"Suurin on se," lausuu hän, autuaallisen tunteen valtaamana, "joka hyläten näkyväisten esineiden ja aistimensa välityksen, mikäli tämä inhimilliselle heikkoudelle on sallittu, joskus äkkiä kohoaa korkeuteen eikä ainoastaan vähitellen, aste asteelta." Tähän väitteesen johtuu Bernhard, ajatellen Paavali apostolin näkyä (2 Kor. 12: 4), vaan ei hän silti miettimistä halveksi. Päinvastoin antaa hän sille suurta arvoa ja kehittää tarkkaan sen käsitettä. Hän erottaa siinä kolme astetta: se miettiminen, joka käytännöllisesti järjestää inhimilliset, käyttäen niitä lähimmäisen hyödyksi; yksinkertainen miettiminen, joka varovasti tutkii esineet löytääksensä niissä Jumalan jälkiä. Korkein on "spekulativinen" miettiminen, joka Herran sille suoman armon mukaan inhimillisistä oloista vetäytyy itseensä tarkataksensa Jumalaa. Miten syvät nämä mietteet ovatkin ja kuinka oikea Bernhardin oppi, että paljas luulo, joka ei mitään varmaa omista, on tarkkaan erotettava uskosta ja jumalallisten kysymysten selvästä käsittämisestä, onkin, eksyy hän epäilemättä itse tuon tuostakin juuri luulojensa valtaan, jotka häneltä himmentävät taivaan valtakunnan salaisuudet. Vaan toiselta puolen on mahdoton kieltää hänen viettäneen noita tosi onnellisia hetkiäkin, joina uskovainen jo täällä voi nauttia Herran suloista läsnäoloa. Jumalallisen rakkauden salaisuus kirkastui monesti hänellekin ja hän sai kokea, miten "Sana korkeudesta alentaa itsensä inhimillisen luonnon omistettavaksi, ja miten Jumalan rakkaus korottaa ihmisen taivaallisen Yljän yhteyteen." Todistuksena ovat hänen omat sanansa, joiden todellisuutta emme ole oikeutetut epäillen hylkäämään. Hän lausuu: "usein tuli Herra sisään minun sydämeeni, enkä aina huomannut, milloin Hän tuli sieluuni. En tiedä, mistä Hän tuli enkä minne Hän meni, kun Hän lähti ulos. Mutta mistä tiedän, että Hän on sydämmessäni? Hän on elävä ja Hän tekee työtä, Hän liikuttaa, taivuttaa, haavoittaa sydäntäni, joka on kivenkova. Hän ilmoittaa itsensä minulle herättämillään liikutuksilla. Ainoastaan sydämeni liikutuksista tunsin Hänen läsnäolonsa, paheiden ja himojen pakenemisesta huomasin hänen voimansa."
Bernhardin mystisismi on vielä raittiimpi ja puhtaampi kuin myöhempien aikojen mystikkojen, joista useat eksyivät arveluttavan pitkälle panteismin vaarallisille poluille. Mutta tämän eksytyksen juuret ovat jo havaittavina hänen teoksissaan.
Niinkuin tiedämme, oli paavikunta Bernhardin aikoina saavuttanut suuren mahtavuuden. Mutta sen sisällinen heikkous paljastaa nytkin, miten horjuva sen perustus oli. Niin esim. taistelivat juuri tähän aikaan Anekletus II ja Innocentius II kahdeksan vuotta keskenään Pietarin istuimen omistamisesta, herättäen tyytymättömyyttä Roomalaisissa, levottomuutta ja surua kaikkialla kristikunnassa. Semminkin koski häiriö kipeästi Bernhardiin, joka sydämmessään oli vakuutettu siitä, että Rooman piispan arvo perustui apostoliseen säätämään. "Miten katkera on elää" huudahtaa hän "paljoa vaikeampaa kuin silloin, jolloin marttyyrit vuodattivat verensä, ja kirkko taisteli harhaoppisuutta vastaan. Silloin uhkasi ulkoa vaara kirkkoa, nyt väijyy se kirkossa." Puolustaen Innocentiusta, joka jonkun ajan oleskelikin hänen luonansa, koetti Bernhard kaikkialla saada riitaa ja siitä riippuvaa häiriötä asettumaan. Kun esim. eräs mahtava kreivi, joka vehkeillään ja vallanhimoisilla tarkoituksillaan viritteli eripuraisuutta puolueiden välillä, lähestyi kirkkoa, missä Bernhard toimitti jumalanpalvelusta, riensi tämä kiivautta sädehtivin silmin ja ehtoollisleipä kädessään häntä vastaan, lausuen: "Jumalan palvelijain joukko rukoili sinua luopumaan onnettomasta taistelusta, mutta sinä ylönkatsoit heitä. Nyt tulee neitsyen Poika, kirkon Herra ja pää, Hän jota sinä vainoot. Katso tässä (leivässä) on tuomarisi, uskallatko Häntäkin halveksia, niinkuin olet halveksinut Hänen palvelijoitaan?" Ikäänkuin halvauksen masentamana vaipui kreivi maahan. Yhtä valtaavan vaikutuksen teki Bernhardin vakaa esiintyminen kaikkiin, joiden läheisyyteen hän tuli, ja hänen sanojensa paljas kaiku herätti mitä ehdottominta kunnioitusta etäälläkin asuvissa. Hän oli yksi noita omituisen viehättäviä henkilöitä, joiden rukouksia ihmiset eivät saata vastustaa ja joiden vihaa he pelkäävät. Innocentius pääsi paavien istuimelle (1138). — — Mutta kristikunnan sydämmessä kyti sammumaton tuli, jota ei suurinkaan nero jaksanut hillitä eikä viisainkaan ajattelija pystynyt sammuttamaan. Tyytymättömyys paavikuntaan ilmaantuu jo Bernhardin aikoina hyvinkin selvästi, vaikkei se silloin vielä älyä käyttää oikeita aseita ja siitä syystä on voimaton. Aikansa lapsena on Bernhard käynyt käsiksi tämän tulen tukehuttamiseen, hän kun ei erota itse sitä suurta päämäärää, johon se ennustaen viittaa, niistä väkivaltaisista, itsekkäisyyden tahraamista keinoista, joihin sen edustajat turvaavat. Tuskin oli Innocentius päässyt paaviksi, ennenkuin paavikuntaa uhkaava kapinallinen liike syntyi Roomassa. Sen johtajana oli Arnold Brescialainen. Hän oli ollut Abailardin oppilaana, ja hänen rohkea mielikuvituksensa ja uskonnollinen innostuksensa kiihoittivat häntä kiihottamistaan taisteluun kristikunnan turmelusta vastaan. Kirkon oppia ei hän aio korjata, sillä hän silminnähtävästi ei tiedä, miten väärä se monessa kohden on, mutta sen hän älyää, että papiston elämä on mitä hirvittävimmässä ristiriitaisuudessa sen sanan kanssa, jota he saarnaavat. Apostolisen kirkon esikuva silmiensä edessä moitti Arnold semminkin paavin ja papiston maallista rikkautta ja mahtavuutta, ja hänen oma ankaran vakaa, Herralle pyhitetty elämänsä sekä verraton puhelahjansa kokosi hänelle ennen pitkää lukemattomia innostuneita puolustajia. Hänen hankkeitaan puolustamassa oli sitä paitse lombardialaisten kaupunkien vapaudenpyrinnöt, joita Pohjois-Italian piispat, säilyttääksensä suuria tulojaan, karsain silmin katselivat. Brescian piispa syytti häntä Roomassa kapinallisten puolueiden toimeensaamisesta, ja Arnold sai paavilta käskyn poistua Italiasta. Hän totteli, mutta jo oli hänen oppinsa ehtinyt heittää kipinöitä pyhään kaupunkiin, mistä kapinan hävittävä tuli pian karkoitti paavin. Käyttäen tilaisuutta, saapui Arnold Roomaan (1140), innostuttaen sen kansaa hehkuvilla puheillaan ja kehottaen heitä herättämään eloon tasavallan jaloja aikoja. Vasta paavi Eugenius III:nen (1145-1153) onnistui masentaa tämä kapina, mutta siinä ilmaantuneet mielipiteet kytivät monessa paikoin, ennustaen perikatoa paavikunnan maalliselle mahtavuudelle.
Tähän taisteluun otti Bernhard tehokkaasti osaa. Hän vastusti ankarasti Arnoldin hankkeita. Mutta kyllä näki hänkin selvästi, että paavikunta oli eksynyt aivan väärälle uralle, etsiessään turvaa maailmalta. Niinpä kirjoitti hän Eugenius III:lle, joka v. 1149 maanpakolaisuudestaan saapui Roomaan, muiden ohessa seuraavat ihmeen valoisat sanat: "älköön mikään olko sinulle kauheampaa kuin vallanhimo, jotta ei hän, jonka istuimella istut, sinua kieltäisi. Tämä on Pietari, josta ei tiedetä, että hän silkin, kalliitten kivien ja kullan koristamana, sotamiesten ja meluavain palvelijain saattamana valkoisen hevosen selässä olisi kulkenut paikasta toiseen. Tässä kohden et ole noudattanut Pietarin, vaan Konstantinuksen esimerkkiä. Turhaan koetat hallitsijana olla apostolin seuraajana tahi apostolin seuraajana hallita. Jommastakummasta täytyy sinun luopua. Jos kumpaakin halajat, olet kaikki menettävä." Se kirja, jossa nämät sana löytyvät, sisältää sitä paitse merkillisiä neuvoja paavikunnan hoitamisen suhteen. Silminnähtävästi älysi Bernhard, miten paavikunta likenemistään likeni perikadon syvyyttä, jos se ei luopuisi noista vallanhimoisista yrityksistään, joiden pettämänä se jo kauan oli turmellut kristikuntaa.
