maailman tavaroihin rakastunut mies oli kuitenkin syynä siihen, että sama kiista ennen pitkää syntyi uudelleen. Taistelu siirtyi tällä kertaa Konstantinopoliin, tarjoen Krysostomuksen lukuisille vihamiehille kauan odotetun tilaisuuden hyökätä häntä vastaan.
Asian laita oli seuraava. Teofilus oli suuttunut entisille ystävilleen, muuttanut mielipiteensä, niinkuin senkaltaiset miehet helposti tekevät, sekä ajanut maanpakoon suuren joukon egyptiläisiä munkkeja. Vainotut pakenivat Konstantinopoliin ja Krysostomus otti suojellaksensa heitä. Hän kyllä selvästi näki näiden munkkien joutuneen harhateille opin suhteen eikä suinkaan puolustanut niitä Origineksen mielipiteitä, jotka olivat antaneet aihetta heidän eksytyksiinsä, mutta hän ei saattanut hyväksyä Teofiluksen menetystapaa heitä kohtaan sekä oli liiaksi valistunut kannattaaksensa niiden käsitystä, jotka muutamien erehdyksien vuoksi vaativat kirkkoa kiroomaan miestä, semmoista kuin Origines. Saatuansa kuulla, että Krysostomus ystävällisesti oli munkit vastaanottanut, lähti Teofilus Konstantinopoliin. Hän tiesi, miten voimakkaasti Krysostomus oli vastustanut syntiä ja todistanut Herrasta tässä kaupungissa, mutta tämä seikka ei arveluttanut häntä, päinvastoin oli se hänelle kehotukseksi ryhtymään taisteluun tuota kuuluisaa miestä vastaan, jolla juuri täällä oli monta vihamiestä. Ystävällisesti pyysi Krysostomus Teofilusta luonansa asumaan, mutta tämä kieltäysi ja sai nyt asunnokseen erään keisarillisen huvilan kaupungin ulkopuolella. Täällä hän ahkeraan kutoi verkkojaan, sepitteli juoniaan, ja kaikkialta tulvasi hänen luoksensa samanmielisiä hengellisiä. Kun nämä, peläten kansaa, eivät uskaltaneet esiintyä Konstantinopolissa, kokoontuivat he kirkolliskokoukseen Kalcedoniin, missä Krysostomuksen kanta päivän kysymyksen suhteen muka oli tutkittava. Mitä törkeimmällä tavalla tuli kokouksen oikea tarkoitus heti ilmi. Krysostomusta vastaan tehtiin jos minkälaisia syytöksiä: hän oli muka tuhlannut kirkon omaisuutta, laiminlyönyt kristillisen vieraanvaraisuuden vaatimuksia, nukuttanut seurakuntaa myötäänsä kehottamalla sitä parannusta tekemään sekä yllyttänyt kansaa kapinaan. Yksimielisesti päätettiin, että Krysostomus oli erotettava virastansa. Päätös lähetettiin keisarin vahvistettavaksi; sitä seurasi näin kuuluva kirjoitus: "Hurskas keisari valvokoon tuomitun poistamista kirkosta sekä että hän saa erityisen rangaistuksen majesteetirikoksestaan, sillä ei sovi meidän, piispojen, sitä tutkia".
Näitä vehkeitä toimitettaessa, oli Krysostomus tyyni, horjumaton, niinkuin kallio myrskyn lähestyessä. Noin neljäkymmentä uskollista paimenta oli kokoontunut hänen luoksensa. Heille hän puhui lohdullisia, vakavia sanoja, jommoisia ainoastaan se puhuu, joka Kristuksen seuraamisessa on oppinut voittamaan maailman. Saatuansa tiedon Kalcedonissa tehdystä päätöksestä, kiiruhti kansa joukottain rakkaan piispansa luoksi, puolustaaksensa häntä väkivaltaa vastaan. Krysostomus esiintyi asumuksensa edustalla. "Aallot kuohuvat" lausui hän "mutta me emme pelkää hukkua, sillä me seisomme kalliolla. Meri pauhaa, mutta Jesuksen laiva ei milloinkaan joudu haaksirikkoon. Sanokaat, mitä me pelkäisimme? Kuolemaako? Kristus on minun elämäni ja kuolema on minun voittoni. Maanpakoako? Maa on Herran ja kaikki mitä sen päällä on. Tahi pelkäisimmekö kadottaa maallisen omaisuutemme? Emme ole mitään maailmaan tuoneet emmekä saata mitään täältä viedä muassamme. Minä ylönkatson mitä tämä maailma kutsuu pelättäväksi, sen loistoa minä pilkkaan. Köyhyyttä en pelkää enkä halaja rikkautta. En kammoksu kuolemaa enkä toivo saavani elää, ellei se ole teille hyödyksi. Sentähden kehotan teitä levollisuuteen. Ei kenkään ole minua teistä erottava, sillä Jumala on meidät yhdistänyt… En minä omiin voimiini luota: minulla on Herran lupaus, joka kuuluupi näin: minä olen läsnä teitä joka päivä maailman loppuun asti. Kristus on minua läsnä, ketä minä pelkäisin! Kohotkoot meren aallot vaikka kuinka korkeiksi, raivotkoon tämän maailman ruhtinas minua vastaan — kaikkea tätä pidän hämmähäkin verkkoa heikompana. Alituisesti minä huokaelen: tapahtukoon Herra sinun tahtosi, ei niin eikä näin, vaan niinkuin Sinä tahdot. Hänen sanansa on minun linnani, minun kallioni, se sauva, johon luottamuksella saatan turvautua. Jos meidän paikan suhteen täytyisiki toisistamme erota, olemme kuitenkin rakkaudessa yhdistetyt. Ei kuolemakaan voi meitä toisistamme erottaa; jos ruumiini kuolee, on minun sieluni elävä ja muistava seurakuntaa. Olen valmis tuhannen kertaa uhraamaan henkeni teidän edestänne; älkäät minua siitä kiittäkö — minä teen vain velvollisuuteni, sillä jokainen hyvä paimen antaa henkensä lampaitten edestä. Kuolema vie minun kuolemattomuuteen, vainot tuottavat minulle oikean turvan. Ei minua vainota synnin tähden, rakkauteni tähden teitä kohtaan minua maailma vihaa, koska olen taistellut poistaakseni pahaa seurakunnastani, jotta ei viekas vihollinen pääsisi raatelemaan lampaita".
