XXI.
Birger jaarlin ristireti Suomeen.
Herra tekee pakanain neuvot tyhjäksi: Hän saattaa kansain ajatukset turhaksi. Ps. 33: 10.
Jos milloinkaan, tarjosi aika Tuomas piispan virastaan luopumisen jälkeen tilaisuutta Suomen pakanallisille asukkaille ja heidän itäisille liittolaisilleen tarttumaan aseisin maan lounaisessa osassa asuvia kristityltä vastaan. Ristijoukon suuri tappio Nevajoen luona teki katolisen kirkon ystävät toivottomiksi, lisäten samassa määrässä heidän vihollistensa urhoollisuutta, eikä kuulunut enää Turun piispanistuimelta Tuomaan urhoollisuuteen kehottava ääni. Poistunut on näyttämöltä tuo jäntevä paimen, joka Aurajoen rannalta puhui vakavia sanoja taisteluun vihitylle laumalleen, ja masentuneet ovat hänen seurakuntansakin voimat. Mutta miten uhkaava vaara olikin, ei sortunut Suomen seurakunta nytkään. Herra riensi sen avuksi, "tehden pakanain neuvot tyhjiksi".
V. 1248 kävi paavin legaatti, Sabinan kardinaali-piispa Vilhelm Ruotsissa, tarkastamassa maan kirkollisia asioita. Pitkälliset sisälliset metelit olivat nim. Suuressa määrässä häirinneet kristinuskoa läntisessä naapurimaassamme sekä estäneet sikäläisen kirkon järjestämistä kristikunnan erämaissa käytännössä olevien ohjesääntöjen mukaan. Vilhelm piti kirkolliskokouksen Skenningen kaupungissa (1248), missä maan kirkolliset olot tarkemmin määrättiin. Muun ohessa säädettiin tässä tilaisuudessa pappien naimattomuus Ruotsissakin noudatettavaksi laiksi. Kun kokous oli päättänyt työnsä, kävi kardinaali erittäin kuninkaan puheilla, ja luultava on, että hän kehotti häntä ristiretkeen Hämäläisiä vastaan, sillä näiden luopuminen kristinuskosta ja Suomen kirkon tukala asema oli, kuten tiedämme, Roomassa hyvin tunnettu.
Ruotsin mahtavin mies oli siihen aikaan Bjälbon jaarli Birger Maununpoika. Hän oli nainut kuninkaan sisaren, ja maan hallitus oli kokonaan hänen käsissään. Vilhelm Sabinalainenkin mainitsee eräässä Skenningen kokouksen jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä, että Birger melkein yksin hallitsi Ruotsia. Järjestettyään valtakunnan sisällisiä oloja, päätti tämä mahtava ja jäntevä mies lähteä ristiretkelle Suomeen. Siihen vaativat häntä tehokkaasti Ruotsin valtiollinen etu ja uskonnollisiin urotöihin taipuva ajanhenki, jonka lapsi hän oli.
Ruotsalainen kronika pukee kertomuksen tästä ristiretkestä, joka tehtiin v. 1249, runon viehättävään muotoon. Se kertoo, miten sankarit, suuren tehtävänsä innostuttamina, ottivat isien ruostuneet miekat seinästä taistellaksensa Jumalan kunniaksi, jättäen vaimonsa ja morsiamensa rannalle itkemään ja purjehtien iloisina vieraille maille. Onnellisesti saapui Birgerin laivasto matkansa perille. Paikasta, jossa maalle astuttiin, ei kronika anna mitään tietoja. Eräs myöhempi kirjailija sanoo Birgerin saapuneen "Hämäläisten satamaan", vaan missä tämä oli, sitä ei ole voitu varmuudella päättää. Luultavinta on kuitenkin, että tuolla nimellä tarkoitetaan jotakin paikkaa Suomenlahden rannalla Hankoniemen itäpuolella. Hämäläiset asettautuivat vastarintaan, mutta joutuivat taistelussa tappiolle. Voitollisesti tunkeutui ristijoukko heidän sydänmaihinsa. Joka suostui antamaan kastaa itsensä, sai pitää henkensä ja tavaransa, joka yritti vastarintaa, sai surmansa ristiretkeläisten miekasta. Väkivalta tuki saarnaa, ja vastahakoisesti taipuivat Hämeen vapaat asukkaat vieraan vallan ja tuntemattoman uskonnon kuuliaisuuteen. Kolkko ja sumuinen on kristinuskon aamu Suomen synkissä saloissa, mutta päivä, jonka koittoa se ennustaa, on poistava sumut, sillä se on Herran armonpäivä.
Saavuttuaan Vanajanreitin varrelle, alkoi Birger rakennuttaa linnaa kristinuskon ja Ruotsin vallan tukeeksi Hämeessä. Vielä tänä päivänä kertovat tämän linnan, Kruununlinnan eli Hämeenlinnan vankat muurit kristityn Suomen asukkaille, miten sitkeä pakanuuden valta isiemme maassa muinoin oli.
Tästä ajasta alkaen taipuivat Hämäläiset vähitellen kristinuskoon. Ainakaan eivät aikakirjat enää kerro heidän yrittäneenkään mitään yleisempää kapinaa Ruotsin valtaa vastaan. Jätettyään "kristittyjä miehiä maahan", purjehti Birger jaarli seuraavana vuonna takaisin Ruotsiin, jonka valtiolliset olot vaativat hänen läsnäoloaan. Kirkollisessa suhteessa liitettiin Hämäläisten maa Suomen hiippakuntaan, joka samassa tuli likeisempään yhteyteen Ruotsin valtakuntaan. Birger omisti nim. Ruotsin kruunulle sen veron, jonka Suomalaiset siihen asti olivat maksaneet piispallensa. Muuten on tunnettu, että tämä merkillinen mies, jonka nimi on etevimpiä Ruotsin historiassa keski-aikana, laati valtakunnalle monta aivan tärkeää lakia, joiden suojassa kristinuskolle koitti turvallisempi tulevaisuus. Hän näet sääti, että sisaren (naisilla ei sitä ennen ollut mitään perimisoikeutta) piti periä puolet veljen osasta, sekä vahvisti "koti-, kirkko- ja nais-rauhan". Nämä lait, joita vähitellen aljettiin noudattaa Suomessakin, tarjosivat kirkollemme vielä vankemman tukeen, kuin Kruununlinnan kivimuurit, valmistaen samalla kansan sydämmissä jaarlille muiston, joka on valloittajan mainetta suurempi.
XXII.
Kristikunnan viimmeiset ponnistukset pyhän maan omistamiseksi.
— — — miksi te elävätä kuolleitten seassa etsitte?
Ei hän ole täällä, mutta nousi ylös. Luuk. 24: 5-6.
Maallisen kunnian ja mahtavuuden kukkulalle oli paavikunta kohonnut. Miltei koko kristikunta oli nöyrtynyt ehdottomaan kuuliaisuuteen. Kukistunut oli Hohenstauffien suku, Saksassa vallitsi ääretön sisällinen sekasorto, joka kauan oli uuvuttava sen voimia, Englanti oli Rooman yliherruuden alaisena, voimatta sitä vastustaa, puhumattakaan pienemmistä valtakunnista, joiden korkein laki paavin käsky oli. Yksi ainoa valtakunta oli vielä kukistamatta, nim. Franska. Mutta juuri tästä maasta oli paavikunta ennen pitkää saava kovia iskuja, joita kostamaan sen voimat eivät riittäneet. Ennenkuin tämä taistelu alkaa, vallitsee muutamia vuosikymmeniä näennäinen rauha, jonka kestäessä "Pietarin jälkeiset" laativat lakeja maailmalle. Mutta että paavikuntaa uhkaava käänne on tapahtumaisillaan kristikunnan koko katsantotavassa, sen näemme vuosi vuodelta yhä selvemmin. Ei voi paavikunta enää estää ajan virtaa etsimästä uutta uraa. Vahvat ovat salvat, vaan nuo kohoavat aallot särkevät ne vihdoinkin.
Kolmannentoista vuosisadan keskipaikoilla hallitsi Franskaa Ludvig IV, joka historiassa on tunnettu liikanimeltä "Pyhä". Arvosteltuna keski-ajan katsantotavan mukaan ansaitsee hän epäilemättä tämän nimen. Lapsuudestaan oli hän oppinut rakastamaan Herraa ja karttamaan syntiä, ja kuninkaaksi päästyään (1226), pyrki hän aina ollaksensa kansallensa kristityn esikuvana. Hän oli lempeä ja armelias kärsiviä ja köyhiä kohtaan, jumalattomille ankara. Ei kirousta milloinkaan kuulunut hänen huuliltaan, vaan usein nähtiin hänen rukoilevan ja ylistävän Jumalaa. Myötä- ja vastoinkäymiset piti hän Herran armonosotteina, tyytyen kärsimisten päivinä Hänen kuljetukseensa ja nöyrtyen menestyksen aikoina kiittämään kaikkien hyvien lahjojen antajaa. Pyhän kirkon kuuliaisena poikana tunnusti hän kerta viikossa rippi-isälleen syntinsä, paljastaen vapaaehtoisesti usein selkänsä hänen ruoskittavakseen. Sanalla sanoen, Ludvig oli keski-ajan kristityn ruhtinaan kaunis esikuva.
Tämmöinen mies oli omiaan jatkamaan kristikunnan vielä ratkaisematonta taistelua uskottomia vastaan, hän kun sitä paitse oli mahtavan valtakunnan hallitsija. Ludvig sairasti paraikaa kovaa tautia, kun Euroopaan saapui se surusanoma, että Kovaresmialaiset, eräs raaka ja sotaisa kansa, jonka Egyptin hallitsija oli ottanut palvelukseensa, olivat valloittaneet Jerusalemin, surmanneet sen asukkaat, hävittäneet pyhän haudan ja kaivaneet kuningasvainajain luut haudoista (1244). Tämän kuultuansa, vaati hurskas kuningas heti, että hän merkittäisiin ristinkuvalla, päättäen lähteä taisteluun uskottomia vastaan. Tultuansa terveeksi, ryhtyi hän heti toimiin. Mutta aika oli jo muuttunut. Vaikea oli hänen saada valtakuntansa mahtavia yritystä kannattamaan. Jo alkoi kristikunta kyllästyä noihin turhiin taisteluihin Palestinan omistamista varten. Tuo rajaton uskonnollinen innostus, joka ennen sai jos kuinka suuret ristijoukot liikkeelle, on ollut unennäköä vain. Sen viehättävät kuvaelmat alkavat haihtua, kun yö vähän valkenee. Ludvig sai kuitenkin vielä kokoon melkoisen ristijoukon. Se lähti liikkeelle v. 1248. Uhaten lähestyi se Egyptiä, joka oli kokonaan joutua sen käsiin. Mutta Kairon luona kärsi Ludvigin armeija kovan tappion, ja hän itse joutui tuhansien sotilasten kera vangiksi. Kun hän sitten, suuret lunnaat maksettuaan, pääsi vapaaksi, jatkoi hän matkaa Palestinaan. Siellä viipyi hän neljä vuotta, tuumien kristittyjen vallan vahvistamista itämaissa, kunnes loppuneet varansa, pieneksi supistunut sotajoukkonsa sekä sanoma äitinsä kuolemasta pakottivat hänen palajamaan kotia (1254).
