KERTOMUKSIA KIRKKKOHISTORIAN ALALTA I

Vanha aika

Kirj.

M. ROSENDAL

K. F. Kivekäs, Oulu, 1887.
Oulun Uudessa Kirjapainossa.

SISÄLLYS:

 Alkulause.
   I. Johdatus.
  II. Pakanamaailma.
 III. Israelin kansa.
  IV. Johannes Kastaja.
   V. Jesus Kristus, maailman Vapahtaja.

ENSIMMÄINEN OSA. Vanhan ajan kirkon vaiheita (vuoteen 600).

I. Apostolien aikakausi (vuoteen 100).

    I. Kirkon perustaminen ja sen aikaisimmat vaiheet.
   II. Stefanus.
  III. Kristinusko leviää Palestinassa. Cornelius kastetaan.
       Jaakop vanhempi kärsii marttyyrikuoleman.
   IV. Apostoli Paavali.
    V. Neron vaino.
   VI. Jerusalemin hävitys.
  VII. Katsahdus apostoliseen aikakauteen. Johannes.

II. Marttyyrikirkon aikakausi (100-323).

    I. Kristittyjen taistelu toisella vuosisadalla.
   II. Harhaoppisuutta: Ebionit, Natsarealaiset, Gnostikot.
  III. Katsahdus toisen vuosisadan kirkkoon.
   IV. Septimius Severus vainoo kristityltä.
    V. Montanuksen harhaoppi. Kirkkoisä Tertullianus.
   VI. Monarkkilaiset.
  VII. Uusia vainoja. Kirkkoisä Cyprianus.
 VIII. Aleksandrian katekeetikoulu.
   IX. Kirkkoisä Origines.
    X. Silmäys kristillisen kirkon oloihin marttyyriaikakauden
       loppupuolella.
   XI. Diokletianuksen vaino.
  XII. Donatuksen lahko.
 XIII. Kristinuskon lopullinen voitto taistelussa pakanamaailmaa
       vastaan.

III. Oppiriitojen aikakausi (323-600).

     I. Kristinuskon muuttunut asema Rooman keisarikunnassa.
    II. Erakot.
   III. Nicaean kirkolliskokous (32l).
    IV. Konstantinus Suuri asettuu Ariukselaisten puolelle;
        hänen kuolemansa.
     V. Kirkkoisä Atanasiuksen elämänvaiheet Konstantinus Suuren
        kuoleman jälkeen.
    VI. Basilius Suuri.
   VII. Gregorius Nazianzilainen; Konstantinopolin kirkolliskokous
        (381); Gregorius Nyssalainen.
  VIII. Milanon piispa Ambrosius.
    IX. Kirkon ensimmäinen verituomio.
     X. Johannes Krysostomus.
    XI. Kirkon käsitys p. raamatusta; kirkkoisä Hieronymus.
   XII. Antiokialainen ja Aleksandrialainen oppikunta; Nestoriuksen
        harhaoppi; Kolmas yleinen kirkolliskokous (431).
  XIII. Aurelius Augustinuksen nuoruudenaika.
   XIV. Kirkkoisä Augustinus.
    XV. Bonifacius kutsuu Vandalilaiset Afrikaan; Augustinuksen kuolema.
   XVI. Monofysitillinen harhaoppi; neljäs yleinen kirkolliskokous
        Kalcedonissa (451).
  XVII. Leo Suuri; Länsi-Rooman valtakunnan perikato.
 XVIII. Länsimaiden munkkilaitoksen alku.
   XIX. Viides yleinen kirkolliskokous Konstantinopolissa (553).
    XX. Jumalanpalvelus ja juhlat.
   XXI. Papisto; Gregorius Suuri.
  XXII. Kristinuskon leviäminen pakanamaailmassa.
 XXIII. Katsahdus oppiriitojen aikakauteen.

Alkulause.

Joka vähänkään on tarkastellut meidän aikamme pyrintöjä ja rientoja ei ole voinut olla huomaamatta, miten uskottomuus kaikkialla anastaa yhä suurempaa alaa ja miten se päivä päivältä asettuu yhä jyrkempään vastarintaan Jesuksen Kristuksen seurakuntaa ja kirkon vanhaa tunnustusta vastaan. Meidänkin syrjäiseen maahamme on tuo muka "vapaamielinen", "valistunut" ajanhenki ehtinyt kylvää myrkyllisiä siemeniään, siten houkutellen, kehottaen Suomenkin kansaa luopumaan siitä uskosta, joka on ollut meidän esi-isiemme ainoana horjumattomana turvana vastoinkäymisten ja koetusten, samoinkuin menestyksen ja onnen päivinä. Jota enemmän aika edistyy, sitä kiivaammaksi on taistelu maailman ja Jumalan valtakunnan välillä yltyvä, samoinkuin nimikristillisyyden välinpitämättömyys ja hengellinen velttous päivä päivältä käy yhä mahdottomammaksi. Kaikki enteet viittaavat siihen, että kovat päivät ennen pitkää joutuvat kristilliselle kirkolle, — päivät, jolloin jokaisen täytyy varmaan päättää tahtooko hän asettua Jumalan sanan vastustajain ja kirkon sortajain puolelle tahi uhrata kaikki totuuden ja Herran seurakunnan puolustuksessa. Herran sanan ennustukset ovat tässä kohden niin selvät, ettei niitä käy epäileminen, ja kaikki ajan merkit todistavat samaa. Sentähden vallitseekin uskonnollisella alalla mitä suurin levottomuus, ikäänkuin kiiruhtaisivat ihmiset kilvan etsimään taatun aseman, josta he parhaiten voivat ottaa osaa tuohon suureen, ratkaisevaan taisteluun. Kammoksuen kirkon monessa paikoin miltei kokonaan kuollutta, ulkomuotoihin jähmettynyttä hengellisyyttä, on moni Jesuksen tunnustaja eronnut sen yhteydestä, etsien turvansa lahkolaisuuden ja erikoisseurojen perustamissa yhtiöissä, siten unohtaen velvollisuutensa sitä kirkkoa kohtaan, jonka useampien jäsenten kuollut nimikristillisyys ja maallinen mieli nyt, jos milloinkaan, kehottaa kaikkia, jotka sydämmestään rakastavat Jesuksen evankeliumia ja Hänen tuloansa odottavat, sen yhteydessä uskollisesti taistelemaan syntiä ja maailmaa vastaan, jotta sen paheet poistuisivat ja tosi kristillisyyden henki yhä enemmän pääsisi sen jäseniä elähyttämään.

Vanhemmista ajoista asti on löytynyt lahkoja ja erikoisseuroja, jotka, erottuaan yleisen seurakunnan yhteydestä, pyrkivät edustaa oikeata kristillisyyttä, ja semminkin syntyi niitä niinä aikoina, jolloin kirkon hengellinen elämä alkoi kuihtua ja lakastua. Joka vähänkään on tutustunut kirkkohistoriaan, hän tietää, ettei meidän aikamme uskonnolliset lahkot ja yhtiöt edusta uusia mielipiteitä, vaan että samoja väitöksiä ja usein ihan samankaltaisia ilmiöitä tuon tuostakin ennen on ilmaantunut. Mutta mihin ne kaikki ovat joutuneet? Lyhyt oli heidän elinaikansa, ne hävisivät ennen pitkää näyttämöltä, jota vastoin kirkko, jota he soimaten moittivat, kaikkien erehdyksiensä uhallakin jäi eloon. Turvaten sen Herran sanaan, joka lupasi olla läsnä seurakuntaansa maailman loppuun asti, ovat kristikunnan jaloimmat sankarit, taistellen maailmaa, harhaoppisten hyökkäyksiä, lahkolaisten väitöksiä ja kirkon paheita vastaan, pysyneet kirkolle uskollisina, uhraten kaikki voimansa, usein henkensäkin sen palveluksessa. Mutta kuinka vähän muistetaan nyt enää näitä sankareita ja heidän opetuksiaan, kuinka vähän tunnetaan Herran seurakunnan menneitä vaiheita! Ja kuitenkin on meidän vaikea oikein käsittää ja arvostella oman aikamme uskonnollisia ilmiöitä, tietämättä, miten kristillinen tunnustus ja elämä aikojen kuluessa on kehittynyt ja muodostunut siksi, jommoisena se nyt esiintyy.

Ei löydy mitään laveampaa kansantajuisesti kirjoitettua suomenkielistä kirkkohistoriaa, jotta suuren yleisön on ollut mahdoton hankkia itselleen tietoja Jesuksen seurakunnan menneistä vaiheista. Vaikka hyvin tiedän kuinka vaikeaa on kansantajuisesti esitellä kirkkohistorian vaihtelevia tapahtumia, olen kuitenkin uskaltanut ryhtyä tämmöiseen työhön, jotta tämä kirjallisuutemme puute edes jossakin määrin tulisi poistetuksi. Rukoillen Herraa, joka heikoimmille ja puuttuvaisimmillekin sanoille voi siunauksensa antaa, että nämäkin kertomukset kirkkohistorian alalta kehottaisivat ainakin muutamia tarkastelemaan kristillisen kirkon vaiheita ja niistäkin oppimaan etsimään sitä Herraa, joka kaikkien inhimillisten paheiden uhallakin suojelee, auttaa seurakuntaansa, rohkenen nyt julkaista ensimmäisen osan eli Vanhan ajan. Jos Jumala suopi minun jatkaa tätä työtä, aion yleisen kirkkohistorian rinnalla koettaa esittää Suomenkin kirkon ja hengellisten liikkeiden tärkeimmät vaiheet ja pääpiirteet.

Muukalaisia sanoja ja vieraita nimiä olen kirjoittanut niiden kielten kirjoitustavan mukaan, joista ne ovat lainatut. Kuitenkin olen miten mahdollista karttanut niiden kirjainten käyttämistä, joita ei löydy Suomen kielessä. Semmoisten muista kielistä lainattujen nimien ja sanojen suhteen, jotka tavallisuutensa vuoksi ovat ikäänkuin kodistuneet meidän kielessämme, olen käyttänyt tämän kielen kirjoitustapaa. Raamatunlauseita käyttäessäni olen noudattanut käytännössä olevan kirkkoraamattumme kirjoitustapaa.

Yhtä yleinen, kuin pettävä ja vaarallinen on se uskonnollinen käsitystapa, joka, suosien tämän maailman pyrintöjä, sen nautintoja ja huveja, pyrkii sovittaa kristinuskoa maailmaan, jonka vuoksi olen kaikkialla koettanut saada rajaa Jumalan valtakunnan ja maailman välillä miten mahdollisesti tarkasti terotetuksi. Jesuksen Kristuksen valtakunta "ei ole tästä maailmasta". Mihin määrään tässä samoinkuin muissa suhteissa olen kyennyt oikein arvostella kristikunnan menneitä vaiheita sen erehtymättömän sanan mukaan, joka on pysyvä vielä silloinkin, kun taivas ja maa hukkuvat, siitä ei tule minun lausuntoa antaa. Sen vain tiedän, että paljo puuttuu. Suokoon armon Herra kuitenkin siunauksensa tällekin vähäpätöiselle työlle, jonka silmämääränä on ollut Hänen nimensä kunnia!

