KERTOMUKSIA KIRKKOHISTORIAN ALALTA II

Keski-aika

Kirj.

M. ROSENDAL

K. F. Kivekäs, Oulu, 1890.

SISÄLLYS:

Toinen osa. Keski-ajan kirkon vaiheita (600-1500).

I. Ensimmäinen aikakausi (600-1073).

    I. Muhammed Islamin tunnustajain hävitysretki kristikunnan maissa.
   II. Monoteletinen riita. Kuudes yleinen kirkolliskokous
       Konstantinopolissa (680).
  III. Winfrid eli Bonifacius.
   IV. Kaarle Suuren aikakausi.
    V. Itäisen kirkon riita kuvista. Johannes Damascenus.
   VI. Ansgarius, pohjoismaiden lähetyssaarnaaja.
  VII. Paavi Nikolaus I.
 VIII. Oppiriitoja yhdeksännellä vuosisadalla.
   IX. Kyrillus ja Methodius.
    X. "Pimeä" vuosisata.
   XI. Hildebrand.
  XII. Katsahdus keski-ajan ensimmäiseen aikakauteen.

II. Toinen aikakausi (1073-1309).

      1. Paavi Gregorius VII.
     II. Riitaa pyhästä ehtoollisesta. Berengarius Toursilainen.
    III. Ensimmäinen ristiretki.
     IV. Kanterburyn piispa Anselmus.
      V. Abailard ja Heloise.
     VI. Paavikunnan vaiheet kahdennentoista vuosisadan alussa.
    VII. Munkkilaitos. Bernhard Klairvauxlainen.
   VIII. Paavikunnan valta kasvaa.
     IX. Ensimmäinen ristiretki Suomeen.
      X. Tieteellisiä pyrintöjä kahdennentoista vuosisadan loppupuolella.
     XI. Harhaoppisia lahkoja. Valduslaiset.
    XII. Kirkon oppi ja jumalanpalvelus.
   XIII. Paavi Innocentius III.
    XIV. Suomen kirkko kahdennentoista vuosisadan lopulla.
     XV. Fransiskus Assisista ja hänen perustamansa munkkikunta.
    XVI. Albigensilais-sodan loppu. Toulousen kirkolliskokous (1229).
         Dominikanit.
   XVII. Thüringin kreivitär Elisabet.
  XVIII. Gregorius IX ja Fredrik II. Viides ristiretki.
    XIX. Hohenstaufien perikato taistelussa paavikuntaa vastaan.
     XX. Tuomas piispa ja hänen työnsä Suomen seurakunnan hyväksi.
    XXI. Birger jaarlin ristiretki Suomeen.
   XXII. Kristikunnan viimmeiset ponnistukset pyhän maan omistamiseksi.
  XXIII. Kolmannentoista vuosisadan etevimmät tiedemiehet.
         Tuomaslaiset ja Skotuslaiset.
   XXIV. Rantamäen piispat.
    XXV. Torkel Knuutinpojan ristiretki Suomeen.
   XXVI. Paavi Bonifacius VIII. Paavinistuin siirretään Avignoniin.
  XXVII. Turun tuomiokirkko.
 XXVIII. Katsahdus keski-ajan toiseen aikakauteen.

III. Kolmas aikakausi (1309-1500).

     I. Avignonin paavikunta.
    II. Neljännentoista vuosisadan etevimmät Mystikot.
   III. Juhana Vikleff.
    IV. Suomen kirkko Avignonin paavikunnan aikana.
     V. "Pyhä" Birgitta.
    VI. Pisan kirkolliskokous.
   VII. Juhana Hus.
  VIII. Kostnitzin kirkolliskokous. Husin viimmeinen taistelu.
        Hieronymus Pragilaisen marttyyrikuolema.
    IX. Husilaiset. Baselin kirkolliskokous.
     X. Turun piispanistuin viidennentoista vuosisadan alussa.
    XI. Piispa Maunu II Olavinpoika Tavast.
   XII. Tuomas Kempiläinen.
  XIII. Paavikunta keski-ajan iltahämärässä.
   XIV. Böhmin veljet.
    XV. Suomen kirkko viidennentoista vuosisadan lopussa.
   XVI. Juhana Wessel.
  XVII. Girolamo Savonarola.
 XVIII. Katsahdus keski-ajan kolmanteen aikakauteen.

Toinen osa.

Keski-ajan kirkon vaiheita (600-1500).

I.

Ensimmäinen aikakausi (600-1073).

I.

Muhammed. Islamin tunnustajain hävitysretki kristikunnan maissa.

Sinun pitää menemän ylös ja tuleman suurella rajuilmalla, ja sinun pitää oleman niinkuin pilvi, joka maan peittää; sinä ja sinun joukkos, ja kansan paljous sinun kanssas. Hes. 38: 9.

Lounais-Aasiassa, tuossa jumalallisten ihmeiden ikivanhassa maassa, oli kristinuskon valo maailmalle koittanut, siellä oli vanhan ajan kirkko viettänyt juhlapäivänsä. Kirkkohistorian kalliimmat muistot ovat kiinnitetyt näihin seutuihin — eipä kummallista, ettei se kernaasti tahdo niille jäähyväisiään lausua. Vielä keski-ajan kynnykseltä luo se tarkkaavan silmänsä noihin kristinuskon emämaihin, ikäänkuin etsien, milloin Herran Henki jälleen, niinkuin muinoin noina jaloina aikoina, elähyttäen puhaltaisi sikäläiseen kuolleesen kristikuntaan, vaikka hengellisen kuoleman kolkko yö jo kauan siellä on toimittanut hävitystyötään ja Henki sieltä poistunut. Ei uskon silmä siellä enää näe Herran töitä, ei erota korva totuuden Hengen ääntä. On meistä kuin näkisimme suuren hautausmaan, jolla veltostunut sukukunta ajattelemattomana liikkuu suurten isien haudoilla. Tähän asti on Kaikkivaltiaan käsi suojellut tämän hautausmaan aitaa, ei ole pakanamaailman kauhistus vielä päässyt sen muistopatsaita hävittämään. Onko Hän yhä edelleen näitä suurten muistojen pyhiä seutuja varjeleva? Kristikunnan itäistä rajaa likenee likenemistään myrsky Arabian korpimaista, ja kirkkohistorian täytyy lehdillensä piirtää kertomuksen Islamin hävitysretkestä itäisen kristikunnan muistorikkaissa maissa.

Lounaisen eli n.s. Onnellisen Arabian asukkaat harjoittivat jo ikivanhoina aikoina laajaa karavaani- ja merikauppaa. Nämä kauppiaat olivat taipuvaiset ylöllisyyteen ja hekumallisuuteen, jota vastoin aavikon paimentolaiset olivat harjaantuneet yksinkertaiseen, vieläpä ankaraankin elämään. Itämaalaisen hehkuva mielikuvitus liittyi tässä kansassa hillitsemättömään verenhimoon, ryöstönhaluun ja taistelukiihkoon. Arabialaisten uskonto oli alussa luonnonuskontoa ja tähtienpalvelusta, vaan siihen oli aikojen kuluessa sekoitettu juutalaisuudesta ja kristityistä harhaopeista saatuja aineksia. Heidän merkillisin kansallistemppelinsä oli Kaaba Mekassa, jonka rakentajaksi eräs vanha tarina väittää Ismaelin. Tämä temppeli oli arabialaisten hajalla olevien, usein keskenänsä riitaisten kansallisheimojen yhdyssiteenä. Sinne he läheltä ja kaukaa vaelsivat, tutustuen vähitellen näillä pyhiinvaelluksilla toisiinsa ja siten valmistuen sille ajalle, jona he, kokoontuneina samojen lippujen alle, toimittivat vanhurskaan Jumalan tuomion itäisen kristikunnan mädänneissä oloissa.

V. 571 syntyi tämän kansan keskuudessa Abul Kasem Muhammed. Hänen sukunsa velvollisuutena oli vartioida Kaaba temppelin ulkopuolisessa muurissa olevaa kuuluisaa "mustaa kiveä". Jos jo tämä seikka oli omiansa luomaan Muhammedin rikkaan mielikuvituksen ja syvämietteisen luonteen uskonnolliseen suuntaan, virkistyi tämä hänen taipumuksensa ennen arvaamattomaan eloon karavaanimatkoilla vieraissa maissa. Kristittyjen ja Juutalaisten yksijumalisen uskonnon rinnalla, johon hän näillä retkillä sai luoda silmänsä, esiintyi hänen isänmaansa pakanallinen uskonto hyvin kehnona, hänen kansansa tila aivan alhaisena. Erottuaan meluavan maailman jokapäiväisistä oloista, alkoi Muhammed miettiä, miten hän voisi tehdä kansansa onnelliseksi. Juutalaisten Messias-toivosta ja Jesuksen lupauksesta lähettää Lohduttajan loi Muhammedin rohkea, pakanuuden pimittämä mielikuvitus tuon hurjan luulon, että hän, Muhammed se juuri oli, jota maailma kaipasi. Mooseksen ja Kristuksen hän piti profeetoina, vaan itseänsä sanoi hän Jumalan korkeimmaksi profeetaksi, väittäen Gabriel enkeliltä saaneensa uusia, erinomaisia ilmoituksia.

Muhammedin opin pääpiirteet, joista kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen Arabialaisten pyhä, Koran niminen kirja muodostettiin, ovat seuraavat: Allah on Jumala ja Muhammed hänen profeetansa. Tätä elämää seuraa toinen, jossa uskovaiset saavat "katsella Jumalan kasvoja". Etenkin onnellisiksi pääsevät kaikki, jotka ovat kaatuneet taistelussa Islamin voiton puolesta. Heitä odottaa paratiisi täynnä aistillista iloa ja nautintoa. Jokaisen ihmisen kohtalo on jumalallisessa päätöksessä muuttumattomasti edeltäpäin määrätty. Säilyttäen ympärileikkauksen ja pyhiinvaellukset Mekkaan, määräsi Muhammed paastoomiset, almujen antamiset, rukoukset, pesemiset autuuden saavuttamisen välikappaleiksi. Monivaimoisuus on myönnetty, vaan viinin juominen ja sianlihan syöminen ankarasti kielletyt. — Ei ainoassakaan paikassa koko Koranissa puhuta sanaakaan mielenmuutoksesta. Kaikki säännöt koskevat vain ulkonaisia seikkoja, koko uskonto on ventovieras synnin ja armon painavalle kysymykselle, sen henki on alusta loppuun kokonaan pakanallista, jos kohta se onkin päässyt kohoamaan yksijumaluuden aatteesen.

V. 610 alkoi Muhammed syntymäkaupungissaan Mekassa julistaa uutta uskontoaan, joka on tunnettu nimellä Islam. Alussa ei kukaan uskonut häntä, ja hänen täytyi paeta Medinaan Heinäkuun 15 p. 622. Vaan tältä ajalta, josta Muhammedilaisten ajanlasku alkaa, saavutti hän arvokkaalla, miellyttävällä käytöksellään ja kauniilla ulkomuodollaan yhä enemmän ystäviä, kunnes hän ennen pitkää lukuisan ja innostuneen sotajoukon päällikkönä marssi Mekkaa vastaan. Kaupunki pakotettiin antautumaan (630), ja Muhammed pyhitti vanhan Kaaban Islamin temppeliksi. Miekka toisessa kädessä, Koran toisessa taivutti voittaja Arabian heimot kuuliaisuuteen. Hänen tavaton menestyksensä sai heidät uskomaan, että hän todellakin oli Jumalan lähettämä, ylönluonnollisen voiman tukema profeeta. — Muhammed kuoli V. 632, jättäen innostuttavan muistonsa ja nautintoja lupaavan uskontonsa perinnöksi kansalleen. Hän haudattiin Medinassa, joka tästä syystä tuli Arabialaisten toiseksi kuuluisaksi pyhiinvaelluspaikaksi.

