III.
Kolmas aikakausi (1309-1500).
I.
Avignonin paavikunta.
Näin sanoo Herra, Herra: voi niitä hulluja profeetoja, jotka
heidän omaa henkeänsä seuraavat, ja ei ole mitään nähneet!
Israel, sinun profeetat ovat niinkuin ketut korvessa.
Hes. 13: 3-4.
Samana vuonna, jolloin ihmiset kokoontuivat Roomaan viettämään Bonifacius VIII:nen julistamaa suurta riemuvuotta, alkoi mainio italialainen runoilija Dante (k. 1321) sepittää kuuluisaa "Jumalallista komediaansa". Merkillinen sattumus tuo! Verrattomalla nerollaan kuvaa Dante runossaan aikakauden ristiriitaiset ilmiöt, luoden rohkean mielikuvituksensa, jota kyllä katolisen kirkon oppi eksyttäen kiihottaa, vaan sen ohessa myöskin koittava sivistys ja puhtaamman uskonnon aavistus virkistyttäen elähyttää, ijankaikkisuuteen, missä ihmisten rikokset rangaistaan, hyveet palkitaan ja synnit tuomitaan. Monesti iskee hän kovastikin paavikuntaan, ennustaen muun ohessa, että Rooman kirkko, joka toisiinsa sekoittaa kahdenkaltaisen vallan, hengellisen ja maailmallisen, velkoineen, kuormineen on lokaan uupuva. Jo alkaa kristikunta aavistaa, miten onneton kirkon tila on. Vapauteen pyrkii aika, mutta millä tiellä se on saavutettava, sitä ei vielä tiedetä. Ei kelpaa Dantenkaan valtaava nero oppaaksi, ei runous, eivät tieteet eivätkä taiteet. Mutta niidenkin kautta valmistaa Herra uutta, onnellisempaa aikaa kristikunnalle, joka jo alkaa herätä pitkästä unestaan.
"Pietarin jälkeinen" oli Avignonissa Franskan kuninkaan vankina. Kauan on maallisen vallan täytynyt kantaa paavikunnan rasittavaa ijestä; nyt se kostaa ja kostaa kovasti. 70 vuotta kestää tätä paavien orjuudenaikaa. Se on historiassa tunnettu nimellä, paavikunnan 70 vuotinen Baabelin vankeus.
Johdonmukaisesti jatkoi vallanhimoinen Filip Kaunis taistelua sortaaksensa kirkkoa ja turvataksensa omaa valtaansa. Eikä epäillyttänyt häntä välikappaleet, kun vain saavutti tarkoituksensa. Sen näemme esim. Hänen käytöksestään Temppeliherrain ritarikuntaa kohtaan. Nämä olivat kyllä irstaan elämänsä ja muun siveettömyytensä tähden joutuneet pahaan maineesen ja siihen katsoen kypsyneet Jumalan tuomiolle, vaan tämä seikka ei suinkaan ollut sen vainon syynä, jonka alaisiksi he Filipin toimesta joutuivat. He omistivat paljon rikkauksia, ja niitä kuningas tahtoi. Sitä paitse muodosti ritarikunta, joka pyhän maan menettämisen jälkeen suurimmaksi osaksi oli asettunut Franskaan, oman pienen valtakunnan, jonka itsevaltiaana ruhtinaana heidän suurmestarinsa oli. Filip, jonka silmämääränä oli kuninkuuden korottaminen ja rikastuttaminen, päätti anastaa Temppeliherrain tavarat ja tehdä lopun heidän yhdistyksestään. Äkisti vangitutti hän ritarikunnan suurmestarin Jaakop Molayn ynnä kaikki Franskassa silloin oleskelevat ritarit (1307). Englanninkin kuninkaan sai hän taivutetuksi samoin kohtelemaan hänen maassaan asuvia Temppeliherroja. Syyttäen vainotuita jos minkälaisista rikoksista, joita hän kuninkaallisten julistusten ja kerjäläismunkkien saarnojen kautta kaikkialla koetti saada tunnetuiksi, valmisti hän veristä loppua ritarikunnalle. Inkvisitsioonin kidutuskoneet pantiin käytäntöön, jotta onnettomilta saataisiin ongituksi niitä tietoja, joita heidän kuolemaan tuomitsemista varten tarvittiin. Klemens paavi koetti estää vainoa, vaan mitä hän voi vaikuttaa? Voimaton oli paavikunta, kykenemätön sorrettu kirkko rakentamaan salpoja kuninkuuden kasvavalle vallalle. Samaan aikaan otti Filip puheeksi Bonifacius VIII:tta vastaan tehdyt syytökset, joita ei vielä oltu tutkittu. Klemens älysi tuskallisen asemansa. Bonifacius vainajan tuomitseminen olisi ollut koko paavikunnan mitättömäksi julistamista. Yritys jäi kuitenkin sikseen, kun Temppeliherrain säälittävä kohtalo alkoi herättää yhä yleisempää mielipahaa koko kristikunnassa, ja valtioviisaus kehotti Filipiä vähän varovammin kohtelemaan paavia. Kiitollinen Klemens suostui sen sijaan puolustamaan Temppeliherrain sortamista. Kun useat näistä, kärsittyään mitä kauheinta kidutusta, olivat saaneet surmansa, otti Pariisin kirkolliskokous tutkiaksensa nääntyvää ritarikuntaa vastaan nostettuja kanteita. Edellisiä kauheammat kidutukset ja uudet roviot julistivat onnettomille kokouksen tarkoituksen ja päätöksen. Eikä siinä kylliksi. Viennen kirkolliskokouksessa lakkautti Klemens kokonaan Temppeliherrain ritarikunnan (1312). Toisia ritareja otti hän itse tuomitakseen, muut jätettiin maallisen oikeuden käsiin. Edellisten joukossa oli Jaakop Molay. Hänen sekä muutaman muun ylhäisen ritarin tuomitsi Klemens elinkautiseen vankeuteen. Mutta kun onneton vakuutti ritarikunnan olevan syyttömän sitä vastaan tehtyihin syytöksiin, ratkasi Filip äkkiä hänen kohtalonsa. Kaksi rovioa valmistettiin; toiselle täytyi Molayn astua, toiselle eräs ritari, joka oli puhunut samaan tapaan (1314). Kuollessaan ennusti Molay Jumalan kostoa julmalle Filipille ja tuolle kurjalle paaville, joka kokonaan riippui kuninkaan mielivallasta. Hän ei erehtynyt. Ennenkuin vuosi ehti kulua umpeen, oli vanhurskas Jumala kutsunut sekä Filipin että Klemensin tuomioistuimensa eteen.
