II.
Riitaa pyhästä ehtoollisesta. Berengarius Toursilainen.
Joka pelkää ihmisiä, hän tulee lankeemukseen; mutta joka luottaa itsensä Herraan, hän tulee pidetyksi ylös. San. l. 29: 25.
Muistaessamme Herran sanoja: "ottakaat, syökäät: tämä on minun ruumiini, — — juokaat tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, sen uuden testamentin, joka monen tähden vuodatetaan syntein anteeksi antamiseksi," ja ajatellessamme sitä tilaisuutta, jossa Hän ne lausui, on meistä kuin olisimme turvallisessa satamassa, jonka taivaallista rauhaa tämän elämän riehuvat taistelut paeten karttavat. Ja kuitenkin — kuinka monesti ovat ihmiset mitä katkerimman vihan valtaamina taistellen väitelleet näistä sanoista, epäuskonsa eksytyksillä häiriten sitä rakkautta ja rauhaa, jota Herra semminkin pyhän ehtoollispöytänsä ääressä tahtoo suojella. Keski-aikakin, joka niin kauan pysyi vieraana uskonopillisille kysymyksille, rupesi, kuten tiedämme, jo varhain kiistellen väittelemään Herran ehtoollisen salaisuudesta. Radbertuksen eksyttävät mielipiteet pääsivät voitolle, merkiten että kirkon ehtoollisoppi alusta alkaen oli suistunut väärälle uralle. Vastaväitökset olivat laimeat ja vaikenivat ennen pitkää kokonaan, osottaen että aika kannatti tuota aineellismielistä katsantotapaa, joka on Radbertuksen ehtoollisopin huomattavimpana tuntomerkkinä. Vaan että kuitenkin totuuden Henki tämänkin opin suhteen teki työtä Herran seurakunnassa, sen todistaa muiden esimerkkein ohessa Berengarius Toursilaisen esiintyminen, jota nyt lähdemme silmäilemään.
Tämä mies syntyi Toursissa yhdennentoista vuosisadan alkupuolella. Jo varhain perehtyi hän Augustinuksen syviin mietteisin, jota paitse hän vuosi vuodelta osotti yhä suurempaa itsenäisyyttä ja rohkeuttakin kirkossa vallitsevien mielipiteiden suhteen. Luettuaan Ratramnuksen Radbertusta vastaan kirjoittaman kirjan, alkoi hän vastustaa aikansa käsitystä Herran ehtoollisesta. Hän kirjoitti Bek nimisen luostarin silloiselle abbotille Langfrankille, jonka kanssa hän ennen oli ollut ystävyydessä, kirjeen moittien häntä siitä, että hän kannatti Radbertuksen kehnoa ja väärää oppia. Tämä kirje tuli pian yleisesti tunnetuksi, ja kammoksuen puhuttiin monessa paikoin Berengariuksen "harhaoppisuudesta." Roomassa v. 1050 pidetty kirkolliskokous kirosi hänen, samoinkuin Vercelliin samana vuonna kokoontuneet Piemontin piispat. Berengarius ei ollut saapuvilla kummassakaan tilaisuudessa. Neljä vuotta myöhemmin kävi Hildebrand paavin lähettiläänä Toursissa. Hän piti siellä kirkolliskokouksen, jonka tarkoituksena muun ohessa oli tutkia Berengariuksen oppia. Keskustelu kävi alussa niin kiivaaksi, että riitakysymyksen puolueton arvosteleminen näytti miltei mahdottomalta, vaan Hildebrandin onnistui kuitenkin saada Berengariuksen kiivaammatkin vastustajat niihin määrin tyytymään, että tämä sai mielipiteitään puolustaa. Silminnähtävästi oli paavikunnan mahtava johtaja mieltynyt Berengariukseen, vaikka hän esiintyi hyvin varovasti, sovittaen mielipiteensä valtioviisauden vaatimusten mukaan. Vedettiin esille latinalaisen kirkon kuuluisimpain kirkkoisäin, Ambrosiuksen, Hieronymuksen ja Augustinuksen teokset, jotka eivät suinkaan antaneet tuetta Radbertuksen käsitykselle. Vastustajat vaikenivat, ja kun Berengarius lisäksi myönsi Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolon Herran ehtoollisessa, jätettiin hän sillä kertaa rauhaan. Ellei olisi tyydytty ainoastaan yleisiin viittauksiin, ei hän suinkaan näin helpolla olisi päässyt.
Jota syvempään Berengarius tunkeutui pyhän ehtoollisen salaisuuteen, sitä selvemmin hän näki, miten arveluttavan väärälle tielle kirkon oppi tämän tärkeän kysymyksen suhteen oli eksynyt. Siihen väitteesen, että leipä ja viini papin siunauksen kautta muka muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, ei löytänyt hän mistään pätevää perustusta; sen oli selvään pintapuolinen mielikuvitus keksinyt ja aineellismielinen ajanhenki, joka ei jaksanut kohota uskon hengellisyyteen, oikeaksi olettanut. Berengariuksen käsityksen mukaan pyhittää papin siunaus leivän ja viinin Herran kärsimisen ja kuoleman hedelmän säilyttimiksi; uskovaiset vastaanottavat näiden välikappalten kautta Kristuksen ruumiin ja veren, jonka kalliin lahjan hengellinen nauttiminen heille pyhässä ehtoollisessa on tarjona. Jos vertaamme hänen lauseitaan Langfrankin vastaväitteisin ja aikakauden yleiseen käsitykseen, täytyy meidän myöntää hänen edustavan jaloja mielipiteitä, jos kohta hän selvästi kallistuu siihen erehdykseen, johon sittemmin reformeerattu kirkko yleensä ja etenkin Kalvin eksyi. Vaan toinen kysymys on, onko Berengarius myöskin urhoollisesti puolustava oppiansa yhä suvaitsemattomammaksi käynyttä kirkkoa vastaan, Päivä päivältä herättävät hänen väittelynsä vastapuolueen lukuisain edustajain kanssa yhä suurempaa huomiota, riita kiihtyy kiihtymistään — onko Berengarius kestävä taistelussa?
V. 1059 matkusti Berengarius Roomaan saadaksensa puolustusta paavilta ja Hildebrandilta. Hän luotti semminkin viimmemainittuun, joka oli osottanut hänelle ystävyyttä ja silminnähtävästi ystävällisessä tarkoituksessa oli kehottanut häntä luonansa käymään. Silloinen paavi Nikolaus II kutsui heti kokoon kirkolliskokouksen, joka oli tutkiva Berengariuksen oppia. Hildebrandin tarkka silmä älysi heti, että yleinen mielipide oli hänen ystäväänsä vastaan. Hän seisoo tähän aikaan paavinistuimen portailla, odottaen vain tilaisuutta, jolloin hän yksin saisi hallitusohjat käsiinsä: hän on kyllä vakuutettu siitä, että Berengarius on oikeassa, vaan ei lausu hän ainoatakaan sanaa tämän puolustukseksi. Kardinaali Humbert astuu esille, esittäen mitä jyrkimmässä opinkaavassa katoolisen kirkon ehtoollisopin: "leipä ja viini alttarilla ei papin siunauksen jälkeen enää ole kuin ainoastaan Herran ruumista ja verta, jota ehtoollisvieras hampaillaan pureskelee ja nielee." Berengariusta uhattiin tuskallisella kuolemalla, ellei hän heti peruuttaisi oppiansa ja valalla vakuuttaisi tunnustavansa Humbertin esittämää oppia oikeaksi. Hän hämmästyi — paljon maksoi totuuden puolustus! Toisella puolella Herran kysymys: oletko altis uhraamaan kaikki minun tähteni, toisella marttyyrikuoleman kauhut! Berengarius horjui hetkisen ja — vannoi!
Palattuaan Franskaan, peruutti hän katkerain omantunnon nuhteiden rasittamana onnettoman tekonsa ja kirjoitti Humbertiä vastaan ankaria sanoja, kutsuen häntä muun ohessa antikristuksen jäseneksi. Sitä paitse kehitteli hän oppiansa muutamissa kirjoissa, osottaen mitä selvimmillä todistuksilla, kuinka väärät kirkon edustamat mielipiteet olivat. Vastustajat kiivastumistaan kiivastuivat, niin että Berengarius töin tuskin pääsi Poit'ersissä v. 1075 pidetyn kokouksen käsistä.
Näiden vaiheiden ohessa oli Hildebrand, kuten tiedämme, astunut paavinistuimelle. Säälien Berengariusta koetti hän välittää. Tässä tarkoituksessa kutsui hän kokoon uuden kirkolliskokouksen Roomaan v. 1079. Muutamia päiviä ennenkuin Berengariuksen kristikunnan pääkaupungissa uudelleen tuli esiintyä, sai hän paavilta näin kuuluvan kirjeen: "en epäile, että käsität Kristuksen uhrin oikein, vaan koska minun tapani on kysyä neuvoa neitsy Marialla, niin olen kehottanut erästä munkkia rukouksilla ja paastoomisilla koettaa Marialta saada tietää, miten minun tässä asiassa tulee käyttäytyä." Huonoja enteitä Berengariukselle! Mutta Herra itse tarjoutui häntä auttamaan, hänen horjuvaa uskoansa tukemaan! Onko ihmispelko tälläkin kertaa sortava hänen lankeemukseen, vai onko hän luottaen Herraan marttyyrin verellä piirtävä muistonsa kirkkohistorian lehdille? — Turhaan koetti Berengarius puolustaa mielipiteitään, turhaan vetosi hän Gregoriuksen entisiin lupauksiin: mahtavan paavin ankaruudella vaati tämä häntä luopumaan mielipiteistään ja vannomalla vakuuttamaan aina pysyvänsä kokouksen määräämässä opissa. Lisäksi kiellettiin häntä milloinkaan enään kirjoittamasta tahi muulla tavoin väittelemästä tästä kysymyksestä. Paavikunnan loisto painoi hänen uskonsa maahan: hän vannoi ja lupasi totella.
Ja hän tottelikin. Ei enää kuulu hänen ääntänsä kokouksissa ja kynänsä on hän ainaiseksi laskenut pois. Ainoastaan hänen rauhattomassa sydämmessään riehuu taistelu, vaatien häntä usein vuodattamaan katumuksen katkeria kyyneleitä. Còme saarella lähellä Toursia, minne hän on vetäytynyt karttaaksensa ihmisten seuraa, taistelee hän kovaa taisteluaan yksinänsä. Maailma ei siitä tiedä, eikä historiakaan meille siitä mitään kerro, vaikka se päättyi vasta v. 1088, jolloin taistelijan riutuneet voimat uupuivat.
Berengariuksen esiintyminen olisi voinut virittää kirkasta valoa keski-ajan pimeässä, jos hän ihmisiä pelkäämättä olisi taistellut sen totuuden puolesta, jota hän oli kutsuttu julistamaan ja Jesuksen veritodistajana puolustamaan; — mutta lopullinen tuomio on sen Herran, joka ei ansion mukaan tuomitse katuvaisia syntisiä.
III.
Ensimmäinen ristiretki.
Jesus sanoi —; — — se aika tulee ettette tällä vuorella eikä
Jerusalemissa Isää rukoile.
— — — totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja
totuudessa. Joh. 4: 21, 23.
Gregorius VII:nen tuuma korottaa kirkko maailman mahtavimmaksi valtakunnaksi näytti olevan tuomittu kuolemaan tuon rohkean edustajansa kera. Hänen seuraajansa Viktor III:tta ahdisti keisarin asettama vastapaavi Klemens III, ja tämän valta tuntui vielä seuraavan paavin Urbanus II:sen (1088-1099) hallituksen alussa hyvinkin haitalliselta. Mutta juuri siihen aikaan sattui tapahtuma, joka arvaamattoman suuressa määrässä oli tukeva Gregoriuksen aatetta. Alkamaisillaan on nim. ristiretkien aikakausi, tuo merkillinen, keski-ajan omituista luonnetta niin selvään ilmaiseva aika uskonnollisine innostuksineen, rohkeine toiveineen, urhoollisine sankareineen, voittoineen ja tappioineen. Kaikkialla kristikunnassa kaikuu huuto: "Jumala tahtoo." Se kokoo lukemattomat joukot ristin lippujen alle, ja johdattaa heidän askeleensa pyhään maahan, joka on vapauttettava pakanain vallasta. "Kristuksen sijainen" elähyttää näitä "pyhiä retkiä" siunauksillaan, lupauksillaan, ja paavikunnan arvo kasvaa kasvamistaan kansojen silmissä.