Vasta jos häntä väkivallalla pakotettaisiin, oli Krysostomus päättänyt peräytyä. Keisarinnan viha kiehui ja hän sai puolisonsa lähettämään sotamiehiä piispaa kiinniottamaan. Levollisena seurasi tämä vartijoitaan, jotka veivät hänen laivaan. Mutta tuskin oli tämä purjehtinut satamasta, ennenkuin kansa niin jäykästi alkoi vaatia Krysostomusta takasin tuotavaksi, että hallituksen täytyi peruuttaa tuomio. Kun rakastettu paimen jälleen saapui pääkaupunkiin, otti kansa hänen vastaan äärettömällä riemulla. Kiittäen Jumalaa kaikesta mikä oli tapahtunut, ryhtyi Krysostomus jälleen virkatoimiinsa. Mutta lyhyt oli hänen ystäväinsä ilo.
Jonkun ajan kuluttua pystytettiin aivan lähelle kirkkoa hopeasta tehty kuvapatsas keisarinnan kunniaksi. Sen vihkiminen tapahtui melskaavilla huveilla, näytelmillä ja tansseilla. Krysostomus, joka aina oli vihannut tämänkaltaisia turhuuksia, moitti juhlaa eräässä saarnassa. Keisarinnan viha kiihtyi entistä julmemmaksi. Piispaa vastaan nostettiin uusia kanteita, eikä aikaakaan, niin purjehti hän taas sotamiesten vartioimana maanpakoon (404). Pitkään aikaan Krysostomuksen ystävät eivät tienneet mitään jalon paimenen kohtalosta. Vihdoin tuli tieto että hän oleskeli kaukaisessa Kaukasus nimisessä kaupungissa sekä että hänen terveytensä pitkän ja kovan matkan, alituisten murhayritysten ja sanomattomain muiden tuskain ja kiusausten kautta oli käynyt hyvin huonoksi. Myöhemmin saapui häneltä kirjeitä, joista kaikki huomasivat hänen mielialansa olevan saman kuin ennen, sillä kirjeet olivat täynnä Herran kiitosta ja sitä iloa, jota uskollinen Kristuksen palvelija tuntee, lähestyessään ijankaikkisen rauhan majoja.
V. 405 kutsui vanhurskas Jumala hekumallisen ja julman Eudoxian tuomionsa eteen. Krysostomuksen ystävät koettivat nyt saada kauan kaivatun paimenensa takasin pääkaupunkiin, mutta tämä yritys tuotti hänelle ainoastaan uusia kärsimisiä. Kerrassaan katkaistaksensa kaiken yhteyden hänen ja hänen seurakuntalaistensa välillä, vaativat vastustajat keisaria karkottamaan vanhan, elämän vaivoista nääntyvän paimenen vielä kaukaisempaan maahan. Kurja ruhtinas suostui vaatimukseen, ja Krysostomus tuomittiin vietäväksi Mustan meren itäpuolella olevaan Pituys nimiseen kaupunkiin. Mutta hän ei kestänyt matkan vaivoja, taikka oikeammin: armon Jumala, jota hän kaikissa vaiheissa uskollisesti oli palvellut, oli päättänyt kutsua hänen kotiin. Saavuttuaan Komanan kaupunkiin, sai Krysostomus vähän levähtää sikäläisessä kirkossa. Turhaan rukoiltuaan vartijoitaan suomaan hänelle hiukan pitempää lepoa, täytyi hänen jo seuraavana päivänä jatkaa matkaa, vaan ei ehditty pitkälle, ennenkuin piispan uupuvat voimat pakottivat hänen seuraajansa palajamaan mainittuun kirkkoon takasin. Siellä puki Krysostomus valkeat vaatteet päällensä, nautti Herran ehtoollisen ja rukoili hetken hiljaa. Kun hän tunsi pelastuksensa lähestyvän, korotti hän vielä kerran äänensä ja lausui tunnetut lempisanansa: "Herra olkoon kiitetty kaikesta, amen!" Kirkkoon oli saapunut paljo väkeä todistamaan tuon kuuluisan piispan poislähtöä, jonka maine oli levinnyt kristikunnan kaukaisiimpiinkin maihin. Krysostomuksen kauniit silmät loistivat kirkkaammin kuin milloinkaan ennen, niissä välkkyi ylönluonnollisessa valossa hänen kirkastettu henkensä, joka nyt muutti ikuiseen kunniaan. — Tämä tapahtui syyskuun 14 p. 407.
Näin elää, tällä tavoin kuolee ainoastaan se, jolle Jumalan valtakunnan voitto ja Herran kunnia on kaikkea muuta kalliimpi. Ristiinnaulitun kuninkaan lähettiläiden vaellus maan päällä on aina ristin tie, jos he pysyvät Herralle uskollisina eivätkä suostu solmimaan liittoa maailman kanssa, siten hankkiaksensa itselleen rauhallisia päiviä tässä elämässä. Vasta kuoleman kautta pääsevät he lepoon, mutta silloin onkin heidän ilonsa ikuinen Karitsan istuimen edessä taivaassa. Kuinka ihmeen kauniisti säteilee tämä totuus meitä kohtaan Krysostomuksen taistelusta totuuden puolesta ja hänen voittosasta kuolemastansa! Mikä kehotus myöhempien aikojen kristityille pelkäämättä uhraamaan kaikki, kaikki Herran kunniaksi! Myötä- ja vastoinkäymisessä, ilon niinkuin murheen päivinä aina kiittäen tyytyä Herran ihmeelliseen kuljetukseen — tuossa lihalle ja verelle vaikeassa oman itsensä kieltämisessä kristityn elämä harjaantuu, kasvaa, kirkastuu! Krysostomus oli vanhan kirkon suurin puhuja, mutta vielä voimakkaammin, kuin jaloilla sanoillaan, saarnasi hän uskollisella vaelluksellaan Jesuksen seuraamisessa siitä uskosta, joka voittaa maailman, ja siitä Herrasta, joka heikoissa ihmisissäkin voi Kristuksen kunnian kirkastaa.
