XIV.
Suomen kirkko kahdennentoista vuosisadan lopulla.
Raadolliset ja köyhät etsivät vettä, ja ei ole; heidän kielensä kuivettuu janosta; mutta minä, Herra, tahdon heitä kuulla, minä Israelin Jumala en tahdo heitä hyljätä. Jes. 41: 17.
Kun kirkkohistorian suurelta näyttämöltä Euroopan sivistysmaissa palajamme syrjäiseen Suomeen, nähdäksemme mitä hedelmiä Henrik piispan täällä kylvämä siemen on kantanut, aukeaa eteemme kolkko näköala. Pakanain ympäröimänä ja monen myrskyn hävittämänä taistelee tuo pieni seurakunta kovaa taistelua, jossa sen heikot voimat monesti ovat kokonaan uupua. Historia ei pitkään aikaan kerro paljon mitään Suomen seurakunnan vaiheista Henrik piispan surman jälkeen, ikäänkuin epäilisi se lukea omakseen kansan, joka tällä tavoin on kohdellut evankeliumin saarnaajaa. Äänetönnä toimittaa pitkä hallayö tuhotöitään kirkon pienellä viljavainiolla esi-isiemme maassa. Toivottomalta näyttää pitkään aikaan kristinuskon tulevaisuus Suomessa.
Niistä niukoista tiedoista Suomen seurakunnan vaiheista Henrik piispan kuoleman jälkeen, jotka ovat tarjona venäläisissä aikakirjoissa ja muutamissa paavien kirjeissä, käy selville, että alituiset sodat hävittäen estivät kristinuskon juurtumista maassa. Pakanalliset Hämäläiset ja Karjalaiset, joihin Venäläiset monesti liittyivät, tekivät tuon tuostakin hävitysretkiä Lounais-Suomeen, eivätkä pysyneet Suomalaisetkaan alallaan, vaan hätyyttivät usein itäisiä naapureitaan sodalla. Niin tekivät he v. 1164 laivoilla jonkunlaisen ristiretken noita Ruotsin vallan yhteisiä vihollisia vastaan, tunkeutuen Nevajokea myöten aina Laatokan kaupunkiin, missä he kuitenkin lyötiin. Tämä retki on merkillinen siitäkin syystä, että se oli ensimmäinen noista Ruotsin ja Venäjän välisistä sodista, joiden hävitysten alaisena isänmaamme sittemmin niin monesti oli. Ruotsin hallituksen toimeenpanema retki ei kuitenkaan liene ollut, vaan kirkonmiesten ja yksityisten ristiretkeläisten. Tästä emme suinkaan saa päättää kristinuskon vakaantuneen Varsinais-Suomessa. Kaikki osottaa päinvastoin, että itse kansa hyvinkin vastahakoisesti taipui uuden uskonnon ja vieraan vallan alle.
Miten tarkkaan Rooman paavit seurasivat lähetystointa etäisissäkin maissa, todistaa se seikka, että jo Aleksanteri III eräässä kirjeessä vuodelta 1171 tahi 1172 puhuu Suomen nuoresta seurakunnasta. Valittaen Suomalaisten epäuskollisuutta, kertoo kirje, miten he, vihollisten heitä hätyyttäessä, turvautuivat Ruotsalaisiin, vakuuttaen pysyvänsä kristittyinä ja pyytäen saarnaajia, jotka heille opettaisivat kristinuskoa, vaan että he, saatuansa rauhan vihollisiltaan, heti olivat alttiit luopumaan kirkosta. Aleksanteri kehottaa Ruotsalaisia pakottamaan Suomalaisia papeille luovuttamaan kaikki varustetut paikkansa, jos heillä semmoisia oli, tahi ainakin vaatimaan heiltä semmoista takausta, etteivät enää voisi pettää kirkkoa. — Tämä merkillinen kirje osottaa selvästi, miten vaikea Suomen heikon seurakunnan tila oli noiden alituisten sotien hurjassa melskeessä. Jos sen säilyminen olisi riippunut ihmisten takauksista ja lupauksista, olisi se ollut perikadon oma, vaan sen tulevaisuus oli Herran hallussa ja sentähden se ei ollutkaan toivoton, vaikka kuinka pimeältä näyttikin.
Silminnähtävästi ei Suomi vielä siihen aikaan ollut eri hiippakuntana. Se näkyy selvästi yllämainitusta paavin kirjeestä, jossa puhutaan Ruotsin arkkihiippakunnasta. Sen alle kuuluvina sanotaan nim. Skaran, Linköpingin ja Vesteråsin hiippakuntain olevan, vaan Suomen piispaa ei mainita. Epäilemättä kuului Suomen seurakunta silloin vielä Upsalan hiippakuntaan, jonka piispa Stefanus v. 1164, Aleksanteri III:nen ollessa maanpaossa Franskassa Sensin kaupungissa, vihittiin Ruotsin arkkipiispaksi, kuitenkin sillä ehdolla, että hän ja hänen jälkeisensä yhä edelleen olisivat Lundin arkkipiispan ylivallan alaisina. Mainitaan kyllä kaksi Ruotsin miestä, Rudolf ja Folkvinus, jotka p. Henrikin jälkeen paimenina hoitivat Suomen seurakuntaa, mutta vaikka heidän jälkeistään, piispa Tuomasta, Ruotsin piispankronikassa nimitetään Suomen neljänneksi piispaksi, olivat he selvästikin ainoastaan Upsalan piispan tänne lähettämiä lähetyssaarnaajia. Semmoisena vaikutti Rudolf Suomessa vuosina 1158-1178, vaan mitä hän tällä rauhattomalla ajalla sai aikaan Suomen sorretun seurakunnan hyväksi, siitä emme mitään tiedä. Yksi tieto hänestä on kuitenkin säilynyt. Se todistaa, että hän uskollisesti hoiti vaikeata paimentointaan loppuun asti, pakenematta niitä vaaroja, jotka alituisesti uhkasivat hänen pientä laumaansa. V. 1178 kävivät Karjalaiset — niin kertoo kronika Suomen seurakunnassa, veivät Rudolfin vankina muassaan ja surmasivat hänen. Moni kuuluisa uskonsankari on turhaan toivonut saavansa tämmöistä muistopatsasta haudalleen!
V. 1186 tekivät Novgorodilaiset ryöstöretken Hämäläisten maahan. Kentiesi tarkoittivat Venäläiset jo tällä sotayrityksellä estää Ruotsin vallan leviämistä itäänpäin, taikkapa oli se vain noita tavallisia eri heimojen ja kansakuntien otteluja, joista keskiajan historia miltei joka lehdellä kertoo. Edellistä otaksumista kannattaa se seikka, että Karjalaiset, epäilemättä Novgorodilaisten yllytyksestä, tekivät sotaretken Ruotsiin asti. Eivätkä olleet nämä roomalaisen kirkon viholliset pohjassa vähäpätöisiä vihollisia, joita oli helppo pakottaa peräytymään. Ruotsinkin, joka siihen aikaan jo saattoi turvautua jonkunmoiseen sivistykseen ja jossain määrin järjestettyihin yhteiskunnallisiin oloihin, täytyi monesti pelätä heidän hurjaa sotaintoaan. Viimmemainitulla retkellään he esim. Polttivat kukoistavan Sigtunan kaupungin ja surmasivat Upsalan silloisen arkkipiispan Johanneksen, joka silloin sattui olemaan niillä seuduin. Miten vaikea Suomen turvattoman, oman onnensa nojaan jätetyn seurakunnan asema oli näissä myrskyisissä oloissa, on helppo arvata. V. 1191 purjehtivat Novgorodilaiset ja Karjalaiset jälleen länteenpäin, ryöstäen ja hävittäen Hämäläisten aluetta, ja muutamia vuosia myöhemmin, v. 1198 uhkasivat he Suomen kirkkoa täydellisellä perikadolla. Suomalainen piispankronika kertoo nim., että he viimmemainittuna vuonna saapuivat Turkuun [Ruotsiksi Abo, Åbo. Turkua pidettiin jo tähän aikaan Suomen pääkaupunkina, vaikka nimi vasta sanotussa piispankronikan kertomuksessa ensi kerran mainitaan historiassa.], jolla nimellä tarkoitetaan linnan ympärille vähitellen syntynyttä kaupunkia. Maahan tasotettiin nyt tämä Ruotsin vallan ja kristinuskon vankin tue Suomessa. Seurakunnan esimiehenä oli siihen aikaan Rudolfin jälkeinen Folkvinus. Mahdollisesti sai hän surmansa tässä tilaisuudessa, koskei hänen kuolemastaan missään mainita.
Tämmöisten koetusten myrskyissä laskettiin Suomen kirkon perustus. Kolmannentoista vuosisadan koittaessa, näkyi täällä kristinuskosta tuskin jälkiäkään enää. Hyödyllistä on meidän, koetuksiin harjaantumattomien, jotka nautimme tämänkin kovan taistelun hedelmiä, muistaa, miten vaikea kristinuskon istutus isiemme maassa oli. Totta on, että tämmöiset muistot eivät ole omiaan täyttämään sydämmiämme suruttomuuden kevytmielisellä riemulla, vaan nöyrtymisen tie onkin ainoa, jolla pääsemme käsittämään ja ylistämään Jumalan käsittämätöntä armoa. — Opettakoot nämäkin Suomen kirkon kovat koetusvuodet, joiden verisiä vaiheita nyt olemme silmäilleet, meitä salmistan kanssa tunnustamaan: "ei meille Herra, ei meille, vaan sinun nimelles anna kunnia, sinun armos ja totuutes tähden".
Etteivät vihollisten hävitysretket kuitenkaan saaneet kristinuskon valoa Suomessa kokonaan sammutetuksi, todistaa se seikka, että suomalainenkin mies mainitaan niiden lähetyssaarnaajaa joukossa, jotka kolmannentoista vuosisadan alussa levittivät kristinuskoa Virossa. Hänen nimensä oli Pietari Kaikkivalta. Mutta tämä onkin ainoa tähän suuntaan viittaava näiltä ajoilta säilynyt todistus. Toisenkin kertomuksen ovat aikakirjat säilyttäneet, vaan se on aivan toista laatua. Tarkoitamme Innocentiuksen kirjettä Lundin arkkipiispalle vuodelta 1209. Siinä kuvataan Suomen seurakunnan tilaa mitä synkimmillä väreillä. Kysymys piispan eli seurakunnan johtajan asettamisesta isänmaahamme näkyy olleen paavin tarkoitus. Moittien Suomalaisten uppiniskaisuutta ja valittaen maan kovaa ilmanalaa, puhuu Innocentius sielunpaimenen vaikeasta asemasta tuossa pakanallisessa maassa, pitäen kelpo miehen saamista tähän vaikeaan virkaan miltei mahdottomana asiana. Vaikeuksien pakosta vapauttaa hän erään miehen, joka, vaikka olikin syntynyt laittomasta avioliitosta eikä kirkon sääntöjen mukaan äpäränä olisi saanut papinvirkaa toimittaa, muutamia vuosia oli Suomessa saarnannut kristinuskoa ja jota kirjeessä sanotaan hyvinkin kykeneväksi, siitä kiellosta, joka esti häntä sielunpaimenen työtä toimittamasta, sekä määräsi hänen Suomen piispaksi Kuka tämä mies oli, sitä ei tiedetä, ja vielä seitsemän vuotta myöhemmin näyttää Suomen kirkko olleen järjestämättä. V. 1216 kirjoittaa nim. Sama paavi Ruotsin silloiselle kuninkaalle Eerik Knuutinpojalle, antaen hänelle apostolisen vahvistuksen sen maan omistamiseen, "jonka kuninkaan edeltäjät ovat pakanain vallasta temmanneet". Sama kirje sisältää senkin määräyksen, että Suomeen oli asetettava yksi tahi kaksi piispaa, joiden lähinnä tarkastajana oli oleva Upsalan arkkipiispa.