Jo on hetki joutunut, jolloin Islamin sotajoukot tavattoman sotaonnen yllyttäminä ja mitä hurjimman mielikuvituksen kiihottamina, masennettuaan vanhojen uskonveljiensä kapinat, kuolemaa halveksien astuvat Arabian rajojen yli valloittaaksensa maailmaa miekan terällä. Asettuuko itäinen kristikunta vastarintaan tätä vihollista vastaan, puolustaaksensa jalojen muistojen maita ja suurten esi-isien hautoja hävityksen kauhistukselta. Ei, ei! Aavistaen äärettömän syntivelkansa huokaelevat kristityt epätoivossa: "Jumala on meitä vastaan": kaupunki toisensa perästä avaa porttinsa valloittajille. Muhammedin jälkeiset, joita sanotaan kaliifeiksi, valloittivat muutaman vuosikymmenen kuluessa Syyrian, Palestinan, Egyptin, Persian, ja ennenkuin seitsemäs vuosisata on kulunut umpeen, on koko Pohjois-Afrika Gibraltarin salmeen asti laskettu Islamin raskaan ikeen alle. Sortunut, kukistunut on näiden maiden kristillinen kirkko. Sen jäsenet hylkäävät ennen pitkää nimeksikin Kristuksen, suostuen tunnustaumaan Muhammedin oppiin. Ristin merkki, joka näissä maissa niin kauan oli puhunut mykkää, vaan valtaavaa kieltänsä Hänestä, joka on "tie, totuus ja elämä", poistetaan kaikista paikoista, puolikuun tyhjä kuva anastaa sen aseman; itse Jerusalemissa rakennetaan muhammedilainen moskea.

Jo ennen oli Herra siirtänyt kynttiläjalkansa pois näistä seuduista, kun niiden asukkaat eivät enää vaeltaneet isiensä uskossa. Tämän elävältä kuolleen sukupolven nimikristillisyys oli jo kauan ennustanut perikatoa niille pyhille paikoillekin, missä nämä kynttiläjalat ennen olivat seisoneet. Islamin hävitysretki tasoittaa maahan itse tuon pyhän hautausmaan muistomerkitkin, jotka vielä keskiajan alussa muistuttavat meitä Palestinan, Syyrian, Egyptin ja Pohjois-Afrikan kirkon jaloista päivistä. — Voi sitä kansaa, joka ei uskollisesti säilytä eikä Herran pelvossa kartuta hurskasten esi-isien sille jättämää perintöä! Se kypsymistään kypsyy Herran tuomiolle; "katso, teidän huoneenne pitää teille jäämän kylmille."

II.

Monoteletinen riita. Kuudes yleinen kirkolliskokous
Konstantinopolissa (680).

    Voi heitä, että he minusta luopuneet ovat! heidän täytyy
    turmeltua; sillä he ovat minua vastaan rikkoneet. Hos. 7: 13.

Jo ennenkuin Arabialaiset uhkasivat Itä-Rooman lahonnutta keisarikuntaa, ahdistivat sitä Bulgarialaiset, Avarilaiset ja Persialaiset, ja sisällinen eripuraisuus, ääretön epäsiveellisyys, kelvottomat hallitsijat — kaikki todistaa, että Justinianus I:sen tälle valtakunnalle hankkima maine oli ainaiseksi kuolemaan tuomittu. Harvat keisarit koettivatkaan tätä mainetta millään tavoin suojella, ja ne, joitten hallitus siihen suuntaan tähtäsi, olivat aivan voimattomat keisarikunnan tulevaisuudelle pystyttämään kestäviä tukeita. Yksi näitä oli Heraklius. Voitettuaan Persialaiset ja pakotettuaan heidät luopumaan hyökkäyksistään Itä-Roomaa vastaan, koetti tämä keisari auttaa hajoavaa valtakuntaa saattamalla itäisestä kirkosta luopuneita lahkolaisia palajamaan sen yhteyteen. Nämä hänen hankkeensa tarkoittivat etenkin Monofysiittejä (katso I osa), joita löytyi hyvin paljon. Retkellään Persialaisia vastaan oli hän tutustunut näihin ja arveli hyvinkin helpoksi tehtäväksi saada heitä palajamaan kirkon yhteyteen. Hän arvosteli asiaa ainoastaan valtioviisauden kannalta eikä muistanut, että ihmisten uskonnollinen vakuutus siinäkin, missä se erehdyksien pimittämänä ei ole päässyt totuuden valoon, on kallis aarre, josta eivät helposti luovu. Sitä paitse olivat Monofysiitat kärsineet paljon, monen vainon vaiheissa olivat he harjaantuneet yhä hellemmällä rakkaudella puolustamaan itse niitä erehdyksiäkin, joiden varjot himmensivät heiltä totuuden kirkkaan valon. Tätä heidän rakkauttansa, johon liittyi esi-isiltä peritty, monen taistelun helteessä yltynyt uskonnollinen kiihko, aikoo Heraklius saada taipumaan muutamilla pintapuolisilla, valtioviisauden sepittämillä uskonopillisilla määräyksillä, keisarillisella mahtisanallaan koettaa hän korjata turmeltuneen kirkon rappiotilaa. Lyhytjärkinen tuuma, turha yritys!

Neuvoteltuaan piispa Cyruksen kanssa, jonka hän korotti Aleksandrian patriarkaksi, sekä Konstantinopolin patriarkan Sergiuksen kanssa, antoi Heraklius julistaa uuden välittävän opinkaavan, jonka mukaan Kristuksella kyllä olisi kaksi luontoa, vaan ainoastaan yksi tahto. Tätä oppia, joka on tunnettu monoteletismin nimellä, otti Roomankin piispa Honorius kannattaaksensa. Kaikki oikeanskoiset, jotka pystyivät asiaa vähän syvemmin arvostelemaan, huomasivat heti, ettei uusi opinsääntö ollut kuin jo aikoja sitten vääriksi tuomittujen erehdyksien uudistamista. Niin lausui esim. Jerusalemin patriarkka Sofronius: "missä kaksi luontoa on, siinä täytyy myöskin olla kaksi tahtoa, jumalallinen ja inhimillinen; joka toisin opettaa, hän sortuu Monofysiittain harha-oppiin, joka ei myönnä Vapahtajalla olleen kuin yksi luonto". Tuo vanha riita syttyi uudelleen, paljastaen mitä surkeimmalla tavalla kirkon rappiotilaa. Eivät pysty tämän ajan paimenet jatkamaan menneiden aikojen suurta uskonopillista rakennusta. Asettaaksensa häiriötä julkaisi Heraklius erään Sergiuksen kirjoittaman opinkaavan (638). Siinä suorastaan kiellettiin jokaista puhumastakaan Vapahtajan kahdesta tahdosta. Kiihtymistään kiihtyi riita Herakliuksen kuoleman jälkeen (641). Johannes IV, joka Honoriuksen kuoltua oli päässyt Rooman paaviksi, vastusti ankarasti uutta harhaoppia, samoinkuin hänen jälkeisensä Teodorus, joka v. 646 julisti Konstantinopolin silloisen piispan Paavalin pannaan, tämä kun oli puolustanut monoteletismia. Hänen seuraajansa paavien istuimella Martinus I oli vielä rohkeampi. Hän kutsui kokoon ensimmäisen lateraanikokouksen [Lateraani oli eräs samannimisen perheen Roomassa oleva palatsi, jonka Nero, surmattuaan sanotun suvun viimmeisen jäsenen, otti omakseen. Konstantimis Suuren sanotaan lahjoittaneen sen Rooman piispoille eli paaveille. Tässä rakennuksessa, jonka läheisyyteen rakennettiin kirkko paaville, pidettiin nuo keski-ajan kuuluisat lateraanikokoukset.] Roomaan v. 649. Se oppi, joka Kristuksen molempien luontojen kera olettaa Hänellä olleen kaksi tahtoa, jumalallinen ja inhimillinen, joista viimmemainittu aina alistuu edellisen alle, julistettiin ainoaksi oikeaksi. Kaikki vastustajat kirottiin samoinkuin kaksi keisari Konstans II:sen monoteletismin puolustukseksi julkaisemaa sääntöä. Rooman kohoava hengellinen valta astuu taistelutantereelle vastustamaan Itä-Rooman mädännyttä voimaa, sen keisarein varjovaltaa ja nöyrien hoviteologein pintapuolista uskonoppia. On meistä kuin kuulisimme tuon vanhan Rooman, joka jo aikoja sitten on luovuttanut maallisen valtansa barbaareille, todistavan itäiselle keisarikunnalle ja sen kurjalle kirkolle: minun valtani on vanhan maailman valloista ainoa, joka pysyy: te ette pysty asemaanne puolustamaan!

Konstans toimitti lähettiläitä Roomaan. Niiden tehtävänä oli panna Martinus kahleisin. Rooman papisto uhkasi väkivallalla puolustaa paavia, vaan tämä vakuutti tuhannen kertaa kernaammin kärsivänsä mitä hyvänsä, kuin suostuvansa verenvuodatuksiin. Hän vietiin nyt vankina Nakson saarelle, missä hänen täytyi kärsiä mitä suurinta puutetta. Nöyrästi hän tyytyi kohtaloonsa, luottaen siihen, että asia, jonka puolesta hän taisteli, oli Herran. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa keisaria vastaan kuulu hänen huuliltansa, pyyntönsä on vain, että hänen ystävänsä muistaisivat rukoilla hänen edestänsä. Kirkon suurten marttyyrein uskoko tätä todistajaa kristityn urhoollisuuteen näin kehottaa, vai paavikunnan tulevaan suuruuteenko, jonka enteitä tämä taistelu kentiesi on, pyytää hän meitä silmämme luomaan? Menneiden päivien suuret muistot eivät riitä tukemaan kenenkään uskoa koetusten kovina päivinä — paavikunta ei ole perustava valtaansa kärsimisiin eikä kristilliseen nöyryyteen! Tämän Herran palvelijan voima tulee ylhäältä — Häneltä, jonka Henki kaikkina aikoina vaikuttaa kristikunnassa, saattaen keski-ajankin pimeinä vuosina ainakin muutamia harvoja todistamaan, että tämä kirkko kaiken turmeluksensa uhallakin kuitenkin on Herran seurakunta. — Vuoden kuluttua tuotiin Martinus Konstantinopoliin. Vaikka hän oli hyvin sairas, suljettiin hän vankilaan. Ei kukaan saanut käydä häntä tervehtimässä. Tutkinto oli lyhyt. Martinus tuomittiin majesteetinrikkojana elävänä rikkirevittäväksi. Tätä tuomioa ei kuitenkaan pantu toimeen. Sen sijaan riistettiin Martinukselta vaatteet, hän pantiin koviin kahleisiin ja suljettiin vankilaan, jossa ei ollut kuin suurimpia pahantekijöitä. Näitä ja muita kovia kärsimisiä kristityn mielellä kestettyään, karkoitettiin hän maanpakoon Kersoniin, missä hän vihamiestensä väijymänä ja ystäviensä unhottamana vihdoin nälkään kuoli Syyskuun 16 p. 655.