Bernhardin luonteesen on keski-ajan ritarillinen henki painanut leimansa. Vaikka hän on hiljaisen miettimisen mies, itsensä kieltämiseen harjaantunut munkki, loistaa hänen silmistään tämän maailman aseisin luottautuvan urhoollisuuden uljas tuli. Tuo kuuluu oudolta, vaan jos asiaa likemmin tarkkaamme, ei ole selitys vaikea. Vuosisatojen kuluessa on kristikunta harjaantunut mukaantumaan tämän maailman katsantotavan mukaan, sen uskoa ovat jo kauan mielikuvituksen haaveet saastuttaneet, sen eksynyt toivo ei jaksa kohota ijankaikkisuuden henkipiiriin, vaan etsii väsyneenä tukeita aistillisuudesta, sen rakkaus Herraan ei pääse vapautumaan lihallisuuden orjuudesta. Bernhardkin oli aikansa lapsi. Hän kyllä kaivaten halasi päästä tuohon taivaalliseen Jerusalemiin, missä kristityn koti on, vaan maalliseen Jerusalemiin eksyivät hänen ajatuksensa tuon tuostakin, vaatien häntä kannattamaan tuota kristikunnan yleistä innostusta, jonka pyhän maan omistaminen oli kaikkialla herättänyt. Jota vaikeammaksi kristittyjen Palestiinassa perustaman valtakunnan säilyttäminen kävi, sitä suurempiin ponnistuksiin oli ryhdyttävä. Bernhard on tässäkin kohden ollut ajanhengen voimallisena äänenkannattajana, hän on tehokkaammin kuin kukaan muu virittänyt kristikunnan uskottomain hyökkäyksistä ja voitoista lannistunutta toivoa uuteen eloon. Hänen suonissaan juoksee Franskalaisen ritarillista verta, siitä virtaa maallisten tunteitten innostus hänen sydämmeensä, eksyttäen häntä viihtymään näissä näkyväisissä. Maailman julki syntisiä pyrinnöitä ja nautinnoita hän kyllä ylönkatsoo, mutta kun ne pukeutuvat kristillisyyden pukuun, niin hän ei enää erota niitä tämän maailman ilmiöistä, vaan tahtoo niitä Jumalan valtakunnan aarteina omistaa. Tämmöinen aarre on hänen silmissään semminkin pyhä maa, vaikka sen kurja tilakin selvään osottaa Herran siitä poistuneen. Bernhard korottaa äänensä, vaatien kristikuntaa varustautumaan puolustamaan tätä kallista omaisuutta. Vaikka hän on hengen mies, jonka tulisi luottaa ainoastaan hengellisiin aseisin, kehottaa hän kristikuntaa tarttumaan miekkaan puolustaaksensa Palestinaa vihollisten hyökkäyksiltä. Tämän eksytyksen vaurastuttamana syntyi ja kehittyi hengellisten ritarikuntain aate, ja v. 1119 perusti Payensin Hugo "Temppeliherrain ritarikunnan" pyhiin vaeltajain ja pyhän maan suojelukseksi. Innostuneena valmisti Bernhard sille sääntöjen suunnitelman. "Jalo" huudahtaa hän "on tuommoinen kaksinkertainen taistelu lihaa, verta ja pahuuden hengellisiä valtoja vastaan. Siinä kestääksensä pukeutuu Herran sotilas sisällisesti uskoon, ulkonaisesti turvautuu hän miekkaan. Varma on hän autuudestaan, kun hän kaataa vihollisen, mutta vielä varmempi, kun hän itse taistelussa kaatuu. Miten Juuda iloitsee, kuinka Jerusalemin tyttäret riemuitsevat." — — "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta," — — "Kaikki, jotka miekkaan rupeevat, ne miekalla hukkuvat" kuuluu Herran todistus.
Temppeliherran ritarinvala sitoi hänen olemaan ensimmäisenä taisteluun ryhdyttäessä, viimmeisenä, sotajoukon peräytyessä. Aseissakin ollessaan ja sotarivissä seisoessaan, tuli hänen veisata määrätyt virtensä. Puku oli valkea ja varustettu punaisella ristillä. — Kun tämän ritarikunnan kukoistus oli korkeimmallaan, kuului siihen noin 20,000 sotilasta. V. 1291, jolloin kristittyjen viimmeinen linna Palestinassa joutui uskottomain käsiin, siirtyivät Temppeliherrat Franskaan.
Samana vuonna kuin Temppeliherrain ritarikunta perustettiin, syntyi toinenkin samankaltainen munkkikunta nim. Johanniitain ritarikunta. Senkin jäsenet olivat suurimmaksi osaksi Franskalaisia. Myöhempinä aikoina oli Kypro, sittemmin Malta, tämän ritarikunnan varsinaisena kotina.
Mutta miten suuriin ponnistuksiin kristikunta ryhtyikin puolustaaksensa valtaansa Palestiinassa: alusta alkaen paljasti koko tämä yritys tuon tuostakin mahdottomuutensa. Jo kahdennentoista vuosisadan alkupuolella näytti Jerusalemin kuningaskunnan tila hyvin toivottomalta. Ei siinä kylliksi että pyhiinvaeltajain luku vähenemistään väheni, kun uskottomain väijyvä viha ja saaliinhimo jälleen alkoi heitä väijyä: Mosulin urhoollinen hallitsija Nureddin valloitti vankan Edessan ja lähestyi verenhimoisine sotajoukkoineen Jerusalemin kuningaskunnan rajaa. Tämä sanoma herätti surua ja hämmästystä kaikkialla kristikunnassa, vaan keski-ajan uskonnollinen innostus ja ritarillinen mieli ei ollut altis vähällä luopumaan toivonsa, rakkautensa pyhästä maasta. Mielikuvituksensa pettämänä on se vielä toista vuosisataa pitkittävä tätä turhaa taistelua, ennenkuin se uupuneena sen vaivoista ja aavistaen erehdyksensä vihdoin peräytyy taistelutantereelta. Edessan menettäminen ja Nureddinin uhkaavat sotajoukotkin olivat vain omiaan herättämään sen miekkailuhalun uuteen eloon. Bernhard kulki kaupungista kaupunkiin, valtakunnasta toiseen, innostuttaen kaunopuheliaisuudellaan kansoja varustaumaan tuohon pyhään sotaan. Niissäkin paikoin, missä ei hänen sanojansa ymmärretty, sai hänen silmänsä kirkas loisto, hänen kärsimisistä ja ruumiinkidutuksista kalpeat kasvonsa sekä koko hänen esiintymisensä, jolle hänen ääretön maineensa oli valmistanut tietä, sydämmet sykkimään. V. 1147 nähtiin jälleen suurten ristijoukkojen vaeltavan itäänpäin taistelemaan uskottomia vastaan. Niitä johdattivat Franskan kuningas Ludvig VII ja Saksan kuningas Konrad III. Mutta huonosti päättyi tämä toinen ristiretki. Suuret joukot surmasivat Turkkilaisten miekat, tuhansia kuoli nälkään ja kulkutauteihin, toiset jäivät Aasiaan kitumaan uskottomain orjina. Tyhjin toimin täytyi molempien kuningasten palata maihinsa. Jerusalemin horjuvan kuningaskunnan tila kävi tämän onnettoman retken kautta yhä surkeammaksi vain.
Ennen pitkää sai Bernhard kokea, miten tämä yritys, josta hän oli niin paljon toivonut, oli päättynyt. Eikä siinä kylliksi. Kristikunnan valituksesta kuului mitä katkerinta moitetta tämän ristiretken toimeenpanijoita vastaan. Bernhard oli masentunut. Voittoa oli hän ennustanut, häpeään olivat hänen lupauksensa joutuneet. "Kansojen synnit ovat kääntäneet Jumalan tahdon tappioksi" huokasi hän haikein sydämmin. Hänen voimansa ovat murtuneet, surun pilviin peittyy hänen elämänsä ilta. Mutta loppuun asti on hän sama kuin ennen, valliten aikansa taistelut, vastustaen vääryyttä sekä kehottaen ihmisiä sanoillaan ja esimerkillään itsensäkieltämisen tiellä palvelemaan Herraa. Ja jälleen leviää hänen maineensa kaikkialle, hänelle omistetaan miltei jumalallinen kunnioitus.
Kun vuosisatojen etäisyydestä arvostelemme tätä merkillistä miestä, supistuu suuressakin määrässä hänen oman aikansa kiitos, mutta siitä jää kuitenkin paljon, jota kirkkohistoria aina on lehdillään säilyttävä. Bernhard on tahtonut uhrata koko sydämmensä sille Herralle, jota hän rakasti, ja maksoi minkä maksoi, kieltää itsensä Kristuksen tähden. Ei hän omaa etuansa katsonut: Herran kunnia oli hänen elämänsä silmämääränä. Joka niin elää, hänen elämäntyönsä viittaa siihen autuaalliseen kotiin, missä ajan sumut ja ihmisten keksimät eksytykset eivät enää estä näkemästä Jumalan kirkkautta. — Bernhard kuoli v. 1153.
VIII.
Paavikunnan valta kasvaa.
Parempi on nöyränä olla siveitten kanssa, kuin jakaa suurta saalista ylpeitten kanssa. San. l. 16: 19.
Jo Gregorius VII:nen ajoista oli paavikunta valvonut valtaansa kristikunnan kaukaisimmissakin maissa lähettämällä kaikkialle lähettiläitä eli legaateja, jotka, toimien paavin nimessä, säätivät lakeja etäälläkin asuvien kansojen noudatettaviksi. Täten pakotettiin kirkolliset olot kaikkialla noihin paavin määräämiin ja hänen valtaansa kartuttaviin kaavoihin, joiden rasittamana keskiajan kirkko vuosisatojen kuluessa turhaan vapautta huokaelee. Kaukaiseen Skandinaviaankin saapui jo kahdennellatoista vuosisadalla tämmöinen legaati järjestämään sikäläisen kirkon oloja. Hänen nimensä oli Nikolaus Breakspear eli Nikolaus Albanensis, joksi häntä tavallisesti kutsutaan, hän kun tähän aikaan oli Alban kardinaalipiispana. V. 1152 saapui hän Norjaan. Hän järjesti tämän maan kirkollisia oloja, saavuttaen vakaalla ja lempeällä käytöksellään yleistä mieltymystä kansassa. Nikolauksen Norjassa käynnin huomattavin tulos oli se, että tämä maa nyt julistettiin riippumattomaksi Bremenin hiippakunnasta, kun näet Trondhjemin piispa vihittiin Norjan arkkipiispaksi.