Kaksi vuotta oli Avignonin häväisty paavinistuin ollut edustajatta, kun paaviksi valittiin Juhana XXII. Miten voimattomilta kuuluvat tämän vaatimukset, kun hän, rohkeasti sekaantuen Euroopan valtiollisiin oloihin, alkaa uudistaa Innocentius III:nen ja Bonifacius VIII:nen vaatimuksia! Franskan hallitukselle eihän mitään voi, sen suhteen täytyy hänen nöyränä vaieta, mutta sitä ylpeämmin koettaa hän muissa maissa korottaa paavikunnan masentunutta valtaa. Ludvig Baijerilainen ja Fredrik Itävaltalainen taistelivat Saksan kruunusta. Viimmemainittu joutui tappiolle, mutta Juhana julisti voittajan ja hänen alamaisensa kirkonkiroukseen (1324). Ludvig vetosi yleiseen kirkolliskokoukseen, sanoen paavia kerettiläiseksi. Siellä täällä alkoi kuulua yhä jyrkempiä väitteitä paavikuntaa vastaan, vaan Juhana ei tahtonut mielettömistä vaatimuksistaan luopua. Miten muuttunut ajanhenki oli, todistaa paraiten erään Ludvigin ystävän Marsilius Padualaisen juuri siihen aikaan kirjoittama kirja nimeltä "Rauhan Puolustaja". Tekijä lausuu suoraan sen ajatuksen, että pelastuksen saavuttamiseen ei ole välttämätöntä totella paavia. Erehtymättömän totuuden omistaa hän ainoastaan raamatulle ja ensimmäisten vuosisatojen kirkolliskokousten päätöksille. Toinen piispa ei ole toista piispaa korkeampi, piispa ei ole presbyteriä arvokkaampi niin jatkaa kirja, kysyen: miksi olisi Rooma Antiokiaa ja Jerusalemia etevämpi, kun Pietari on molemmissa viimmemainituissa kaupungeissa piispana vaikuttanut? Lisäksi lausuu Marsilius myöskin tuon painavan sanan, jonka herätyshuuto myöhemmin sai koko kristikunnan liikkeelle: riitaiset kysymykset ovat ratkaistavat yleisessä kirkolliskokouksessa, jonka keisarin tulee kutsua kokoon. Huonoja enteitä paavikunnan tulevaisuudelle! Vielä kyllä veisattiin tuota vanhaakin virttä paavien muka rajattomasta vallasta, mutta se pukeutui yhä röyhkeämpään muotoon, siten yhä selvemmin vain paljastaen mitättömyyttään. Niinpä kirjoitti esim. Kerjäläismunkki Augustinus "Rauhan Puolustajaa" vastaan kirjasen, joka kannattaa sitä mielipidettä, että paavi on oikeutettu pitämään huolta kaikista kuningaskunnista, koska Jumala on niiden perustaja ja hallitsija. Tämän aatteen innostuttamana omistaa hän paaville nimityksen: "Herra, meidän Jumalamme maan päällä". Pitkälle on ehditty!
Yleisen mielipiteen kannattamana marssi Ludvig Baijerilainen, sovittuaan Fredrikin kanssa, Roomaan, missä hän antoi kruunata itsensä keisariksi. Kaksi piispaa toimitti kruunauksen. Avignonin vanki ei voinut sitä estää.
Juhana XXII kuoli v. 1334. Hän jätti jälkeensä voimattomien ylistysten pilkkaaman, vallanhimoisen muiston ja — runsaan, miljooniin nousetan rahaston. Paavikunnan vallanhimolle tarjosi tästä alkaen kättä ääretön, mitä halveksittavimpaan muotoon pukeutuva ahneus, joka kiskomistaan kiskoi uusia veroja kristikunnalta. Rikkaus synnytti ylöllisyyttä, ylöllisyys juoppoutta ja muuta törkeää epäsiveyttä. Jatkaessaan kertomustaan Avignonin paavikunnasta, paljastaa kirkkohistoria lukijalle vuosi vuodelta yhä selvemmin inhimillisen turmeluksen pohjatonta kuilua.
Näiden vaiheiden ohessa pyrki maallinen valta yhä voitollisemmin vapaaksi paavikunnan yliherruudesta. Niin esim. Päättivät Saksan kuuriruhtinaat Rensenin kokouksessa (1338), että keisarin valitseminen riippui heistä eikä ensinkään kaivannut paavin vahvistusta. Paavina oli siihen aikaan Benediktus XII. Hän kyllä koetti puolustaa asemaansa Saksassa, vaan ei hänen äänensä kauas kuulunut.
V. 1342 astui Klemens VI paavinistuimelle. Se uupui hänen hallituksensa aikana, jota kesti 10 vuotta, yhä syvempään. Kun paavikunnan tulot Italiasta vähenemistään vähenivät, kirkkovaltakin kun oli jaettuna pieniin, miltei aivan itsenäisten ruhtinasten hallitsemiin alueisin, täytyi yhä ylöllisempään elämään harjaantuneitten paavien koettaa hankkia itselleen varoja muualta. Klemens VI oli tässä suhteessa hyvin toimelias. Ei häntä huolestuttanut paavikunnan sorrettu asema, ei sen maanpakolaisuus eivätkä muut uhkaavat ajanenteet. Noudattaen edeltäjäinsä katsantotapaa, päätti hän rikastua ja Franskan kuninkaan turvissa elää iloisia päiviä Avignonissa.
Menneiden päivien muistojen ja tulevaisuuden toiveiden välillä horjuu kristikunta sinne tänne, tietämättä mihin toimiin on ryhtyminen. Kaikkialla taistelua vain, tyytymättömyyttä vallitseviin oloihin ja levottomuutta tulevaisuuden suhteen. Klemens ei ajatellut ajan suuria kysymyksiä, hän vain mietti, miten voisi tulojaan, kartuttaa. V. 1348 osti hän Neapelin ja Unkarin kuningattarelta, jota epäiltiin miehensä murhaajaksi, vaan jonka hän oli vapauttanut omantunnon nuhteista ja kirkon rangaistuksesta, Avignonin kaupungin ynnä siihen kuuluvan alueen. Kaksi vuotta myöhemmin (1350) julisti hän riemuvuoden vietettäväksi koko kristikunnassa. Bonifacius VIII, joka oli pannut nämä paavikunnan rahankiskomiselle edulliset juhlat alkuun, oli kyllä määrännyt, että ne olivat vietettävät joka vuosisadan alkaessa, vaan Klemens tarvitsi rahoja ja lyhensi sentähden aikaa 50 vuodella. Kevytmielinen aika hyväksyi hänen keksimänsä kehnot selitykset. Ja kuitenkin painoi vanhurskaan Jumalan rangaistus juuri siihen aikaan kristikuntaa, tarkoittaen sen herättämistä synnin unesta. "Hirmukuolema" levitti kauhujaan Euroopan maissa, temmaten tuonelaan monessa paikassa puolen osan ihmisiä, toisissa paikoissa vielä enemmän. Milloin on onneton kristikunta vihdoinkin huomaava, "mitä sen rauhaan sopii?"