Mitä Ludvigin suhteesen paaviin tulee, sopisi olettaa hänen nöyrästi mukaantuneen Rooman vallanhimoisten vaatimusten mukaan. Niin ei kuitenkaan ollut laita. Päinvastoin vastusti hän jyrkästi esim. Niitä veronmaksuja, joita paavi tapansa mukaan vaati Franskastakin. Hänen jumalanpelkonsa oli syvällistä laatua, se vaati häntä suojelemaan alamaisiaan Rooman saaliinhimolta. Tässäkin huomaamme sen ajan enteitä, joka omantunnon vaatimana pyrkii vapaaksi Rooman orjuudesta. Vastarinta ei koske kristinuskoa eikä kirkkoa, sillä ken on ehdottomammin tahtonut olla niille kuuliaisena, kuin tämä kuningas, vaan Roomaa, paavikuntaa. Se on merkillinen ajan enne, että hurskas Ludvigkin asettuu tälle kannalle.
Mutta elämänsä viimmeiset päivät uhrasi Ludvig kuitenkin kuolemaan tuomitun aatteen hyväksi. Haikein sydämmin muisteli hän pyhää maata, joka nyt miltei kokonaan oli uskottomain käsissä. Vaikka hänen ruumiinvoimansa jo olivat niihin määrin riutuneet, ettei enää auttamatta päässyt hevosen selkään, päätti hän vielä lähteä ristiretkelle. Näin asiain ollen, ja kun sitä paitsi ei Franskan kansa yritystä kannattanut, ei ollut siitä paljo toivomista, Ristijoukko lähti kuitenkin liikkeelle v. 1270. Kaikki hämmästyivät, kun huomasivat, että kuningas pyrkikin Tunesiaan, ja ennustivat onnetonta loppua koko yritykselle. Syynä tähän omituiseen matkasuunnitelmaan oli se, että Kaarle Anjoulainen oli kehottanut veljeään, Ludvig IX:ttä, pakottamaan Tunesian hallitsiaa, joka ennen oli maksanut Sicilialle veroa, vaan lakannut sitä suorittamasta, kuuliaisuuteen. Laivasto saapui onnellisesti Afrikan rannalle, vaan kun Siciliasta luvattua apua ei kuulunut, alkoi yritys päivä päivältä näyttää yhä toivottomammalta, etenkin kun rasittava kuumuus synnytti vaarallisia tauteja Ludvigin armeijassa. Vihdoin sairastui kuningaskin. Tämän elämän eksyttävät unelmat poistuivat poistumistaan hänen mielestään, antaen sijaa ijankaikkisen autuuden tosi toivolle. Luoden silmänsä taivasta kohti, odotti hurskas kuningas kädet ristissä rinnallaan pelastumisensa hetkeä. Se joutui Elokuun 29 p. 1270. Hänen viimmeiset sanansa olivat: "Herra, minä lähden sinun huoneesesi; sinun pyhässä temppelissäsi tahdon minä rukoilla ja ylistää sinun nimeäsi".
Paavien istuimelle, joka Klemens IV:nen kuolemasta asti oli ollut avoinna, korotettiin v. 1271 Gregorius X. Hän koetti tukea paavikunnan horjuvaa valtaa määräämällä muun ohessa tarkkoja sääntöjä siihen suuntaan, ettei paavin valitsemista vastedes saataisi viivytellä. Lyonin kirkolliskokouksessa v. 1274 tehtiin se päätös, että paavinvaali oli toimitettava siinä kaupungissa, missä edellinen paavi oli kuollut. Niinikään laadittiin tässä tilaisuudessa ankaria sääntöjä, jotka estivät kardinaaleja viivyttelemästä paavia valittaessa, ja maallista valtaa velvoitettiin tarkkaan valvomaan näiden sääntöjen noudattamista. Tämä kyllä vielä ilmaisee paavikunnan mahtavuutta, vaan samassa kokouksessa lausuttiin myöskin mielipiteitä, jotka todistivat, että aika oli muuttunut. Kun nim. Kysymys ristiretkien jatkamisesta otettiin keskusteltavaksi, tuli piankin ilmi, ettei kristikunta enää kannattanut näitä yrityksiä. Kaikenkaltaisia esteitä tuotiin esille, jotka selvään osottivat, että innostus pyhän maan valloittamisen suhteen oli lannistunut, vieläpä kokonaan kuollut. Toiset vastustivatkin suoraan ristiretkiä, väittäen niiden olevan Jumalan tahtoa vastaan. Ja tämä oli kova isku paavikunnalle, joka juuri ristiretkien aikana ja suureksi osaksi niiden kautta oli kohonnut mahtavuuden kukkulalle.
Tämän jälkeen eivät Europan kansat enää tee yrityksiäkään puolustaaksensa kristikunnan yhä pienemmäksi supistuvaa valtaa itämaissa. Kaupunki toisen perästä antautui pakanain käsiin, kunnes ainoastaan muutamat paikat, niiden joukossa Ptolemais, enää oli jälellä. V. 1291 ryntäsivät Sarasenilaiset viimmemainittua kaupunkia vastaan. Asukkaat taistelivat toivottomuuden hurjalla urhoollisuudella, mutta heidän täytyi antautua Toukok. 18 p:nä 1291 sekä luovuttaa nuo muutkin pienet turvapaikkansa, jotka tähän asti vielä olivat muistuttaneet kristittyjen vallasta Syyriassa, voittajalle.
Tällä tavoin päättyi tuo kristikunnan pitkä taistelu itämaissa, jonka tarkoituksena oli pyhän maan omistaminen. Sitä oli kestänyt 200 vuotta, ja noin 6 miljoonaa ihmistä oli siinä henkensä uhrannut. Ja turhat olivat kaikki nämä verrattomat ponnistukset: Palestina jäi pakanain käsiin. Niin — turhaa kyllä oli taistelu ollut, jos sitä vain tältä kannalta arvostellaan, vaan jos likemmin silmällemme ristiretkien seurauksia, oli tämän taistelun tulos äärettömän suuri. Yleinen historia opettaa meille, että ristiretket vaikuttivat tärkeitä muutoksia miltei kaikilla aloilla, laajentaen ihmisten katsantotapaa, luoden uusia oloja ja valmistaen uutta aikaa. Mutta koskeepa kysymys suoraan kirkkohistoriaakin. Kristikunta oppi ristiretkien kautta pitämään itseään yhtenä suurena kokonaisuutena, jonka tehtävänä oli taistella pimeyden valtaa vastaan. Se eksyi, luullessaan Jumalan valtakunnan ilmaantuvan tuommoisessa ulkonaisessa, silmin nähtävässä muodossa, jonka voima on miekassa ja sotajoukkojen paljoudessa, vaan tämän erehdyksen tähden emme saa itse ajatusta semmoisena halveksien tuomita. Todistaahan Herran sana, että Hänen seurakuntansa on yksi, ja Hän ennustaa itse, että vielä on tuleva aika, jolloin sanan täydellisessä merkityksessä on oleva "yksi lammashuone". Ristiretkien kautta juurtui tämä syvä totuus, joka kansainvaelluksen myrskyissä miltei kokonaan oli kadonnut kristikunnan katsantotavasta, uudelleen ihmisten sydämmiin, opettaen heitä veljinä tuntemaan toisiaan. Totta on, että paavit, jotka olivat näiden retkien alkuunpanijat, arvaamattoman suuressa määrässä niiden kautta kartuttivat valtaansa, salaten ihmisiltä yhä enemmän sen totuuden, ettei Herran valtakunta ole maallinen valtakunta, ja salaten heiltä Kristuksen, neuvomalla heitä polvistumaan "Pietarin jälkeisen" valtaistuimen juuressa. Mutta juuri ristiretket saarnasivat valtaavasti paavia vastaankin, ja kun kristikunta vihdoin toivotonna niistä luopui, niin oli sen luottamus paaviin saanut tuntuvan iskun. Hän ei enää ollut sen silmissä erehtymätön.
Kauan etsi eksynyt, henkimaailman salaisuuksille vieraantunut ja maallisiin mieltynyt kristikunta Herraa haudasta. Mutta niinkuin vanhan liiton hämärä käsitys tämän haudan ääressä kirkastui pääsiäisaamun valossa, niin oppi keski-ajan kristikuntakin siellä käsittämään tuota suurta sanomaa "ei hän ole täällä, mutta nousi ylös". Miettien tätä totuutta, luopuu se hakemasta Herraa paavikunnan neuvomalla tiellä ja, luoden silmänsä taivasta kohti, etsii se rukoillen ja kolkuttaen hengessä, kunnes se vihdoin Hänen löytää.
XXIII.
Kolmannentoista vuosisadan etevimmät tiedemiehet. Tuomaslaiset ja
Skotuslaiset.
— mistä taito löytään, ja kussa on ymmärryksen sija? Job. 28: 12.
Skolastisuuden nuoruudenaikaa, jonka etevimmistä edustajista ennen olemme kertoneet, seurasi sen varsinainen kukoistus. Aristoteleksen teokset, joista skolastikot, niinkuin jo ennen on mainittu, lainasivat järjestelmänsä muodon, tulivat latinalaisen keisarikunnan synnyttyä tunnetuiksi länsimaissakin, näitä teoksia kun nyt aljettiin kääntää latinaksi. Ne herättivät tiedonhalua ja loivat uutta elinvoimaa tieteellisiin harrastuksiin, kääntäen ihmisten huomioa elämän meluavista ulko-oloista miettimisen hiljaiseen työnalaan, joka, jos mikään, kaipasi viljelyä. Suuri on tieteen merkitys inhimillisen kehityksen historiassa aina ollut, mutta semminkin kaipasi mielikuvituksen ja luulojen valtaan eksynyt keski-aika kipeästi tieteellisen miettimisen apua voidaksensa huomata ajan kipeimpiä tarpeita uskonnollisellakin alalla. On kyllä totta, että skolastikkojen mietteet tarjosivat kättä uskonnon erehdyksille, ne kun ottivat kannattaaksensa ja tukeaksensa kirkon väärälle uralle eksynyttä oppia, mutta juuri tällä tavoin valmistivat ne, niinkuin jo ennen olemme huomauttaneet, tietä uskonpuhdistukselle, vaatien ihmisiä myöntämään, että moni kirkon kannattama uskonkappale järjenkin vaa'alla punnittuna oli arveluttavan keveä. Jo tästäkin syystä ovat keskiajan tieteelliset yritykset, puhumattakaan niitten suoranaisesta hyödystä uskonnon palveluksessa, erinomaisen tärkeät. — Mainittakoot tässä muutamat kolmannentoista vuosisadan etevimmistä tiedemiehistä.