Krysostomuksen puheet ovat seuraavat: 1) hänen raamatunselityksensä, jotka käsittävät monta vanhan testamentin kirjaa sekä koko uuden testamentin; 2) puheita pyhän historian eri aloilta; 3) puheita kristillisestä elämästä; 4) juhlasaarnoja; 5) saarnoja satunnaisten tilaisuuksien johdosta. Sitä paitsi on hän kirjoittanut "pappeudesta" nimisen kirjan.
XI.
Kirkon käsitys p. raamatusta; kirkkoisä Hieronymus.
Sinun sanas on minun jalkaini kynttilä ja valkeus minun teilläni.
Ps. 119: 105.
Vanhimmista ajoista saakka oli raamatun puhtaan, Pyhän Hengen välittömän valistuksen kautta syntyneen sanan rinnalla kirkossa olemassa suuri joukko muita kirjoituksia, joita pidettiin suuressa arvossa ja ahkeraa luettiin. Moni jalo Herran veritodistaja oli myöhempien aikojen kristityille jättänyt kirjallisen todistuksen uskostansa, kehottaen heitä urhoollisesti vaeltamaan tuota veristä tietä, jolla hän oli kunnian kruunun saavuttava. Kalliina aarteena säilytti kirkko Polycarpuksen kehotuksia, Ignatiuksen kirjeitä, Irenaeuksen varoituksia, emmekä saa kummastella, että tämmöiset kirjoitukset myöhempinä aikoina saavuttivat yhä suuremman maineen. Vasta taistelun päätyttyä luetaan kuolleet taistelutantereella, vasta rauhan tultua ehditään sankarien urotöitä täydellisesti arvostella. Marttyyrien aikakausi tiesi kyllä kunnioittaa niitä Jesuksen tunnustajia, jotka olivat uhranneet henkensä totuuden puolustuksessa, mutta Herran kunniaa tämä kunnioitus ei vielä ainakaan mainittavassa määrässä päässyt himmentämään, sillä silloiset kristityt olivat koetusten, vaarojen ja vainojen kuumassa pätsissä tottuneet luottamaan ainoastaan ristiinnaulittuun kuninkaasensa sekä Häntä ainoata palvelemaan. Kun kristityt myöhempien aikojen etäisyydestä katselivat tuota verratonta taistelutannerta, missä marttyyrien verestä vihdoin kohosi rauhan aurinko kirkon tulevaisuuden taivaalle, olivat heidän silmänsä jo himmentyneet eivätkä he enää selvästi nähneet, ettei veritodistajain kunnia ollutkaan näiden oma kunnia, vaan Herran. Ja samoinkuin marttyyrejä ruvettiin liiallisesti kunnioittamaan, omistettiin heidän kirjoituksilleenkin miltei jumalallinen arvo, niin ettei enää aina tarkkaan erotettu näitä kirjoituksia eikä muuta kirkon omistamaa hengellistä kirjallisuutta raamatun sanasta. Tämmöinen erehdys on kaikkina aikoina ollut arvaamattomaksi vahingoksi Kristuksen seurakunnalle. Yksi ainoa sana on oleva "jalkaimme kynttilä ja valo meidän tiellämme" ja tämä sana on Jumalan, s.o. p. raamatun sana. Se ei eksytä eikä petä ketään, joka lapsen nöyrällä mielellä antautuu sen johdatettavaksi, sillä siinä puhuu, vaikka ihmisten kautta, Pyhä Henki itse, ja Hän on totuuden Henki. Miten syvämietteiset, totuutta harrastavat ja valistuneet muut hengellisen alan kirjailijat monesti olivatkin, ei saa kenkään heihin ehdottomasti luottaa, sillä he saattavat erehtyä, ja ovatkin usein erehtyneet tahi ainakin antaneet aihetta eksyttäviin mielipiteisin, heidän sanansa kun eivät sisällä jumalallisen ilmoituksen täydellistä totuutta. P. raamattu vain on se elävä lähde, jossa elämän vesi sekoittumattoman puhtaana löytyy; siitä juoksevaan virtaan on moni puronen ja joki tämän maailman saastaisilta mailta tuonut mutaa ja lokaa, eikä kangastu taivas tässä vedessä niin kirkkaasti, kuin lähteessä. Tämmöinen virta on kirkon kirjallisuus; raamatusta se johtuu, mutta siinä löytyy lukemattoman paljo vieraita aineksia, jotka eivät ole jumalallisen totuuden mukaisia. Näin asiain ollen, oli varsin tärkeätä, että raamatun kirjat jo varhain koottiin ja tarkasti erotettiin kaikista muista.