Niinkuin tiedämme, harjaantuivat kristityt jo varhain vaeltamaan niille seuduille, joihin kristinuskon kalliimmat muistot ovat kiinnitetyt. Nämä pyhiinvaellukset eivät lakanneet, vaikka pyhä maa joutui muhammedilaisten käsiin ja pakanalliset menot ennen pitkää solvaten havittelivat itse Jerusalemiakin. Päinvastoin on juuri keski-ajan rohkea, näkyväisiin juurtunut mielikuvitus ja eksynyt uskonnollinen innostus omiansa pitämään niitä vireellä, vieläpä kartuttamaan niitä ennen arvaamattomassa määrässä. Mutta jo Arabialaisten omistaessa nämä seudut, oli pyhiinvaeltajain asema monesti hyvinkin vaikea ja vaarallinen. Ei siinä kylliksi, että heidän täytyi kokea, miten pakanuuden kauhistus oli rakentanut majansa noiden kallisten muistojen pyhimpiin paikkoihin: lukemattomilta ryöstivät maan saaliinhimoiset omistajat kaiken omaisuuden, toisia kidutettiin tahi surmattiin mitä julmimmalla tavalla. Vielä vaikeimmiksi kävivät nämä pyhiinvaellukset, kun ennen tuntemattomat, Keski-Aasiasta historian näyttämölle astuneet Islamin uskoon kääntyneet kansanheimot alkoivat taistella Arabialaisten jo sitä ennen eri osiin hajonneen vallan kanssa Länsi-Aasian omistamisesta. Alituisten sotien julmuudet täyttivät kristinuskon emämaat kauhuillaan, uhaten surmalla niitä, jotka uskalsivat lähestyä pyhää maata. Voimaton bysantinolainen keisarikunta ei yrittänytkään suojella kristittyjen pyhiinvaelluksia, vaikka sen oma turvallisuus nyt, jos milloinkaan, vaati sitä ryhtymään tehokkaisin toimiin rajoiltaan poistaakseen tuota uhkaavaa vaaraa. Etenkin kun seldscukkilais-turkkilaiset alkoivat levittää valtaansa Länsi-Aasiassa, kävi heikon keisarikunnan tila hyvinkin turvattomaksi. Hädässään kääntyi Konstantinopolin keisari Aleksius Komnenus länsimaiden puoleen, rukoillen apua pakanain uhkaamalle valtakunnalleen, jonka kuuluisa pääkaupunki komeine kirkkoineen ja kalliine pyhäinjäännöksineen oli joutua uskottomain käsiin. Samaan aikaan kertoi eräs Palestinasta palannut munkki Pietari Amiensilainen, kulkien aasin selässä maasta toiseen, kaupungista kaupunkiin, siitä kauheasta väkivallasta ja häväistyksestä, jonka alaisina pyhiinvaeltajat olivat, kehottaen innostuttavilla puheillaan länsimaiden kristityitä vapauttamaan Jerusalemia ja turvaamaan niitä, jotka uskonnollisen innostuksensa vaatimina halasivat vaeltaa muistojen pyhään maahan.
Kun yön varjot peittävät maan, miten oudon kauniilta ja ihmeen viehättävältä näyttää kaikki kuutamon himmeässä valossa! Hengellisen yön pimittämänä, jota eksynyt kristinusko osittain vain valaisee, luulee keski-aika näkevänsä jos minkälaisia ihmeitä tuolla kaukana lupauksen pyhässä maassa. Pietari Amiensilaisen sanat kehottavat vastustamattomalla voimalla sen sotaisiin urotöihin ja rohkeisin seikkailuretkiin alttiita lapsia taisteluun kristinuskon sortajia vastaan. Läheltä ja kaukaa kokoontui ihmisiä hänen ympärillensä, ja jo v. 1096 johti hän innostunutta väkijoukkoa itäänpäin vapauttamaan pyhää maata pakanain käsistä. Aseet olivat huonot, eväät samoin, järjestys kehno, useimmat eivät tienneet matkan suuntaakaan, mutta hartautensa tahi oikeammin hehkuvan kiihkonsa innostuttamana kulki tuo kirjava joukko, johon kuului jos jonkinlaista väkeä, eteenpäin, karttuen matkalla päivä päivältä yhä lukuisammaksi. Rukous oli sille muka kaikki tarpeet hankkiva, innostus poistava kaikki esteet sen tieltä! Mutta joka olettaa näiden ihmisten kulkeneen eteenpäin nimenomaan kristinuskon turvissa, hän suuresti erehtyy. Varain puute sai heidät ennen pitkää kerjäämään, varastamaan ja ryöstämään; eripuraisuus, alituiset riidat ja kaikenkaltaiset paheet, joihin he yhä julkisemmin antautuivat, paljastavat mitä surkeimmalla tavalla sen totuuden, etteivät nämä ihmiset vaeltaneet valkeudessa Jumalan kasvoin edessä, vaikka heidän matkansa kulki Herran haudalle. Luonnollisena seurauksena oli, että ne kansat, joiden maiden kautta he matkustivat, tarttuivat aseisin heitä vastustaaksensa ja surmasivat heitä joukottain. Vähitellen ehtivät kuitenkin eri laumojen jäännökset toinen toisensa perästä Konstantinopoliin, minne samaan aikaan meritse tulleita joukkoja Pohjois-Italiasta saapui. Kaikkiastaan oli heidän lukunsa noin 100,000 henkeä. Keisari, jolle nämä ryöstönhimoiset vieraat; pian alkoivat käydä hyvinkin vaivaloisiksi, sai heidät siirtymään salmen toiselle puolelle, vaan täällä heidän asemansa tuli hyvin tukalaksi. Kateus ja riita, puutteet, taudit ja kaikenlaiset muut rasitukset, joita kotoa lähdettäissä ei oltu ehditty lukuun ottaa, heikonsivat heidän jo ennen järjestyksettömiä rivejään. Sitä paitse ahdistivat heitä Seldscukkilaiset päivä päivältä yhä kauheammin. Turhaan korotti Pietari Amiensilainen äänensä, kuvaten seuralaisilleen matkan suurta tarkoitusta ja kehottaen heitä luottamaan Jumalan ihmeitä tekevään voimaan: ei kukaan häntä enää uskonut, todellisuuden ankaruus karkoitti mielikuvituksen luomat kauniit unelmat. Toivotonna vetäytyi vanhus Konstantinopoliin, ja ristijoukko hajosi ennen pitkää kokonaan. Ainoastaan muutamat kokivat yksitellen pyrkiä Jerusalemiin.
Näiden vaiheiden ohessa ja kaikkien noiden surkeiden uutisten uhallakin, joita näiden etujoukkojen kurjalta matkalta palanneet, kotia saavuttuaan, kertoivat vaivoistaan ja kärsimisistään, oli kuitenkin järjestetty ristijoukko kokoontunut lippujen alle ja seisoi jo valmiina lähtemään matkalle. Sitä eivät tukeneet ainoastaan Pietari Amiensilaisen innostuttavat puheet ja lupaukset, se oli hyvästi varustettu, päällikköjen johtama sotajoukko, joka miekka kädessä aikoi taistella ja voittaa. Vaan että sekin lähti matkalle kristinuskon nimessä, todisti tuo sotilasten oikeaan olkapäähän ommeltu punainen ristinmerkki ja heidän uskonnollista innostusta säteilevät silmänsä. Paavi Urbanus II on pitänyt kirkolliskokouksia Piacenzassa ja Klermontissa v. 1095 — kirkon korkein johtaja on itse kauniilla puheilla kehottanut kristikuntaa valloittamaan nuo pyhät paikat, luvaten syntien-anteeksiantamista ja siunausta tässä ja tulevassa elämässä kaikille, jotka, noudattaen Herran sanoja, "ottivat ristin päällensä." Väärin on väitetty Pietari Amiensilaisen koonneen ensimmäisen ristiretken osanottajat lippujen alle: paavin sanat vaikuttivat verrattoman paljon enemmän. Kun "Kristuksen sijainen," jonka tahtoa kristikunta jo kauan oli harjaantunut kunnioittaen tottelemaan, itse puolusti yritystä ja kehotti siihen, silloin ei kukaan enää epäillyt, että "se oli Jumalan tahto." Ruhtinasten taistelunhalu ja maineenhimo innostui hillitsemättömäksi, ja kaikki nuo lukemattomat yksityiset edut, joita ajan rohkea mielikuvitus kuvasi jos kuinka suuriksi, sai tuo yleinen uskonnollinen hurmaus sopimaan yhteen kristinuskon kanssa.
Eri osissa lähestyivät ristijoukot Konstantinopolia. Niiden johtajista mainittakoot Ala-Lotringin herttua Gottfrid Bouillonilainen ja veljensä Balduin, Franskan kuninkaan veli Hugo Vermandoista, Flanderin kreivi Robert, Tarentumin ruhtinas Bohemund, Robert Guiskardin poika, hänen serkkunsa Tankred sekä Toulousen kreivi Raimund. Yhteensä oli varsinainen sotajoukko noin 300,000 miehen suuruinen; jos vaimot ja lapsetkin, jotka useat olivat ottaneet mukaansa, lasketaan, karttuu ensimmäiseen ristiretkeen osanottajain luku tavattoman suureksi. Kun kaikki nämä 1096 vuoden lopussa ja seuraavana keväänä lähestyivät Konstantinopolia, hämmästyi keisari Aleksius. Sopisi olettaa hänen koettaneen ristiretkeläisiä kaikin tavoin auttaa, vaan sitä hän ei suinkaan tehnyt. Päinvastoin viivytteli hän ruhtinaita kaikenlaisilla estelemisillä ja vaatimuksilla, niin että vihdoin joutui ilmi sotaan Gottfrid Bouillonilaisen kanssa. Vaan jota kurjemmin mädännyt keisarikunta etujansa valvoi, sitä rohkeammin kulkivat ristijoukot eteenpäin. Monet vaivat ja taistelut Seldscukkilaisia vastaan hidastuttivat kyllä heidän matkaansa, vaan urhoollisuus ja tuo yleinen innostus, jonka monet muistorikkaat paikat ja nimet herättivät uuteen voimaan, avasivat ristijoukolle jo v. 1098 kuuluisan Antiokian portit. Mutta nyt vasta vastukset alkoivat. Tuskin olivat kristityt päässeet viimmemainittuun kaupunkiin, ennenkuin 300,000 miehen suuruinen vihollinen sotajoukko saapui paikalle ja rupesi heitä piirittämään. Sen johtajana oli Mosulin sulttaani Kerbog, johon Alepon, Damaskuksen ja Jerusalemin ruhtinaat olivat liittyneet. Kristittyjen urhoollisuus horjui: oliko Jumala heidät hyljännyt? Yhtäkkiä kuului huuto: "pyhä keihäs on löydetty," ja katumuksen kyyneleitä vuodattaen katselivat piiritetyt retkeläiset sitä keihästä, jonka terä muka kerta oli tunkeunut Kristuksen pyhään kylkeen. Hätä oli keksinyt keinon, ja taikausko uskoi. Kaikki nauttivat Herran ehtoollista, ja vastustamattoman innostuksen valtaamina tekivät kristityt rynnäkön vihollista vastaan. Piispa Ademar ja muut papit kulkivat edellä huutaen: "Jumala tahtoo sen," ja Turkkilaisten rivit, jotka eivät voineet aavistaakaan tätä äkkiarvaamatonta ja ylön rohkeata hyökkäystä, murtuivat. Kristityt voittivat äärettömät saaliit, ja heidän uskalluksensa varmeni jälleen, jota vastoin muhammedilaiset antautuivat toivottomuuteen. Kerrotaanpa, että 300 Kerbogan sotamiestä kääntyi kristinuskoon tämän Jesuksen tunnustajain ihmeellisen voiton jälkeen. Vaan kovia vastuksia oli kristityillä vieläkin. Suurin näistä oli epäilemättä ruhtinasten eripuraisuus, joka oli saanut heitä perustamaan valtakuntia valloitetuissa seuduissa ja nyt uhkasi tehdä lopun koko ristiretkestä, ennenkuin sotajoukko oli saapunutkaan matkansa perille. Mutta retkeläisten palava into kehotti eteenpäin, kunnes vihdoin saavuttiin Emauksen kukkuloille. Nyt ei riemastuksella enää ollut rajoja. Tuolla näkyi pyhä kaupunki, tuolla nuo pyhistä pyhimmät paikat! Kristityt lankesivat maahan, kiittäen ja ylistäen Jumalaa. Kaikkien silmät vuodattivat kyyneleitä, ja "Jerusalem, Jerusalem" oli ainoa sana, joka kuului sotilasten huulilta. Pieneksi oli sotajoukko supistunut — se ei lukenut kuin 22,000 miestä — ja puolikuun merkki kaupungin muureilla, muhammedilaiset moskeat niiden sisäpuolella sekä etenkin nuo sotaiset varustukset kaikkialla puhuivat todellisuuden ankaraa kieltä, mutta pyhän kaupungin kalliit muistot, joita uskottomat solvaten tallasivat jalkojensa alla, kehottivat vielä vastustamattomammalla voimalla taisteluun. Heti ryhdyttiin piiritykseen, ja Heinäkuun 15 p. 1099, eräänä perjantaina, kello 3 i.p. eli samana hetkenä, jolloin Herra kuoli ristillä, ryntäsi ristijoukko kaupunkiin. Kristittyjen voitto-riemu antautui ennen pitkää mitä säälimättömimmän kostonhimon hirmutöihin: 70,000 muhammedilaisen, suurimmaksi osaksi naisten ja lasten veri juoksi tulvana kaduilla! Vasta kun tämä julma toimi oli lopetettu, laskivat voittajat aseensa pois ja vaelsivat hartaina ylösnousemisen kirkkoon, missä he itkivät katumuksen kyyneleitä ja kiittivät Jumalaa.