Ensimmäinen skolastikko, joka, käyttäen hyväkseen koko Aristoteleksen filosofiaa, tieteellisesti tarkkaan esitteli kirkon opin, oli Aleksanteri Halesista (k. 1245). Ottaen selvittääksensä kuuluisan Pietari Lombarduslaisen mietteitä, kehitti hän laveassa teoksessa tämän mielipiteitä, asettuen jyrkkään silloisen katolisuuden kannalle muidenkin opinkohtien suhteen, joiden johdonmukaista esittelemistä Lombarduslainen vielä oli epäillen karttanut. Aleksanteri oli hyvin oppinut mies, ja hänen teoksessaan tapaamme monen syvämietteisen ja valoisan ajatuksen, vaan huomaammepa siinä monta arveluttavan heikkoakin puolta. Ei siinä kylliksi, että hän kirkon opin kuuliaisena kannattajana monessa kohden puhui raamattua vastaan, hänen miettimisensä keksi uusiakin erehdyksiä, joista ei kirkkoa saa syyttää. Oudolta tuntuu tosiaan, kun kuulemme tämän etevän tiedemiehen, joka on ottanut selvittääkseen ja tarkemmin määrätäkseen kirkon opinjärjestelmää ja esim. Uskon ja tieteen suhteesta toisiinsa lausuu niin monta jaloa ajatusta, eksyvän tutkimaan, millä tunnilla Aadam lankesi syntiin, liikuttiko käärme itse kieltään vai perkelekö y.m. Senkaltaisia hyödyttömiä ja harhateille johtavia kysymyksiä, joista ei voi olla kuin haittaa ja vahinkoa.
Kolmannentoista vuosisadan tiedemiehet olivat kerjäläismunkkeja. Aleksanteri Halesista esim. Kuului Fransiskanein munkkikuutaan, ja vähän myöhemmin astui Dominikaneinkin riveistä esille eteviä oppineita. Emsimmäinen näistä oli Albertus, joka suuren oppinsa ja terävän järkensä tähden sai liikanimen "Suuri". Suurimman maineensa saavutti hän opettajana Pariisissa ja Kölnissä. Hänenkin teoksissaan tapaamme kuitenkin tiedemiehen syvien mietteiden rinnalla monesti lapsen turhia loruja. Albertus kuoli v. 1280.
Dominikanein etevin teologi oli Tuomas Aqvinolainen. Hän vaikutti opettajana monessa kaupungissa, Pariisissa, Roomassa, Neapelissa y.m., ja tavattoman lukuisa oli aina hänen kuulijakuntansa. Vaikka hän edustaa ajan uskonnollista katsantotapaa ja yleensä hyvinkin orjallisesti kehittää kirkon kuolleisin kaavoihin jähmettynyttä oppia, lausuu hän toiselta puolen joskus siitä jyrkästi poikkeaviakin mielipiteitä. Tämä ristiriitasuus ei kuitenkaan tuottanut hänelle vainoa kirkon puolelta, joka seikka on sitä huomattavampi, kun hänen poikkeuksensa katolisesta opista eivät suinkaan koske syrjäkysymyksiä. Tuomas oli hyvin mieltynyt Augustinukseen. Hän kannatti esim. Suuren kirkkoisän oppia perisynnistä, jolle katsantotavalle kirkko, kuten tiedämme, jo aikoja sitten oli vieraantunut. Vanhurskauttamisesta puhuessaan, eksyi hän kuitenkin siihen sekottamaan oppia pyhityksestä, siten himmentäen itseltään ja muilta sen suuren totuuden, että ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä ainoastaan uskon kautta Jesukseen Kristukseen. Yhteydessä tämän erehdyksen kanssa ovat hänen väitteensä kirkon liikatöiden koskevan opin puolustukseksi.
Tuomas Aqvinolainen oli tavattoman tuottelias kirjailija. Etenkin siveysopin alalla on hän vaikuttanut paljon. Epäilemättä on hän tiedemiehenä toimittanut paljon hyvää, mutta aikansa kipeintä uskonnollista tarvetta ei hän nähnyt. Ei tiede semmoisena voinut kristikuntaa herättää synnin unesta, ei uskonnollinenkaan tiede, vaikka kuinka syviä kysymyksiä se olisikin miettinyt, kun se nimittäin ei etsinyt viisautta ensiksi ja viimmeiseksi pyhästä raamatusta, joka on elävän totuuden ainoa lähde. Senaikuiset ihmiset, kertovat Tuomaan joka päivä polvillaan rukoilleen Pyhän Hengen valoa Jumalalta. Mihin määrin tämä valo, jota Herra kaikille ihmisille tarjoo, pääsi valaisemaan hänen omaa sydäntänsä, sen tietää vanhurskas tuomari yksin, mutta että keski-ajan pimeys luo synkät varjonsa hänen kirjoihinsa, estäen ihmisiä niistä löytämästä evankeliumin aarretta, se on kirkkohistorian todistus tästä oppineesta, syvämietteisestä tiedemiehestä. Tuomas Aqvinolainen kuoli v. 1274 matkalla Lyonin kirkolliskokoukseen.
Samana vuonna siirtyi ajasta ijankaikkisuuteen eräs toinen etevä tiedemies, fransiskanimunkki Bonaventura. Häntäkin kiitetään erinomaisen hurskaaksi mieheksi. Ihalilijansa sanoivat häntä "Israeliitaksi, jossa ei Aadam ole syntiä tehnyt". Tuo on keskiajan pintapuolista, synnin painavalle kysymykselle vieraantunutta puhetta, joka ei kaipaa vastaväitöstä, vaan vaativatpa hänen kirjansa ja hänen sepittämänsä virtensä, joita on käännetty monelle kielelle, jälkimaailmankin myöntämään, ettei hän suinkaan ollut vieras kristinuskon salaisuuksille, vaan päinvastoin niihin hyvinkin perehtynyt. Niinpä on hän esim. Lausunut monta syvää ajatusta Jumalan rakkaudesta. Bonaventura oli hyvin taipuvainen mystillisyyteen ja puhuu usein mystikkojen tapaan, vaikka hän noudattaa skolastikkojen tieteellistä esitystapaa ja senvuoksi luetaan näihin. Vuosi vuodelta ilmaantui Dominikanein ja Fransiskanein katsantotavassa yhä enemmän erinkaltaisuutta. Edelliset omistivat Tuomas Aqvinolaisen opin, viimmemainitut sitä vastoin ottivat kannattaaksensa niitä mielipiteitä, joita tapaamme fransiskanimunkin Johannes Duns Skotuksen (k. 1308) opinjärjestelmässä. Täten jakaantui skolastisuus kahteen toinen toistansa vastustavaan oppikuntaan, Tuomaslaiset ja Skotuslaiset. Kehittäen oppi-isänsä Tuomas Aqvinolaisen katsantotapaa, koettivat Tuomaslaiset ainakin pintapuolisessa muodossa säilyttää Augustinuksen oppia perisynnistä ja jumalallisen armon välttämättömyydestä, jota vastoin Skotuslaiset, noudattaen Johannes Skotuksen mielipiteitä, opettivat Semipelagianismin tapaan. Toinen näiden oppikuntain välillä ilmaantuva erimielisyys koskee käsitystä neitsy Mariasta. Vapahtajan äidin kunnioittaminen oli, kuten tiedämme, vuosi vuodelta käynyt yhä epäjumalallisemmaksi. Jo Bernhard Klairvauxlainen sanoi Marian olleen synnittömän, vastustaen kuitenkin niitä, jotka väittävät hänen siinneen ylönluonnollisella tavalla. Tälle kannalle asettuivat Skotuslaiset. Poistaen kaikki epäilykset, lausuivat he rohkeasti, että "pyhä äiti" sikisi ja syntyi perisynnittä. Tuomaslaiset sitä vastoin vastustivat tätä harhaoppia.
Omituista on nähdä, miten tuo eriuskolaisia kohtaan suvaitsematon kirkko ystävällisesti kohtelee kumpaakin oppikuntaa, vaikka niiden välinen eripuraisuus monesti esiintyy hyvinkin selvästi. Aavistaen oman oppinsa ristiriitaisuuden, ei uskalla se ryhtyä asiaa likemmin tutkimaan. Heikko on paavien kirkko, vaikka se on päässyt suureen ulkonaiseen mahtavuuteen! Lukittu on siltä raamatun pyhä, erehtymätön sana, ruostunut on sen kädessä hengen miekka valheiden ja erehdysten sumuisessa ilmassa.
XXIV.
Räntämäen piispat.
Näin sanoo Herra Zebaoth: tässä paikassa, joka autiona on, niin ettei ihmisiä eikä karjaa siinä ole, ja kaikissa hänen kaupungeissaan, pitää vielä nyt paimenten huoneet oleman, jotka ruokkivat laumoja. Jer. 33: 13.