Yhtä johdonmukaisen valtioviisauden kuin kunnianhimon ohjaamana, esti paavikunta mahtavia arkkipiispoja saavuttamasta valtaa, joka voisi olla sen omalle vallalle haitallinen. Mitä erittäin Bremenin hiippakuntaan tulee, oli tämä aikojen kuluessa kohonnut hyvinkin mahtavaksi. Niinpä oli esim. kuuluisa Adalbert, joka Hildebrandin aikoina edusti tätä hiippakuntaa, työskennellyt korottaaksensa sitä itsenäiseksi, Roomasta riippumattomaksi patriarkakunnaksi. Tämänkaltaiset yritykset, joihin mahtavain ja vallanhimoisten hengellisten hankkeet siellä täällä tähtäsivät, kehottivat paaveja rajoittamaan ja supistamaan mahtavimpain arkkipiispojen valtaa perustamalla uusia arkkipiispanistuimia. Matkallaan Pohjois-Euroopassa koetti Nikolaus myöskin Ruotsille toimittaa oman arkkipiispan. Saavuttuaan viimmemainittuun maahan, piti hän kirkolliskokouksen Linköpingissä (1152). Tässä tilaisuudessa laadittiin monta Ruotsin kirkolle varsin tärkeää ja hyödyllistä päätöstä, jotka liittivät sen likempään yhteyteen länsimaiden muun kristikunnan kanssa. Muun ohessa määrättiin, että Ruotsin kirkon vastedes tuli suorittaa n.s. Pietarin veroa Roomaan, jota maksamaan paavikunnan muutkin maat olivat velvoitetut. Mutta kysymys arkkipiispan määräämisestä Ruotsille raukesi tällä kertaa tyhjiin. Svealaiset ja Götalaiset, joiden vanhaa, pakanuuden ajoilta perittyä riitaa yhä kesti, eivät sopineet miehestä eivätkä uuden arkkipiispan asuinpaikasta, ja turhaan koetti Nikolaus kehottaa heitä yksimielisyyteen.
Kaksi vuotta myöhemmin tapaamme Nikolauksen Roomassa. Siellä olivat olot hyvinkin rauhattomat. Tuo ennen mainittu Arnold Brescialainen oli palannut takaisin, herättäen innostuneella ja rohkealla saarnallaan yhä suurempaa levottomuutta kristikunnan pääkaupungissa. Eugenius III:nen oli täytynyt kokea, miten oikeassa jalo ystävänsä Bernhard Klairvauxlainen oli, varoittaessaan häntä turvaamasta maalliseen valtaan ja etsimästä maallista rikkautta. Uhkaavana oli Rooman kapinallinen väestö pakoittanut hänen luopumaan vaatimuksistaan ja pakenemaan. Hänen sijaansa valittiin nyt (1154) Nikolaus Albanensis paaviksi. Semmoisena on hän tunnettu nimellä Hadrianus IV.
Saksan kuninkaana oli tähän aikaan Fredrik I Barbarossa, tuo jäntevä Hohenstaufi, joka oli alottava mainion sukunsa 50 vuotista jättiläistaistelua paavikuntaa vastaan. Järjestettyään valtakuntansa oloja ja turvattuaan sen rajoja, saapui Fredrik Pohjois-Italiaan vaatimaan sikäläisiä ruhtinaita ja kaupunkeja, jotka kasvavan voimansa kiihottamina jo kauan olivat pyrkineet itsenäisyyteen, vannomaan uskollisuudenvalaa. Mutta Ronkalin kentällä, minne hän tässä tarkoituksessa oli kutsunut Lombardian ylimykset ja missä hän tavallisuuden mukaan piti sotaväen-tarkastusta täytyi hänen kokea uhkaavaa vastarintaa (1154). Mahtavin ja keisarin vallalle vaarallisin Pohjois-Italian kaupungeista oli Milano. Ambrosiuksen kirkossa olisi Fredrik tahtonut asettaa Lombardian kuningaskruunun päähänsä, vaan hän ei uskaltanut lähestyä kaupunkia. Hänen täytyi tyytyä siihen, että kruunaus toimitettiin Paviassa, joka oli hänen puolellaan.
Samaan aikaan taisteli uusi paavi Rooman kapinoitsevaa väestöä ja mahtavia ylimyksiä vastaan. Valtansa vahvistaminen hänelläkin oli silmämääränä, kunnian kukkulalle hänkin pyrki. Mutta jo itävät kansojen syvissä riveissä uudet aatteet, jotka eivät ole alttiit mukautumaan hänen vaatimustensa mukaan. Kaukana on kyllä vielä se aika, jolloin nämä aatteet, päästyään selville tarkoitustensa suhteen ja kypsyttyään, riistävät paavikunnan raskaan ikeen kansojen niskoilta ja luovat heille valoa pimeässä, mutta näiden aatteiden enteet ilmenevät jo nyt siksi selvinä, ettei paavin käy niiltä silmiään ummistaa. Kaksi mahdollisuutta oli kristikunnan hengellisillä johtajilla tarjona. Toinen vaati luopumaan maallisen vallan lumoavasta loistosta, luvaten sitä voittoa, joka Herran palvelijoille on tarjona itsensäkieltämisen ja ristin tiellä, toinen kehotti jatkamaan taistelua, kunnes paavi kristikunnan itsevaltiaana kenenkään häntä vastustamatta laatisi lakeja maailmalle. Kummanko tien paavikunta valitsee? Jos milloinkaan, niin esiintyy tämä jo monesti ennen uudistunut painava kysymys selvänä Hadrianus IV:nen aikana. Varoittavana äänenä kaikuu Arnold Brescialaisen innostunut saarna maasta maahan, kaupungista toiseen, eikä saata kukaan kieltää tuon ankaran munkin monessa suhteessa olevan oikeassa, ja uhkaavina vastustavat kapinalliset Roomalaiset paavia, mutta Hadrianus päättää noudattaa edeltäjäinsä esimerkkiä ja jatkaa taistelua. Hän sulkee Arnoldin kirkon yhteydestä ja julistaa pyhän kaupungin kiroukseen.
Kasvamistaan kasvoi häiriö, kunnes Rooman riitaiset puolueet pyysivät keisaria välittäjäksi. Tämä ratkasi asian paavin eduksi. Ystäväinsä hylkäämänä pakeni Arnold kaupungista. Matkalla joutui hän paavin lähettämäin vainoojien käsiin, vaan eräs Kampanialainen kreivi, joka kunnioitti häntä profeetana, tarjosi hänelle turvapaikan linnassaan. Täällä hän ei kuitenkaan saanut kauan olla. Fredrik oli näet saapunut Roomaan ja solmittuaan ystävyydenliiton Hadrianuksen kanssa suostunut noudattamaan tämän pyyntöä, että Arnold oli tuotava Roomaan rangaistavaksi. Tuon urhoollisen saarnaajan, jonka silmässä välkkyi onnellisemman ja vapaamman ajan toivo, vaikka keski-ajan sumut vielä estivät häntä näkemästä sitä tietä, jota hänen olisi tullut vaeltaa, täytyi astua keisarin ja paavin uhkaavan tuomioistuimen eteen. Hän hirtettiin Roomassa v. 1155 ja hänen ruumiinsa poltettiin.
Ennen pitkää sai maailma kokea, miten epäluotettava keisarin ja paavin solmima liitto itse teossa oli. Tuskin oli näet Fredrik, saatuaan paavilta keisarinkruunun, saapunut kotia, ennenkuin tuo vanha eripuraisuus kristikunnan mahtavain yliherrojen välillä jälleen rikkoi rauhan. Kumpikin alkoi ilmaista tyytymättömyyttänsä syyttämällä vastustajaansa velvollisuuksien laiminlyömisestä, ja Besansonissa v. 1152 pidetyillä ruhtinastenpäivillä leimahti riita ilmituleen. Tässä tilaisuudessa, jossa Burgundin ylimykset kunnioittaen tunnustivat mahtavan Fredrikin yliherruutta, esiintyi myöskin kardinaali Roland Bandinelli, antaen hänelle kirjeen paavilta. Siinä syytettiin keisaria kiittämättömyydestä paavia kohtaan, joka hänelle oli jakanut niin suuria "beneficejä." [Sana merkitsee sekä "hyvää työtä" että "läänitystä".] Kirje herätti tyytymättömyyttä, koska paavi tällä sanalla silminnähtävästi tarkoitti, että keisarikunta oli pidettävä paavin läänityksenä, ja kun rohkea kardinaali selitykseksi kummastellen lausui: "keneltä sitten saa keisari kruununsa, ellei paavilta?" ilmaisivat saapuvilla olevat ruhtinaat mielipahansa mitä selvimmällä tavalla. Kiivas Otto Wittelsbach veti miekkansa surmatakseen Bandinellin, joka töintuskin hengissä pääsi pois.
Noudattaen Gregorius VII:nen rohkeata esimerkkiä, koetti Hadrianus saada Saksan ruhtinaita ja papistoa kapinaan Fredrikiä vastaan, siten masentaaksensa mahtavan vastustajansa. Mutta keisarin vakaat sanat: "en ole saanut kruunuani paavilta, vaan Jumalalta," tekivät valtaavan vaikutuksen hänen alamaisiinsa. Hadrianuksen rohkea yritys raukesi tällä kertaa tyhjiin. Vaan ei luovu paavikunta vieläkään toiveistaan päästä mahtavammaksi tämän maailman valtakunnista. Valtioviisauden neuvomana hieroi Hadrianus sovintoa Fredrikiltä ja saikin jonkinmoisen rauhan solmituksi. Sen pettäviin lupauksiin mieltyneenä, valmistautui hän uusiin taisteluihin tämän maailman mahtavain taistelutantereella, kun äkillinen kuolema tempasi hänen tuonelaan (1159).
Kirkollisen puolueen kardinaalit korottivat yllämainitun Ronald Bandinellin, joka paavina on tunnettu nimellä Aleksanteri III, keisarillismieliset Viktor IV:nen paavinistuimelle. Kun keisarin Paviaan v. 1160 kokoonkutsuma kirkolliskokous kannatti Viktoria, näytti Aleksanterin tappio varmalta. Mutta mahtava Hohenstaufi oli ennen pitkää kokeva, että hänen vastustajansa ei vieläkään aikonut luopua Besansonin ruhtinastenpäivillä länsimaataan rohkeista mielipiteistä. Aleksanterin kyllä täytyi poistua Roomasta ja ajaksi luovuttaa valtansa keisarin asettamille paaveille, vaan tämä näennäinen tappio oli ennen pitkää tuottava hänelle loistavan voiton. Sensin kaupungissa Franskassa, missä hän maanpakolaisena oleskeli, seurasi karkoitettu paavi tarkasti ajan vaiheita, taitavasti valmistaen tappiota voimalliselle vastustajalleen. "Jakaaksensa suurta saalista ylpeitten kanssa" hän taistelee, kunnianhimo ohjaa hänen tuumansa, valtioviisaus määrää aseet. Ja kuitenkin luulee hän edustavansa Jesuksen Kristuksen valtakuntaa maan päällä ja valvovansa sen etuja!