Jerusalemin kristityn valtakunnan ensimmäiseksi kuninkaaksi valittiin Toulousen Raimund, mutta kun hän ei suostunut ruhtinaan kruunua kantamaan siinä kaupungissa, jossa Herra orjantappurakruunun seppelöimänä oli kärsinyt kuoleman, tarjottiin hallitus Gottfrid Bouillonilaiselle, joka otti arvonimekseen "pyhän haudan suojelija." Vasta veljensä Balduin, joka hänen kuolemansa jälkeen v. 1100 pääsi valtakunnan hallitsijaksi, otti itselleen kuninkaan nimen.
Vapaasti halveksikoot meidän realistisen aikakautemme orjat, jotka ovat niin alttiit käsittämään historian urotöitä hyödyn, markan ja pennin määräämän arvon mukaan, tätä yritystä: joka pystyy asettumaan menneiden aikojen kannalle, hän arvostelee asiaa toisin. Ainoastaan pintapuolisuus ja oppimattomuus pysyvät välinpitämättöminä aatteiden suurelle taistelulle ja niiden ihmisten uhrauksille, jotka tässä taistelussa ovat panneet kaikki alttiiksi. Ja jos se aate, jonka innostuttamina Balduin, Tankred, Gottfrid sekä lukemattomat muut sankarit lähtivät uskottomain käsistä Jerusalemia miekan terällä valloittamaan, onkin ristiriidassa kristinuskon vaatimusten kanssa, niin emme silti saa halveksien unohtaa tämän merkillisen retken vaiheita, sillä ne opettavat meille paljon. Haikein sydämmin näemme, miten kristikunta maailman kanssa solmimansa liiton raskaan ikeen alla on uupunut näihin maallisiin. Sielulliset tunteet ja maalliset toiveet himmentävät siltä henkimaailman salaisuudet, eksyttäen sitä etsimään taivaan valtakunnan aarteita maan päältä. Ja tämä on sitä surkeampaa, jota enemmän keski-aika uhraa löytääksensä mitä se kaivaten hakee. Turhaan se Jerusalemissa vuodattaa katumuksen kyyneleitä, turhaan se siellä huokaa Jumalan puoleen, sillä eivät kelpaa senkaltaiset uhrit Hänelle, joka on "henki" ja jota tulee lähestyä "hengessä ja totuudessa." Mikä varoittava esimerkki meidän aikamme kristityille, jotka niin kernaasti antautuvat sielullisten tunteiden ja luulouskon pettäväin unelmain helmaan! Erotus on vain se, että keski-aika oli altis uhraamaan paljon uskonsa edestä, jota vastoin meidän aikamme luulokristityt suurimmaksi osaksi kammoksuvat kaikenkaltaista itsensäkieltämistä. Kummanko velka on oleva suurempi sen Herran tuomioistuimen edessä, joka tutkii sydämmet ja munaskuut?
IV.
Kanterburyn piispa Anselmus.
Älköön kenkään itseänsä pettäkö: jos joku teistä itsensä luulee viisaaksi tässä maailmassa, se tulkoon tyhmäksi, että hän viisaaksi tulis. 1 Kor. 3: 18.
Jota enemmän aika edistyi, sitä suuremmaksi kävi myöskin kristikunnan tiedonhalu. Vaan hitaasti kehittyi tiede keski-ajan kolkkoina vuosisatoina. Ainoat oppilaitokset olivat pitkään aikaan luostari- ja katedralikoulut, eikä niissä käsitelty kuin tieteiden alkeita. Edelliset koulut olivat yhdistetyt luostareihin, viimmemainitut syntyivät ja kehittyivät piispanistuinten turvassa. Mutta miten alkuperäiset nämä oppilaitokset olivatkin, kokoontui niihin aikojen kuluessa yhä enemmän oppilaita. Etenkin suureksi kasvoi semmoisen koulun oppilasluku, jonka johtava opettaja oli saavuttanut tavallista suuremman maineen. Näissä oppilaitoksissa sai vähitellen alkunsa sekin tieteellinen harrastus, joka, tunnettuna Skolastisuuden [Nimi johtuu latinalaisesta sanasta schola = koulu.] nimellä, on niin arvaamattoman suuresta merkityksestä kirkon kehitykselle.
Skolastikot koettivat järjestää ja tieteellisesti käsitellä kirkon oppia, jommoisena tämä oli olemassa silloisessa uskonnollisessa katsantotavassa. Esityksensä muodon lainasivat he Aristoteleksen teoksista. Ei siinä kylliksi, että he ottivat puolustaaksensa kirkon p. raamatusta saatuja opinmääräyksiä: kaikkia noita lukemattomia erehdyksiä, jotka aikojen kuluessa olivat sekaantuneet kristilliseen tunnustukseen ja jo kauan olivat eksyttäneet kristikuntaa, pidettiin yhtä suuressa arvossa, ja asettuen turmeltuneen ajanhengen palvelukseen tarjoutui tiede niitä ehdottomasti oikeiksi todistamaan. Skolastikkojen suurena tehtävänä oli luoda keski-ajan uskonnollinen tiede, koota sekä kokonaisuudeksi järjestää ijankaikkisen totuuden hajalla olevat ainekset, mutta kun he eivät alistaneet kirkon oppia raamatun sanan arvosteltavaksi, korjattavaksi ja tuomittavaksi, vaan päinvastoin pitivät kirkkoisien teoksia, paavien julistuksia ja kirkolliskokousten päätöksiä tämän sanan arvoisina, eksyivät he jo alusta alkaen väärälle uralle, kietoutuen aikojen kuluessa yhä arveluttavampiin ristiriitaisuuksiin. He kyllä harjaantuivat sukkelaan todistamistapaan, joka ihmisiltä kauan salasi, miten petollinen ja pintapuolinen heidän viisautensa oli, mutta jota rohkeammin he alkoivat käyttää tämänkaltaisia keinoja, sitä selvemmin he myöskin paljastivat kykenemättömyytensä tyydyttää kristikunnan kipeintä tarvetta. Herättämällä tieteellistä harrastusta ja esimerkillään kehottaen ihmisiä miettien tarkastamaan kristinuskon syviä totuuksia on skolastisuus valmistanut tietä uskonpuhdistukselle, mutta toiselta puolen on sen oma kehnous, jota ei kaikki sen oppi eivätkä nuo sukkelat tieteelliset kujeet riittäneet salaamaan, herättämistään herätellyt kristikuntaa luulouskon ja valeviisauden petollisesta unesta ja vaatimalla vaatinut sitä Jumalan eksymättömän sanan ohjeiden mukaan etsimään totuuden kallista aarretta, joka vuosisatojen pölyn peittämänä oli miltei tietämättömiin kadonnut. Viimmemainitussakin suhteessa ovat skolastikot jouduttaneet uskonpuhdistuksen suurta aikaa.
Aivan väärin olisi kuitenkin väittää kaikkien skolastikkojen nimenomaan edustaneen niitä erehdyksiä, joihin olemme viitanneet, päinvastoin tapaamme heissä monta jaloa henkilöä, joiden elämäntyö on omiaan herättämään meissä ehdotonta kunnioitusta. Todistuksena on esim. Kanterburyn piispa Anselmus.
Tämä mies oli kotosin Piemontista. Jo nuorena halusi hän ruveta munkiksi, vaan isänsä koetti kaikin tavoin tukehuttaa tätä taipumusta ja saada poikaansa viihtymään maailman iloisissa oloissa. Kova oli Anselmuksen taistelu. Kodin joutavat iltaseurat ja muut synnilliset huvitukset iskivät syviä haavoja hänen heränneesen omaantuntoonsa, eikä hän voinut kenellekään huoliaan ilmaista, sillä ei kukaan olisi häntä ymmärtänyt. Miten monen lapsen sydämmestä on vanhempain ja sukulaisten kevytmielinen seuraelämä säälimättä ryöstänyt kaiken tosi-ilon, kuinka monen heikko usko on joutunut haaksirikkoon oman kodin kevytmielisyyden muodostamalla karilla! Anselmus oli noita harvoja, jotka eivät lapsinakaan saata mieltyä tämän maailman joutaviin menoihin, vaan vaistomaisesti niitä kammoksuvat. Päästyään sitten käsittämään elämän ja kuoleman suurta kysymystä, halasi hän päivä päivältä yhä hartaammin päästä pois, kauvas pois. Kodin myrkyttävää ilmaa hän ei enää saata hengittää, se tuottaa — sen hän tuntee — hänelle ennen pitkää ijankaikkisen kuoleman, ja nuo kiiltävät lattiat polttavat hänen jalkojaan: hänen täytyy lähteä! Ilman varoja pakeni nuorukainen eräänä yönä isänsä rikkaasta kodista. Sinne hän jätti suuren perintönsä etsiäksensä toista ja parempaa. Kolme vuotta oli hän koditonna, kulkien paikasta toiseen. Vihdoin saapui hän matkoillaan Normandieaan. Täällä sai hän kuulla Bekin luostarista, jonka johtajana Langfrank siihen aikaan oli. Tähän paikkaan mieltyi rauhaa etsivä nuorukainen. Oltuaan jonkun ajan luostarin oppilaana, pääsi Anselmus munkiksi v. 1060. "Täällä on minun leposijani oleva" huudahti hän "täällä on Jumala yksin oleva minun pyrintöni päämääränä, Hänen rakkautensa minun tutkimiseni esineenä, Hänen autuaallinen ja elävä muistonsa minun lohdutukseni ja iloni." Tämä toivo ei kuitenkaan toteutunut. Vuodesta 1078 hoidettuaan Bekin luostarin abbotinvirkaa, kutsuttiin Anselmus v. 1093 Kanterburyn piispaksi. Hän kyllä koetti saada jäädä rakkaasen luostariinsa, etenkin koska hän sitä paitse hyvin tiesi, miten vaikea piispanviran hoitaminen investituririidan riehuvissa vaiheissa oli, vaan kun kaikki vastaväitökset olivat turhat, täytyi hänen jättää hyvästi sille kodille, jossa hän niin kauan kenenkään häntä häiritsemättä oli saanut toimittaa miettimisen hiljaista, Jumalalle pyhitettyä työtä. Anselmus muutti Kanterburyyn, jenka suuren hiippakunnan piispanvirkaa hän sitten uskollisesti toimitti kuolemaansa asti v. 1109.