Yhtä kovan kohtalon alaiseksi joutui vanha abboti Maximus, joka kaiken voimansa mukaan vastusti monoteletismin erehdyttäviä väitteitä. Hänkin tuotiin kahleissa Konstantinopoliin, missä mahtavat vallanpitäjät uhkauksilla koettivat pakottaa häntä luopumaan mielipiteistään. Maximus oli lähes 80 vuoden ikäinen, hän oli pyhittänyt pitkän elämänsä Herralle, miten hän nyt, kun hänen pelastuksensa hetki ei enää ollut kaukana, taipuisi kieltämään totuutta? Vanhus ajettiin maanpakoon Trakiaan, mistä hän kuitenkin jonkun ajan kuluttua jälleen tuotiin Konstantinopoliin uudelleen tutkittavaksi. Kun hän ei vieläkään taipunut hyväksymään hovipappein uskontoa, piiskattiin hän julkisesti vitsoilla, jonka jälkeen mestaaja riisti häneltä kielen ja löi poikki hänen oikean kätensä. Sitten lähetettiin hän taas maanpakoon, jonka koetuksia hänen ei kuitenkaan kanan enää tarvinnut kestää, hän kun pian pääsi muuttamaan siihen iloon, joka kaikille niille tarjona on, jotka pysyvät uskollisina loppuun asti.

Tällä tavoin ratkasi silloinen itäinen kirkko oppiriitoja, Mikä kauhea kovasydämmisyys, paatumus! Kummastelisimmeko, että vanhurskas Jumala juuri tähän aikaan sallii Arabialaisten sotajoukkojen toimittaa tuota kauheata hävitystä sen onnettomissa maissa?

Martinuksen jälkeiset taipuivat muutamaksi vuodeksi hyväksymään Konstantinopolin hovin laatimaa oppia, vaan ennen pitkää asettui paavi Adeodotus jälleen vastarintaan sitä vastaan, vieläpä rikkoi kaiken yhteyden itäisen kirkon kanssa (677). Vasta keisari Konstantinus Pogonatuksen aikana solmittiin rauha jälleen v. 680. Silloin kokoontuivat valtakunnan papit Konstantinopoliin kuudenteen yleiseen kirkolliskokoukseen, jonka keskustelut päättyivät vasta seuraavana vuonna. Silloisen paavin Agathoksen vaikutuksesta, jota kokouksessa edusti kaksi hänen lähettilästään, laadittiin päätös Sofroniuksen, Martinuksen y.m. monoteletismin vastustajain lausumain mielipiteiden mukaan. — Tällä tavoin saatiin kirkollinen yksimielisyys, jos kohta nimeksi vain, vielä ajaksi säilymään. Ainoastaan Libanonin vuorella tapaamme pienen Monoteletiläis-yhdistyksen, joka sinne rakentaa luostarin. Tämän luostarin ensimmäisenä abbotina oli Maro, jonka mukaan näitä eriuskoisia nimitetään Marolaisiksi.

Kuudes yleinen kirkolliskokous on viimmeinen, jossa itäinen kirkko vielä yrittää käsitellä noita syviä kysymyksiä, joita kehittämällä se on toimittanut niin sanomattoman paljon hyvää kristikunnalle. Sen voimat ovat nyt uupuneet, sammunut on sen tieteellinen harrastus, ei se enää kelpaa jatkamaan esi-isien suurta työtä. Muutamia vuosisatoja vielä, joiden vierivät vuodet luovat silmiemme eteen yhä surkeampia todistuksia tämän kirkon kurjasta tilasta sitte kuoleman äänettömyys! Se on Jumalan tuomio. Kauan, kauan sitä viivyttää Hänen pitkämielisyytensä, joka suuri on, vaan ei se sitä lopullisesti estää voi, kun ihmisten sydämmet, tämän maailman ruhtinaan pettäminä paatumistaan paatuvat, eikä Herran kärsivällisyys, ei Hänen armonsa eikä Hänen rangaistuksensa saa niitä parannukseen taivuttaa. Mikä varoittava muistutus kaikille kristityille kansoille! "Jolle paljo annettu on, siltä myös paljo vaaditaan", todistaa "Herra, joka ei anna itseänsä pilkata."

III.

Winfrid eli Bonifacius.

Kiittäkäät Herraa, ja saarnatkaat hänen nimeensä, julistakaat hänen töitänsä kansain seassa! Ps. 105: 1.

Kolkko on Herran viljavainio tuolla Alppien pohjoispuolella, minne historia, kerrottuaan vanhan maailman perikadosta, luopi silmämme. Sumut täyttävät ilman, työläs on täällä hengittää, vaikea ihmisjärjen toivoa tulevaisuutta sille kirkolle, joka täällä yön pimeässä koettaa virittää ijankaikkisen elämän valoa. Mutta uskon korva kuulee, miten Herran Henki liikkuu tuon aution maan päällä, se älyää Hänen kaikkivaltiaan äänensä: "tulkoon valkeus". Viitaten tähän pelastuksen Jumalan sanaan, johdattaa kirkkohistoria meitä Keski-Euroopan maihin, kertoaksensa meille, miten pakanuuden pimeys näiltäkin seuduilta vähitellen poistui kristinuskon tieltä.

Jo ennen (katso I osa) on kerrottu lähetystoimen varhaisimmista voitoista Keski-Euroopassa. Seitsemännen vuosisadan kuluessa jatkettiin työtä monessa paikoin väsymättömällä uutteruudella, vaikka siemen hitaasti iti. Kolumbanuksen työtä Allemannien keskuudessa nykyisessä Schweitsissä jatkoi suurella menestyksellä hänen oppilaansa Gallus (k. noin 640). Frankilaiset lähetyssaarnaajat Emmeran, Ruprecht ja Korbianus julistivat evankeliumia Baijerissa; ja Friesiläisten keskuudessa, jotka asuivat nykyisessä Belgiassa ja Alamaissa, työskentelivät frankilaiset Amandus ja Eligius sekä anglosaksilainen Willibrord. Viimmemainitun määräsi paavi v. 696 Utrechtin arkkipiispaksi. Mutta Saksanmaan varsinainen lähetyssaarnaaja oli Winfrid eli Bonifacius.

Tämä mies syntyi Englannissa noin v. 682. Jo lapsena heräsi hänessä halu kerta päästä papiksi. Vanhemmat, jotka olivat ylhäistä sukua, vastustivat alussa tätä taipumusta, kunnes vihdoin suostuivat. Winfrid sai kasvatuksensa eräässä englantilaisessa luostarissa, jossa hän, suurella menestyksellä opintoja harjoitettuaan, jonkun ajan kuluttua vihittiin papiksi. Luultavasti sai hän jo tähän aikaan nimen Bonifacius. Paitse kotona saarnaamaan olivat nimenomaan tämän ajan papit kutsutut pakanoille julistamaan Kristuksen evankeliumia. Laaja on ala, jonka pakanuus vielä Euroopassa omistaa, työläästi edistyvät kristinuskon tällä alueella siellä täällä perustamat uudisasunnot, monen vihollisen uhkaamina ovat ne monessa paikassa kokonaan kukistua eivätkä voi alaansa laajeutaa: jos milloinkaan tarvitaan nyt uusia voimia lähetystoimen jatkamiseen. Ja elon Herra, jolta ei milloinkaan aseita puutu, löytää niitä asehuoneestaan keski-ajan pimeänä yönäkin. Hänen Henkensä ja ajan vaatimusten kehottamana lähtee Bonifacius muutamien veljien seurassa luostarin hiljaisuudesta ulos maailmaan julistamaan pelastuksen sanomaa niille, jotka vielä "istuvat pimeydessä ja kuoleman varjon maassa." Me kuulemme hänen jo v. 716 Utrechtin seuduilla saarnaavan evankeliumia Friesiläisille. Nämä vastustivat jäykästi kristinuskoa, joka Frankilaisvallan tukemana tahtoi rakentaa salpoja heidän raa'alle pakanalliselle vapaudelleen. Tällä kertaa ei Bonifacius sanottavia vaikuttanut Friesiläisten keskuudessa; jo seuraavana vuonna palasi hän tuntemattomasta syystä Englantiin. Mutta jo v. 718 alkoi hän varustautua uuteen lähetysmatkaan. Saadaksensa luotettavaa kannatusta Frankien ruhtinailta, kääntyi hän paavin puoleen, joka tähän aikaan Longobardien ahdistamana pyrki ystävyydenliittoon etenkin mainittujen ruhtinasten kanssa. Aikansa lapsena kaipasi Bonifacius sitä paitse uskonnollisistakin syistä paavin siunausta, vaikkei hän suinkaan ollut altis omistamaan hänelle jumalallista kunnioitusta. Paavikunnan mahtavuuden aika, jolloin kaikki hengelliset nöyrinä polvistuvat "Pietarin jälkeisen" valtaistuimen juuressa, on vielä kaukana, mutta sen enteitä huomaamme jo tähän aikaan etäälläkin Roomasta. Oleskeltuaan lähes vuoden ajan Roomassa ja neuvoteltuaan silloisen paavin Gregorius II:sen kanssa aivoitusta lähetystoimestaan, lähti Bonifacius, varustettuna tämän antamalla valtakirjalla, jossa häntä nimitetään "jumalallisen sanan jakamisen auttajaksi", Friesiläisten maalle keväällä v. 719. Työskenneltyään täällä kolme vuotta, siirtyi hän Hessiin. Jo tällä matkalla kastoi hän kristinuskoon monta tuhatta pakanaa.

Lukemattomia vaaroja ja kaikenlaisia vaikeuksia täytyi Bonifaciuksen kokea vaikeassa työssään. Kannatus Frankien puolelta oli monesti hyvinkin epäluotettava, pyrkien sitä paitse tuon tuostakin tekemään lähetystointa riippuvaksi kaikenlaisista maallisista tuumista. Bonifacius olisi tahtonut vapaasti, oman vakuutuksensa mukaan toimia kristinuskon eduksi Saksanmaalla, hän pyrki järjestämään sikäläisen kirkon olot omien periaatteittensa mukaan. Tässä tarkoituksessa kääntyi hän täällä löytyvien pappien puoleen, koettaen saada saksalaista lähetystointa mukaantumaan johdonmukaisen, järjestetyn suunnitelman mukaan. Hänen silmänsä näki kauas, vaikka yölliset sumut peittivät maan, hänen tulevaisuuteen tähtäävä valtaava henkensä tarkoitti toisiinsa liittää, kokonaisuudeksi rakentaa alkavan saksalaisen kirkon hajalla olevat, monenkaltaiset ainekset. Juuri tässä järjestämistyössä onkin hän saavuttanut suurimman maineensa, sillä yhtä vaikeaa kuin tärkeää oli tämä työ, ja suuria on Bonifacius tässä suhteessa toimittanut, vaikka hänen työnsä hedelmät vasta myöhempinä aikoina selvään näkyvät. Etsien puolustusta tämän maailman mahtavia ruhtinaita sekä kehnoja pappeja vastaan, kääntyi Bonifacius uudelleen paavin puoleen. Hän saapui Roomaan v. 723. Vakuutettuna miehen kyvystä ja hänen uskollisuudestaan kirkkoa kohtaan, vihki Gregorius hänen piispaksi määräämättä häntä kumminkaan mihinkään erityiseen hiippakuntaan, antoi hänelle suosituskirjeen Frankilaisten hoviin, jota vaadittiin puolustamaan hänen piispallista arvoansa kaikkia vastustajia vastaan. Samankaltaisia kirjeitä kirjoitti paavi myöskin valtakunnan papeille sekä mahtavimmille maallikoille. Kaikissa näissä kirjeissä ilmaisee Gregorius mitä selvimmällä tavalla, minne paavikunta pyrkii. Hän ei ainoastaan puolla Bonifaciusta, hän käskee, vaatii, uhkaa. Varustettuna näillä puoltokirjeillä, katolisen kirkon kanonisella lakikirjalla sekä pyhänjäännöksillä, joita paavi oli hänelle lahjoittanut, palasi Bonifacius työnalallensa. Sitä ennen oli hän Pietarin haudalla vannonut paaville sen valan, jolla kaikki Rooman patriarkka-hiippakuntaan kuuluvat piispat sitoutuivat pysymään tälle kirkolle uskollisina. Se kuului: "minä lupaan sinulle, pyhä Pietari, ensimmäinen apostoleista, ja sinun sijaisellesi paavi Gregoriukselle ja hänen seuraajillensa, että minä pysyväisesti tunnustan katolisen kirkon yksyyttä, en millään tavoin suostu mihinkään, joka vastustaa samaa katolisen kirkon yksyyttä, vaan aina käytän voimani sinun kirkkosi hyödyksi, jolle Jumala on antanut voiman sitoa ja päästää, sekä sinun sijaisesi hyväksi. Ja jos kirkkokuntain johtajien järjestys on vastoin isien järjestystä, niin en tahdo pitää mitään yhteyttä semmoisten kanssa, vaan sitä estää, jos estää voin, taikka muussa tapauksessa asian uskollisesti kertoa paaville".