Uhkaavana seisoi Fredrik keisari Lombardiassa, pyrkien päästä Italian kaikkien tunnustamaksi yliherraksi. Kuuliaisena noudattaa Viktor IV hänen käskyjään, ja Lombardian mahtavat kaupungitkin nöyrtyvät toinen toisensa perästä. Milano yksin tekee vastarintaa, vaan jo v. 1162 täytyy senkin avata porttinsa voittajalle. Mutta voitonriemua häiritsee ja uusia taisteluja ennustaa Aleksanteri III:nen Franskasta julistama kirous, joka seuraavana vuonna kohtaa keisaria ja hänen asettamaansa paavia. Tuskin oli Fredrik palannut Saksaan, ennenkuin hänen jälleen täytyi valmistautua retkelle Italiaan. Viktor IV kuoli nim. jo v. 1164, vaan ennenkuin keisarin hänen jälkeisekseen määräämä paavi Paskalis III ehti astua virkaansa, saapui Aleksanteri Roomaan, ja senaatti tunnusti hänen kirkon päämieheksi. Jo välkkyy jälleen siellä täällä kapinan liekki Lombardiassa, vaikka keisarilliset ylivoudit ovat koettaneet sitä tukahduttaa, eikä aikaakaan, ennenkuin koko Pobjois-Italia on solminut liiton riistääksensä tuota saksalaisten raskasta ijestä niskoiltaan. Taitavasti on Aleksanteri maanpakolaisuudestaan viritellyt tätä kapinaa, nyt häntä koko Lombardia kiittäen ylistää, tarjoutuen puolustamaan häntä kirkon ja vapauden vihattua sortajaa vastaan. Sodan verinen lippu liehuu jälleen Italiassa, kehottaen kirkonkin edustajia turvautumaan miekan terään. Johtaen voimallista sotajoukkoa lähestyy Fredrik Roomaa. Kaupungin porvarijoukko, joka yritti vastarintaa, lyötiin verisessä tappelussa, Aleksanteri pakeni Normannilaisten turviin, ja Paskalis toimitti Pietarinkirkossa ylistysrukouksen Jumalalle, joka oli suonut siunauksensa Fredrikin aseille. Lannistunut oli kaikki vastarinta, itse Lombardian urhoolliset kaupungitkin tottelivat jälleen nöyrinä keisarillisten voutien käskyjä. Mutta äkkiarvaamatta muuttuivat olot. Tuskin oli Fredrikin sotajoukko valloittanut Rooman, ennenkuin kauhea rutto alkoi raivota sen riveissä. Tätä vihollista vastaan ei auttanut sotilasten urhoollisuus, ei sitä miekka karkoitetuksi saanut: hävittävä kuumetauti tempasi tuonelaan tuhansia sotilaita, niiden joukossa monen uljaan ritarin ja hyvän päällikön. Keisarilla ei ollut muuta neuvoa kuin vetäytyä pois pelastaaksensa edes osan tuosta urhoollisesta sotajoukosta, jonka voitto vasta oli korottanut hänen kunnian kukkulalle. "Sanherib pakenee pyhän kaupungin edustalta" riemuitsivat hänen vastustajansa, ja kun keisari lähestyi Pohjois-Italiaa, olivat nuo uppiniskaiset kaupungit solmineet liiton, vannoen uhrata kaikki vapautensa edestä. Töin tuskin pääsi Fredrik hengissä Saksaan (1168). Vaan ei luopunut tuo jäntevä Hohenstaufi vieläkään toivostaan Italian suhteen. Järjestettyään Saksan oloja ja vahvistettuaan valtaansa Unkarissa ja Puolassa, kokosi hän voimallisen sotajoukon pakoittaaksensa Lombardialaiset vihdoinkin tunnustamaan hänen yliherruuttaan. V. 1174 marssi hän jälleen Alppien yli uudistaaksensa valtakuntansa hävinnyttä valtaa Pohjois-Italiassa. Mutta eivätpä olleet Lombardian kaupungitkaan ristissä käsin käyttäneet rauhan aikaa. Ne olivat päinvastoin laajentaneet ja vahvistaneet liittoansa sekä rakentaneet uuden linnan, jolle keisaria vihoittaakseen olivat antaneet nimen Alessandria. Tätä linnaa kohti suunnitteli Hohenstaufi retkeään. Neljä kuukautta sitä turhaan piiritettyään, täytyi hänen alkaa rauhaa hieroa, kun näet sotajoukkonsa melkoisesti oli heikontunut eikä hän saamatta apua Saksasta uskaltanut antautua ratkaisevaan taisteluun. Yhä vaikeammaksi kävi hänen asemansa, kun eräs hänen mahtavimmista ruhtinoistaan kieltäytyi lähtemästä Saksasta häntä auttamaan, ja saapunut apujoukko tämän kautta supistui odottamattoman pieneksi. Oliko hänen luopuminen taistelusta, täytyikö hänen jälleen voitettuna palata kotia? Varovaisuus kehotti häntä siihen ja keisarin urhoollisimmatkin neuvonantajat vaativat samaa. Mutta uljaan Hohenstaufin kunnianhimo ei enää kestänyt näin kovia iskuja, kostonhimo valtasi hänen sydämmensä ja hän päätti turvata voittoisan miekkansa onneen. Legnanon luona ryntäsi hän Lombardialaisten paljoa voimallisempaa sotajoukkoa vastaan (1176). Urhoollisesti taistelivat Saksalaiset, Fredrik itse nähtiin aina tappelun tulisimmissa liekeissä, vaan turhat olivat kaikki ponnistukset. Lombardialaiset saivat loistavan voiton.
Näiden vaiheiden ohessa oli Aleksanteri III ihmeteltävän taitavasti säilyttänyt asemaansa keisarin asettamia vastapaaveja vastaan, odottaen viisaan valtiomiehen tavoin sitä hetkeä, jolloin hän saisi koko maailmalle näyttää, kummanko puolella voitto oli. Anagin kaupungista, missä hän tähän aikaan oleskeli, oli hän tarkkaan seurannut sodan vaiheita. Nyt saapuivat hänen luokseen keisarin lähettiläät, jotka tunnustivat hänen kirkon lailliseksi päämieheksi sekä vakuuttivat Fredrikin luopuvan keisarillisesta suojelusherruudestaan Roomassa. Aleksanteri suostui rauhaan näillä ehdoilla, tarjoutuen puolestaan rauhan välittäjäksi keisarin ja Lombardialaisten välillä. Seuraavana vuonna vahvistettiin Venedigissä juhlallisesti tämä paavin ja keisarin solmima liitto. Markuksen-kirkon portailla otti Aleksanteri vastaan Fredrikin, joka nöyrtyneenä suuteli hänen jalkojaan. Sitte mentiin kirkkoon, missä tuon ylpeän Hohenstaufin täytyi kuunnella paavin nuhdesaarnaa. Kun Jumalan palvelus oli päättynyt, astui Aleksanteri ratsun selkään, keisari käveli vieressä jalastinta pitäen.
Tämän maailman valtakuntien olosuhteisin takertuneena ja niiden turmelemana pyrkii paavikunta kunnian kukkulalle. Näiden aikojen kirkkohistoria on sen vuoksi suureksi osaksi valtiollista historiaa. Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa ei näe kuin siellä täällä, ja niihinkin paikkoihin, joissa sanan miekka vielä on estänyt sitä kasvamasta kokonaan umpeen, luovat kirkon synti ja maailman turmelus synkät varjonsa. Mistä koittaa valoa pimeässä? "Minä olen maailman valkeus," todistaa Herra. Auttamatonko on kirkon turmelus? "Minulle on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä" vakuuttaa sama Herra. Se totuus juuri, ettei Jumalan valtakunta milloinkaan voi sortua, luo kirkkohistorian pimeimmillekin lehdille niin ihmeellisen lohdullista valoa.
Aleksanteri III:nen aikana saavutti paavikunta toisenkin loistavan voiton taistelussaan valtiota vastaan. Siihen aikaan, jolloin paavi maanpakolaisena oli Franskassa, tapaamme hänen luonansa Englannin arkkipiispan Thomas Becketin. Hänkin on riitaantunut maallisen vallan kanssa, hänkin tarjoutuu korottamaan paavikuntaa maallista valtaa mahtavammaksi. Becket oli monta vuotta kanslerina uskollisesti palvellut Englannin kuningasta Henrik II:ta, ja tämä oli kiitollisuudesta määrännyt hänet Kanterburyn arkkipiispaksi (1162). Tuskin oli Becket päässyt uuteen arvoonsa, ennenkuin hän esiintyi kerrassaan toisena kuin ennen. Halveksien kaikkea tuota ulkonaista loistoa, jonka koristamana hän valtion palveluksessa oli prameillut, pukeutui hän munkin halpaan pukuun, osottaen koko käytöksellään tästälähin aikovansa asettua mitä jyrkimpään vastarintaan maailman tapojen ja valtion suhteen. Kirkon etu ja kunnia oli tästä hetkestä oleva hänen silmämääränään. Kiivaasti vaati hän kuninkaalta takaisin niitä tiluksia, joita valtio oli riistänyt Kanterburyn arkkihiippakunnalta. Kuningas, joka nyt selvään näki, miten oli erehtynyt toivoessaan saada Becketistä kuuliaista piispaa, kutsui valtakuntansa mahtavat Klarendoniin asiasta tuumimaan (1164). Täällä supistettiin pappien oikeudet suuressa määrässä muun ohessa senkin säädännön kautta, joka kielsi heitä kuninkaan tuomiosta vetoamasta paaviin. Kaikki piispat kirjoittivat nimensä uuden lain alle. Becket, joka kuninkaan ja piispojen pakottamana oli suostunut tähän kirkonvaltaa solvaavaan myöntymiseen, katui heti heikkouttansa ja pakeni Franskaan saadaksensa paavilta synninpäästöä. "Pietarin jälkeiseltä" rukoili hän saavansa mitä ankarimmalla parannuksella sovittaa syntinsä, eikä ollut tämä tyhjää puhetta, sillä säälimättä hän kidutti ruumistansa kauan aikaa. Vasta kun paavi oli päästänyt hänen synnistä, oli hän altis ryhtymään taisteluun kirkon puolesta. Peläten että suuttunut Henrik rupeisi liittoon Fredrik Barbarossan kanssa, koetti paavi saada Becketiä sopimaan edellisen kanssa. Franskan kuninkaan Ludvig VII:nen välityksellä saatiinkin sopimus aikaan, vaan se oli yhtä epäluotettava kuin lyhyt. Becket palasi Englantiin, kansa otti hänen vastaan suurilla kunnianosotuksilla; mutta jos kuningas alussa koettikin salata vihaansa tuota paavikunnan taipumatonta puolustajaa kohtaan, kävi asema yhä vaikeammaksi, kun näet arkkipiispan kannattamat mielipiteet mitä johdonmukaisimmalla tavalla pyrkivät saada valtion ja kuninkuuden etuja luovuttamaan alaa kirkon kasvavalle vallalle. "Eikö toki kukaan noista kurjista, jotka syövät minun leipääni, voi vapauttaa minua kapinallisesta papista" huudahti Henrik kerran, kun hänelle kerrottiin Becketin rohkeista tuumista. Muutamat ritarit, jotka kuulivat nämä sanat, riensivät nopeasti Kanterburyyn ja surmasivat piispan kirkon alttarilla, hänen paraikaa jakaessaan Herran ehtoollista (1170). Aavistaen sanojensa onnetonta vaikutusta, oli kuningas heti lähettänyt sanansaattajat estämään ritareja verta vuodattamasta, mutta kun sanansaattajat heidät saavutti, oli rikos jo tehty. Katkerasti täytyi Henrikin katua varomatonta pikaisuuttaan. Paavi julisti Becketin pyhimykseksi, Englannin kansa kunnioitti häntä veritodistajana, asettuen uhkaavaan asemaan hallitusta vastaan, eikä aikaakaan, niin nostivat kuninkaan pojat kapinan isäänsä vastaan. Ei ollut turvattomalla Henrikillä muuta neuvoa kuin nöyrtyä kerjäämään armoa samalta kirkolta, jonka kasvavaa valtaa hän vasta oli luullut voivansa masentaa. Peruutettuaan Klarendonissa tehdyt päätökset, vaelsi hän avojaloin Becketin haudalle, missä paljasti selkänsä munkkien ruoskittavaksi. Syvään nöyrtyi siis Englantikin paavikunnan valtaistuimen juuressa.