Kauan etsivät nuo harvat Suomen kirkon raunioilla huokaelevat kristityt ravintoa sieluilleen, mitään löytämättä. Mutta "ei tahtonut Israelin Jumala heitä hyljätä", vaikka Hän heiltä kauan oli kasvonsa salannut. Väleen oli Hän jälleen korottava kätensä Suomen sorretun kirkon avuksi.
XV.
Fransiskus Assisista ja hänen perustamansa munkkikunta.
Kuule minun rukoukseni, Herra, ja ota minun huutoni korviis, ja älä vaikene minun kyynelteni tähden; sillä minä olen muukalainen sinun tykönäs ja vieras, niinkuin kaikki minun isäni. Ps. 39: 13.
Keski-aika on vastakohtien aika. Tämä totuus ilmaantuu selvästi uskonnollisenkin elämän ilmiöissä. Ulkonaisesti mahtavan kirkon helmassa pukeutuu kristillisyys kernaasti loistavaan muotoon, mutta ajanhenki synnyttää ennen pitkää aivan vastakkaisiakin pyrinnöltä, kehottaen ihmisiä etsimään tyydytystä sieluillensa mitä ankarimman itsensäkiduttamisen koruttomalla tiellä. Jos kukaan, niin on se mies, jonka elämäkertaa tässä aivomme silmäillä, omiaan edustamaan viimmemainittua katsantotapaa.
"Pyhä" Fransiskus syntyi Assisin kaupungissa v. 1182. Hänen isänsä oli rikas kauppias. Pojan omituinen, eriskummallisiin taipuva luonne ja vilkas äly herättivät jo varhain vanhempain ja perheen tuttavain huomion. Jotain hänen hehkuva mielikuvituksensa halasi, vaan mitä, sitä ei hän eivätkä muut vielä tietäneet; tulevaisuus oli sen osottava. Nuorukaisena eli Fransiskus muutamia vuosia hyviä tuhlaavaisesti ja hurjasti. Muut moittivat häntä siitä, arvellen hänen ennen pitkää joutuvan haaksirikkoon, mutta hänen äitinsä (tarkka on äidin silmä!) Lausui: "hänestä tulee vielä Jumalan lapsi". Yhtäkkiä tapahtui Fransiskuksessa perinpohjainen muutos, vaan vielä toivottomammalta näytti monenkin silmissä nyt hänen tulevaisuutensa. Tuo suruton, elämän nautinnoihin mieltynyt nuorukainen, alkoi näet käydä arveluttavan miettiväiseksi ja alakuloiseksi. Ei häntä enää nähty tämän maailman iloisissa huvituksissa, vaan aivan toisenkaltaisissa toimissa. Kieltäytyen elämän välttämättömimmistäkin tarpeista, etsi hän, kerjäläisen pukuun puettuna, kurjimpia sairaita, etenkin semmoisia, jotka sairastivat inhottavia tauteja. Näitä hän lähestyi ja hoiti mitä hellimmällä rakkaudella; ilosta säteili hänen silmänsä, kun hän esim. Suuteli spitaalisten haavoja. Turhat olivat kaikki varoitukset ja nuhteet, eivät saaneet isän ankarat rangaistuksetkaan Fransiskusta luopumaan tuosta kummallisesta käytöksestä. Ihmiset pitivät häntä mielipuolena. Eräänä päivänä saapui hän kotikaupunkinsa Portiunkula nimiseen kirkkoon, jonka hän oli lahjaksi saanut ja sittemmin korjannut ja kauniiksi koristanut. Siellä kuuli hän saarnan, jonka ohjeena olivat Jesuksen opetuslapsilleen lausumat sanat: "Ei teidän pidä varustaman itseänne kullalla eikä hopealla, eikä vaskea teidän vyöllenne, eikä. Evässäkkiä. Matkalle, eikä kengillä eikä sauvalla". Innostuksen tuli silmissään huudahti Fransiskus: "juuri tuota minä halajan", päättäen siitä hetkestä, kuuliaisena Herran käskylle ja luottaen yksin Hänen apuunsa, saarnata parannusta suruttomuuteen vaipuneelle kristikunnalle. Hän ei aivo omistaa mitään maallista omaisuutta, sillä semmoiseen itsensäkieltämiseen vaativat Fransiskuksen käsityksen mukaan nuo Herran opetuslapsilleen lausumat sanat, vaan kurjimman kerjäläisen muodossa, eläen almuista, kulkea kylästä kylään, kaupungista kaupunkiin, herättääksensä ihmisiä synnin unesta. "Köyhyys on Kristuksen morsian, kaikkien hyveiden juuri ja kulmakivi. Älköön kukaan hävetkö kerjätä, sillä kerjäläinen valmistaa antajalle autuutta, koska Kristus on sanonut: autuaampi on antaa kuin ottaa" — niin kuului tuon alttiiksiantavan Herran palvelijan eksynyt todistus. Ei mikään ravinto hänestä ollut niin hyvää kuin kerjätty leipä. Täydellä syyllä sanoo eräs kirkkohistorioitsija Fransiskusta kerjäläisleivän ahmatiksi. Miten taitavasti kietoo sielunvihollinen nöyrimmätkin ylpeyden ansaan!
Fransiskuksen esiintyminen, hänen nöyrä, ehdoton alttiiksiantavaisuutensa, joka tyytyväisenä kärsi jos minkälaisia solvauksia, hänen vakaat, pilkkaajille ja vihollisille yhtä ystävällisesti kuin ystäville kaikkialla lausumansa tervehdyssanat: "rauha olkoon teille" ja ennen kaikkea tuo innostunut, sydämmeen tähtäävä parannussaarna teki valtaavan vaikutuksen lukemattomiin. Moni heräsi synnin unesta todistukseksi, että tuo omituinen parannussaarnaaja kaiken eksytyksen uhallakin oli elon Herran viinimäkeensä lähettämä työmies. Jo v. 1210 oli Fransiskus koonnut ympärilleen 11 oppilasta, joiden joukossa oli yksi pappikin. Hän lähetti heidät, Herran esimerkkiä noudattaen, kaksittain maailmaan julistamaan ihmisille pelastuksen sanomaa. Heidän ohjesääntönsä oli yhtä yksinkertainen kuin se oli tarkkaan noudatettava. Se vaati puhtautta, kuuliaisuutta ja köyhyyttä. Etenkin terotti Fransiskus munkeillensa viimmemainittua määräystä, pitäen sitä perustamansa munkkikunnan perustuksena ja voimana. "Palatsista on vaikeampi päästä taivaasen kuin mökistä. Alastonna tulee sinun heittäytyä Vapahtajan syliin" lausui hän. Eräs toinen hänen todistuksensa kuuluu: "Jumalan Pojan kautta, joka meidän tähtemme tuli köyhäksi, on köyhyys tullut kuninkaalliseksi avuksi, valittujen leimaksi. Köyhä ihminen on Kristuksen kuva; joka köyhää soimaa, hän pilkkaa Kristusta. Köyhyys on munkkiyhdistyksen perustus. Jos munkit luopuvat köyhyyden vaatimuksista, kukistuu koko yhdistys".
Fransiskus on virittänyt uuden aatteen munkkilaisuuden historiassa. Kieltäen maailman, olivat munkit siihen asti eläneet erikseen muista ihmisistä, hankkien itselleen elatusta viljelemällä luostareinsa maita. "Ulos maailmaan" kuului Fransiskuksen kehotus, ja hänen munkkiensa saarna kaikui ennen pitkää kristikunnan kaikissa maissa. Mutta Fransiskanit eivät saaneet omistaa mitään; minkä elatukseen tarvitsivat, tuli heidän kerjäämällä hankkia.
Y. 1210 saapui Fransiskus pienen seuransa kera Roomaan, saadakseen paavin vahvistusta perustamansa munkkiyhdistyksen säännöille. Innocentius kohteli häntä ensin hyvin kopeasti, jyrkästi kieltäytyen hyväksymästä hänen esitystään. Pelkäsikö tuo mahtava paavi, joka oli pakottanut koko kristikunnan nöyrään kuuliaisuuteen, noita kurjannäköisiä kerjäläisiä, jotka pyysivät saavansa saarnata Jumalan sanaa ihmisille? Oliko hänen syytä olettaa, että he Valduslaisten tapaan vastustaisivat kirkkoa ja paavikuntaa? Fransiskuksen munkkisäännöissä oli määräys, joka riitti kumoamaan kaikki senkaltaiset epäilykset. Hän velvoitti nim. Munkkinsa uskolliseen kuuliaisuuteen kirkolle sekä sen määräämän opin ehdottomaan noudantaan. Hän vaati heitä jyrkästi vastustamaan kaikkea harhaoppisuutta, sitoen heidät lujilla siteillä katoliseen kirkkoon. Kirkkohistoria todistaakin, että harhaoppisuus väheni ja katolilaisuuden aate juurtui syvempään ihmisten sydämmiin kaikkialla, missä nämä munkit vain liikkuivat. Ei Innocentiuskaan heitä pelännyt, jos kohta se epäluulo, että kirkkoa vastustava henki, jonka vaikutus jo siihen aikaan siellä täällä ilmaantui, Fransiskaneinkin kautta pääsisi vaikuttamaan kansan syvissä riveissä, alussa häntä arvelutti. Silminnähtävästi ei häntä miellyttänyt Fransiskuksen kurjan halpa ulkomuoto, ja mitä uuden munkkikunnan sääntöihin tulee, piti hän niitä luonnottoman ankarina; niiden noudattaminen oli hänestä mahdotonta. Vihdoin hän kuitenkin antoi Fransiskaneille luvan saarnata. Heidän tuli vain joka paikassa, minne saapuivat, papistolta pyytää lupaa, ennenkuin saisivat esiintyä. Vaikkei Fransiskus vielä saanut vahvistusta säännöilleen, huomasi hän selvästi, että paavin mieli oli muuttunut. "Menkäät" — niin lausui Innocentius nim., jättäessään hyvästi Fransiskaneille — "saarnatkaat parannusta. Jos Jumalan armo lisää lukuanne, niin ilmoittakaat se meille; siinä tapauksessa myönnämme teille enemmän".
Lisääntymistään lisääntyi Fransiskanein luku, ja valtaava oli heidän vaikutuksensa katolisen kirkon palveluksessa, Etenkin oli perustajan esiintyminen omiaan herättämään ihmisiä välinpitämättömyyden unesta. Fransiskuksesta löytyy mitä kummallisimpia kertomuksia, joiden todenperäisyyteen emme suinkaan saa ehdottomasti luottaa, koska legendat ovat hänen elämäkertaansa ylinmäärin koristaneet. Vaan löytyypä paljon tosikertomuksiakin, ja nämä osottavat selvään, ettei hän suinkaan ollut mikään tavallinen mies, vaan yksi niitä, jotka todellakin ansaitsevat huomiotamme. Fransiskus oli harvinaisen runollinen henkilö. Itse hänen elämäkertansa heikkoihin puoliin, jotka monesti tekevät hänen esiintymisensä naurettavaksikin, painaa viehättävä, sydämmeemme vaikuttava runollisuus sovittavan leimansa, ohjaten ajatuksemme jokapäiväisen elämän pienistä oloista aatteiden yli-ilmoille. Joka näki hänen säteilevät silmänsä ja älysi mikä niille tuon omituisen loiston antoi, hän ei inhonnut Fransiskuksen ruokotonta ulkomuotoa, ei tuota pitkää, takkuista partaa eikä hänen kalpeita, kärsimisistä rujostuneita kasvojaan eikä halveksinut hän miehen ryysyistä ja likasta munkkipukua. [Fransiskanit käyttivät harmaata pukua, johon oli liitetty niskassa riippuva päähine. Vyön verosta käyttivät he köydenpäätä. Jalat olivat paljaat. Mallin sai Fransiskus Assisin seudun paimenilta, joiden puku oli semmoinen.] Päinvastoin oli hän altis kunnioittaen palvelemaan tuota "pyhää" miestä, jonka innostuneet sanat polttavan tulen tavoin tunkeutuivat sydämmeen, vaatien valtaavalla voimallaan sanankuulijoita kieltämään itsensä ja pyhittämään elämänsä Jumalalle. Vielä voimallisemmin kuin sanoillaan, jotka hänen kyyneleensä monesti keskeyttivät, saarnasi Fransiskus hurskaalla elämällään surutonta maailmaa vastaan. Yksinäisyyteen vetäytyi hän kernaasti, vaan ei hän silti yksinänsä ollut. Semmoisina hetkinä hän puhutteli Jumalaa ja pyhimyksiä, ja harrasta oli hänen rukouksensa. Monet yöt hän tällä tavoin vietti, antaen hehkuvalle mielikuvitukselleen rajattoman vallan, luoden itselleen jos kuinka autuaallisia hetkiä. Tällä tavoin harjaantui hän valittamatta kiduttamaan ruumistansa mitä luonnottomimmalla tavalla, vieläpä pitämään kituvan ruumiinsa tuskia nautintonakin. Näin eksyi Fransiskuksen hehkuva rakkaus, joka ei pitänyt mitään uhria liika suurena, keski-ajan pimeyden pettämänä, arveluttavan väärälle uralle. Mutta miten pimeä yö olikaan ja kuinka vaarallinen hänen erehdyksensä, ei sammunut tuo hänen palava rakkautensa Jumalaan ja lähimmäiseen, joka on lain ydin. Herra itse oli sen sytyttänyt ja Hän tahtoi sitä myös varjella haaksirikkoon joutumasta maailman tohinassa ja eksytysten aavalla merellä.
