IV.
Apostoli Paavali.
— Jumalan armosta minä olen se, kuin minä olen, ja hänen armonsa minua kohtaan ei ole tyhjä ollut, vaan minä olen enemmän työtä tehnyt kuin muut kaikki; mutta en kuitenkaan minä, vaan Jumalan armo, joka minussa on. 1 Kor. 15: 10.
Kertoessaan Stefanuksen kuolemasta mainitsee Luukas, että "todistajat panivat vaatteensa yhden nuorukaisen jalkain juureen, joka kutsuttiin Saulus." Suostuen marttyyrin kuolemaan tahtoi tämä mies vartioimalla murhaajain vaatteita, jotka nämä, voidaksensa vapaammin toimittaa veristä työtänsä, olivat riisuneet yltänsä, olla avullisena heidän kauheassa toimessaan. Kotosin Tarsus nimisestä kaupungista Kilikian maakunnasta, oli Saulus jo nuorena tullut Jerusalemiin mainion Gamalielin koulussa oppiaksensa juutalaisen uskonnon syviä salaisuuksia käsittämään. Kuuliaasti oli hän antautunut farisealaisen opinjärjestelmän mitä ankarimpaan noudattamiseen, nuorukaisen innolla oli hän asettaunut sen palvelukseen. Natsarealaisten, ylönkatsottu, vaan kasvava joukko herätti hänessä kiihkoa ja katkeraa vihaa heitä vastaan. Me näemme hänen Stefanuksen kuoleman jälkeen "raatelevan seurakuntaa" Jerusalemissa, hänen kerrotaan käyneen huone huoneelta, ottaneen miehet ja vaimot ja panettaneen heidät vankeuteen. Ylimmäisten pappein ja kirjanoppineiden luona oli hän saavuttanut suuren maineen ja suosion, niin että hän, vaikka hän tähän aikaan luultavasti ei ollut kuin noin 30 vuoden ikäinen, ylimmäiseltä papilta sai valtakirjan Damaskuksessakin vangita ja kahleissa Jerusalemiin tuoda kaikki, jotka siellä tunnustivat Jesuksen nimeä. Muutamine apulaisineen lähti Saulus matkalle, täynnä rohkeutta ja intoa. — Jo välkkyivät kuuluisan Damaskuksen kauniit rakennukset auringon valossa Sauluksen silmien edessä, kehottaen häntä toimintaan ja työhön. Muutama hetki vain, ja hän oli väsyttävän, ykstoikkoisen matkansa perillä! Mutta Jumala taivaassa oli toisin päättänyt. Sauluksen, fariseuksen, kuolemanhetki oli tullut, Paavalin, Jesuksen Kristuksen apostolin, elämä oli täällä alkava. Äkkiä leimahti häntä vastaan valkeus, kirkkaampi taivaalla loistavan auringon valoa, se häikäsi hänen silmiänsä ja löi hänen pelosta vapisevana maahan. Sanomattoman hämmästyksen valtaamana kuuli hän äänen, joka sanoi: "Saul, Saul miksis minua vainoot?" Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä, mutta se oli tarpeeksi vakuuttamaan häntä siitä, että hän täällä oli tavannut jonkun, jota vastaan hän ei ensinkään mitään voinut. "Kuka sinä olet, Herra" kysyi hän, ja Herra sanoi: "minä olen Jesus, jota sinä vainoot: työläs on sinun potkia tutkainta vastaan." Saatuansa käskyn mennä kaupunkiin, missä hänelle oli sanottava, mitä hänen piti tekemän, nousi Saulus ylös jatkaaksensa matkaansa. Kuinka kaikki oli muuttunut! Hän, tuo äsken vielä niin ylpeä mies, joka aikoi komeasti ratsastaa Damaskukseen ja siellä Juutalaisten synagogassa esiintyä mahtavana ylimmäisen papin lähettiläänä kauhuksi kaikille kristityille, tulee nyt kaupunkiin itse pelosta vapisevana. Hänen matkakumppaninsa taluttavat häntä kädestä, sillä hän on sokea, etsii turvaa ja tarvitsee apua paremmin kuin kukaan muu. Kolme päivää oli hän tässä tilassa, ei syönyt eikä juonut, Pimeys peitti hänen silmänsä, onnettomuutta ja tuskaa täynnä oli hänen sydämmensä. Oli siis totta, että Jesus Natsarealainen, jota hän oli ylönkatsonut, pilkannut, vihannut, oli Herra ja asui kunniassa korkeudessa. Yhtenä ainoana kauheana rikoksena esiintyi koko hänen mennyt elämänsä hänen muistissansa, täyttäen kuoleman kauhuilla hänen sielunsa. Oliko hänen epätoivoon nääntyminen vai voiko vielä lohdutusta ja pelastusta löytyä? Saulus rupesi rukoilemaan, vaan kova oli taistelu hänen sydämmessään, ennenkuin hän oli valmis vastaanottamaan Jumalan armoa Jesuksessa Kristuksessa. Vihdoin saapui hänen luoksensa eräs kristitty nimeltä Ananias, "pani kätensä hänen päällensä ja sanoi: rakas veljeni Saul! se Herra lähetti minun, Jesus joka sinulle ilmestyi tiellä, jotas vaelsit, että sinä saisit näkys jälleen, ja Pyhällä Hengellä täytettäisiin." Nyt aukenivat hänen silmänsä, hän kastettiin Jesuksen opetuslapseksi; ylönluonnollinen rauha ja kirkkaus poisti pimeyden varjot hänen sydämmestään. Herra oli kyllä sanonut Ananiakselle, että Saulus vielä oli paljon kärsivä Hänen nimensä tähden ja epäilemättä näki tämä nyt jo aavistuksessa lukemattomia vaaroja ja kovia koetuksia sillä uudella tiellä, jota hänen vastedes tuli vaeltaa, mutta hän tiesi myöskin olevansa Herran "valittu ase, kantamaan Hänen nimeänsä pakanain, ja kuningasten, ja Israelin lasten eteen," ja tämä tieto täytti hänen sielunsa ennen aavistamattomalla ilolla. Kaikki rikkaat luonnonlahjansa, syvän järkensä, hehkuvan mielikuvituksensa, väsymättömän voimansa, järkähtämättömän tahtonsa — koko elämänsä tahtoo hän tästä aikain uhrata sen Herran palvelukseen, jota hän tähän asti niin katkerasti oli vihannut, sillä Pyhä Henki on vihkinyt hänen totuuden palvelukseen. Niin valitsee ihmeitten Jumala välikappaleensa, niin paimentaa "sielujen piispa" "eksyneitä lampaita" maailman korvessa!
Damaskuksen kristityt, jotka hämmästyksellä olivat odottaneet Sauluksen tuloa sinne, saivat pian kummaksensa ja suureksi iloksensa kuulla hänen synagogassa saarnaavan Kristuksesta. Vaan jonkun ajan kuluttua, ja saatuansa jo täällä Damaskuksessa kokea uskottomain Juutalaisten väijyvää vihaa, lähti hän. Pyhän Hengen johdattamana, Arabiaan, siellä yksinäisyydessä kehittyäksensä suurta apostolista työtänsä varten. Meillä ei olisi minkäänlaisia tietoja tästä ajasta (sitä on arvosteltu noin 2-3 vuodeksi), ellei hän itse kirjeessään Galatilaisille sivumennen siitä mainitsisi. Palattuaan Arabiasta, kävi hän Jerusalemissa, missä sama Barnabas, jonka kanssa hän sittemmin monessa paikassa teki työtä Herran viinamäessä, vei hänen apostolein tykö, kertoen heille että tämä Saulus, jonka paljas nimi vielä herätti kauhua Jesuksen tunnustajissa, oli tullut saman Herran uskolliseksi palvelijaksi. Pelkäämättä hän nyt Jerusalemissakin saarnasi Jesuksesta, kunnes Juutalaiset rupesivat ajattelemaan hänen surmaamistansa ja hän taas vetäytyi pois näyttämöltä. Hän meni syntymäkaupunkiinsa Tarsukseen, odottaen siellä sitä päivää, joka oli kutsuva hänen esille julkisuuteen. Vielä kerran, yhden ainoan kerran vain, sai hän nauttia lepoa ja rauhaa. Siitä hetkestä aikain, jolloin Barnabas sitten tuli pyytämään häntä ryhtymään evankeliumin julistamisen suureen työhön, oli hänen elämänsä loppuun asti alituista työtä ja taistelua.
Lähellä Orontes-virran suuta oli Syyrian suuri pääkaupunki Antiokia. Ollen sivistyneen maailman keskuudessa sekä tärkeänä yhdyssiteenä Itämaiden ja Länsimaiden välillä oli tämä kaupunki varsin tärkeä kristinuskolle ja sen levittämiselle. Jo varhain oli täällä syntynyt kristillinen seurakunta, ja Barnabas oli tullut sen oloja järjestämään ja kristinuskoa täällä levittämään. Vaan nähdessään, kuinka suuri työala Antiokiassa oli, kävi hän Tarsuksessa Saulusta avuksensa käskemässä. Vuoden ajan he sitten tekivät työtä Antiokiassa, joka tuli kristinuskon toiseksi pääkaupungiksi. — Täällä ruvettiin Jesuksen tunnustajia ensiksi kristityiksi kutsumaan.