Vähän paremman maineen saavutti Innocentius VI (1352-1362). Hän eli säästäväisesti ja koetti ylläpitää kirkonkuria, vaan kristikunnan kurjaa tilaa ei hän voinut auttaa. Vielä vähemmin pystyi hän hankkimaan Avignonin häväistylle paavinistuimelle arvoa kristikunnan silmissä. Sen maine oli siksi tahrattu, ja tuo alentava vankeus Franskan kuninkaan maassa siksi julkinen, ettei sillä voinut tulevaisuutta olla. Kun sentähden kuuluisa runoilija Petrarka (k. 1374), joka monta kertaa oli kehottanut paaveja palajamaan "väärän lemmikin luota (Avignonista) laillisen, vaan hyljätyn puolison, Rooman, syliin", v. 1366 kirjoitti Urbanus V:lle (1362-1370): "paavi olet sinä kaikkialla, mutta Roomassa olet vain piispa; näytä että olet hyvä paimen etkä mikään palkkalainen" — ja kun lisäksi Roomalaisten tyytymättömyys alkoi käydä yhä huolettavammaksi, päätti Urbanus lähteä pyhään kaupunkiin. V. 1367 toimitti hän messun Pietarinkirkossa. Bonifacius VIII:nen ajoista asti eivät Roomalaiset olleet paavia kaupungissaan nähneet. Riemu oli rajaton. Miten vähään he tyytyivät!
Urbanus palasi kuitenkin takaisin Avignoniin, missä hän kuoli (1370). Hänen jälkeisensä Gregorius XI, joka oli hyväntahtoinen mies, ei saattanut olla kuurona niille alituisille kehotuksille, jotka rukoilemalla ja vaatimalla pyysivät häntä muuttamaan paavinistuinta Roomaan. Hän lähti sinne v. 1377. Kuollessaan (1378) sanotaan hänen katuneen, että oli noudattanut ihmisten neuvoja ja muuttanut paavinistuimen Roomaan, sekä ennustaneen siitä syntyvän arvaamattomia haittoja ja vaaroja kirkolle.
Häväistynä, äärettömän syntivelan rasittamana säilyy Avignonin paavikunnan muisto historian lehdillä. Täydellisempi kertomus siitä olisi vain inhimillisten himojen keksimien paheiden kuvaamista.
II.
Neljännentoista vuosisadan etevimmät Mystikot.
— halajatkaat sitä terveellistä sanan rieskaa, niinkuin äskensyntyneet lapsukaiset, että te sen kautta kasvaisitte. 1 Piet. 2: 2.
Turhaan olivat skolastikot koettaneet virittää eloa elävältä kuolleesen kristikuntaan. Jo neljännellätoista vuosisadalla alkoi koko se tieteellinen menetystapa, jota he noudattivat, vähitellen joutua huonoon maineesen, kun skolastisuuden heikot puolet vuosi vuodelta yhä selvemmin ilmaantuivat. Sitä suurempaa huomioa herättää sitä vastoin mystisyys. Kirkon kurja tila, sen veltostunut kuri, tuo yhä pintapuolisemmaksi käynyt oppi hyvistä töistä, tyhjiä loruja sisältävät saarnat, pappien karttuva turmelus ja seurakuntien kasvava siveettömyys — kaikki kehottikin jokaista ajattelevaa ihmistä rukouksen ja hurskaan miettimisen hiljaisina hetkinä etsimään sitä sydämmen pyhyyttä, jota paitse ei kukaan saa Jumalaa nähdä, ja sitä rauhaa, jota Hän yksin voi antaa. Eipä kummallista, että mystisyyden varsinainen kukoistus juuri tähän aikaan alkaa. Saksalaisten taipumus syvään miettimiseen, vaan ennen kaikkea ajanhengen vaatimus loi neljännellätoista vuosisadalla monta jaloa mystikkoa, joiden syvät, Jumalaan pyrkivät mietteet kaikkien erehdyksiensä uhallakin ovat ajan turmeluksen ja kevytmielisyyden virkistyttävänä vastakohtana.
Ensimmäisenä saksalaisista mystikoista vetää Eckart huomiomme puoleensa. Hän syntyi luultavasti Thüringissä noin v. 1260. Saksalaiset Dominikanit, jotka eivät yleensä, niinkuin heidän romaanisissa maissa asuvat veljensä, antauneet kirkon opin jyrkiksi puolustajiksi ja inkvisitsioonin välikappaleiksi, vaan olivat taipuvaiset mystilliseen elämään, miellyttivät Eckartia, ja hän päätti ruveta heidän munkkikuntansa jäseneksi. Hän oleskeli sittemmin monessa paikassa, milloin toimittaen jonkun luostarin priiorin virkaa, milloin vaikuttaen opettajana Pariisissa, Strassburgissa, Kölnissä y.m., saavuttaen kaikkialla rakkautta ja kunnioitusta. Ja epäilemättä hän monesta syystä tämän ansaitsikin. Hän oli erinomaisen syvämietteinen mies; aatteiden yli-ilmoissa liikkui hänen totuutta etsivä henkensä, ja sinne tahtoi hän muitakin maan tomusta nostaa.
Eckartin uskonopillista kantaa, jota semminkin hänen saarnansa kuvaavat, on arvosteltu eri tavalla. Toiset ovat väittäneet hänen edustaneen mitä jyrkintä panteismia, toiset sitävastoin arvostelleet häntä kirkon opille uskollisena mystikkona, jonka ainoana silmämääränä on itse päästä ja johdattaa muita tosi kristityn elävään yhteyteen Jumalan kanssa. Jos olisimmekin alttiit asettumaan viimmemainittujen kannalle, ei meidän kuitenkaan sovi heidän kanssaan sanoa Eckartin panteismin esiintyvän vain muutamissa liiallisissa sanoissa, joita hän ei tarkoin punninnut, sillä epäilemättä oli juuri siihen suuntaan tähtäävä erehdys hyvin syvään juurtunut koko hänen katsantotapaansa. Mutta kaikessa tapauksessa tapaamme hänen teoksissaan, joita vasta viimme aikoina on koottu ja tarkemmin tutkittu, paljon hyvääkin. Niin lausuu hän esim. Rakkaudesta: "ei millään koeta Jumala meitä niin puoleensa vetää, kuin rakkaudellaan. Rakkaus on kuin kalastajan onki. Ei saa kalastaja kalaa, ennenkuin se on tarttunut onkeen. Mutta kun se on kiinni koukussa, niin tietää kalastaja sen omistavansa, miten se sitten ponnistaakin vastaan. Semmoinen on rakkauskin. Jonka se on vanginnut, hän kantaa kestävää, vaan samalla suloista ijestä. Ei mikään niin tee sinua Jumalan omaksi eikä Jumalaa sinun omaksesi, kuin tämä suloinen kahle. Joka on tämän tien löytänyt, hän ei toista etsi; joka on kiinni siinä koukussa, hänen jalkansa, kätensä, suunsa ja sydämmensä, sanalla sanoen koko hänen olemuksensa on Jumalan oma. Tässä rakkaudessa lepääminen tuottaa enemmän autuutta ja on Jumalalle otollisempaa, kuin kaikki hyvät työt ja kaikki hurskaat toimitukset, jotka eivät valu rakkauden elävästä lähteestä".