Perustettuaan useita luostaria Italiassa ja jätettyään munkkikuntansa johdannon Elias nimiselle veljelle, lähti Fransiskus v. 1219 muutaman munkin seuraamana matkalle itämaihin julistaaksensa pelastuksen sanomaa pakanoillekin. Muut tahtoivat miekalla taistella "uskottomia" vastaan, Fransiskuksen lämmin sydän paloi rakkaudesta heihin. Egyptissä joutui hän sultaani Malek al Kamelin vangiksi, vaan hänen sanansa: "en tule ihmisten, vaan Jumalan lähettämänä näyttämään sinulle ja kansallesi autuuden tietä" sekä hänen muutenkin jalo käytöksensä tekivät sultaaniin syvän vaikutuksen, ja Fransiskus sai vapaasti jatkaa matkaansa. Muuten on tämä kronikan kertoma retki mitä yksityisseikkoihin tulee, niin epäluotettava, ettei kirkkohistoria siitä sen enempää kerro.
Palattuaan kotia, sai Fransiskus kuulla, että eripuraisuuden myrkyllinen siemen oli itämässä hänen munkkikunnassaan. Sen oli kylvänyt yllämainittu Elias, joka oli koettanut lieventää munkkikunnan ankaria sääntöjä. Etenkin tahtoi hän myöntää veljille maallista omaisuutta. Vastustajain johtajana oli Antonius Paduasta, joka saarnaajana oli saavuttanut äärettömän maineen ja jyrkästi vaati Fransiskuksen sääntöjen noudattamista, semminkin ehdotonta köyhyyttä koskevaa määräystä tahtoi hän säilytettäväksi. Fransiskus erotti Eliaksen yhdistyksestä, vaan sopi ennen kuolemaansa hänen kanssaan. Ajan höltynyt kuri, joka kaikkialla pyrki vallalle uskonnollisellakin alalla, valmisti kuitenkin ennen pitkää sijaa Eliaksen mielipiteille Fransiskaneinkin keskuudessa, etenkin kun paavitkin edustivat samaa katsantotapaa. Seuraus oli, että Fransiskanein luostarit, jotka tuon vaatimattoman perustajan määräyksen mukaan alussa olivat halpoja, mökin tapaisia rakennuksia, pian kasvoivat hyvinkin komeiksi ylöllisyyden kodeiksi. Tuota tarkkaa määräystä ehdottomasta köyhyydestä oli helppo kiertää. Luostari — niin arveltiin — sai olla rikas, kun vain sen asukkaat olivat köyhät.
Monta kertaa koetti Fransiskus turhaan saada paavin vahvistusta säännöilleen. Niitä pidettiin liika ankarina. Vasta Honorius III vahvisti Fransiskanein munkkikunnan v. 1223. Perustuskirjassa sanotaan nimenomaan, etteivät munkit millään ehdolla saisi vastaanottaa rahoja eivätkä mitään omistaa, jota paitse heitä velvoitetaan kuuliaisuuteen paaville. Sillä välin oli munkkikunta jo levinnyt useihin maihin. Paitse Italiassa omisti se jo siihen aikaan luostareita Espanjassa. Franskassa, Kreikassa, Englannissa ja Unkarissa, ja v. 1220 päätti munkkikunnan yleinen kokous Roomassa lähettää saarnaajia Syyriaan, Egyptiin ja Airikaan.
Miten taipuvainen ajanhenki oli kannattamaan Fransiskuksen aatetta, näemme siitäkin, että jo v. 1213 syntyi nunnayhdistyskin, joka oli järjestetty kerjäläismunkkien [Tällä nimellä kutsuttiin niitä munkkeja, jotka sitoutuivat elämään almuista. Niinkuin vasta saamme nähdä, syntyi samaan aikaan muitakin semmoisia munkkiyhdistyksiä.] Ohjesääntöjen mukaan. Eräs rikas 18-vuotias neiti Italiasta — hänen nimensä oli Klara — joka oli tunnettu kauneudestaan, päätti nim. Jättää hyvästi maailmalle ja rikkaalle kodilleen pyhittääksensä elämänsä Herralle ja edistääksensä Hänen valtakuntaansa. Klaran esimerkin viehättäminä ja omantunnon rauhaa kaivaten, kokoontui hänen luoksensa muitakin naisia. Ennen pitkää muodostivat nämä pienen kerjäläis-nunnayhdistyksen, jonka johtajattareksi Klara rupesi. He ovat kirkkohistoriassa tunnetut nimellä Klaralais-nunnat. Asettuen Fransiskuksen ylitarkastuksen alle, sai tämä nunnayhdistys häneltä vahvistuksen säännöilleen (1224).
Fransiskuksen tarkka silmä huomasi pian, etteivät kaikki, jotka pyrkivät hänen munkkikuntaansa, suinkaan ajanpitkään olisi alttiit noudattamaan hänen sääntöjään. Näitä kaikkia varoitti hän luopumasta omaisuudestaan, yhteiskunnasta ja perhe-elämästä, kehottaen heitä vain määräaikoina pukeutumaan katumuspukuun sekä muuten laikkaan noudattamaan hartautta ja tosi kristillisyyttä. Tällä tavoin syntyi hänen vaikutuksestaan maailman ja varsinaisen munkkikunnan välillä toimiva liitto, joka viritti sekin uutta elinvoimaa kuolleisiin ulkomuotoihin jähmettyneesen kirkkoon. Se on tunnettu nimellä Tertiarein yhdistys.
Jo varhain alkoivat Fransiskuksen puutteesta ja alituisista kidutuksista riutuneet voimat uupua. Niitä kulutti sitä paitse mielikuvituksen hehkuva tuli, jonka uhriksi hän yhä innokkaammin antautui. Fransiskus eli täydestä sydämmestä tuota keski-ajan omituisen runollista uskonnollista elämää, joka, vieraana raittiin, Jumalan sanan määräämän totuuden vaatimuksille, ei älyä, että Herra itse tahtoo määrätä jokaisen kristityn ristin ja itse sen kantamiseen voimaa antaa. Fransiskus rukoili ja rukoili hartaasti, hän sepitti hengellisiä runoja, liikkui mielikuvituksessaan henkimaailman yli-ilmoissa; kaikki, aurinko, kuu, tähdet, eläimet, puut olivat hänestä hengen salaperäisiä ilmiöitä, joiden kanssa hän oli likeisesti sukua. Mutta miten lähellä hänestä Jumala olikin ja miten hänen sydämmensä riemuitsikin tuossa luulossa, oli hän kuitenkin kaukana totuuden oikeasta tunnosta. "Hän oli muukalainen ja vieras Herran tykönä, niinkuin kaikki hänen esi-isänsä", joiden eksynyt lapsi hän oli. Älkäämme silti häntä tuomitko. Jumala katsoo sydämmeen, ja Fransiskuksen sydän paloi rakkaudesta Häneen. Joka Jumalan sanan valossa tarkemmin tutkii tämän merkillisen miehen elämänvaiheita, hän ei voi muuta ajatella. Kernaasti unohtukoot Fransiskuksen taikauskoisen ajan väitteet, että hänen jaloissaan ja käsissään nähtiin ristiinnaulitun Herran merkit, jommoisilla kertomuksilla katolinen kirkko monesti on koettanut todistaa "pyhimysten" erinomaista pyhyyttä: mutta kirkkohistorian todistus hänen sydämmensä uhraavaisesta rakkaudesta, joka "kaikki uskoi, kaikki toivoi, kaikki kärsi, eikä koskaan väsynyt", ei ole milloinkaan unohtuva.
Fransiskus kuoli 45 vuoden ikäisenä v. 1226. Hän oli saapunut
Portiunkulakirkkoon rukoilemaan, että "sisarensa", kuolema, tulisi.
Hänen kuihtuneita jäseniään peitti erään veljen puku. Vielä
kuollessaankin saarnasi hän köyhyydestä.
Fransiskanein munkkikunta on merkillinen ilmiö kirkkohistoriassa, niinkuin sen perustajakin epäilemättä on keski-ajan huomattavimpia henkilöitä. Herätyssaarnallaan ovat he vaikuttaneet arvaamattoman paljon hyvää aikana, jolloin kirkon hengellinen elämä oli kokonaan kuolla. Kuuluisin kaikista Fransiskanein lukuisista saarnaajista oli Bertold Regensburgista (k. 1272). Häntä kuulemaan kokoontui monesti kymmeniä tuhansia ihmisiä. Hänen saarnansa, joista muutamia on säilynyt, olivatkin monessa suhteessa ihmeteltävän etevät.
Mutta ennen pitkää paljasti Fransiskanein munkkikunta maailman nähtäväksi ja pilkattavaksi sen turmeluksen hedelmiä, joiden siemenet jo alusta alkaen olivat itäneet sen helmassa. Ei tiennyt "pyhä" Fransiskus, kuinka turmeltunut ihmissydän on!
Pukunsa tähden olivat Fransiskanit tunnetut nimellä "harmajat veljet"; vaatimattomuuden osotteeksi käyttivät he itse niinenään "pienemmät veljet". Tavattoman nopeasti kasvoi tämä munkkikunta, Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolella omisti se noin 8,000 luostaria ja siihen kuului 200,000 munkkia.
XVI.
Albigensilais-sodan loppu. Toulousen kirkolliskokous (1229).
Dominikanit.
— teidän kätenne ovat saastutetut verellä, ja teidän sormenne vääryydellä; teidän huulenne puhuvat valhetta, ja teidän kielenne latelevat vääryyttä.
Ei ole yhtään, joka saarnaa vanhurskautta eli tuomitsee uskollisesti. Turhuuteen luotetaan ja puhutaan kelpaamattomia; onnettomuudesta ovat he raskaat ja, synnyttävät tuskan. Jes. 59: 3-4.