Mitä vanhan testamentin kirjoihin tulee, vakaantui itäisessä kirkossa se mielipide, jota etenkin Origines oli puolustanut, että ainoastaan n.s. kanoniset kirjat ovat pidettävät ehdottomasti totena Jumalan sanana. Länsimaiden kirkko sitä vastoin eksyi omistamaan saman arvon apokryfillisillekin kirjoille, vaikka nämä silminnähtävästi eivät voi vetää vertoja edellisille. Uuden testamentin kirjojen suhteen johtuivat molemmat kirkot lopullisesti samaan loppupäätökseen, vaikka monta toisistansa eroavaa mielipidettä tässä kohden ilmaantui. Muutamia näistä kirjoista, niinkuin Johanneksen toista ja kolmatta, Jaakopin, Judaan, Pietarin toista epistolaa sekä Johanneksen ilmestyskirjaa, luettiin monessa paikoin suurella epäilyksellä eikä tahdottu niille myöntää kanonista arvoa, mutta jota tarkemmin niitä tutkittiin, sitä selvemmäksi kävi niiden jumalallinen syntyperä. Itäisessä kirkossa vallitsi kuitenkin Ilmestyskirjan suhteen jonkunmoinen epävarmuus kuudenteen vuosisataan asti. Eikä sortunut kirkko uuden testamentin kirjakokoelmaan ottamaan muita kirjoja kuin niitä, jotka olivat syntyneet Pyhän Hengen välittömästä valistuksesta, vaikka harhaoppisuuden ja tuhansien erehdyksien rikkaruoho rehottaen kasvoi Herran viljavainiolla. Kauas oli kristikunta aikojen kuluessa eksyvä oikealta tieltä; ihmisneuvoja oli se monesti noudattava, ihmisten sanaa oli se pitävä Jumalan sanana, mutta kaiken tämän uhallakin säilyi kirkossa muuttumattoman puhtaana kallis aarre, jonka vertaista ei löydy toista: Jumalan p. raamatussa ilmoitettu sana. Hippon (393) ja Kartagon (397) kirkolliskokoukset määräsivät kanonisiksi ainoastaan ne kirjat, jotka löytyvät meidän raamatussamme, sillä erotuksella kuitenkin, että tämä arvo omistettiin vanhan testamentin apokryfisillekin kirjoille, joita me emme pidä P. Hengen välittömän valistuksen synnyttäminä.
Kristinuskon levittyä Länsi-Rooman keisarikunnan maihin, kävi raamatun kääntäminen latinan kielelle vuosi vuodelta yhä tarpeellisemmaksi. Neljännellä vuosisadalla ryhtyi tähän vaikeaan työhön eräs tämän aikakauden merkillisimpiä henkilöitä, kirkkoisä Hieronymus, jonka elämäkertaa meidän senvuoksi tässä sopii lyhyesti silmäillä.
Hieronymus syntyi noin v. 340 Dalmatiassa. Hänen isänsä, joka oli varakas, lähetti hänen nuorena Roomaan. Täällä tutustui ja mieltyi nuorukainen klassilliseen kirjallisuuteen; Cicero, Plato y.m. pakanuuden jalot kirjailijat valloittivat aluksi koko hänen sydämmensä, saattamatta kuitenkaan kokonaan tukehuttaa tuota ijankaikkisen elämän kaipua, joka siinä lapsuudesta asti oli kytenyt. Sisällisen äänen kutsumana kävi Hieronymus usein katakombeissa. Kuinka erinkaltaista oli kaikki täällä, verrattuna siihen vilkkaasen elämään, joka leikiten liikkui näiden maanalaisten, synkästi äänettömäin kammioiden yläpuolella! Hänestä oli kuin tahtoisivat näkymättömät henget kutsua hänen pois tämän maailman turhista menoista sekä kehottaa häntä työhön Jumalan valtakunnan edistämiseksi. Hieronomys antoi kastaa itsensä, mutta hän jäi vielä pitkäksi ajaksi maailman orjaksi, jatkaen tutkimuksiaan klassillisen kirjallisuuden alalla. Mutta tämä työ ei tyydyttänyt häntä; levoton oli hänen mielensä, rauhaton hänen omatuntonsa. Matkustettuaan Galliaan sekä käytyään useissa Rein-virran varrella olevissa kaupungeissa, saapui Hieronomys v. 372 koillis-Italian kukoistavaan Aqvileja nimiseen pääkaupunkiin, missä hän oleskeli noin vuoden ajan, seurustellen arvokkaan piispan Valerianuksen sekä muutamain nuorten hengellisten miesten kanssa, joista Rufinus oli kuuluisin. Nämä viettivät hiljaista, maailman tavoista kokonaan eriävää munkin tapaista elämää, uhraten aikansa hartausharjoituksiin ja tieteellisiin tutkimuksiin uskonnon alalla. Heidän esimerkkinsä vaikutti paljon Hieronymukseen, herätti eloon hänen luonteensa taipumuksen elää erillään hyörinän yhteiselämän vaihtelevista oloista ja johdatti hänen askeleensa erämaan hiljaisuuteen. Itsessään tämä seikka ei kyllä ole omiansa herättämään mitään suurempaa huomiota, etenkin koska ajan henki sai tuhansia ihmisiä ainakin ulkonaisesti jättämään hyvästi meluavalle maailmalle sekä vetäytymään erämaihin ja luostareihin, mutta Hieronymuksen poistuminen julkisen elämän näyttämöltä tuotti kirkolle arvaamattoman suuren hyödyn ja on siitä syystä varsin tärkeä. Lähtekäämme siis erämaahan häntä hakemaan. Me löydämme hänen Syyrian korvessa. Hän huokaelee ja vaikeroitsee. Me kysymme häneltä syytä tähän hänen sortuneesen mielialaansa. "Rooman puistot, nuo kevytmieliset, irstaiset seurat, joihin nuorena otin osaa" vastaa hän "ympäröivät minua täälläkin kaikkialla, houkutellen, vietellen minua palajamaan maailmaan takasin". Yhä kovemmaksi käy hänen tuskansa, taistelunsa yhä ankarammaksi, kunnes hän masentuneena huutaa: "minä heittäyn Kristuksen ristin juureen, kastelen Häntä kyyneleilläni, pyhin Häntä hiuksillani ja kukistan kapinallisen lihani alituisella paastoomisella". Hetkeksi asettuu myrsky hänen sydämmessään, hän siirtyy etäämmäksi erämaahan ja voittosasti kuulemme hänen täällä riemuitsevan: "täällä ei ole kuin enkeleitä".