Mutta jo oli hetki tullut, jolloin Paavalin (tämä on tästälähin hänen nimensä) tuli matkustaa kaukaisiin maihin pakanoille saarnaamaan pelastuksen sanomaa. V. 45 lähti hän Barnabaksen kanssa ensimäiselle suurelle lähetysmatkallensa. Käytyään Kypron saarella, purjehtivat he Vähään Aasiaan, missä he saarnasivat evankeliumia Pisidian Antiokiassa, Ikoniumissa, Lystrassa ja Derbessä. Paljon täytyi heidän tällä matkalla kärsiä sillä Juutalaiset, joiden synagogissa he ensin saarnasivat, olivat näilläkin seuduin yhtä kiivaita kuin kotimaassaan vastustamaan Kristuksen evankeliumia. He yllyttivät pakanoita "apostoleita" vainoomaan ja saivat Lystran kaupungin pakanalliset asukkaat, jotka vähän sitä ennen olivat tahtoneet Paavalia ja Barnabasta jumalina kunnioittaa, semmoiseen raivoon että nämä rupesivat Paavalia kivittämään. Kun luulivat hänen kuolleeksi, veivät he hänen ulos kaupungista. Surren seisoivat kristityt hänen ympärillänsä — mutta hän nousikin ylös! Herran käsi oli varjellut apostolia, joka heti jälleen oli valmis lähetystointansa jatkamaan. Opettaen, neuvoen ja lohduttaen seurakuntia sekä muistuttaen heitä siitä, että "meidän pitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan tuleman," palasi Paavali merenrannalle ja purjehti takasin Antiokiaan. Jos kohta hän katkeraksi suruksensa oli tullut yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että hänen "veljensä lihan jälkeen" ylpeydessä ja sokeudessa eivät tahtoneet nöyryyttää sydämmiänsä vastaanottamaan evankeliumia Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa, tiesi hän toiselta puolen että Jumala oli hänen kauttansa "pakanoille avannut uskon oven", tiesi Herran kutsuneen juuri hänen kaukaisissa maissa heille levittämään evankeliumin sanomaa. Kuuliaisena sen Herran kutsumukselle, jonka armo hänessä oli niin suuri ollut, tahtoi hän ilolla ja luottamuksella antautua tähän toimeen ja pelkäämättä mennä tulevien päivien vaaroja ja kärsimisiä vastaan.
Jonkun ajan kuluttua tuli Judeasta muutamia kristityitä Antiokiaan väittäen, ettei kukaan voi autuaaksi tulla, ellei hän sitoudu Mooseksen lakia noudattamaan. Jo ennenkuin pakanoita otettiin seurakunnan yhteyteen, huomaamme kristityissä kaksi toisistansa jossain määrin eroavaa katsantotapaa Mooseksen lain käsityksen suhteen. Toiset, niinkuin Stefanus ja Filippus — sittemmin Barnabas ja erittäin Paavali, edistivät vapaampaa mielipidettä, toiset taas riippuivat vielä orjallisesti kiinni vanhan testamentin vaatimuksissa. Kuten muistamme, oli Pietarikin ainoastaan jumalallisen ihmeen kautta tullut vakuutetuksi siitä, "ettei Jumala katso ihmisen muotoa, vaan että, joka häntä pelkää ja tekee vanhurskauden, hän on Hänelle otollinen". Selville saattamaan tätä tärkeätä kysymystä, joka oli kokonaan häiritä kirkon rauhan, lähtivät Paavali ja Barnabas Jerusalemiin. Täällä oli paljo farisealaisuudesta kääntyneitä, jotka ankarasti puolustivat pakanakristittyjen ympärileikkaamista ja Mooseksen lain noudattamista, ja kun apostolit ja seurakunnan vanhimmat kokoontuivat asiasta keskustelemaan, syntyi pitkä riita. Silloin nousi Pietari puhumaan. Hän muistutti kokoukselle, miten Herra hänen kauttansa oli kääntänyt ensimmäiset pakanat sekä että nämäkin olivat saaneet Pyhän Hengen lahjan todistukseksi, että Jumala oli "uskolla heidän sydämmensä puhdistanut." "Miksi te nyt kiusaatte Jumalaa", sanoi hän, "ja tahdotte opetuslasten kaulalle panna sen ikeen, jota ei meidän isämme emmekä me voineet kantaa? Waan me uskomme Herran Jesuksen Kristuksen armon kautta autuaaksi tulevamme niinkuin hekin." Kaikki vaikenivat. Ja kun Paavali ja Barnabas sitten kertoivat, mitä ihmeitä Jumala heidän kauttansa oli pakanoitten luona tehnyt, kun Jerusalemin seurakunnan silloinen johtaja Jaakop nuorempi, "Herran veli," tuo tunnokas lainnoudattaja, perustuen profeetan ennustuksiin, asettui samalle kannalle, päätettiin yksimielisesti kirjoittaa pakanakristityille, että kokous oli tahtonut vapauttaa heitä Mooseksen lain noudattamisesta ja ainoastaan velvoittaa heitä välttämään epäjumalain saastaisuutta ja salavuoteutta, ja läkähtynyttä ja verta. Molempia edellisiä käskyjä teroitettiin siitä syystä, että pakanamaailma oli vaipunut suuriin synteihin erittäin l:tä ja 6:ta käskyä vastaan, kahta jälkimmäistä määräystä taas tahdottiin säilyttää, koska melkein kaikissa seurakunnissa oli paljo juutalaiskristittyjä, ja koska kristillinen rauha sekä veljellinen rakkaus vaati, ettei heidän tarvitsisi nähdä pakanuudesta kääntyneiden veljiensä syövän ruokaa, jota he lapsuudesta asti olivat tottuneet pitämään saastaisena ja inhottavana.
Vielä samana vuonna (50) lähti Paavali toiselle lähetysretkellensä. Häntä seurasivat Luukas ja Siilas, eräs kristitty Antiokiasta. Vahvistettuaan Syyrian ja Kilikian seurakuntia uskossa, saapui hän Derbeen ja sieltä Lystraan. Viimmemainitussa kaupungissa tapasi hän nuorukaisen Timoteuksen, joka tästä aikain tuli hänen uskolliseksi seuraajaksensa ja avuksensa evankeliumin levittämisessä. Mitä hellimmällä rakkaudella sitoutui apostolin sydän aikojen kuluessa yhä lujemmin tähän mieheen. Paavali on kirjoittanut 2 kirjettä Timoteukselle, joissa kaikkialla ilmaantuu se tosi ystävyys, millä hän aina muisteli tätä "rakasta ja vakaata poikaansa uskossa." — Lystrasta matkusti apostoli seuralaisineen Frygiaan ja Galatiaan, mutta kun "Henki kielsi heitä puhumasta Jumalan sanaa Aasiassa" eikä sallinut heidän vaeltaa Bityniaankaan, saapuivat he Troaksen kaupunkiin, epätietosina mitä heidän piti tekemän. Vaan yöllä sai Paavali näyssä tietää, minne Jumala nyt tahtoi heidät lähettää. Makedonialainen mies seisoi hänen edessänsä rukoillen: "tule Makedoniaan ja auta meitä." Aasia oli kyllä tyttärellensä Euroopalle antanut sivistyksensä aarteet, sille luovuttanut rikkautensa, vieläpä nöyrtynyt olemaan sen alamaisenakin, mutta tämä ei ollut tarpeeksi sille. Syvä jonkin paremman kaipuu vallitsi täälläkin, sillä kaikki nuo suuret maalliset edut olivat jo aikoja takaperin kaikkien ajattelevani silmissä paljastaneet mitättömyytensä tyydyttämään ihmishengen tarvetta. Nyt tuli Aasiasta pelastuksen sanoma; Jesuksen Kristuksen lähettiläät astuivat ensi kerran maalle Euroopan rannalle. Heidän matkansa kulki Filippiin, Makedonian kuuluisaan ja muistorikkaasen pääkaupunkiin. Täällä perusti apostoli kristillisen seurakunnan, jonka ensimmäisinä jäseninä mainitaan vaimo nimeltä Lydia ja hänen huonekuntansa. Erinomaisella rakkaudella näkyy Paavali sittemmin muistaneen tätä seurakuntaa. Kirjeessänsä Filippiläisille kutsuu hän heitä "iloksensa ja kruunuksensa," ja heidän seurakuntansa oli ainoa, jolta hän otti vastaan lahjoja. Ja kuitenkin oli hän juuri täällä Filipissä saanut kokea mitä raainta vääryyttä ja väkivaltaa. Hän oli nimittäin Jesuksen nimen voimalla ajanut ulos pahanhengen eräästä vaimosta, joka noitumisillaan tuotti paljon tuloja isännilleen. Pettyneinä kurjan voittonsa suhteen, ottivat nämä Paavalin ja Siilaksen kiinni, veivät heidät esivallan eteen, syyttäen heitä siitä, että he muka olivat häirinneet kaupungin rauhaa ja opettaneet sen asukkaille uusia tapoja, joita "Roomalaisten ei sovi noudattaa." Suuressa kaupungissa löytyy aina niitä, jotka ovat halukkaat panemaan toimeen katumeteliä, ja semmoinen syntyi nytkin. Kokoontui paljo ihmisiä, he hyökkäsivät Paavalin ja Siilaksen päälle, repivät heidän vaatteensa ja pieksivät heitä kovasti. Ja tämä tapahtui oikeuden valvojain silmien edessä, vieläpä heidän käskystänsäkin. Ilman mitään tutkintoa ja vasten kaikkea lakia heitettiin Paavali ja Siilas vankihuoneesen. Näin huonolla kannalla olivat asiat suuressa kaupungissa sivistyneen maailman keskuudessa! Rooman keisarikunnan kurja tila ilmaantuu tässäkin mitä selvimmällä tavalla, selittäen meille tuon äsken mainitun makedonialaisen