Vaikka Anselmus hyvin taitavasti hoiti hänelle uskotut virat, vaikka hän voimiaan säästämättä ja etuaan katsomatta aina oli altis uhraamaan kaikki sen Herran kunniaksi, jonka palveluksessa hän oli, sekä koko elämässään kuvaa kotia pyrkivän kristityn muukalaisuutta täällä synnin maailmassa, ei tämä kaikki olisi riittänyt valmistamaan hänen nimelleen sijaa kirkkohistorian lehdille. Ellei hän olisi muuta toimittanut, niin olisi hänen muistonsa lukemattomien muiden samankaltaisten kera, historian unohtamana, tunnettuna ainoastaan Hänelle, joka ei pidätä armonsa palkkaa ainoaltakaan viinamäkensä uskolliselta työntekijältä, miten vähäpätöinen heidän työnsä sitten ihmisten silmissä olikin; mutta Anselmuksen elämäntyö on siksi julkista laatua, sen vaikutus niin tuntuva kirkon kehityksessä, että ainoastaan oppimattomuus on oikeutettu pysymään sille vieraana. Hän oli tiedemies ja ajattelija, jonka vertaista ei joka aika synnytä, ja sitä paitse yksi noita harvoja, jotka, itse totuutta etsien, ovat asettaneet kaikki voimansa sen palvelukseen. Kuulkaamme muutamia hänen mietteitään:
"En koeta käsittää voidakseni uskoa, vaan minä uskon, jotta voisin älytä. Sillä senkin uskon, että uskon kautta voin päästä käsittämään. Älköön kristitty vältellen kiistelkö, ettei niin ole kuin katolinen kirkko uskoo ja tunnustaa, vaan epäilyksettä tulee hänen riippua tässä uskossa ja elää sen mukaan sekä, mikäli hän voi, nöyrästi tutkia, miksi niin on. Jos hän voi käsittää, miksi asian laita on semmoinen, niin hän siitä kiittäköön Jumalaa; jos ei, niin älköön hän asettuko vastustamaan, vaan kumartuen hän palvelkoon Jumalaa. Ensin tulee meidän uskon kautta puhdistaa sydämmemme, masentaa lihallisuutemme, elää Hengen mukaan, ennenkuin antaumme keskusteluun uskon syvyyksistä. Joka ei usko, häneltä puuttuu kokemusta, eikä hän mitään älyä". — Jos kaikki uskonopin kirjailijat, noudattaen Anselmuksen neuvoa, olisivat asettaneet ylpeän järkensä nöyrän uskon palvelukseen, niin olisi epäilemättä moni syvämietteinen lause, joka eksytti lukemattomat ihmisviisauden pettävällä valevalolla, saanut toisen sisällyksen ja kelvannut ohjaamaan ihmisten askeleita rauhan tielle. Vaan ollen pettyneen aikansa lapsi, ei pääse Anselmuskaan vapaaksi silloisen kristikunnan alentavasta orjuudesta, joka vaatii häntä olettamaan kirkon oppia raamatun sanan arvoiseksi. Hän ei jaksa murtaa näitä kahleita, ei uskalla tämmöistä taistelua ajatellakaan, vaan kantaa kahleita nöyränä, vieläpä pitää tätä alentavaa orjuutta, joka estää häntä edistymästä totuudessa, Jumalan ehdottomana vaatimuksena. — Miten kauhean suuri on valheen hengen valta keski-ajan kristikunnassa, kun jaloimmatkaan henkilöt eivät uskalla asettautua taisteluun sitä vastaan!
Ihmeteltävän neronsa ohjaamana on Anselmus luonut, n.s. ontologisen todistuksen Jumalan olemisesta. Jo ennenkuin hän rupesi sitä miettimään, oli hän eri teoksessa ehdottomasti korkeimman olennon käsitteestä kehittänyt opin Jumalasta. Vaan oliko tämä käsite olemassa ainoastaan hänen käsityksessään ja puuttuiko siltä todellinen oleminen? Syvä oli kysymys, vaan jota vaikeampaa laatua se oli, sitä viehättävämmällä voimalla vaati se ajattelijaa panemaan kaikki voimansa alttiiksi; jotta hän voisi päästä sen salaisuuksien perille. Anselmus mietti lakkaamatta, hän valvoi monet yöt, kunnes vihdoin luuli keksineensä vaikean arvoituksensa selityksen. Jos kohta tämä selitys onkin ontuva, on se aina puolustava paikkansa kirkkohistorian lehdillä, sillä se on tieteen kauniimpia muistopatsaita keski-ajan henkisistä voitoista köyhällä maalla. Anselmuksen todistus kuuluu: "Se, jota suurempaa ei voida ajatella, ei saata olla olemassa ainoastaan ihmisen mielikuvituksessa. Sillä siinä tapauksessa voi sitäkin käsittää olevaksi, joka on suurempi. Tämä on niin totta, että vastakohta on mahdoton. Siinä suhteessa on viimmeksi ajateltu suurempi kuin se, jota ei saata pitää olevana. Ensinmainittu on Jumala, jota ei ajatus voi pitää olemattomana."
Siihen aikaan oli tieteellinen kiista yleiskäsitteiden suhteesta todellisuuteen vetänyt yhä enemmän huomiota puoleensa. Toiset väittivät, etteivät nämä yleiskäsitteet ole kuin tyhjiä nimiä vain, toiset puolustivat niiden todellisuutta. Edellisen mielipiteen kannattajat ovat tunnetut nimellä nominalistat, viimmemainitun edustajia kutsutaan realistoiksi. Ajanhengen pakottamana siirtyi riita ennen pitkää uskonnollisellekin alalle, Nominalista Roscellinus alkoi sovitella mielipiteitään Jumalan kolminaisuuteen, uhaten suistaa koko tämän opin aivan väärälle uralle. Asettuen realismin kannalle, taisteli Anselmus voitollisesti häntä vastaan, lausuen monta syvää ja mietittävää sanaa, samoinkuin hän kolminaisuusopin suhteen muissakin tilaisuuksissa jalosti puolusti mainettansa ajattelijana, ja kristittynä.
Kirjassaan "Miksi tuli Jumala ihmiseksi?" koettaa Anselmus kehittää pelastuksen suurta kysymystä. Jos kohta ei käy kieltäminen hänen tässäkin teoksessaan osottavan suurta syvämietteisyyttä ja esiintuovan uusia näkökohtia, on meidän toiselta puolen myöntäminen hänen eksyneenkin käsitellessään tätä salaisuuksien salaisuutta. Vasten aikansa pintapuolisen vanhurskauttamisopin tekopyhyyttä, johon etenkin munkkilaitos yhä selvemmin sortui, puolustaa hän vakaasti sitä peruuttamatonta totuutta, ettei syntien anteeksiantamista voi löytyä ilman Kristuksen täydellistä sovintouhria, jolla Hän maksoi syntivelkamme Jumalalle. Mitä moni vanhan kirkon jaloimmista edustajista, niinkuin Atanasius, Krysostomus, Augustinus y.m., aavistivat, on Anselmus järjestetyn opin muodossa kehittänyt, käsitellessään kysymystä Herran sovintokuolemasta. Hänen esiintymisensä tämän kysymyksen suhteen on semminkin siitä syystä huomattava, että hän vastustaa tuota aikansa väärää käsitystä, jonka mukaan Kristuksen kärsiminen on pidettävä perkeleelle maksettuna lunnaana. Myöntää kyllä täytyy, että hän yksipuolisesti puhuu Herran kuolemasta, jättäen syrjään Hänen elämänsä maan päällä, sekä että hän käsittää koko kysymyksen nimenomaan laillisen oikeudenkäynnin kannalta, jossa ei ole sijaa Jumalan armahtavalle rakkaudelle, joka kuitenkin on pelastustyön vaikutin ja sisin ydin, vaan Anselmuksen kirja ansaitsee kuitenkin mitä suurinta huomiota, sillä se sisältää monta ihmeteltävän syvää mietettä ja on epäilemättä monessa suhteessa vaikuttanut paljon hyvää, valmistaen tietä uskonpuhdistukselle.
Anselmuksen elämäntyö ei ole omiansa herättämään niiden huomiota, jotka arvostelevat historian ilmiöitä ulkonaisesti loistavain urotöiden mukaan. Hän toimitti hiljaisen miettimisen korutonta työtä, eikä miellytä tämmöinen työ niitä, jotka ovat uupuneet näihin näkyväisiin ja joiden ajatukset aina hiipivät maata myöten. He eivät älyä, että nuo suuret aatteet, joiden taistelussa ihmiskunnan vaiheet ratkaistaan, syntyvät ja kypsyvät ajatuksen hiljaisissa ahjoissa. Mitä skolastisuuden perustaja Anselmus yksinäisyydessä, kaukana riehuvan maailman meluavista oloista, kirjojensa ääressä mietti, se antoi sittemmin aihetta moneen suureen ja ratkaisevaan taisteluun. Sentähden on hänen nimensä aina säilyvä kirkkohistorian lehdillä. Ja jos hän monessa kohden erehtyikin, on hänen vaatimattomuutensa ja nöyryytensä, jotka estivät häntä unohtamasta, että uskon salaisuudet ovat ihmisjärkeä suuremmat, meitä muistuttamassa, kenen palveluksessa hän on. "Jumala seisoo ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa hän armon" todistaa Herran sana.
V.
Abailard ja Heloise.
Jokaisen teko tulee julkiseksi; sillä se päivä sen on selittävä, joka tulessa ilmaantuu: ja minkäkaltainen kunkin teko on, sen tuli koettelee.
Jos jonkun teko pysyy, kuin hän sen (Kristuksen) päälle
rakentanut on, niin hän saa palkan:
Jos jonkun teko palaa, niin hän saa vahingon; mutta hän tulee
itse autuaaksi, kuitenkin niinkuin tulen kautta. 1 Kor. 3: 13-15.
Jota kauemmin ihmiskunta oli haparoinnut oppimattomuuden pimeässä, sitä vilkkaammin pyrki vihdoinkin heräjävä tiedonhalu levittämään valoa keski-ajan yöhön. Kahdennentoista vuosisadan alkupuolella näemme nuorukaisten ja miesten kilvan rientävän jonkun kuuluisan opettajan luokse ammentamaan oppia ja viisautta hänen puheistaan ja esitelmistään. Tämä oli sitä välttämättömämpää, jota vaikeampi ihmisten oli hankkia itselleen kirjoja. Luonnollista oli, että ne jotka tiedonhalunsa kehottamina täten kokoontuivat samaan paikkaan, liittyivät toisiinsa ja ennen pitkää muodostivat yhdistysliiton. Olihan sitä paitse juuri tämä aika kuntayhdistysten aika, jolloin papit, ritarit, käsityöläiset y.m. edustivat pieniä yhteiskuntia, ja luonnollista oli, että nekin, jotka yhteinen tiedonhalu oli koonnut yhteen paikkaan, ennen pitkää saivat erityiset lakinsa ja omituisen hallitusmuotonsa. Täten syntyivät yliopistot. Huomattava on, ettei näissä oppilaitoksissa kaikkia tieteitä viljelty, vaan toisissa tutkittiin toisia, toisissa muita oppiaineita. Niin oli keskiajan toisella aikakaudella esim. Salernon yliopisto lääketieteen kuuluisa koti, Bolognassa harjoitettiin lakitiedettä, ja Pariisin yliopisto saavutti suuren maineensa uskonopin ja filosofian tutkimisen alalla. Jo varhain vetää viimmemainittu opinahjo kirkkohistorian huomion puoleensa Sen vireä henkinen työ ja harvinaisen varhainen kukoistus viittaa loistavaan tulevaisuuteen.