Sortunein mielin oli Tuomas piispa luopunut seurakuntansa vaikeasta paimenvirasta. Mutta Herra ei jättänyt Suomen voimallisia vihollisia vastaan taistelevaa kirkkoa oman onnensa nojaan. Muutamia vuosia Tuomaan virasta luopumisen jälkeen näyttää kyllä Turun [Tätä nimeä käytettiin, kuten jo ennen olemme maininneet, jo Tuomaan aikana ja sittemminkin, vaikka piispanistuin vasta myöhemmin muutettiin Turkuun.] Piispanistuin olleen avoinna, vaan jo Birger jaarlin hallituksen alussa oli Suomella jälleen oma piispa. Hänen nimensä oli Bero. Hän oli syntyperältään ruotsalainen ja oli muutamia vuosia ollut kuningas Eerik XI:nen kanslerina. Mahdollista on, että hän v. 1249 jaarlin kanssa saapui Suomeen. Luovuttaen Suomalaisten piispalleen siihen asti maksaman veron kruunulle, johon kirkkomme muuttuneesen asemaan Ruotsin suhteen jo ennen olemme viitanneet, koetti hän tukea monen vaaran uhkaamaa hiippakuntaansa. Tämä on kyllä ihan vasten silloista hierarkkista katsantotapaa, joka ei suinkaan ollut altis luovuttamaan maalliselle vallalle kirkon etuja, vaan väärin olisi häntä siitä moittia. Siihen pakotti häntä Suomen seurakunnan turvaton asema, joka puolustuksekseen tarvitsi Ruotsin kuninkaan miekkaa. Kristinuskon neuvo on kyllä aivan toista laatua, se kun kaikkialla viittaa vain rukouksen voimaan ja sanan kaksiteräisen miekan apuun, vaan tälle käsitykselle oli koko keskiajan maalliseen mahtavuuteen turvaava kristikunta hyvin vieras; miksi ahdistetun Suomen hiippakunnan piispalta muuta vaatisimme? Arvosteltakoon hänen tekoansa sitä paitse senkin käskyn mukaan, joka kuuluu: "antakaat keisarille ne, kuin keisarin ovat". — Bero kuoli luultavasti v. 1250 ja haudattiin Räntämäellä.
Hyvin vajavat ovat yhä edelleen aikakirjojen muistiinpanot Suomen kirkon vaiheista. Sitä tärkeämmät ovat sentähden verraten vähäarvoisetkin tiedot, sillä ne luovat kuitenkin vähän valoa kristinuskon hämärään aamukoittoon isiemme maassa. Silmäilkäämme niitä siis.
Beron jälkeinen Turun piispanistuimella oli Ragvald I (1258-1266). Hänkin oli Ruotsista kotosin ja oli ollut kuninkaan kanslerina. Ragvald pani alkuun n.s. "ruokalisän" eli vapaaehtoiset lahjat kirkolle, joista piispa sai osan, seurakunnan pappi loput. Muuta ei piispankronika mainitse hänen työstään Suomen seurakunnan johtajana. Epäilemättä oli Ragvald kykenevä mies, koska häntä käytettiin valtiollisissakin toimissa. Hän kuoli v. 1266 ja sai hautansa hänkin Räntämäen kirkossa.
Miten tarkkaan Ruotsin hallituskin jo tähän aikaan piti Suomen kirkollisia oloja silmällä, näkyy siitäkin, että kuninkaan kansleri jälleen määrättiin Turun hiippakunnan johtajaksi. Miehen nimi oli Katillus. Hänen aikanaan lakkautettiin Ruotsin kuninkaan omavaltainen oikeus määrätä Suomelle piispa. Jo v. 1250 oli paavi Innocentius IV Ruotsin kirkon noudatettavaksi määrännyt, että kaikki piispat olivat asetettavat virkaansa kanonisen vaalijärjestyksen asetuksen mukaan sekä ettei kuninkaalla, valtakunnan mahtavilla eikä talonpojilla olisi mitään oikeutta kutsua tahi valita piispaa, vaan että tuomiokapituleilla yksin olisi tämä oikeus. Sama bulla määräsi myöskin, että tuomiokapitulit toimitettaisiin kaikkiin hiippakuntiin, joissa semmoisia ei vielä löytynyt, jotta kirkon hengellinen valta, jonka oikeuksia ei maallinen valta millään ehdolla saisi itselleen anastaa, olisi kaikkialla tunnustettu. Jokaiseen tuomiokapituliin piti kuulua yksi pappi ja vähintäin viisi kaniikia eli tuomioherraa. Näitä määräyksiä ryhtyi Katillus, piispaksi tultuaan, panemaan käytäntöön Suomessakin. Hän sai aikaan tuomiokapitulin, johon kuului viisi miestä, nim. Piispa ja neljä kaniikia. Viimmemainittujen tehtävänä oli yksissä piispan kanssa valvoa hiippakunnan hoitoa sekä hänen kuoltuaan valita hänen jälkeisensä. Täten toimitettu piispanvaali, johon ei kuningas saanut millään tavoin sekaantua, oli viimmeksi lykättävä paavin vahvistettavaksi [Tätä lakia sopii pitää lisäyksenä Skenningen kirkolliskokouksessa tehtyihin päätöksiin.] — Piispa Katillus, joka kuoli v. 1286, haudattiin, samoinkuin hänen edeltäjänsäkin, Räntämäen kirkkoon.
Suomen ensimmäinen, kanonisen lain mukaan valittu piispa oli Johannes I (1286-1290), joka ennen oli ollut Sigtunan dominikaniluostarin priiorina. Hänen vaikutuksestaan Turun hiippakunnan johtajana ei löydy minkäänlaisia tietoja. Sen vain tiedämme, että paavi Nikolaus IV v. 1290 päästi hänen "siitä siteestä, jolla hän oli Turun seurakuntaan sidottu", Johannes kun näet samana vuonna oli valittu Upsalan arkkipiispaksi, johon virkaan hän nyt siirrettiin. Hän kuoli jo seuraavana vuonna.
Räntämäen piispojen aikana ei vielä löytynyt kuin yksi ainoa, luostari Suomessa, nim. Dominikani-luostari Turussa. Vuosilukua, jolloin se perustettiin, ei varmuudella voida määrätä. Mahdollista on, että se syntyi jo Birger jaarlin ristiretken aikana. Se oli tietysti aivan vähäpätöinen ja köyhä, niinkuin se maa, jossa se sijaitsi. Mutta sekin todistaa kuitenkin, että katolinen kirkko oli päässyt juurtumaan Suomessa. Jo kohosivat Aurajoen rannalla myöskin Turun tuomiokirkon korkeat seinät, vaikka rakennus vasta muutamia vuosia myöhemmin valmistui. Herra piti huolta istutuksestaan, lähettäen tänne paimenia ja siunaten heidän työtään.
XXV.
Torkel Knuutinpojan ristiretki Suomeen.
Jumala! Me olemme korvillamme kuulleet, meidän isämme ovat meille luetelleet, mitäs heidän aikanansa ja muinoin tehnyt olet.
Sinä olet ajanut pakanat pois kädelläs; mutta heitä sinä olet istuttanut jälteensä: sinä olet kansat kadottanut mutta heitä sinä olet levittänyt. Ps. 44: 1-2.
Katolisen kirkon varttuessa maamme lounaisosassa, oli itäsuomi vielä pakanuuden pimeässä. Sitä paitse koetti kreikkalainen kirkko, joka levitteli oppiansa länteenpäin, saada uskontoaan istutetuksi Karjalaisiin, jotka siten olisivat tulleet erotetuiksi muusta Suomesta. Itäpuolelta alituisesti uhkaava vaara oli kehottanut Ruotsalaisia levittämään valtaansa ja tukemaan sitä naapurien hyökkäyksiä vastaan. Näin asiain ollen, ei sovi kummastella, että Venäläisetkin puolestaan asemaansa suojellaksensa koettivat turvata valtakuntansa itäistä rajaa. Karsain silmin he katselivat Ruotsin kasvavaa valtaa, joka likenemistään likeni heitä. Noiden kahden Pohjois-Europan herruuteen pyrkivän valtakunnan huomio, johon liittyi kahden toisilleen vieraantuneen ja riitaisen kirkon lähetystoimi, kääntyi yhä suuremmassa määrässä Itä-Suomeen. Karjalaisten kohtalo oli nyt ratkaistava.
Kuollessaan oli Ruotsin mainio kuningas Maunu Latolukko alaikästen lastensa hoitajaksi määrännyt Torkel Knuutinpojan (1290). Parempiin käsiin eivät valtionohjat olisi voineet joutua. Torkel oli voimakas ja älykäs mies, joka uhrasi kaikki voimansa valtakunnan eduksi. Hän päätti heti ryhtyä toimiin rakentaakseen salpoja Novgorodilaisten alituisille ryöstöretkille. Luultavasti oli Ruotsissa jo edellisinä vuosina tuumittu ristiretkeä Karjalaan, vaan tuumasta ei ollut valmista tullut, vaikka Suomen itäiset naapurit tuon tuostakin olivat sen tarpeellisuudesta uhaten muistuttaneet. Kuinka julmasti Novgorodilaiset jälleen olivat kohdelleet kristittyjä Suomalaisia, käy selville eräästä paavi Gregorius X:nen kirjeestä noin vuodelta 1270. Siinä kerrotaan, miten Karjalaiset olivat polttaen ja hävittäen hyökänneet Ruotsalaisten alueelle, kauheasti surmanneet kristityitä, solvanneet heidän jumalanpalvelustaan ja pyhiä paikkojaan sekä vieneet muassaan kastetuita lapsia, kasvattaaksensa heitä "jumalattomassa opissaan". Kirje kehottaa Ruotsalaisia ristiretkeen näitä kirkon julmia vihollisia vastaan. Kun jäntevä Torkel Knuutinpoika pääsi hallitukseen, ei hän viivytellyt hanketta. Siihen häntä kehotti sekin seikka, että Karjalaiset juuri siihen aikaan osottivat taipumusta luopumaan liitostaan Novgorodilaisten kanssa ja liittymään Ruotsalaisiin. Koottuaan melkoisen sotajoukon, purjehti hän v. 1293 itäänpäin. Viipurin lahden rannalla astuivat ristiretkeläiset maalle. Karjalan avara maa oli nyt valloitettava Ruotsin kruunulle, sen pakanallisen kansan sydämmet voitettavat katoliselle kirkolle. Kertomus tästä vaikeasta tehtävästä kuuluu miltei kokonaan yleiseen historiaan. Se käsittää monta verellä kirjoitettua lehteä, joihin rauhan evankeliumi ei säteitään luo kuin vilahdukselta vain.
Ruotsin vallan ja katolisen kirkon turvaksi Karjalassa rakennutti Torkel Knutinpoika Viipurin linnan. Vielä samana kesänä palasi hän takaisin Ruotsiin. Lähetystointa johtamaan oli hänen muassaan seurannut Vesteråsin piispa Pietari, vaan eivät kerro aikakirjat mitään tämän miehen vaikutuksesta. Ettei hän voinut paljo toimittaa, on helposti ymmärrettävä siitäkin, että ei osannut kansan kieltä. Alituiset sodat Ruotsalaisten ja Venäläisten välillä, joiden esineenä ja näyttämönä Karjalan maa pitkät ajat oli, tekivät lähetystoimen monesti sittemminkin miltei mahdottomaksi. Myöhään juurtui kristinusko Itä-Suomen pakanallisiin asukkaisin. Mutta sotajoukkojen Jumala, joka hallitsee kansojen vaiheet, kukisti kuitenkin pakanuuden vallan sielläkin, levittäen katolisen kirkon alaa isänmaassamme — sen kirkon alaa, jonka helmassa uskonpuhdistuksen siemen iti. Väinön kannel vaikeni vähitellen Itä-Suomen saloissa; Saima-vetten saarilta ja Vuoksin rannoilta haihtuivat, vaikka myöhään, pakanuuden öiset unelmat, ja Karjalankin kansan huulilta alkoi kuulua elävän Jumalan ylistys.