Frankilaisten silloiselta hallitsijalta Kaarle Martelilta, jolle hän antoi Gregoriuksen kirjeen, sai Bonifacius suojeluskirjeen lähetystointansa varten. Itse hän eräässä kirjeessä tunnustaa, ettei hän ilman tätä frankilaisruhtinaan suojelusta olisi saanut mitään aikaan. Sen tukemana esiintyi hän Hessiläisten keskuudessa. Heidän maassaan löytyi ikivanha, ukkosen jumalalle pyhitetty tammi, jota sanottiin vahingoittumattomaksi. Taikauskoinen kansa luuli jumalien vihan heti saavuttavan sen, joka uskaltaisi väkivaltaisesti koskea tuohon pyhään puuhun. Bonifacius lähestyi paikkaa suuren väkijoukon häntä seuratessa. Hän tarttui kirveesen hakataksensa kuuluisaa tammea poikki. Hämmästyneenä katseli kansa, miten iskut tähtäsivät yhä syvempään puun ytimeen, odottaen jumalain kostoa tuolle rohkealle piispalle, vaan kun tämä vahingoittumatta jatkoi työtään, kunnes tammi alkoi kallistua ja vihdoin romahti maahan, tunnustivat kaikki saapuvilla olevat jumaliensa mitättömyyden ja antoivat kastaa itsensä kristinuskoon.

Tämän jälkeen kääntyi Bonifacius Thüringiin, joka maa jo nimeksi oli kristitty. Kun puuttui kelvollisia pappeja, tuotti hän semmoisia Englannista, missä hänen nimensä oli saavuttanut erinomaisen maineen. Innostuksella liittyi moni hänen kansalaisistaan hänen lähetystyöhönsä. Mainitaanpa muutamia naisiakin, niinkuin pyhä Tekla ja Walborg. Näiden hoidettaviksi uskoi Bonifacius omat luostarit.

Sillä välin oli Gregorius II kuollut (731). Hänen seuraajansa Gregorius III, joka iloiten ihmetteli Bonifaciuksen uskollista ja suurta työtä, vahvisti hänelle ennen annetut valtakirjat, nimitti hänen arkkipiispaksi ja paavin sijaiseksi itäfrankilaisen Saksan kristittyihin seurakuntiin, määräämättä kumminkaan hänelle vakinaista asuinpaikkaa, sekä lähetti hänelle palliumin [Arkkipiispan viitta.] (732). Nyt lähti Bonifacius Baijeriin. Sikäläinen katolinen kirkko oli päässyt verraten suureen kukoistukseen, vaan kaipasi järjestystä ja yhdyshenkeä. Epäilemättä herätti Bonifaciuksen esiintyminen ja hänen tuumansa tässä maassa vastarintaa, koska me vähän tämän jälkeen jälleen tapaamme hänen Roomassa (738). Paavi antoi hänelle puoltokirjeen, jossa Baijerin ja Allemannien piispoja kehotettiin Bonifaciuksen johdolla kokoontumaan kirkolliskokoukseen. Mutta kun sikäläiset piispat ja luostarit, jotka olivat harjaantuneet oman kansallistapansa mukaan hoitamaan kirkkoa, eivät taipuneet noudattamaan Roomasta tulleita käskyjä, kääntyi Bonifacius Baijerin herttuan puoleen, jonka avulla hänen onnistui niin masentaa vastarinta, että täällä perustettiin neljä uutta hiippakuntaa. Semmoisia syntyi väsymättömän arkkipiispan toimesta myöskin Thüringissä ja Hessissä. Saatuansa nämä valmistavat työt toimeen, alkoi hän uudelleen tuumia kirkolliskokousta. Monien vastuksien perästä onnistui Bonifaciuksen vihdoin saada Saksanmaan ensimmäinen kirkolliskokous koolle. Se pidettiin v. 742, tietämätöntä missä. Siinä tehtiin monta varsin tärkeätä, jumalanpalvelusta, kirkkokuria ja siveyttä koskevaa päätöstä.

Huomattava on myös Bonifaciuksen suuri merkitys munkkilaitoksen historiassa. Hänen toimestaan perustettiin monta luostaria, jotka ennen pitkää saavuttivat suuren maineen. Kuuluisin niistä oli Fuldan luostari, jonka ensimmäisenä ahbotina oli Bonifaciuksen oppilas Lullus. Se perustettiin v. 744 ja pyhitettiin hiljaiselle miettimiselle ja lihan kidutukselle. Vasta myöhemmin alkoivat sikäläiset munkit opintoja harjoittaa.

Väsymättömästä, monesti hyvin vaivaloisesta työstä riutuneina alkoivat Bonifaciuksen voimat uupua. Kummastelisimmeko, että iän vihdoin halasi vakituista asuinpaikkaa, missä rauhassa voisi viettää levottoman elämänpäivänsä illan. Tämä toivo täytettiin, kun Bonifacius v. 745 määrättiin Mainzin piispaksi. Hänen arkkipiispakuntaansa kuului 14 hiippakuntaa, joita hän väsymättömällä innolla ja uutteruudella hoiti. Mutta nuoruuden muistot heräsivät vastustamattomalla voimalla vanhuksen sydämmessä, muistuttaen häntä tuosta hänen suuresta lähetystoimestaan pakanamaissa, joka niin monessa paikassa oli jäänyt aivan puolitekoiseksi. Etenkin muisteli hän usein Friesiläisiä, joiden maassa pakanuuden valta vielä oli murtumaton. Nämä ajatukset eivät myöntäneet hänelle sitä lepoa, johon hänen ikänsä ja asemansa kehottivat. Tuon harmajapäisen vanhuksen silmissä välkkyi jälleen lähetyssaarnaajan innostus yhtä kirkkaana, kuin nuoruuden päivinä, eikä aikaakaan, niin näemme hänen vaeltavan Friesiläisten luo. — Oli Kesäkuun 5 p. 755. Bonifacius puhutteli ja neuvoi muutamia vasta kastettuja Friisiläisiä, kun yhtäkkiä joukko pakanoita hyökkäsi esille piilopaikastaan aseet kädessä. Piispan seura, johon kuului 52 miestä, varustautui vastarintaan, vaan tyyneenä lausui tämä: "luopukaat taistelusta, olkaat väkevät Herrassa, väkevät hengessä; älkäät peljätkö niitä, jotka ruumiin tappavat, turvatkaat Jumalaan. Jo kauan olen odottanut tätä hetkeä". Kuolemanhetken kauhut eivät vanhukselta himmentäneet ijankaikkisen elämän autuaallista toivoa! Raivosat pakanat poistuivat vasta kun lähetystoimen kaikki miehet olivat, saaneet surmansa. Bonifaciuksen ruumis, joka tavattiin pää nojautuneena evankeliumikirjaan — ainoa ase, jolla hän oli itseään suojellut! — haudattiin hänen monesti ennen lausumansa toivon mukaan Fuldan luostariin.

Näin päätti päivänsä saksalaisen lähetystoimen suurin mies, itä-euroopalaisen kirkon ensimmäinen varsinainen pylväs. Moni on häntä moittinut siitä, että hän kiinnitti saksalaisen kirkon paavikuntaan, jonka kasvavaa, sittemmin niin rasittavaa valtaa hän tällä tavoin suuresti kartutti. Mutta pintapuolinen on tämä arvostelu. Jo ennenkuin Bonifacius esiintyy näyttämöllä on kirkon kehitys suistunut tälle uralle, jota paitse häntä puoltaa semminkin se seikka, että paavikunta oli ainoa ulkomuoto, johon keski-ajan kirkko voi pukeutua säilyäksensä ajan myrskyissä. Että tämä paavikunta ylpeytensä ja maailmallisen mielensä pettämänä aikojen kuluessa kävi yhä enemmän vieraaksi Jesuksen Kristuksen Hengelle, joka on nöyryyden, itsensä- ja maailmankieltämisen Henki, se ei ole niiden syy, jotka rakkaudesta Herraan ja Hänen kirkkoonsa olivat alttiit uhraamaan kaikki kirkon eduksi. Siinäkin, missä ajanhenki saastuttaa tätä heidän rakkauttaan, tulee meidän heitä arvostellessa muistaa, että Jumala katsoo sydämmen aivoitukseen ja tuomitsee sen mukaan. Keski-ajankin turmeltuneista oloista, sen maailman rasittamasta, usein kokonaan eksyneestä parannustyöstä kuuluu kuitenkin huokaus "lähestyköön sinun valtakuntas". Se nousee tämä huokaus ijankaikkisen armahtajan puoleen kaikkien niiden sydämmestä, joiden silmämääränä Hänen kunniansa on. He ovat suola, joka estää kirkon mätänemistä, kunnes heidän huokauksensa, joka vuosisatojen vieriessä käy yhä enemmän itsetietoiseksi, synnyttää uskonpuhdistuksen suuren työn. Siihen se tähtää, sitä se valmistaa. Joka muuten luulee esim. Bonifaciuksen ehdottomasti hyväksyneen paavikuntaa, jommoisena tämä hänen aikanaan esiintyi, hän suuresti erehtyy. Uskonpuhdistusta tarkoitti tavallaan hänkin, vaikkei tietysti sanan tavallisimmassa merkityksessä. Niinpä kirjoittaa hän eräässä kirjeessä paaville: "taitamattomat Saksalaiset, Baijerilaiset ja Frankilaiset arvelevat, jos he joskus Roomassa sattumalta näkevät semmoista pahaa [Tarkoittaa lähinnä sitä pakanallista ja epäsiveellistä tapaa, jolla erästä juhlaa Roomassa vietettiin. Bonifacius nuhtelee paavia, kun ei tämä estänyt näitä moitittavia menoja.], että papit sitä sallivat; he silloin meitä moittivat ja itse pahentuvat, niin että meidän saarnamme ja meidän opetuksemme tulee estetyksi". Toisessa kirjeessä, jossa hän puhuu, miten vastahakoiset neustrialaiset piispat ovat kutsutut Roomasta vastaanottamaan palliuminsa, moittii hän peittelemättä paavia hänen papeilta kiskomistaan suurista rahasummista. Ei ole paavi hänen silmissään erehtymätön, hän on vain kirkollisen järjestyksen korkein, Jumalan säätämä valvoja.