Niistä opettajista, jotka kahdennentoista vuosisadan alussa Pariisissa levittivät tieteen valoa, on Pietari Abailard kuuluisin. Sammumaton tiedonhalu vaati häntäkin jo nuorena luopumaan rikkaasta kodistaan ja suuresta perinnöstään. Saavuttuaan Pariisiin, missä hän muun ohessa kuunteli mainion Wilhelm Champeauxlaisen luentoja, himmensi hän etevillä lahjoillaan ennen pitkää kaikkien maineen. Ei aikaakaan, niin syntyi hänen ja Wilhelmin välillä erimielisyyttä. Se kasvoi viimmemainitussa valeen kateudeksi ja vihaksi, kuu Abailard voitti opettajansa monessa väittelyssä, Abailardin ympärille kokoontui päivä päivältä yhä runsaammin oppilaita, niin että hän jo siihen aikaan, vaikka hänen oppiaikansa oli ollut hyvin lyhyt, saattoi perustaa oman koulun ensin Meluniin, sitten Corbeiliin. Wilhelmin oppisalit sitä vastoin jäivät tyhjiksi. Epäilemättä puuttui Abailardilta perusteellisia tietoja ja sitä syvyyttä, josta tiedemies sanan oikeassa merkityksessä tunnetaan, mutta hänen terävä järkensä ja vilkas ajatusjuoksunsa, hänen sukkeluutensa ja innostunut esitystapansa sekä ennen kaikkea tuo hänen verraton puhelahjansa, joka puki hänen ajatuksensa mitä viehättävimpään muotoon — kaikki oli omiansa lumoamaan hänen kuulijakuntaansa ja kartuttamaan sen lukua. Sitä paitse oli hän nuori ja ulkomuodoltaan kaunis. Mutta ventovieras oli Abailard siihen aikaan vielä taivaan valtakunnan salaisuuksille. Hän kyllä eli nuhteettomasti, olipa monessa suhteessa ankarakin itseänsä kohtaan, mutta vaikka hänen ajatuksensa viihtyivät aatemaailman yli-ilmoissa, oli hän kaukana Herrasta ja Hänen totuudestaan. Pääasiallisesti tutkikin hän siihen aikaan logiikkaa.
Jonkun ajan kuluttua asettui Abailard jälleen Pariisiin, missä alkoi pitää luentoja filosofiassa ja teologiassa. Jos hänen maineensa jo ennen oli ollut suuri, kasvoi se etenkin tästä alkaen kasvamistaan. Kaikkialta saapui hänen luoksensa tiedonhaluisia nuorukaisia ihailemaan nuoren opettajan loistavia esitelmiä, Mutta tähän aikaan sattui myöskin ratkaiseva käänne Abailardin elämässä. Eräs vanha tuomioherra Fulbert, jonka talossa hän asui, valitsi hänen veljensätyttären Heloisen opettajaksi. Ei ollut vielä kukaan niin innostuneena seurannut Abailardia tieteiden viehättäville nurmikoille, kuin tämä oppilas. Heloise oli nuori, kaunis ja erinomaisen lahjakas: hän valloitti ennen pitkää opettajansa sydämmen ja antautui itsekin kokonaan maallisen rakkautensa valtaan. Kirkkohistoria luovuttaa kernaasti romaanikirjallisuudelle kertomuksen tämän rakkauden vaiheista, se vain mainitsee pääkohdat osottaaksensa, miten väärälle uralle silloinen kristillinen katsantotapa oli eksynyt. Sama aika, joka innostuneena kuunteli trubaduurien hehkuvia lemmenlauluja, kielsi pappeja rupeamasta avioliittoon. Kristikunta on vieraantunut sille totuudelle, että ainoastaan se, "joka vähemmässä on uskollinen, se on myös paljossa uskollinen." Unohtumistaan unohtuvat Jumalan säätämät lait, ihmissäännöt astuvat niiden sijalle, määräten ulkonaisesti loistavan jumalanpalveluksen, silmiinpistävän itsensäkieltämisen ja erinomaiset teot kristillisyyden nimenomaisiksi tuntomerkeiksi. Ja kun tähän väärään katsantotapaan vielä liittyy sekin erehdys, että muka koko maailma on kristitty, että kaikki henkiset riennot ja pyrinnöt, jotka vain jollain tavoin viittaavat edistymiseen, ovat kristillisyyden varsinaisia ilmiöitä, niin eivät ihmiset enää erota Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa, vaan antautuvat yhä rohkeammin ajanhengen palvelukseen. Tuo menneiden aikojen nöyrä kuuliaisuus Herran muuttumattomille vaatimuksille eksyy Jumalan sanan osottamalta tieltä, sortuen totuuden vapaudesta mielikuvituksen ja luulouskon orjuuteen. Niinpä kirjoittaa Heloise, jonka syntiin sortuneen rakkauden Fulbertin raaka julmuus ja vanhurskaan Jumalan sallimus ainaiseksi oli suruun kätkenyt, lemmityllensä: "Jumala tietää, että kaikissa elämän vaiheissa tähän asti olen enemmän peljännyt sinun kuin Jumalan loukkaamista: haluni on olla enemmän sinulle mieliksi kuin Hänelle. Sinun käskysi on minun saattanut uskonnon pitämiseen eikä jumalallisuuden rakkaus." Suojellaksensa armastansa Fulbertin vihalta oli Abailard kyllä saanut rakastettunsa suostumaan avioliittoon, mutta heidän romantillinen rakkautensa salaa heiltä kokonaan kristillisen perhe-elämän pyhyyden. Sitä paitse oli Heloise aina vastustanut heidän avioliittoon menemistään etenkin siitä syystä, että se ajan käsityksen mukaan olisi himmentänyt Abailardin mainetta tiedemiehenä.
Sortuneena, vaan nöyrästi tunnustaen syntinsä, asettui Abailard, erottuaan Heloisesta, pyhän Denysin luostariin. Itse hän myöhemmin tunnusti vetäytyneensä yksinäisyyteen enemmän kovan onnensa kuin hurskauden vaatimana. Kaikki kehotti häntä nyt antaumaan yksin uskonopin tutkimiseen. Haikein sydämmin ryhtyi Abailard tähän työhön, etsien siitä sitä lohdutusta, jota hän kaipasi. Mutta tällä tiellä ei hän lepoa saavuttanut, sillä tosi rauha on löydettävissä ainoastaan Jesuksessa Kristuksessa. Hän yksin "on meille Jumalalta tehty viisaudeksi, ja vanhurskaudeksi, ja pyhitykseksi, ja lunastukseksi." Abailard kyllä tavallansa perusti työnsä tälle kalliolle, vaan kun hän ei itse tuntenut Herraa, tuli rakennus huonoksi. Järkensä ohjaamana "rakensi" hän tälle perustukselle "heiniä ja olkia," jotka jo historian tuomio on tuhaksi polttanut.
Moni kirkkohistorijoitsia on pitänyt Abailardin nimenomaan skeptillisen filosofian edustajana, arvellen hänen perustaneen uskonoppinsa siihen väitteesen, että muka kaikki tosi uskonnollinen tiede saa alkunsa epäilyksestä; vaan tämä arvostelu on silminnähtävästi väärä. Semmoinen epäilijä Abailard ei ollut. Hän kyllä järjenmukaisesti käsittelee uskon salaisuuksia ja selittää monesti raamattua aivan mielivaltaisesti, suoden epäilevälle ajatukselleen usein arveluttavan suurta valtaa, vaan tämä hänen epäilynsä koskee kuitenkin pääasiallisesti kirkon oppia. Kirkkoisien usein keskenään riitaisista väitteistä ja silloisen kirkon väärästä tunnustuksesta pyrkii hän apostolein ja Kristuksen oppiin, jonka verratonta ylevyyttä hän ainakin aavistaa, jos kohta hän ei pääse sitä omistamaan. Abailard edustaa sitä skolastisuutta, jonka tehtävänä on saada kristikuntaa epäilemään kirkon opin totuutta, ja tärkeä on senvuoksi hänen merkityksensä, vaikka hän valitettavasti ei ole pystynyt antamaan kristikunnalle mitään sen opin sijaan, jonka tukeita hän koettaa saada horjumaan. Päinvastoin on hän väärentänyt muuttumattomasti oikeitakin opinkohtia, kuten esim. kolminaisuus-oppia, sekä käsitellyt toisia niin pintapuolisesti, ettei häntä mitenkään voi lukea niiden joukkoon, jotka suoranaisesti ovat valmistaneet uskonpuhdistuksen suurta työtä. Kuitenkin ansaitsevat muutamat kohdat hänen opistaan huomiota valoisamman ajan enteinä. Vastustaen Anselmuksen ykspuolista käsitystä Herran sovintokuoleman merkityksestä, teroittaa Abailard esim. sitä totuutta, että tämä kuolema tarkoittaa herättää meissä rakkautta Häneen, joka ensin on meitä rakastanut, jota paitse hän huomauttaa Jesuksen pyhästä mielestä, josta sovintouhrin ijankaikkinen voima riippuu. Miten ykspuolinen ja pintapuolinen hänen käsityksensä pelastustyöstä onkin, on viimmemainittu kohta kuitenkin, samoinkuin muutamat muut hänen oppinsa valonsäteet, omiaan kaukaa ennustamaan parempaa tulevaisuutta uskonopin tieteelliselle kehitykselle.
Abailard oli erinomaisen tuottelias kirjailija. Hänen kirjoituksistaan mainittakoot "Roomalaiskirjeen selitys" sekä hänen kirjeensä, joista viimmemainituista "Kertomus Abailardin onnettomuuksista" on merkillisin. Hän tunnustaa tässä eräälle onnettomalle ystävälleen kirjoittamassaan kirjeessä elämänsä erehdykset ja synnit. Rehellisyyttä, Herran armon kaipua ilmaisee joka rivi, ja kirjoittajan elävä itsensätunteminen todistaa, ettei hän ole sulkenut sydäntään Pyhän Hengen nuhteilta. Kirje muistuttaa Augustinuksen "Tunnustuksista."
Pyhän Denysin luostarissa heräsi vilkas henkinen elämä, kuuluisan Abailardin sinne muutettua. Vuosina 1118-1121 piti hän täällä eräässä syrjäisessä huoneessa luentoja jumaluusopissa. Kuulijakuntansa kasvoi päivä päivältä. Mutta Abailardin lukuisat vihamiehet olivat valveilla. Epäilemättä oli heillä syytä vastustaa hänen harhaoppisuuttaan, vaan silminnähtävästi oli heidän häntä vastaan nostamansa kanteen varsinaisena vaikuttimena heidän oma halpamielisyytensä. He kadehtivat Abailardin jälleen kasvavaa mainetta ja koettivat siitä syystä häntä masentaa. V. 1121 pidettiin kokous Soissonsissa. Sinne kutsuttiin Abailard vastaamaan opistaan. Tutkinto oli lyhyt ja aivan pintapuolinen. Abailard ei saanut puolustaa mielipiteitään, sillä vihamiehet pelkäsivät syytetyn tavatonta väittelijäkykyä. Tuomio julistettiin heti. Abailard pakotettiin itse polttamaan erään kirjansa, jossa hän oli käsitellyt kolminaisuus-oppia, sekä suljettiin pyhän Denysin luostarin vankilaan. Jonkun ajan kuluttua pääsi hän kyllä vapaaksi, vaan munkkien katkera viha väijyi häntä, niin että hänen ennen pitkää täytyi paeta luostaristaan. Pakomatkallaan saapui hän erääsen Klairvauxen seuduilla olevaan viehättävän kauniisen laaksoon. Ainoastaan yksi uskollinen ystävä oli häntä seurannut. Seutu miellytti pakolaisia, ja he heti ryhtyivät työhön tänne rakentaaksensa itsellensä asumusta. Puunoksista rakensivat he pienen majan, jossa jonkun aikaa viettivät erakkoelämää. Mutta tuskin saivat Abailardin oppilaat tietoa hänen piilopaikastaan, ennenkuin heitä sadottain alkoi saapua hänen luoksensa. Tuon yksinäisen majan ympärille, jolle pakolainen oli antanut nimeksi "Parakleitos" (Lohduttaja), syntyi monta uutta, ja väleen oli vilkas henkinen työ kotiutunut tähän vasta autioon seutuun.