Becketiä on moni historioitsija arvostellut ylpeäksi ja petolliseksi mieheksi, jonka silmämääränä oli oma etu ja välikappaleina monesti hyvinkin epärehelliset tuumat. Epäilemättä on tässä arvostelussa liikaa moitetta. Päinvastoin hän uskollisesti elämänsä loppuun taisteli keski-ajan kirkon puolesta, sen maallista mahtavuutta hän tehokkaasti puolusti. Mutta kristityksi papiksi häntä ei myöskään saa sanoa. Becket on tuon eksyneen kristikunnan jäseniä, joka ei käsitä Kristuksen valtakuntaa hengelliseksi valtakunnaksi, sentähden että paavikunnan maallinen mahtavuus häikäisee sen silmiä. Se aate, jonka toteuttamiseksi hän uhrasi elämänsä työn ja jonka marttyyrinä hän kuoli, on kyllä maailmallisessa mielessä suuri aate, mutta varkaan tavoin on se yön pimeässä tunkeunut Herran seurakuntaan eksyttämään sitä väärälle uralle. Ventovieras Jesuksen Kristuksen hengelliselle valtakunnalle on tämä aate, eikä kirkkohistoria milloinkaan aseta sen edustajia, miten uskollisesti nämä sitten ovatkaan taistelleet, Herran veritodistajain riveihin.
Saman aatteen kannattajana seisoo Aleksanteri III:kin jälkimaailman tuomion edessä. Viisaat olivat hänen tuumansa, taitavasti hän valvoi paavikunnan etuja sen taistelussa valtiota vastaan, tehokkaasti ja voittoisasti valmistaen sitä aikaa, jolloin Rooma jälleen on maailman pääkaupunkina ja kaikki ruhtinaat ja kansat nöyrinä tottelevat sen käskyjä, mutta ei tarkoittanut kirkon Herra tämänkaltaista voittoa, lausuessaan: "älä pelkää, piskuinen lauma! sillä teidän isällänne on hyvä tahto antaa teille valtakunnan." Ja niinäkin aikoina, joina paavikunta voitollisesti edistyy mahtavuudessa, ilmaantuu sen heikkous tuon tuostakin. Kyllä esim. Aleksanteri III:nen valta hänen hallituksensa loppupuolella näyttää hyvinkin loistavalta, hänen v. 1179 kolmannessa suuressa lateraanikokouksessa Roomassa 300 hengellisen läsnäollessa laatiessaan lakeja paavikunnan tukeeksi, mutta hänen täytyi heti tämän jälkeen taas paeta pyhästä kaupungista, ja kun hän kaksi vuotta myöhemmin kuoli ja hänen ruumiinsa tuotiin Roomaan siunattavaksi maan lepoon, saattoi kansa kirouksilla ja kivenheittämisillä häntä hautaan. Jo kiehuu kansan syvissä riveissä vihaa paavikuntaa vastaan, vaikka tämä viha, ollen maailmallista sekin, taipuu kuuliaisuuteen, kun paavikunnan ulkonainen mahtavuus sen jälleen pakoittaa asettumaan. Vaan ei ole vapauteen luotu ihmishenki aina tyytyvä tähän orjuuteen, se on vihdoin särkevä kahleensa ja kostava sortajilleen. Ainoastaan se valta, joka perustuu Herran horjumattomaan sanaan, pysyy ijankaikkisesti, sillä se on rakennettu kalliolle. Paavikunta rakentaa sannalle: "sade on lankeava, virrat tulevat ja tuulet puhaltavat ja sitä huonetta sysäävät, ja se on kukistuva ja sen lankeemus on oleva suuri."
IX.
Ensimmäinen ristiretki Suomeen.
Ja minä tahdon sen itselleni pitää siemeneksi maan päällä, ja tahdon sitä armahtaa, jota ei ole armahdettu. Ja sanon hänelle, joka ei ollut minun kansani: sinä olet minun kansani, ja hänen. pitää sanoman: sinä olet minun Jumalani. Hos. 2: 23.
Monta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin kristinuskon valo loi ensimmäiset säteensä Suomen syrjäiseen maahan. Ei tiennyt kristitty Euroopa pitkään aikaan mitään pakanallisista esi-isistämme, ja vielä tänään piiloutuu kertomus heidän elämänsä vaiheista suureksi osaksi muinaisuuden äänettömään pimeään. Heidän haudoillansa sammuu historian tulisoitto, ja muinaistutkijan on tyytyminen sadun monesti eksyttävään kuutamoon ja runon salaperäisesti etäiseen kaikuun. Mutta miten vajavaiset tietomme Muinais-Suomalaisten elämästä ja tavoista ovatkin, kuvaa kuitenkin heidän ihmeen kaunis runoutensa, jonka katkonaiset, toisistaan jo irtautuneet säveleet uuden Suomen isänmaanrakkaus on koonnut ja yhteensovittanut, miten hartaasti he kaipasivat sitä viisautta, joka ainoana voi tyydyttää ihmishengen syvintä tarvetta. Vaan mahdoton oli heidän omin voimin päästä totuuden osallisuuteen ja elävän Jumalan tuntemiseen. Heidän uskontonsa pääpiirteet ovat meille säilyneet Kalevalan runoissa.
Alkuansa palvelivat pakanalliset esi-isämme luonnon esineitä semmoisinaan, vaan tämän alkuperäisen luonnonuskon vallasta kohosivat he aaterikkaammalle kannalle, jolta olivat näkevinään, miten henkiset voimat, jotka heidän mielikuvituksensa olennoitsi ja joille se loi mitä vaihtelevimmat muodot, ympäröi heitä kaikkialla. Maailma oli heidän luulonsa mukaan täynnä Haltijoita, joilla eri olopaikkojensa ja toimiensa mukaan oli eri nimensä: Ilmatar, Päivätär, Kivutar, Terhenetär y.m. Veden Jumala oli Ahti, metsien hallitsija Tapio. Voimallisin kaikista oli taivaan, "yli-ilmojen" jumala. Häntä nimitettiin alkuansa nimellä Jumala, vaan kun tätä sanaa myöhemmin alettiin käyttää merkitsemässä luonnonhaltijaa yleensä, annettiin sen sijaan maailman korkeimmalle hallitsijalle nimi Ukko. Puhtaampana kuin useat muut pakanakansat on siis Suomen kansa selvittänyt käsityksen yhdestä ainoasta Jumalasta, vaikkei tämä käsitys vielä ole kuin himmeä aavistus vain kristinuskon elävästä Jumalasta. Ukko asui taivaan keskustassa, häntä kutsuttiin "yli-Jumalaksi" ja hänen vaikutuksensa ulottui kaikkialle, Muut jumalat toimivat kuitenkin vapaina, hänestä riippumatta.
Koko sivistynyt maailma ihailee esi-isiemme ihmeen kauniita unelmia noina heidän pakanuudenaikansa öisinä hetkinä. Ja syytä tähän ihailuun kyllä löytyy, kun runouden kannalta asiaa tarkastelemme. Eikä siinä kylliksi. Täytyypä meidän myöskin myöntää, että Kalevala sisältää monta syvää ajatusta, monta ihmeen valosaa aavistusta, joille aniharvojen kansojen muinaisuuden unelmat voivat vetää vertoja. Kuinka ylevä on esim. Muinais-Suomalaisten käsitys äidinrakkaudesta, miten syvä heidän uskonsa laulun, sanan voimasta! Mutta kuinka viehättävän kauniilta ja henkisesti rikkaana Suomen kansan muinaisuus monessa suhteessa esiintyykin runon kertomuksessa, kuulemme miltei joka säveleessä tuota synnin tuottamaa ristiäänisyyttä, jota ei taitavinkaan laulaja, ei Väinämöinenkään, tuo "tietäjä ijänikuinen" saa soitannostaan poistumaan. Kuinka onnetonta elämä täällä maan päällä usein oli, miten mahdoton löytää kaikkia noita "syntyjä syviä," jotka vaarat estäisivät, tuskat lievittäisivät ja kuinka toivottoman kolkko oli Tuonela, kuolleitten asunto! Ihmissydämmen ristiriitaiset ajatukset, "jotka keskenänsä itse päällensä kantavat," eivät pääse sopusointuun kuin Jesuksen Kristuksen ristin ja Hänen tyhjän hautansa ääressä, vaan kaukana olivat nämä pyhät paikat Suomen syrjäisestä maasta, eikä ollut kukaan vielä sen pakanallisille asukkaille kertonut sanaakaan Hänestä, joka yksin on "tie, totuus ja elämä" ja jota he, vaikka tietämättänsä, olemuksensa syvyydessä kaipasivat. Kummastelisimmeko tuota salaperäistä suruvoittoisuutta, joka on niin omituista esi-isiemme koko katsantotavalle? Ei kuule maailma heidän huokauksiaan, eivät he itsekään niitä käsitä, mutta Yksi ne kuulee ja tietää: Hän, joka on pelastuksen Jumala. Kauan on Suomen kansa istunut pimeydessä ja kuoleman varjon maassa, mutta ennenkuin kahdestoista vuosisata kuluu loppuun, alkaa sillekin aamu koittaa.