Oulussa, Lokakuussa 1887.

M. Rosendal.

I.

Johdatus.

Herra meidän Herramme, kuinka ihmeellinen on sinun nimes kaikessa maassa! Ps. 8: 10.

Ei mikään käänne ihmiskunnan kehittymisessä tapahdu yhtäkkiä; sitä edeltämässä on aina valmistusaika, lyhempi tahi pitempi aina sen mukaan, miten suuret ja perinpohjaiset sen seuraukset tulevat olemaan. Ennenkuin historian ylevin ja tärkein tapahtuma, se, joka suuremmassa määrässä kuin mikään muu on muuttanut maailman oloja, tapahtui, valmisti Herra kautta vuosisatojen ihmiskuntaa tätä tapahtumaa vastaanottamaan. Pitkä ja vaivaloinen on kansojen retki synnin ja erehdyksien pimeillä ja eksyttävillä teillä; vuosituhannet kuluvat umpeen, ennenkuin "tietäjät idästä" näkevät tähden, jonka valossa he löytävät Betlehemin seimelle. Yhden ainoan kansan keskuudessa säilyy totuuden tieto, mutta tämäkin kansa, Israelin kansa, on tuon tuostakin nääntyä jumalallisen lain ikeen alle, jota se ei jaksa kantaa, taikkapa kokonaan eksyä pois oikealta, Jumalan osottamalta tieltä, ennenkuin tuon pitkän odotuksen "aika on täytetty". Kun tarkastelemme ihmiskunnan vaiheita ennen Vapahtajan syntymistä, esiintyy eteemme äärettömän laaja ja vaihtelevainen näköala, missä toiset ilmiöt näkyvät ainoastaan himmeästi, toiset taas selvästi, niinkuin tulisoitot yön pimeässä. Toiset kansat kukistuvat, sortuvat, toiset vetävät huomiomme puoleensa suurilla urotöillänsä ja jaloilla voitoillansa; tuolla kuihtuva elämä ja henkinen kurjuus, tuolla taas edistyminen ja kukoistus, kunnes koko maailma vihdoin joutuu Rooman valtakunnan alaiseksi. Mutta kuinka vaihtelevaiset, erilaatuiset ja keskenään ristiriitaiset tämän suuren näytelmän eri kohdat ovatkin, tähtäävät ne kuitenkin samaan päämaaliin ja ennustavat kaikki, tavalla tahi toisella, sitä aikaa, jolloin "vaimon siemen on rikkipolkeva käärmeen pään." Ken oikein tutkii vanhan maailman historiaa oppii siinä kaikkialla käsittämään Herran tarkoituksen, sen Herran, joka äärettömässä rakkaudessaan ei tahtonut hyljätä ihmisiä, vaikka he olivat Hänen hyljänneet, ja joka kaikkivaltiaalla kädellänsä, kaiken inhimillisen pahuuden uhallakin, johdattaa kansat pimeydestä totuuden valoon. — Kahdella eri tiellä valmisti Jumala ihmiskuntaa Vapahtajaa vastaanottamaan. Toisen tapaamme pakanamaailmassa, toisesta kertoo Israelin kansan historia. Silmäilkäämme likemmin näitä teitä.

II.

Pakanamaailma.

Koska he itsensä viisaaksi luulivat, niin he ovat tyhmäksi tulleet. Rom. 1: 22.

Ihmiskunnan historian ensimmäinen lehti kertoo meille tuosta onnellisesta, ihanassa Eedenissä vietetystä ajasta. Varustettuna hyvällä luonteella ja turmeltumattomalla voimalla olisi ihminen, noudattaen Luojansa tahtoa, voinut säilyttää onnellisen asemansa ja yhä suurempaan täydellisyyteen kehittää sitä Jumalan kuvaa, miksi hän oli luotu; mutta ihmiset luopuivat Herran tahdosta, synti tuli maailmaan siittäen kuoleman ja levittäen kaikenkaltaisen onnettomuuden kauhua ympäri maanpiirin. Aadamin ja Eevan jälkeisistä katosi katoamistaan ainoan Jumalan tunteminen, kunnes he sokeudessaan alkoivat jumaloida heidän ympäröivän jättiläisluonnon voimia ja ilmiöitä. Vaikka vanhurskaan Jumalan tuomio vihdoin vedenpaisumisella hävittää ihmiset maan päältä, ei pelastuneen Noakin sukukaan herkeä pahuutta harjoittamasta, sillä syvään on synti juurtunut ihmisten sydämmiin. Saavuttaaksensa suurta nimiä ja pysyäksensä koossa rupeavat ihmiset rakentamaan Baabelin tornia, mutta Herra tekee tämän yrityksen mitättömäksi, sekoittaa kielet ja hajoittaa heidät siten kaikkiin maihin. Näin syntyivät vähitellen eri kansat. Yhteisestä kodista ovat he alkuansa kaikki lähteneet, säilyttäen vielä turmeltuneessakin luonnossaan jonkunmoisen Jumalan kaipuun ja koettaen, vaikka kohtakin monella eri tavalla ja eri tiellä, rauhoittaa tyytymätöntä omaatuntoansa. Jumala jätti pakanat omia teitänsä vaeltamaan, mutta vaikka he näillä teillä yhä enemmän poistuivat Hänestä, pyrkivät he kuitenkin Hänen yhteyteensä, he kun tunsivat sydämmissään, etteivät muulla tavoin voineet tulla toimeen. Ei ole löytynyt sitä kansaa, jolla ei olisi ollut jonkunmoista uskontoa, mutta toiselta puolen todistaa koko pakanamaailman historia, miten turhat kaikki inhimilliset yritykset ovat päästä pimeydestä totuuden valoon. Me emme puhukkaan noista raaoista, historian ulkopuolella olevista kansoista, joiden henkinen kurjuus tekee kaiken kehkeymisen mahdottomaksi; niissäkin kansoissa, joiden keskuudessa henkinen elämä vanhan ajan kuluessa vietti suurimmat ja loistavimmat voittonsa, täytyi ihmisvoiman ja neron lopullisesti tunnustaa, että totuuden ja onnellisuuden tie ei ollut heidän löydettävissään. Erittäin Kreikkalaisten ja Roomalaisten historia on tässäkin kohden hyvin merkillinen ja opettavainen.

Ken ei ole ihaillut muinaisia Kreikkalaisia, ken ei ihmetellen muistele heidän urotöitänsä, heidän taistellessansa sekä isänmaan vihollisia vastaan että aatteellisen elämän alalla? Minkä kansan isänmaanrakkaus on paremmin jalostuttanut sen poikia vaaran hetkenä uhraamaan kaikki isänmaan alttarilla, missä on löytynyt suurempia tiedemiehiä, missä ovat runoilijain säveleet kauniimmasti kaikuneet, missä ihannetaide niin kukoistanut kuin Hellaan kuuluisassa maassa? Ja kuitenkin leviää turmeluksen rutto aikojen kuluessa yhä laajemmalle tässäkin kansassa, ja historia, joka vasta kertoi sen voitoista, lausuu sille ennen pitkää kuolemantuomion. Mikä syynä? Kreikkalaisilta puuttui Jumalan ylönluonnollinen ilmoitus, he vaelsivat omia teitänsä, tietämättä että taivaassa asuu pyhä Jumala ja ymmärtämättä omaa itseänsä. He kyllä pyrkivät totuuden tuntoon ja pysyväiseen onnellisuuteen, mutta turhaan jännittivät he kaikki jalot voimansa päästäksensä pyrintönsä perille. Tosin oli viisas Sokrates kehottanut ihmisiä tuntemaan oman itsensä, joka on pelastuksemme ensimmäinen ehto, mutta hän ei käsittänyt, ettei ihminen omin voimin voi päästä siihenkään tajuntaan, että inhimillinen luonto on perin pohjin turmeltunut, ja vielä vähemmin voi hän johdattaa ihmisiä Jumalalta apua etsimään. Sokrateksen suuri oppilas Platon kyllä teki jumalalliset asiat mietiskelemisensä esineeksi, mutta hänenkään viisautensa ei päässyt pitemmälle kuin hämäriin aavistuksiin kaiken totuuden elävästä lähteestä. Ja jospa kohta muutamat oppineet ja viisaat hetkeksi olisivatkin voineet tyytyä Platonin jättiläisneron synnyttämiin ja muodostamiin aatteisin, niin ei hänen oppinsa kuitenkaan millään lailla kelvannut johdattamaan pimeyden vallassa huokaavaa kansaa totuuteen, sillä hän tunnustaa itsekkin: "korkein olento on vaikea löytää, ja varsin mahdotonta on tehdä se tutuksi suurelle yleisölle." Tässä on nimittäin kysymyksessä koko ihmiskunnan pelastus synnin orjuudesta, kysymys siitä, mistä koittaa valo koko maailman kansoille. Jota enemmän aika edistyi, sitä selvemmäksi kävi kaikille ajatteleville sen kurjuus ja viheliäisyys. Kreikkalaisten kauneimmatkin unelmat kadottivat lumousvoimansa, usko pakanallisiin jumaliin alkoi horjua, kreikkalaisen sivistyksen suurella taidolla ja huolella kasvatettu puu lakastui ja kuivui, ääretön siveettömyys ja tapainturmio valtasi kansan, epätoivon ja onnettomuuden synkät pilvet nousivat ihanan maan ennen niin kirkkaalle taivaalle, Epikurolaiset filosofit levittivät sitä hurjaa oppia, että siveyden ydin on siinä, että käytämme tätä lyhyttä elämänaikaa iloisiin nautintoihin, joita ei muka mikään huoli eikä murhe saa häiritä. Ne, jotka eivät ottaneet noudattaaksensa tätä neuvoa, kokivat tyydyttää itseänsä Stoalaisten viisaudella, joka kehotti ihmistä maltillisella ja tyynellä mielellä kärsimään tämän maailman kovimmatkin kohtalot ja siten muka sitä vallitsemaan siveellisen tahdon voimalla.