Siihen aikaan oli Heloise Argenteulin luostarin johtajattarena. Turhaan oli hän koettanut masentaa tunteitaan: eivät saaneet nunnaelämän huolet, eivät rukoukset eikä parannustyöt maallisen rakkauden liekkiä sammutetuksi hänen sydämessään. Ei sekään näy muuttaneen hänen mieltään, että hän joutui kodittomaksi, kun näet hänen luostarinsa lakkautettiin. Aina hän vain muisteli Abailardia, seuraten levottomana tämän lukuisain vihamiesten hankkeita. Mutta pelastuksen Jumala oli kuitenkin hänenkin kanssaan, vetäen häntä puoleensa äärettömällä rakkaudellaan. Peläten vihamiestensä väijyvää vihaa, vastaanotti Abailard tähän aikaan pyhän Gildaan luostarin abbotinviran, jonka sikäläiset munkit hänelle tarjosivat. Tällä tavoin jäi "Parakleitos" kylmille. Abailard antoi sen onnettomalle vaimolleen ja hänen nunnilleen kodiksi. Tänne siirtyi nyt Heloise huolineen, taisteluineen. Onko hän milloinkaan vapautuva, onko hän konsanaan löytävä sitä rauhaa, jota hän kaivaten etsii? Eräässä Abailardille kirjoittamassaan kirjeessä kuulemme hänen miltei toivotonna valittavan: "Oi, jos voisin tehdä semmoista parannusta, joka Jumalalle kelpaa! Mutta huolissani, unessa, messussa muistelen vain sinun rakkauttasi. Minä, jonka tulisi syntejäni surra, huokaelen ainoastaan sitä, jonka olen kadottanut. Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minun tästä kuoleman ruumiista." Mutta näistä toivottomista sanoista säteilee kuitenkin salattu toivo. Sen on sytyttänyt sen Herran rakkaus, jonka sana vakuuttaa: "Särjettyä ruokoa ei hänen pidä murentaman, ja suitsevaa kynttilänsydäntä ei pidä hänen sammuttaman." Abailard vastasi: "— — — minä olin ansainnut kuoleman ja sain elämän. Sinua valmistaa Herra kiusausten kautta kruunua perimään. Luo, sisareni, silmäsi ijankaikkiseen Ylkääsi, itke Hänen ristinsä juuressa! Hän, joka osti sinun verellänsä, rakastaa sinua, vaan en minä. Sillä ei ollut minun lempeni rakkautta. Herra, sinä uskollinen Jumala, joka yhdistit meidät ja armosta erotit meidät toisistamme, yhdistä meidät ijankaikkisesti taivaassasi. — Niin, elä onnellisena Kristuksessa, Kristuksen morsian, ja elä Kristukselle! Amen."
Näin puhdistui Abailardin ja Heloisen rakkaus puhdistumistaan kärsimisten pätsissä, Pyhän Hengen koulussa. Herra on ihmissydäntä voimallisempi! Albailardin ja Heloisen kirjeenvaihto koskee tästä alkaen luostarein tilan parantamista ja niiden asukasten korottamista korkeampaan sivistykseen sekä puhtaampaan siveyteen ja todellisempaan jumalanpelkoon. Suurella kunnioituksella puhuu Abailard näissä kirjeissä naisen tehtävästä Jumalan valtakunnassa maan päällä. Niitä lukiessamme täytyy meidän todellakin ihmetellä tämän keski-ajan miehen ihmeellisen tarkkaa aistia.
Mutta vielä eksyi Abailard mielikuvituksensa ja maailman osottamalle tielle. Hän tarttui jälleen kynään saavuttaaksensa mainetta, alkoi taasen mieltyä yhä karttuvan kuulijakuntansa kunnianosotuksiin. Hänen silmässään ei enää näkynyt katumuksen terveellisiä kyyneleitä: siinä hehkui jälleen vanhan ihmisen innostuksen vaarallinen tuli. Vaan jota suuremmaksi hänen maineensa kasvoi, sitä levottomammiksi kävivät hänen lukuisat vastustajansa. He alkoivat häntä jälleen soimata harhaoppiseksi, vaatien asianomaisia vihdoinkin ryhtymään tehokkaisin toimiin, jotta tuo puhdasoppisuuden vaarallinen häiritsijä vihdoinkin saataisiin vaikenemaan. Abailard vetosi kirkolliskokoukseen. Semmoinen kutsuttiinkin heti koolle: v. 1140 saapui suuri joukko pappia Sensin tuomiokirkkoon, missä Abailardin harhaoppisuus lopullisesti oli tutkittava. Uteliaisuus oli koonnut tavattoman paljon kansaa kaupunkiin; Franskan kuningaskin oli kokouksessa saapuvilla. Syytöksiä johtamassa oli ajan etevin henkilö, Bernhard Klairvauxlainen, joka tässä tilaisuudessa kaiken hurskautensa uhalla sortui toimittamaan enemmän itsekkäisen vihollisen kuin puolueettoman totuuden vartijan virkaa. Jo niistä saarnoista, joilla tämä valmisti kokousta, saattoi Abailard helposti arvata, miten hänen asiansa oli päättyvä. Tuomio kuului: Abailardin kirjat ovat poltettavat, hän itse erotettava kirkon yhteydestä sekä suljettava vankilaan. Paavi vahvisti tämän päätöksen.
Haikein sydämmin oli Abailard jo ennenkuin tuomio julkaistiin lähtenyt Roomaan, saadaksensa kannatusta paavilta. Vaan hän oli jo vanha ja kivulloinen eikä kestänyt matkan vaivoja. Hänen täytyi jäädä Klugnyn luostariin, jonka abboti Pietari Kunnianarvoinen rakkaudella otti hänen vastaan. Pelastuksen Jumala esti väsynyttä matkamiestä, jonka uskon kehno alus eksytysten aavalla merellä oli joutua kokonaan haaksirikkoon, turvaamasta ihmisten apuun ja veti häntä Pyhän Hengen voimalla Poikansa luokse, jonka armo yksin meille turvan suo elämän myrskyissä ja kuoleman taistelussa. Abailard rupesi opettamaan Pietarin munkkeja, mutta enimmän aikansa käytti hän rukouksiin ja hiljaisiin miettimisiin. Ennen oli hänen maailmallista innostusta hehkuva katseensa etsinyt suurta kuulijakuntaa, nyt sammuttelivat katumuksen kyyneleet tuota saastaista loistoa, ja Hän, joka on "maailman valkeus", viritti yksinäisyydessä taistelevan vanhuksen silmiin ijankaikkisuuden toivon hiljaista valoa. Pietari Kunnianarvoisen onnistui hankkia vieraalleen paavin anteeksiantamisen, joka vapautti onnettoman Sensin kirkolliskokouksen kiroustuomiosta, niin että hän sai nauttia ulkonaista rauhaa elämänsä loppuun. Pitkäksi ajaksi Abailard ei enää tätä rauhaa tarvinnutkaan, sillä jo oli hänen eronsa hetki lähellä. Kun hänen voimansa riutumistaan riutuivat, lähetti Pietari hänen Marselluksen luostariin, toivoen hänen vielä paranevan sen terveellisessä ilmassa. Mutta Jumala, jolta tämä monen tuulen ajelehtama, kovien kärsimisten mies yhä hartaammin rukoili apua, oli toisin päättänyt. V. 1142 pääsi Abailard siihen lepoon, jota eivät ajan myrskyt enää häiritse. Lepoon? Täynnä erehdyksiä oli hänen elämänsä, ja hänen lausumansa uskonnolliset mielipiteet ovat viimmeiseen asti omiansa herättämään meissä epäilystä hänen lopullisen kohtalonsa suhteen, mutta vaikka hänen elämäntyönsä onkin tuomittu poltettavaksi, koska hän opissaan on eksynyt kauas raamatun osottamalta tieltä, ja vaikka hän itse järkensä pettämänä "sai vahingon," sammui hänen vaihteleva maallinen elämänsä viittaamalla sen Herran armoon, joka voi tämmöisetkin pelastaa, jos kohta "niinkuin tulen kautta." Abailardin viimmeinen, vähää ennen hänen kuolemaansa Heloiselle kirjoittama kirje päättyy näillä sanoilla: "— — Tämä on minun uskoni. Raivoavat myrskyt eivät tempaa minua muassaan, sillä minä perustan toivoni Kristus-kalliolle. Hänen nimensä on ainoa nimi, jossa tahdon autuaaksi tulla. Usko se minusta, sisareni, ja karkoita kaikki epäilykset sydämmestäsi." Pietari Kunnianarvoinen, jolta Heloise vähän myöhemmin sai kirjeen rakkaan ystävänsä kuolemasta, vakuuttaa myöskin tämän turvautuneen ainoastaan Kristukseen.
Abailard haudattiin "Parakleitoon". Vasta 22 vuotta myöhemmin kaivettiin hänen hautansa viereen Heloisen viimmeinen maallinen lepokammio.
VI.
Paavikunnan vaiheet kahdennentoista vuosisadan alussa.
— kaikki kuin maailmassa on, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän koreus, ei se ole Isästä, vaan se on maailmasta.
Ja maailma katoo ja hänen himonsa; mutta joka tekee Jumalan
tahdon, se pysyy ijankaikkisesti. 1 Joh. 2: 16-17.
Keski-ajan toinen aikakausi on paavikunnan mahtavuuden aika, emmekä voi käsittää tämän aikakauden kirkkoa ottamatta huomioon, miten "Pietarin jälkeiset" vuosi vuodelta anastivat itselleen yhä suurempaa valtaa. Täydellinen kertomus sen pitkän taistelun vaiheista, joka korottaa paavikunnan maallisen kunnian kukkuloille, ei kuitenkaan olisi paikoillaan kirkkohistoriassa, koska tämän päätehtävänä on kuvata niitä ilmiöitä, joihin Herran tosi seurakunnan tulevaisuus ja voitto liittyy. Miten ulkonaisesti mahtava paavikunta onkin, on se tuomittu kuolemaan, sillä "maailma katoo ja hänen himonsa". Herran sana todistaa, että ainoastaan "se joka tekee Jumalan tahdon, pysyy ijankaikkisesti." Tämän sanan valossa kadottaa kaikki maallinen loisto lumousvoimansa, ja jos sen ohjaamina tahdomme seurata Jesuksen Kristuksen valtakunnan vaiheita maan päällä, käypi itse paavikunnan jättiläistaistelu maallisen vallan edustajia vastaan arvottomaksi ja me tyydymme kernaasti kertomukseen, joka meille kuvaa ainoastaan tämän taistelun pääpiirteet.
Niinkuin ennen on kerrottu, korotti ensimmäinen ristiretki arvaamattoman suuressa määrässä paavikunnan arvoa silloisen kristikunnan silmissä. Urbanus II:sen seuraaja Paskalis II (1099-1118) riitaantui Henrik IV:nen pojan, Saksan kuninkaan Henrik V:nen (1106-1125) kanssa, jonka isäänsä vastaan nostamaa kapinaa hän oli kannattanut. Riidan syynä oli tuo vielä ratkaisematon investiturikysymys. Henrik marssitti sotajoukkonsa Italiaan. V. 1110 tehtiin sopimus Sutrissa. Paavi myöntyi siihen, että papiston tulisi luopua tiluksistaan ja tyytyä kymmenyksiin sekä maallikkojen vapaaehtoisiin lahjoihin, kuitenkin sillä ehdolla, että papit siihen suostuisivat. Henrik puolestaan lupasi luopua investiturista.
116
Gregorius VII:nen aate vapauttaa kirkko maailman orjuudesta ilmenee tässä rauhanesityksessä puhtaampana kuin milloinkaan ennen. Miten onnellista, jos se tässä muodossa olisi päässyt toteutumaan! Mutta viekas Henrik, joka vasta oli saanut keisarinkruunun, älysi aivan hyvin, että paavin myöntymys herättäisi mitä kiivainta tyytymättömyyttä kaikkialla Saksassa. Piispat hylkäsivät sopimuksen, soimaten paavia kirkon pettäjäksi. Paskalis esitti nyt Henrikille uusia sovinnonehtoja. Hän näet luovutti mahtavalle vastustajalleen investiturioikeuden, kieltäen maalliselta vallalta ainoastaan simonian. Mutta tämä vain herätti suurempaa mielipahaa paavikunnan mahtavuuden puolustajissa. Vaikka Paskalis julkisessa samana vuonna pidetyssä lateraanikokouksessa tunnusti "ehtyneensä," oli pappien viha häntä kohtaan leppymätön, kun hän ei peruuttanut keisarille antamaansa lupausta. Huolimatta paavin tahdosta julistivat kardinaalit Henrikin pannaan. Tämä saapui sotajoukon kanssa Roomaan 1116, Paskalis pakeni kaupungista ja kuoli maanpakolaisena kaksi vuotta myöhemmin.