Jo tähän aikaan alkoi Hieronymus tutkia heprean kieltä. Mutta tämä ei ensinkään miellyttänyt häntä, se oli päinvastoin hänestä rumaa, raakaa, ja vastustamattomalla lumousvoimalla saivat klassilliset kirjailijat, joiden teoksia hänellä oli mukana, hänen luopumaan raamatun lukemisesta. Kummallinen tylsyys ja välinpitämättömyys valtasi hänen sielunsa, kunnes hän sairastui kovaan tautiin. Unessa luuli hän seisovansa tuomarinsa edessä. "Ken olet" kysyi tämä; "kristitty" oli hän vastaavinaan. "Sinä valehtelet" lausui Herra "cicerolainenhan sinä olet, sillä missä tavarasi on, siellä on sydämmesikin". Parattuaan taudistansa, luopui Hieronymus Cicerosta ja muista pakanallisista kirjailijoista, käyttäen tästä alkaen aikaansa pääasiallisesti raamatun tutkimiseen.
V. 379 tuli Hieronymus Antiokiaan, missä hän vihittiin papiksi, vaikkei hän milloinkaan antautunut pappisvirkaan. Matkustaessaan paikasta toiseen, saapui hän Konstantinopoliin samaan aikaan, kuin toinen yleinen kirkolliskokous siellä oli suorittamassa vaikeata tehtäväänsä. Vaikka Hieronymus oli oppinein ainakin kaikista läntisen kirkon kirkkoisistä, ei hän ottanut osaa keskusteluihin, sillä hänen uskonoppinsa oli hyvin pintapuolinen eikä hän milloinkaan perehtynyt kirkon oppia kehittämään. Sitä vastoin käänsi hän ahkeraan kreikkalaisten kirkkoisien teoksia latinaksi sekä toimitti niille arvokkaita selityksiä. Kun hän v. 382 saapui Roomaan, oli hänen nimensä jo tunnettu koko kristikunnassa, ja hänen tavaton oppinsa teki hänen päivä päivältä yhä kuuluisammaksi. Mutta karsain silmin häntä monikin katseli, kun hän nyt ryhtyi tuohon mainioon työhön, joka on pystyttänyt hänelle murtumattoman muistopatsaan kirkon historiassa.
Oli olemassa vanha latinalainen Itala niminen raamatunkäännös. Se oli hyvin vaillinainen ja virheellinen. Hieronymus, joka oli lukenut vanhaa testamenttia alkukielellä sekä hyvin perehtynyt tähän samoinkuin kreikan kieleen, rupesi mainittua raamatunkäännöstä korjaamaan. Tämä herätti huomiota kaikkialla. Vanha testamentti oli hyvin vähän tunnettu länsimaissa, missä heprean kieltä tietysti osattiin vielä vähemmin, kuin itämaissa. Täkäläiset oppineet pystyivät korkeintaan vertaamaan latinalaista käännöstä septuaginta nimiseen kreikkalaiseen vanhan testamentin kirjain käännökseen, joka monessa suhteessa kaipasi parannuksia. Hieronymus, joka korjasi alkukielen mukaan, joutui epäluulon alaiseksi etenkin kääntäessään vanhan testamentin kirjoja, eikä tahdottu hyväksyä hänen uuden testamentinkaan latinalaisessa käännöksessä toimittamia korjauksiaan, orjamielisesti kun riiputtiin kiinni tuossa vanhassa, virheellisessä latinalaisessa raamatussa. Tästä huolimatta työskenteli Hieronymus vuosien vieriessä ahkeraan ja v. 392 rupesi hän toimittamaan aivan uutta latinalaista raamatunkäännöstä. Se valmistui v. 404 ja on tunnettu nimellä Versio vulgata.
Jo monta vuotta aikuisemmin oli Hieronymus taas siirtynyt itämaihin, mieltyen yhä enemmän munkkielämän yksinäisyyteen. Täällä hän jatkoi tutkimuksiaan heprean kielessä sekä valmisti tuon suuren elämäntyönsä, jonka vasta mainitsimme. Tuon tuostakin puuttui hän kirkon oppiriitoihin, vaan niihin hän, kuten jo mainitsimme, ei paljoa vaikuttanut. Uskonopillisissa kiistoissa oli hän äreä, kiivas, suvaitsematon ja pintapuolinen. Kun häntä vertaamme Krysostomukseen, Ambrosiukseen, Augustinukseen, vieläpä muihinkin hänen aikansa etevimpiin henkilöihin, supistuu hänen arvonsa mitättömän pieneksi, jos tarkoitetaan luonteen jaloutta, ajatusten syvyyttä, miehuutta ja tosi-kristillistä mieltä, ja epäilemättä on hänen käsityksensä kristinuskon päätotuuksista hyvinkin epäselvä. Paljon viehättävää tarjoo meille hänen elämänsä, etenkin loppupuolella, kun hän, innostuneena pyhän historian muistoista, eleli aikansa niissä paikoin, missä Jumalan suurimmat ilmoitukset olivat tapahtuneet. Seuraten Hieronymuksen esimerkkiä, saapui näille seuduille paljo ihmisiä länsimaistakin, niiden joukossa muutamia korkeasukuisia naisia, joiden kanssa hän Roomassa ollessaan oli tutustunut. Pieniä munkki- ja nunnayhdistyksiä syntyi siellä täällä pyhässä maassa. Puhuessaan ystävilleen Mamren tammistossa, Betlehemin seuduilla tahi muilla merkillisillä paikoilla, oli Hieronymuksen tapana lausua: "täällä vasta pyhän historian oikein voipi käsittää". Monesta syystä viihdymme kernaasti näiden erakkojen luona täällä pyhien muistojen ihmeellisessä maassa, ja epäilemättä ansaitsee tuo vanha, harmaapäinen, oppinut munkki, joka, voimiaan säästämättä, kääntää kirjojen kirjaa kansansa kielelle, suurta huomiota, mutta toinen kysymys on, oliko Hieronymus käsittänyt kristinuskon ytimen ja elikö hän itse sitä elämää, jolle Kristus päivä päivältä käy yhä kalliimmaksi. Näyttääpä siltä kuin olisi hän mieltynyt omaan itseensä ja ulkonaisesti ankaraan elämäänsä sekä käynyt vieraaksi sille kerjäläisasemalle, joka ei tyydy muuhun lohdutukseen, kuin siihen armoon, mikä syntisille Jesuksen ristin juurella tarjona on. Hyvin sattuva on oppi-isämme Lutheruksen arvostelu Hieronymuksesta: "en tiedä ketään opettajaa, joka olisi niin moitittava, kuin Hieronymus; hän kirjoittaa vain paastoomisesta, ruuasta, naimattomasta säädystä y.m.s. Jos hän puhuisi uskon töistä, niin olisi toista; mutta hän ei opeta mitään uskosta, eikä toivosta, rakkaudesta eikä uskon hedelmistä". — Hieronymus kuoli munkkina Betlehemissä v. 420.