XXVI.
Paavi Bonifacius VIII. Paavinistuin siirretään Avignoniin.
Sinun sydämmes ylpeys on sinun vietellyt, ettäs vuorten rotkoissa asut, sinun korkeissa linnoissas, ja sanot sydämmessäs: kuka taitaa minun syöstä maahan?
Vaikka ylös korkialle menisit niinkuin kotka, ja tekisit pesäs tähtein keskelle; niin minä kuitenkin syöksen sinun alas sieltä, sanoo Herra. Obad. 3-4 v.
Monesti oli maalliseen mahtavuuteen pyrkivä paavikunta, niinkuin tiedämme, joutunut Italian herruudesta taistelevain ruhtinasten ja valtiollisten puolueiden orjaksi. Kaiken tuon suuren valtansa uhallakin täytyi sen turvautua ystäviin, jotka ennen pitkää esiintyivät sen ilmi vihollisina. Itse mahtavuutensa aikanakin sortui paavikunta usein maallisen vallan voimattomaksi leikkikaluksi. Kolmannenkintoista vuosisadan vaiheet ilmaisevat selvään, miten mutkainen ja epäluotettava se tie oli, jolla "Pietarin jälkeiset", edeltäjäinsä tuumaa noudattaen, koettivat valtaansa säilyttää ja kartuttaa. Tappion enteitä ilmaantuu tuon tuostakin, vaan paavikunta noudattaa samaa ohjelmaa yhä edelleen, kunnes Herra sen syöksee maahan.
Kun Nikolaus IV v. 1292 kuoli, kului kaksi vuotta, ennenkuin uusi paavi valittiin hänen sijaansa. Lyonin kirkolliskokouksen määräystä, jonka mukaan vaali heti olisi ollut toimitettava, ei voitu noudattaa muutamain Rooman ylimyssukujen eripuraisuuden tähden. Vihdoin sopivat keskenään eripuraiset puolueet valitsemaan Coelestinus V:nen, tämä kun oli alakuloinen, erakkoelämään taipuvainen vanhus, jolta ei ollut mitään pelättävää. Mutta samaan aikaan esiintyy näyttämöllä mies, joka koettaa korottaa paavikuntaa sille mahtavuuden kukkulalle, jolta se viimme aikoina oli alkanut painua alaspäin. Tämä mies oli kardinaali Gaetani. Äärettömän kunnianhimonsa kiihottamana ja kavaluutensa neuvomana, sai hän Coelestinuksen pois viralta ja astui nyt itse nimellä Bonifacius VIII paavinistuimelle v. 1294. Neapelista, missä edellinen paavi oli asunut, saapui vallananastaja tavattoman komeassa juhlasaatossa Roomaan. Neapelin ja Unkarin kuninkaat taluttivat hänen kullalla ja hopealla koristettua ratsuaan, lukematon väkijoukko seurasi tulisoitot kädessä. Kevytmieliset Roomalaiset riemuitsivat, ja vallanhimoinen Bonifacius unohti, että "Jumala seisoo ylpeitä vastaan".
Uuden paavin ensimmäinen toimi todistaa selvästi, minkä hengen lapsi hän oli. Saatuaan vihiä siitä, että eräs häntä vastustava puolue aikoi korottaa Coelestinuksen valtaistuimelle, antoi hän sulkea vanhuksen, jonka käytös ei millään tavoin antanut aihetta epäluuloihin, kehnoon vankilaan, missä onneton kärsimisistä masentuneena pian heitti henkensä. Muillakin väkivaltaisilla toimilla koetti hän alusta alkaen tukea valtaansa, käyden yhä rohkeammaksi, jota paremmin hänen vallanhimoiset juonensa onnistuivat. Kuollessaan sanotaan Coelestinuksen hänestä lausuneen: "Bonifacius anasti valtansa ketun kavaluudella, hän hallitsee jalopeuran tavoin ja on kuoleva kuin koira". Jos kertomus onkin myöhemmin keksitty, niinkuin toiset väittävät, ansaitsevat nämä sanat huomioa, sillä ne kuvaavat sattuvasti Bonifaciuksen elämänvaiheita.
Noudattaen Gregorius VII:nen ja Innocentius III:nen periaatteita, aikoi Bonifacius "asua korkeassa linnassa". Häntä ei enää jalostuta edes paavikunnan suuruus semmoisena: oma kunnia ja korkeus on hänen silmämääränään. Ja muuttunut on aikakin. Tuo kuolemaan tuomittu maallinen Kristus-valtakunta, jonka loiston häikäseminä länsimaiden kansat siihen asti olivat kannattaneet paavien vaatimuksia, ei enää innostuta unen vallasta heräjävää kristikuntaa, ja aikansa lapsena vieraantuu paavikin itse aatteelle semmoisena, Mutta ei hän silti vaatimuksistaan luovu. Asettuen mitä alastomimman kunnianhimon kannalle, kysyy hän ylpeämmin kuin kukaan ennen häntä: "kuka taitaa minun syöstä maahan?"
Bonifaciuksen vaarallisin vastustaja oli Franska, Tämän maan hallitsijana oli siihen aikaan Filip IV Kaunis. Hän oli vallanhimoinen ja juonikas, niinkuin paavikin. Kumpikin pyrki mahtavuuteen. Tuo pitkä, kautta vuosisatojen kestänyt taistelu paavikunnan ja maallisen vallan välillä, on vihdoinkin joutunut niin pitkälle, että ratkaisun hetki on käsissä.
Filip kävi sotaa Englantia vastaan. Saadaksensa rahoja sen jatkamiseen, oli hän kiskonut Franskan kirkolta suuria veroja. Tämä seikka tarjosi Bonifaciuksen vallanhimolle tilaisuutta koettamaan rajoittaa kuninkaan kasvavaa valtaa. Hän kielsi jyrkästi Filipiä vaatimasta kirkolta veroa ja Franskan papistoa noudattamasta kuninkaan käskyä (1296). Jokaista uppiniskaista uhkasi hän pannalla. Filip vastasi: "kirkkoon kuuluu sekä hengellisiä että maallikkoja; kirkon vapaus on jaettuna kummankin säädyn välillä". Huomattuaan, ettei Franskan papistokaan ollut altis kannattamaan hänen tuumaansa, peräytti Bonifacius vaatimuksensa. Taitavasti salasi hän tappionsa, koettaen ystävyyden-osotteilla kietoa kuningasta verkkoon. Hän pääsikin niin pitkälle, että Filip suostui lykkäämään sotansa Englannin kuninkaan kanssa paavin ratkaistavaksi. Mutta kun Bonifacius ei ollut taipuvainen valvomaan Franskan etua kuninkaan vallanhimoisten tuumien mukaan, lykkäsi tämä lopullisen rauhanteon Englannin kanssa kuukaudesta toiseen, osottaen sen ohessa ystävyyttä Bonifaciuksen vihollisille sekä solmien liiton Albrekt Itävaltalaisen kanssa, jonka valitsemista Saksan kuninkaaksi paavi jyrkästi vastusti. Yhä vaikeammaksi kävi asema, kiihtymistään kiihtyi riita. Kumpi on sortuva taistelussa, Filip vai Bonifaciusko, kuninkuus vai paavikuntako? Kolmatta mahdollisuutta ei aika enää ota kannattaakseen.
Ylpeänä, maailmallisen kunniansa loistavaan pukuun puettuna, valmistautui paavikunta ratkaisevaan taisteluun. Tammikuussa v. 1300 liikkuivat lukemattomat väkijoukot pyhän kaupungin kaduilla. Semmoista oli kyllä ennenkin uuden vuosisadan alkaessa nähty Roomassa, vaan ei milloinkaan ennen ollut pyhiinvaeltajain luku ollut niin suuri. Kristikunnan etäisimmistäkin maista saapui ihmisiä Roomaan: lapsia ja täysi-ikäisiä, miehiä ja naisia, ylhäisiä ja alhaisia. Eräs historioitsija, joka oli juhlassa saapuvilla, arvelee kaupungissa joka päivä olleen 200,000 vierasta. Bonifacius VIII oli nim. kirkollisesti vahvistanut tämän kristikunnan vanhan tavan, luvaten jokaiselle, joka nyt, vuosisatain vaihtuessa, kävisi jossain määrätyssä Rooman kirkossa, synnit anteeksi. Tälle juhlalle antoi hän historiallisen nimen "riemuvuosi", verraten sitä vanhan testamentin riemuvuoteen, jolloin kaikki velat annettiin anteeksi. Maailman ruhtinaana esiintyi paavi kansan ihailtavaksi, rukoiltavaksi. Hänen edellänsä kannettiin miekkaa, valtakunnan omenaa ja valtikkaa, ja kuuluttaja huusi: "kas, tässä on kaksi miekkaa! Tässä Pietarin seuraaja! Tässä Kristuksen sijainen!" Riemastuneet pyhiinvaeltajat lahjoittivat tavattomat rahasummat paavin rahastoon, mieltymys oli yleinen, ja entistä rohkeampana loi Bonifacius silmänsä tulevaisuuteen. Pettävä toivo, sannalle rakennettu valta!