Uskonpuhdistuksen suurta aatetta valmisti Bonifacius siinäkin, että hän, mikäli hänen oli mahdollista, koetti edistää kansan sivistystä. Jokaiselta papilta vaati hän ainakin niin paljon saksankielen taitoa, että hän tällä kielellä osasi lukea synnintunnustuksen, toimittaa kasteen sekä rukoilla "Isä meidän." Itse Bonifacius hyvin osasi niiden kansojen kieltä, joiden keskuudessa hän lähetyssaarnaajana työskenteli.

Bonifaciuksen luonnetta ja uskonnollista kantaa kuvaavat paraiten hänen kirjeensä ja saarnansa. Rakkauden suuresta käskystä, Jumalan armosta Jesuksessa Kristuksessa niissä puhutaan, vaan ei milloinkaan pyhimysten eikä paavin avuksihuutamisesta. Lainaamme tähän otteen eräästä hänen saarnastaan. Se on alkuansa kirjoitettu saksaksi, sittemmin käännetty latinaksi. Se pidettiin kääntyneille Friesiläisille.

"Taivaan autuuden on Herra luvannut niille, jotka pitävät Hänen käskynsä; ensin puhuu Hän nöyryydestä: autuaat ovat hengellisesti vaivaiset. Älkäämme pitäkö niitä autuaina, jotka pakosta ovat köyhiä, vaan ne ovat totisesti autuaat, jotka hengellisesti nöyrtyvät, vaikka he omistavat paljon maallisia tavaroita, eivätkä anna näiden tavarain vietellä itseään ylpeyteen, vaan nöyryydessä ylistävät Jumalaa, Sillä nöyryys on kaiken maallisenkin hyvän perustus. Ylpeytensä ja tottelemattomuutensa kautta menetti ihminen taivaan valtakunnan, sentähden tulee meidän voittaa se nöyryydellä ja tottelevaisuudella. Autuaat ovat ne, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta — isokaamme niin, ett'emme milloinkaan luulottele itseämme, että olemme täydellisesti vanhurskaat, vaan rukoilkaamme alituisesti Jumalaa lisäämään avujamme. Sillä se, joka luulee itsellään olevan kylliksi vanhurskautta, hän ei isoo vanhurskautta, vaan kopeilee ylpeästi ja on väleen lankeava. Mutta nöyrä on kehittyvä hyveestä toiseen".

IV.

Kaarle Suuren aikakausi.

— Ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta. Joh. 18: 36.

Keski-ajan kansoista vetävät etenkin Frankilaiset kirkkohistorian huomion puoleensa. Mutta surkea on heidän historiansa alku. Sisällinen eripuraisuus, alituiset ryöstö- ja valloitus-retket, mitä julmimmat ja kavalimmat salavehkeet ja murhat, joihin semminkin naiset tehokkaasti ottivat osaa, tahrasivat johtavien henkilöiden maineen; raakuus ja kerrassaan pakanallinen mieli vallitsi alamaisissa. Työläs on kristinuskon juurtua tässä kansassa! Valtakunnan mahtavat anastavat itselleen kaiken vallan. Merovingien suvun kelvottomat kuninkaat hallitsevat ainoastaan nimeksi. Etenkin kohosivat mahtaviksi n.s. majores domi s.o. kuninkaan hovimestarit, joiden käsissä hallitusohjat olivat. Yksi näitä oli ennen mainittu Kaarle Martel. Hän löi Arapialaiset, jotka, tultuaan Gibraltarin salmen ylitse, v. 711 olivat valloittaneet Espanjan ja nyt uhkasivat läntistäkin kristikuntaa perikadolla, seitsemän päivää kestäneessä kuuluisassa Poitiersin tappelussa (752) ja pakotti heidät peräytymään. Kaarlen kuoleman jälkeen (741) jakoivat hänen poikansa Karlman ja Pipin hovimestarin viran keskenänsä. Edellinen luopui kuitenkin "rakkaudesta Jumalaan ja taivaallisen isänmaan ikävästä" ennen pitkää maailmasta ja sulkeutui Monte-Kassinon luostariin, missä oleskeli elämänsä loppuun asti. Tällä tavoin peri Pipin, historiassa tunnettu liikanimellä "Pieni", yksin isänsä viran. Kuninkaana, vaan ainoastaan nimeksi, oli Kilderik III. Frankilaiset, jotka olivat väsyneet varjokuninkaisinsa, valitsivat Pipinin kuninkaaksi, ja valtakunnan piispat vihkivät ja voitelivat hänen vanhan testamentin tavan mukaan (752). Jo sitä ennen oli paavi Sakarias, jonka puoleen Pipin oli kääntynyt saadaksensa papistoa hyväksymään aiottua vallankumousta, vakuuttanut siihen suostuvansa. Paavia ahdistivat nimittäin Longobardilaiset, joita vastaan heikko itäinen keisarikunta ei voinut mitään, ja hän etsi maallista puolustusta heitä vastaan. Hänen jälkeisensä Stefanus II lähti Franskanmaalle ja voiteli itse p. Denysin tuomiokirkossa Pipinin "kuninkaaksi Jumalan armosta" (754). Juuri tähän aikaan alkoi Longobardilaisten valta käydä paaville yhä vaarallisemmaksi. Heidän sotaisa, saaliinhimoinen kuninkaansa Aistulf esiintyi suurella sotajoukolla Roomaan edustalla, uhaten pyhää kaupunkia perikadolla. Hädässään kirjoitti Stefanus Pietarin nimessä Pipinille: "Minä, apostoli Pietari, rukoilen Teitä, Pipin, Kaarle ja Karlman [Pipinin pojat.], kristillisimmät kuninkaat, sekä koko Franskan kansaa; Jumalan neitsyellisen äidin ja koko taivaallisen joukon nimessä rukoilen Teitä: pelastakaat kallis Rooman kaupunki! Jos kiirehditte, lupaan teille paraimmat ja loistavimmat asuinsijat taivaassa sekä paratiisin ilon. Älkäät erotko Rooman kansasta, jotta ei Teitä erotettaisi Jumalan valtakunnasta ja ijankaikkisesta elämästä. Enemmän kuin muita kansoja rakastan minä Frankilaisia. Kuulkaat, tulkaat, joutukaat, niin Herra Kristus minun rukoukseni tähden suo Teille pitkän ijän, voiton ja ijankaikkisen autuuden pyhimysten ja enkelein luona." Kun ei Pipin näistä rukouksista taipunut, lähti Stefanus häntä tapaamaan. Sydäntalvella 755 kulki hän p. Bernhardin ylitse. Valtakunnan rajalla tulivat häntä vastaanottamaan muutamat ylimykset. Pipinkin saapui paavia vastaan, astui alas ratsunsa selästä ja seurasi vähän matkaa Jalkasin ratsastavaa vierastansa. Erään toisen kertomuksen mukaan esiintyi paavi seuransa kera katumuspukuun puettuna seuraavana päivänä kuninkaan hovissa, heittäytyi hänen jalkainsa juureen, rukoillen Jumalan nimessä apua kirkon vihollisia vastaan. Tässä asemassa odotti hän, kunnes Pipin tarttui hänen käteensä, vaatien häntä nousemaan ylös. Oli miten olikaan: Frankilaisten kuningas johti sotajoukkonsa Pohjois-Italiaan, löi Aistulfin kahdessa tappelussa ja pakotti hänen luopumaan Longobardilaisten valloittamista alueista (755). N.s. eksarkatin sekä Rooman kaupungin lahjoitti Pipin paaville, mutta Itä-Rooman keisari oli kuitenkin vielä nimeksi kysymyksessä olevan alueen korkein suojelusherra. Tämä Itä-Rooman varjovalta katosi kuitenkin ennen pitkää nimeksikin.

Haikein sydämmin on kirkkohistoria lehdillensä piirtänyt kertomuksen näistä tapahtumista. Maalliseen mahtavuuteen pyrkii paavikunta, salaten itseltänsä ja kristikunnalta kirkon Herran sanat: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Surkea on kuulla, miten paavit, saadaksensa maallista valtaansa lisätyksi pienellä maanliuskalla, liehakoiden kohtelevat tämän maailman mahtavia unohtaen kokonaan Hänen, jolta ainoalta heidän tulisi armoa kerjätä. Ja kuitenkin sanovat he itseään Pietarin jälkeisiksi, vieläpä Jesukeen Kristuksen sijaisiksi maan päällä. Ken uskaltaa ajatella sitä tuomioa, jonka he tämän kautta vetivät päällensä?

Pipin pieni kuoli v. 768. Häntä seurasi valtaistuimella hänen poikansa Kaarle Suuri (k. 814), joka, veljensä Karlmanin eräässä sodassa kaaduttua (771), korotettiin Frankilaisten yksinvaltiaaksi kuninkaaksi. Jos kukaan, on Kaarle ansainnut nimen "Suuri", jonka historia on hänelle antanut. Ihmeteltävän syvään loi hän tarkan silmänsä aikansa tarpeisin; tavattomalla voimallaan ja nerollaan sai hän epäjärjestyksen ja sekasorron riehuvat aallot niihin määrin asettumaan, että läänityslaitos, tuo keski-ajan ainoa mahdollinen yhteiskunnallinen järjestys, pääsi juurtumaan Itä-Euroopassa; taitavalla kädellä ja tuolla jalolla uskalluksella, josta suuret henkilöt tunnetaan, kynti hän raakaan maahan syviä vakoja henkiselle viljelykselle, kylväen niihin rakkaudella ja valistuneella mielellä sivistyksen siemeniä. Kirkkaana valotornina, jota kuohuvat aallot turhaan koettavat kukistaa, kohoaa Kaarle aikansa myrskyisästä, sumujen peittämästä merestä niin valtaavan suurena, ettei hänen vertaistansa hallitsijaa monesti ole löytynyt. Tarkoituksemme ei voi olla koettaa kokonaisuudessaan kuvata tämän merkillisen miehen suurta elämäntyötä; tahdomme ainoastaan viitata Kaarle Suuren merkitykseen kirkkohistoriallisena henkilönä.