Kun roomalaiset kotkat valloittivat Kreikanmaan ja koko tunnettu maailma vihdoin joutui Rooman alaiseksi, ei roomalainen valtioviisauskaan voinut rakentaa salpoja tuolle päivä päivältä kasvavalle turmeluksen ja onnettomuuden tulvalle, joka uhkasi niellä kaikki pyörteeseensä. Kreikkalais-roomalainen sivistys paljastaa päinvastoin voimattomuutensa ja kykenemättömyytensä mitä selvimmällä tavalla, kun se lopuksi pukeutuu skeptiläisen filosofian muotoon, väittäen viisainta olevan epäillä kaikkea, koskei ihminen kuitenkaan voi mitään varmuudella tietää. Pilatuksen kysymys "mikä on totuus?" ilmaisee koko pakanamaailman kurjan tilan, se on koko hänen aikansa hätähuuto. Neron mainio opettaja Seneca lausuu aikansa siveellisestä kannasta: "Kaikki on täynnä rikoksia ja paheita. Joka päivä kasvaa himo synniksi, päivä päivältä vähenee häpy. Hillitsemätönnä paisuu pahuus, kunnioittamatta enää mitään hyvää ja pyhää. Pahe ei enää piilehdi, se on niin julkinen, on niin vallannut kaikkein sydämmet, ettei viattomuus enää ole harvinainen — sitä ei ensinkään löydy." — Pakanamaailma "istui pimeydessä ja kuoleman varjossa." Se oli joutunut sille kannalle, jolla sen olisi ollut viheliäisyyteen ja epätoivoon hukkuminen, ellei ylhäältä olisi apua tullut. Haihtuneet olivat sen nuoruudentoiveet, uupuneet sen voimat, loppuneet sen neuvot; tuosta ennen niin voimakkaasta ja jalomielisestä nuorukaisesta oli tullut elämään kyllästynyt, haudan partaalla horjuva vanhus! Mutta juuri tämä sen oma, jospa kohta myöhään ja monessa kohden aivan vaillinaisesti käsitetty kelvottomuus tarjosi alaa jumalallisen rakkauden pelastustyölle.

Mutta pakanamaailmalla on ollut toinenkin varsin tärkeä merkitys kristinuskon suhteen. Mitä pakanallinen sivistystyö vuosisatojen kuluessa oli saanut toimeen, se ei suinkaan ollut vähäarvoista, kun se joutui kristinuskon palvelukseen. Aleksanteri Suuren valloitusretket olivat levittäneet kreikkalaista sivistystä ja kreikkalaista kieltä itämaiden etäisimpiin osiin. Tämä sivistys, jota itämaiden ikivanha viisaus näin pääsi rikastuttamaan, levisi länsimaihinkin, rikkoen rajamuurit eri kansakuntien välillä ja siten vahvistaen sitä aikaa, jolloin kaikki kansat luovuttivat valtansa Rooman keisarikunnalle, jonka lopullinen ja tärkein tehtävä oli levittää kristinuskoa kaikkiin maihin. Maailman sivistysmuodot sulivat yhteen, tarjoen kristinuskolle tarpeellisia, varsin tärkeitä aineksia. Kreikan kieltä puhuttiin kaikkialla, ja tämä kieli, joka kauan oli ollut aatteiden palveluksessa ja jota runoilijat, tieteiden harjoittajat, puhujat ja filosofit olivat kehittäneet, taipui paremmin kuin mikään muu jumalallista totuuttakin ilmaisemaan. Suuren keisarikunnan eri osia yhdistämässä löytyi hyviä teitä, joita roomalainen valtioviisaus ja toimeliaisuus oli rakentanut legionein voittoretkiä varten, mutta suurempaa voittoa tarkoitti Hän, jolle on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä, saavutettavaksi näillä teillä, sanoessaan opetuslapsillensa: "Menkäät ja opettakaat kaikkea kansaa ja kastakaat heitä nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen ja opettakaat heitä pitämään kaikki kuin minä olen teille käskenyt."

Näin oli siis pakanoillekin pelastuksen hetki saapunut. Vanhat jumalat ovat kuolleet, elävän Jumalan "kasvoin valkeudessa pitää heidän vaeltaman." Raunioina ovat pakanamaailman suuret valtakunnat, itse Rooman keisarikunnassakin ilmaantuu kuoleman enteitä; vanhan maailman valtakunnat ovat tehneet tehtävänsä "taivaan valtakunta on lähestynyt."

III.

Israelin kansa.

Autuas olet sinä, Israel; kuka on sinun kaltaises? — 5 Moos. kirj. 33: 29.

Pienestä ja maailman silmissä vähäarvoisesta alusta valmistaa Herra usein kunniansa "avarat portit." Vähäisestä paimenperheestä kasvatti Hän pelastuksensa esikoiset, sen kansan, jonka keskuudessa maailman Vapahtaja syntyi. Israelin kansa on Jumalan oma kansa, liiton ja lain, ihmeitten ja lupausten pyhä kansa. Erotettuna muiden kansojen epäjumalanpalveluksesta ja saastaisesta elämästä, säilytti Israel ainoan Jumalan tuntemisen ja kehittyi ylönluonnollisen ilmoituksen valossa täyttämään suurta tarkoitustansa jumalallisen pelastuksen palveluksessa. Itsensä- ja maailmankieltämiseen, uskoon ja jumalanpelkoon kasvattaa Herra alusta alkaen tämän "kalliin omaisuutensa kaikista kansoista". Muut kansat saavat vaeltaa omia teitänsä; Israelin tien määrää Herra.

Jo Abrahamille ilmoitti Jumala, mitä Hän tällä kansalla tarkoitti, antaen hänelle tuon suuren lupauksen: "sinun siemenessäs pitää kaikki kansat siunatuiksi tuleman." Egyptissä kasvoi perhe kansaksi. Se kesti täällä rasitusta ja sortoa, jota ei mikään muu kansa olisi kestänyt, kesti masentumatta 400 vuoden mitä kovimman orjuuden, sillä sen kanssa oli "Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala." Kun tämän kovan koetuksen aika vihdoin oli päättynyt, pelasti Herra palvelijansa Mooseksen kautta Israelin lapset orjuuden maasta ja johdatti heidän matkansa Sinain korpeen. Täällä erämaan hiljaisuudessa, minne eivät maailman viettelevät äänet kuulu, ilmoittihe Herra kansallensa. Hän astui alas Sinain vuorelle, joka vapisi Hänen kunniastansa, antoi Israelin lapsille pyhän lakinsa ja vihki heidät pyhäksi kansaksensa. On kyllä totta, että kansa juuri täällä lankesi suureen syntiin, totta sekin, että Israelin lapset korvessa vaeltamisen aikana, vaikka Herra suurilla ihmeillä ja armonosotteilla johdatti heidän matkaansa, tuon tuostakin nurkuivat Häntä vastaan, olivat kiittämättömät ja tekivät syntiä, mutta kuinka syvään ja usein he lankesivatkin, kuinka vähän viehättävä tämä heidän retkensä monessa suhteessa onkin, niin varma on kumminkin ettei mikään kansa koko maan päällä ole niin merkillistä retkeä historiansa lehdille kirjoittanut. Se on, tämä retki, suuri ennustus, joka sisältää mitä tärkeimpiä opetuksia kaikille ajoille ja kaikille kansoille. Kaikkialla ilmaantuu Jumalan väkevyys, pyhyys ja armo sekä ihmissydämmen turmelus ja inhimillisen voiman mitättömyys. Pääsiäislampaan veri pelastaa Israelin lapset kuolemasta Egyptin maassa, sillä se ennustaa Jesusta Kristusta, joka on vapauttanut meidät ijankaikkisen kuoleman maasta. Israelin vaellus korvessa Kaananin maata kohden kuvaa kristityn vaellusta itsensäkieltämisessä taivasta kohti. Samoinkuin Israelin kansa oli velvoitettu noudattamaan Jumalan lakia, samoinkuin sen korvessa tuli oppia yhä paremmin täyttämään tämän lain vaatimuksia, tulee lunastetun ihmisen alati pysyä ja edistyä Jumalan liitossa. Täällä korvessa antoi Herra Israelin lapsille myös käskyt jumalanpalveluksesta, jonka menot, niinkuin tiedämme, olivat täynnä tulevan pelastuksen ennustuksia. Jota enemmän me pyhän raamatun valossa tarkastelemme Israelin vaellusta korvessa, sitä paremmin käsitämme, kuinka kaikki viittaa siihen hengelliseen valtakuntaan ja sen salaisuuksiin, jonka Kristus tuli perustamaan maailmaan. Suuret ja varsin merkilliset ovat tosiaan ne opetukset, joiden kautta Jumala jo tämän kansan lapsuudenaikana sen keskuudessa valmistaa pelastustansa langenneelle ihmissuvulle! Tuota ääretöntä juopaa pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä täyttämässä ovat uhrit, joista suuren sovintopäivän uhri on painavin, vaikka kohta niiden merkitys täydellisesti ilmaistaan kansalle vasta suuren ylimmäispapin uhratessa sen ja koko maailman syntien sovinnoksi Golgatan ristillä. Vaan toivossa voi Israelin kansa jo muinaisuuden hämärässä omistaa uuden testamentin armolahjoja.

Kun vanha, Egyptissä kasvanut orjamielinen sukupolvi oli korvessa kuollut, johdatti Herra kansan Kaananin maahan, siihen maahan, jonka Hän jo Abrahamille antanut oli ja joka paremmin kuin mikään muu soveltui Israelin suureen tarkoitukseen. Tähän maahan sai kansa nyt asettua, täällä kehittääkseen niitä opetuksia, joita se Herralta oli saanut, siunaukseksi tuleville ajoille. Mutta tuomarein aika osottaa selvästi, kuinka taipuvainen Israelkin oli lisäämään ihmiskunnan ääretöntä syntivelkaa, eikä kuninkaiden aikakaan, kuinka ulkonaisesti loistava ja mahtava sekä kuvaavista ennustuksista tulevasta taivaallisesta valtakunnasta rikas se alussa olikin, voinut kuin hetkeksi estää turmeluksen pahennusta. Kansa paadutti sydämmensä, luopui tuon tuostakin Herrasta ja palveli epäjumalia, saattaen siten vanhurskaan Jumalan vihan päivän yhä lähestymään. Turhaan kehottivat Herran vitsaukset ja kuritukset Israelia parannusta tekemään, turhaan kaikui Hänen lähettämänsä profeetain varoittava uhkaava ääni pimeyden ruhtinas, joka pauloihinsa oli kietonut koko maanpinnan, levittää valtaansa Jordanin rannoillakin. Pyhä maa joutui toistamiseen pakanain haltuun, lupauksen kansa sortui toistamiseen pakanallisen ikeen alle vieraassa maassa. Mutta tämän pimeän ajan myrskyissä loistaa kuitenkin, jota suurempi onnettomuus on, sitä kirkkaammalla valolla, toivon tähti pilvien lomasta. Yhä selvemmiksi, yhä tarkemmiksi käyvät profeetain ennustukset luvatusta Messiaksesta, taivuttaen Israelin lasten sydämmiä odottamaan Häntä pelastajana synnin vallasta, jonka onnettomuutta he niin katkerasti olivat saaneet kokea. 70 vuoden kuluttua päättyi Baabelin vankeuden aika, ja Juutalaiset saivat palata kotimaahansa hävitettyä temppeliä rakentamaan. "Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala" ei vieläkään ollut valaansa unhottanut, vaikka kohta Hänen vihansa oli julmistunut heidän langenneita lapsiansa kohtaan. Päinvastoin oli Hän juuri tämän kovan koetuksen aikana selvemmin kuin milloinkaan ennen julistanut heille yhä lähestyvän pelastuksen iloista sanomaa, ja ennenkuin vanhan testamentin profeetain ääni vaikenee, ilmoitetaan heille: — "kohta tulee temppeliinsä se Herra, jota te etsitte, ja liiton enkeli, jota te tahdotte; katso, hän tulee, sanoo Herra Zebaot."