Jos näistä ja muista Eckartin saarnoissa tuon tuostakin esiintyvistä samankaltaisista sanoista päättäisimme hänen olleen kokonaan välinpitämättömän kristinuskon käytännöllisille kysymyksille, niin suuresti erehtyisimme. Hän päinvastoin teroitti niitäkin, etenkin armeliaisuutta köyhiä kohtaan sanankuulijoilleen. Niinpä lausuu hän esim.: "jos joku saisi kokea pyhää innostusta, vaikka semmoista, jonka valtaamana Paavali oli, kun hän temmattiin kolmanteen taivaasen, ja hän tietäisi jonkun köyhän tarvitsevan ruokaa, niin palvelisi hän Jumalaa paremmin luopumalla innostuksestaan ja auttamalla tuota köyhää, kuin viihtymällä autuaallisissa näyissä". Ei — Eckart tahtoi noudattaa kristinuskon vaatimuksia jokapäiväisissäkin oloissa ja toimissa. Mutta niin usein kuin Herra sen hänelle soi etsi hän yksinäisyyttä, miettiäksensä hengellisen elämän salaisuuksia ja nähdäksensä noita autuaallisia unia, joita hänen tavattoman rikas mielikuvituksensa, milloinkaan väsymättä, aina oli altis luomaan.
Olemme viitanneet Eckartin uskonnollisen katsantotavan varjopuoliin. Tunteittensa viehättämänä eksyi hän monesti luulojen sumuiseen ilmaan, missä hän ei enää nähnyt tuota ääretöntä pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välistä erotusta. Siinä suhteessa edustaa hän mystisyyden arveluttavinta erehdystä. Ja juuri tämä seikka esti häntä näkemästä ajan kipeintä tarvetta ja häntä itseä halajamasta ennen kaikkea Jumalan "sanan terveellistä rieskaa".
Eckartin mielipiteet herättivät monessa paikassa epäluuloakin, jos kohta hänen ihailijaansa luku olikin suuri. Juhana XXII tuomitsi 17 hänen mietteistään harhaoppisiksi. Ennenkuin tämä paavin päätös tuli hänen tiedokseen, kuoli Eckart v. 1327.
Ennen pitkää syntyi uskonnollisia yhdistyksiäkin, jotka niinikään pyrkivät tuohon salattuun, välittömään yhteyteen Jumalan kanssa, jonka etsiminen on mystisyyden varsinainen tuntomerkki Kuuluisin näistä yhdistyksistä on neljännellätoista vuosisadalla ilmaantuva "Jumalan ystäväin" liitto. Ankaran itsensäkieltämisen tiellä pyrkivät he maistamaan, kuinka suloinen Herra on. Turvaten Pyhän Hengen valistukseen ja Herran välittömiin ilmoituksiin enemmän kuin Jumalan sanaan, eksyivät he monesti haaveilun sumuisille teille, mutta ijankaikkisuus oli silmämääränä, ja "Jumalan rakkaus, joka kaiken ymmärryksen ylitse käy", elähytti heitä. "Luovu kaikesta omastasi ja vaivu Jumalan pohjattomaan armahtavaisuuteen, niin olet löytävä mitä etsit" oli heidän tapansa sanoa Itä-Franskassa, Pohjois-Italiassa, Schweitzissä y.m. Löytyi heitä paljo. Yleensä pitivät he liittoaan salassa, mutta heidän vaikutuksensa ulottui kuitenkin kauas yhdistyksen rajojen ulkopuolellekin, "Jumalan ystävät" saarnasivat nim. Kansalle, ollen monelle rasitetulle ja totuutta etsivälle sielulle jumalallisen armon välikappaleina! Sitä paitse vaikuttivat he paljon hyvää levittämällä hengellisiä kirjoja kuolleitten paimenten unohtamissa seurakunnissa. Yhdistyksen johtajana oli tuo kuuluisa mystikko Nikolaus Baselista. Paljon olisi hänestä kertomista, jos historia olisi lehdillänsä säilyttänyt mitä hän pitkillä matkoillansa Saksassa, Italiassa, Franskassa, Unkarissa y.m. Vaikutti Jumalan valtakunnan palveluksessa, mutta hänen työnsä oli ainakin suureksi osaksi tuota maailmalta salattua työtä, jonka suurimmat voitot ovat historialle tuntemattomat. Nikolaus kyllä monesti puhui herätyksen sanoja suurille ihmisjoukoille, vaan enimmiten työskenteli hän kaukana julkisuudesta, puhuen elämän sanaa sairasten kuolinvuoteen ääressä, luostarein hiljaisissa kammioissa ja yksityisten kodeissa.
Nikolaus ei ollut noita pintapuolisia, omaa kunniaansa etsiviä saarnaajia, jotka heti tahtovat nähdä työnsä hedelmän. Hän tyytyi odottamaan, uskoi, vaikkei hän suuria nähdä saanut, rukoili ja teki työtä, jättäen myötä- ja vastoinkäymiset, tappiot ja voitot sen Herran haltuun, jonka palveluksessa hän oli.
Semmoinen mies, kuin "Jumalan ystävä" Nikolaus oli, ei saattanut olla näkemättä kirkon turmelusta. Haikein sydämmin huomasi hän, miten paavikunta vuosi vuodelta yhä syvempään uupui lokaan, ja kristikunnan surkea tila koski kipeästi hänen hellään, Pyhän Hengen koulussa valistuneesen sydämmeensä. Vaan ei hän silti epätoivoon sortunut. Hänen tarkka silmänsä näki ijankaikkisen elämän valon säteilevän monesta silmästä, ja se todisti, ettei pelastuksen Jumala vieläkään ollut seurakuntaansa hyljännyt. Nikolaus jatkoi työtään. Yhä valtaavammaksi kävi hauen saarnansa, yhä voimallisempana kaikui hänen herätyshuutonsa. Köyhäin mökeissä kuului hänen äänensä, kehottaen ihmisiä Kristuksen seuraamiseen, ruhtinasten loistavissa saleissa puhui hän vakavia sanoja tämän elämän turhuudesta ja ijankaikkisuuden painavasta todellisuudesta. Ihmissydämmen salaisimpiinkin koteroihin loi hän tarkan, ylönluonnollisen valon valaiseman silmänsä, ja ihmeellisesti olivat henget hänelle alamaiset. Viisaan sielunpaimenen tavoin älysi hän mitä kukin paraiten tarvitsi, sovittaen taitavasti sanansa ihmisten erinkaltaisen tilan mukaan.