miehen rukousta Troaksessa. Niin, kristinusko oli ainoa, joka tässä voi auttaa, vaan paljo vaadittiin tosiaan sen saarnaajilta, tämmöisen turmeluksen ympäröiminä kun olivat. Mutta Herra oli heissä väkevä, ja maailman täytyi tunnustaa, ettei se milloinkaan ollut heidän vertaisiansa nähnyt. — Filipin kolkosta vankilasta kuului outoja ääniä. Nuo vieraat juutalaiset miehet eivät valittaneet ja vaikeroinneet eivätkä muutenkaan käyttäneet itseänsä, kuin muut vangit; iloisina he kiittävät ja ylistävät Jumalaansa, vaikka veri juoksee heidän haavoistansa ja epätietosta on, minkä kohtalon alaisiksi he lopullisesti joutuvat. Vangin vartia ihmetteli, mutta vielä kummempia oli hän pian näkevä. Yön pimeydessä kuuli hän maanjäristyksen, vankilan seinät tärisivät, ovet aukenivat, ja kun hän, peläten, että vangit olivat karanneet, aikoi tappaa itsensä, kuuli hän Paavalin huutavan: "älä sinulles mitään pahaa tee, sillä me olemme kaikki täällä." Ennenkuin aamu koitti, olivat hän ja koko hänen perheensä kasteen kautta tulleet Jesuksen opetuslapsiksi. — Saatuansa tietää, että Paavali oli roomalainen kansalainen, hämmästyi kaupungin esivalta, sillä Rooman lait suosivat erittäin jokaista semmoista. Peläten seurauksia, rukoilivat ylimykset näitä merkillisiä vankeja menemään ulos vankihuoneesta sekä matkustamaan pois koko kaupungista, jotta asia niin pian kuin mahdollista joutuisi unohduksiin. Paavali vaelsi nyt eteläänpäin ja tuli Tessalonikaan. Täälläkin perustettiin kristillinen seurakunta, josta apostolin 2 kirjettä Tessalonikalaisille vielä tänäkin päivänä muistuttavat, — Siilas ja Timoteus jäivät tänne Tessalonikaan, mutta Paavali meni Ateenaan. Tuntematonna, yksin ja ilman yhtäkään ystävää, jolle hän olisi voinut tunteitansa ja ajatuksiansa ilmaista, käveli apostoli tämän maailman mainion kaupungin kaduilla. Hän katseli noita ihania rakennuksia, muistopatsaita, veistokuvia ja temppeliä, jotka vielä nytkin, vaikka kuuluisan kaupungin mahtavuuden aika jo aikoja sitten oli mennyt, puhuivat kaunista kieltä korkeasta sivistyksestä, ihmisvoimasta ja nerosta. Mutta tämä ei miellyttänyt häntä, sillä kaikkialla näki hän todistuksia siitä, kuinka syvään Kreikkalaisetkin olivat vaipuneet pakanuuden erehdyksiin. Hän näki alttarin päällekirjoituksella: "tuntemattomalle jumalalle," hän kuuli Stoalaisten ja Epikurolaisten selittävän huonoa viisauttansa, ja hän halusi puhua elävästä Jumalasta, joka "maailman teki ja kaikki mitä siinä on." Ateenan kansa "ei ollut mihinkään muuhun sovelias, kuin jotakin uutta kuulemaan" ja se vaatikin häntä julkisesti puhumaan, koska moni, jonka kanssa hän oli keskustellut, jo oli kertonut hänen kummallisesta opistansa. "He ottivat hänen ja veivät oikeuden paikkaan", tuohon kuuluisaan paikkaan, mistä pakanamaailman suurimmat puhujat taiteellisesti nerokkailla ja kauniilla sanoillansa niin monta kertaa olivat ihastuttaneet kansaa. Demostheneksen kansalaisille mieliksi puhuminen ei ollut mikään helppo tehtävä, mutta Paavalin sanat ilmaisivat niin ihmeen syvää totuutta, hänen silmänsä säteilivät niin ylönluonnollista kirkkautta, hänen pitäessään tuon merkillisen puheensa, jonka Luukas on meille säilyttänyt "Apost, Tekojen" 17 luvussa, että muutamat näistä ylpeistä Ateenalaisistakin nöyrtyivät kuninkaaksensa ja vapahtajaksensa tunnustamaan ristiinnaulitun Jesuksen. — Ateenasta matkusti apostoli Korintoon, minne myös Siilas ja Timoteus Makedoniasta pian saapuivat. Tässä kaupungissa hän viipyi 1 1/2 vuotta suureksi siunaukseksi siellä perustamalle seurakunnalleen.
Neljä vuotta oli apostoli ollut tällä lähetysmatkalla, kun hän jälleen palasi Antiokiaan. Paljon oli hän tämän ajan kuluessa vaikuttanut. Evankeliumin valo koitti jo niissäkin maissa, jotka moneksi vuosisadaksi olivat määrätyt kristinuskon emämaiksi. Turmeltuneen pakanamaailman keskellä kuului jo monessa paikoin Herran ylistys ja kiitos niiden huulilta, jotka, taistellen syntiä vastaan, vaelsivat elämän kapealla tiellä. Ylpeilikö Paavali työstänsä, kerskailiko hän noista niin suurilla kärsimisillä voitetuista voitoistansa? Ei, vaan päinvastoin. Hän oli kutsuttu julistamaan Jumalan armoa syntisiä kohtaan, heikkoudestansa, eikä mistään muusta hän kerskasi, ja jota enemmän hän edistyi Pyhän Hengen koulussa, jota rikkaampina hänen suuren työnsä hedelmät esiintyivät, sitä selvempänä ja varmempana asui hänen sydämmessään se tieto, että kaikki, mitä hän oli voinut, sen hän oli voinut saman jumalallisen armon kautta. Herran ylitykseksi, eikä omaa kunniaa etsien, oli hän työtä tehnyt, ja ettei hän pyytänyt kiitosta ihmisiltä eikä pitänyt itseänsä muita parempana, sitä todistavat kaikki hänen sanansa ja työnsä — koko hänen elämänsä.
Käytyänsä tervehtimässsä Jerusalemin seurakuntaa, lähti Paavali v. 54 Luukaksen, Tiituksen ja Timoteuksen seurassa kolmannelle lähetysmatkallensa. Lähetystoimen keskuudeksi tuli Efesuksen kaupunki, missä hän viipyi 2 vuotta. Täkäläinen kristillinen seurakunta voitti niin paljon alaa, että pakanuuden valta Vähässä Aasiassa näytti kokonaan joutuvan perikatoon. Vainon tähden täytyi apostolin kuitenkin vihdoin täältä paeta. Hän meni nyt Makedoniaan ja Kreikkaan vielä kerran tervehtimään näissä maissa löytyviä seurakuntia. Palatessaan tältä matkalta, tiesi hän jo ettei hän tästä lähin enää saisi, niinkuin ennen, vapaasti kulkea paikasta paikkaan evankeliumia saarnaamassa, sillä jokaisessa kaupungissa, minne hän tuli, "todisti Pyhä Henki hänelle, että siteet ja murheet olivat hänen edessänsä," Ylentävää on seurata suuren uskonsankarin ja apostolin viimmeistä matkaa Jerusalemiin. Kun hän saapui Miletukseen, kutsui hän sinne Efesuksen seurakunnan papit sanoaksensa heille jäähyväisensä ja vielä kerran neuvoaksensa heitä. Muistuttaen heille, kuinka hän "kaikella sydämmen nöyryydellä ja monilla kyyneleillä ja kiusauksilla" oli palvellut Herraa, ei hän epäillyt mennä Jerusalemiin, vaikka arvaamattoman suuret vaarat ja koetukset häntä siellä varmaankin odottivat; hän "tahtoi ilolla päättää juoksunsa ja sen viran, jonka hän Herralta Jesukselta saanut oli." Ennustaen kovia aikoja Efesuksen seurakunnalle, kehottaa hän sen opettajia holhoomaan Jumalan kalliisti lunastettua seurakuntaa, lohduttaen heitä lupauksella pyhitettyjen perinnöstä, Syvä kaipuu ja suru sai kyyneleet kaikkien silmiin, mutta apostoli lankesi polvillensa ja rukoili heidän kanssansa, siten kehottaen heitä nytkin turvaamaan siihen Herraan, joka on murheellisten lohduttaja. Sitten nousi hän ylös matkaansa jatkamaan. Hänen ystävänsä saattoivat häntä satamaan saadaksensa vielä hetken olla suuren ja rakastetun opettajansa kanssa. Ankkuri nostettiin, laiva lähti liikkeelle, ja sen purjeet katosivat pian näkymättömiin. — Caesareassa viipyi Paavali muutamia päiviä almujenvartijan Filippuksen luona. Täkäläisten kristittyjen ajatukset johtuivat apostolia uhkaaviin vaaroihin. Eräs profeeta Agabus tuli Filippuksen taloon, sitoi jalkansa ja kätensä Paavalin vyöllä ja sanoi: "niin sanoo Pyhä Henki, sen miehen, jonka tämä vyö on, pitää Juutalaiset niin Jerusalemissa sitoman ja antaman ylön pakanain käsiin." Opetuslapset, niiden joukossa Luukaskin, rupesivat rukoilemaan Paavalia luopumaan aiotusta Jerusalemin-matkasta, mutta hän ei horju, eivät rukoukset eivätkä kyyneleet voi hänen päätöstänsä muuttaa, sillä hän tietää Herran tahdon, ja sentähden vastaa hän tuolla sankarin ylevällä luottamuksella, jonka kirkkaana kuvastimena hänen sielunsa on: "mitä te teette, että te itkette ja raskautatte minun sydäntäni? Sillä minä olen valmis en ainoastaan sidottaa, mutta myös kuolemaan Jerusalemissa Herran Jesuksen nimen tähden." Eteenpäin hän rientää, sillä noudattaen Herransa tahtoa ja esimerkkiä tahtoo hänkin "monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan tulla."