Neljäs lateraanikokous määräsi Simon Montfortilaisen Albigensein maan omistajaksi. Lukemattomain onnettomain verellä ja kyynelillä oli tämä omistusoikeus ostettu, vaan ei hän vieläkään saanut sitä rauhassa nauttia. Kirkko oli päättänyt kerrassaan sammuttaa sen tulen, jonka Valduslaiset ja heihin liittyneet uskonsankarit olivat virittäneet Etelä-Franskassa. Ristiretkeä jatkettiin. Sitä johti yhä edelleen Montfortin verinen kreivi. Mutta Raimundinkin lippujen alle kokoontui sotilaita; viimmeiseen asti tahtoivat Albigensit puolustaa uskoansa. Simonin sotajoukko karkoitettiin Toulousesta ja hän itse sai surmansa kaupungin edustalla. Mutta vähän sen jälkeen kuoli urhoollinen Raimundkin, eikä voinut hänen poikansa asemaansa säilyttää. Franskan kuningas Ludvig VIII, joka halvasta voitonhimosta otti toimittaaksensa kirkon verituomion, valloitti Avignonin (1226), ja kun hän saapui Toulousen edustalle, luopui toivoton nuori Raimund vastustuksesta, luovuttaen maansa Franskan kruunulle, Kaupunki toisen perästä antautui; Albigenseista pakenivat toiset Italiaan, toiset kääntyivät pakosta katoliseen uskoon, toiset taas koettivat salaa yhä edelleen palvella Jumalaa Valduslaisten opetuksen mukaan. Mutta löytyipä paljon niitäkin, jotka kärsimisiä ja kuolemaa pelkäämättä uskonsankareina ylistivät Herraa vankiloissa, mestauslavoilla ja rovioilla. Vasta v. 1229 päättyi tämä verinen sota. Sitä oli kestänyt 20 vuotta! Katolinen kirkko pystytti lippunsa Albigensein hävitetyssä maassa, joka nyt oli autiona erämaana. Mutta noiden lukemattomani uskonsankarein veri huusi kostoa paavikunnalle ja totuuden sortajille. Ei kuullut turmeltunut kirkko sitä huutoa, mutta Herra kuuli sen. Koston päivä oli tuleva.
Jo neljäs lateraanikokous laati sääntöjä, joista nuo julmat inkvisitsiooni-oikeustot ennen pitkää saivat alkunsa. V. 1229 Toulousessa pidetyssä kirkolliskokouksessa määrättiin asia tarkemmin. Tuskin on katolinen kirkko milloinkaan pahemmin tahrannut mainettaan kuin tässä tilaisuudessa. Ei siinä kylliksi, että kaikki kansan kielellä löytyvät raamatut päätettiin poltettaviksi ja maallikkoja ankarasti kiellettiin lukemasta kirjojen kirjaa: Toulousen kokous on myöskin perustanut järjestetyn inkvisitsioonilaitoksen "harhaoppisuuden" hävittämiseksi. Se nim. Päätti, että joka pitäjän piispan tuli asettaa vakituinen toimikunta, jonka tehtävänä oli "harhaoppisten" etsiminen ja oikeuden eteen vetäminen. Jokaiseen tämmöiseen toimikuntaan määrättiin kuuluviksi yksi pappi ja muutamia vannotettuja miehiä.
Mutta kaikkien inkvisitsioonin väkivaltaisuuksien uhallakin, ja vaikka kirkko tarkkaan piti huolta siitä, etteivät totuuden sorretut puolustajat saisi ravintoa sieluilleen Jumalan erehtymättömästä sanasta, ei Valduslaisten virittämä tuli milloinkaan kokonaan sammunut. Franskan ja Italian välisessä vuoristossa säilyi pieniä valduslaisia seurakuntia kautta vuosisatojen, ja ken arvaa, kuinka suuri heidän osuutensa on tuossa vastustamattomassa herätyshuudossa, joka uuden ajan koittaessa saa paavikunnan perustukset horjumaan? Sitä totuutta, jonka perustuksena on Jumalan sana ja kallio Jesus Kristus, ei voi kukaan masentaa. Turhaan koettavat maailman myrskyt, turhaan helvetin portit sitä kukistaa.
Kun eivät piispat kirkon johtavaan vallanpitäjäin mielestä kylliksi ankarasti vainonneet harhaoppisia, tehtiin inkvisitsioonin suhteen muutoksia. V. 1232 asetti paavi Gregorius IX uudet inkvisitsiooni-oikeustot. Näiden oikeustojen jäsenten tuli paavin nimessä vangita jokainen epäluulonalainen henkilö, kidutuksilla pakottaa häntä tunnustamaan harhaoppinsa sekä polttaa tällä tavoin syylliseksi tuomittu roviolla. Maallinen oikeus oli auttava tuomion toimeenpanemista. Tämä kauhea valta uskottiin Dominikanimunkeille, jotka hoitivat sitä säälimättömällä julmuudella. Emme siis väärin kohtele tätä uutta munkkikuntaa, jos kerromme sen synnystä yhteydessä niiden veristen muistojen kanssa, joita tässä luvussa olemme silmäilleet.
Dominikanein munkkikunnan perustaja on espanjalainen Dominikus Guzman. Hänen vanhempansa määräsivät hänen varhain "hengellistä säätyä" varten ja antoivat hänelle hyvän kasvatuksen. Jo nuorena oli Dominikus hyvin ankara itseänsä kohtaan. Köyhille oli hän armelias. Päätettyään opintonsa, aikoi hän ruveta Cistersiensein munkkikunnan jäseneksi, mutta samaan aikaan kutsui Osman piispa Diego hänen tuomiokapitulinsa jäseneksi. Dominikus antoi vihkiä itsensä papiksi ja vastaanotti tämän viran. Muutamia vuosia myöhemmin tapaamme hänen piispansa seurassa matkoilla Etelä-Franskassa (1204). Katolisen kirkon surkea tila ja "harhaoppisten" yhä kasvava luku koski syvästi häneen. Oi, jos olisi hän laskenut totuuden sanan, joka tällä matkalla kaikkialla oli hänelle tarjona, sydämmeensä, sillä tuo oli ratkaisun aika hänen elämässään! Mutta hän tukki korvansa sen ääneltä ja eksyi kauas rauhan tieltä. Montpellierin kaupungissa tapasi Dominikus muutamia Cistersiensimunkkia, jotka olivat sinne saapuneet Diegon kanssa keskustelemaan, mihin toimiin kirkon tulisi ryhtyä "harhaoppisten" kääntämistä varten. "Te kuljette" lausui hän "hevosilla, jotka kantavat vaatteenne ja ruokanne; sentähden vastustavat harhaoppiset teidän saarnaanne, lausuen: katsokaat, miten nuo ritarit saarnaavat Kristuksesta, Hänestä, joka matkusti jalkasin, huomatkaat, miten nuo rikkaat herrat kunnioittavat köyhiä ja ylenkatsottuja! Jos tahdotte nähdä työnne hedelmiä, niin täytyy teidän luopua kaikesta prameudesta ja apostolein tavoin kulkea seudusta toiseen halvissa vaatteissa ja avojaloin. Jos niin tekisitte, niin tekin saarnallanne jotakin vaikuttaisitte". Siitä hetkestä alkaen alkoi Dominikus harjoittaa ankaraa itsensäkidutusta, valiten monesti leposijakseen jonkun kirkon kovan kivilaattian. Hänen ihanteensa oli ankara munkkielämä. Päätettyään jäädä Etelä-Franskaan saarnaamaan eriuskolaisia vastaan, muodosti hän jonkun ajan kuluttua muutamien ystäväin kera pienen munkkiyhdistyksen, jolle muutamat Toulousen varakkaat lahjoittivat kaupungin lähellä olevan talon. Mutta tänne ei Dominikus kuitenkaan jäänyt, hän lähti katsomaan tuon verisen taistelun vaiheita, seuraten saarnaajana Simon Montfortilaisen sotajoukkoa. Mutta saarnaajasta tuli ennen pitkää inkvisitori: Dominikus tutki harhaoppisuudesta syytettyjä, tuomitsi heitä kuolemaan ja valvoi tarkkaan tuomion toimeenpanemista. Hän on astunut veriselle tielle, jolta hän ei enää palaja!
Kuten tiedämme, ei ollut Innocentius III halukas vahvistamaan Fransiskuksen munkkikunnan sääntöjä. Epäilemättä olisi hän kieltäynyt suostumasta Dominikuksenkin tuumaan perustaa munkkiyhdistys, ellei Anjoun piispa Fulko, joka säälimättä vainosi Albigensilaisia, innokkaasti olisi sitä kannattanut. Paavi suostui ehdotukseen, vaan vasta Honorius III antoi Dominikanein munkkikunnalle vahvistuskirjan (1216). Ankara itsensäkieltäminen, köyhyys, paastoominen ja vaitioleminen olivat sääntöjen päämääräykset.
Jos toisiinsa vertaamme nämä molemmat kuuluisimmat kerjäläis-munkkikunnat, jotka niin tehokkaasti ottivat osaa kirkon vaiheisiin keski-ajan loppupuolella, ilmaantuu jo niiden synnyssä suuri erotus. Perustajain aivan erinkaltainen luonne painaa kumpaankin omituisen leiman. Fransiskus oli lempeä, runollinen henkilö, tunteiden mies kokonaan; Dominikus synkänluontoinen, miettivä, kova. Edellisen silmät säteilivät mielikuvituksen haaveksivaa toivoa, viimmemainitun katseessa kuvastui jääkylmä järki. Jo varhain ilmaantui Fransiskaneissa taipumusta kevytmielisyyteen ja harhaoppisuuteen. Dominikanein huomattavin ominaisuus oli julma suvaitsemattomuus. Vaikka vakuuttivat taistelevansa saman aatteen toteuttamista varten, vaikka katolisen uskon levittäminen ja harhaoppisuuden vastustaminen oli kummankin silmämääränä, huomaamme jo varhain kateutta heidän välillään, ja siitä syntyvä eripuraisuus synnyttää ennen pitkää kiivaita riitoja itse uskonnon pääkysymyksistä. Eivät voineet kerjäläismunkit uudistaa kristikuntaa, ne päinvastoin paljastivat vuosi vuodelta sen paheita mitä selvimmällä tavalla.
Sekä Fransiskanit että Dominikanit saavuttivat etenkin saarnaajina ja rippi-isinä tavattoman suuren maineen. Edelliset, jotka olivat maallikoita, vaikuttivat pääasiallisesti kansan syvissä riveissä, viimmemainitut sitä vastoin ylhäisissä säädyissä. Mutta muillakin aloilla saavuttivat he tavattoman suuren maineen ja vallan. Saarna, katumus, ruhtinasten opetus, kansojen johdatus, ulkonainen ja sisäinen lähetystoimi oli kolmannellatoista vuosisadalla suurimmaksi osaksi heidän, hallussaan. Moni heistä sai etevän sijan tiedemiesten riveissä, moni hallitsi paavina maailmaa. Mutta sannalle he rakensivat, ja lukemattomat veripunaiset synnit tahraavat heidän nimeänsä kirkkohistorian lehdillä. Olemme jo viitanneet näihin synteihin; tulevien aikojen vaiheet ilmaisevat niitä vielä selvemmin.
Näistä munkkikunnista kertoessamme, emme saa unohtaa Augustinuksen munkkiyhdistystä, joka myöskin oli sitounut noudattamaan kerjäläismunkkien elämäntapaa, Se perustettiin myöhemmin, vasta v. 1256, on siitä merkillinen, että Luther kuului siihen.
XVII.
Thüringin kreivitär Elisabet.
Autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat laupiuden. Math. 5: 7.