Näiden vaiheiden ohessa oli Filip Kaunis asettautunut yhä jyrkempään vastarintaan. Bonifacius, joka tarkkaan seurasi hänen hankkeitaan, päätti Innocentiuksen tavoin kerrassaan masentaa uppiniskaisen vastustajansa. Uhaten kielsi hän Franskan pappeja kuninkaalle veroa maksamasta, ja kun tämä kielto ei auttanut, vaati hän heitä kirkolliskokoukseen Roomaan, missä asia oli lopullisesti tutkittava, julistaen jokaisen, joka ei noudattaisi viimmemainittua käskyä, kerettiläiseksi (1302). Filip julmistui. "Joka ei älyä, että kuningas maallisissa asioissa on kaikista ihmisistä, siis paavistakin, riippumaton, hän on hassu" lausui hän paavin vaatimusten johdosta. Sitten kutsui hän säädyt (aateliston, papiston ja porvarit) Pariisiin (1302). Kokouksessa oli yleinen mielipide ehdottomasti kuninkaan puolella. Mutta vaikka Bonifacius tiesi sen, laati hän samaan aikaan, tuon röyhkeän "Unam sanctam" [paavien bullien — käytetään niitä sanoja, joilla ne alkavat.] nimisen bullan, jonka vertaista paavikunta ei ennen ollut julistanut. Sen pääkohdat ovat seuraavat:
"Löytyy pyhä, apostolinen ja katolinen kirkko, jolla ei ole kahta päätä, vaan yksi, nim. Kristus ja Kristuksen sijainen, Pietari ja hänen jälkeisensä. Evankeliumeista tiedämme, että kirkolla on kaksi miekkaa, toinen hengellinen, toinen maallinen. Sillä kun apostolit lausuivat Herralle: katso, tässä on kaksi miekkaa, niin ei Hän vastannut: se on liiaksi, vaan: se on kylliksi. Kumpikin miekka on kirkon palveluksessa, hengellistä käyttää kirkko itse, maallinen on käytettävä kirkon puolesta, edellistä hoitaa pappi, viimmemainittua kuninkaan käsi sodassa, vaikka kuitenkin ainoastaan papin viittauksen mukaan. Mutta toisen miekan täytyy olla alistetun toisen alle, maallinen valta on hengellistä valtaa alhaisempi. Järjestys häviäisi, ellei toinen olisi toista korkeampi. Jos maallinen valta eksyy oikealta tieltä, on hengellinen valta sen tuomarina. Mutta jos korkein hengellinen valta erehtyy, niin tuomitsee sitä Jumala yksin, niinkuin apostoli todistaa: 'hengellinen tuomitsee tosin kaikkia, vaan ei kukaan häntä tuomitse' (1 Kor. 2: 15). Joka vastustaa Jumalan asettamaa valtaa, hän vastustaa Jumalan määräämää järjestystä, Manilaisten tavoin olettaen löytyvän kaksi perusvoimaa. Sentähden säädämme, lausumme, julistamme ja määräämme, että ehdoton kuuliaisuus on jokaisen ihmisen pelastumisen välttämätön ehto".
Vielä hillitsi Franskan kuningas vihaansa, mutta kun Bonifacius uhkasi häntä kirkon kirouksella, ellei hän nöyrtyisi, ei Filip enää aikomustaan salannut. Syyttäen vastustajaansa jos minkälaisista rikoksista, vaati hän häntä yleiseen kirkolliskokoukseen puhdistamaan itseään koko kristikunnan nähden ja kuullen. Nämä syytökset olivat kyllä yhtä perättömät kuin vallanhimoisen kuninkaan aivottu päätös oli mielivaltainen, vaan ei ollut Bonifacius syytön siihen Jumalan tuomioon, joka näissä vaiheissa hävittävänä rajuilmana uhkasi häntä ja koko paavikuntaa. Hän päätti kuitenkin taistella viimmeiseen asti. Hän päätti julistaa Filipin pannaan. Juhlallisuus oli toimitettava Syyskuun 8 p. 1303. Mutta edellisenä, päivänä hyökkäsi kuninkaan lähetystö, johon oli liittynyt Bonifaciuksen vihollisia Italiasta sekä paljo rahalla ostetuita ihmisiä, paavin asuntoon. Ulkonäöltään arvokkaana odotti vanhus, paavilliseen viittaansa puettuna, kuolemaa tuon jumalattoman joukon kädestä. "Minä olen petetty, niinkuin Kristuskin petettiin, ja altis: kuolemaan, niinkuin Hän", lausui hän kyynelet silmissä, vaan tyyneenä, vakavana. Mutta Herra ei suonut hänelle tätä näennäistäkään voittoa. Filipin lähetystö sulki hänen vankilaan. Sieltä hän kyllä pääsi pakenemaan, vaan jo oli hänen aikansa loppunut masennettuna, "maahan syöstynä" päätti Bonifacius VIII, joka, röyhkeästi oli sanonut itseään "elävien ja kuolleitten tuomariksi", päivänsä jo Lokakuussa v. 1303.
Loppuansa likeni paavikunnan mahtavuuden-aikakin. Raskaana painoi sitä vanhurskaan Jumalan rankaiseva käsi. Bonifaciuksen jälkeinen, Benediktus XI, kyllä koetti korvata edeltäjänsä toimia tekemällä myönnytyksiä Franskalle, siten turvataksensa paavikunnan horjuvaa voimaa, mutta äkillinen kuolema tempasi hänen pois, ennenkuin hän oli ehtinyt saada mitään aikaan. Vallanhimoinen Filip käytti tilaisuutta kerrassaan masentaaksensa paavikuntaa. Hän kutsui luoksensa Bordeauxin piispan Bertrandin, jonka valitsemista paaviksi hän oli valmistanut, kiihotti hänen kunnianhimoaan vakuuttamalla, että hänellä, kuninkaalla, oli valta korottaa hänen paavinistuimelle. Tätä valtaansa lupasi hän käyttää, jos vain Bertrand, paaviksi päästyään, sitoutuisi noudattamaan kuninkaan käskyä. Kurja piispa suostui ja valittiin Lyonissa paaviksi nimellä Klemens V. Viekas kuningas oli voittanut. Se oli vanhurskaan tuomarin sallimus. Klemens V jäi Franskaan ja v. 1309 määräsi hän julkisesti Avignonin paavinistuimen kodiksi. Suuri käänne on tapahtunut: Gregorius VII:nen, Aleksanteri III:nen, Innocentius III:nen, Bonifacius VIII:nen y.m. Noiden mahtavaan paavien aika on loppunut. Herra syöksi paavikunnan mahtavuuden korkealta kukkulalta alas maahan.
XXVII.
Turun tuomiokirkko.
Turvatkaat hänen muurinsa, vahvistakaat hänen salinsa, että te sitä juttelisitte tulevaisille sukukunnille. Ps. 48: 14.
Terveellistä on meidän, suopeamman ajan lasten, muistella esi-isien kovia taisteluja menneiden vuosisatojen kovaonnisina päivinä. Se hillitsee tuota monesti kevytmielistä iloamme ja vaatii meitä miettimään, miten olemme säilyttäneet ja kartuttaneet heidän meille jättämäänsä perintöä. Eikä puutu meiltä kehotuksia siihen. Isänmaallisen sivistyksen yhä laajenevalla viljavainiolla kuulemme aina, jos vain kuulla tahdomme, historian vakaan äänen kertovan, miten vaikea viljelyksen auran aluksi oli pystyä Suomen karkeaan maahan, ja siellä täällä näkee silmä poisvierineiden vuosisatojen pystyttämiä muistomerkkejä, jotka puhuvat muistojen valtaavan mykkää kieltä isiemme taisteluista, heidän työstään ja vaivoistaan. Näistä muistomerkeistä on Turun tuomiokirkko kuuluisin.
Ensi kerran mainitaan tämä merkillinen rakennus eräässä paavinkirjeessä vuodelta 1258. Siinä luvataan 40 päivän synninpäästö jokaiselle, joka vuosittain kävisi Turun kirkossa p. Markuksen kunniaksi vietettävinä juhlina. Miltei varmaan voi kuitenkin olettaa, ettei kirkko siihen aikaan vielä ollut valmis, sillä, niinkuin tiedämme, oli piispanistuinkin vielä Räntämäellä. Ajatellessamme sen ajan myrskyisiä vaiheita, jolloin alituiset sota- ja ryöstöretket niin monesti tekivät kaikki rauhalliset toimet ja työt mahdottomiksi, ja muistaessamme silloisten Suomalaisten aineellista ja henkistä köyhyyttä, emme ole alttiit oudoksuen kummastelemaan, että semmoinen rakennus, joksi Turun tuomiokirkkoa aivottiin, vaati pitkät ajat valmistuakseen. Päinvastoin ihmettelemme esi-isiemme uhraavaista alttiutta ja väsymätöntä uutteruutta, kun he kaikkien noiden suurten vaikeuksien uhallakin ryhtyivät semmoiseen työhön ja esteistä huolimatta suorittivat sen. Tuo keski-ajan ihmeteltävä uskonnollinen innostus, joka muiden urotöiden kera on luonut kristikunnan jaloimmat, Jumalalle pyhitetyt huoneet, alkoi vaikuttaa Suomessakin, vaatien sen asukkaita uhraamaan kaikki voimansa kirkon hyväksi. Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolelta kertovat aikakirjat erään tilaisuuden, josta voimme päättää, että Turun tuomiokirkko siihen aikaan oli valmis tahi ainakin alkoi valmistua. Tätä tuossa muistorikkaassa kirkossa tapahtunutta ensimmäistä tunnettua historiallista tapahtumaa sopii meidän tässä silmäillä.
Kun piispa Johanneksen jälkeinen kanonisen lain määräyksen mukaan oli valittava, saapuivat valitsijat Turkuun tärkeää tehtäväänsä toimittamaan. Varojen puutteen vuoksi ei Suomessa vielä siihen aikaan, niinkuin tuomiokapituleja koskevat säännöt määräsivät, löytynyt erityisiä kaniikeja, vaan näiden virkaa toimittivat neljän lähiseudun pitäjän pastorit. Tammikuun 25 p:nä v. 1291 kokoontuivat nämä uuden tuomiokirkon sakaristoon. Ensin veisattiin virsi Pyhän Hengen kunniaksi, sitten luettiin kappale raamatusta. Kun kaniikit täten olivat ylhäältä pyytäneet valoa ja viisautta, Jotta Herran mielen mukaan voisivat tehtävänsä toimittaa, pyysivät he yksimielisesti Laurentius nimistä kaniikia ehdottamaan ja yksin valitsemaan piispaa. Emme tiedä, mistä syystä ei sillä kertaa noudatettu tavallista vaalijärjestystä. Luultavasti oli Laurentius kaniikeista vanhin ja mahdollisesti oli hän Johannes piispan muutettua Upsalaan väliaikaisesti toimittanut Turun tuomiokapitulin puheenjohtajan virkaa. Oli miten olikaan, Laurentius ehdotti Suomen piispaksi Maunu I:stä, joka heti astuikin virkaansa. Tämä mies oli jo ennen Turun tuomiokapitulin kaniikina tutustunut kirkkomme hoitoon, mutta sitä paitse oli hän sen kansan omia lapsia, jonka painavin paimentoimi hänelle nyt uskottiin. Hän oli näet kotosin Ruskon kappelin Märtälän nimisestä talosta, ollen siis ensimmäinen suomalainen mies Turun piispanistuimella. Monesta syystä on kysymyksessä oleva vaali tärkeä. Siitä näemme muun ohessa, etteivät muukalaiset vain siihen aikaan enää edustaneet kristinuskoa maassamme, vaan että ijankaikkinen totuus oli juurtunut itse kansaankin, vaatien sen omia poikiakin julistamaan elämän sanaa Herran ihmeelliseen valoon kutsutuille veljilleen.