Mutta arvosteltakoon tätä kirkkoisää miten ankarasti tahansa, arvaamattoman suuresta merkityksestä oli hän kirkolle. Nyt löytyi raamattu latinan kielellä, nyt voitiin länsimaissakin tutustua tuohon kirjojen kirjaan, jonka vertaista ei löydy toista. Vaan alistettiinko kaikki riitakysymykset opin suhteen yksin raamatun sanan alle ja mukaantuivatko kirkon johtavat henkilöt tämän sanan vaatimusten mukaan, noudattamatta muita neuvoja, huolimatta ihmisten säännöistä ja päätelmistä? Pidettiinkö tätä kirjaa muita kalliimpana, luettiinko sitä ahkerammin, hartaammin kuin muita? Ajan jaloimmat henkilöt tiesivät kyllä mikä kirja raamattu on. Niinpä lausuu esim. Krysostomus: "lukea p. raamattua on seurustella Jumalan kanssa; armosta valitsi Jumala kalastajia ja muita oppimattomia miehiä sitä kirjoittamaan, jotta jokainen saattaisi sitä lukea ja käsittää;" vastustaen niitä, jotka sanoivat harhaoppisuuden syntyvän siitä, että oppimattomatkin tutkivat raamattua, väittää hän kaikkien erehdyksien saaneen alkunsa sekä kehittyneen juuri siitä syystä, ettei raamattua tarpeeksi oltu viljelty. Tähän suuntaan ajattelivat kristikunnan etevimmät edustajat vielä oppiriitojen aikakaudella. He pitivät p. raamattua Jumalan sanana eivätkä omistaneet millekään muulle sanalle tätä arvoa. Mutta tätä käsitystä vastustamaan oli syntymäisillään toinenkin mielipide, joka, perustuen siihen erehdykseen, että muka Pyhä Henki yhä edelleenkin on vaikuttamassa kirkossa samalla tavoin kuin Apostolein aikana, tahtoi pitää kirkolliskokousten päätöksiä, kirkon sääntöjä, kirkkoisien ja muiden etevien opettajain kirjoituksia, vieläpä kirkossa suullisesti säilyneitä tarinoitakin raamatun vertaisina. Mitä surkeimmalla tavalla paljastaa keskiajan kirkkohistoria tämän erehdyksen seuraukset, mutta tapaammepa niitä jo aikuisemminkin. Ne vakuuttavat meitä siitä, ettei Herra suostu jakamaan kunniaansa muiden kanssa, vaan jättää ihmiset eksytysten ja valheiden valtaan, kun he eivät taivu tottelemaan Hänen muuttumatonta ja pyhää sanaansa.
XII.
Antiokialainen ja Aleksandrialainen oppikunta; Nestoriuksen harhaoppi; kolmas yleinen kirkolliskokous Efesuksessa (431).
Älkäät antako teitänne vietellä moninaisilla ja muukalaisilla opetuksilla; sillä se on hyvä että sydän vahvistuu armolla, ja ei ruualla, joista ei ne mitään hyötyneet, jotka niissä vaelsivat. Hepr. 13: 9.
Yksimielisesti oli kristikunta toisessa yleisessä kirkolliskokouksessa hylännyt Apollinariksen opin. Kirkon etevimmät edustajat, niinkuin Atanasius, Gregorius Nyssalainen, Gregorius Nazianzilainen y.m. olivat kirjoittaneet häntä vastaan, viitanneet hänen oppinsa puutteisin sekä osottaneet, miten vaarallisiin johtopäätöksiin jouduttaisiin, jos uskonnollista tunnustusta kehitettäisiin semmoisen perustuksen nojalla; mutta käsitys Kristuksen persoonasta ei silti suinkaan ollut selvä, päinvastoin kaipasi kirkollinen tunnustus juuri tässä kohden tarkempia selvityksiä, ja näiden määrääminen vaati mitä suurinta malttia, tarkkuutta ja taitoa. Ei niin, kuin saattaisi kirkko milloinkaan tunnustuksen muodossa täydellisesti lausua Kristuksen persoonan salaisuuden, sillä tämä salaisuus on kätkettynä suurimpaan ihmeesen, joka koskaan on maailmassa tapahtunut, mutta välttämätöntä oli, että oppi Kristuksen persoonasta siinä määrin kehitettiin, että kaikki harhaoppiset, s.o. raamatun todistuksesta poikkeavat, väärille teille johtavat väitteet poistettiin kirkosta. Mutta vaikea oli tämä tehtävä, ja vasta pitkien taistelujen kautta saatiin kysymys ratkaistuksi. Ilmaantui monta eri mielipidettä, toinen suistui tälle, toinen tuolle väärälle uralle, jota paitsi tämä pitkällinen taistelu tuon tuostakin mitä surkeimmalla tavalla paljastaa silloisen kirkon turmeluksen. Nuo monet ristiriitaiset väitökset jakaantuvat kahteen pääryhmään, joita antiokialainen ja aleksandrialainen oppikunta edustavat.