Kauan tarvitsi Herra Nikolausta viinimäkensä työssä, mutta jota vanhemmaksi tämä uskollinen palvelija tuli, sitä innokkaammin hän vain jatkoi työtään. Mystisyyden haaveksivat mietteet, jotka neuvoivat häntä uskomaan noita mielikuvituksensa kauniita unelmia Jumalan hänelle suomiksi välittömiksi ilmoituksiksi, eksyttivät hänen epäilemättä monesti harhateille, mutta että Herran armo tuki hänen työtään, sen todistavat monessa paikassa tapahtuneet herätykset, joiden siunauksesta rikasta vaikutusta tulevien aikojen suureen tehtävään ei kukaan arvaa. Paras todistus on kuitenkin Nikolauksen kuolema. Vähän siitä, etteivät aikakirjat varmuudella tiedä mainita hänen kuolinvuottaan. Pääasia on, että hän totuuden tunnustuksen tähden, jota eivät kirkon suruttomat johtajat ajanpitkään kestäneet kuulla, inkvisitsioonin tuomitsemana poltettiin. Nikolaus on siis luettava niiden joukkoon, joiden marttyyrikuoleman kautta Herra valmisti uskonpuhdistuksen suurta aikaa.
Saksalaisen mystisyyden etevin edustaja oli Tauler (k. 1361). Samoinkuin Eckart, kuului hänkin Dominikanein munkkikuntaan. Jo monta vuotta oli hän hämmästyttänyt maailmaa voimallisella saarnallaan, kun hän v. 1346 tutustui Nikolaus Baselilaisen kanssa. Tauler oli siihen aikaan 50 vuoden ikäinen. Tuo kuuluisa "Jumalan ystävä" oli kuullut paljon puhuttavan hänestä ja saapui hänen luoksensa Strassburgiin, kuullaksensa "mainion mestarin" saarnaa. Tauler saarnasi, vaan Nikolaus, joka ei tyytynyt tavallisten ihmisten vaatimuksiin, lausui suoraan, ettei saarna miellyttänyt häntä. Ei häntä viehättänyt tuon ylistetyn puhujan loistava esitystapa eikä hänen verraton taitonsa saksankielen käyttämisessä saarnasta puuttui hänestä henkeä, jota paitse kauniimmatkin sanat ovat tyhjää ihmispuhetta vain. Tauler pyysi vierastansa viipymään luonansa, lausuen sen toivon, että hän pitemmän ajan kuluessa saisi kuulla ainakin jonkun saarnan, johon hän mieltyisi. Nikolaus vastasi: "te olette kyllä kunnon pappi ja oppinut mies, vaan te ette elä, niinkuin saarnaatte. Ette ole vielä maistaneet Pyhän Hengen suloisuutta, te riiputte lain puustavista ja olette farisealainen". Nämä sanat, joiden painavaa, sydämmen sisimpään tähtäävää totuutta puhujan ankaran vakaa käytös tuki. Tekivät syvän vaikutuksen Tauleriin. Suuri muutos tapahtui hänessä: hän nöyrtyi totuuden tuomittavaksi. Hengellinen köyhyys, se köyhyys, joka on Herran mielen mukaan, oli tämän nöyrtymisen seuraus, uusi elämä Jesuksessa Kristuksessa sen hedelmä. Kahteen vuoteen ei Tauler uskaltanut saarnata, ja kun hän vihdoin sanankuulijoittensa suureksi iloksi astui saarnatuoliin, niin ei hän saanut mitään sanotuksi: kyynelet tukehuttivat hänen äänensä.
Dominikanit suuttuivat kovasti, kun heidän etevin puhujansa kykenemättömyys yhtäkkiä tuli yleiseksi puheenaineeksi koko kaupungissa, ja pilkkaavia huhuja levitettiin Taulerista kaikkialle. Mutta tämä ei masentanut häntä, eikä hän ehtinyt kuunnella maailman ivaa, sillä hän oli alituisesti sen Herran seurassa, joka hänen oli kutsunut "pimeydestä ihmeelliseen valoonsa". Ja jos vanhat ystävät hänen ylenkatseellisesti hylkäsivätkin, niin olipa sama Herra pitänyt huolta siitäkin, että hänellä nyt oli ystävä, joka paremmin kuin muut ihmiset ymmärsi hänen surunsa ja hänen ilonsa: tuo jalo totuuden puolustaja Nikolaus Baselista. Hänelle uskoi Tauler luottamuksella kaikki huolensa, hänen kauttansa sai hän monen taistelun helteessä kokea Herran armoa syntisiä kohtaan.
Jota todellisempaa Taulerin kääntyminen oli, sitä parempia hedelmiä oli se ennen pitkää vaikuttava muissakin, sillä sen ytimenä oli Herran voima. Tauler astui jälleen saarnatuoliin, ja nyt täytyi suruttomimpainkin ihmisten myöntää, ettei hän milloinkaan ennen ollut niin valtaavan voimallisesti saarnannut. Tekstinä oli Math. 25:nen luvun 6 värssy: "katso ylkä tulee, menkäät ulos häntä vastaan". Tauler puhui uskovaisen likeisestä yhteydestä Herran kanssa ja siitä vuotavasta riemusta, joka saa ihmisen kaikki unohtamaan. "Se on totta" kuului liikutuksesta vapisevan äänen todistus, ja lausuja, eräs mies, kaatui tainnoksissa lattialle. Tauler vain jatkoi saarnaansa. "Lakkaa, lakkaa" huudettiin väkijoukosta, "sillä hän kuolee käsiimme". Mutta saarnaaja vastasi: "jos ylkä tahtoo viedä morsiamensa kotia, niin tahdomme kernaasti siihen suostua". — Voimallinen oli tämä saarna, ja yhtä valtaavasti saarnasi Tauler monesti sittemminkin, herättäen lukemattomia synnin, unesta ja vuodattaen lohdutuksen öljyä moneen särjettyyn sydämmeen.