Seuraava paavi Gelasius II ei pystynyt asemaansa puolustamaan. Hän hallitsi ainoastaan yhden vuoden, jonka kuluessa hänen tuon tuostakin täytyi paeta kaupungista karttaaksensa tyytymättömäin Roomalaisten vihaa. Vasta hänen seuraajansa Kalikstus II saavutti niin vakaan aseman Roomassa, että hän uskalsi jatkaa investituritaistelua. Hylättyään keisarin ehdottaman sovinnonesityksen, kutsui hän kokoon kirkolliskokouksen Rheimsiin (1119). Se julisti Henrikin pannaan ja erotti hänen hallituksesta. Mutta ihmiset olivat jo väsyneet noihin maallisen vallan ja paavikunnan alituisiin taisteluihin, yhä julkisemmin alkoi ajanhenki vaatia niiden lopettamista. Chartresin piispa Ivo, Vendomin luostarin abboti Gottfrid y.m. etevät kirjailijat vastustivat Gregorius VII:nen halveksivaa käsitystä valtiosta sekä muistuttivat Herran sanoista: "antakaat keisarille, kuin keisarin ovat, ja Jumalalle, kuin Jumalan ovat." Miten todellisilta nämä väitteet näyttävätkin, semminkin kun niiden puolustukseksi vedetään raamatun pyhät sanat, ilmaisevat ne mitä selvimmällä tavalla kristikunnan maailmallista katsantotapaa, joka ei suinkaan ole altis ehdottomasti noudattamaan Jesuksen muuttumatonta todistusta: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Herran seurakunnan opettajain maallinen valta on säilytettävä, vaikka kohta se ei saa sortaa valtion oikeuksia tämä on ajanhengen vaatimus. Papit ovat jo liiaksi kauan harjaantuneet palvelemaan "Jumalaa ja mammonaa" tahtoaksensa luopua niistä tiluksista ja maallisista eduista, joissa "lihan himo, ja silmäin pyyntö, ja elämän koreus" saa tyydytystä, ja jos kukaan, on paavi mieltynyt siihen ulkonaiseen mahtavuuteen ja loistoon, johon kristikunnan, turmelus on hänen korottanut. Kirkon maallinen valta on siis säilytettävä, ystävyydenliitto tämän maailman mahtavain kanssa solmittava. Tämmöiset ajatukset ohjasivat kristikuntaa, kun tuo pitkällinen investituritaistelu vihdoin lähestyi loppuansa. V. 1122 selvitti Wormsin sovinto riidan niin, "että piispat ja abbotit vastedes vapaasti valittaisiin keisarin tahi hänen asiamiehensä läsnäollessa, jonka jälkeen keisarin tuli antaa heille valtikka; sormuksen ja sauvan antamisesta sitävastoin tulisi hänen luopua, koska ne olivat hengellisen viran merkkejä."
Täten olivat siis valtaistuin ja alttari solmineet liiton. Keisari ja paavi olivat jälleen muutaman vuoden kuluessa hyvässä sovussa keskenänsä, mutta ettei rauhaa voinut kauan kestää, sitä ei ollut vaikea ennustaa. Paavikunta on astunut maallisten valtakuntien näyttämölle, sillä on paljon maallisia etuja valvottavina, ja Gregorius VII:nen ylpeän vallanhimoinen aate elähyttää sitä yhä edelleen. Vaikka sen täytyykin Wormsin sovinnossa osaksi luopua vaatimuksistaan, ei ole se silti vastedes tyytyvä yhtä vähään. Se on polvistunut tämän maailman jumalan eteen, ja hän on luvannut sille kaikki antaa. Jota enemmän maallisia tavaroita paavikunta omistaa, sitä enemmän se halajaa niitä. Ja kuitenkin sanoo se edustavansa Häntä, joka lausui: "mene pois saatana" ja joka maan päällä vaeltaessaan oli niin köyhä, että Hän itsestään todisti: "ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla on pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, kuhunka hän päänsä kallistaa." Kauas on totuuden Henki poistunut kristikunnan mahtavista vallanpitäjistä!
VII.
Munkkilaitos. Bernhard Klairvauxlainen.
— ei Jumalan valtakunta ole ruoka ja juoma, mutta vanhurskaus ja
rauha, ja ilo Pyhässä Hengessä.
Sillä joka niissä Kristusta palvelee, hän on Jumalalle otollinen.
Room. 14: 17-18.
Jota suuremmassa määrässä kristikunnan karttuva turmelus alkoi levittää ruttoansa kaikkialle, sitä enemmän kannatusta saavutti munkkilaitos kaikilta, jotka harrastivat kirkon parasta. Älkäämme halveksien tuomitko noita lukemattomia nuorukaisia ja naisia, jotka luostarein rauhallisten muurien suojelemina pyytävät pyhittää elämänsä Herralle. He erehtyvät, luullessaan saavuttavansa paremman vanhurskauden näissä hiljaisissa, jokapäiväisen elämän toimilta suljetuissa kodeissa; lukemattomat eksytykset, monet aavistamattomat kiusaukset ja paheet ennustavat ennen pitkää, että munkkilaitos alusta alkaen on rakentanut väärälle perustukselle, mutta ei ole kukaan silti oikeutettu arvostelemaan tätä keski-ajan merkillistä ilmiötä ja sen edustajia ainoastaan tältä kannalta. Päinvastoin tulee meidän aina myöntää, että itse tämä aate, jonka innostuttamana lukemattomat luopuvat maallisista tavaroista ja toiveista, kunniasta, nautinnoista, sukulaisista ja ystävistä, sanalla sanoen kaikesta, joka tarjoo ihmiselle iloa tässä maailmassa, kertoo suuria keski-ajan eksyneistä lapsista. Jos moni heistä itsekkäisistä syistä vetäytyikin luostariin, ei kukaan voi kieltää useampain pukeutuneen munkin tahi nunnan halpaan pukuun saavuttaaksensa sitä rauhaa, jota ei maailma voi antaa ja sitä pyhitystä, jota paitse ei yksikään saa Jumalaa nähdä. He ovat tahtoneet luopua kaikesta Herran tähden ja kieltäen itsensä seurata Jesusta ristin tiellä. Ken uskaltaa tuomita näitä ihmisiä, vaikka he erehtyivät? Sitä paitse todistaa kirkkohistoria, että juuri luostareissa keski-ajan jaloimmat ajatukset syntyivät, virittäen valoa pimeässä ja saarnaten parannusta Herran langenneelle seurakunnalle. Sentähden on munkkilaitos keski-ajan huomattavimpia ilmiöitä, jonka vaiheilta emme saa silmiämme ummistaa.
Klugnyn munkkikunta, joka menneinä aikoina niin tehokkaasti oli ottanut osaa kirkon puhdistamiseen ja pappien korottamiseen parempaan siveyteen, alkoi vähitellen itse taantua ja turmeltua. Samoin kävi Benediktinuslaistenkin. Pyhällä elämällään olivat nämä munkkikunnat nim. saavuttaneet maailmallistenkin ihmisten kunnioitusta, ja heidän luostarinsa saivat vuosi vuodelta yhä runsaampia lahjoja noilta lukemattomilta, jotka tällä tavoin luulivat voivansa sovittaa syntejänsä. Mutta samassa määrässä kuin luostarit rikastuivat, antautuivat munkit ylöllisyyteen, ja tämä pahe synnytti ennen pitkää toisia. Abbotit eivät enää esiintyneet nöyrinä ja vaatimattomina, vaan, pukeutuen piispan pukuun, etsivät he sitä kunniaa, jota maailma rakastaa ja jonka orjiksi kirkon opettajat yhä yleisemmin sortuivat. Kyllä koettivat muutamat etevät abbotit estää turmeluksen ruttoa ja saada munkkikuntia palajamaan menneiden aikojen ankaran yksinkertaiseen elämään, vaan työläs oli heidän rakentaa salpoja turmeluksen tulvalle. Tähän suuntaan työskenteli Klugnyn luostarin ennen mainittu abboti Pietari Kunnianarvoinen (k. 1156), jonka luostarissa Abailard sai turvan vanhoilla päivillään. Haikein sydämmin oli hän kokenut, miten munkit vain turvasivat munkkielämän näennäiseen pyhyyteen, jonka pintapuolisuuden heidän päivä päivältä karttuva siveettömyytensä mitä törkeimmällä tavalla paljasti, ja vaati heitä luopumaan ylöllisyydestä ja muista synneistä, viitaten sydämmen parannukseen, jota paitse kaikki jumalanpalvelus ei ole kuin valhetta vain. Niinpä kirjoitti hän eräälle erakolle: "tuo ulkonainen eroaminen maailmasta ei ole sinua hyödyttävä, jos sinulta puuttuu ainoa sydämmesi syvyydestä tulvaavaa pahaa vastustava suojelusmuuri. Tämä muuri on Vapahtaja. Hänen yhteydessään on sinulla turva vihollisia vastaan". Huomiota ansaitsee myös Bingenin luostarin perustajatar ja johtajatar Hildegard (k. 1178), jonka varoittava ääni monesti vaati kristikuntaa taisteluun karttuvaa turmelusta vastaan. Tämän merkillisen naisen heikossa ja rujostuneessa ruumiissa asui ylevä, ylhäältä syntynyt henki, joka profetissan pyhällä kiivaudella yhtä rohkeasti nuhteli ylhäisten kuin alhaisten syntejä. Hänen Hengen koulussa kirkastunut silmänsä näki selvemmin kuin tavallisten ihmisten ajan paheet; jumalattomat pelkäsivät häntä, hurskaat miltei jumaloiden häntä kunnioittivat. Bernhard Klairvauxlainen, joka kävi hänen luonansa Bingenin luostarisia, lausui hänestä: "tässä hurskaassa neitsyeessä on profeetain henki jälleen tullut voimalliseksi".
Vanhempien munkkiyhdistysten turmelus, kristikunnan yhä karttuva maailmallinen mieli vaativat ja keski-ajan taipumus miettimiseen ja haaveksivaan mielikuvitukseen saivat monen hurskaan miehen ja naisen miettimään uusien munkkikuntien perustamista. Jo toisella aikakaudella syntyi semmoisia, joista muutamat tässä mainittakoot.
V. 1080 vetäytyi Reimsin katedralikoulun rehtori, tuomioherra Bruno, joka ei jaksanut katsella siveettömän piispansa hurjaa elämää, muutamien ystäviensä kera Kartreuseen, [Lat. Cartusia, josta sanasta tämän munkkikunnan nimi johtuu.] missä he rakensivat itselleen majoja elääksensä täällä kaukana meluavan maailman syntisistä oloista. Heidän ankara, yksinkertainen ja pyhitystä harrastava elämänsä, jonka vertaista näihin aikoihin tuskin missään nähtiin, teki heidän ennen pitkää hyvinkin kuuluisiksi. Niinpä kutsui Urbanus II näiden munkkien johtajan luoksensa, voidaksensa tämän ankaran munkin avulla ylläpitää kirkonkuria, mutta Bruno ei saattanut kauan oleskella paavin ylöllisessä hovissa, vaan lähti Kalabriaan. Siellä perusti hän toisen luostarinsa vähää ennen kuolemaansa 1101. Hänen ruumiinsa vietiin Kartreusen emäluostariin. Kartusianein munkkikunta, joka ennen pitkää omisti monta luostaria, on tunnettu ankarasta kuristaan. Munkit eivät saaneet syödä muuta ruokaa kuin leipää ja palkohedelmiä, ja heidän pukunsa oli tehty karvoista. Jumalanpalvelus oli aivan korutonta: kaikki kalliit astiatkin olivat kielletyt. Puhuminen oli miten mahdollista kartettava. Jotta kaikki häiritsemättä voisivat pyhittää elämänsä Herralle, ei saanut kukaan ääneen rukoillakaan. Mutta työnteko ei ollut kielletty, ja Kartusianit käyttivätkin kaiken joutilaan aikansa siihen. Paljon ovat he hyödyttäneet ihmiskuntaa muun ohessa kirjojen puhtaaksi kirjoittamisella.