Antiokialaiset puolustivat niin yksipuolisesti Kristuksen inhimillisen ja jumalallisen luonnon eroitusta toisistansa, että Hänen persoonansa jakamaton yksyys hävisi heidän oppijärjestelmästään, jota paitsi jumalallinen luonto ei siinä päässyt täysiin oikeuksiinsa. Koettaessaan selittää tätä vaikeata kysymystä, sortuivat Aleksandrialaiset ihan vastakkaiseen erehdykseen. He näet liittivät Vapahtajan molemmat luonnot niin likeisesti toisiinsa, ettei jäänyt minkäänlaista eroitusta niiden välille. Kammoksuen ariukselaisuuden vaarallista erehdystä, he eivät myöntäneet Kristuksen inhimillisen luonnon täydellistä merkitystä, vaan selittivät sen ikäänkuin kadonneeksi Hänen jumalalliseen luontoonsa. — Vähitellen oli tämä erimielisyys muodostunut, hitaasti eripuraisuuden tuli kytenyt, kunnes se viidennellä vuosisadalla leimahti ilmituleen, synnyttäen kaksi vaarallista harhaoppia, joiden vastustaminen on kirkon vaikeimpia tehtäviä oppiriitojen aikakaudella.
V. 428 korotettiin eräs antiokialainen presbyteri nimeltä Nestorius Konstantinopolin patriarkaksi. Krysostomuksen ajoista asti oli Antiokian seurakunta suuressa maineessa, ja kenties siitä syystä valittiin nytkin sikäläinen pappi itäisen kirkon arvokkainta virkaa hoitamaan. Mutta ei ollut Nestorius mikään Krysostomus — eroitus oli suuri. Vaarallinen oli aika, harhaoppisuutta, kiistaa, riitaa kaikkialla, vaan vähän vakaata puhdasoppisuutta, rakkautta ja kristillistä mieltä. Epäillen tervehti pääkaupungin kansa uutta patriarkkaa, se muisteli vielä Krysostomuksen päiviä. Nestorius oli kyllä hurskas ja rehellinen, mutta samalla tuima ja malttamaton; hänen käytöksensä ilmaisi jo heti alussa ahdasmielisen munkin ja suvaitsemattoman kirkkoruhtinaan mieltä. Rukoillen valistusta Herralta oli Krysostomus astunut Konstantinopolin patriarkanistuimelle, eikä hän milloinkaan ryhtynyt väkivaltaisiin, epäkristillisiin keinoihin eri-uskolaisia eikä muita vastustajiansa vastaan, kuinka miehuullisesti hän sitten puolustikin puhdasta oppia ja koetti poistaa paheita seurakunnasta. Tultuansa Konstantinopoliin kirjoitti Nestorius silloiselle keisarille Teodosius II: "anna minulle harhaoppisuudesta puhdistettu maa, minä sen sijaan annan sinulle taivaan. Auta minua lahkolaisia kukistamaan, niin minä autan sinua Persialaisia voittamaan". Kuinka suuri oli juopa näiden molempain patriarkkain välillä, vaikka Nestorius verrattuna niihin henkilöihin, joita vastaan hän taisteli, esiintyypi jokseenkin puhtaana.
Jo varhain huomaamme kirkossa taipumusta omistamaan pyhille henkilöille jumalallista kunnioitusta. Etenkin oli neitsy Mariaa monessa paikoin ruvettu miltei jumaloimaan. Aleksandrialaisen koulun edustajat eivät löytäneet sanoja, joilla voisivat tarpeeksi ylistää tuota ihmeellisesti siunattua ja armoitettua vaimoa, vaikka raamattu ei missään paikassa anna syytä tämänkaltaisiin lauselmiin. Eräässä saarnassa lausui muuan tämän väärän käsitystavan edustajista muun ohessa seuraavatkin sanat: "meri ja maa kunnioittavat Jumalan äitiä; hän on neitsyyden saastuttamaton aarreaitta, toisen Aadamin hengellinen paratiisi, se morsiuskammio, missä sana tuli lihan yljäksi, vieno pilvi, joka kantaa hänen, jonka valtaistuinta kerubit ympäröivät; hän on neitsy, vaan samalla kertaa taivaskin." Nestorius oli oikeassa, vastustaessaan tämänkaltaisia lausetapoja, sillä niiden takana piileili kokonaan väärä käsitys Vapahtajamme inhimillisen luonnon suhteen, jota paitsi ne voimakkaasti edistyttävät sitä epäjumalanpalvelusta, jonka neitsy Marian kunnioittaminen oli synnyttänyt. Kun asiaa tältä kannalta arvostelemme, täytyy meidän hylätä itse tuo aleksandrialaisten yleisesti käyttämä nimityskin "Jumalan äiti", joka oli nestoriukselaisen riidan lähinnä syynä.