Jo kauan oli Juutalaisten viha Paavalia väijynyt. Kun hän saapui Jerusalemiin, leimahti se ilmi tuleen. He näkivät apostolin temppelissä, nostivat hirmuisen melun ja huusivat: "Israelin miehet, auttakaat! Tämä on se mies, joka kaikkia kaikissa paikoissa opettaa vastoin tätä kansaa ja lakia ja tätä sijaa." Paljo väkeä kokoontui, apostoli otettiin kiinni ja vietiin ulos temppelistä. Jo olivat Juutalaiset vihan raivossa hänen tappaa, kun roomalaisen sotajoukon päällikkö sotamiehineen saapui paikalle, antoi sitoa Paavalin ja vei hänen leiriinsä tutkittavaksi, koska hän ei täällä voinut saada selville, mitä pahaa hän oli tehnyt. Saatuansa luvan puhua leirin edustalle kokoontuneelle kansalle, korotti apostoli äänensä ja piti puheen. Hän puhui omille kansalaisilleen heidän omalla kielellänsä. Kaikki oli hänelle nuoruuden päivistä asti niin tuttua ja rakasta, ja kuitenkin aivan outoa, vento vierasta! "Lain ja liiton lapset" eivät usko eivätkä ymmärrä häntä, hänen kertoessaan heille tuosta ihmeellisestä kääntymisestänsä, he vihaavat häntä kuolemaan asti, kun hän sanoo Herran lähettäneen hänen pakanoille elämän tietä opettamaan, ja kovasti huutaen vaativat he hänen henkeänsä. Seuraavanakin päivänä sai Paavali raadin edessä, minne roomalainen sotapäällikkö, saatuansa kuulla hänellä olevan roomalainen kansallisoikeus, sotamiesten suojelemana lähetti hänen tutkittavaksi, yhä edelleen kokea Juutalaisten sammumatonta vihaa ja kostonhimoa. Kuinka katkeralla surulla hän elämänsä loppuun asti ajatteli oman rakkaan kansansa surkeata paatumisen tilaa, huomaamme monessa kohden hänen kirjeissänsäkin. Huomautamme tässä ainoastaan kirjeestä Roomalaisille, missä hänen ajatuksensa muun muassa pukeutuvat seuraavaan valitukseen: "Minä sanon totuuden Kristuksessa, ja en valehtele, että minulla on suuri murhe ja alituinen kipu sydämessäni. Minä olen pyytänyt kirottuna olla Kristukselta minun veljeni tähden, jotka lihan puolesta minun lankoni ovat."
Päästäksensä tästä vaikeasta oikeusjutusta, jota hän tietysti ei ensinkään käsittänyt, lähetti sotapäällikkö Paavalin roomalaisen maaherran Feliksin luo Caesareaan. Tänne saapui muutaman päivän perästä ylimmäinen pappi Ananiaskin. Tämä mies, joka on tahrannut nimensä peräti huonolla käytöksellään, oli suostunut siihenkin muutamain Juutalaisten esitykseen, että Paavali salamurhalla Jerusalemissa surmattaisiin, mutta kun yritys ei onnistunut, koetti hän nyt ystävineen kaikin keinoin saada maaherraa tuomitsemaan apostolin hengiltä. Mutta vaikka Feliks ei ollut mikään kiitettävä mies ja sitäpaitsi koetti pysyä juutalaisten suosiossa, ei hän kuitenkaan suostunut heidän vaatimuksiinsa, vaan kohteli Paavalia hyvinkin ystävällisesti. — Kaksi vuotta täytyi apostolin olla vankina Caesareassa. Kuinka pitkäksi mahtoi tämä aika käydä hänelle, joka oli tottunut väsymättömään työhön ja siinä löytänyt virvoitusta, kun kiusaukset vaivasivat häntä tahi ilo päästä tämän elämän tuskista Herran tykö taivaasen kokonaan valtasi hänen sydämensä. Paitsi sitä oli Herra hänelle sanonut, että hänen piti Roomassakin todistaman Hänestä, ja Paavali halusi ja toivoi niin pian kuin suinkin päästä tähän maailman pääkaupunkiin evankeliumia saarnaamaan. Kun Festus tuli maaherraksi Feliksin sijaan ja uusia oikeudenistuntoja taas seurasi, kävi odotuksen aika apostolille liian pitkäksi, niin että hän, perustuen roomalaiseen kansallisoikeuteensa, vetosi keisariin. Rooman lakien mukaan oli tämmöinen vaatimus välttämättömästi noudatettava, ja Festus lähetti siis Paavalin sidottuna matkalle. Luukas, joka itse oli muassa, on meille kertonut tästä merkillisestä matkasta. Alussa oli ilma suotuisa, mutta muuttui sittemmin myrskyisäksi. Tavallista korkeammalle kohosivat Välimeren aallot, ikäänkuin olisi se seikka, että tämän ajan jaloin ja suurin henkilö kahleissa vietiin julman Neron tuomittavaksi, saanut heidät vihasta kuohumaan; mutta taivaan Jumala salli matkan tulla niin vaivaloiseksi, salli laivan joutua haaksirikkoonkin, tietäen uskonsankarin Paavalin nämäkin koetukset voitollisesti kestävän. Kun perikato jo näytti varmalta ja kaikki laivaväki pelosta vapisevana antautui epätoivoon, kuului laivan kannelta apostolin ääni kehottavan rohkeuteen ja toivoon. Niinkuin Paavali oli vakuuttanut, pelastuivat kaikki erään saaren (Maltan) rannalle, mistä he sitten talven täällä viivyttyänsä, jatkoivat matkaansa Roomaan (v. 61).
Mitä Paavali ajatteli, kun "ikuisen kaupungin" komeat rakennukset alkoivat näkyä, mitä hän mietti kävellessään sen kuuluisilla kaduilla? Muutamat kristityt olivat tulleet häntä vastaanottamaan, mutta kuka muuten huoli hänestä, tuosta juutalaisesta vangista, joka, tavallisuuden mukaan sidottuna kahleilla roomalaiseen sotamieheen, vietiin vankilaan. Luukaksen kertomus on tässä hyvin lyhyt ja hän päättääkin sen jo pian, mainiten ainoastaan lopuksi, että "Paavali saarnasi Jumalan valtakunnasta ja opetti Kristuksesta kaikella uskalluksella". On meistä kuin tahtoisi hänkin luopua koettamastakaan likemmin kuvata tämän merkillisen miehen elämää, joka niin syvään oli "salattu Kristuksen kanssa Jumalassa."
Pian on kaksi vuosituhatta kulunut umpeen tästä ajasta, vaan vielä elää muuttumattoman valtavana ja jalona apostoli Paavalin nimi ja muisto. Monta johdatti hän elämänsä aikana totuuden tielle, mutta verrattoman suurempi on niiden luku, jotka sittemmin hänen kirjoituksissaan ovat löytäneet sen aarteen, jonka rinnalla kaikki maailman tavarat ovat viheliäisyyttä ja kurjuutta vain. Paavali on kirjoittanut 13 uuden testamentin kirjoista. Paitsi ennen mainittuja ovat seuraavat hänen tekemiänsä: 2 kirjettä Korinttilaisille, kirje Efesiläisille, Kolossilaisille, Tiitukselle ja Filemonille. Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa ja ihmisen vanhurskauttaminen uskon kautta on hänen oppinsa pääkohta. Siihen viittaavat, tavalla tahi toisella, kaikki hänen kalliit opetuksensa elämän tiestä. Joka sana näissä kirjeissä vakuuttaa meitä siitä, ettei hän vaivaloisella ja järjenmukaisella työllä, vielä vähemmin toisten ihmisten neuvon ja opetuksen kautta ole kantaansa saavuttanut, vaan että hän ammentaa välittömän ilmoituksen kirkkaasta lähteestä. Vaikka hän on niin nöyrä, että hän sanoo itseänsä "suurimmaksi kaikista syntisistä," ilmaisee hän kuitenkin joka kirjeessä sen totuuden, että Jesus Kristus itse on kutsunut hänen siihen apostoliseen virkaan, jolle hän on elämänsä pyhittänyt. Jos kukaan, niin esiintyy hän Jumalan valittuna, Pyhän Hengen valaisemana välikappaleena. Mikä vakuutuksen elävä voima, mikä rikkaus ja syvyys kaikissa hänen puheissaan ja kirjoituksissaan! Jos nuo ijankaikkiset totuudet, joita hän totuuden elävällä voimalla julistaa maailmalle, jo semmoisina puhuvat kieltä, jonka ylevyyttä eivät mitkään inhimilliset lauseet riitä tarpeeksi ylistämään, yhtyy niihin sitä paitsi hänen oma verrattoman rikas elämänkokemuksensa. Rauhattoman ajan jyrkimmät vastakohdat taistelivat siinä taistelussa, jota hän oli kutsuttu johtamaan, mutta kuinka sanomattoman vaikea hänen asemansa olikin, kuinka kova taistelu, eivät hänen voimansa kuitenkaan uupuneet ennen aikoja, sillä "Jumalan armo oli hänessä suuri." Jos tahdomme tietää, kummoinen sen mieliala on, joka elämän kovimmissakin myrskyissä säilyttää uskonsa, ei koetuksen synkimpinäkään hetkinä kadota toivoansa eikä milloinkaan karkoita sydämmestään rakkautta vihollisiakaan kohtaan, niin katselkaamme apostoli Paavalin elämää ja oppikaamme siitä, kummoisen Kristuksen seuraajan tulee olla. Herransa voimalla hän kaikki voittaa, ja kun hänen elämänsä lähestyy loppua ja marttyyrin kuoleman katkerat hetket odottavat häntä, kirjoittaa hän Timoteukselle kolkosta vankilastansa Roomasta: "minä jo uhrataan ja minun pääsemiseni aika lähestyy. Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon pitänyt. Tästedes on minulle tallelle pantu vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, sinä päivänä minulle antaa." Kuka uskaltaa, tämmöisiä sanoja lukiessaan, kieltää, että löytyy usko, joka voittaa maailman, kuinka harvat sen sitten omistavatkin!
VII.
Neron vaino.
Autuaat ovat, jotka vanhurskauden tähden vainotaan; sillä heidän on taivaan valtakunta. Matt. 5: 10.
Roomalaiset olivat hyvin vapaamieliset voitettujen kansojen uskontojen suhteen. Niinpä palveltiin tähän aikaan keisarillisessa Roomassa kaikenkaltaisia pakanallisia jumaluuksia, ja vapaasti harjoitettiin mitä erinkaltaisimpia pyhiä tapoja ja menoja. Kun Juutalaiset joutuivat roomalaisen ikeen alaisiksi, pysyivät heidänkin uskonnolliset olonsa entisellään. Alussa pitivät pakanat kristityitä juutalaisena lahkona eivätkä huolineet häiriten puuttua heidän uskonnollisiin asioihinsa, niinkuin esim. Feliksin ja Festuksen käytös Paavalia kohtaan selvästi osottaa. Mutta jota enemmän kristinusko aikojen kuluessa levisi, sitä suuremman epäluulon alaisiksi joutuivat sen tunnustajat pakanainkin silmissä. Kristityt eivät nimittäin, kuten kaikki muut, taipuneet kunnioittamaan ja palvelemaan keisaria valtakunnan suojelushenkenä, he eivät suostuneet ottamaan osaa pakanallisiin juhliin ja toimituksiin, eivät ottaneet vastaan valtiovirkoja eivätkä tahtoneet mennä sotapalvelukseen, — sanalla sanoen pyrkivät kaikessa kokonaan erilleen muista. Näin asiain ollessa muuttui luonnollisesti heidän asemansa piankin. Pakanain viha puhkesi ensi kerran julkiseen vainoon Neron hallitessa (v. 64).