Vaan minlainen oli tämän lupauksen kansan tila kun lupaus täytettiin? 400 vuoden kuluessa sai se vielä hyväksensä käyttää menneiden aikojen suuria opetuksia, ennenkuin Jumalan tuomio ja kirous kohtasi sitä pitemmäksi ajaksi, kuin milloinkaan ennen. Se on totta, että Juutalaisten esi-isien kunnia leimahtaa kirkkaaseen valoon Makkabealaisten jalossa taistelussa Syrialaisten pakanallista julmuutta ja sortoa vastaan, totta sekin, että he tässä taistelussa vapauttivat maansa, mutta tätä kunniaa himmentämässä on vähän myöhemmin tapahtuva Roomalaisten ikeen alainen orjuus. Sitä ja koko tämän kansan muinaisuuden kunniaa himmentämässä on lopullisesti se seikka, että heidän ajatuksensa, heidän toivonsa olivat niin vieraantuneet Jumalan sanan ja lupausten oikealle käsitykselle, etteivät he tunteneet Herraa, kun Hän tuli kansaansa pelastamaan. Kirjanoppineiden käsitys Jumalan valtakunnan salaisuuksista oli aivan pintapuolinen ja väärä, farisealainen omavanhurskaus esti jumalallisen armon säteitä paistamasta Israelin lasten kylmiin sydämmiin, sadusealaisen epäuskon myrkylliset siemenet itivät pettyneessä kansassa. Inhimilliset lisäykset esi-isien lakiin olivat siittäneet järjenmukaisen, orjamielisen käsityksen sen noudattamisen suhteen, siten estäen kansaa ymmärtämästä sen oikeata ydintä ja hengellistä sisällystä. Kadonnut oli profeetain ja jumalallisen innostuksen aika, hengellisen kuoleman kolkot tuulet puhalsivat lupauksen maassa. Ajan viheliäisyys sai kyllä "profeetain ja liiton lapsia" ikävällä odottamaan Messiasta, mutta he odottivat Häntä maallisena ruhtinaana, odottivat Häntä ilmestyväksi suurella ulkonaisella loistolla ja kunnialla sekä pelastajana maallisesta orjuudesta ja onnettomuudesta. Profeetain ennustukset taivaallisen valtakunnan laveasta ja hengellisestä merkityksestä olivat Jumalan tarkoituksille vieraantuneen kansan käsityksessä muodostuneet itsepintaisen ja ahtaan kansallistunteen vaatimusten mukaan. Israelin kansa tarvitsi tällä aikaa, jos milloin, apua ylhäältä, tarvitsi pelastajan synnin ja kuoleman vallasta.

Turmeltuneen, kaikenkaltaisen onnettomuuden rasittaman maailman keskuudessa elää ylönkatsottuna ja kurjana Israelin kansa, kelvottomana sekin hankkimaan apua nääntyvälle ihmiskunnalle, kykenemättömänä virittämään valoa tälle pimeälle ajalle. Ja kuitenkin ovat juuri tämän kansan lapset, joita tähän aikaan tapaamme siellä täällä koko sivistyneessä maailmassa, kaikkialla levittäneet sitä luuloa, että Judeasta on pelastaja tuleva, siellä onnellisemman ajan aamurusko koittava. Niin todistaa Israel vielä nytkin, kaiken oman turmeluksensa uhallakin, olevansa Jumalan valittu kansa. Ja Hän, joka niin ihmeellisellä tavalla vuosisatojen kuluessa oli johdattanut kansansa vaiheet ja varjellut sitä, on sen keskuudessa säilyttänyt itselleen pyhän, jospa kohta pienen alan, missä Hän voi ilmaantua Israelin ja koko maailman pelastajana. Se on Israelin suuri, Jumalan sille suoma armo ja voitto, että sen keskuudessa on löytynyt se puhdas neitsy, jossa "Sana on tullut lihaksi," sekä että se ensimmäisenä kaikista kansoista on saanut kokea Jumalan armoa Jesuksessa Kristuksessa ja sitten julistaa evankeliumin sanomaa pelastetulle ihmissuvulle; mutta "kunnia on Jumalan korkeudessa."

IV.

Johannes Kastaja.

Katso, minä lähetän minun enkelini, joka minun eteeni pitää tien valmistaman. Mal. 3: 1.

Vanhan liiton aika oli päättynyt, uuden testamentin aamu koitti. Judean korvessa kuuluu ääni, joka huutaa: "tehkäät parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt." Ääni on Johannes Kastajan, hänen, joka valmistaa tietä Herralle. Hän kutsuu kansan pois synnin tieltä, kehottaa sitä syntiänsä tunnustamaan ja sanoo varoittaen: "älkäät ajatelko itsellenne sanoa: Abraham on meidän isämme — — — kirves on pantu puiden juurelle: sentähden jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmätä, hakataan pois ja tuleen heitetään." Niinkuin moni muu Herran valittu ase, on Johanneskin kehittynyt korven yksinäisyydessä, kaukana riehuvan elämän jokapäiväisistä ja saastaisista toimista. Pyhän Hengen voimalla hän iskee syvään kansan sydämmiin, niin että "hänen tykönsä meni Jerusalem ja koko Judea, ja kaikki maakunta Jordanin ympäriltä, ja he kastettiin häneltä ja tunnustivat syntinsä." Johannes Kastaja on vanhan testamentin viimmeinen ja suurin profeeta. Hänen edeltäjänsä ovat kyllä Pyhän Hengen valaisemina, sanan voimalla osottaneet kansalle elämän tien ja mitä selvimmillä ja ylevimmillä väreillä kuvanneet luvattua Vapahtajaa, mutta Johannes on ainoa heistä, jonka herätyshuutoa kannattaa tuo elävä totuus, että Messias jo seisoo kansan keskuudessa. Esaias oli puhunut "karitsasta, joka teuraaksi viedään," innostuksen kirkkaimpina hetkinä olivat hän ja muut profeetat vuosisatojen etäisyydestä nähneet Herran, mutta Johannes voi itse edessänsä nähdä ja sormellansa kansalle osottaa "Jumalan karitsaa joka pois ottaa maailman synnit". Jesus itse todistaa hänestä: "Totisesti sanon minä teille: kaikkein niiden seassa, jotka vaimoista syntyneet ovat, ei ole yhtäkään suurempata kuin Johannes Kastaja tullut". Ja niin korkea on hän kansankin silmissä, niin voimallinen hänen saarnansa, että se luulo syntyy kansassa, että hän on Messias. Mutta ylpeys on kaukana hänestä, hän pysyy nöyränä, ja juuri tämä nöyryys on hänen jaloutensa kauniin ominaisuus. Sentähden sanoo hän kaikille: "minä tosin kastan teitä vedellä; vaan minua väkevämpi tulee, jonka kengän nauhoja en minä ole kelvollinen päästämään: hän kastaa teitä Pyhällä Hengellä ja tulella." Kun Johanneksen opetuslapset näkivät, että hänen kuuliakuntansa väheni, koska kansa meni Jesuksen tykö, ja huomauttivat häntä tästä, ei hänen sydämmessään synny kateuden tunteita, vaan iloa ja riemua. Hän tietää asemansa, tietää kenen kunnia on, hän muistaa kenelle "taivaat aukenivat." "Yljän", eikä hänen, "morsian" on, hän on vain "yljän ystävä," jonka "ilo on täytetty," kun hän saa "kuulla hänen äänensä?" Mikä kaunis miehuuden ja nöyryyden, innostuksen ja tyyneyden sopusointo tässä merkillisessä miehessä!

Mutta ikäänkuin muistuttaaksensa meitä siitä, että Johannes Kastajakin oli syntinen ja erehtyväinen ihminen, kertoo evankeliumi hänen kerran lähettäneen opetuslapsensa Jesukselta kysymään, oliko Hän se, joka tuleva oli, vai pitikö heidän toista odottaman. Kolkossa vankilassa, missä profeeta silloin oli, oli jonkunlainen epäilys Jesuksen suhteen herännyt hänen sydämmessään. Hän arvosteli taivaan valtakuntaa vielä vanhan testamentin kaunalta eikä voinut täydellisesti tutustua siihen järjestykseen, missä uuden testamentin salaisuudet ilmaantuvat. Herodeksen irstaisesta hovista kuului tämän maailman synnillinen ilo Johanneksen vankihuoneesen, pimeys ympäröi häntä, ja synkät ajatukset syntyivät hänen mielessänsä. Näin asiain ollen emme liioin saa oudoksua kiusauksen hetkellistä voittoa hänen kirkkaassa Pyhän Hengen valaisemassa sielussansa. Totuutta oli hän aina rakastanut, totuutta etsi hän nytkin ja sempätähden kysyi hän silloisessakin mielialassaan neuvoa Jesukselta, eikä etsinyt sitä muualta. Ja kun Johanneksen suotiin päättää rikkaan elämänsä Herran veri todistajana ja totuuden marttyyrinä, korottaa hänen kuolemansa silmämme lopuksi vankilan tuskista sitä sinertävää majaa kohti missä ei taistelua eikä kiusausta enää ole.

V.

Jesus Kristus, maailman Vapahtaja.

— niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainoan Poikansa, että jokainen, kuin uskoo hänen päällensä, ei pidä hukkuman, mutta ijankaikkisen elämän saaman. Joh. 3: 16.

"Sana tuli lihaksi, ja asui meidän seassamme, ja me näimme hänen kunniansa niinkuin ainoan Pojan kunnian isästä, täynnä armoa ja totuutta." Näin todistaa apostoli, ja "me tiedämme hänen todistuksen todeksi." Jumalan ainoa Poika luopui taivaallisesta kunniastansa, tuli ihmisenä kirouksen maalle, pelastaaksensa meitä synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta. Hänessä kirkastetaan syntiselle maailmalle taivasten suurin salaisuus, se salaisuus, että "Jumala on rakkaus", Hänestä loistaa muuttumattomalla kirkkaudella ijankaikkisen elämän valo maailman pimeydessä, taaksepäin luomispäivään asti ja eteenpäin tuolle puolen ajan rajan. Hän on "maailman valkeus", Hän yksin on "tie, totuus ja elämä".