Historia ei aina liiku julkisen elämän alalla, tarkastaen ainoastaan noita suuria, silmäänpistäviä tapahtumia, jotka herättävät ajattelemattomienkin huomioa; se kuvaa joskus yksityisen elämänkin näennäisesti vähäpätöisiä ilmiöitä, ikäänkuin kehottaen meitä hetken levähtämään kodin lämmittävän lieden ääressä. Älkäämme ylönkatsoko näitä historian meluavan taistelun riehussa meille tarjoomia hiljaisia lepopaikkoja, sillä niihin poikkeeminen ei suinkaan ole arvotonta. Tuon hiljaisen kotilieden valossa näemme monen jalon henkilön, jonka nimen aikakirjat ovat säilyttäneet, vaikka hän ei liikkunut julkisen elämän meluavalla näyttämöllä. Moni harras rukoilija, moni hurskas äiti ja tosi kristitty neitsy, jonka sydän vuosisatoja sitten lakkasi tykkimästä, lähestyy meitä muinaisuuden hämärästä, kertoen meille elämänsä vaiheet, kuvaten samalla sitä aikaa, joka niihin leimansa painoi. Keski-aika ei suinkaan ole köyhä tämmöisistä henkilöistä. Esimerkiksi mainittakoon tässä ainoastaan yksi noista monista jaloista naisista, jotka kodin syrjäisissä oloissa ovat edistäneet Jumalan valtakuntaa: Thüringin kreivitär Elisabet.
Tämä merkillinen nainen, joka oli Unkarin kuninkaan Andreas II:sen tytär, syntyi Pressburgissa v. 1207. Jo neljän vuoden ikäisenä täytyi hänen jättää hyvästi lapsuutensa kodille, sillä hän oli kihlattu Thüringin 6 vuotta häntä vanhemmalle kreiville Ludvigille, ja ajan tavan mukaan oli Elisabet kasvatettava ylkänsä kodissa. Varhain täytyi siis tuon herttaisen lapsen oppia itsensäkieltämisen vaikeaa läksyä, ja joka vuosi kysyi häneltä tätä taitoa yhä suuremmassa määrässä. Thüringin hovissa elettiin kevytmielisen surutonta elämää, johon kaino ja alakuloinen Elisabet ei milloinkaan voinut harjaantua. Häntä alettiin senvuoksi katsella karsain silmin, ja nuoren kreivin äiti koetti kaikin tavoin saada kihlausta rikotuksi. Alituiset kokkapuheet, selkkaukset ja juonet ryöstivät Elisabetilta lapsuuden viattoman ilon ja nuoruuden toiveet. Mitä hän kärsi, sen tiesi yksin Herra. Hän kuuli onnettoman huokaukset ja otti hänen omakseen, harjoittaen häntä jo lapsuudesta tyytyväisenä vaeltamaan ristin tietä.
Vuodesta 1216, jolloin Ludvigin isä, kreivi Herman I kuoli, oli hänen leskensä koettanut saada poikaansa luopumaan tuosta ikävästä morsiamesta, jonka jumalanpelko ja alakuloisuus häiritsi hovin iloa. Nuori kreivi, joka jo isänsä kuollessa oli täysi-ikäiseksi julistettu, ei kuitenkaan tähän suostunut. Päivä päivältä rakastui hän yhä hellemmin morsiameensa, oppien häneltä tuntemaan Herraa. Molemmat antoivat sydämmensä Jesukselle, pyytäen Häneltä siunausta aivotulle avioliitolleen, jota eivät hovin juonet saaneet estetyksi. Se solmittiin v. 1221. Ludvig oli silloin 20, Elisabet 14 vuoden ikäinen.
Onnellinen se avioliitto, joka solmitaan Herrassa, kun Hän yhä edelleen saa sitä ohjata! Monet viholliset, jotka kadehtivat Ludvigin ja Elisabetin onnea, koettivat jos kummoisilla kujeilla sitä sortaa, vaan Herra antoi heille voimaa kristillisellä mielellä kärsimään ja kestämään kaikki vastukset eikä sallinut epäluulon siemenen, jota etenkin koetettiin kylvää nuoren ruhtinaan sydämmeen, itää. Ennen oli Thüringin hovi tunnettu jumalattomuudesta, nyt se muuttui kristityksi kodiksi, levittäen siunausta ja herättäen hartautta maan asukkaissa. Etenkin kuuluisa on Elisabetin armeliaisuus köyhille. Miehensä suostumuksella kannatti hän Tertiarein yhdistystä sekä perusti Eisenachiin fransiskaniluostarin, joka oli ensimmäisiä Saksassa. Samassa kaupungissa syntyi hänen toimestaan myöskin armeliaisuuslaitos köyhiä sairaita varten. Unohtaen ylhäisen säätynsä, kävi Elisabet itse sairasten luona, lieventäen heidän tuskiaan ja vuodattaen lohdutuksen öljyä heidän sydämmensä haavoihin. Ei niin kurjaa köyhää, että hän olisi epäillyt astua hänen likaiseen mökkiinsä, eikä niin inhottavaa tautia, että hän sitä olisi kammoksunut. Eikä ollut tuo teeskenneltyä nöyryyttä, se oli sydämmen rakkautta, Kristuksen rakkautta. Monesti pilkkasi maailma häntä, vaan tuo ei häntä epäilyttänyt, sillä hän palveli Herraa. — Jos kaikki ruhtinattaret, luopuen maailman syntisistä huveista, tällä tavoin olisivat käyttäneet tavaransa, niin olisivat lukemattomat tuskan katkerat kyynelet muuttuneet ilonkyyneleiksi, monet kamalat kostonhuudot vaienneet ja antaneet sijaa siunauksille ja Herran kiitokselle. Suuri on kristillisen rakkauden voima. Se estää arvaamattomat onnettomuudet. Ja "autuaat ovat laupiaat, sillä he saavat laupiuden".
V. 1227 kohtasi Elisabetia kova isku. Hänen rakas puolisonsa, joka oli lähtenyt ristiretkelle Palestinaan, kuoli nim. Saavuttuaan Apuliaan. Suruun vaipuneen ruhtinattaren viholliset saivat nyt täyden vallan. He karkottivat Elisabetin pois hovista, kieltäen häneltä suojan Eisenachin vaivaislaitoksessakin, ja kerjäläisenä täytyi onnettoman etsiä suojapaikkaa mistä sai. Semmoisen tarjosi turvattomalle ruhtinattarelle hänen enonsa Bambergin piispa Ekbert, vaan uudet koetukset odottivat Elisabetia hänen kodissaan. Ekbert koetti nim. Pakottaa nuorta sukulaistaan menemään uuteen avioliittoon, ja paljon täytyi tuon tuskista uupuvan kärsiä, ennenkuin sai enonsa luopumaan tästä tuumasta. Mutta ihmeellisesti kesti hän tässäkin taistelussa, tyytyen Herran ihmeelliseen kuljetukseen. Ei valittanut hän toivotonna silloinkaan, kun Ludvigin maatuva ruumis tuotiin kotia. Kirstu asetettiin Bambergin tuomiokirkkoon, ja polvistuen sen ääressä rukoili Elisabet turvallisesti, uskoen puolisonsa ja itsensä Herran armon turviin. Jumala oli hänen sydäntänsä suurempi!
Jo v. 1225 oli Konrad Marburgista päässyt Thüringin hovin rippi-isäksi, ja hänelle oli Ludvig Elisabetin pyynnöstä, lähtiessään tuolle viimmeiselle retkelleen, uskonut puolisonsa. Konrad oli etevä saarnaaja, oppinut, lahjakas mies, vaan samalla säälimätön, suvaitsematon ja luonnottoman kova. Yksityisessä elämässään oli hän nuhteeton ja itseänsä kohtaan ankara. Sydämmestään rakastaen katolista kirkkoa ja pyrkien parhaan ymmärryksensä mukaan valvomaan sen etua, oli hän vastaanottanut inkvisitsiooniviran Saksassa. Hänen ihanteensa oli ankara munkkielämä, itsensäkiduttamisen piti hän autuuden välttämättömimpänä välikappaleena ja ehtona. Säälimätön oli hänen sydämmensä, rautainen hänen kätensä. Ainoastaan keski-ajan eksynyt katsantotapa voi kärsiä hänen julmuuksiaan, eikä sekään kauvan niitä kärsinyt. Hän sai surmansa salamurhaajain kädestä v. 1233.
Tämän miehen johdatettavana oli Elisabet 6 vuotta. Mitä Konrad vaati, sen oli hän altis täyttämään. Olihan rippi-isää ehdottomasti totteleminen, niinhän opetti pyhä, erehtymätön kirkko, ja mikä oli tämä elämä? Lyhyt vaellus surun ja murheen laaksossa ijankaikkisuutta kohti! Elisabetin taipumus itsensäkidutuksiin, jota haaksirikkoon joutuneet toiveet ja eksynyt mielikuvitus olivat kiihottamistaan kiihottaneet, yltyi tuon luonnottoman miehen koulussa jos mihin luonnottomuuksiin. Jotta ei mikään sitoisi ruhtinatarta tähän elämään, vaati Konrad häntä luopumaan pienistä lapsistansakin ja jättämään nämä muiden kasvatettaviksi. Suuri oli uhri! Tuo helläsydämminen äiti, joka väsymättömällä rakkaudella oli hoitanut maansa köyhiä orpolapsia, ei saisi enää nähdäkään omia lapsiaan. Mutta kirkko vaati, ja nöyränä totteli Elisabet, vaikka hänen sydämmensä oli särkyä surusta ja kaipuusta. Hänen ainoana lohdutuksenaan oli se, että hän noudatti Herran tahtoa, ja tuokin oli luuloa, eksytystä vain. Tuommoiseksi muuttui keski-ajan pimeinä vuosisatoina autuuden tie, kun eivät evankeliumin säteet päässeet sitä valaisemaan. Se on ihmeiden Jumalan salaisuus, että noiden parannusta tekeväin, kirkon lain rautaisen ikeen alle nääntyväin kyyneleissä vielä säteilee toivon valoa.
Nuori leski ja lapseton äiti saattoi nyt maallisten huolten häntä estämättä tehdä parannusta Konradin neuvon mukaan. Ja kovaa oli tämä parannus. Säälimättä Elisabetin riutuneita voimia, vaati rippi-isä mitä luonnottominta itsensäkidutusta; monesti paljasti tuo uupuva uhri verisen selkänsä hänen ruoskittavakseen. Keski-ajan uskonnollisiin erehdyksiin perustuva luonnoton julmuus: ja ehdoton alttiiksiantavaisuus tarjosivat toisillensa kättä. Kuinka kauhea on valheen valta maan päällä!
Pian loppuivat Elisabetin voimat. Herra vapautti hänen tämän elämän tuskista v. 1231. Hän oli silloin vasta 24 vuoden ikäinen. Siunaten korotti kirkko hänen pyhimysten joukkoon. Se oli hänen monen kyyneltensä ja kovien kärsimisiensä helposti maksettu maallinen palkka. Mutta hellemmin häntä siunasivat kaikki nuo lukemattomat onnettomat, joita hän oli ruokkinut, pukenut, hoitanut, ja se palkka oli ylhäältä, sillä siinä kuului sen Herran kiitos, jolle Elisabet oli neuvonut holhottiansa sydämmensä antamaan ja jota ainoata hän oli kehottanut heitä ylistämään.
XVIII.
Gregorius IX ja Fredrik II. Viides ristiretki.
Senkaltaisen, viheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten lapsille, että he siinä itseänsä vaivaisivat. Saarn. 1: 13.