Tämä keisari, jonka riettaus ja julmuus on tullut sananlaskuksi, oli v. 54 astunut valtaistuimelle. Hän on turmeltuneen pakanamaailman miltei julmin ja inhottavin ilmiö; murhatöitä, rajatonta epäsiveellisyyttä, kaikenkaltaisia rikoksia ja hulluuksia on koko hänen elämänsä täynnä. Kuinka Rooman kristillinen seurakunta, jonka vaiheet verellä ovat piirtäneet Neron nimen kirkkohistoriankin lehdille, oli syntynyt, sitä emme varmuudella tiedä. Muutamain vanhojen tarujen mukaan olisi Paavali perustanut tämän seurakunnan, mutta näissä taruissa ei voi olla mitään perää, koska kristityitä jo silloin löytyi Roomassa, kun apostoli ensikerran tuli sinne. Hyvin epäluotettava on sekin kertomus, että Pietari ensiksi olisi julistanut kristinuskoa täällä, eikä katolisen kirkon väitöstä, jonka mukaan tämä apostoli olisi ollut Rooman seurakunnan ensimmäisenä piispanakin, millään lailla voida historiallisesti todistaa. Maailman pääkaupunkina oli Rooma vilkkaan liikkeen kautta yhteydessä valtakunnan eri osien kanssa, ja luonnollisinta on olettaa, että kristinusko tällä lailla tuli tännekin. Kuinka tukala tämän seurakunnan asema oli keskellä tuota ääretöntä tapainturmelusta, jonka pohjatonta lokaa Paavalikin etenki Roomalaiskirjeen 1:ssä luvussa niin hirveillä väreillä kuvaa, voimme helposti arvata, ja nyt joutui se vielä lisäiisi mitä kovimman vainon alaiseksi. — Nero oli huvitettu näytelmistä ja kaikenkaltaisista hurjista leikeistä. Voidaksensa palatsistansa ihailla "Troijan paloa" sytytti hän Rooman kaupungin tuleen. Toiset kertoivat tämän vallattomuuden syyksi, että keisari päätti hävittää Rooman rakentaaksensa sen entistä komeammaksi. Oli miten olikin, syntyi hirveä tulipalo, joka tuhaksi poltti suurimman osan kaupunkia. Kodittomain onnettomuus ei koskenut tirannin luonnottomaan sydämeen, mutta kuin kansassa alkoi levetä se huhu, että hän itse oli valkean sytyttänyt, tuli hän levottomaksi. Hän oli kyllä maailman itsevaltias, mutta semmoisenakin täytyi hänen pelätä noiden lukemattomain, kaiken omaisuutensa menettäneiden raunioilla vaikeroitsevain ihmisten kostoa. Mutta Neron kavaluus keksi pian hyvänkin neuvon. Hän alkoi syyttää kristittyjä tulipalon toimeenpanosta ja sai helposti epäluulon kääntymään tuota "taikauskoista ja turmiollista lahkoa" vastaan. Eikä hänen tarvinnut kehottaa kansaa vihaan kristityitä vastaan voidakseen uusilla hirmutöillä tyydyttää hurjaa mieltänsä. Keksittiin mitä julmimpia kidutuskeinoja heidän surmaksensa. Kansan huviksi heitettiin heitä petojen raadeltaviksi noissa suurissa julkisissa näytelmissä, joita ajan turmelus tahtoi niin verisiksi kuin suinkin, taikka verhottiin heitä villieläinten nahkoilla ja härsytettiin koiria heitä kuoliaaksi repimään. Toisia ristiinnaulittiin, toisia kuljetettiin keisarillisiin puistoihin, missä he pihkaisiin vaatteisin puettuina sytytettiin valaisemaan keisarin toimittamia kansanhuvitteluja, joita hän tapansa mukaan hoviherrojensa ja irstasten naisten seurassa tuli katsomaan. Silloin merkitsi nimi "kristitty" samaa kuin "kuolemaan-tuomittu", mutta turvaten Herraan ja halaten päästä Hänen kunniaansa kestivät Jesuksen tunnustajat urhoollisesti kaikki tuskat. Luultavasti ei tämä Neron vaino ulottunut ulkopuolelle Roomaa, vaan surmattujen luku oli kaikessa tapauksessa hyvin suuri, ja kristittyjen kovat ja syyttömät kärsimykset herättivät joskus mielipahaa ja sääliväisyyttä pakanoissakin. Niinpä sanoo roomalainen historioitsija Tacitus, kertoessaan tästä kristittyjen vainosta: "heitä ei uhrattu yleisen hyödyn vuoksi, vaan yhden ihmisen julmuuden tyydyttämiseksi".
Luultavaa on, että Paavali ja Pietarikin kärsivät marttyyrikuoleman Roomassa saman Neron hallitessa, vaikka myöhemmin, eli noin v. 67. Tätä näyttävät ainakin muutamat hyvinki vanhat kertomukset näiden apostolein viimmeisistä vaiheista todistavan. Mutta kun Luukas päättää Apost. Teot kertomalla, että Paavali Roomassa kaksi vuotta saarnasi evankeliumia, vaan ei mainitse mitään hänen kuolemastaan, niin emme saata olettaa apostolin kärsineen marttyyrikuolemaa heti vainon alussa. Muutamat kohdat Paavalin omissa kirjeissä todistavat samaa, josta syystä on tultu siihen päätökseen, että hän, päästyään ajaksi vapaaksi, toistamiseen joutui vankeuteen Roomaan. Sillä se että hän täällä vihdoin kärsi marttyyrikuoleman käy melkein varmuudella selväksi hänen toisesta lähetyskirjeestänsä Timoteukselle. Kertomuksen mukaan hän mestattiin miekalla, ja tämä on hyvin luultavaa, koska hän oli Rooman kansalainen.
Evankeliuminsa viimmeisessä luvussa kertoo Johannes Vapahtajan ennen taivaasenastumistansa kerta sanoneen Pietarille: "koska sinä olit nuori, niin sinä vyötit itses ja menit, kuhunkas tahdoit; mutta koskas vanhenet, niin sinä ojennat kätes, ja toinen vyöttää sinun, ja vie, kuhunka et sinä tahdo", täten ilmoittaen hänelle, "millä kuolemalla hänen piti kunnioittaman Jumalaa". Että Pietari elämänsä loppuun asti muisti nämä sanat, sen tiedämme, sillä vielä vanhoilla päivillään hän kirjoittaa seurakunnille: "minä tiedän, että minun pitää pian tämän minun majani paneman pois, niinkuin meidän Herra Jesus Kristus minulle ilmoitti". Melkein epäilemätöntä on, että tässä on ristin kuolema kysymyksessä, sillä Herran vasta kerrotut sanat viittaavat selvästikin siihen, mutta missä ja milloin Pietari kärsi tämmöisen marttyyrikuoleman, sitä ei varmuudella tiedetä. Yleensä puhutaan uudessa testamentissa hyvin vähän tämän merkillisen apostolin myöhemmästä elämästä. Hän on kyllä itse kirjoittanut kaksi lähetyskirjettä, mutta niistä emme hänen ulkonaisten vaiheiden suhteen saa muuta tietää kuin että hän mahdollisesti saarnasi evankeliumia kaukaisessa Babylonissakin. Mutta kuinka hämärät hänen elämänsä viimmeiset vuodet tässä kohden meistä ovatkin, sitä kirkkaammalla valolla loistaa meille vuosisatojen etäisyydestä tämän niin rikkaassa määrässä armoitetun miehen hengellinen tila. Sen kuvastimena ovat hänen äsken mainitut kirjeensä, joissa ijankaikkisen elämän toivo niin ihmeen kauniisti säteilee meitä kohtaan, kehottaen meitä "ahkeroimaan, että me puhtaiksi ja nuhteettomiksi rauhassa löydettäisiin" sen Herran edessä, joka "ei viivytä lupaustansa." — Vanhojen kertomusten mukaan ristiinnaulittiin Pietari Roomassa samaan aikaan, kuin Paavali siellä kärsi marttyyrikuoleman. Clemens Roomalainen, eräs "apostolinen isä" (tällä nimellä nimitetään niitä, jotka olivat olleet apostolein opetuslapsia) kertoo hänen kuolemastaan seuraavaan tapaan: Peläten kuolemaa oli Pietari paennut vankilastansa Roomasta, kun Vapahtaja kaupungin ulkopuolella tuli häntä vastaan. "Minne sinä menet, Herra?" kysyi apostoli, ja Vapahtaja vastasi: "Roomaan vieläkin ristiinnaulittavaksi". Katkerasti itkien palasi Pietari kaupunkiin ja lohdutettuaan vaimoansa, joka ensiksi surmattiin, kärsi hän nyt marttyyrikuoleman. Nöyryydestä tahtoi hän tulla ristiinnaulituksi pää alaspäin. — Valitettavasti ovat kirkon säilyttämät kertomukset apostolein ja muiden merkillisten kristittyjen elämästä jo vanhimmista ajoista asti niin taruntapaisia, vieläpä selvästi totuudesta poikkeavia, ettei niihin ole paljon luottamista.
V. 68 päättyi Neron kurja elämä. Saatuansa kuulla Gallian ja Hispanian legionein nostaneen kapinan häntä vastaan ja lähestyvän Roomaa, pakeni hän eräälle maatilalle, missä vapautettu orja teki lopun hänen elämästään. Neron nimi herätti vielä tämän jälkeen kauhua kristityissä, sillä he odottivat häntä "antikristuksena" palajavaksi ennustamaan maailman loppua, jonka he luulivat olevan hyvin lähellä.
VIII.
Jerusalemin hävitys (v. 70).