Tauler oli syvämielinen mies sanan oikeassa merkityksessä. Hänessä pääsi evankeliumin valo, joka keski-ajan pimeinä vuosina oli useimmilta hurskailtakin ihmisiltä miltei kokonaan salattu, suuria, vaikuttamaan. Sillä jos meidän täytyykin myöntää, että tuo painava totuus "Kristus meidän edestämme" ei pääse täyteen oikeuteensa hänen uskonnollisessa katsantotavassaan, on tämä katsantotapa, epäilemättä monessa suhteessa raamatun mukainen ja ihmeteltävän syvä. Etenkin, tutki Tauler Herran kärsimisen historiaa. Se oli hänen "yliopistonsa", jonka rinnalla kaikki muut opinahjot olivat verrattoman köyhät. "Synti ja sen viettelykset katoavat Herramme haavoissa. — Niinkuin lumi sulaa tulen ääressä, niin sulaa syntikin Jesuksen rakkautta hehkuvissa haavoissa. Rakkaus nielee ne kaikki" niin kuuluu hänen todistuksensa, ja se on saavutettu kokemuksen kautta, rukouksissa ja kilvoittelevan uskon kapealla tiellä. Kirkon määräämiä n.s. hyviä töitä ei hän saarnoissaan teroittanut ihmisiin; päinvastoin puhui hän vakavia, uskonpuhdistuksen aamukoiton valaisemia sanoja tekopyhyyttä ja itsevanhurskautta vastaan. Eipä kummallista, että myöhempien aikojen jaloimmat henkilöt, niinkuin Arndt, Spener, Luther y.m. ovat pitäneet tätä keski-ajan mystikkoa mitä suurimmassa arvossa, monesti kertoen hänen syviä, sisälliseen uskonelämään perehtyneitä mietteitään. Taulerin kuuluisimmat teokset ovat hänen saksankielellä pitämänsä saarnat sekä "Jesuksen köyhän elämän seuraamisesta" niminen kirja. Lainaamme tähän otteen viimmemainitusta kirjasta:
"Suurten kiusausten hetkinä ottaa Jumala ihmiseltä kaikki mitä Hän ennen hänelle on antanut. Hän vaatii silloin ihmistä syvään miettimään, millainen hänen tilansa on, jotta ihminen itse näkisi ja tunnustaisi, mitä hänellä itsellä on ja mitä hän oman voimansa turviin jätettynä voipi. Silloin jää ihminen aivan yksinään, niin ettei hän Jumalasta mitään tiedä, ei tunne armoa ensinkään, ei lohdutusta eikä mitään, jota hänellä ennen on ollut. Sillä kaiken tämän salaa Jumala meiltä, niin ettemme tiedä, minne kääntyä. Semmoisina hetkinä on tärkeätä, että ihminen käyttäytyy Jumalan tarkoituksen mukaan, kuuliaisena antautuen Hänen vapaalle tahdolleen ja tuomiolleen. Suuri oli pyhien veritodistajain uhri, kun antoivat henkensä totuuden puolesta, vaan heillä oli kuitenkin Jumalan sisällinen lohdutus, niin että tuskia pilkaten iloisina kärsivät kuoleman, mutta ei mikään kärsiminen ole verrattava sen ihmisen tuskaan, jonka koetusten hetkinä täytyy kaivata Jumalan lohdutusta. Se tuska on kaikista tuskista suurin. Sillä silloin heräävät sydämmessä kaikenkaltaiset onnettomat ajatukset, kaikki synnit ja kiusaukset, jotka ihminen jo ennen on voittanut; ne ahdistavat häntä uudelleen paljoa kovemmin kuin konsanaan ennen, paljoa kiivaammin kuin siihen aikaan, jolloin hän vielä synneissään makasi. Tämmöisinä hetkinä tulee ihmisen kärsivällisesti odottaen antautua Jumalan tahdolle niin kauan kuin Hän tahtoo".
Samaan suuntaan kuin Tauler puhui ja kirjoitti Henrik Suso. Mutta hän ei ollut läheskään niin syvä ja lahjakas eikä hän ole luonut paljo itsenäistä. Jo lapsena rupesi hän Dominikanein munkkikunnan jäseneksi, tutkien innostuksella etenkin Salomonin kirjoja. Suso vaikutti pääasiallisesti naisiin, jotka rakastivat hänen lempeää, sydämmen hellimpiin tunteisin tähtäävää, vertauksista rikasta saarnaansa. Mutta ei häntä silti lihan evankeliumin pintapuoliseksi julistajaksi saa sanoa. Päinvastoin. Ristin tien osottajana hänkin esiintyi, parannuksesta ja elävästä uskosta hänkin puhui. Suso kuoli v. 1365. — Suson elämäkerran kirjoitti hänen ystävänsä Elisabet Stagel, joka oli nunnana Toessin luostarissa. Monta kaunista kertomusta sisältää hänen kirjansa. Tekijä kertoo muun ohessa, että Suso kielsi nunnia antaumasta tuon rajattoman itsensäkidutuksen uhriksi, joka siihen aikaan etenkin naisluostareissa oli hyvin yleistä. "Rakas Vapahtaja" niin oli Suso lausunut "ei sanonut: ottakaat minun ristini päällenne, vaan Hän sanoi: jokainen ottakoon ristinsä päällensä".
Saksalaisista mystikoista puhuessamme, emme saa unohtaa erästä kirjaa, joka on tunnettu nimellä "Saksalainen Teologia". Se sisältää paljon hyvää ja on vaikuttanut suuria Jumalan valtakunnan palveluksessa. Luther piti sitä erinomaisen suuressa arvossa ja luki sitä ahkeraan. — Kirjan tekijä on tuntematon.
Likeisesti sukua näiden saksalaisten mystikkojen kanssa oli alamaalainen Juhana Ruysbrock (k. 1381). Yksinäisyydessä vietti tämä haaveksivaan uskonnolliseen elämään mieltynyt, luultujen ylönluonnollisten ilmoitusten viehättämä mystikko onnellisimmat hetkensä. Käytännölliselle kristinuskolle hän vieraantumistaan vieraantui. Messuakin toimittaessaan saattoi hän niihin määrin joutua tunteittensa valtaan, että hän tainnoksissa kannettiin pois kirkosta. — Ruysbrockin paras kirja on "Hengellisten häitten kunnia".
Paljon olisi sanomista näistä keski-ajan syvän miettimisen merkillisistä edustajista. Se siemen, jonka he kylvivät ihmisten sydämmiin, iti ja kantoi rikkaita hedelmiä kristikunnassa. Mutta valitettavasti he eivät päässeet käsittämään p. Raamatun ääretöntä arvoa, sillä he eivät ymmärtäneet, että totuus löytyy ehdottomasti puhtaana ainoastaan tässä elävässä lähteessä, "isällinen sana" eli "valo", johon he luottivat, johdatti heitä sitä vastoin monesti väärälle tielle. Mutta älkäämme unohtako, minkä ajan lapsia he olivat, jotta emme eksyisi heihin sovittamaan meidän aikamme katsantotapaa, jota he rukouksissa taistellen ja uskossa kilvoitellen ovat valmistaneet.
III.
Juhana Vikleff.
— älkäät antako missään peljättää teitänne vastaanseisojilta. Joka tosin heille kadotuksen merkki on, mutta teille autuudeksi ja se on Jumalalta.
Sillä teille, on lahjaksi annettu Kristuksen puolesta, ei ainoasti että te hänen päällensä uskotte, mutta myös kärsitte hänen tähtensä. Filipp. 1: 28-29.