Vähitellen oli pakanuuden valta Ruotsissa murtunut. Vaikeata on tietysti tarkkaan määrätä, milloin tämä tärkeä käänne naapurikansamme historiassa tapahtui, vaan ainakin sen voi varmuudella päättää, että kristinuskon voitto maassa yhdennentoista vuosisadan loppupuolella oli taattu. Ennen on kerrottu paavin lähettilään Nikolauksen käynnistä Skandinaviassa sekä huomautettu siitä, että Ruotsin kirkko silloin liitettiin likeisempään yhteyteen Rooman ja sen kautta koko läntisen kirkon kanssa. Maan kuninkaana oli siihen aikaan Sverker (k. 1155). Jo ennen hänen kuolemaansa olivat Svealaiset, vihoissaan siitä, että hän aina oleskeli Götanmaalla, valinneet oman kuninkaan nimeltä Eerik, historiassa tunnettu nimellä Eerik IX Pyhä, joka nyt sai koko valtakunnan haltuunsa. Häntä kiitetään hyvin hurskaaksi mieheksi, jonka päätoimena oli kristinuskon edistäminen. Miten epäluotettavat sen aikuiset tarinantapaiset kertomukset pohjolan oloista ovatkin, voi kuitenkin varmuudella päättää, että "Pyhä Eerik" tehokkaasti vaikutti pakanuuden kukistamiseen etenkin Pohjois-Ruotsissa. Ensimmäisenä maan kristityistä kuninkaista asui hän Sveanmaalla, tuossa vanhassa Upsalassa, jonka kuuluisaa temppeliä jo ennen hänen aikojaan oli ruvettu muodostamaan kirkoksi. Innostuksella jatkoi Eerik tätä työtä, kirkko valmistui, ja jumalanpalvelus järjestettiin kristinuskon ohjeiden mukaan. Uskollisena apumiehenä näissä toimissa oli hurskaalla kuninkaalla Upsalan piispa Henrik, jonka kerrotaan olleen kotoisin Englannista sekä saapuneen Ruotsiin kardinaali Nikolauksen seurassa.
Olemme maininneet kaksi nimeä, jotka lähtemättömästi ovat piirretyt Suomen varsinaisen historian ensimmäiselle lehdelle. Koettakaamme tulkita tämän puutteellisen lehden vaillinaisia lauseita, sillä se kertoo kristinuskon aamukoitosta pakanallisten esi-isiemme "pimeässä pohjolassa."
Samoinkuin Skandinavialaiset viikingit ennen olivat häirinneet Etelä-Euroopan rannikoita, olivat myöhemmin Suomalaisten hävitysretket suureksi rasitukseksi semminkin Ruotsalaisille. Kun Eerik kuningas sen ajanhengen innostuttamana, joka vaati kristityitä taisteluun pakanoita vastaan, päätti lähteä ristiretkelle Suomeen, oli hänellä luultavasti silmämääränä se valtiollinen etu, jonka Suomalaisten taivuttaminen kristinuskoon hänelle tuottaisi. Niin vaillinaiset ovat tiedot Eerikin retkestä Suomeen, ettei aikaakaan, jolloin hän lähti tälle merkilliselle matkalle, voi tarkkaan määrätä. Luultavasti tapahtui tämä v. 1156 tahi 1157. Ei sitäkään varmuudella tiedetä, missä Eerik sotajoukkoineen astui maalle. Moni seikka viittaa kuitenkin jokseenkin selvään siihen, että paikka oli Aura-joen suu eli nykyisen Turun seutu.
"Kaks oli pyheä miestä,
Kaksi kansan ruhtinasta
Ristiveljeä jaloa;
Yksi kasvoi Ruotsinmaalla,
Toinen maalla vierahalla.
Lapsi maalta vierahalta
Se on Hämeen Henterikki,
Vaan joka Ruotsissa yleni,
Se on Eerikki ritari,
Ruotsin kuuluisa kuningas."
Näin laulaa Eerik kuninkaasta ja hänen piispastansa vanha runo, joka jälkimaailmalle on säilyttänyt Muinais-Suomalaisten ensimmäisen tunnetun tunnustuksen kristinuskon siunauksesta. Mutta näin ei kuulunut heidän todistuksensa ristijoukon ensin saapuessa tänne
"Paikalle papittomalle,
Maalle ristimättömälle,
Kivikirkot teettämähän
Kappelit rakentamahan."
Eerikin kerrotaan tarjonneen Suomalaisille rauhaa, jos he suostuisivat antamaan kastaa itsensä ja vastaanottaisivat kristinuskon. Uhkaavana seisoi valloittaja Suomen rannalla, miekka toisessa, risti toisessa kädessä, tarjoten raa'alle ja vapaalle kansalle aarretta, jonka arvoa se ei osannut aavistaakaan — vaan samalla vieraan vallan herruutta, jonka ikeen alle sen jäykkä niska ei vielä konsanaan ollut nöyrtynyt. Suomalaiset asettuivat vastarintaan: verinen tappelu eikä vapaaehtoinen myöntyminen oli ratkaseva heidän kohtalonsa. Ruotsalaiset saivat loistavan voiton: taistelutantereella makasi joukottain kaatuneita Suomalaisia ja jälellä olevat pakotettiin taipumaan kristinuskoon. Vanhan tarun mukaan kastettiin ensimmäiset Suomalaiset Kupittaan lähteen luona lähellä Turkua. Ristijoukko riemuitsi, mutta Eerikin sanotaan vuodattaneen kyyneleitä, ajatellessaan miekkansa surmaamia pakanoita, "jotka olisivat saaneet ijankaikkisen elämän, jos olisivat kääntyneet kristinuskoon, vaan jotka nyt olivat joutuneet kadotukseen." Se oli hänen keskin aikainen käsityksensä pelastuksen Jumalan neuvosta, mutta miten vajava se olikin, siunaa Suomen kansa sitä hetkeä, jolloin nämä sanat lausuttiin. Jo kaikui ijankaikkisen elämän sana Suomenkin rannalla, kutsuen sen asukkaita pakanuuden pimeydestä Herran ihmeelliseen valoon. Uusi aika on koittamassa syrjäiselle isänmaallemme, vaikka yön sumut vielä estävät meitä näkemästä, että tuo heikko, taivaan reunaalla ruskottava valo todellakin ennustaa aamua.
Vielä samana kesänä purjehti Eerik takaisin Ruotsiin, jättäen Suomeen Henrik piispan sekä muita pappeja lähetyssaarnaajain vaikeata työtä toimittamaan. Kuinka vähän tiedämmekin tuon kuuluisan piispan elämänvaiheista ja hänen toimestaan täällä pakanallisten esi-isiemme keskuudessa, on ainakin selvä, että hän oli noita keski-ajan urhoollisia lähetyssaarnaajia, jotka olivat alttiit uhraamaan kaikki suuren tehtävänsä edestä. Historia omistaa hänelle kunnianimen "Suomen lähetyssaarnaaja," ja siinä on todistusta kylliksi, miten vaillinaiset aikakirjojen kertomukset hänestä sitten ovatkin. Semmoista mainetta, semmoista nimeä ei saavuteta kuin ankaran itsensäkieltämisen vaikealla tiellä. Ei liioittele legenda ["Pyhän Henrikin elämä ja ihmetyöt."] lausuessaan Henrikistä: "miten suuri oli usko ja jumalallisen rakkauden liekki hurskaan piispan sydämmessä, hänen luopuessaan ylöllisyydestä, ystävistään ja loistavasta asemastaan, jota kaikkea hänellä oli tarjona Upsalassa, ja pelastaaksensa muutamia köyhiä lampaila antautuessa lukemattomiin vaaroihin, joissa kuolema häntä uhkasi. Hän noudatti paimenen esimerkkiä, joka jätti nuo yhdeksänkymmentä ja yhdeksän korpeen etsiäksensä tuota ainoata kadonnutta lammasta ja, löydettyään sen, omalla olkapäällään kantoi sen lammashuoneesen". Joka luotettavien historiallisten yksityisseikkojen puutteen vuoksi ei ole altis myöntämään tätä arvostelua oikeaksi, hän ei aavistakaan, miten vaikea lähetyssaarnaajan koruton työ raakojen pakanoiden keskuudessa on. Että Henrik todellakin on julistanut evankeliumia Jumalan valtakunnasta pakanallisille Suomalaisille, sen todistaa tuo tunnettu "Piispa Henrikin surma" niminen runo, josta vasta kerroimme muutamat säveleet. Sen saduntapainen luonne, jossa taikauskoinen mielikuvitus todellisuudesta huolimatta vapaana sanelee, ei suinkaan ole omiansa tarjoomaan luotettavia tietoja Henrikin lähetystoimesta, vaan ainakin se käy siitä selväksi, että hän pelkäämättä astui Suomen synkkiin saloihin, saarnaten niiden asukkaille pelastuksen sanomaa. Mahdotonta olisi olettaa Henrikin niihin määrin saavuttaneen Suomalaisten kunnioitusta, että heidän taipumuksensa pukea tunteensa ja ajatuksensa laulun muotoon hänen vaiheistaan olisi saanut aihetta sepittää tuon merkillisen runon, ellei hän todellakin olisi sitä ansainnut. Älkäämme halveksiko tuota esi-isiemme Suomen ensimmäisestä lähetyssaarnaajasta antamaa todistusta, vaan seuratkaamme sen runollista kertomusta Henrik piispan viimmeisistä elämänvaiheista. Se on opas, joka ei tahdo meitä pettää, jos kohta se lapsellisessa herkkäluulossaan monesti eksyy kauaskin todellisuuden vakavalta tieltä. Runo kertoo Henrikin kerran talvella matkoillaan saapuneen eräälle Köyliöjärven saarelle, missä Lallin talo oli. Emäntä oli yksin kotona, ja häneltä pyysi piispa ostaa ruokaa. Kun sitä ei hänelle annettu, käski hän palvelijansa ottaa, vaan jätti lähtiessään maksun kaikesta. Saavuttuaan kotia ja kuultuaan vieraan talossa käynnistä, lähti Lalli heti piispaa takaa ajamaan. Eräs latinalainen legenda kertoo Lallin verenhimoisen vihan syyksi senkin seikan, että piispa oli tuominnut hänen maksamaan sakkoa miestaposta. Oli miten olikaan, ainakin se lie varma, että Suomen ensimmäinen lähetyssaarnaaja sai surmansa tämän miehen kädestä. Jääkööt tässä kertomatta runon tarinat tämän tapauksen yksityisseikoista ja Lallin kohtalosta, sillä ne astuvat rohkeasti todellisuuden rajojen ulkopuolelle. Kerrassaan arvottomiksi niitä ei kuitenkaan saata väittää, koska ne osottavat minkä rajattoman kunnioituksen Henrik piispa vaivaloisilla ja vaarallisilla lähetysmatkoillaan saavutti kansassa. Ei hän tätä kunnioitusta kaipaa, se on kyllä totta: evankeliumin marttyyrin kunnia on suurempi ja ohjaa ajatuksemme eksyväin ihmisten todistuksista uskollisen Jumalan todistukseen, mutta kiittäen ihmeiden Herraa viittaa Suomen kirkon historia kuitenkin näihinkin runon taikauskoisiin liiallisuuksiin, sillä nekin ennustavat uutta aikaa isänmaallemme ja sen kansalle.