Koko Jesuksen elämä maan päällä, Betlehemistä Golgatan ristiin saakka, ilmaisee meille jumalallisen rakkauden käsittämätöntä syvyyttä. Kuuliaisena Isänsä tahdolle asettui Hän, jolla "on kaikki voima taivaassa ja maan päällä", syntisten palvelijaksi, otti päällensä ihmiselämän kaikki puutteet ja tarpeet, "nöyryytti itsensä, oli kuolemaan saakka kuuliainen, ristin kuolemaan asti". "Hän oli niin ylönkatsottu, ettei kenkään kehdannut katsoa hänen päällensä", kantoi orjantappurakruunua pyhän päänsä päällä, että me kunnian kruunun saisimme. Mutta niin kirkas on kuitenkin se valo ja sanomaton se suuruus, joka syvimmänkin alentamisen hetkinä loistaa Hänen kasvoistansa, niin verraton se pyhyys ja ylevyys, joka ilmaantuu kaikissa Hänen sanoissansa ja töissään, ettei mikään inhimillinen mitta riitä sitä määräämään. Meidän ihmisten on tapana ihaella n.s. suuria henkilöitä ja heidän tekojansa, mutta jota likemmältä tarkastelemme heidän elämänsä uraa, jota oikeammin heitä arvostelemme, sitä enemmän huomaamme heissä virheitä ja puuttuvaisuutta. Puhtaimmatkin heistä ovat yhtyneet apostolin tunnustukseen: "sitä hyvää, jota minä tahdon, en minä tee, vaan pahaa, jota en minä tahdo, teen minä;" paraimmatkin heistä ovat vuodattaneet katumuksen kyyneleitä ja tunteneet voimansa riittämättömyyden. Ainoana koko ihmiskunnassa voi Jesus Natsarealainen kaikkina aikoina vihollisiltansakin kysyä: "kuka teistä nuhtelee minua synnistä?" sillä ei silmänräpäyksen syntinen ajatuskaan ole saastuttanut Hänen sieluansa. Hänen persoonansa säilyttää aina Häntä ympäröivän syntisen elämän kovimpienkin vastakohtien hetkinä siveellisen täydellisyytensä. Ei mikään tunne vaikka kuinkakin syvä, milloinkaan pääse häiritsemään Hänen sielunsa sopusointoa. Jesuksen rinnalla paljastaa paraskin inhimillinen viisaus, oppi ja tieto tyhjyytensä, mitättömyytensä. Kuinka yksinkertaiseen muotoon Herra ihmisten käsityksen riittämättömyyden vuoksi pukeekin puheensa, ilmaantuu niissä aina taivaallisen viisauden ihmeellinen rikkaus; kuinka lyhyet Hänen sanansa ja vastauksensa usein ovatkin, on niiden totuus aina täydellinen. Mitä ihmisvoima ja kyky aikojen kuluessa on toimittanut, se on kaikki katoavaista, olkoon sillä mikä nimi ja loisto hyvänsä eikä se voi ketään lopullisesti auttaa. Herran työ, Hänen lunastustyönsä maan päällä, on niin suuri, ettei yksikään kuolevainen voi sen suuruutta täydellisesti arvostella, ei yksikään kieli täällä sitä oikein kiittää. Sen vaikutukset ulottuvat ijankaikkisuuteen, missä lukemattomat lunastetut enkelein kielillä sitä loppumatta ylistävät.

Semmoinen oli pyhän raamatun todistuksen mukaan se Herra, joka köyhän ihmisen muodossa kerran vaelsi täällä maan päällä auttaen, neuvoen, opettaen ja lohduttaen syntisiä ihmisraukkoja. Maailma ei tuntenut Häntä, vaan kokosi Häntä vastaan kaiken vihansa ja tuomitsi Hänen pahantekijänä kuolemaan ristin puulla. Hirveässä sokeudessaan se ei tietänyt, että se tappoi elämän Herran, ei sittenkään, kun Hän, voittaen kuolemankin, nousi haudastansa ja kirkastettuna astui ylös taivaasen. Vähäinen joukko vain seurasi Häntä ja uskoi Häneen, itki Hänen ristinsä juurella ja iloitsi Hänen tyhjän hautansa äärellä; vähäinen on vielä tänäkin päivänä Jesuksen ystäväin luku, vaikka Hänen valtakuntansa leviää kaukaisimpiinkin maihin, ja lähenemistään lähenee se hetki, jona "Hän on tuleva suurella kunnialla tuomitsemaan eläviä ja kuolleita". Mutta jospa kohta evankeliumi ristiinnaulitusta Vapahtajasta onkin maailmalle aina ollut hullutus ja semmoisena sille pysyy, niin on kuitenkin se valtakunta, jonka Jesus Kristus on perustanut, lopullisesti voittava ja ijankaikkisesti pysyvä, sillä niin on Hän itse luvannut, ja Hänen "sanansa pysyvät" vielä silloinkin, kun "taivas ja maa hukkuvat". Kristillisen kirkon historia todistaa kaikkina aikoina samaa, sillä vaikka sen jäsenet usein ovat kieltäneet Herransa ja kauas eksyneet Hänestä sekä opissa että elämässä, ei Hän kuitenkaan milloinkaan ole hyljännyt sitä seurakuntaa, jonka Hän verellänsä osti, vaan on ollut ja on oleva sitä "läsnä joka päivä maailman loppuun asti". Hänessä on kristikunnan horjuva toivo aina löytänyt turvansa, eksyvä elämä ohjeensa, Hänestä on sammuva usko syttynyt uudelleen. Kun elämän ja kuoleman tärkeä kysymys heräsi ihmisten sydämmissä ja maalliset tukeet alkoivat horjua, oli Jesuksen evankeliumi ainoa turva ja apu, joka ei pettänyt, eikä tämä vuosisatojen kokemus milloinkaan ole muuttuva. Usko on aina tajunnut ja on aina tajuava pyhän raamatun Kristuksen ei ainoastaan kirkon perustajaksi, vaan myöskin siksi "eläväksi kulmakiveksi", jonka perustukselle kirkko yhä edelleenkin on itsensä rakentava. Hän on ruumiin "pää", Hän on "totinen viinapuu", josta oksat saavat elonsa, "hyvä paimen", joka vartioitsee lampaitansa, "ylkä", jonka häitä seurakunta morsiamena odottaa, "kuningas", jonka valtakunnalla ei loppua ole. Ijankaikkisen rauhan ja autuuden sanoma on Hänen oppinsa, sillä Hän itse, rauhan ruhtinas ja elämän Herra, on sen sisällys, ja Hän kutsuu kaikkia murheellisia ja sorretuita luoksensa lohdutusta saamaan. Sanansa voimalla aukasee Hän vielä sokeiden silmät, saa kuurot kuulemaan, mykät puhumaan, kuolleet heräämään. Mutta kaikkien aikojen kristillinen kokemus todistaa myöskin, että me pääsemme tätä Herraa tuntemaan ja Hänen kanssansa voittamaan ainoastaan siinä määrässä, kuin me, itseämme kieltäen, otamme ristimme päällemme ja seuraamme Häntä. Kirkkohistorian sankareihin ja Herran tunnustajiin soveltuvat sentähden kaikkina aikoina Herran sanat: "maailmassa on teillä tuskaa", mutta he ovat "hyvässä turvassa", sillä he tietävät, että Hän "voitti maailman".

Kirkon tehtävänä on siis olla perustajansa ja Herransa kuvastimena, Hänen todistajanansa maan päällä. Miten se eri aikoina on täyttänyt tätä korkeata tarkoitustansa, kertoo meille kirkkohistoria. Maan päällä on Herran seurakunta vielä taisteleva seurakunta, mutta vaikka sen vaiheet aikojen kuluessa paljon vaihtelevat, vaikka sen perikato maailman silmissä monta kertaa on näyttänyt varmalta, ilmaantuu siinä kuitenkin, kun sitä Jumalan sanan valossa arvostelemme, pimeimpinäkin aikoina lopullisen ja täydellisen voiton enteitä.

                  Jesus sanoi:
          minä olen maailman valkeus:
    joka minua seuraa ei hän pimeydessä vaella,
          mutta saa elämän valkeuden.

Joh. 8: 12.

ENSIMÄINEN OSA.

Vanhan ajan kirkon vaiheita (vuoteen 600).

I.

Apostolien aikakausi (vuoteen 100).

I.

Kirkon, perustaminen ja sen aikuisimmat vaiheet.

— sinä olet Pietari ja tämän kallion päälle tahdon minä rakentaa minun seurakuntani, ja helvetin portit ei pidä häntä voittaman. Math. 16: 18.

Ilolla ja riemulla olivat Jesuksen opetuslapset Hänen tyhjän hautansa äärellä saaneet kokea, että heidän Herransa, jonka kirjanoppineet ja ylimmäiset papit olivat tappaneet, oli voittanut kuoleman ja eli. 40 päivän kuluessa saivat he vielä monta kertaa nähdä Hänen ja kuulla Hänen puhuvan taivaan valtakunnasta, kunnes Hän vei heidät Öljymäen vuorelle, josta Hän kirkastettuna astui ylös taivaasen. Noudattaen Hänen käskyänsä, palasivat he Jerusalemiin odottamaan "Isän lupausta", josta Hän oli heille puhunut. Poissa oli nyt heidän rakas Mestarinsa, taivaan korkeuteen oli "pilvi Hänen vienyt heidän silmänsä edestä." Hän oli jättänyt heidät tänne ja uskonut heille suuren tehtävän maan päällä. Niin hämärää, niin kummallista oli heistä vielä kaikki, mutta he olivat "yksimieliset rukouksissa ja anomisessa."