Ylpeästi oli Innocentius III laskenut Englannin paavikunnan valtaistuimen juureen, vastaanottaen sen kuninkaalta vasallivalan. Mutta jo siihen aikaan ilmaantui, kuten ennen on mainittu, tuon syvään nöyryytetyn kansan riveissä heräjävän vapauden vastarintaa, joka aikojen kuluessa oli kasvava vastustamattomaksi voimaksi. Kovan sorron alaisena oli Englanti kuitenkin vielä kauan. Paavit kiskoivat suuria veroja, kerjäläismunkkien vaatimukset kasvoivat kasvamistaan, ja taitavasti sammuttelivat papit siellä täällä syttyvää valoa, masentaen vastarintaa. Yhä edelleen koettivat he nukuttaa kansaa kuolleella, raamatusta poikkeavalla saarnallaan, yhä rohkeammin turmelivat he sanankuulijoitaan ylöllisellä ja epäsiveellisellä elämällään. Niin — keski-ajan yön pimeässä nukkuu vielä Britanniankin kansa, mutta joka tarkkaan katselee sen maita, hän huomaa, että Pyhän Hengen tuulahdus alkaa poistaa sumut tuon kuuluisan saariston rannoilta, ja näkee, miten taivaan reunalla päivä jo vähän ruskottaa. Siellä täällä heräävät ihmiset, ja väleen kuuluu sorretun Siionin muureilta vartijan ääni, jonka vertaista ei keskiaika konsanaan ennen ole kuullut. Raamattu kädessään astuu Herran voiman tukemana taistelutantereelle alkavan uskonpuhdistuksen ensimmäinen varsinainen edustaja Juhana Vikleff.
Vähän tiedämme tämän merkillisen miehen aikuisemmista elämänvaiheista. Kun hän noin v. 1360 alkoi julkisesti esiintyä, oli hän jo 36 vuoden ikäinen. Hirmukuolema oli syvämieliseen nuorukaiseen tehnyt valtaavan vaikutuksen. Nöyrtyen pyhän Jumalan edessä, rukoili hän hartaasti viisautta ja valoa ylhäältä, jotta hän löytäisi elämän tien. Sen rukouksen kuuli Herra. Raamatusta, jota Vikleff siitä alkaen ahkeraan luki, löysi hän mitä hänen totuutta etsivä henkensä kaipasi. Jota enemmän hän viljeli tätä kirjojen kirjaa, sitä selvemmin hän huomasi, kuinka kauas katolinen kirkko oli poikennut totuuden tieltä. Yhä paremmin älysi hän jokaisen kristityn vastuunalaisuuden Jumalan edessä ja yhä selvemmin kuuli hän Hengen kehottavan vaatimuksen: ryhdy taisteluun valheen ja pimeyden valtoja vastaan. Vaan Vikleff ei ollut noita pintapuolisia, omaan voimaansa luottavia profeetoja, jotka heti luulevat kaikki tietävänsä ja kaikkeen pystyvänsä. Hän kävi Pyhän Hengen koulua, jossa ei silmänräpäyksessä valmistuta. Hän kasvoi viisaudessa ja varttui hengessä totuuden suurta taistelua taistelemaan.
Harjoitettuaan opintoja Oxfordissa, pääsi Vikleff Baliolin kollegion esimieheksi v. 1361. Kaksi vuotta myöhemmin sai hän teologian tohtorin arvon, joka oikeutti häntä pitämään luentoja uskonopissa. Päästyään Kanterburyn kollegion esimieheksi (1365), alkoi Vikleff yhä rohkeammin Jumalan sanan valossa kateederista julistaa uskonnon totuuksia, jonka ohessa hän monesti saarnatuolistakin kylvi totuuden siemeniä kansalaistensa sydämmiin. Hänen esityksensä oli valtaavan voimallista, opettavaa ja syvää, ja kauas kuului hänen sanojensa kaiku, sillä niitä kannatti totuuden oma sisällinen voima.
Vikleffin julistamat mielipiteet paavikunnan mielivaltaisista, vaatimuksista, joita jo ennen hänen aikojaan Englannissa oli vastustettu, juurtuivat juurtumistaan tuohon itsetietoisuuteen heräjävään kansaan. Valtion johtavat henkilöt asettuivat hänen puolelleen, valmistautuen vastarintaan. Kun Urbanus V v. 1365 yhä jyrkemmin alkoi vaatia tuon ennen suostutun veron maksamista paavikunnalle, kieltäytyi kuningas Edvard III parlamenttinsa tukemana yhtä jyrkästi sitä maksamasta. Vikleff puolusti kateederista parlamentin päätöstä. Turhaan raivosivat Rooman ystävät, turhaan koettivat he näyttää toteen, että paavi, joka muka oli Englannin läänitysherra, kanoonisen lain mukaan olisi oikeutettu vaatimaan jos mitä. Heitä ei enää uskottu, sillä uusi aika oli jo koittanut, ja koko paavikunnan perikatoa ennustivat Vikleffin sanat: "kanooninen laki ei merkitse mitään, jos se Jumalan sanaa vastustaa". Urbanuksen täytyi luopua läänitysveroa Englannilta vaatimasta, eikä koko kysymystä sittemmin kukaan hänen jälkeisistäänkään ainakaan julkisesti ottanut puheeksi.
Vikleffin herätyshuutojen innostuttamana alkoi Englannin hallitus ja kansa yhä jyrkemmin vastustaa katolista kirkkoa. V. 1375 lausuttiin alahuoneessa: "Rooman lähettämät hengelliset miehet ovat kuningaskunnalle vaarallisemmat kuin Juutalaiset ja Sarasenit. Jokainen paavin lähettiläs, joka Englannissa oleskelee, ja jokainen Englantilainen, joka Rooman hovissa oleskelee, on kuolemalla rangaistava". Samaan aikaan saarnasi Vikleff: "evankeliumi on uskonnon ainoa lähde. Rooman paavi on varas, eikä hänellä suinkaan ole oikeutta koko maailmaa rangaista, vaan päinvastoin saavat alhaisemmat papit, jopa maallikotkin, häntä nuhdella". Huonoja enteitä katolisen kirkon tulevaisuudelle Englannissa!
V. 1375 sai Vikleff Lutterworthin kirkkoherrakunnan. Siellä asui hän siitä alkaen enimmiten, ahkeraan saarnaten ja muutenkin uskollisesti hoitaen paimenvirkaansa, pitäen sen ohessa yhä edelleen luentoja Oxfordissa, missä hän ajottain oleskeli. Herättääksensä tietämättömyyteen ja hengelliseen välinpitämättömyyteen uupunutta kansaa, päätti Vikleff lähettää saarnaajia maan kaikkiin osiin julistamaan evankeliumia ihmisille. "Jos munkit" sanoi hän "kulkevat pitkin maata, kaikkialla saarnaten pyhimysten taruja ja Trojan sodan seikkailuja, niin tulee meidän Jumalan kunniaksi tehdä mitä he säkkiensä täyttämiseksi tekevät. Meidän tulee panna toimeen laaja ja matkustava evankeliumin saarnaaminen sielujen kääntämiseksi Jesuksen Kristuksen tykö". "Köyhät papit", joiksi Vikleffin lähettämiä saarnaajia nimitettiin, vaikuttivat monissa paikoin suuria Englannin kansassa. Heillä olikin tämä opettajansa terottama jalo käsky: "lähtekäät saarnaamaan! Tämä on kaikkein korkein työ; mutta älkäät tehkö niinkuin papit, jotka saarnattuansa istuvat ravintoloihin ja pelipöydän ympärille tahi kuluttavat aikansa metsästykseen. Kun olette saarnanne päättäneet, niin käykäät sairasten, vanhusten, köyhien, sokeiden ja ontuvien luona ja auttakaat heitä kykynne mukaan". — Mutta ennen kaikkea tahtoi Vikleff kaikkien luettavaksi avata kirjojen kirjan, jotta jokainen itse saisi tutkia, mikä Jumalan hyvä ja täydellinen tahto on. Hän ei osannut raamatun alkukieliä, mutta hän hankki itselleen versio vulgatan (katso I osa) paraat käsikirjoitukset, joita hän alkoi kääntää kansansa kielelle.