Innocentius III:tta seurasi paavien istuimella lempeä ja hyväntahtoinen Honorius III (1216-1227). Edeltäjältään oli hän perinyt tuon kristikunnan päättämän suuren ristiretken toimeenpanemisen, ja pyhän maan valloittaminen uskottomain käsistä näkyykin olleen hänen päähuolenaan. Paavikunnan kasvanut maallinen valta, johon hänkin sydämmestään oli mieltynyt, olikin omiaan eksyttämään häntäkin hänen edeltäjäinsä maailmallisia pyrintöjä kannattamaan. Saksan keisarina oli tähän aikaan Fredrik II Hohenstaufi. Äidiltään oli tämä ruhtinas perinyt etelämaalaisen tulisen rohkeuden ja epäluuloisuuden, isältään saksalaisen itsepäisyyden ja uljaan voiman. Karsain silmin katseli hän paavikunnan mahtavuutta, odottaen sitä hetkeä, jolloin saisi jatkaa tuota sukunsa jättiläistaistelua kirkon maallista valtaa vastaan. Mutta Honorius ei antanut hänelle tilaisuutta ryhtyä tähän taisteluun, jotta keisari häiritsemättä saisi valmistautua tuohon suureen ristiretkeen, johon hän jo aikuisemmin oli sitoutunut. Vaan turhaan odotti Honorius vuosi vuodelta, että Fredrik vihdoinkin valmistuisi. Kun hän v. 1227 kuoli, ei keisari vieläkään ollut täyttänyt kirkolle antamaansa lupausta. Paavin istuimelle astui nyt Gregorius IX. Hän oli silloin jo 80 vuoden ikäinen, mutta teräväjärkinen, voimakas ja kiivas. Innocentius III:nen aatteesen innostuneena, aikoi tämä mies uhrata kaikki voimansa täydentääksensä ja vahvistaaksensa paavin ylivaltaa kristikunnassa. Fredrik huomasi piankin, ettei uutta paavia ollut yhtä helppo kauniilla lupauksilla tyydyttää kuin Honoriusta, sillä Gregorius vaati jyrkästi häntä täyttämään tuota kirkolle antamaansa lupausta. Hän lähtikin matkalle jo samana vuonna, vaan sairastui heti kun laiva oli purjehtinut Brundisiumin satamasta, jonka vuoksi päätti lykätä yrityksensä toistaiseksi. Selityksistä huolimatta julisti Gregorius keisarin pannaan ja vapautti hänen alamaisensa heidän uskollisuudestaan, väittäen Fredrikin esteitä tekosyiksi, joilla tuo kavala viekottelija yhä edelleen aikoi kirkkoa pettää. Fredrik vetosi ruhtinaisiin, joille hän katkerilla sanoilla valitti paavin röyhkeyttä. Kuvattuaan kirkon menetystapaa, päätti hän kirjeensä näillä sanoilla: "Siten Rooma menettelee, sen tiedän omasta kokemuksesta. Kavalien sanojen takana, joissa on hunajaa ja öljyä, piileilee kauhea veren-imijä; nimittäen itseään äidiksi, kohtelee kirkko minua äitipuolen tavoin. Kun viholliset ja uskottomat hätyyttävät Roomaa, ryhtyy keisari aseisiin, tietäen mitä hänen virkansa ja kunniansa häneltä vaativat, mutta mitä me teemme, kristikunnan isän, Pietarin jälkeisen, Kristuksen maaherran meitä hätyyttäessä?"
Paavin kirouksesta huolimatta lähti Fredrik aivotulle ristiretkelle v. 1228. Hänen onnistui aikaansaada 10 vuotinen aselepo uskottomain kanssa. Mutta kun voittaja saapui pyhän haudan kirkkoon, ei ainoakaan pappi siunaten astunut häntä kohtaan, ei mitään jumalanpalvelusta toimitettu, äänetön hiljaisuus kaikkialla! Fredrikhän oli kirkonkirouksen alainen, ken olisi tahtonut häntä ystävänä lähestyä? Kun hän sitten palasi kotia, oli Apulian väestö paavin yllyttämänä nostanut kapinan häntä vastaan. Uusia vaikeuksia vain oli ristiretki hänelle tuottanut. "Kirottu olkoon rauha Kristuksen ja Belialin välillä" oli Gregorius lausunut, kuultuaan keisarin verraten onnellisista toimista itämaissa. Seuraavana vuonna solmivat nuo mahtavat viholliset kyllä rauhan, vaan heidän sydämmissään kyti leppymätön viha. Uudet rettelöt rikkoivat muutamien vuosien kuluttua tuon heikon ystävyydenliiton: v. 1239 julisti Gregorius jälleen Fredrikin pannaan. Kaikki viittaa yhä selvemmin siihen, ettei taistelu voi loppua, ennenkuin toinen noista mahtavista vihollisista on sortunut. Ja "tässä viheliäisessä vaivassa vaivaavat itseänsä" kristikunnan johtavat henkilöt vuosisatoja! Mutta näiden vaiheiden vaihtelevissa ilmiöissä, joissa inhimillinen turhuus ja kunnianhimo kuluttaa kristikunnan voimia, valmistaa "herrojen Herra, ja kuningasten kuningas" uutta, onnellisempaa aikaa eksyneelle ihmissuvulle.
Sekä paavi että keisari koetti kaikkialla kristikunnassa levittämillään kirjoituksilla voittaa yleistä mielipidettä puolelleen. Edellinen syytti vastustajaansa jumalanpilkkaajaksi, väittäen hänen monessa tilaisuudessa lausuneen harhaoppisia ja julki jumalattomia mielipiteitä kristinuskon päätotuuksista; keisari puolestaan nimitti Gregoriusta Antikristukseksi, sovittaen häneen Ilmestyskirjan varoittavat ennustukset. Kaikin tavoin koettivat he saattaa toisiaan epäluulonalaisiksi kristikunnan silmissä. Etenkin silminnähtävä on Gregoriuksen kiivaus ja viha. Ei hänen korkea ikänsäkään saa häntä luopumaan taistelusta; hän aikoo sitä jatkaa viimmeiseen asti. Kerrassaan kukistaaksensa vastustajansa kehottaa hän legaattiensa kautta Fredrikin alamaisia ehdottamaan uutta keisaria. Vaan ei menestynyt tämä rohkea yritys. Ruhtinaat vastustivat sitä jyrkästi, ja siellä täällä asettui papistokin vastarintaan. Niinpä lausui esim. Salzburgin arkkipiispa Eberhard Baierin piispojen kokouksessa v. 1241 seuraavat merkilliset sanat: "jollemme ole sokeita, näemme julman suden piileilevän paimenen puvussa. Roomalaiset papit ovat tarttuneet aseisin, käyttääksensä niitä kaikkia kristityltä vastaan. He surmaavat lampaat, karkottavat rauhan ja yksimielisyyden maan päältä, hankkien alituisesti uusia sotia ja kapinoita helvetin kidasta. Nuo Babelin papit tahtovat yksinänsä hallita eivätkä lepää, ennenkuin ovat anastaneet kaiken vallan ja kunnioituksen itselleen. Tyydyttämätön on heidän rahanpyyntönsä ja kunnianhimonsa. Anna heille yksi sormi, niin he pyytävät koko käden. Hän, joka nimittää itseään palvelijain palvelijaksi, pyrkii päästäksensä herrojen herraksi, puhuen suuria, niinkuin olisi hän todellakin herra. Hänen otsallansa on kirjoitettuna tuo herjaava nimi: minä olen Jumala enkä saata erehtyä". — Miten oli taistelu päättyvä?
Ennen pitkää täytyi Gregoriuksen huomata, että hän oli ollut liika rohkea. Useimmat ruhtinaat olivat häntä vastaan, niihin liittyi Franskan kuningas Ludvig IX:kin, ja Fredrikin sotajoukot piirittivät Roomaa. Turhaan koetti hän saada Fredrikiä saapumaan yleiseen kirkolliskokoukseen Roomaan, missä riitakysymys oli tutkittava: Hohenstaufi ei totellut, hän sulki sotamiehillä Italiaan johtavat solat ja otti vangiksi kokoukseen pyrkiviä pappeja. Ei jaksanut vanha paavi kantaa tätä tappioa. — Toivottomuuteen päättyi varsinaisen inkvisitsioonin perustajan elämä! Gregorius IX kuoli surusta ja mielipahasta v. 1241.
XIX.
Hohenstaufien perikato taistelussa paavikuntaa vastaan.
Herra, kuin minä ajattelen, kuinka sinä maailman alusta tuominnut olet, niin minä lohdutetaan. Ps. 119: 52.
Gregoriuksen jälkeläinen hallitsi ainoastaan 14 päivää, ja hänen kuolemansa jälkeen kului kaksi vuotta, ennenkuin kardinaalit saivat uuden paavin valituksi. On meistä kuin olisivat he epäilleet, kenelle uskaltaisivat uskoa tuon suuren taistelun jatkamisen. Vihdoin korottivat he paavinistuimelle Innocentius IV:nen (1243). Jo nimikin, jonka tämä paavikunnan uusi johtaja oli valinnut, osotti selvästi minkä hengen lapsi hän oli. Paettuaan rauhattomasta Roomasta Lyoniin, kutsui Innocentius kokoon kirkolliskokouksen viimmemainittuun kaupunkiin v. 1245, missä paavikunnan Fredrikiä vastaan tekemät vanhat syytökset olivat tutkittavat. Fredrik ei itse saapunut kokoukseen, mutta hänen edustajansa todisti selvään, että kanteet olivat perättömät. Sopisi olettaa, että Innocentius olisi tähän tyytynyt, etenkin kun keisari tarjosi hänelle sovintoa edullisilla ehdoilla, ja että rauha ainakin ajaksi tekisi lopun tuosta pitkästä taistelusta. Niin ei kuitenkaan käynyt. Uusi paavi oli rohkea, hän aikoi korottaa hengellisen vallan vielä suurempaan mahtavuuteen kuin hänen edeltäjänsä Pietarin istuimella. Hän sai kokouksen, joka oli loukkaantunut muutamista Fredrikin lähettilään käyttämistä sanoista, puolelleen ja julisti keisarin pannaan. Toimitus oli hyvin juhlallinen. Siihen otti osaa monta kardinaalia, jotka, kuvaten paavin tuomion voimaa, sammuttivat tulisoittonsa, lausuen: "niin hänen valtansa sammukoon". Saatuansa tämän kuulla, lausui Fredrik: "nyt on asemani paljon parempi, nyt ovat kaikki kunnioituksen ja ystävyyden siteet katkaistut", ja laskien kruunun päähänsä, huudahti hän, tulista vihaa sädehtivin silmin: "ken uskaltaa minulta tämän kruunun ryöstää?"
Urhoollisesti puolusti Fredrik sankarisukunsa mainetta. Turhaan koettivat paavin asettamat vastakuninkaat säilyttää asemaansa: he sortuivat taistelussa toinen toisensa perästä. Näin kului muutamia vuosia, ja niiden vieriessä joutui Fredrikin elämän ilta. Hän kuoli v. 1250. Mitä hänen suhteesen kirkkoon semmoisena tulee, täytyy myöntää, ettei hän siitä paljon näy välittäneen. Huomattava on kuitenkin eräs hänen Englannin kuninkaalle Henrik III:lle kirjoittamansa kirje, jossa tapaamme nämä sanat: "aina olen koettanut saada kaikkia pappeja, semminkin mahtavimpia, vaeltamaan apostolein tavoin ja noudattamaan Herramme esimerkkiä nöyryydessä ja itsensäkieltämisessä". Monella tavalla on tämän kuuluisan miehen uskonnollista kantaa arvosteltu, etenkin mikäli asia koskee hänen elämänsä viimme aikoja, jolloin hän, puettuna cistersiensimunkin halpaan pukuun, katumusta tehden kehotti poikaansa luovuttamaan kirkolle kaikki maallisen vallan siltä vääryydellä ryöstämät oikeudet. Mutta ken ei kernaammin muistele hänen eroaan tämän elämän vaihtelevista vaivoista, kuin hänen vastustajansa loppua? Fredrik II:sen kuolinvuoteelta kuuluu kumminkin jonkunlainen parannuksen huokaus, Innocentius IV kerskaa loppuun asti mahtavuudestaan, sillä hänen todistuksensa kuuluu: "Kristus perusti papillisen kuningaskunnan ja antoi sekä taivaan valtakunnan että maallisen vallan avaimet p. Pietarille".