Läheltä ja kaukaa kokoontui kansaa Jerusalemiin Helluntaijuhlaa viettämään, ja juhlapäivän tultua vaelsivat ihmiset temppeliin rukoilemaan. Mutta eräällä kadulla seisahtuivat väkijoukot, sillä ihmeellinen tapaus veti heidän huomionsa puoleensa. "Humaus tapahtui äkisti taivaasta," täyttäen sen huoneen, missä apostolit olivat. Ihmiset menivät tiedustelemaan, mitä tässä huoneessa, tapahtui. He näkivät siellä kummia, selittämättömiä. Huoneessa oli muutamia galilealaisia miehiä, jotka puhuivat "muilla kielillä," niin että tänne kaukaisista maisia saapuneet muukalaisetkin omalla murteellansa saivat kuulla "Jumalan suuria tekoja." Turhaan kysyivät hämmästyneet ihmiset toisiltansa tämän selitystä. Jumalallinen ihme oli tapahtunut: Pyhä Henki oli vuodatettu apostolein päälle, ja ainoastaan Hän voi tämän ihmeen selittää. Silloin korotti Pietari äänensä ja puhui kokoontuneelle kansalle. Se oli sama Pietari, josta evankeliumissa niin monta kertaa puhutaan, sama mies, josta Herra oli niin suuria ennustanut, mutta jota Hän myös niin monta kertaa oli ankarasti nuhdellut, — sama ja kuitenkin toinen. Tullut on "totuuden Henki" johdattamaan häntä totuudessa, valaisemaan hänen sieluansa taivaallisella kirkkaudella, tukemaan häntä ylönluonnollisella voimalla. Ohitse ovat epäilyksen, epätoivon ja hengellisen pimeyden synkät hetket, jotka niin monesti ennen olivat eksyttäneet häntä, poissa pelko, joka kerran vaaran hetkenä oli saanut hänen Jesuksen kieltämäänkin. Innostuneena mutta vakaana astuu hän esiin, alttiina alottamaan sitä suurta työtä, jonka Herra oli hänelle uskonut. Hän on "kastettu Pyhällä Hengellä ja tulella" "kallioksi," jonka päälle Herra rakentaa seurakuntansa. "Apost. Tekojen" 2:ssa luvussa kerrotaan meille tämä Pietarin uuden testamentin ensimmäisenä Helluntaipäivänä pitämä puhe. Se on lyhyt, mutta täynnä Pyhän Hengen voimaa ja ylönluonnollista valoa. Perustuen profeetain ennustuksiin, selittää apostoli sanankuulijoilleen sen ihmeen, jonka todistajina he itse nyt olivat, todistaen, että Jesus Natsarenus, jonka he "vääräin miesten kätten kautta olivat ristiinnaulinneet ja surmanneet, on Kristus ja Herra". Pietarin sanat "kävivät läpitse heidän sydämmensä"; he näkivät minkä hirveän rikoksen he olivat tehneet ja kysyivät omantunnon tuskassa apostoleilta: "te miehet, rakkaat veljet, mitä meidän pitää tekemän". Taas korotti Pietari äänensä, lausuen sen kalliin nimen, jossa kaikki synnit annetaan anteeksi, kehoittaen heitä antaman kastaa itsensä Jesuksen Kristuksen nimeen. Vielä samana päivänä otettiin kasteen kautta lähes 3,000 henkeä kristillisen seurakunnan yhteyteen.

Tämä Helluntaipäivä on kristillisen kirkon syntymäpäivä. Pieni ja vähäpätöinen oli se joukko, joka silloin vihittiin taistelemaan totuuden ja valon taistelua synnin ja pimeyden valtaa vastaan — pieni ja vähäpätöinen tosiaan, jos sen voimia arvostellaan tavallisen laskun mukaan! Mutta se ei turvaakaan maallisiin apukeinoihin, vaan Herran väkevyyteen ja totuuden omaan vastustamattomaan voimaan, ja sentähden on sen voitto varma.

Nuori seurakunta herätti pian suurta huomiota Jerusalemissa. Ylimmäiset papit ja kirjanoppineet, jotka niin suurella huolella olivat koettaneet saada huhua Jesuksen ylösnousemisesta vaikenemaan, saivat taasenkin kuulla ihmeellisiä sanomia. Temppelissä olivat Pietari ja Johannes Kristuksen nimen voimalla parantaneet ramman, ja kansa oli sykkivin sydämmin kuullut heidän julistavan pelastuksen sanomaa tästä "Jumalan Pojasta", joka kuolleista herätetty oli. Levottomuudella näkivät Jesuksen katkerimmat veriviholliset, että kristittyjen luku päivä päivältä kasvoi. Mikä neuvoksi? Pietari ja Johannes pantiin kiinni, vietiin vankilaan ja tuotiin ylimmäisten pappein raadin eteen. Vaan turhaan koettivat Juutalaisten ylimykset rakentaa salpoja totuuden mahtavalle virralle, turhaan koettivat he uhkauksilla ja väkivallalla saada Jesuksen tunnustajia vaikenemaan. Pyhää Henkeä ei voi kenkään kahleilla sitoa, Hän murtaa ne! Tässä ei riittänyt ihmisneuvo eikä ihmisvoima. Voittosasti levisi Herran sana, yhä suuremmalla riemulla kaikui ristiinnaulitun Vapahtajan kiitos ja kunnia kristittyjen huulilta. Raadissa ruvettiin neuvottelemaan apostolein surmaamista, mutta farisealainen Gamaliel sai raadin jäsenet luopumaan tästä yrityksestä kun hän varoittaen lausui: "jos tämä neuvo eli teko on ihmisistä, niin se tyhjään raukee; vaan jos se on Jumalalta, niin te ette voi sitä tyhjäksi tehdä." Kuinka voittamattomat ja kurjat olivat tämän omissa silmissään niin mahtavan raadin tuumat, kun se vielä kerran uhaten kielsi apostoleita puhumasta Jesuksen nimessä ja pieksettyään heitä, laski heidät menemään. Ilolla kärsivät nämä tämänkin, sillä he tiesivät, kenen tähden he kärsivät, ja kiittäen ja ylistäen Herraa palasivat he Hänen viljavainiollensa elämän sanaa kylvämään.

Elleivät apostolit ja Jesuksen ensimmäiset tunnustajat olisi muuta maan päällä toimittaneet, kuin osottaneet, että he, totuutta puolustaen, uskalsivat alottaa taistelun koko maailmaa vastaan, olisivat he jo tälläkin ansainneet ikuisen kiitoksen. Ja kuitenkin on heidän kunniansa paljoa suurempi! Niin ihmeellisen kaunis on kristillisen kirkon aamukoitto, ettei sen vertaista historian lehdiltä löydy. Näiden kristittyjen elämästä säteilee meitä kohtaan rakkaus, joka "ei käytä itseänsä sopimattomasti, ei omaansa etsi, ei vihaan syty eikä pahaa ajattele". Kaikki omaisuus on yhteinen, ei mikään eripuraisuus, ei mikään itsekkäisyys vielä pääse häiritsemään rauhan ruhtinaan valtakuntaa maan päällä. Kaikki ovat "yksi sydän ja yksi sielu". Ei milloinkaan ole toivon tähti niin kirkkaasti valaissut Herran tunnustajain tietä taivaallista kotia kohti, ei milloinkaan usko niin voimallisesti voittanut maailmaa kuin silloin. Herran kunniasta ja Hänen kättensä töistä kerskaa tämä seurakunta, "auringon koitosta hänen laskemiseensa asti" kiittää se Hänen nimeänsä. Ylönluonnollisilla armolahjoilla asuu Herra seurakuntansa keskuudessa, vahvistaen sitä suurilla ihmetöillä, sillä pian on veristen vainojen päivä koittava, jolloin sen uskoa kysytään. Vähän aikaa saa se nauttia rauhaa maailmaltakin, ennenkuin Juutalaisten kostonhimo hylkää viisaan Gamalielin neuvon, ja verisen taistelun kauhut häiritsevät sen rauhaa Pyhässä Hengessä. Me seisahdumme kernaasti ihmettelemään tätä ylönluonnollista rauhaa keskellä riehuvan elämän häiriötä, ennenkuin käymme eteenpäin tulevien aikojen vaiheita katselemaan, samoinkuin matkamies viipyy ihailemassa kirkkaan lähteen pintaa, missä sinertävä taivas kangastaa, ennenkuin hän jatkaa matkaansa taistelevan virran rannalla.

II.

Stefanus.

— joka henkensä kadottaa minun tähteni, hän pitää sen tallella. Luuk. 9: 24.

Jo varhain saivat Jesuksen tunnustajat kokea että maailma vihasi heitä kuolemaan asti, niinkuin se Herraakin oli vihannut. Veritodistajan nimi on ensimmäisiä kirkkohistorian lehdillä, ja lukemattomat ovat ne, jotka ovat antaneet henkensä Jesuksen nimen tähden. Monta kertaa ovat pimeyden voimat kokoontuneet Herran seurakuntaa vastaan, koettaen vereen tukehuttaa sen tulevaisuuden, monta kertaa ovat Jesuksen vihollisten riemuhuudot kaikuneet surmattujen kristittyjen haudoilla, mutta totuus on aina lopullisen voiton saanut. Juuri kuolemallaan ovat Herran tunnustajat voittaneet; historia todistaa, että "martyyrein veri on ollut kirkon siemen."

Jokapäiväisen elämän huolista kutsuu maailmakin usein ihmisiä ihailemaan suuria tekoja ja loistavia töitä, se seppelöitsee sankareitaan ja pystyttää muistopatsaita heidän haudoillensa; mutta katoavaiset ovat kumminkin lopullisesti sen suurimmatkin voitot, sen seppeleet lakastuvat, sen muistopatsaat murtuvat. Mutta kirkon historia tietää kertoa voitosta, joka ei milloinkaan katoa,'kunniasta, joka ei vähene. Jumalan valtakunnan vaiheet maan päällä viittaavat ijankaikkisuuteen, sen sankarein "kruunu" ei koskaan kadota kirkkauttaan. Todistajina ovat etupäässä Jesuksen veritodistajat ja ensimmäisenä heistä Stefanus.