— ne päivät pitää tuleman sinun ylitses, että sinun vihollises ympäripiirittävät sinun ja ahdistavat sinun jolta kulmalta.
Ja maahan tasoittavat sinun ja sinun lapses jotka sinussa ovat, ja ei jätä sinussa kiveä kiven päälle; ettes sinun etsikkos aikaa tuntenut. Luuk. 19: 43-44.
Jo kauan olivat roomalaiset maaherrat saaliinhimollaan ja sorrollaan rasittaneet Juutalaisia, jotka sentähden monta kertaa olivat ryhtyneet aseisin sortajiansa vastaan. Mutta turhat olivat heidän kapinansa aina olleet, sillä Rooman sotajoukot pakottivat heidät joka kerta jälleen kuuliaisuuteen. Kovin oli sorto Neron asettaman maaherran Gessius Floruksen aikana, ja onneton kansa kokosi vielä kerran (v. 66), muinaisuutensa muistojen innostuttamana, kaikki voimansa särkeäksensä Rooman ikeen, joka niin raskaasti painoi sen niskoilla. Samaan aikaan olivat he lisänneet syntivelkaansa Jaakop nuoremman surmalla, siten lähestyttäen vanhurskaan Jumalan tuomion päivää. Heidän onnistui kuitenkin ensin pakottaa Roomalaiset poistumaan Jerusalemista, mistä myös siellä olevat kristityt, aavistaen kaupungin kovaa kohtaloa, pakenivat, vetäytyen syrjäiseen Jordanin toisella puolella olevaan Pellaan. Neron käskystä kokosi sotapäällikkö Vespasianus 60,000 miestä, marssitti ne Galileaan ja valloitti siellä monta kaupunkia. Uhkaavina lähestyivät roomalaiset kotkat vihdoin pyhää kaupunkiakin ja rupesivat sitä piirittämään. Selotein hurja ja vimmastunut joukko, joka oli yllyttänyt kansan kapinaan ja Jerusalemissa perustanut hirmuvallan, lisäsi onnettomuutta, ja kun sitten 20,000 miehen suuruinen Idumealainen ryövärijoukko väkivallalla tunkeusi kaupunkiin, nousi hätä äärettömän suureksi. Vasituinen piiritys alkoi huhtikuussa v. 70. Sitä johdatti Vespasianuksen poika Titus, sillä edellinen oli vähää ennen julistettu keisariksi ja palannut Roomaan. Pääsiäisjuhlan vuoksi oli kaupunkiin kokoontunut summattoman paljo väkeä ja jo heti piirityksen alussa tuli kova ruokatavarain puute. Päivä päivältä hetki hetkeltä kasvoi onnettomuus entistä kauheammaksi. Luonnottominkin ruoka oli herkkua, ja jos joku yön pimeässä oli uskaltanut hengen vaarassa mennä kaupungin ulkopuolelle kokoamaan vähän kasveja ravinnokseen, täytyi hänen, jos hän pelastui roomalaisilta etuvartiajoukoilta, ensimmäiselle häntä väkevämmälle luovuttaa kaikki. Eräs juutalainen Josefus, joka omin silmin näki nämä kauhistukset, on sittemmin jouduttuaan roomalaiseen vankeuteen, kirjoittanut kansansa historian ja siinä kuvannut myöskin kysymyksessä olevia tapahtumia. Lainaamme tähän muutamia otteita hänen kertomuksestansa Jerusalemin viimmeisistä vaiheista:
"Varallisuus ei auttanut ketään, sillä nälän suuretessa kiihtyi kapinoitsijain ja ryövärein raivo ja vallattomuus. Jotka vielä olivat voimissa saivat kärsiä kovia kidutuksia, sillä heiltä vaadittiin väkisellä ruoka-aineita, koska heidän ulkonäkönsä muka ilmaisi, että heillä semmoisia oli; nälkään nääntyvät saivat olla rauhassa, heillä kun selvästikään ei ollut mitään. Kurjaa oli ruoka, ja kyynelet kiertyivät silmiin, kun näki väkevämmän käyttävän voimaansa ja heikon vaikeroivan vain. Vaimot veivät ruuan miehiltänsä, pojat isiltänsä, ja — mikä oli kaikista surkeinta! — äiditkin ottivat leipäpalasen lastensa suusta eivätkä enää armahtaneet rakkaita, kuihtuvia pienokaisiansa. Kun he tällä lailla ylläpitivät kurjaa elämäänsä, tulivat kapinan alottajat ryöstämään heiltä viimmeisetkin murut. Katot olivat täynnä nälkään nääntyviä naisia ja lapsia, kaduilla makasi joukottain kuolleita vanhuksia. Hahmujen näkösinä vaelsivat pojat ja nuorukaiset kaupungissa, kunnes kuolleina kaatuivat maahan. Nuo kurjat ihmiset eivät jaksaneet kuolleita sukulaisiansa haudata, ja joka vielä olisi kyennyt sitä tekemään, kammoksui kuolleitten ääretöntä lukua sekä omaa epätietosta kohtaloansa. Ei itkuakaan eikä vaikeroimista enää kuulunut: nälkä tukehutti kaikki sydämmenliikutukset. Kuivin silmin katselivat kuolemaan vihityt uhrit niitä, jotka ennen heitä olivat päässeet lepoon. Äänetön hiljaisuus — kamalan kuoleman yö — vallitsi kaupungissa. Mutta kaikista hirmuisimmat olivat ryövärit, jotka puutteesta horjuvina juoksivat talosta toiseen, kuten hullut koirat, syöden lopuksi vanhoja heiniä ja kenkiäkin". Muiden hirveiden yksityis-seikkojen ohessa kertoo Josefus seuraavankin kauhean tapauksen. Eräs korkeasukuinen ja rikas vaimo, kotosin Pereasta, oli sodan syttyessä paennut Jerusalemiin. Sotamiehet ryöstivät häneltä vähitellen kaikki, kunnes onnettomalla, joka turhaan oli koettanut saada heiltä surmansa, ei ollut muuta omaisuutta jälellä, kuin pieni rintalapsi. Puoleksi mieletönnä onnettomuudesta ja tuskasta puhui vaimo lapsellensa: "onneton lapsi, miksi sinun säästäisin sodan, nälän ja kapinan päivinä? Ole minulle ruuaksi, kapinoitsijoille kostonhaltiaksi, maailmalle saduksi, joka ainoana vielä puuttui Juutalaisten onnettomuuksissa". Näin sanoen tappoi hän lapsensa ja rupesi sen lihaa ruuaksi keittämään. Nälän raivossa tulivat sotilaat jälleen, tunsivat hajun keitoksesta ja vaativat sen esille. Kauhuksensa näkivät nyt näyn, joka oli heillekin liian hirvittävä, ja kun lisäksi kuulivat kärsimisistä jähmettyneen äidin kylmästi lausuvan: "minun on lapsi, minun tekokin. Syökäät, älkäätkä olko naista heikommat, äitiä tunnokkaammat", kiiruhtivat he vapisevina pois, "vaikkeivät suinkaan", niin sanoo Josefus, "kernaasti suoneet vaimolle tätäkään ruokaa". Ken ei tätä lukiessaan muista Vapahtajan sanoja: "voi raskaita ja imettäväisiä niinä päivinä"!
Tämmöisiä näytelmiä, joiden kauhut saavat veren suonissamme hyytymään, nähtiin tähän aikaan pyhässä kaupungissa. Sen kostonpäivät olivat nyt täytetyt, vanhurskaan Jumalan tuomio tullut. Moni pitänee kertomustamme kaikkia inhimillisiä tunteita liiaksi loukkaavana, mutta miksi koettaisimme unhottaa synnin seurauksia, miksi salata sen kauhuja? Ennustaahan Jumalan sana maailmalle vieläkin kamalampia tapahtumia, emmekä tiedä milloin koko tämän maailman syntimitta on täytetty ja sen viimmeinen hetki tullut. Kristityn velvollisuus on niin tarkastella menneiden aikojen vaiheita, että ne todella tulevat olemaan hänelle opiksi ja varoitukseksi tässä pintapuolisessa ja kevytmielisesti iloisessa maailmassa. Ajatellessaan Jerusalemin onnettomuutta, muistaa hän lohdutukseksensa myös, etteivät kristityt olleet siinä osallisina, ja luoden silmänsä tulevaisuutta kohti, toivoo hän luottamuksella, että kun Jumalan viimmeinen suuri tuomio hävittää maailman eikä jätä kiveä kiven päälle, Jesuksen tunnustajat silloinkin pelastuvat hävityksen kauhistuksesta.
Säälien Jerusalemin onnettomia asukkaita, koetti jalomielinen Titus monta kertaa saada kaupunkia antautumaan. Mutta kun tämä ei onnistunut, vaan Juutalaiset yhä vieläkin puolustivat itseänsä tuolla toivottomuuden hurjalla urhoollisuudella, kaivatutti hän uudet vallitukset, joiden avulla hänen onnistui valloittaa tärkeä Antonia niminen linna. Lopuksi tekivät Roomalaiset suuren rynnäkön, jonka kautta melkein koko kaupunki joutui heidän haltuunsa. Ainoastaan Siionin linnassa ja temppelissä puolustivat juutalaiset vielä itseänsä. Kun eivät Roomalaisten piirityskoneet pystyneet särkemään temppelin vankkoja muureja, sytytettiin sen etupihat tuleen. Juutalaiset sotilaat vetäytyivät sisälle temppeliin, minne Roomalaiset heitä miekka kädessä seurasivat. Täällä syntyi kova taistelu. Vihdoin heitti roomalainen sotilas palavan kekäleen kaikkein pyhimpään: tuhaksi paloi komea rakennus ja koko kaupunki tasoitettiin maahan. "Minä luulen sanoo Josefus, puhuessaan Jerusalemin hurjista puolustajista, että, jos Roomalaiset kauemmin olisivat viipyneet kostamasta näille vallattomille, kaupunki joko olisi vaipunut maan alle, taikka olisi vedenpaisumus tahi Sodoman salamat sen hävittäneet, sillä siinä löytyi paljoa jumalattomampi suku, kuin se jota nämä onnettomuudet kohtasivat". Eikä hän kuitenkaan ajatellutkaan tämän sukupolven verrattomasti suurinta rikosta! Hän ei tietänyt, kenen veri näin kovalla kostolla tuli heidän päänsä päälle, vaikka sanasta sanaan nyt toteutui mitä Herra itse oli Jerusalemista ennustanut.