Henrik piispa näkyy työskennelleen koko sillä alalla, joka oli Varsinais-Suomalaisten hallussa. Kenties kävi hän Kokemäellä saakka. Niin ainakin tarina kertoo, ja vielä tänä päivänä löytyy viimmemainitussa pitäjässä vanha lato, jossa Henrikin sanotaan saarnanneen. Sen suojaksi on kivestä rakennettu pieni kirkon näköinen rakennus.
"Pyhän Henrikin" muisto saavutti jo varhain suuren maineen, ja häntä alettiin kunnioittaa kristityn Suomen suojelushaltijana. Taikauskoinen kansa rukoili häneltä apua tuskissaan, ja legenda kertoo monesta hänen tekemästään ihmetyöstä. Mainittakoon tässä pari semmoista, kertomukset kun samalla kuvaavat sen aikuisen kristinuskon eksynyttä kantaa. Eräs tyttö, Lucia Antintytär Vehmaalta, kuoli. Vanhemmat surivat katkerasti lastaan, he rukoilivat pyhää Henrikkiä avukseen, ja hänen ihmevoimansa vaikutuksesta virkosi kuollut jälleen. Kyröstä kotoisin oleva vaimo, joka jo vuoden ajan oli ollut ihan sokea, sai näkönsä, kun hän avukseen huusi tuota merkillistä pyhimystä, joka oli tuonut kristinuskon Suomeen ja kansan varman luulon mukaan nyt taivaassa rukoili heidän puolestaan. Nousiaisten kirkolle, missä piispan ruumista ensin säilytettiin, saapui ihmisiä läheltä ja kaukaa voittaaksensa hänen suosiotaan, ja nämä häntä tarkoittavat pyhiinvaellukset kävivät yhä yleisemmiksi, kun tuo kallis pyhänjäännös v 1300 muutettiin Turkuun. — Henrikin muistoksi vietettiin katoolisella aikakaudella kaksi juhlaa: Tammikuun 19 p., jota sanottiin hänen syntymäpäiväkseen, koska hän kertomuksen mukaan sinä päivänä kärsi marttyyrikuoleman ja silloin muutti uuteen elämään, ja Kesäkuun 18 p., jona päivänä hänen maalliset jäännöksensä muutettiin Turkuun. Vielä meidän aikoinamme muistuttavat Turun markkinat, joita pidetään Tammikuun 19 p:nä, Henrik piispasta, jonka kunniaksi keskiaikana mainitussa kaupungissa sinä päivänä vietettiin loistava juhlallisuus Turun tuomiokirkossa. Silloin kokoontui kaupunkiin paljo väkeä ihailemaan jumalanpalveluksen loistoa. Pyhän Henrikin muistosta kertoo myöskin Turun tuomiokapitulin sinetti, jossa on katkaistu peukalo sormuksineen. Legenda tietää, että marttyyrin peukalo, jonka Lallin kirves oli katkaissut, kevään tullessa, löydettiin vedellä liikkuvalta jääkappaleelta. Korppi, joka sitä noukki, oli näet herättänyt ihmisten huomion ja siten ilmiantanut kalliin löytynsä.
Älkäämme tästä kuitenkaan päättäkö, että kristinusko tässä katoolisessakaan muodossa pääsi heti juurtumaan pakanallisten esi-isiemme sydämmissä. Päinvastoin. Hitaasti iti Jumalan sanan siemen Suomen kylmässä maassa. Kauan vielä oli isänmaamme ulkomuodoltaankin miltei kokonaan pakanamaan näköinen. Niinpä ei siinäkään osassa maata, jossa Henrik oli saarnannut, pitkään aikaan löytynyt kuin muutamia pieniä puukirkkoja, jos noita halpoja jumalan palvelusta varten hankittuja rakennuksia ensinkään saattaa kirkoiksi nimittää. Ensimmäiset rakennettiin luultavasti Nousiaisiin ja Räntämäelle. Aurajoen suussa kohosi kyllä jo siihen aikaan kristittyjen pystyttämä vankempi ja komeampi rakennus, mutta se ei ollut pyhitetty hartaudelle eikä rauhan evankeliumin saarnalle. Tarkoitamme Turun linnaa, tuota Ruotsin vallan myöhempinä aikoina niin kuuluisaa tuotetta Suomessa. Sen voimaan turvautui maamme pieni seurakunta vielä kauan. Samoinkuin kirkko miekan terällä oli valloittanut itselleen alaa pakanallisten Suomalaisten maassa, puolusti se itseään ja laajensi valtaansa kauan samankaltaisilla aseilla. Älkäämme tätä oudoksuko, älkäämme epäilkö armon ja voiman Jumalaa, miten ventovierasta tämä onkin pelastuksen sanoman pyhälle saarnalle, joka kovimmassakaan taistelussa ei saa turvautua kuin totuuden omaan sisälliseen voimaan. Ajanhenki oli semmoinen, ja sen orjaksi oli, kuten tiedämme, katoolinen kirkko sortunut. Jumala on ihmeiden Jumala ja armon. Hän on kaiken inhimillisen heikkouden ja turmeluksen uhallakin siunaava senkin sanansa siemenen, jonka Hän tuona historiamme sumuisena ja hyisenä kevät-aamuna kätki isiemme maahan.
X.
Tieteellisiä pyrintöjä kahdennentoista vuosisadan loppupuolella
Kaikki minun puheeni ovat oikeat: ei ole siinä mitään petosta eli
vääryyttä;
Ne kaikki ovat selkeät niille, jotka niitä ymmärtävät, ja oikeat
niille, jotka taidon löytävät. San. l. 8: 8-9.
Nähtyämme kristinuskon himmeän aamukoiton Suomessa, palajamme jälleen silmäilemään Jumalan valtakunnan vaiheita Euroopan sivistysmaissa. Miten erinkaltaista on näköala! Jo aikoja sitten kukistetut ovat täällä pakanuuden muistomerkit kaikkialla: kirkko yksin hallitsee, ja ihmiset noudattavat nöyrästi sen käskyjä. Vaan turmeltunut on tämä kirkko, yhä suuremmassa määrässä se eksyy Jumalan sanan osottamalta tieltä. Ei siinä kylliksi, että paavin ja muun papiston kasvava maallinen valta sekä tuo tämän maailman mukainen kirkollinen hallitus painaa vieraan leiman Herran seurakunnan ulkomuotoon: kirkon oppikin eksyy eksymistään, salaten ihmisiltä pelastuksen tien. Viimmemainitun paheen syynä on epäilemättä ainakin suuressa määrässä tuo keski-ajan oppimattomuus ja alhainen sivistys, joka estää ihmisiä perusteellisesti tutkimasta ja tehokkaasti vastustamasta kirkon traditsioonin erehdyksiä. Nekin harvat henkilöt, jotka tähän aikaan uskonnollisten kysymysten suhteen pyrkivät päästä totuutta käsittämään ja omistamaan, olivat arveluttavan suuressa määrässä ajanhengen orjia. Ei kiellä kukaan mystikkojen ja skolastikkojen suurta merkitystä kirkon kehkeymisen historiassa, mutta kuinka paljon hyvää he ovatkin toimittaneet, on moni arveluttava erehdyskin juuri heidän kautta juurtunut kristikunnan katsantotapaan ja kirkon oppiin. Paitse ennen mainittuja skolastikkoja ja mystikkoja esiintyy kahdennellatoista vuosisadalla muitakin heidän hengenheimolaisiaan, joista tässä muutamat mainittakoot.