Keski-aika on herättänyt eloon apostolisen aikakauden armeliaisuus-laitokset. Eräs kova rutto, jota luultiin pahojen henkien vaikuttamaksi, uhkasi uhrikseen vaatia myöskin franskalaisen kreivin Gastonin pojan. Hädässään kääntyi isä rukouksissa pyhän Antoniuksen puoleen, sillä häntä arveltiin ainoaksi, joka voisi tuota kauheata tautia masentaa. Jos poika paranisi, lupasi Gaston rakentaa sairaskodin pyhimyksen kunniaksi. Jumala katsoi armossa onnettoman isän puoleen, vaikka tämä taikauskonsa pimittämällä ei rukoillutkaan ainoaa auttajaa avuksensa. Gastonin poika jäi eloon. Heti ryhtyi kreivi lupaustaan täyttämään. Hän rakensi sairashuoneen ja sen läheisyyteen kirkon. Eikä siinä kylliksi. Isä ja poika pukeutuivat munkinpukuun, päättäen tästälähin uhrata elämänsä sairasten hoitamiseen. Päivä päivältä liittyi heihin muita samanmielisiä, niin että he ennen pitkää muodostivat munkkiyhdistyksen. Se on tunnettu nimellä Antonius-veljet ja sai paavin vahvistuksen v. 1096.
Kuuluisin kaikista tähän aikaan syntyneistä munkkiyhdistyksistä on Cistersiensien veljeyskunta. Tyytymättömänä p. Mikaëlin luostarin höllään kuriin, erosi eräs Robert niminen munkki tästä luostarista perustaaksensa uuden. Kaksikymmentä samanmielistä veljeä seurasi häntä. He asettuivat autioon Citeaux (Cistercium) paikkaan Dijonissa (1098). Paavi Paskalis II vahvisti heidän sääntönsä, jotka olivat niin ankarat, että alussa ainoastaan harvat olivat alttiit rupeamaan tämän munkkiyhdistyksen jäseniksi. Nämä säännöt, jotka luostarin kolmas abboti Tapani Harding järjesti, säätivät muun ohessa, ettei Cistersiensein kirkoissa saanut löytyä mitään kalliita koristuksia eikä muita maalauksiakaan kuin Kristuksen kuva. — Ei siinä kylliksi, etteivät nämä munkit saaneet mitään omistaa: heidän luostarinsakin olivat velvoitetut ehdottomaan köyhyyteen.
Eräänä päivänä v. 1113 kolkutti muuan kalpea nuorukainen Citeauxen portille, pyytäen päästä munkiksi tähän luostariin, jonka sääntöjä hän oli kuullut kiitettävän ankarammiksi kuin minkään muun. Ei lausunut hän monta sanaa, mutta hänen kauniissa silmissään välkkyi innostuksen pyhä tuli, kirkastaen hänen sydämmensä hartaimman toiveen: kuolla synnille ja elää Jumalalle. Eikä tarvinnut Citeauxen ankarain munkkien, joille kaikki kevytmielisyys ja pintapuolisuus oli kauhistus, katua että avasivat luostarinsa oven tälle nuorukaiselle. Hän on, tämä nuorukainen, saattava Cistersiensein munkkikunnan arvaamattoman kuuluisaksi, ja hänen maineensa on leviävä kaukaisimpiin maihin, kaikkialla herättäen mitä suurinta kunnioitusta. Hän on oleva yksi noita harvoja, joiden historia on heidän aikakautensa historia. — Silmäilkäämme tämän merkillisen miehen elämänvaiheita.
Pyhä Bernhard eli Bernhard Klairvauxlainen syntyi Burundissa lähellä Dijonia v. 1091. Varhain kuoli hurskas äitinsä, mutta ne siemenet, joita hän oli lapseensa kylvänyt, itivät vakaan ja syvämietteisen Bernhardin sydämmessä, harjoittaen hänen ajatuksiaan jo varhain viihtymään henkimaailman yli-ilmassa. Vieraantumistaan vieraantui hän maallisen elämän huolille ja toimille, yhä hartaammin hän halasi päästä niistä kokonaan vapaaksi. Tämmöiseen sydämmeen ei voinut munkkielämän Jumalalle pyhitetty hiljaisuus ja salaperäinen lumousvoima olla vaikuttamatta. Bernhardin päätös oli pian tehty. Se johdatti hänen askeleensa Citeauxen luostariin. Muutamien vuosien perästä sai nuorukaisen syvä uskonnollinen innostus, jonka valtaavaa kehitystä ainoastaan pintapuoliset saattoivat välinpitämättöminä seurata, hänen isänsä, veljensä ja sisarensakin jättämään hyvästi maailmalle ja siirtymään luostarein pyhien muurien turviin.
Ei ollut Bernhard kauan oleskellut Citeauxen luostarissa, ennenkuin siihen alkoi tulla yhä enemmän munkkeja. Pian kävi tila liika ahtaaksi, jonka vuoksi Bernhard 12 munkin kera asettui erääsen syrjäiseen Aube-joen laaksoon, missä perusti Klairveauxen luostarin. Hän valittiin sen ensimmäiseksi abbotiksi, vaikka hän siihen aikaan ei ollut kuin 24 vuoden ikäinen. Jo ennenkuin Bernhard kuoli, kuului tähän luostariin 700 munkkia. Äänetön hiljaisuus vallitsi seudussa kaikkialla. Ainoastaan lintujen viserrys ja silloin tällöin muutamat hiljaiset virrensäveleet liittivät äänensä ahkerain munkkien työnasetten kolinaan. Bernhard johti työtä yhtä huolellisesti kuin munkkien hartaudenharjoituksia ja jumalanpalvelusta. Itse luostarin taloudestakin, sen tuloista ja menoista, teki hän tarkat tilit. Hän piti tätäkin tointa Jumalan hänelle uskomana pyhänä velvollisuutena, jota hänen tuli sitä huolellisemmin toimittaa, jota vastahakoisemmalta se hänestä, tuosta rukouksen ja syvän miettimisen ahkerasta harjoittajasta, monesti tuntui.
Jo varhain saavutti Cistersiensien munkkikunta tavattoman maineen ja kukoistuksen, niin että veljeskunta kolmannellatoista vuosisadalla omisti luostaria läntisen kristikunnan kaikissa maissa. Niitä löytyi kaikkiaan noin 8000. Kaikki nämä luostarit, joista useammat olivat nunnaluostareita, tunnustivat Bernhardin varsinaiseksi perustajakseen, ja varmaan onkin hänen valtaava henkensä, jonka vaikutus on niin silminnähtävä koko aikakauden vaiheissa, arvaamattoman suuressa määrässä elähyttänyt Cistersiensein munkkikuntaa, jonka jäseniä jo Bernhardin aikana kutsutuinkin Bernhardineiksi.
Bernhardin nimeen liittyy keski-ajan Mystisyyden varsinainen synty. Tämä merkillinen uskonnollinen katsantotapa, jonka edustajat ovat saavuttaneet niin kuuluisan nimen kirkkohistoriassa, on skolastisuuden vastakohta. Se tunnetaan tuosta syvämietteisestä, haaveksivan uneksivasta pyrkimisestään, jonka silmämääränä on päästä välittömään yhteyteen jumaluuden kanssa. Skolastikot perustuivat järjen voimaan, ajatustaitoon ja sukkelaan puheviisauteen. Mystikot sitä vastoin ihmissydämmen sisälliseen, salaperäiseen valoon, jonka ohjaamina he pyrkivät kohota aistillisuuden synnin varjostamista olosuhteista henkimaailman yli-ilmoihin. Niinkuin olemme maininneet, valmistivat edelliset tietä uskonpuhdistukselle virittämällä tieteen valoa sekä paljastamalla dialektisillä kujeillaan, miten väärä se puolustus oli, jolla he koettivat toisiinsa sovitella kirkon keskenään riitaisia, pyhästä raamatusta yhä kauemmas poikkeavia opinkohtia. Mystikot sitä vastoin kehottivat opillaan ja esimerkillään ihmisiä luomaan silmänsä oman sydämmen salaisuuksiin, jotta he tällä tiellä harjaantuisivat kohoamaan henkimaailmaan, jonka keskus on Jumala. Epäilemättä oli tässä uskonnollisessa katsantotavassa paljo jaloa ja syvää totuutta, jota ei skolastilaisuuden pintapuolisuuteen taipuva, hedelmättömiin kiistoihin ja väittelyihin tuon tuostakin eksyvä viisaus aavistanutkaan, ja varmaan on mystisyys pitämällä vireellä sammuvaa uskonnollista tunnetta ja sydämmen hartautta ollut skolastisuuden edustaman järjen uskonnon terveellisenä vastakohtana, vaan ei kelvannut sekään ohjaamaan eksynyttä kristikuntaa oikealle tielle. Raamatun pyhä sana, joka on "meidän jalkaimme kynttilä ja valo meidän tiellämme", ei näet saanut pitää mystikkojen haaveksivaa mielikuvitusta kurissa, ei päässyt yksin virittämään, kasvattamaan ja puhdistaen kehittämään heidän uskoansa, vaan tuo oma suureksi luultu valistus, "sisällinen sana" eli "valo," jonka ohjattaviksi he tuon tuostakin eksyivät, salasi heiltä totuuden oikean tien. Sitä paitse perustuivat he 5:llä vuosisadalla syntyneisin Dionysius Areopagitan kirjoittamiksi väitettyihin teoksiin, joissa itämaalaisten panteismi oli jäänyt perinnöksi tuleville sukupolville. Läntinen kristikunta tutustui näihin teoksiin Johannes Skotilaisen kautta, joka käänsi ne latinaksi. Niiden johtavana aatteena on se väite, että kaikki tosi oleminen on jumaluudessa, niin että kaikki Jumalan ulkopuolella on vain tyhjää, itsenäistä olemista kaipaavaa varjoa. Panteistillis-uusplatonilainen filosofia koettaa näissä teoksissa pukeutua kristilliseen muotoon, kehottaen kristityitä mietiskelevän tutkimisen kautta perehtymään jumaluuden välittömään tuntemiseen. Tämmöinen kristinusko jääpi kokonaan vieraaksi synnin ja armon painavalle kysymykselle, jota paitse se vieraantumistaan vieraantuu niille velvollisuuksille, jotka pelastuksen Jumala on määrännyt ihmisten noudatettaviksi käytännöllisen elämän alalla. Augustinuksen oppi oli kuitenkin siksi syvään juurtunut läntisen kristikunnan katsantotapaan, ettei tämä saattanut käydä aivan välinpitämättömäksi kristinuskon tehtävälle jokapäiväisen elämän suhteen, jonka vuoksi länsimaalaiset mystikot välittömän miettimisensä ohessa koettivat virittää käytännöllistäkin kristinuskoa. Ja juuri tämän viimmemainitun tarkoituksen palveluksessa ovat heidän syvät mietteensä monesti olleet arvaamattoman suureksi siunaukseksi keskiajan pimitetylle, monen tuulen ajelehtamille ihmisille. Semminkin on Bernhard Klairvauxlainen tehokkaasti ottanut osaa aikansa käytännölliseenkin kristinuskoon, vaatien ihmisiä kaikkialla luopumaan synnistä ja vaeltamaan valkeudessa Jumalan edessä. Ennenkuin lähdemme silmäilemään, miten tarkkaan tämä merkillinen mies seurasi aikansa hengellisiä pyrintöjä, niin seuratkaamme häntä yksinäisyyteen tutustuaksemme niihin mietteisin, joihin hän munkkikammionsa hiljaisuudessa uskonnollista innostusta säteilevin silmin antautui.