Kuusi kuukautta oli piiritystä kestänyt, Josefus arvaa taistelussa kaatuneiden, nälkään ja ruttoon kuolleiden luvun 1/2 miljoonaksi, vaan jos tässä onkin liikaa, oli heidän lukunsa kaikessa tapauksessa tavattoman suuri. Ne, jotka jäivät eloon, myytiin orjiksi taikka vietiin vieraisin maihin. Mitä Jumala jo Mooseksen ajoista asti oli ennustanut Israelin lapsille, jolleivät kuulisi "suuren profeetan" ääntä, oli nyt tapahtunut, Halveksittuina ja vainottuina, ilman kotoa ja isänmaata ovat he tästä ajasta saakka eläneet muukalaisina kaikissa maissa. Ei milloinkaan ennen ole Jumalan tuomio niin kauan ja raskaasti kohdannut tätä kansaa. Waan tätä ajatellessamme on meidän myöskin muistaminen, että Juutalaiset vielä nytkin, vaikka he eivät ole tunnustaneet Jesusta Kristukseksi, vaan jääneet Hänen seurakuntansa ulkopuolelle, kuitenkin yhä edelleenkin ovat Jumalan kansa. Jo se seikka, että he, vaikka hajoitettuina kaikkiin maihin ja vuosisatojen kuluessa mitä kovimman sorron alaisina, kuitenkin ovat olemassa kansana, vetää huomiomme puoleensa, sillä toista sen vertaista ilmiötä ei tiedä historia kertoa. Kovimpienkin kohtaloiden uhalla ovat he säilyttäneet kansallisuutensa, muinaiset muistonsa ja tulevaisuuden toivon, vieläpä tuon omituisen ulkonäkönsäkin, joka niin helposti erottaa heidät kaikista muista ihmisistä. Etsiessämme Jumalan sanasta selitystä tähän historialle selittämättömään arvoitukseen, löydämme monen muun ennustuksen ohessa myös seuraavat Paavali apostolin sanat Rooman kristityille: "en minä tahdo salata teiltä, rakkaat veljet, tätä salaisuutta, (ettette itsellenne ylpeilisi), että paatumus on puolittain Israelille tullut, siihen asti kuin pakanain täydellisyys tulis, ja niin pitää kaikki Israel autuaaksi tuleman". Ihmeen selvällä tavalla yhtyvät raamatun muut ennustukset Juutalaisten tulevaisuudesta näihin merkillisiin sanoihin, julistaen tälle kansalle vielä arvaamattoman jalon ja suuren aseman Jumalan valtakunnan lopullisissa vaiheissa maan päällä. Tässä tulevaisuuden valossa tahtoo kirkkohistoria sentähden heidän pitkää alentumisen tilaansakin arvostella, kun se, Jerusalemin hävityksestä kerrottuaan, on pakotettu pitämään Jumalan omaa kansaa totuuden tieltä kauas eksyneenä muukalaisena, jonka vaiheet ovat sille vieraat. Kun kristityt kansat kerran veljenänsä uskossa Vapahtajaan tervehtivät tätä muukalaista, on kirkkohistoria jälleen antava Juutalaisille ensimmäisen sijan lehdollansa, niinkuin ennen kirkon varhaisimpina aikoina Abrahamin lapset olivat sen jaloimmat sankarit ja ylevimmät edustajat.
IX.
Katsahdus apostoliseen aikakauteen. Johannes.
— tämä on hänen käskynsä, että me hänen Poikansa Jesuksen Kristuksen nimen päälle uskoisimme, ja rakastaisimme toinen toistamme, niinkuin hän käskyn meille antoi. 1 Joh. 3: 23.
Voittosasti oli Jesuksen evankeliumi levinnyt maailmassa; pienestä sinapinsiemenestä oli tullut "suuri puu", joka levitti oksiansa kauas sen maan rajojen ulkopuolelle, missä sen juuret olivat. Rooman keisarikunnan suurimmissa kaupungeissa, niinkuin Antiokiassa, Aleksandriassa, Roomassa, Efesuksessa, Korintuksessa y.m. löytyi kristityltä seurakuntia, ja uusia syntyi aika ajalta. Lähetyssaarnaajina vaikuttivat etupäässä apostolit itse, vaikka varmoja tietoja useammista heistä meiltä puuttuu. Heidän merkillisimmistä apumiehistänsä tässä suuressa työssä olemme jo muutamia maininneet. Muistettavat ovat sitäpaitsi juutalainen Apollos, kotosin Aleksandriasta, joka saarnasi kristinuskoa Efesuksessa, ennenkuin Paavali sinne saapui ja jota arvellaan Heprealaiskirjeen tekijäksi, sekä toisen evankeliumin kirjoittaja Johannes Markus, jonka lähetystoimista, ensiksi Paavalin ensimmäisellä lähetysmatkalla ja sittemmin Barnabaksen seurassa Kypron saarella, Apost. Teoissa puhutaan. Pyhän Hengen valaisemina saarnasivat tämän aikakauden lähetyssaarnaajat erinomaisella voimalla Jumalan sanaa, todistaen sanoilla ja töillä, kenen sanansaattajia he olivat. He puhuivat muilla kielillä, tekivät ihmetöitä ja paransivat sairaita, eikä mikään inhimillinen viisaus ja tieto riittänyt heitä vastustamaan. Ijankaikkisen totuuden välikappaleina, ylönluonnollisen valon lähettiläinä kylvivät he elämän sanaa ihmisten sydämmiin eksyneessä ja pimeässä maailmassa. Täynnä koetuksia ja kärsimisiä oli heidän tiensä, marttyyrin kuolema usein heidän lopullinen palkkansa täällä, mutta voittosa oli heidän matkansa kuitenkin, sillä Herran väkevyys oli heissä suuri, eikä totuuden oma sisällinen voima, jonka edustajia he olivat, lannistunut, vaikka he heittivät henkensä taistelussa. Vastustamattomasti jatkoi se voittoretkeänsä maasta maahan, kansasta kansaan. Paitsi ylevää muistoansa jätti apostolein aikakausi ikuiseksi perinnöksi vastasyntyville sukupolville uuden testamentin kirjat muuttumattomaksi ohjeeksi kirkolle kaikiksi ajoiksi. Nämä Pyhän Hengen välittömän valistuksen kautta syntyneet kirjat kuvaavat meille täydellisesti tätä merkillistä, kaikkia muita aikoja verrattomasti henkirikkaampaa ja jalompaa aikaa. Senvertaista kirjallisuutta ei kirkko sittemmin ole voinut synnyttää, sillä se ei milloinkaan myöhemmin samassa määrin ylönluonnollisella tavalla ole saanut kokea Pyhän Hengen välitöntä vaikutusta seurakunnassa. Kun muut aikojen kuluessa syntyneet uskonnolliset kirjat ja oppijärjestelmät tuon tuostakin ovat pettäneet ja vieneet kristikuntaa harhateille, ovat kristityt aina uudessa testamentissa löytäneet sen sanan, joka on "jalkaimme kynttilä ja valo meidän tiellämme". Itse vanhan testamentin jumalallinen sanakin saa vasta näissä uuden testamentin kirjoissa täydellisen selityksensä ja kaikiksi ajoiksi riittävän täytteensä. Joka kerta kun kristillinen kirkko rupesi muita ohjeita seuraamaan, poistui se oikealta tieltä ja joutui vaarallisille, onnettomuutta tuottaville poluille, ja ainoastaan raamatun sana voi sille jälleen rauhan ja onnellisuuden tuottaa. Kuinka sanomattoman rikas se aika, joka tämmöisen sanan voi luoda! — Vaan toiselta puolen on meidän myös muistaminen, etteivät kaikki apostolisen aikakauden tuottamat kirjoitukset ole yhtä suuriarvoisia. Ainoastaan harvat henkilöt olivat kutsutut Pyhän Hengen välittömän valistuksen johtamina erehtymättä ilmaisemaan hengellisen elämän syvimpiäkin salaisuuksia. Kaikki muut voivat erehtyä, kuinka rikkaat heidän lahjansa, kuinka suuri heidän kokemuksensa hengellisissä asioissa olikin: heidän sanansa ei ollut Jumalan ehdotonta sanaa. Todistuksena ovat apostoliset isät, joihin luetaan, paitsi jo ennen mainittu Clemens Roomalainen, Barnabas Ignatius, Polycarpus, Hermas ja Papias. Heidän kirjoituksistansa on monta säilynyt, vaan kuinka suuri juopa näiden ja uuden testamentin kirjojen välillä on, huomaa heti jokainen, joka vähänkään niitä silmäilee.