Pannaan julistettuna kuoli Fredrik II:sen poika Konrad IV v. 1254, ja samana vuonna katkesi Innocentius IV:nenkin elämänlanka. Paavikunnan taistelu Hohenstaufeja vastaan likenee loppuansa sekin, vaan ennenkuin se päättyy, luo se silmiemme eteen vielä yhden surunäytelmän, jonka tärkeimmät kohdat ovat seuraavat. Konradin pojan Konradinin puolesta, joka vielä oli alaikäinen, koetti Manfred, viimmemainitun velipuoli, saada Sicilian valtakuntaa haltuunsa. Yritys onnistui: Manfred kruunautti itsensä Sicilian kuninkaaksi (1258). Mutta kun hän ei suostunut paavi Aleksanteri IV:nen (1254-1261) vaatimuksiin, alkoi tämä kaikin tavoin virittää kapinaa häntä vastaan, tarjoen Sicilian kruunun Franskan kuninkaan Ludvig IX:nen veljelle Kaarle Anjoulaiselle. Näitä toimia Hohenstaufien kukistamiseksi jatkoi vielä leppymättömämmällä vihalla Urbanus IV (1261-1264). Kaarle Anjoulainen kokosi suuren sotavoiman ja ryntäsi Manfredia vastaan. Tämä ei voinut kestää taistelussa monta vertaa voimallisempaa vihollista vastaan, vaan puolusti itseään kuitenkin sankarin urhoollisuudella, kunnes kaatui Beneventumin tappelussa (1266). Paavi Klemens IV (1265-1268) kruunasi Kaarlen Sicilian kuninkaaksi. Ei häntä huolettanut Manfredin vaimon ja lasten kovat kärsimiset Kaarlen vankiloissa eikä muut julmuudet, joita valloittaja harjoitti. "Kristuksen sijainen" ajatteli valtaansa eikä onnettomain kyyneleitä!
Raskaana painoi voittajan ijes Sicilialaisten niskoilla; moni heistä muisteli kaipuulla Hohenstaufien aikaa. Tuskissaan kääntyivät he nuoren Konradinin puoleen, joka ainoana vielä oli jälellä tuosta mainiosta suvusta. Saksassa ei ollut hallitsijaa; ruhtinasten eripuraisuus, jota paavit taitavasti olivat pitäneet vireillä, oli kieltänyt häneltä tämän isiensä maan, Lombardilaiset vastustivat häntä myös, he pyrkivät vapaiksi Saksalaisten vallasta: Konradin päätti lähteä valloittamaan Hohenstaufien perintöä Ala-Italiassa. Voitollisesti marssi hän eteläänpäin, riemulla otettiin hän vastaan itse Roomassakin, ja v. 1267 oli hän astunut Neapelin rajan yli. Mutta hän tunkeutui eteenpäin liika rohkeasti, hänen sotajoukkonsa lyötiin, hajoitettiin, ja hänen täytyi etsiä suojaa Asturan kaupungissa. Täältä Kaarle Anjoulainen pian sai hänen käsiinsä ja tuomitsi hänen mestattavaksi (1268). Tuomio pantiin toimeen Lokakuun 29 päivänä.
Tällä tavoin sammui tuo mainio suku, joka toista vuosisataa voimallisesti oli vastustanut Rooman vallanhimoisia tuumia. Paavikunta oli voittanut. Mutta täyttymäisillään oli sen syntimitta, ja horjuva, heikko sen valta. Pari viikkoa Konradinin surman jälkeen kuoli Klemens IV. Se ei ole sattumusta vain, että jalon Konradinin verinen haahmo näkyy historian näyttämöllä juuri samaan aikaan, vaatien kostoa paavikunnalle. Koko tuota suurta taistelua jonka viimmeisiä vaiheita tässä olemme silmäilleet, samoinkuin kaikkia sen yksityisseikkoja, ohjasi Hän, "joka maailman alusta on tuominnut".
XX.
Tuomas piispa ja hänen työnsä Suomen seurakunnan hyväksi.
— ei hän köyhää peräti unohda; ja raadollisten toivo ei huku ijankaikkisesti. Ps. 9: 19.
Jota toivottomammalta tulevaisuus näyttää, sitä likempänä on Herra niitä, jotka Häntä odottavat. Tämä totuus on selvillä kirjaimilla kirjoitettu Suomenkin historian lehdille. Ei Jumala tätä köyhää kansaa milloinkaan ole unohtanut, vaikka Hän on sitä kasvattanut kärsimisten koulussa, jotta se nöyrtyneenä Hänelle ainoalle kunnian antaisi. Hänen voimansa tuki sitä koetusten pimeimpinäkin hetkinä, kunnes päivä jälleen valkeni. Totta on, että yö monesti oli pitkä, vaan sitä seurasi kuitenkin aina aamu.
Olemme nähneet, miten surkea Suomen seurakunnan tila oli kolmannentoista vuosisadan alkaessa. Vaan "ei hukkunut raadollisten toivo" silloinkaan. Noin v. 1220 sai Suomen sorrettu kirkko paimenen, joka ihmeteltävällä jäntevyydellä ryhtyi parantamaan sen tilaa. Tämä mies oli ensimmäinen varsinainen piispamme Tuomas. Hän oli kotosin Englannista ja kuului Dominikanein munkkikuntaan. Ennenkuin Suomen seurakunnan hoito hänelle uskottiin, oli hän kaniikina palvellut Upsalan tuomiokirkossa.
Löytyy useita paavien kirjeitä, jotka luovat valoa Suomen seurakunnan tilaan Tuomaan aikoina. Jo se seikka, että sen ajan paavit, joiden huomio, kuten tiedämme, oli kiinnitetty tuohon suureen taisteluun maailman mahtavimpia ruhtinaita vastaan, tuon tuostakin muistivat tätä syrjäistä maata, osottaa selvästi, miten tehokkaasti uusi piispa hoiti virkaansa. Saadaksensa apua kristikunnan pääkaupungista, piti hän nim. Huolta siitä, että Suomen seurakunnan ahdinko tuli Rooman tiedoksi. Ja myöntää täytyy, etteivät paavit olleet kuuroja täällä pohjan perillä asuvien kristittyjen valituksille, vaan että he koettivat pitää silmällä Suomenkin kirkkoa sekä tehdä minkä voivat sen tilan parantamiseksi. Niinpä ilmaisee esim. Honorius III Tuomaalle v. 1221 kirjoittamassaan kirjeessä ilonsa siitä, että Suomen seurakunta uudestaan oli päässyt totuuden tuntoon, huomauttaen samalla siitä ahdingosta: jonka alaisena tämä seurakunta oli, sitä kun barbarikansat yhä edelleen kovasti ahdistivat. Jotta pakanain väkivalta edes jossain määrin asettuisi, kieltää kirje kirkonrangaistuksen uhalla kristityltä pitämästä mitään kaupankäyntiä heidän kanssaan. Vaan ettei Suomen pieni seurakunta tämmöisten kieltojen turvaamana, jos niitä olisikin voitu noudattaa, ajan pitkään olisi saattanut viihtyen vaurastua, on selvä. Tehokkaampiin toimiin oli ryhtyminen, jotta se pääsisi kohoamaan siitä uupumistilasta, johon se pakanain hätyyttämänä oli sortunut, Tuomas älysi sen ja hän tiesi myöskin, että kristinuskon levittäminen Suomessa oli ainoa keino, joka voisi luoda pysyväistä tulevaisuutta Henrik piispan alottamalle työlle. Hän toimitti lähetyssaarnaajia Hämäläisten maahan, ja heidän työnsä näkyy aluksi menestyneen hyvinkin hyvästi. Vaan uusi vaara idästä uhkasi kuitenkin ennen pitkää jälleen Suomen seurakuntaa. Levottomina olivat Novgorodilaiset seuranneet roomalaisen kirkon leviämistä Suomen lahden pohjoispuolella, etenkin kun tämä kirkko samaan aikaan levitti valtaansa Itämerenmaakunnissa, uhaten siis Venäjän valtakuntaa ja uskontoa kahdelta taholta. Tämän uhkaavan vaaran estämiseksi lähettivät he pappeja kastamaan Karjalaisia kreikkalaisen kirkon uskoon, ja samaan aikaan toimitettiin meritse sotaretki Hämäläisten kukistamiseksi. Nämä yritykset olivat suureksi haitaksi Tuomas piispan aikeille. Kreikkalaiset lähetyssaarnaajat kastoivat paljon Karjalaisia, "miltei koko kansan", käyttääksemme venäläisen kronikan sanoja, ja Hämäläisiä vietiin joukottain pois vankeina. Suomesta tehtiin kyllä jo seuraavana vuonna kostoretki itäänpäin. Vaan se päättyi onnettomasti: Suomalaiset voitettiin verisessä taistelussa, jossa he menettivät paljon väkeä, ja heidän täytyi tyhjin toimin palata kotia. Melkein varmaan saatamme olettaa, että Tuomas piispa oli tämän retken alkuunpanija, vaikkei sitä missään nimenomaan mainita.
Masentumatta kuitenkaan näistäkään vastuksista jatkoi Tuomas vaivaloista työtään. Hänen sydämmensä kristillisyydestä emme varmuudella tiedä mitään, sillä aikakirjat eivät siitä kerro, vaan että hän oli erinomaisen jäntevä mies, joka väsymättömällä uutteruudella suoritti tehtävänsä, siitä ei voi olla kuin yksi mielipide. Suomen hajonneesta seurakunnasta koetti hän rakentaa pysyväisen kokonaisuuden, ja ihmeellisesti nämä pyrinnöt onnistuivatkin, vaikka esteet olivat monet ja suuret. Että kristinusko Varsinais-Suomessa Tuomaan aikana ja hänen toimestaan pääsi vakaantumaan kansassa, todistaa muun ohessa Gregorius IX:nen kirje Tammikuun 31 p:ltä 1229, Tämä kirje vahvistaa nim. Suomen kirkon omistamisoikeuden niihin lehtoihin ja pyhiin paikkoihin, joissa pakanat ennen olivat toimittaneet jumalanpalvelustaan, vaan jotka muutamat Tuomaan kääntämät kristityt olivat kirkolle lahjoittaneet. Uuttera piispa oli ilmoittanut asiasta paaville, joka ei ollut hidas vahvistamaan hänen esitystään, etenkin koska tämä esitys hyvästi soveltui ajan katsantotapaan. Köyhässä Suomessa, missä kirkon aineellinen toimeentulo tietysti monesti oli hyvinkin vaikea, oli tämä Tuomaan toimi epäilemättä suureksi hyödyksi kristinuskon edistymiselle täällä pohjan perillä.
Toiset arvelevat, että Tuomas näillä ja muilla toimillaan koki saada Suomesta vapaan, Ruotsista riippumattoman hengellisen ruhtinaskunnan, joka paavin välittömän suojeluksen turvaamana saavuttaisi suurta mahtavuutta, vaan tämä otaksuminen tuntuu meistä oudolta. On kyllä totta, ettei hän Ruotsista pyytänyt apua Suomen seurakunnalle, vaikka itäiset naapurit kovasti sitä ahdistivat, totta sekin, että piispa Albrecht vähää ennen Kalpaveljesten avulla oli perustanut tuommoisen hengellisen ruhtinaskunnan, Riika keskustana, ja että tämä esimerkki tavallaan oli omiaan kehottamaan Suomen jäntevää piispaakin samoja tuumimaan, vaan nämä seikat eivät riitä kysymyksessä olevaa olettamista puolustamaan. Kun Ruotsin puolelta pitkään aikaan tuskin mitään oli tehty Suomen seurakunnan suojelukseksi, ei ole kummallista, ettei Tuomas sieltä apua toivonut, ja mitä Albrechtin yritykseen tulee, oli se siksi vähän tunnettu ja laadultaan miltei ainoa, ettei se voinut muuttaa Ruotsista tulleen keski-ajan miehen katsantotapaa näin tärkeässä asiassa. Että Tuomas piti Suomea eri hiippakuntana, kutsuen itseään "Suomen ja Turun piispaksi", on aivan toinen asia, joka ei millään tavoin todista hänen pyrkineen erikseen Upsalan arkkipiispan esivallasta. Olihan Ruotsissakin eri hiippakuntia — niiden luku oli siihen aikaan 5 — vaan ne olivat kaikki Upsalan arkkipiispan johdannon alaisina, ja viimmemainittu itse riippui Lundin arkkipiispasta eli primaksesta, joksi häntä nimitettiin. Miltei mahdotonta on olettaa, että Tuomas, päästyään Suomen seurakunnan johtajaksi, niihin määrin olisi vieraantunut tuolle katsantotavalle Pohjoismaiden piispojen suhteesta toisiinsa, johon hän Ruotsissa ollessaan oli harjaantunut, että olisi koettanut katkaista sen siteen, joka kiinnitti hänen Ruotsin kirkkoon. Eivätkä paavit, joiden erinomaisessa suosiossa Suomen uusi piispa silminnähtävästi oli, millään tavoin kirjeissään ilmaise, että semmoinen tuuma olisi ollut tekeillä. Gregorius IX sanoo kyllä eräässä kirjeessä vuodelta 1229, että hän oli ottanut Suomen piispan, papiston ja kansan apostolisen istuimen suojaan, uhaten kirkon kirouksella jokaista, joka millään tavoin uskaltaisi häiritä heitä, vaan tämä ei mitenkään osota hänen tahtoneen välittömästi hoitaa tätä hiippakuntaa. Huomattava on nim., että lännestäkin, etenkin Gottlannista, vielä tuon tuostakin oli tehty ryöstöretkiä kristittyjen Suomalaisten alueelle. Näitä Ruotsin kristityltä häpäseviä retkiä, eikä mitään muuta, tarkoittavat selvästi paavin vasta mainitut sanat, niinkuin muutkin näiltä ajoilta säilyneet paavinkirjeet huomauttavat samasta ikävästä epäkohdasta.