Presbyteri Anastasius, jonka Nestorius oli tuonut mukanansa Antiokiasta ja jota hän hyvin suosi, lausui julkisesti: "älköön kukaan nimittäkö neitsy Mariaa Jumalan äidiksi, sillä hän oli ihminen, eikä ihminen saata Jumalaa synnyttää". Vielä suuremman huomion herätti erään toisen antiokialaisen oppikunnan edustajan Konstantinopolissa pitämä saarna, jossa muiden ohessa kuultiin nämäkin sanat: "kirottu olkoon jokainen, joka nimittää Mariaa Jumalan äidiksi". Selvästi huomattiin, että patriarkka kannatti samaa mielipidettä, vaikka hän ei heti ottanut kysymystä julkisesti puheeksi. Näyttää siltä, kuin olisi Nestorius ainakin alussa koettanut karttaa tätä riidanalaista seikkaa. Vasta kun häiriö kävi niin suureksi, että seurakunta keskeytti niiden pappien saarnoja, jotka vastustivat nimitystä "Jumalan äiti", täytyi hänen esiintyä julkisesti. Koettaen selvittää, kuinka harhaoppisiin väitöksiin tuonkaltaiset lausetavat väkisinkin johdattavat, moitti hän niitä saarnoissaan. Hänen kerta puhuessaan tähän suuntaan, huudahti eräs maallikko: "ijankaikkinen Sana itse on antanut toisen kerran synnyttää itsensä". Kirkossa syntyi meluava melske, toiset puoltivat mainittua maallikkoa, toiset Nestoriusta, joka kiivastuneena soimasi vastustajiaan. Tämänkaltaisia häiritseviä kohtauksia sattui tuon tuostakin; turhat olivat Nestoriuksen yritykset saada kiistaa asettumaan, turhaan koetti hän selvittää oppiansa. Häntä syytettiin siitä, että hän saarnoissaan oli kieltänyt Jesuksen jumaluuden sekä täten herättänyt ariukselaisuuden uuteen eloon. Eikä käy kieltäminen, että Nestoriuksen oppi johdonmukaisesti tähtää samaan suuntaan, vaikka hän itse ei suinkaan sitä tarkoittanut. Kokien vastustaa neitsy Marian yhä tavallisemmaksi käynyttä jumaloimista sekä aleksandrialaisten tähän erehdykseen liittyvää väärää käsitystä Vapahtajan persoonasta, jonka mukaan se totuus, että Jumalan ainoa Poika lunastaaksensa syntiin langennutta ihmiskuntaa "otti orjan muodon päällensä ja tuli muiden ihmisten vertaiseksi", supistui aivan vähäpätöiseksi, miltei kokonaan kiellettiin, eksyi Nestorius vastakkaiselle harhatielle. Hän näet opetti seuraavaan tapaan: "Jumalalla ei ole äitiä, neitsy Maria on synnyttänyt vain ihmisen jumaluuden välikappaleeksi ja tässä ihmisessä on Jumalan Poika ottanut asuaksensa". Liiaksi terottaen Vapahtajan molempain luontojen eroitusta toisistansa, sortui Nestorius itse teossa väittämään Kristuksen yhdessä, jakamattomassa persoonassa olevan kaksi persoonaa: Marian poika ja Jumalan Poika, jotka olivat asettuneet jonkunlaiseen suhteesen toisiinsa. — Nestoriuksen pahin vastustaja oli aleksandrialainen patriarkka Cyrillus (k. 444), yhtä maineenhimoinen kuin oppinut mies. Puolustaen nimitystä "Jumalan äiti" sekä yleensä aleksandrialaisen oppikunnan muka puhdasoppista kantaa, kirjoitti hän Nestoriusta vastaan ankaria kirjoituksia. Tämä vastasi yhtä kiivaasti, ja kiista yltyi yhä kiihkoisemmaksi. Nestoriuksen puolustajista oli kirkkoisä Teodoretus (k. 457) etevin. Koettaen korjata antiokialaisen uskonopin erehdyttäviä kohtia, paljasti tämä oppinut ja syvämietteinen mies arvokkaissa teoksissa aleksandrialaisen oppikunnan raamatusta poikkeavan kannan, Cyrilluksen sitä vastoin onnistui saada puolellensa muiden muassa Rooman piispa Coelestiuskin. Kumpikin puolue syytti toistansa harhaoppiseksi ja riita, johon tavallisuuden mukaan hovikin sekaantui, kasvoi yhä arveluttavammaksi, kunnes keisari Nestoriuksen pyynnöstä kutsui kokoon kolmannen yleisen kirkolliskokouksen, joka pidettiin Efesuksessa (431). Cyrillus puolueineen saapui aikuisemmin kaupunkiin kuin Nestoriuksen ystävät, joiden matka sattuneiden esteiden kautta tuli viivytetyksi. Odottamatta näiden tuloa, vaikka he eivät olleet kuin muutaman päivän matkan päässä kaupungista, avasi Cyrillus kesäkuun 22 p. kokouksen. Mielivaltaisesti kohteli hän heti alussa Testoriusta kanteen-alaisena, ja kun tämä näillä ehdoin kieltäysi saapumasta kokoukseen, julistettiin hän harhaoppiseksi sekä virkansa menettäneeksi. Kun antiokialaisen oppikunnan edustajat pari päivää myöhemmin saapuivat kaupunkiin, saivat he kummaksensa kuulla, että asia jo oli ratkaistu. He kokoontuivat nyt vastakokoukseen, Antiokian piispa Johannes puheenjohtajana. Cyrillus sekä hänen uutterin apumiehensä näissä vehkeissä, Efesuksen piispa Memnon suljettiin kirkon yhteydestä. Teodosius, jonka Nestoriuksen vihamiehet olivat voittaneet puolellensa, vaan joka oli suuttunut Cyrillukselle tämän mielivaltaisen käytöksen vuoksi Efesuksen kokouksessa, vahvisti kummankin puolueen päätöksen, vaan Cyrilluksen onnistui vanhojen ystäviensä avulla sekä ostamalla itselleen uusia puolustajia jälleen päästä hovin suosioon, niin että Memnon ja hän saivat pitää virkaansa. Näiden rettelöiden ohessa kielsi keisari Efesukseen kokoontuneita piispoja eriämästä, ennenkuin riitakysymys tarkan tunnustuksen kautta oli saatu selville. Jonkunlainen semmoinen saatiinkin toimeen, toiset väittävät sen Teodoretuksen, toiset vasta mainitun Johannes piispan tekemäksi. Tämän tunnustuksen mukaan myönsi kokous neitsy Marian olevan Jumalan Pojan äidin, mutta tärkeänä voittona täällä kokoontuneiden hengellisten monessa kohden moitittavista toimista on se määräys pidettävä, että Vapahtajan molemmat luonnot ovat tarkasti toisistansa eroitettavat, jotta niitä ei sekoitettaisi yhteen. Tämä muistutus osotti näet kirkolle sitä suuntaa, johon kristillinen uskontunnustus, kehittyäkseen tarkemmaksi ja täydellisemmäksi tämän vaikean kysymyksen suhteen, oli kääntyvä.