Maunu piispa näkyy ahkeraan toimineen saaduksensa Turun tuomiokirkkoa valmiiksi. Jo v. 1292 määräsi paavi 400 päivän aneet kaikille "katuvaisille ja syntinsä tunnustaneille", jotka suurina juhlina palvelivat Jumalaa tuossa uudessa, "neitsy Marian ja p. Henrikin kunniaksi" rakennetussa temppelissä. Eräs toinen kirje vuodelta 1296 lupaa samoja etuja. Epäilemättä antoi Maunu tuon tuostakin Roomaan tietoja siitä, miten tuo Suomen silloisille oloille suuri lyö edistyi, hurskaan katolisen piispan hartaudella odottaen sitä hetkeä, jolloin kirkko valmistuisi ja tuomiokapitulikin pääsisi muuttamaan Turkuun.
Näiden vaiheiden ohessa kului kolmastoista vuosisata kovine taisteluineen ja verisine muistoineen umpeen. Kun seuraavan vuosisadan koittaessa luomme silmämme Suomeen, seisoo Unikankarin kunnaalla jo valmiina Turun arvokas tuomiokirkko. Kirjoitetaan vuosiluku 1300. Euroopan vanhoista sivistysmaista, joissa tuskin enää muistetaankaan pakanuuden kolkkoja aikoja, rientävät ihmiset kilvan Roomaan viettämään paavin määräämää suurta riemujuhlaa. Yleinen innostus vallitsee kaupungeissa ja maalla: kirkkojen kellot soivat, sodat ja taistelut unhotetaan, juhlavirret kaikuvat pyhiinvaeltajain huulilta, heidän matkustaessaan pyhään kaupunkiin, missä heitä odottaa ennen aavistamaton loisto ja runsasvarainen armo. Isänmaallisen sivistyksen yhä laajenevalla viljavainiolla kuulemme aina, jos vain kuulla tahdomme, historian vakaan äänen kertovan, miten vaikea viljelyksen auran aluksi oli pystyä Suomen karkeaan maahan, ja siellä täällä näkee silmä poisvierineiden vuosisatojen pystyttämiä muistomerkkejä, jotka puhuvat muistojen valtaavan mykkää kieltä isiemme taisteluista, heidän työstään ja vaivoistaan. Näistä muistomerkeistä on Turun tuomiokirkko kuuluisin.
Ensi kerran mainitaan tämä merkillinen rakennus eräässä paavinkirjeessä vuodelta 1258. Siinä luvataan 40 päivän synninpäästö jokaiselle, joka vuosittain kävisi Turun kirkossa p. Marian kunniaksi vietettävinä juhlina. Miltei varmaan voi kuitenkin olettaa, ettei kirkko siihen aikaan vielä ollut valmis, sillä, niinkuin tiedämme, oli piispanistuinkin vielä Räntämäellä. Ajatellessamme sen ajan myrskyisiä vaiheita, jolloin alituiset sota- ja ryöstöretket niin monesti tekivät kaikki rauhalliset toimet ja työt mahdottomiksi, ja muistaessamme silloisten Suomalaisten aineellista ja henkistä köyhyyttä, emme ole alttiit oudoksuen kummastelemaan, että semmoinen rakennus, joksi Turun tuomiokirkkoa aivottiin, vaati pitkät ajat valmistuakseen. Päinvastoin ihmettelemme esi-isiemme uhraavaista alttiutta ja väsymätöntä uutteruutta, kun he kaikkien noiden suurten vaikeuksien uhallakin ryhtyivät semmoiseen työhön ja esteistä huolimatta suorittivat sen. Tuo keski-ajan ihmeteltävä uskonnollinen innostus, joka muiden urotöiden kera on luonut kristikunnan jaloimmat, Jumalalle pyhitetyt huoneet, alkoi vaikuttaa Suomessakin, vaatien sen asukkaita uhraamaan kaikki voimansa kirkon hyväksi. Jo kolmannentoista vuosisadan loppupuolelta kertovat aikakirjat erään tilaisuuden, josta voimme päättää, että Turun tuomiokirkko siihen aikaan oli valmis tahi ainakin alkoi valmistua. Tätä tuossa muistorikkaassa kirkossa tapahtunutta ensimmäistä tunnettua historiallista tapahtumaa sopii meidän tässä silmäillä.
Kun piispa Johanneksen jälkeinen kanonisen lain määräyksen mukaan oli valittava, saapuivat valitsijat Turkuun tärkeää tehtäväänsä toimittamaan. Varojen puutteen vuoksi ei Suomessa vielä siihen aikaan, niinkuin tuomiokapituleja koskevat säännöt määräsivät, löytynyt erityisiä kaniikeja, vaan näiden virkaa toimittivat neljän lähiseudun pitäjän pastorit. Tammikuun 25 p:nä v. 1291 kokoontuivat nämä uuden tuomiokirkon sakaristoon. Ensin veisattiin virsi Pyhän Hengen kunniaksi, sitten luettiin kappale raamatusta. Kun kaniikit täten olivat ylhäältä pyytäneet valoa ja viisautta, jotta Herran mielen mukaan voisivat tehtävänsä toimittaa, pyysivät he yksimielisesti Laurentius nimistä kaniikia ehdottamaan ja yksin valitsemaan piispaa. Emme tiedä, mistä syystä ei sillä kertaa noudatettu tavallista vaalijärjestystä. Luultavasti oli Laurentius kaniikeista vanhin ja mahdollisesti oli hän Johannes piispan muutettua Upsalaan väliaikaisesti toimittanut Turun tuomiokapitulin puheenjohtajan virkaa. Oli miten olikaan, Laurentius ehdotti Suomen piispaksi Maunu I:stä, joka heti astuikin virkaansa. Tämä mies oli jo ennen Turun tuomiokapitulin kaniikina tutustunut kirkkomme hoitoon, mutta sitä paitse oli hän sen kansan omia lapsia, jonka painavin paimentoimi hänelle nyt uskottiin. Hän oli näet kotosin Ruskon kappelin Märtälän nimisestä talosta, ollen siis ensimmäinen suomalainen mies Turun piispanistuimella. Monesta syystä on kysymyksessä oleva vaali tärkeä. Siitä näemme muun ohessa, etteivät muukalaiset vain siihen aikaan enää edustaneet kristinuskoa maassamme, vaan että ijankaikkinen totuus oli juurtunut itse kansaankin, vaatien sen omia poikiakin julistamaan elämän sanaa Herran ihmeelliseen valoon kutsutuille veljilleen.
Maunu piispa näkyy ahkeraan toimineen saadaksensa Turun tuomiokirkkoa valmiiksi. Jo v. 1292 määräsi paavi 400 päivän aneet kaikille "katuvaisille ja syntinsä tunnustaneille", jotka suurina juhlina palvelivat Jumalaa tuossa uudessa, "neitsy Marian ja p. Henrikin kunniaksi" rakennetussa temppelissä. Eräs toinen kirje vuodelta 1296 lupaa samoja etuja. Epäilemättä antoi Maunu tuon tuostakin Roomaan tietoja siitä, miten tuo Suomen silloisille oloille suuri työ edistyi, hurskaan katolisen piispan hartaudella odottaen sitä hetkeä, jolloin kirkko valmistuisi ja tuomiokapitulikin pääsisi muuttamaan Turkuun.
Näiden vaiheiden ohessa kului kolmastoista vuosisata kovine taisteluineen ja verisine muistoineen umpeen. Kun seuraavan vuosisadan koittaessa luomme silmämme Suomeen, seisoo Unikankarin kunnaalla jo valmiina Turun arvokas tuomiokirkko. Kirjoitetaan vuosiluku 1300. Euroopan vanhoista sivistysmaista, joissa tuskin enää muistetaankaan pakanuuden kolkkoja aikoja, rientävät ihmiset kilvan. Roomaan viettämään paavin määräämää suurta riemujuhlaa. Yleinen innostus vallitsee kaupungeissa ja maalla: kirkkojen kellot soivat, sodat ja taistelut unhotetaan, juhlavirret kaikuvat pyhiinvaeltajain huulilta, heidän matkustaessaan pyhään kaupunkiin, missä heitä odottaa ennen aavistamaton loisto ja runsasvarainen armo. Mutta aikakirjat kertovat, että lukemattomat ihmiset sieltä palasivat turmeltuneina, siellä kun juotiin syntiä niinkuin vettä. Se juhla ei ollutkaan kristillinen juhla, vaikka ihmiset niin olivat luulleet, ei elähyttänyt se, se vain nukutti, paadutti. Jos sen toimeenpanija, Bonifacius VIII, olisi ymmärtänyt sitä oikein arvostella, niin olisi hän lausunut noille lukemattomille juhlavierailleen: viettäkäämme paavikunnan mahtavuuden hautajaispitoja, sillä sen kunnia on kuolemaan tuomittu. — Vuonna 1300 vietettiin juhlaa köyhässä Suomessakin, ei läheskään niin loistavaa, se on totta, mutta paljon parempaa ja onnellisempaa, ei kevytmielisiä peijaiskemuja, vaan toivorikkaan tulevaisuuden riemujuhlaa. Paljo kansaa on kokoontunut Turun tuomiokirkkoon, joka nyt on vihittävä Herran huoneeksi. Jalon temppelin vankat muurit, sen juhlallisesti kaartuvat holvit, joita sekä gotilainen, että romaaninen rakennustapa olivat valmistaneet, sen kalliit alttariastiat, nuo lukemattomat kynttilät, pyhä savu, jota papit suitsuttivat kaikkialle — kaikki teki valtaavan vaikutuksen erämaiden vähävaraisten mökkien asukkaisin. Ihmetellen he katselivat kristinuskon ja viljelyksen voittoa Suomessa. Ei yksikään heistä enää tahdo puolustaa Lallin veristä työtä, vaan siunaten ajattelevat he pakanallisten isiensä ensimmäistä opettajaa, p. Henrikkiä, jonka maalliset jäännökset, kätkettyinä hopea-arkkuseen, ovat muutetut uuteen kirkkoon. Uusi päivä on koittanut Auran rannalla, kallisten toivojen pyhä päivä. On kyllä totta, että katolisen kirkon erehtynyt oppi, pyhimysten palveleminen, synninaneet, latinalaiset messut ja rukoukset y.m. Vielä kauan salaavat Suomen kansalta kristinuskon oikean valon, mutta juuri Turun tuomiokirkossa on kahden vuosisadan kuluttua vielä kaikuva uskonpuhdistuksen ensimmäinen suomenkielinen saarna siunaukseksi nouseville sukupolville. Ensin on Suomen kansa katolisen kirkon kasvatuslapsena neuvottava ja opetettava, ennenkuin Herran viisas kuljetus suo sille paremman kasvattajan. Älkäämme halveksien tuomitko tätä kansamme kasvatusäitiä, vaikka hän monesti erehtyikin, sillä paljo hän isillemme opetti.