Lyhyt on tämän miehen elämäkerta — lyhyt, ja kuitenkin sisältää se niin paljon. — Jo varhain — niin kertoo meille "Apost. Tekojen" kirjoittaja Luukas — täytyi apostolein luopua seurakunnan vaivaishoidosta, koska kristittyjen päivä päivältä karttuva luku ei myöntänyt heille aikaa tätä tointa jatkamaan. Silloin valittiin seitsemän miestä sanottua virkaa hoitamaan. Yksi näitä n.s. diakoneja oli Stefanus. "Täynnä uskoa ja väkevyyttä teki hän ihmeitä ja tunnustähtiä kansan seassa," vaan sai siten paljon vihamiehiäkin. Jerusalemissa löytyväin synagogain edustajat rupesivat vastustamaan häntä, ja kun hän Pyhän Hengen voimalla kumosi heidän väitöksensä ja heidän häveten täytyi myöntää, etteivät voineet vetää vertoja sille viisaudelle, joka hänen puheessaan ilmaantui, ottivat he hänen kiinni ja veivät hänen raadin eteen. Luukas ei täydellisesti kerro, minkä kysymyksen johdosta riita oli syntynyt, mutta sen verran käy selville, että keskustelu pääasiallisesti oli koskenut Mooseksen lain käsitystä ja profeetain ennustuksia, sanalla sanoen Juutalaisten uskonnon pääkohtia, joita Stefanus oli selittänyt uuden testamentin kannalta. Neljä vuotta aikuisemmin oli sama raati kokoontunut tutkimaan samankaltaista kysymystä. Silloin seisoi sen edessä Jesus Kristus, tällä kertaa se mies, joka ensimmäisenä Hänen tunnustajistaan oli kuolemallaan todistava uskonsa. Tutkinto alkoi. Väärät todistajat astuivat esille väittäen, että Stefanus oli "puhunut pilkkasanoja temppeliä ja lakia vastaan." Muistiko tämä Stefanus jo heti oikeudenkäynnin alussa, miten hänen Herransa vääräin todistajain todistusten nojalla oli kuolemaan tuomittu, poistiko taivaallisen ilon tunne siitä, että hän pian oli seuraava Herraansa ijankaikkisen autuuden majoihin, kaikki maalliset ajatukset, itse kuoleman kauhutkin hänen sielustansa — sitä ei mainita, mutta kun "Apost. Teoissa" kerrotaan, että "kaikki ne, jotka raadissa istuivat, katsoivat hänen päällensä ja näkivät hänen kasvonsa niinkuin enkelin kasvot", säteilee tämän vangin silmistä meitä kohti kirkkaus, joka ennustaa suurta voittoa. Ja kun hän sitten vastaa ylimmäispapin kysymykseen, ovatko syytökset oikeat, ja pitää tuon Luukaksen "Apost. Tekojen" 7:ssä luvussa kertoman puollustuspuheen, tunnemme hänessä Herran valitun välikappaleen, uskonsankarin, jota kunnian Jumala tukee. — Stefanuksen tarkoitus oli osottaa tuomareilleen ja muille sanankuulijoilleen, kuinka pimitetty Juutalaisten, tämän Jumalan oman kansan käsitys uskonnollisissa asioissa oli, ja johdattaa heitä käsittämään lain ja liiton hengellistä merkitystä. Ihmeellisellä taidolla kertoi hän Israelin kansan historian pääpiirteet, näyttäen, miten tämä kansa tuon tuostakin oli vastustanut Herraa ja eksynyt Hänen osottamalta tieltään. Liitonmaja korvessa vaeltamisen aikana ja Salomonin temppeli ilmaisivat, kun niitä oikein käsitettiin, muun muassa senkin suuren totuuden, että "taivas on Herran istuin ja maa hänen jalkainsa astinlauta", vaan ulkonaisiin menoihin jähmettynyt juutalaisuus ei uuden testamentin valossakaan päässyt tähän käsitykseen, ja sentähden puhui Stefanus turhaan, hän kun tältä kannalta asiaa käsittäen puolustihe sitä syytöstä vastaan, että hän olisi pilkannut temppeliä, Varmaankin huomasi hän kuulijakuntansa katsannosta, etteivät hänen sanansa olleet vaikuttaneet mitä hän oli tarkoittanut, varmaankin pakotti läsnäolijain yhä karttuva kylmäkiskoisuus ja paatumus hänen lopettamaan, koska hän yhtäkkiä keskeytti puheensa ja hänen ajatusjuoksunsa johtui muualle. Pyhä viha valtaa hänen sielunsa ja leimahtaa salamanliekkinä hänen sanankuulijoihinsa. "Te niskurit ja ympärileikkaamattomat sydämmestä ja korvista! te olette aina Pyhää Henkeä vastaan" huudahtaa hän lausuen, että he, esi-isiensä tapaa noudattaen, ovat "pettäneet ja murhanneet vanhurskaan," jonka profeetalta heidän esi-isänsä olivat vainonneet. Vaikutus oli yhtä luonnollinen, kuin kamala. Juutalaisten ylpeät ylimykset, vihaan yllytetty kansa, joka kerskasi sukulaisuudestansa Abrahamin kanssa, sai kuulla näin ankaran tuomion suuresta rikoksesta syytetyn vangin huulilta! Tuo juhlallisen näkönen oikeudenistunto muuttui silmänräpäyksessä kauheasti meluavaksi kokoukseksi, nuo vakaat tuomarit, jotka tähän saakka olivat säilyttäneet jonkunmoisen tasapuolisuuden varjon, huusivat raivossa kostoa. Kun he "kiristelivät hampaitansa hänen päällensä," ei kukaan enää ajatellut oikeuden laillista jatkamista, ja Stefanus näki selvästi, mikä kohtalo häntä odotti. Hän ei aio mitään enää puolustukseksensa puhua, sillä hän tietää sen turhaksi, tahi oikeammin, hänen ajatuksensa ovat jo muualla. Tyyneenä seisoi hän tämän verihimoisen joukon keskellä, ikäänkuin tuo hirveä viha, jonka esineenä hän oli, ei ensinkään olisi tarkoittanut häntä. Taivasta kohti loi hän silmänsä ja siellä näki hän kirkkaudessa sen Herran, jota hän rakasti ja jonka kunniaksi hän oli valmis uhraamaan kaikki. [Ainoastaan kolmelle ihmiselle on kirkastettu Vapahtaja taivaasen astumisensa jälkeen ilmaantunut. Paitsi Stefanus saivat Paavali ja Johannnes nähdä Hänen.] Kuinka hurjasti kostonhuudot kaikuvatkin, kuulemme kuitenkin hänen äänensä, kun hän vielä kerran puhuu kokoussalissa ja sanomattomalla ilolla lausuu: "katso minä näen taivaan avoinna, ja Ihmisen Pojan seisovan Jumalan oikialla kädellä." Mutta taistelu ei vielä ollut loppuun taisteltu, voitto ei vielä voitettu! Taivaallinen näky katosi jälleen, kuoleman kauhut lähestyivät. Hillitsemättömän vihan vimmassa karkasivat kaikki yksimielisesti Stefanuksen päälle ja ajoivat hänen ulos kaupungista. Me tiedämme ettei Juutalaisilla ollut oikeutta tuomita ketään hengiltä, mutta heidän kostonhimonsa oli nyt niin kiihtynyt, ettei tämäkään seikka voinut sitä hillitä. Hyvin luultava on, että Stefanuksen viimmeinen matka kulki samaa tietä, jota Jesus oli vaeltanut, kun Hän vietiin ristiinnaulittavaksi, vaan jollei niin ollutkaan laita, voimme erittäin hänen viimeisistä hetkistänsä päättää, ketä hän muisti ja ajatteli loppuun asti. Hänen seisoessaan raadin edessä oli pyhä viha hetkeksi syttynyt hänen sydämmessään, mutta hetkeksi vain. Vapahtajan esimerkkiä noudattaen, kärsi hän sitten valittamatta sen äärettömän vääryyden ja vihan, jonka alaiseksi hän joutui. Kun murhaajain kivet alkoivat särkeä hänen jäseniään, rukoili hän: "Herra Jesus ota minun henkeni," ja laskettuaan polvilleen huusi hän suurella äänellä: "Herra älä lue heille tätä syntiä." Vielä hetkisen jatkavat murhaajat veristä työtänsä, kunnes heidän uhrinsa kuolema vihdoin saa heidän vihansa asettumaan ja he palajavat kaupunkiin. Ajatteliko kukaan heistä silloin, minkä hirveän rikoksen he olivat tehneet? Suliko yksikään sydän tässä joukossa, nähdessään sitä rakkautta verivihollisiin, joka kuoleman katkerimpana hetkenä ei ajatellut muuta kostoa heille, kuin että Jumala antaisi heidän syntinsä anteeksi? Aavistiko kukaan, minkä suuren voiton Stefanus kuolemallaan oli voittanut Jumalan valtakunnalle, minkä kunnian hän itse oli saavuttanut? Luukas ei mainitse mitään tästä; hän päättää Stefanuksen elämäkerran vain näillä sanoilla: "hän nukkui," siten ikäänkuin kehottaen meitä kirkon ensimmäisen marttyyrin kuolemaa muistaessamme ajattelemaan sitä rauhaa, joka on tallella kaikille niille, jotka loppuun asti pysyvät uskollisina.

Vanhoista ajoista asti on kirkossa säilynyt se luulo, että Stefanus oli nuori ja ulkomuodoltaan kaunis, mutta jos niin olikin, ilmaantuu hänen elämässään taivaallinen kauneus, joka ei tarvitse edellistä avuksensa, asettaaksensa silmiemme eteen henkilön, jonka ylevyyttä ja jaloutta eivät vuosituhannet voi himmentää. Hänen nimensä on kirkkohistorian kalliimpia, ja senpätähden viettää kristillinen kirkko vielä tänä päivänä erityistä juhlapäivää tämän suuren uskonsankarin muistoksi, siten kunnioittaen sitä Herraa, joka heikoissa ihmisissä voi väkevä olla.

III.

Kristinusko leviää Palestinassa. Cornelius kastetaan. Jaakop vanhempi kärsii marttyyrikuoleman.

— teidän pitää minun todistajani oleman, sekä Jerusalemissa, että koko Judeassa, ja Samariassa, ja sitte maailman ääreen. Apost. Teot 1: 8.

Stefanuksen rohkea tunnustus ja sankarikuolema kiihotti hänen vihollisiaan mitä katkerimmasti vihaamaan kristityitä. Mutta kun ruvettiin vainoomaan kristillistä seurakuntaa ja siten koetettiin kokonaan se masentaa, lisäsi tämä vaino päinvastoin Jesuksen tunnustajain lukua. Kristityt pakenivat nimittäin Jerusalemista, levittäen evankeliumin sanomaa Palestinassa, vieläpä sen rajojen ulkopuolellekin. Näin pakottaa kaikkivaltias Jumala pimeyden valtaakin tarkoituksiansa palvelemaan ja perille saattamaan. Diakoni Filippus saarnasi kristinuskoa Samariassa. Myöskin Pietari ja Johannes, jotka muiden apostolein kanssa olivat, vainoa pelkäämättä, jääneet Jerusalemiin, saapuivat tänne, saatuaan kuulla Herran sanan tässäkin maakunnassa päässeen vaikuttamaan ihmisten sydämmissä. Pyhän Hengen saivat Samarialaisetkin, ja Jumalan sana levisi heidän ennen niin pimitetyssä maakunnassaan. Pietari ja Johannes palasivat Jerusalemiin, Filippus vaelsi Gatsaan päin ja tapasi matkallansa Etiopian kuningattaren kamaripalvelian, tämän palatessa Jerusalemista, missä oli käynyt rukoilemassa. Tämä mies oli — me voimme melkein varmuudella sen olettaa — n.s. proselyyti, s.o. juutalaisuuteen otettu ja Mooseksen lakia noudattava muukalainen. Hän istui vaunuissansa ja luki Esaias-profeetaa, kun Filippus, tuntien sydämmessään Pyhän Hengen vaatimuksen, meni hänen luoksensa. Selitettyään hänelle profeetan sanat "karitsasta, joka ei avannut suutansa" kastoi hän hänen Jesuksen opetuslapseksi. — Lähestymäisillään on se aika, jolloin kristinusko murtaa rajat kansojen väliltä ja kutsuu kaikkia ilman erotuksetta Jumalan armon osallisuuteen. Tähän saakka oli kirkon yhteyteen otettu ainoastaan Juutalaisia; nyt oli pakanoillekin pelastuksen hetki tullut.