Todistukseksi siihen, ettei ainakaan Gregorius IX tahtonut erottaa Suomen seurakuntaa Ruotsin kirkosta, on eräs hänen kirjeensä Tammikuun 23 p:ltä, v. 1229. Siinä kehotetaan Linköpingin piispaa ja kahta muuta Ruotsin kirkon pappia tiedustelemaan, missä löytyisi hyvä paikka Suomen tuomiokirkolle, sekä toimittamaan, että, tämä rakennus saisi mukavamman aseman, koska "Suomen piispa oli ilmoittanut, että tuomiokirkko silloin kuin kristinusko ensin istutettiin maahan, oli rakennettu varsin huonolle paikalle, ja siitä syystä pyytänyt piispanistuimen muuttamista, koska katolinen usko Jumalan armosta niillä seuduin oli yhä levinnyt ja varttunut ja monta tuomiokirkolle sopivaa paikkaa löydetty". Useat todistukset viittaavat siihen, että Suomen piispanistuin, joka sitä ennen luultavasti oli ollut Nousiaisissa, Tuomas piispan toimesta ja mainitun paavinkirjeen johdosta, nyi muutettiin Räntämäelle. Mahdollisesti ruvettiin jo siihen aikaan rakentamaan Turun tuomiokirkkoa.
Vaikka Tuomas väsymättömällä innolla ja jäntevyydellä valvoi Suomen seurakunnan parasta, näytti katolisen kirkon tulevaisuus maassamme monesti hyvinkin epätietoiselta. Itäisten naapurein hyökkäykset uudistuivat näet uudistumistaan, estäen kristinuskon leviämistä etenkin Hämeessä. Eräs paavinkirje vuodelta 1230 valittaa pakanain kristittyjä vastaan tekemäin ryöstöretkien niihin, määrin uhkaavan Suomen kirkkoa, että oli pelkääminen kristinuskon häviämistä koko maasta, elleivät katolisen uskon puolustajat miehissä tarttuisi miekkaan ja vastustaaksensa näitä hurjia vihollisia. Paavi kehottaa mainitussa kirjeessä Upsalan arkkipiispaa ja kaikkia, hänen alapiispojaan vaatimaan Ruotsin asukkaita taisteluun pakanoita vastaan. Huomattava on, että kirje, joka luettelee moniaita Suomen kirkkoa väijyviä pakanakansoja, ei näiden joukossa mainitse Hämäläisiä eikä Satakuntalaisia. Tämä seikka todistaa, että kristinusko Tuomas piispan väsymättömien toimien kautta niihin määrin oli päässyt varttumaan Hämeessä ja Satakunnassa, että näiden maakuntien asukkaat eivät tähän aikaan ottaneet osaa itäisten naapuriensa ryöstöretkiin kristittyyn Suomeen, vaan päinvastoin itse olivat näiden retkien esineenä. Muistakin viimmemainitun kirjeen sanoista näkyy selvästi, että Suomen seurakunnan johtaja miehen tavoin oli vaikeaa paimentointaan hoitanut.
Kun ei yllämainituista paavien kehotuksista pakanoitten vastustamiseen ollut apua, kääntyi Gregorius IX Kalpaveljesten puoleen, pyytäen heitä lähtemään Suomeen ja käyttämään voittoisaa miekkaansa siellä sorretun katolisuuden puolustukseksi (1232). Hän pyysi heitä neuvottelemaan Suomen piispan kanssa, miten tehokkaasti voitaisiin vastustaa noita voimallisia vihollisia, luvaten heille täydellisen synninpäästön, jos lähtisivät semmoiselle ristiretkelle. Nämä toiveet eivät kuitenkaan toteutuneet. Päinvastoin luopuivat tähän aikaan Hämäläisetkin kristinuskosta, harjoittaen mitä kauheinta raakuutta ja väkivaltaa kristittyjen veljiensä alueilla. Gregorius kertoo eräässä kirjeessä vuodelta 1237, että he lähikansojen yllytyksistä olivat kiihtyneet aivan hillitsemättömään vihaan kristityltä kohtaan, uhranneet kastetuita lapsia epäjumalilleen, ajaneet aikaihmisiä puiden ympäri, kunnes heittivät henkensä, puhkaisseet papeilta silmät, silvonneet jäsenet sekä polttaneet toisia oljilla peitettyinä tulessa. "Herran käsi" huudahtaa vanha paavi "on istuttanut viinimäen, jota Hänen poikansa veri on kostuttanut, jotta istutus Vapahtajan kyljestä juoksevan puron hedelmöittämällä kasvaisi viiniä, jonka suloinen neste tuottaisi puutarhan korkealle istuttajalle iloa; mutta, oi surkeutta! Tätä viinimäkeä hävittää nyt metsäsika perin pohjin; peto turmelee sitä. Sillä kansa nimeltä Hämäläiset, joka suurella vaivalla ja innolla joku aika sitten saatiin kääntymään katoliseen uskoon, on nyt lähellä asuvien ristin vihollisten yllyttämänä palannut entisen villityksensä uskottomuuteen ja muutamien barbaarien kera perkeleen avulla juurinensa hävittänyt Jumalan kirkon uuden istutuksen Hämeessä". Gregorius pyytää Ruotsin pappeja kaikkialla varoittaen kehottamaan mannermaan ja saariston kristityltä ristisotaan noita uskonheittoja ja barbaareja vastaan, luvaten jokaiselle ristiretkeläiselle synninpäästön. Vihdoinkin ryhdyttiin tehokkaisin toimiin, niin että v. 1240 suuri ristijoukko saatiin kokoon. Siinä kerrotaan olleen paitse Ruotsalaisia ja Norjalaisia myöskin Varsinais-Suomen ja Hämeenkin miehiä sekä joukko pappejakin. Tarkoitus oli näet kastaa voitetut pakanat ja kreikanuskoon kuuluvat katolisen kirkon uskoon. Jättäen pakanalliset Hämäläiset sikseen, kulki ristijoukko Novgorodia kohti. Syytä oli toivoa hyvää menestystä tälle yritykselle, sillä juuri samaan aikaan uhkasivat Mongolilaisetki, jotka vastikään olivat laskeneet melkein kaikki Venäjän ruhtinaskunnat valtansa alle, Novgorodia. Mutta Herra oli toisin päättänyt. Aleksanteri Newski kokosi Novgorodilaisten sotavoimat, joilla hän perin pohjin voitti ristiarmeijan Nevajoen luona. Tappelun kerrotaan olleen hyvin verisen ja Ruotsalaisten sotajoukosta kaatuneen paljon miehiä. Murtunein voimin täytyi ristijoukon paeten palata kotia. Yhtä huonosti päättyi saksalaisten ritarein Virosta seuraavana vuonna Novgorodilaisia vastaan tekemä ristiretki. Murtumatonna uhkasi pakanuus yhä edelleen kristittyjen Suomalaisten itäistä rajaa, ja kreikkalainen kirkko levitti oppiansa Itä-Suomessa. Katolisen kirkon tulevaisuus maassamme peittyi jälleen epätoivon pimeään.
Näiden kovien onnettomuuksien häiritsemänä likeni Tuomas piispan elämän ilta. Monissa myrskyissä, joissa tavalliset miehet heti olisivat sortuneet, oli hän seisonut jäykkänä, murtumattomana, vaan jo alkoi hänkin horjua. Itseään säästämättä oli hän uhrannut kaikki voimansa Suomen kirkon hyväksi, toivoen saavansa nähdä vaivaloisen työnsä hedelmiä. Vaan mitä oli hän saanut aikaan, kuinka surkeasti olivat hänen toiveensa pettyneet! Hävittävä rajuilma likeni likenemistään Suomen kirkkoa, uhaten perikadolla hänen työtään. Miten voimaton hän oli, kuinka kykenemätön vaaraa estämään! Neuvotonna seisoi nyt tuo tähän asti jäntevä piispa, turvatonna kuni häälyvä ruoko ajan myrskyissä. Ja kaikkiin näihin onnettomuuksiin liittyi vielä omantunnon syyttävä ääni, joka nuhteli veripunaisista synneistä. Tuomas oli nim. Väärentänyt erään paavinkirjeen ja jossakin tilaisuudessa, kentiesi papillista tuomarinvaltaansa harjoittaen, antanut silpoa muutamaa ihmistä niin kovasti, että onneton seurauksista kuoli. Haikein sydämmin tunnusti hän paaville syntinsä, pyytäen eroa virastaan. Tämä pyyntö myönnettiin, ja v. 1245 luopui Tuomas murtunein voimin Suomen hiippakunnan hoidosta.
Suuren miehen vaikuttimia ei ole helppo arvostella, etenkin kun hänen tekonsa yksityisseikat ovat vähän tunnetut. Emme kuitenkaan erehtyne, jos väitämme, että Tuomas piispan katumus, joka silminnähtävästi oli tehokkaana syynä hänen eronpyyntöönsä, ei ollut tuota tavallista laatua, joka saa pintapuoliset ihmiset piankin syntinsä unohtamaan, vaan syvempää. Kernaasti myönnettäköön, että yllämainittu julma teko, joka kuitenkin sekin on arvosteltava keski-ajan katsantotavan mukaan, todistaa Tuomaan olleen rajuluontoisen miehen, vaan mies hän oli, ja ennenkuin hän tunnusti itsensä mahdottomaksi istumaan piispanistuimella, jota hän niin suurella kunnialla oli edustanut, oli hänen täytynyt nöyrtyä ja nöyrtyä syvään. Sillä epäluotettavalta näyttää se luulo, että toivottomuus Suomen kirkon tulevaisuuden suhteen olisi ollut pääsyynä hänen luopumiseensa piispanvirasta. Kolmattakymmentä vuotta oli Tuomas piispa vaaroja pelkäämättä seisonut, taistelutantereella miten olisi hän vanhoilla päivillään pelosta lähtenyt pakoon? Mutta kun omatunto saa synnistä tuomita, silloin uupuu rohkeakin uskaliaisuus. Ja tältä kannalta tahdomme arvostella Suomen ensimmäistä varsinaista piispaa, seuratessamme häntä Visbyn luostariin, missä hän vielä muutamia vuosia munkkina taisteli sisällistä, ihmisiltä salattua taistelua, jonka tuomarina Herra yksin on. Tuomas kuoli Visbyssä v. 1248.