Turun tuomiokirkon aikuisimpiin vaiheisin liittyy likeisesti Maunu piispan muisto. Vähän hänestä tiedämme, mutta todistaapa jo tuomiokirkon valmistuminen ja sen vihkiminen sekä tuomiokapitulin muuttaminen Turkuun, ettei hän ollut mikään toimeton mies. Kaikki voimansa uhrasi hän lavean hiippakuntansa hyväksi, joka näkyy siitäkin, ettei hän ensinkään sekaantunut Ruotsin valtiollisiin rettelöihin. Karjalaisen lähetystoimenkin kunnian luovutti hän, kuten edellisestä tiedämme, Vesteråsin piispalle, voidaksensa Turussa jotakin pysyväistä saada aikaan. Maunu piispa näkyy olleen lempeäluonteinen mies, jonka silmämääränä ei ollut oma etu. Kun esim. Venäläiset hänen aikanansa olivat kovasti hävittäneet Hämäläisten maata, niin hän viimmemainituille soi sen lievityksen, että niistä neljästä oravannahasta, jotka jokainen täysikasvanut mies vuosittain maksoi piispalle, neljännen nahan maksaminen toistaiseksi annettiin anteeksi. — Maunu I kuoli v. 1308 ja haudattiin Turun tuomiokirkkoon.
XXVIII.
Katsahdus keski-ajan toiseen aikakauteen.
Katso, minä tulen tykös, sinä vahingollinen vuori, joka koko maailman turmelet, sanoo Herra, ja ojennan minun käteni sinun ylitses, ja vieritän sinun alas vuorelta, ja teen poltetun vuoren sinusta. Jer. 51: 25.
Ken ei ole altis ihmetellen muistamaan kirkon vaiheita keskiajan toisen suuren aikakauden merkillisinä vuosina, mutta ken ei samalla myöskin kauhistuen ajattele kaikkia noita veripunaisia syntejä, joilla turmeltunut kristikunta saman aikakauden kuluessa lisäsi syntimittaansa? Levoton oli tämä aika, jättiläisvoimia pani se liikkeelle päästäksensä aavistamiensa tarkoitusten perille — ja kuitenkin täytyi sen väsyneenä luopua monesta yrityksestä, johon se innostuneena oli yhtynyt. Voimallisena seisoo aikakauden kynnyksellä Gregorius VII, vaatien mahtavimpia ruhtinaitakin nöyrinä tunnustamaan Rooman yliherruutta. Hän sortuu taistelussa, mutta aate jää eloon, saavuttaen yhä innokkaampia edustajia. Askel askeleelta kohoaa paavikunta mahtavuuteen, väsymättä pyrkii se eteenpäin, hämmästyttäen kristikuntaa voitoillaan. Kuinka monta suurta valtiomiestä, miten monta valtaavan voimallista hallitsijakykyä esiintyy tänä paavikunnan mahtavuuden-aikana "Pietarin istuimella!" Kuka hallitsija on taitavammin valvonut valtakuntansa etuja kuin Aleksanteri III, ken voimallisemmin pakottanut mahtavat ruhtinaat kuuliaisuuteen kuin Innocentius III, ken on rohkeammin kuin Bonifacius VIII jatkanut voitollisten edeltäjäin työtä? Niin — hämmästyttävän suuri oli näiden miesten nero, valtaava heidän voimansa. Mahtavimmat ruhtinaat kukistuivat taistelussa heitä vastaan, voimallisimmat valtakunnat taipuivat, nöyrtyivät. Masentuneena sortui Hohenstaufien sankarisuku, armoa kerjäsi voitettu Englanti, voimatonna huokaeli Saksa sisällisten, paavien virittämien eripuraisuuksien raatelemana, veroa maksoivat Unkarit, Portugaalit, Siciliat. Mitä hillitsemättömimpiin taisteluihin harjaantunut keski-aika, jota eivät urhoollisimmat ruhtinaat voineet taivuttaa kuuliaisuuteen, tyyntyy, rauhoittuu — sen riehuvat aallot asettuvat "Pietarin jälkeisen" käskystä ja laskeuvat lepoon paavien valtaistuimen juureen. Ristiretkeläisten miekat linjoittavat vastustajain, noiden pannaan julistettujen "kerettiläisten" rivit, inkvisitsioonin roviot pakottavat "harhaoppiset" saarnaajat vaikenemaan. Kenen on tämä vastustamaton valtakunta, mikä masentumaton voima Rooman herruutta tukee ja kannattaa? Kummastelisimmeko, että paavikunnan loiston häikäisemä kristikunta, jota keski-ajan pimeä yö pitkät vuosisadat on nukuttanut, uskoen tunnusti: se on Kristuksen valtakunta, Jumalan voima?
"Ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta" kuuluu Herran todistus. Jesus Kristus, joka on "sama eilen ja tänäpänä ja niin ijankaikkisesti", ei tunnustanut omakseen tuota maailmallista Kristus-valtakuntaa, jolle paavikunta varkaan tavoin oli anastanut "kunnian ja voiman". Likenemistään likenee sen tuomio, ja tuomarina on Hän, "jolle on annettu kaikki voima taivaassa ja maan päällä". Hän "vierittää alas vuorelta" paavikunnan ja paljastaa sen häpeän. Neljännentoista vuosisadan alkaessa loppuu Rooman mahtavuuden-aika.
Missä raamatun sana on tuntematon, siinä usko eksyy. Koettaessaan hyvillä töillään päästä Jumalan suosioon, antautui hartaus joko luulojen valtaan, kuvaten tuon kirkolle kuuliaisen tilan jos kuinka autuaaksi, tahi sortui se toivotonna valittamaan vain, kun lain ijes yhä raskaampana painoi maahan, suomatta lepoa ja virvoitusta koskaan. Sumuinen oli mystikon luultu taivas maan päällä, rauhaton munkin kolkko kammio. Eikä voi kirkon loistava jumalanpalveluskaan, miten viehättävään muotoon se sitten pukeutuukin, antaa, mitä kuolematon ihmishenki aavistaen kaipaa. Turhaan lisätään juhlapäivien lukua, turhaan keksitään uusia, entisiä rohkeampia kertomuksia pyhimysten ihmetöistä, pappien vallasta, "Kristuksen sijaisen" erehtymättömyydestä: syvä huokaus, monesti toivoton valitus, jolle ei kirkko neuvoa tiedä, kuuluu kaikkien tosi kristittyjen huulilta. Mutta juuri tämä huokaus, jolle mahtavuuteen kohonnut kirkko käy yhä kuurommaksi. Juuri tuo vankien valitus on paavikunnan tuomio. Kirkko on maallisesti rikastunut, tavattomat rahasummat kiskoo se vuosittain ruhtinailta ja kansoilta, mutta hengelliset aarteensa on se tuhlannut tahi kaivanut maahan. Sentähden vastasi Tuomas Aqvinolainen eräälle ylimykselle, joka, osottaen kullalla täytettyä vihkivesiastiaa, hänelle lausui: "katsokaa, arvoisa isä, nyt ei saata p. Pietari enää sanoa: hopeaa ja kultaa ei minulla ole": "vaan ei hän myöskään voi sanoa: nouse ja käy".
Mutta vaikka kirkko onkin turmeltunut, vaikuttaa ihmeiden Jumala kuitenkin suuria sen kautta. Paavikunnan mahtavuudenaikana, jolloin kristikunta oli nääntyä lain raskaan ikeen alle, viritti lähetystökin kristinuskon valoa kaukaisissa, ennen tuskin nimeksikään tunnetuissa pakanamaissa, uusia yliopistoja syntyi, tieteet ja taiteet virkistyivät uuteen eloon, armeliaisuuslaitoksia perustettiin, tavat kävivät hienommiksi, sivistys tuli yleisemmäksi, samalla kuin aavistus uskonpuhdistuksen tarpeellisuudesta vähitellen alkoi varttua itsetietoiseksi vaatimukseksi. Mitä erittäin meihin Suomalaisiin tulee, on historiamme ensimmäisille lehdille kirjoitettuna se totuus, että elämän sana juuri tuona paavikunnan mahtavuudenaikana, joka tuon tuostakin eksyi mitä vaarallisimmille harhateille, ensi kerran tarjottiin Suomen kansalle ja pääsi juurtumaankin esi-isiemme sydämmiin.
Turhat olisivat ihmisten ponnistukset olleet, yön ja valheen valtaan olisi kirkko jäänyt, ellei Herra, joka ei lupaustaan milloinkaan unohda, olisi ollut sitä läsnä. Hän kutsui eksynyttä kristikuntaa pois Jerusalemin raunioilta, Rooman meluavilta kaduilta, skolastikkojen eksyttäviltä poluilta ja mystikkojen luulojen varjostuttamilta teiltä oman erehtymättömän sanansa ääreen. Hän on kuullut kaikkien niiden rukoukset, jotka keski-ajan öisinä hetkinä sydämmestään ovat huoanneet: "lähestyköön Sinun valtakuntas". Se lähestyy tämä valtakunta, vaikkei se tule niin, että sen nähdä? Voi, eikä sillä tavoin, kuin lyhytjärkiset ihmiset odottavat. Se lähestyy hiljaa ja ulkonaisetta loistotta, mutta vastustamattomalla voimalla ja katoomattomalla kunnialla. Sokeaksi käynyt kristikunta ei pitkään aikaan Herran tuloa huomaa, se luo vielä kauan silmänsä maahan kukistettuun paavikuntaan, odottaen siltä, apua, vaikka Herra on riistänyt koristukset "Pietarin istuimesta" ja paljastanut sen häpeän kaikkien nähtäväksi.
Mutta Jumala on uskollinen, kärsivällinen ja sangen hyvä, Hän toimittaa työtänsä monessa särjetyssä sydämmessä, valmistaen vanhurskaudessa ja armossa uutta, valoisampaa aikaa kirkollensa.
Minä neuvon sinua minultani ostamaan kultaa tulella
Selitettyä ettäs rikastuisit, ja valkiat vaatteet
Joillas sinus pukisit, ettei sinun alastomuutes
Häpy näkyisi; ja voitele silmäs
Voiteella ettäs näkisit.
Ilm. k. 3: 18.