Kovaa vainoa kestettyänsä jonkun aikaa, saivat kristityt nauttia verrattain pitkää rauhaa. Luukas mainitsee, että "seurakunnilla oli rauha kaikessa Judeassa, ja Galileassa ja Samariassa, ja enenivät vaeltain Herran pelvossa ja täytettiin Pyhän Hengen lohdutuksella". Saarnaten evankeliumia ja tehden ihmetöitä vaelsi Pietari seudusta toiseen. Matkoillansa tuli hän kerran Joppeen, missä hän viipyi kauan aikaa. Hän asui meren rannalla Siimon nimisen miehen talossa, joka ajan rakennustavan mukaan oli varustettu lakealla katolla. Eräänä päivänä — niin kerrotaan "Apost. Teoissa" meni apostoli katolle rukoilemaan, kunnes ruoka, jota hänelle paraikaa laitettiin, valmistuisi. Kello oli 12 päivällä. Aava meri välkkyi auringon loistossa hänen silmiensä edessä, tarjoten mitä kauniinta näköalaa ja kehottaen häntä kiittämään ja ylistämään koko maailman Herraa. Ihmeelliset tunteet valtasivat hänen sielunsa, "hän tuli horroksiin." Silloin näki hän taivaan aukenevan, huomasi "astian, niinkuin suuren liinaisen, neljältä kulmalta sidotun, joka laskettiin alas taivaasta maan päälle." Siinä oli "kaikenlaisia nelijalkaisia maaneläimiä ja metsillisiä, ja matelevaisia ja taivaan lintuja." Mitä tämä merkitsi? Pietari kuuli kummaksensa äänen, joka kehotti häntä tappamaan ja syömään. Hän vastasi: "en suinkaan, Herra; sillä en ole minä ikänä syönyt mitään yhteistä eli saastaista," mutta ääni sanoi: "mitä Jumala on puhdistanut, älä sinä sano sitä yhteiseksi." Näky katosi jälleen, kaikki oli entisellään. Ihmetellen katseli apostoli avaruuteen, epäillen, mitä hänen tulisi tästä ajatella. Kangastusko oli heijastanut hänen silmissään, untako oli hän nähnyt? Ei, se ei ollut mikään kangastus, ei mikään turha tavallinen uni! Jumala oli tällä näyllä tahtonut ilmaista apostolillensa, että pakanoillekin nyt elämän sana oli julistettava, ettei heidän saastaisuutensa estänyt heitä kuulemasta evankeliumia Hänestä, joka oli tullut syntisiä pelastamaan. Samassa ilmoitti Henki Pietarille, että kolme miestä etsi häntä. Hän astui alas katolta, näki miehet ja kysyi heiltä, mitä varten he olivat tulleet häntä tapaamaan. Miehet kertoivat, että roomalainen; sadanpäämies Cornelius Caesareasta oli, "pyhän enkelin" käskyä noudattaen, lähettänyt heidät häntä luoksensa pyytämään. He sanoivat tämän Corneliuksen olevan Jumalaa pelkääväisen miehen, joka halusi kuulla "sanoja" Pietarilta. Seuraavana päivänä lähti apostoli miesten kanssa Caesareaan; heitä seurasi muutamat "veljet" Jopesta. Vasten Mooseksen lakia oli hän ottanut vastaan pakanoita, vasten saman lain selvää sääntöä matkusti hän nyt pakanain luo! Pyhän Hengen valaisemana, käsittää hän nyt mitä Jumala tuolla merkillisellä näyllä Simonin talossa Jopessa tarkoitti eikä epäile enää.

Cornelius oli kutsunut luoksensa sukulaisensa ja ystävänsä kuulemaan tuota odotettua vierasta miestä. Jo saapui Pietari hänen taloonsa; Cornelius meni häntä vastaan, lankesi maahan hänen eteensä ja rukoili häntä. Roomalainen sotapäällikkö ylenkatsotun, köyhän juutalaisen jalkain juuressa, — Jumalan valitun, muista kansoista erotetun pyhän kansan jäsen saastaisen pakanan katon alla! Mitä jyrkimmät vastakohdat tapaavat tässä toisensa; vaan uusi aika on jo koittanut, vastakohdat poistetaan, sydämmet sykkivät rakkautta, saman Isän lapset tuntevat vihdoin toinen toisensa ainoan Pojan nimessä! Sanottuaan Corneliukselle, että hän (Pietari) oli vain ihminen, jota ei saa Jumalana kunnioittaa, astui Pietari hänen huoneesensa. Kuultuansa vielä kerran, että Cornelius ylönluonnollisen ilmoituksen johdosta oli käskenyt hänen luoksensa, ja kerrottuaan, miten Jumala hänellekin oli osottanut tahtonsa olevan, että hän, poiketen juutalaisen lain säännöstä, kävisi pakanoitten luona, alkoi apostoli tänne kokoontuneille julistaa pelastuksen sanomaa. Hän julisti rauhaa Jesuksen Kristuksen kautta, puhuen siitä Herrasta, joka oli ristiinnaulittu ja kuolleista ylösnoussut, elävitten ja kuolleitten tuomarista, jonka nimen kautta kaikki synnit annetaan anteeksi. Pyhä Henki tuli kaikkein päälle, vastustamattomaksi todistukseksi, että Jumala nyt tahtoi kutsua pakanatkin valtakuntansa alamaisiksi. Kasteen kautta otettiin tässä tilaisuudessa ensimmäiset pakanat kristillisen seurakunnan yhteyteen.

Jerusalemissa moittivat kristityt Pietaria siitä, että hän oli käynyt pakanain luona ja syönyt heidän kanssansa. Vaan kun hän heille kertoi kaikki, vieläpä senkin että Pyhä Henki oli tullut pakanainkin päälle, vaikenivat he, kunnioittivat Jumalaa ja lausuivat: "Jumala on antanut pakanoillekin kääntymyksen elämään."

Mutta näiden vuosien kirkkohistoria kertoo meille muutakin, ei ainoastaan kirkon rauhallista edistymistä. Se mainitsee nimen, joka herättää meissä kauhua ja inhoa, ja luo veriset näytelmät silmiemme eteen. Tämä nimi on Herodes. Se on Juutalaisten historiasta jo ennenkin tunnettu. Herodes oli sen kuninkaan nimi, joka, koettaessaan tappaa Jesus-lapsen, tahrasi muistonsa Betlehemin lastenmurhalla. Hänen poikansa Herodes Antipas surmasi Johannes Kastajan. Viimemainitun veljenpoika Herodes Agrippa istui nyt valtaistuimella ja oli tullut Jerusalemiin. Sukunsa verenhimo ja hengellinen sokeus ilmaantuu hänessäkin mitä hirmuisimmalla tavalla. Luukas mainitsee että "hän otti muutamia seurakunnasta kiinni, vaivataksensa, ja mestasi Jaakopin, Johanneksen veljen, miekalla". Tämä Jaakop, tunnettu liikanimellä "vanhempi," oli ensimmäinen Herran 12 opetuslapsesta, joka kastettiin Mestarin kasteella kuolemaan. Kirkastuksen vuorella oli hän Pietarin ja veljensä Johanneksen kanssa nähnyt Jesuksen taivaallisessa kunniassa, Getsemanessa oli hän näiden molempain opetuslasten kera läheltä katsellut Herran kovaa taistelua vähää ennen Hänen kuolemaansa, ja muissakin tilaisuuksissa olivat nämä kolme opetuslasta olleet vapahtajan erinomaisen armon ja suosion esineinä. Muuten puhutaan Jaakop vanhemmasta uudessa testamentissa hyvin vähän eikä hänen kuolemastaankaan muuta mainita, kuin mitä vasta kerroimme. Mutta kun hänen päänsä putosi mestauslavalle, silloin sammui Herran uskollisen palvelian elämä, miehen, joka paljon oli kokenut ja suuria ihmeitä nähnyt. Autuas se, joka, seuraten Herraa, uskollisesti kantaa ristiänsä loppuun asti! — Kun Herodes huomasi että Jaakopin kuolema miellytti Juutalaisia, antoi hän ottaa Pietarinkin kiinni ja sulkea hänen vankihuoneesen. Ahdistettu seurakunta rukoili Jumalaa, joka oli sen turva koetuksen ja murheen, niinkuin ilon ja riemunkin hetkinä. Eräänä yönä oli paljo kristityltä Jerusalemissa kokoontunut Marian, Johannes Markuksen äidin, huoneesen. Vaikka päivä oli loppunut, pysyivät he vielä valveilla ja rukoilivat. Joku kolkutti ovelle. Mentiin katsomaan, kuka siellä oli. Ken voi kuvata heidän iloansa, kun Pietari astui sisälle? Hän kertoi heille, että Herran enkeli oli tullut vankihuoneesen, kirkkaudellaan valaissut sen, puhutellut häntä sillä seurauksella, että kahleet olivat pudonneet pois hänestä, sekä että enkeli oli vienyt hänen ulos, hiljaa vaan voimallisesti poistaen kaikki esteet. — Aamulla lähetti Herodes Pietaria noutamaan vankihuoneesta, mutta turhat olivat hänen yrityksensä, sillä tällä kertaa oli Herra päättänyt toisin. — Vähän tämän jälkeen istui Herodes eräänä päivänä valtaistuimellaan Caesareassa, esiintyen kansalle mahtavassa kuninkaallisessa loistossa. Vietettiin juhlaa Rooman keisarin kunniaksi. Kansan huviksi oli toimitettu näytelmiä ja muita huveja, ja mieltymyksellä katseli kuningas juhlan iloa ja loistoa. Hän korotti äänensä ja puhui muutaman sanan. "Jumalan ääni eikä ihmisen, se on" huusi ihastunut kansa. Näin kauan, vaan ei kauemmin, sai tämä jumalaton kuningas nauttia maailman saastaista iloa ja lumoutua sen katoavaisesta loistosta. Paikalla saavutti hänen inhottava tauti, joka pian teki lopun hänen elämästänsä ja vaati hänet tilille vanhurskaan Jumalan eteen. — Kuinka surkea, kuinka synkän pimeä ja toivoton on tämän Herodeksen kuolema, jos sitä vertaamme esim. sen Herran palvelian loppuun, jonka hän muutamia päiviä ennen oli surmannut!