Kun Abailardin loistavat luennot alkoivat himmentää tuon ennen kuuluisan Vilhelm Champeauxlaisen mainetta, vetäytyi tämä Pariisin läheisyydessä olevaan p. Viktor nimiseen kappeliin, missä hän perusti koulun. Tämä luostarintapainen opinahjo, joka on tunnettu nimellä p. Viktorin koulu, saavutti ennen pitkää suuren maineen. Sinne tulvasi oppilaita läheltä ja kaukaa, ja etenkin Englannissa pidettiin sitä suuressa arvossa. Sen kuuluisin edustaja oli Hugo (k. 1144). Hän oli syntyperältään saksilainen ja ryhtyi ensimmäisenä germanilaisesta kansanheimosta keski-ajan tieteelliseen työhön, jota siihen saakka yksinomaan romanilaiset kansat olivat edustaneet. Pian kohosi hän oppilaan alhaisesta asemasta opettajaksi, vaan luostarin johtajaksi ei hän milloinkaan päässyt. P. Viktorin Hugo on keski-ajan kuuluisimpia mystikkoja. Hänelle omistettiin kunnianimi "toinen Augustinus." Tämän miehen povessa sykkii harras sydän, jossa keski-aikainen usko vaikutti suuria. Hänen ovat nuo syvät sanat: "me tunnemme Jumalan samassa määrässä kuin Häntä rakastamme; jokainen älyää niin paljon totuudesta, kuin hän itse on totuus." Hugo koetti yhdistää skolastisuuden oppia ja järjellisyyttä mystisismin syvämietteisyyteen ja sydämmen elävään uskoon Jumalaan. Hänen sivistyksensä oli hyvin monipuolinen, vaan se ei eksyttänyt häntä uskon salaisesta, järjelle käsittämättömästä yhteydestä Herran kanssa. Se vain esti häntä antautumasta tunteitten ja mielikuvituksen valtaan, jonka orjina myöhemmän ajan mystikot niin monesti suistuivat kauas tuon raittiin, p. raamatun mukaisen uskon tieltä. "Jos näet, niin se ei ole uskoa," oli hänen lempilauseensa. Mystikkojen tapaan puhuu Hugokin ihmisten erinkaltaisista kyvyistä, erottaen toisistaan "aistillisen silmän," jolla näemme ulkopuolellamme olevat esineet, "järjen silmän," joka näkee mitä meissä on, sekä "miettimisen silmän," jolla pääsemme jumalalliset asiat käsittämään; mutta ollen Augustinuksen oppilas, ei hän itseltään salaa sitä totuutta, että itse tuo "miettimisenkin silmä" on synnin himmentämä ja turmelema eikä siis erehtymätön. Ennenkuin ihminen voi päästä varmaan tietoon Jumalasta, on hänen uskossa edistyminen. Usko on Hugon käsityksen mukaan välittävä aste horjuvan luulon ja varman tiedon välillä. Että skolastisuus on vaikuttanut häneen, se ilmaantuu muun ohessa myöskin siinä, että hän on hyvin taipuvainen jaoittelemaan käyttämiään käsitteitä alaluokkiin, joita hän sitten käyttää merkitsemään käsitteiden eri asteita. Siitä riippuu hänen määräämänsä erehdyttävä erotus luulon, uskon ja varman vakuutuksen välillä, joka häneltä monesti himmentää tosi uskon oikean luonteen. — P. Viktorin Hugo oli aikansa lapsi hänkin, mutta yksi niitä, joissa keski-aika voimallisesti viittaa totuuden kaivattuun valoon. Hänen monista teoksistaan mainitsemme tässä ainoastaan tuon hänen nerokkaan ja syvämietteisen kirjansa "Sielun pantista."
Samaan suuntaan kuin Hugo työskenteli p, Viktorin toinen kuuluisa edustaja Rikhard. Hän pääsi v. 1160 luostarinsa johtajaksi ja hoiti tätä virkaa kuolemaansa asti v. 1173. Hänenkin ainoa ilonsa olivat miettimisen hiljaiset hetket. Ihmisen suurin autuus — niin opetti Rikhard — on siinä, että hänen henkensä kokonaan sulaa yhteen Jumalan hengen kanssa, niin että Jumalan rauha käsittää kaiken hänen miettimisensä, tahtomisensa ja pyrkimisensä. Tähän onnelliseen tilaan päästäksemme täytyy meidän puhdistaa henkemme peili, jotta Jumalan kuva siinä näkyisi. Vaan tämä ei onnistu, ellemme pakene maailman saastaisista ja meluavista oloista, sillä ainoastaan yksinäisyydessä voimme luoda silmämme omaan itseemme ja puhdistua syntisistä himoista.
Näissä mietteissä ilmenee terveellinen totuus, huomattava etenkin aikana, jolloin ihmiset luulivat saavuttavansa Jumalan suosion noudattamalla ulko-elämää koskevia sääntöjä. Kaiken haaveksimisen ja erehdyksen uhallakin virittivät mystikot paljon tosivaloa hedelmättömiin sääntöihin jähmettyvään kirkkoon, estäen hengellistä elämää kokonaan kuolemasta yön pitkinä, kylminä hetkinä. Ellei heitä olisi löytynyt, olisi skolastikkojen järjenmukainen uskonto ennen pitkää tukehuttanut kaiken hengellisen elämän, joka oli kirkon uudistumisen tärkein ehto silloin, niinkuin aina muulloinkin. Ihmeellinen on Herran kuljetus, käsittämättömän viisaat Hänen neuvonsa pimeimpinäkin aikoina!
Silmäillessämme kahdennentoista vuosisadan tieteellisiä pyrinnöltä, vaatii huomiotamme etenkin Pariisin piispa Pietari Lombardus (k. 1164). Hän oli köyhän miehen poika Novaran kaupungista ja sai kasvatuksensa p. Viktorissa. Lempeällä ja vaatimattomalla luonteellaan, ahkeruudellaan ja suurella kyvyllään saavutti hän jo varhain monta ystävää, ja perehdyttyään opintoihin aikoi hän tuolla väsymättömällä innolla ja uutteruudella, jolla keskiajan tiedemiehet voittivat niin monet esteet, sepittää mainiota teostaan "Libri IV sententiarum" (neljä mietelmisen kirjaa), joka on keski-ajan tärkeimpiä kirjallisia tuotteita. Skolastikkojen tapaan koettaa Lombardus yhdistää kirkon ja raamatun oppia. Kirjansa tarkoituksen sanoo hän olevan uskon suojelemisen lihallisten ihmisten erehdyksiltä. Se saavutti ennen pitkää tavattoman suuren maineen ja sitä käytettiin sitten koko keski-aikana oppikirjana uskonnossa. Lombardus tukee väitteensä raamatun ja kirkon opin todistuksilla, jotka hänestä ovat yhdenarvoiset. Hän antautui ajanhengen uskolliseksi palvelijaksi, puolustaen yhtä hartaasti kaikkia noita arveluttavia erehdyksiä, joihin silloisen kirkon oppi oli takertunut, kuin niitä totuuksia, joita tämä oppi vielä kaiken turmeluksen uhallakin sisälsi. Varsinaisen, mystisyydestä eronneen skolastisuuden perustajana on hän luonut opinjärjestelmän, jonka pettävälle perustukselle hänen jälkeiset hengenheimolaiset sittemmin rakensivat nuo ulkonäöltään komeat tieteelliset järjestelmänsä, joiden tukemana kirkon horjuva oppi pitkät ajat vallitsi sivistyneidenkin ihmisten omattunnot. Missä määrässä Pietari Lombardus on vastauksen alainen niistä erehdyksistä, joiden puolustajaksi ja kehittäjäksi hän antautui, sen tietää yksin Herra, sydänten tutkija, kaikkitietävä, vanhurskas tuomari.
Alussa vastustettiin Lombarduksen mietteitä, vaan jo seuraavan vuosisadan alussa pääsivät ne, kuten vasta saamme nähdä, ehdottomasti voitolle. Hänen vastustajistaan mainittakoon p. Viktorin johtaja Valter (k. noin 1180), joka Rikhardin kuoltua sai hänen virkansa. Tulisella innolla kirjoitti hän skolastisuuden erehdyksiä vastaan, moittien yhtä rohkeasti kunnioitettua Lombardusta, kuin harhaoppisena pidettyä Abailardia.
Samaan aikaan kuin nämä miehet käsittelivät kirkon oppia ja uskonnon syviä salaisuuksia, kuului kristikunnassa etenkin yksi ääni, joka ei suinkaan ole suotta kaikunut, miten vähäpätöisiltä sen vaikutukset sitten monen mielestä tuntunevatkin. Se on kyllä vaatimattoman naisen ääni, joka ei suinkaan tahdo herättää suurta melua, mutta puhdasta ja ihmeen syvää on sen kaiku. Tarkoitamme Eibingenin naisluostarin johtajatarta, "pyhää" Hildegardia. Jo lapsena jätettiin hän tätinsä kasvatettavaksi, joka oli naisluostarin johtajattarena. Hildegard mieltyi luostarin hiljaiseen, Jumalalle pyhitettyyn elämään ja päätti ruveta nunnaksi. Tätinsä kuoltua v. 1148 lähti hän yhdentoista benediktiniläis-nunnan seuraamana Bingeniin, missä hän perusti yllämainitun luostarin, jota hän sitten erinomaisella taidolla ja kristillisellä viisaudella johti kuolemaansa asti (v. 1179). Hän on kuuluisa etenkin lausumistaan ennustuksista kirkon tulevaisuudesta. Ihmeen selvästi näkee tämän jalon naisen kirkas silmä, miten turmeltunut kirkko on, eikä hän pelkää tätä totuutta julki lausua. Mutta yhtä ihmeteltävä on hänen horjumaton luottamuksensa kirkon tulevaisuuden suhteen, vaikka hän tuon tuostakin varoittaen puhuu niistä kovista koetuksista, joiden alaiseksi sen täytyy joutua. Näistä koetuksista — niin hän ennustaa — on Herran seurakunta astuva esille puhtaampana ja jalompana, kun uusi, valoisampi aika koittaa. Ja etteivät hänen mietteensä olleet vain haaveksivan mielikuvituksen tuloksia, sitä todistavat semminkin hänen noille uteliaille ihmisille, jotka häneltä etsivät tyydytystä taikauskolleen, antamansa neuvot. Hildegard kehotti heitä nim. tutkimaan p. raamattua, josta kaikki tosi viisaus valuu. Itse oli hän paljon lukenut tuota kirjojen kirjaa, sen valossa oli hän löytänyt Kristuksen. Hänen luoksensa, joka on ainoa välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, kehotti hän ihmisiä rientämään, jotta he saisivat sen rauhan, jota ei kukaan muu antaa voi. Vaikka Hildegard tarkkaan noudatti luostarin sääntöjä, ei hän eksynyt tyytymään noihin hyviin töihin, joiden sannalle senaikuiset ihmiset perustivat ijankaikkisen elämän toivon. Hänen turvansa oli Jesus Kristus, ja tällä kalliolla tahtoi hän uskossa kilvoitella loppuun asti.
Hildegard oli kirjevaihdossa etevimpäin tiedemiesten ja ruhtinasten kanssa, ja hänen syvät sanansa herättivät huomiota kaikkialla. Bernhard Klairvauxlainen piti häntä erinomaisessa kunniassa; hänen ehdotuksestaan julisti paavi Trierin kokouksessa (1147) Hildegardin profetissaksi. Mutta paremman muistopatsaan on kirkkohistoria hänelle pystyttänyt, kun se todistaa hänen kannattaneen niitä horjumattomia totuuksia, joiden helmasta uskonpuhdistuksen kirkas aurinko nousi.