Frankilaisten koillisena naapurina oli Saksilaisten jo kansainvaelluksen ajoilta kuuluisa liitto, johon kuului monta Weserin ja Elben varrella asuvaa kansaa. Täällä vallitsi synkkä yö, pakanuuden ja pimeyden valta. Vapaina pakanoina olivat Saksilaiset tietysti frankilais-kristittyjen olojen mitä katkerimpia vihollisia. Turhaan olivat heikot Merovingit, turhaan heidän hoviherransa koettaneet kuuliaisuuteen taivuttaa tätä vihollista, joka yöllisellä vallallaan uhkasi heidän valtakuntaansa ja sen alkavaa, vielä kerrassaan voimatonta sivistystä. Tähän vaaraan loi Kaarle Suuri silmänsä. V. 772 johti hän sotajoukkonsa Saksilaisia vastaan, valloitti heidän vankan, vapaan pakanuuden rajalla olevan linnansa Erseburgin ja pakotti heidät rauhaan, jonka mukaan frankilaisten lähetyssaarnaajain vapaasti piti saaman julistaa evankeliumia heidän maassaan. Että Kaarle ryhtyi tähän sotaan valtiollisista syistä on silminnähtävä, mutta vaatipa häntä siihen myöskin hänen palava uskonnollinen innostuksensa. Tämä hänen luonteensa vaikutin on nim. hyvin tärkeä, se määrää miltei kaikkien hänen tuumiensa ja tekojensa suunnan ja laadun. Kristitty raamatun mielen mukaan hän ei ollut, sillä maallisiin kiinnitetty, pakanallisen ajatustavan varjostama ja sanan syvimmässä merkityksessä murtumaton oli silminnähtävästi hänen sydämmensä. Tähän arvosteluun ottamatta emme kuitenkaan saa jättää sitä tarkkaan huomattavaa seikkaa, että Kaarle eli ja vaikutti aikana, jolloin kristikunta maailman liittolaisena oli eksynyt kauas, kauas ijankaikkisen elämän viittaamalta tieltä. Jokainen henkilö on arvosteltava oman aikansa vaatimusten mukaan. Himmeänä loisti keski-ajan ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskon valo maailmassa, siihen kun liittyi niin paljo valevaloa maailman suurelta näyttämöltä. Kirkon päätehtävänä oli saarnata evankeliumia kaikille kansoille. Se avasi ovensa pakanamaailmalle, ja pimeys loi synkät varjonsa sen kaikkeinpyhimpään, kun eivät vartijat valvoneet Siionin muureilla. Jos milloinkaan, niin oli silloin vaikea tarkkaan erottaa Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa. Alkava sivistystyö, järjestykseen pyrkivät valtiolliset ja yhteiskunnalliset olot, paavikunta, joka levittää valevaloansa Euroopan itsetietoisuuteen heräjäviin kansoihin — kaikki sulaa yhteen, vaatien itselleen kristityn nimen, joka sen erottaa tuosta raa'asta, kaikelle henkiselle viljelylle kokonaan vieraasta pakanamaailmasta. Heikkona, pimitettynä turvautuu näiden vuosisatojen kristillisyys maailmaan, jonka kanssa se voi ystävyydessä olla, se kun ei pysty sille totuuden puhdasta sanaa julistamaan, mutta pelastuksen Jumala varjelee sitä kuitenkin nytkin perikatoon joutumasta. Hän valvoo, kun muut vartijat nukkuvat, valmistaen kaikkivaltiaalla voimallaan vähitellen sitä aikaa, jolloin Hänen valtakuntansa maan päällä alkaa tuntea orjuutensa kahleiden raskaan painon ja Jumalan puhtaan sanan valaisemana särkee ne Hengen miekalla.

Kaarle Suuri ei saanut keskeymättömästi jatkaa valloitus- ja käännyttämistyötään Saksilaisten maassa, sillä hänen läsnäoloansa kaivattiin pian muualla. Longobardilasten kuningas Desiderius alkoi nim. jatkaa edeltäjäinsä hankkeita paavia vastaan. Tähän kehotti häntä sekin seikka, että Kaarle Suuri, paavikunnan suosija, oli luopunut avioliitostaan hänen tyttärensä kanssa. Kaarle marssi sotajoukkoineen Alppien ylitse, valloitti Longobardilaisten pääkaupungin ja teki koko heidän valtakunnastaan, jonka hän laski valtikkansa alle, lopun (774). Pääsiäisjuhlan vietti hän Roomassa, jossa uudisti liiton paavi Hadrianus I:sen kanssa ja vahvisti isänsä kirkolle antamat lahjoitukset, vieläpä lisäsikin niitä.

Maallisen vallan ja kirkon solmima liitto käy vuosi vuodelta yhä likeisemmäksi. Tähän viittaavat muun ohessa useat taideteokset, jotka juuri näinä aikoina syntyivät Roomassa. Niin kuvaa esim. eräs maalaus Pietaria, jonka istuimen juuressa paavi ja Kaarle Suuri polvistuvat; edelliselle antaa apostoli paavinpuvun hänen arvonsa merkiksi, viimmemainitulle lipun, joka kuvaa kristillisen maallisen vallan voimaa.

Hadrianus I kuoli v. 795, ja Pietarin istuimelle korotettiin Leo III. Heti ilmoitti tämä Kaarlelle edeltäjänsä kuolemasta ja omasta paaviksi valitsemisestaan. Myöskin kehotti hän kuningasta vaatimaan Roomalaisilta uskollisuudenvalaa. Kaarle lähetti muutamia ylimyksiä Roomaan, jotka ottivat kansalta valan sekä järjestelivät kirkon ja frankilaisvallan välistä liittoa. Monessa suhteessa merkillinen on se Kaarle Suuren paaville kirjoittama kirje, jonka nämä lähettiläät toivat muassaan Roomaan. Siinä tapaamme muiden kera nämäkin sanat: "meidän tehtävämme on jumalallisen rakkauden avulla miekalla puolustaa Kristuksen pyhää kirkkoa pakanoiden hyökkäyksiltä ja uskottomain hävityksiltä sekä suojella sitä katolisen uskon ylläpitämisellä. Teidän, pyhä isä, tulee kädet korotettuina Jumalan puoleen Mooseksen tavoin kannattaa yrityksiämme, jotta kristityt kansat Teidän välityksenne kautta Jumalan johtamina ja suojelemina kaikkialla ja aina saavuttaisivat voiton, ja Herramme Jesuksen nimi tulisi kirkastetuksi koko maailmassa." Ihmeellistä kristillistä aistia, suurta uskonnollista harrastusta, jaloa valtioviisautta, mutta ajanhengen tahraamaa, Jumalan valtakunnan salaisuuksille vieraantunutta puolitotuutta ilmaisevat nämä sanat.

Ei aikaakaan, ennenkuin Kaarle Suuri oli tilaisuudessa maailmalle osottamaan, että hän oli solminut ystävyyden liiton paavin kanssa. Eräs Hadrianuksen sukulainen Paskalis, joka oli nauttinut tämän mitä suurinta suosiota, ryhtyi kapinallisiin hankkeisin ja murhayrityksiin Leo III:tta vastaan, kun hänen ei onnistunut säilyttää entistä asemaansa paavillisessa hallituksessa. Vietettiin p. Markuksen juhlaa Huhtikuun 25 p. v. 799. Paavi ratsasti juhlasaatossa Rooman kadulla, kun yhtäkkiä kapinoitsijat hyökkäsivät häntä vastaan, tempasivat hänen alas hevosen selästä, riistivät vaatteet hänen yltään ja jättivät hänen rääkkäyksistä puolikuolleena kadulle. Ei ainoakaan ihminen korottanut kättänsä puolustaaksensa onnetonta. Hetken kuluttua veivät jumalattomat rauhanhäiritsijät paavin erääsen luostariin, missä he luultavasti aikoivat hänen surmata. Muutamien ystävien avulla onnistui Leon kuitenkin paeta. Hän lähti heti Kaarlelle valittamaan sitä väkivaltaa ja ääretöntä solvausta, jonka alaisena hän oli ollut. Kuningas, jonka sotajoukot juuri näinä vuosina taistelivat tuon tuostakin kapinoitsevia Saksilaisia vastaan, lupasi seuraavana vuonna saapua Roomaan. Leo oleskeli Frankilaisten turvissa syksyyn saakka. Sillävälin hallitsivat kapinalliset vallananastajat Roomassa, kirjoittaen Kaarlelle kirjeitä, joissa maanpakolaisuudessa olevaa paavia syytettiin jos minkälaisista rikoksista. Sitä kummallisempaa, että Leon palajaminen kotia muodostui täydelliseksi voittoretkeksi. Hän otettiin vastaan rajattomalla kunnioituksella ja riemulla.

Uteliaina ja levottomina odottivat Roomalaiset Kaarle Suuren tuloa. Hän saapui Roomaan syksyllä v. 800. Joulukuun 1 päiväksi kutsui hän papiston, aateliston ja porvarit suureen kokoukseen p. Pietarin kirkkoon, missä syytökset paavia vastaan olivat tutkittavat. Puettuna roomalaiseen aatelispukuun esiintyi Kaarle määrättynä päivänä kirkossa ja piti puheen äänettömälle väkijoukolle. Hän sanoi tulleensa asettamaan kirkon häirittyä rauhaa, rankaisemaan sen päämiestä kohtaan tehtyjä rikoksia sekä ratkaisemaan Roomalaisten ja paavin välistä riitaa. Viimmemainitun kysymyksen johdosta lausuivat saapuvilla olevat piispat yksimielisesti: "emme uskalla olla osallisina apostolisen istuimen tuomitsemisessa, sillä se on kaikkien kirkkojen pää; se ja sen sijainen tuomitsee kaikkia, vaan sitä ei kukaan tuomitse." Paavin syyttäjät eivät voineet mitään todistaa, ja vapaaehtoisesti tarjoutui Leo lisäksi valallakin vakuuttamaan viattomuutensa. Rauhanhäiritsijöitä kohtaan noudatti Kaarle valtiollisista syistä suurta lempeyttä.

Joulunpäivänä nähtiin samassa kirkossa vielä juhlallisempi toimitus. Kun Kaarle jamalanpalveluksen päätyttyä hetken oli polvistunut Pietarin kuvapatsaan edessä, lähestyi häntä paavi kultainen kruunu kädessä ja laski sen kuninkaan pään päälle. Riemastuneena huusi kansa, niinkuin muinoisille Rooman keisareille: "Kaarlelle, hurskaimmalle Augustukselle, Jumalan kruunaamalle suurelle, rauhaa suojelevalle roomalaiselle keisarille, ikää ja voittoa!" Nyt voiteli Leo Kaarlen Länsi-Rooman keisariksi, antoi hänelle kuuluisain keisarein puvun sekä suuteli häntä vanhan tavan mukaan. Tyhjää seremoniaako, roomalaisen ylpeyden hetkistä tyydyttämistäkö tämä vain oli ilman minkäänlaisia historiallisia seurauksia? Asiaa oli tuumittu ja valmistettu jo silloinkuin Leo III kävi Kaarlen luona, ja valtakunnan suuret samoinkuin Rooman ylhäiset tiesivät siitä silminnähtävästi jo ennenkuin itse tuo juhlallinen toimitus täytti koko Rooman riemulla. Mutta varma on, ettei yksikään siihen aikaan vielä käsittänyt tämän kruunauksen suurta merkitystä kristikunnan myöhemmille vaiheille, jos kohta muutamat aavistaen siihen suuntaan ajattelivatkin. Länsi-Rooman suuri maine herää kuolleista, sen keisarinkruunun loisto ei ole himmentynyt, vaikka tämä kruunu kauan on ollut kätkettynä tuon kuuluisan keisarikunnan raunioiden alla. Kansat luovat ihaillen silmänsä siihen, kunnioittaen sen omistajaa kristikunnan Jumalan voitelemana hallitsijana. Rooma kohoaa uudelleen maailman pääkaupungiksi, jonka hengellistä, keisarin tukemaa valtaa kaikki ovat alttiit kumartaen palvelemaan. Ihmisten keksimä maallinen Kristus-valta salaa, rasittaa, onpa monesti kokonaan tukehuttaa Herran tosi valtakunnan, joka "ei ole tästä maailmasta." Mutta totuuden voittamaton voima on kuitenkin näistäkin pimeyden valtojen varjostamista olosuhteista kerta esiintyvä todistukseksi, ettei se keski-ajan pimeimpinä aikoinakaan sortunut.