Alussa johtivat apostolit itse seurakuntia, mutta näiden yhä kasvava luku pakotti heitä monessa paikassa jo varhain muille uskomaan tämän tehtävän. Näitä heidän sijaisiaan kutsuttiin joko presbytereiksi (s.o. vanhemmiksi) tahi piispoiksi (s.o. kaitsioiksi). Vaikka jokainen seurakunnanjäsen, paitsi naiset, oli oikeutettu Jumalan sanaa julistamaan, huomaamme jo varhain että apostolit tahtoivat uskoa vakituisen saarnaviran muutamille henkilöille, joiden lahjat siihen paraiten soveltuivat. Niinpä sanoo Paavalikin "Jumalan kutsuneen muutamia apostoleiksi, muutamia opettajiksi" j.n.e. — Jumalanpalvelus oli yksinkertainen ja järjestetty vanhan testamentin tavan mukaan. Kristityt kokoontuivat joka päivä (tavallisesti jonkun yksityisen huoneesen) hartaudenhetkeä viettämään. Luettiin kappale vanhasta testamentista, myöhemmin evankeliumista tahi apostolein lähetyskirjeistä, jonka jälkeen seurasi lyhyt kehotus- ja varoituspuhe, yhteinen rukous sekä veisuu. Jumalanpalvelus päätettiin Herran ehtoollisella. Sunnuntaita vietettiin jo nyt pyhäpäivänä, koska Herra sinä päivänä oli noussut ylös haudasta ja kristillinen vapaus oikeutti Hänen tunnustajiansa luopumaan vanhan testamentin orjallisesta käsityksestä sabatin suhteen. Juutalaiskristityt tahtoivat kuitenkin yhä edelleen säilyttää lauvantain sabattipäivänä. Muita juhlia ja juhlapäiviä ei apostolisella aikakaudella luultavasti vielä vietetty. —
"Missä paljo valoa on, siellä varjojakin" — tämä sananparsi soveltuu apostoliseen aikakauteenkin. Apostolein kirjeistä tiedämme, kuinka vaikea kristittyjen asema keskellä maailman syntistä elämää oli. Turmeltuneen pakanamaailman paheet väijyivät seurakuntia kaikkialla, vietellen ja houkutellen kristityltä ottamaan osaa kevytmielisen, riettaan ja suruttoman elämän iloisiin huvituksiin. Moni vaipui törkeihinkin synteihin, jonka vuoksi kristillistä kuria usein täytyi ankaruudella käyttää. Langenneet suljettiin apostolein neuvon mukaan pois seurakunnasta, ja vasta todellista katumusta ja parannusta osotettuaan voivat jälleen päästä sen yhteyteen. Tämän ohessa ilmaantui siellä täällä tuon tuostakin vääriä käsityksiä opin suhteen, ja näistä erehdyksistä muodostui pian harhaoppisia mielipiteitä. Apostolisissa kirjeissä tapaamme sentähden usein varoituksia ja nuhteita tämän yhä karttuvan vääräoppisuuden johdosta, ja moni kristitty näki siinä antikristuksen vallan ja viimeisen tuomion enteitä. Mutta vaikka meidän täytyykin paljastaa tämmöisiä varjopuolia apostolisen aikakauden kirkossa, voi kirkkohistoria kuitenkin todistaa, ett'ei inhimillinen elämä Eedenin onnellisen ajan jälkeen milloinkaan ole ollut niin tarkoituksensa mukainen, kuin silloin. Kristinuskon kautta oli uusi valoisa aika koittanut ihmissuvulle. Usko, toivo ja rakkaus sai sydämmet sykkimään ennen tuntemattomasta ilosta, luoden ihmisten silmät tästä katoavaisesta maasta taivaallista isänmaata kohti ja kehottaen heitä rukoilemaan sekä taistelemaan kaikkea pahaa vastaan jotta he pysyisivät valveilla, kunnes Herra tulisi suurella kunnialla taivaan pilvessä. Tämän ajan kristityt palvelivat Herraa "hengessä ja totuudessa", ja turhaan yhtyivät pimeyden myrskyt sitä kirkasta valoa sammuttamaan, joka heissä ilmestyi. Apostolinen aikakausi on kirkon perustamisen ja alun aikakausi, vaan samalla kertaa myös sen täydellisyyden aika, "Kun vanha maailma kuolee" lausuu kirkkoisä Augustinus, "ja kaikki lakastuu, asuu Kristus seurakunnassa, todistaen, että ihmiset Hänen kauttansa voivat saada uuden elämän".
Kauemmin kuin kukaan muu Herran 12 opetuslapsesta eli Johannes. Hän, tuo Jesuksen rakkain opetuslapsi, joka ehtoollisessa makasi Mestarin rinnalla ja jonka hoidettavaksi Herra ristissä riippuessaan uskoi äitinsä, jäi viimmeisenä heistä todistamaan Hänestä. Kun toiset jo olivat muuttaneet Herran iloon, täytyi hänen vielä kauvan viipyä mailman taisteluissa; vasta noin 100 vuoden vanhana pääsi hän lepoon.
Jerusalemista tuli Johannes Efesukseen, mistä hän johti seurakuntia. Kysyttänee: kuinka sopi juuri helläsydäminen, hiljainen Johannes, jonka miltei neitsyeellinen luonto näyttää niin vähän soveltuneen toimintaan elämän myrskyisällä merellä, johtamaan kirkkoa yhä karttuvan taistelun ja sisällisen eripuraisuuden päivinä? Miksi viipyi niin kauan juuri sen opetuslapsen pelastuksen hetki, "jota Herra rakasti"? On kyllä totta, että "Jumalan ajatukset ei ole meidän ajatuksemme", vaan kuitenkin saatamme tässäkin, jos kohta ainoastaan "puolittain," käsittää Hänen tarkoituksensa, Mitä muut apostolit innostuksella ja voimalla olivat rakentaneet se tuli Johanneksen rakkaudella järjestää. Häntä kutsutaan "rakkauden apostoliksi" ja jos joku, niin on tämä nimitys oikeutettu. Pyhän Hengen koulussa ovat luonnollisen elämän itsekkäiset ja ahtaat ajatukset päivä päivältä aina enemmän poistuneet hänen sielustansa ja yhä kirkkaammaksi on hänessä kirkastunut se totuus, että "Jumala on rakkaus". Tästä rakkaudesta kirjoittaa ja puhuu hän elämänsä loppuun asti, kehottaen kristityitä "rakastamaan häntä, joka ensin on meitä rakastanut", sekä teroittaen heihin sitä veljellistä rakkautta, joka on edellisestä eriämätön. Johannes on kirjoittanut kolme lähetyskirjettä, eikä meidän tarvitse lukea monta sanaa niistä, tietääksemme että ne ovat saman miehen kirjoittamia, jonka ihmeen syvää ja omituisen rikasta kirjoitustapaa me ihmettelemme neljännessä evankeliumissa. — Vielä elämänsä vanhoina päivinä sai Johannes kokea vainoa. Keisari Domitianuksen aikana ajettiin hän nimittäin maanpakolaisuuteen ja oleskeli jonkun aikaa Patmoksen saarella. Täällä sai hän sen ilmestyksen, jonka hän Herran käskystä ilmestyskirjassa kertoo. Taivaan kirkkaudessa näki hän rakkaan herransa, kuuli ihmeellisiä sanoja siitä, mitä maailman viimmeisinä aikoina tapahtuva on, ja sai luoda silmäyksen tulevaisen elämän syvimpiin salaisuuksiin. Patmoksen saarelta palasi hän jälleen Efesukseen, ja kristityt saivat vielä kuulla tuon tutun kehotuksen, jonka he niin monta kertaa olivat kuulleet hänen huuliltaan: "rakkaat lapsukaiseni, rakastakaat toinen toistanne".
Monta kaunista kertomusta on tästä apostolista kirkko säilyttänyt, vaan valitettavasti on niiden todenperäisyys usein hyvinkin epäluotettava. Kerromme kuitenkin yhden semmoisen. — Matkoillansa oli Johannes kerran tavannut erään nuorukaisen, jonka jalo ulkonäkö veti hänen huomionsa puoleensa. Hän jätti nuorukaisen Smyrnan piispan opetettavaksi ja jatkoi matkaansa. Jonkun ajan kuluttua kävi hän taas Smyrnassa ja kysyi heti piispalta, missä nuorukainen oli. Suureksi suruksensa sai hän nyt kuulla tämän ruvenneen lähellä olevan ryövärijoukon johtajaksi. Heti nousi apostoli ratsun selkään ja lähti yksin nuorukaista hakemaan. Tavattuaan muutamia ryöväreitä, pyysi hän heti päästä heidän päällikkönsä puheille. Kun tämä sai nähdä Johanneksen, lähti hän pakoon, vaan vanhus kiirehti hänen jälkeensä huutaen: "miksi lapseni pakenet minua, vanhaa isääsi? Armahda minua, lapseni, vielä on toivoa sinun pelastuksestasi ja Kristukselle pitää minun sinusta tili tekemän. Seisahdu ja usko, että Kristus on lähettänyt minun tänne"! Nuorukainen pysähtyi, loi silmänsä maahan ja rupesi katkerasti itkemään. Hän seurasi apostolia, joka antoi hänen takasin seurakunnalle.
Johanneksen kuolinvuodeksi arvellaan v. 100, ja luultavinta on, että hän päätti päivänsä Efesuksessa, missä hän niin kauan oli vaikuttanut sen Herran työssä, jonka iloon hän pitkän ja rikkaan elämänsä jälkeen nyt hiljaa siirtyi. Hänen kanssansa päättyi apostolinen aikakausi, jonka vaiheita edellisissä kertomuksissa olemme koettaneet kuvata. Käsittäen väärin Herran Pietarille lausumat sanat: "jos minä tahtoisin hänen (Johanneksen) siihen asti olevan kuin minä tulen, mitä sinun siihen tulee?" olivat kristityt tulleet siihen luuloon, että Herra oli tuleva Johanneksen vielä eläessä. Mutta kun apostolin elämä sammuikin ja hän laskettiin hautaan, eikä Herra ollutkaan tullut, ilmaisi syvä huokaus kristittyjen surua siitä, että Herran tulemisen päivä kentiesi vielä oli hyvinkin kaukana. Niin hartaasti toivoivat tämän ajan kristityt taivaan valtakunnan täydellistä lähestymistä! Kuinka kaunis itse tämä erehdyskin! — Apostolisen aikakauden loppua on verrattu sabatti-illan rauhaan. Se kehottaa meitä vielä kerran luomaan silmämme tähän aikaan, jolle kirkkohistoria ei mielellään tahdo hyvästiänsä sanoa. Johanneksen kuolema on kuin kaunis iltarusko, joka viipyy taivaalla, vaikka aurinko jo on mennyt majoillensa, Siinä loistaa vielä meitä kohtaan tämän aikakauden kirkas valo, ja tämän valon kirkastamana esiintyy hetken vielä kristillinen kirkkokin. Kun seuraava päivä koittaa, ei kirkko enää ole sama kuin ennen.
Sentähden ovat he Jumalan istuimen edessä ja palvelevat häntä päivällä ja yöllä hänen templissänsä. Ja se joka istuimella istuu asuu heidän päällänsä. Ilm. k. 7: 15,