Kaarlen sota Saksilaisia vastaan päättyi vasta v. 783. Miehuullisesti olivat nämä puolustaneet vapauttansa ja vanhaa pakanallista uskontoansa frankilaisia sotajoukkoja vastaan. Nyt heidän vihdoin täytyi taipua ja antaa kastaa itsensä. Keski-aika levitti evankeliumia miekka kädessä! Usein tahrasi Kaarle Suurikin tässä "pyhässä sodassa" säälimättömällä julmuudella maineensa. Mutta kaiken inhimillisen turmeluksen uhallakin itivät kuitenkin kristinuskon väkivaltaisesti Saksilaisten maahan kylvämät siemenet siunaukseksi lapsille ja lastenlapsille.

Monessa muussakin sodassa, paitse niissä, joihin tässä sivumennen olemme viitanneet, välkkyi Kaarle Suuren voittoisa miekka, hävittäen pakanamaailman uhkaavaa valtaa. Mutta paljoa suuremman maineen kuin näiden sotaisten voittojen kautta on hän saavuttanut voitoillaan henkisen viljavainion suurella taistelutantereella. Kristillisen sivistyksen kartuttaminen oli aina hänen silmämääränsä. Tämä on sitä ihmeellisempää, kun Kaarle oli kasvatettu sotapalvelukseen eikä nuorena itse saanut paljo oppia. Hän esim. vasta vanhana oppi kirjoittamaan. Mutta mitä hänen itse nuorena oli täytynyt kaivata sitä koetti hän kuninkaaksi päästyään voimiaan säästämättä saavuttaa sekä sivistyksen rakkaudesta alamaisilleen runsaalla kädellä jakaa. Paraiten viihtyi hän aikansa jaloimpain tiedemiesten seurassa, tuumien heidän kanssaan tehokkaimmista keinoista raakuuden ja tietämättömyyden poistamiseksi, suuren valtakuntansa korottamiseksi siveyteen ja sivistykseen. Hän perusti monta koulua, jota hän itse tarkasteli, valvoi pappien siveellisyyttä ja vaati heitä hurskauteen sekä tieteellisiin harrastuksiin, toimitti oppineitten ystäviensä kautta kirjoja, vaikutti sivistyttäen ja jalostuttaen kaikkiin oloihin. Kirkkohistoriakin lukee hänen keski-ajan merkillisimpäin henkilöiden joukkoon, todistaen hänen vaikutuksensa kirkon kehkeytymiseen olleen arvaamattoman suuren. Kaarle Suuren aikakauden kirkollisetkin olot ovat monessa suhteessa hänen henkensä muodostamat. Silmäilkäämme likemmin näitä oloja.

Vaikea on meidän uuden ajan ihmisten, jotka sukupolvesta toiseen olemme nauttineet sivistyksen hedelmiä ja esi-isillemme jo kauan saarnattua puhtaan Jumalan sanan siunausta, käsittää, miten pimeä keski-ajan pitkä yö oli. Niidenkin ihmisien siveellinen ja kristillinen kanta, jotka olivat kutsutut muita johtamaan, oli surkean alhainen. Sota- ja metsästysretket, juomingit ja muut hurjat huvitukset olivat monessa paikoin silloisen papiston päätoimena. Työläästi itää hengellisen elämän arka siemen tuossa kaikelle henkiselle viljelylle turmiollisessa ilmanalassa. Suurta on semmoisissa olosuhteissa ajatellakaan tuon raa'an maan viljelemistä, mutta vielä jalompaa käsin tarttua auraan ja ryhtyä työhön. Sentähden ansaitsevat kaikki tähän suuntaan viittaavat toimet, kuinka vähäpätöisiltä ja lapsellisilta nämä meidän silmissä sitten näyttänevätkin, mitä suurinta huomiota. Lähtemättömästi ovat niiden henkilöiden nimet, jotka tässä tarkoituksessa astuivat keski-ajan kolkolle viljavainiolle, aikakirjoihin piirretyt. Yksi niistä on Metzin piispan Krodegangin (k. 766). Auttaaksensa papiston kurjaa tilaa vaati hän kaikkia hiippakuntansa pappeja elämään yhdessä, luostarintapaisessa rakennuksessa, jotta he, erotettuina maailman riehuvista oloista, voisivat auttaa toisiansa tieteellisissä harrastuksissa sekä esimerkillään, etenkin yhteisinä hartaudenhetkinä, joiden luku salmistan sanojen mukaan, "seitsemästi päivässä minä kiitän sinua sinun vanhurskautes oikeuden tähden", määrättiin seitsemäksi, kehottaisivat toinen toistansa etsimään sitä mieltä, josta papinviran tosi siunaus valuu. Näitä kokouksia kutsuttiin "capitula" [Krodegangin järjestämistä "capituloista" saivat tuomiokapitulit alkunsa, niinkuin niiden nimikin johtuu tästä sanasta.], sentähden että niissä aina luettiin yksi luku raamatusta. Kaarle Suuri, jonka uskonnollinen harrastus ja rakkaus sivistykseen kannatti kaikkia tähän suuntaan pyrkiviä yrityksiä, koetti kaikin tavoin saada Krodegangin tuumaa käytäntöön. Tämän laatimia sääntöjä korjaeltiin ja täydennettiin, ja Kaarlen pojan Ludvig Hurskaan aikana määrättiin niiden noudattaminen laiksi kaikkialla frankilaisvaltakunnassa Achenin kokouksessa (816). Monen papin sydämmessä heräsi tämän laitoksen kautta ijankaikkisen elämän painava kysymys, ja keski-ajan vaikea sivistystyö, jota kristinusko tarvitsi välikappaleekseen, virkistyi sen kautta monessa paikoin ennen arvaamattomaan eloon.

Jumalanpalveluksenkin järjestämisen suhteen on Kaarle Suuri vaikuttanut paljon. Hän perusti erityisiä kouluja Gregorius Suuren kirkkoveisun opettamista varten, jotta nuo juhlalliset säveleet pääsisivät Jumalaa ylistämään kansainvaellusten kansojenkin huulilla. Achenin tuomiokirkossa kuultiin Kaarle Suuren aikana germanilaisen kristikunnan ensimmäisten urkujenkin soivan. Ne oli Itä-Rooman keisari Mikael I hänelle lahjoittanut. Senaikuiset kirjailijat kiittävät niiden ääntä valtaavan mahtavaksi ja ihmeen suloiseksi.

Alppien pohjoispuolella löytyvät kirkot olivat tähän aikaan vielä yksinkertaiset ja pienet sekä miltei kaikki puusta. Keskiajan rakennustaide, joka myöhemmin loi niin ihmeteltävän jaloja rakennuksia, oli vielä kehdossaan. Mutta sitä nähtävämpänä ovat sen sijaan nuo taikauskon ja väärälle uralle eksyneen kristinuskon synnyttämät turmiolliset ilmiöt, jotka myöhempien aikojen rakentamien kirkkojen komeiden holvien suojassa vuosisatojen kuluessa eksyttävät ihmisiä. Ukkosenilman, vihollisen sotajoukon tahi muun onnettomuuden lähestyessä soivat kirkonkellot, joita tältä ajalta ruvettiin käyttämään. Niiden luultiin nim. voivan poistaa pahojen henkien tuhotöitä. Kaarle Suuri kielsi tämän taikauskoisen tavan, niinkuin myöskin kirkonkellojen "pyhällä öljyllä" voitelemisen ja siunaamisen kolmiyhteisen Jumalan nimeen, jonka tavan taikauskon varjostama, henkimaailman salaisuuksille vieraantunut kristinusko oli keksinyt. Kuinka suuressa määrässä hän oli päässyt kohoamaan aikansa katsantotavan yli, todistaa muun ohessa myöskin hänen käsityksensä kirkonkuvista. Kuten vasta saamme nähdä, riideltiin itäisessä kirkossa juuri hänen aikanaan tästä asiasta, ja yhä suuremmalla innostuksella vaativat Konstantinopolin kristityt, sekä oppimattomat että oppineet, itselleen oikeutta saada kuvia palvella. Kun tähän vielä lisäämme, että sama eksyttävä tapa jo Gregorius Suuren ajoista alkaen runsain käsin oli kylvänyt myrkyllisiä siemeniään läntisenkin kirkon jumalanpalvelukseen, täytyy meidän todellakin ihmetellä Kaarle Suuren käytöstä tämän kysymyksen suhteen. Hänen kehotuksestaan kirjoitti hänen oppinut ystävänsä Alkuin (k. 804) kirjan, jossa muun ohessa huomautetaan siitä, ettei Jumalan ja pyhimysten töitä voida aistillisesti kuvata, ne kun ovat hengellistä laatua. "Niillä mahtanee olla kehno muisti, joita ei kuvien välityksettä voi saada Jumalaa kiittäen palvelemaan, niiden henki on epäilemättä heikko, jotka eivät kuvien avutta pääse kohoamaan aistillisuuden yli. Yleensä ei Jumala ole etsittävä näkyväisistä, vaan sydämestä; salaisuutemme ovat hengellistä laatua," kirjoittaa hän. Mutta toiselta puolen ei Kaarle Suuri myöskään tahtonut millään tavoin kannattaa vastapuolueen, etenkin itäisessä kirkossa raakaan väkivaltaisuuteen pukeutuvaa vaatimusta, että kysymyksessä olevan paheen estämiseksi kaikki kuvat ja koristukset olivat kirkoista poistettavat. Hänen kauneudenaistinsa tarjosi tässä kohden, niinkuin monessa muussakin suhteessa, kättä hänen valistuneelle uskonnolliselle käsitykselleen. Vaikka paavi Hadrianus I, joka puolusti kuvien palvelemista kirkoissa, julkisesti vastusti Alkuinin kirjaa, pysyi Kaarle mielipiteissään, koettaen saada frankilaisen kirkon pappeja niitä noudattamaan. V. 794 pidettiin tässä tarkoituksessa kirkolliskokous Frankfurt am Mainissa. Siellä päätettiin, että kirkkoja kyllä saisi kuvilla kaunistaa, vaan kuvien palveleminen kiellettiin jyrkästi. Ei pääse ajanhengen mahtava virta tempaamaan mukaansa kaikkia oloja, niinkauan kuin Kaarle Suuren voimallinen käsi sille salpoja rakentaa; kun tämä käsi hervosi, kävi kuvainpalveleminen länsimaissa yhä yleisemmäksi.

Olemme maininneet Alkuinin nimen. Hän syntyi Yorkin kaupungissa Euglandissa v. 735. Ensimmäiset tietonsa kokosi hän kotikaupunkinsa piispankoulussa, jonka johtajaksi hän, kehitettyään sivistystään matkoilla Franskassa ja Italiassa, pääsi. Kun hän jonkun ajan kuluttua jälleen lähti ulkomaille, tapasi hän Kaarle Suuren Paviassa y. 781. Tämä oli ennen kuullut mitä kiitettävimpiä arvosteluja miehen opista ja kyvystä ja pyysi häntä muuttamaan Franskaan. Alkuin piti kutsumusta Jumalan viittauksena ja saapui seuraavana vuonna muutamien oppilastensa kera Kaarle Suuren hoviin. Jo sitä ennen oli sivistystä harrastava frankilaiskuningas kutsunut luoksensa muita oppineita, joista etenkin Paavali Warnefrid ja Pietari Pisalainen ovat saavuttaneet suuren maineen. Kaarle Suuren hovi tuli ennen pitkää ajan sivistystyön keskustaksi, josta valon säteet herättäen ja virkistyttäen levisivät kaikkialle. Olemme jo viitanneet Alkuinin tarkkaan, ajan turmeltunutta henkeä vastustavaan uskonnolliseen aistiin. Vielä selvempänä esiintyy tämä kuitenkin hänen p. raamatusta lausumistaan mielipiteistä. Niinpä kirjoitti hän eräälle englantilaiselle piispalle: "pyhä raamattu olkoon usein sinun kädessäsi, jotta itse saisit ravintoa sielullesi ja voisit johdattaa muita laitumelle." Muuan toinen hänen Kanterburyn seurakunnalle kirjoittamansa kirje päättyy näillä sanoilla: "Ilman raamattua ei voi löytyä mitään tietoa Jumalasta. Jos sokea taluttaa sokeata, niin he molemmat lankeavat kuoppaan. Hankkikaat itsellenne opettajia, jotka teille raamattua opettavat, jotta ei totuuden lähde teidän keskuudessanne kuivuisi. Kun rukoilemme, puhumme me Jumalan kanssa, kun luemme Hänen sanaansa, puhuu Hän meidän kanssamme." Oudon kirkasta valoa säteilee näistä sanoista meitä kohtaan kahdeksannen vuosisadan pimeästä yöstä!

Kaarle Suuren kehotuksesta toimitti Alkuin raamatunselityksiä, jotka kaikki huomauttavat meitä miehen nerosta ja kristillisestä mielestä, jos niitä nimittäin arvostellaan hänen aikansa kehityskannan mukaan.

Ihmeteltävä on tosiaan tuo väsymätön harrastus kristillisen sivistyksen korottamiseksi, jonka tähän aikaan tapaamme Kaarle Suuren hovissa. Sen tuloksena oli monen muun siellä silloin syntyneen ansiokkaan teoksen kera myöskin eräs postilla eli saarnakirja, johon mukaelemalla oli koottu vanhan kirkon suurimpain saarnaajain saarnoja. Sen toimitti Warnefrid, Kaarle Suuren pyynnöstä. Kirjan silmämääränä oli estää saarnaa pappien oppimattomuuden ja epäkristillisen mielen vuoksi suistumasta väärälle uralle tahi kerrassaan vaikenemasta. Ei olisi valistunut keisari tähän yritykseen saattanut valita parempaa apumiestä. Sydämmestään harrasti myös Alkuin puhtaan Jumalan sanan julistamista kansalle. Eikä kukaan ollut alttiimpi kuin hän käymään käsiksi niiden esteiden poistamiseksi, jotka hidastuttivat ja estivät evankeliumin sanaa löytämästä tietä ihmisten sydämmiin. Papinvirka oli hänen silmissään pyhä tämän sanan oikeassa merkityksessä, kansan johtaminen pimeydestä totuuden ihmeelliseen valoon kaikista toimista kalliin. Kauniisti kirjoittaa Alkuin Orleansin piispalle Teodulfille, joka vasta oli saanut palliuminsa Roomasta: "niinkuin kalliitten kivien loisto kaunistaa kuninkaan kruunua, niin tulee saarnakyvyn jalostuttaa piispanviittaa. Muista, että papillisen arvon kieli on taivaan valtakunnan avain. Sentähden, älä lepää, vaikene, äläkä pelkää puhua, sillä Kristus itse seuraa sinua työssäsi ja matkoillasi. Eloa on paljo, mutta vähä työntekijöitä; sitä ahkerampien tulee näiden harvojen olla."

Yksissä Alkuinin ja muiden tieteellisyyttä ja kristillisyyttä harrastavien ystäviensä kanssa valvoi Kaarle Suuri tarkkaan valtakuntansa pappien elämää. Kelvottomat erotettiin virastaan, joll'eivät varotukset ja nuhteet auttaneet. Yleensä käytti keisari säälimätöntä ankaruutta missä vain huomasi, että hänen säätämiään lakeja laiminlyötiin tahi niiden noudattamista kierrellen kartettiin. Kirkon kuri, jonka määräyksiä vanhan ajan viimmeiset epäsiveelliset vuosisadat, kristinuskon tnrmeltuminen sekä kansainvaelluksen myrskyt olivat heikontaneet, määrättiin hyvinkin ankaraksi, jokaisen täytyi oppia ainakin "Isä meidän" ja apostolinen uskontunnustus äidinkielellään ulkoa, Huolimattomia pakotettiin tottelemaan paastolla, vieläpä ruumiinrangaistuksillakin.

Tehokkaasti otti Kaarle Suuri osaa oppiriitoihinkin, mikäli niitä hänen aikanaan ilmaantui. Itäinen kirkko, jonka tehtävänä kristillisen opin puolustaminen ja kehittäminen oli ollut, ei enään pystynyt tätä suurta tehtäväänsä jatkamaan. Totuuden Henki oli siitä poistunut; se oli vanhentunut, väsynyt. Sen laatimista opinsuunnitelmista kaipasi etenkin oppi Pyhästä Hengestä täydentämistä. Kirkkoisä Augustinus oli kehittänyt toisen yleisen kirkolliskokouksen päätöstä, ja viidennellä vuosisadalla syntyneesen Atanasiuksen uskontunnustukseen (I osa) tehtiin se lisäys, että P. Henki käy ulos myöskin Pojasta. Suuren kirkkoisän käsitys tästä syvästä totuudesta on aivan raamatunmukainen, jos kysymystä Jumalan sanan valossa tarkastetaan. Jesus kyllä sanoi opetuslapsilleen: "koska Lohduttaja tulee, jonka minä teille Isältä lähetän, totuuden Henki, joka Isästä käy ulos, se on minusta todistava", vaan sama Herra on myöskin lausunut "Isä ja minä olemme yksi," siten selvään viitaten siihen, että Isän Henki myöskin käy ulos Pojasta, ja samaa todistaa koko raamatun oppi Jumalan kolminaisuudesta. Vaan tälle kannalle ei menneiden aikojen laatimiin, kaavoihin jähmettynyt itäisen kirkon oppi päässyt kohoamaan. Se riippui ykspuolisesti Konstantinopolin kokouksen päätöksessä, syyttäen läntistä kirkkoa Nicaealais-Konstantinopolilaisen tunnustuksen väärentämisestä. Asiaa tutkittiin ensi kerran ennen mainitussa Toledon kokouksessa (589), missä kuningas Reccared teki uskontunnustuksen (I osa) uuden tunnustuksen mukaan. Tästä alkaen tuli tämä tunnustus yleiseksi tavaksi länsimaissa. Kaarle suuren aikana keskusteltiin ja kirjoitettiin paljon tämän riitakysymyksen johdosta, josta itäinen kirkko tuon tuostakin moittien muistutti. Frankfurt am Mainin kokous hyväksyi lisäyksen "Pyhä Henki käy ulos myöskin Pojasta," ja Achenin kokous vahvisti tämän päätöksen, julistaen sen läntisen kirkon opiksi v. 809. Tähän riitaan otti Alkuin tehokkaasti osaa. Leo III hyväksyi itse opin, vaan koetti estää lisäyksen ottamista Nicaealais-Konstantinopolilaiseen tunnustukseen.

Vaikka Arabialaiset olivat laskeneet suurimman osan Espanjaa valtansa alle, koetti sikäläinen kristikunta säilyttää kirkkoansa ja kristillistä tunnustustaan joutumasta perikatoon. Tämä onnistuikin Kaikkivaltiaan armosta, vaikka valloittajien ies oli raskas. Vaan luonnollista on, että sen vaikutus on huomattava monessa suhteessa. Itse kristillisen opinkin alalla ilmaantuivat seuraukset jo varhain. Arabialaiset pilkkasivat tätä oppia muun ohessa siitäkin, että se väitti Jumalalla olevan pojan. Kun tämän lisäksi otamme huomioon, etteivät Länsi-Gotilaiset monofysiitillisen riidan vaiheissa, kuten kirkko yleensä, olleet hyljänneet Teodorus Mopsvestialaisen teoksia, joissa Vapahtajan luonnot hyvin jyrkkään toisistaan erotetaan, vaan päinvastoin mieltymyksellä olivat lukeneet niiden latinalaista käännöstä, ei ole kummallista, että Nestoriuksen opista muistuttava harhaoppi täälläkin syntyi. V. 785 esiintyi Toledon piispa Elipandus oppilaansa Feliksin puolustamana sillä väitöksellä, ettei Jesus olekaan Jumalan Poika sanan varsinaisessa merkityksessä. "Maria" — niin hän opetti — "oli vain Jumalan palvelija eikä semmoisena saattanut synnyttääkään kuin ainoastaan palvelijan." Opettaen, että Vapahtaja vasta koko maallisen elämänsä aikana osotetun kuuliaisuutensa vuoksi palvelijan asemasta oli korotettu Jumalan Pojaksi sanan täydellisessä merkityksessä, sortui Elipandus Nestoriuksen erehetykseen. Tätä uutta harhaoppia, joka kirkkohistoriassa on tunnettu Adoptianismin nimellä, vastustivat Kaarle Suuren teologit. Sekä Warnefrid että Pietari Pisalainen kirjoittivat sen edustajia vastaan. Frankfurt am Mainin jo ennen mainittu kokous, johon oli saapunut 300 piispaa, hylkäsi miltei yksimielisesti Adoptianismin (794). Feliks taipui peruuttamaan mielipiteensä, turhaan koetettuaan niitä puolustaa 9 päivää kestäneessä väittelyssä Achenin kokouksessa (799), missä nerokas Alkuin kumosi kaikki hänen vastaväitöksensä. Elipandus sitävastoin pysyi erehdyksessään kuolemaansa asti.

Voitollisesti taisteli läntinen kirkko harhaoppisuutta vastaan Kaarle Suuren aikana, jos nim. pidämme silmällä ainoastaan kahden viimmemainitun erehdyksen poistamista. Mutta jos luomme silmämme syvempään senaikuisen kirkon tilaan, ei arvostelumme ole sama. Keski-ajan yö ei kyllä enää ole niin pimeä kuin edellisenä vuosisatana: sen taivaalla välkkyy moni kirkaskin tähti, luoden kristillisen sivistyksen valoa kaukaisiin maihin; mutta ikäänkuin aavistaen tuon syntyvän maallisen Kristus-valtakunnan kykenemättömyyttä oikein hoitamaan noita kalliita armonvälikappaleita, jotka Herra kirkollensa on uskonut, uupuu kristikunnan ijankaikkisuuden toivo, etsien lohdutustaan maallisissa. Tyydyttäen itseänsä sillä pettävällä lohdutuksella, että yön himmeä valta on päivän kirkkautta, ei tämä aika aavistakaan, miten kova taistelu vielä on oleva, kun kristikunta herää unestaan. Mutta näinäkin öisinä hetkinä, valmistaa kaikkivaltias Jumala näkymättömän valtakuntansa voittoa maan päällä, käyttäen kaikkia voimia, itse niitäkin, jotka silminnähtävästi vastustavat Häntä, viisasten tarkoitustensa perille saattamiseksi. — "Hänen neuvonsa on ihmeellinen, ja sen jalosti toimittaa."