Ei saattanut katolinen kirkko tyyneenä katsella tätä uskonpuhdistuksen yhä kirkastuvaa aamukoittoa. Papit ja munkit olivat raivoissaan: tavalla tahi toisella oli Vikleff pakotettava vaikenemaan. Se oli heidän voimaton tuumansa — Herra oli päättänyt toisin.
Toukokuun 30 p:nä 1377 julisti Gregorius XI, jolle Englannin papit ja munkit olivat toimittaneet otteita tuon rauhanhäiritsijän luennoista ja saarnoista, hänen kerettiläiseksi. Hän määräsi niinikään, että Vikleff heti oli vangittava ja oikeuden edessä tutkittava. Väkivaltaisiin toimiin eivät asianomaiset kuitenkaan saattaneet ryhtyä, kun, valtio ja kansa kannatti tuota suurta opettajaa. Uskonpuhdistaja kirjoitti kirjan puolustuksekseen ja saapui Lontooseen vastaamaan sanoistansa (1378). Kokous oli meluinen ja keskustelu kiivasta. Molemmin puolin lausuttiin uhkaavia, intohimojen synnyttämiä sanoja. Vikleff yksin pysyi maltillisena ja tyyneenä, mutta samalla horjumattoman vakaana. Kokous ei voinut mitään aikaansaada, kun näet hallitus vaati piispoja lakkauttamaan kaikki hankkeet uskonpuhdistajaa vastaan. Uhkaavia sanoja kyllä kuului katolisen kirkon puolustajain joukosta, vaan ei siitä apua ollut: Vikleff poistui kokouksesta voittajana.
Yhä rohkeammin vain jatkoi uskonpuhdistaja työtään. Raamatun erehtymätön sana johdatti häntä kirkkaudesta toiseen, opettaen häntä vakavin askelin kulkemaan eteenpäin. Vikleff tiesi, että Herra oli hänen kanssansa. Sentähden hän ei horjunut, vaikka tulevaisuus monesti näytti hyvinkin pimeältä. Kun hän esim. kerran kovasti sairastui, ja kerjäläismunkit, joita vastaan hän usein ankarasti oli puhunut, saapuivat hänen luoksensa, vaatien häntä ainakin ijankaikkisuus silmien edessä, peruuttamaan oppinsa, vastasi sairas ylönluonnollista vakuutusta säteilevin silmin: "minä en kuole, vaan elän ja olen munkkien pahoja tekoja ilmi tuova". Niin kävikin. Vikleff parani ja väleen kaikui hänen valtaava äänensä vielä voimallisemmin kuin ennen kauhistukseksi kaikille niille, jotka, vihaten valkeutta, koettivat karttaa hengen miekkaa, joka kirkkaana välkkyi uskonpuhdistajan kädessä.
Vuosi 1380 on tärkeä vuosi koko kristikunnan ja etenkin Englannin kansan historiassa. Silloin valmistui nim. Vikleffin raamatunkäännös. Munkit valittivat: "evankeliumin helmeä heitetään kaikkialle, ja siat tallaavat sitä", ja moni uskonpuhdistajan ystävistäkin piti raamatun kääntämistä kansan kielelle rohkeana, miltei turmioa tuottavana tekona. Mutta Vikleff ei epäillyt, vaikka häntä yhä kiivaammin ahdistettiin ja kerettiläisyydestä syytettiin. "Tahdotteko kerettiläiseksi tuomita Jumalan pyhää Henkeä, joka antoi apostoleille evankeliumin kaikilla kielillä?" kysyi hän totuuden valistuneen puolustajan vakaalla luottamuksella. Selvänä on hänellä jo se horjumaton totuus, että Jumalan sana on ihmisten ainoa erehtymätön ohje, ja tätä totuutta, johon koko uskonpuhdistuksen aate perustuu, aikoo hän puolustaa viimmeiseen hengenvetoonsa asti. Ja saman sanan valossa näkee hän yhä selvemmin, miten väärin katolinen kirkko käsittää etenkin synnin ja armon painavan kysymyksen, ja hänen sydämmessään vakaantuu vakaantumistaan uskonpuhdistuksen toinenkin suuri perusaate, se nim., että ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon, eikä lain töiden kautta. Hän on päässyt sille kalliolle, jonka nimi on Jesus Kristus, eivätkä helvetin voimat voi häntä temmata alas.
Pintapuolisesti me Vikleffin tehtävää arvostelisimme, jos sitä kummastelisimme, että hän muutamissa opinkappaleissa erehtyi. Keski-ajan yö loi pimeät varjonsa hänen kirjoituspöydälleen, himmentäen häneltä joskus Jumalan sanan valon, jonka ääressä hän työskenteli. Niin kävi esim. Hänen tutkiessaan ehtoollisopin syvää salaisuutta. Hyläten muuttumisopin, eksyi hän näet siihen katsantotapaan, etteivät ehtoollisvieraat nauti kuin kirkastetusta Vapahtajasta valuvaa voimaa ja että leipä ja viini siis ainoastaan kuvaavat Kristuksen ruumista ja verta. Sanan valossa älyten, miten mielivaltaisesti katolinen kirkko oli käsitellyt pyhän ehtoollisen asetussanoja, eksyi Vikleff vastakkaiseen erehdykseen, jota jo Berengarius Toursilainen y.m. vallanhimoisen katolisen kirkon sortamat vastustajat erehtyivät puolustamaan. Niinikään kannatti hän Augustinuksen armonvalitsemissoppia sekä piti kirkkoa ainoastaan valittujen yhdistyksenä. "Kuinka voi häntä (paavia) pitää päänä, joka voipi tulla perkeleeksi helvetissä, mitenkä kirkkona sitä, joka on luopunut, harhaoppinen ja täynnä Jumalan pilkkaa?" kysyi Vikleff. Oudoksuisimmeko että hän taistelun helteessä, katolisen kirkon turmeluksen ympäröimänä ja totuuden rikollisten väijymättä, joskus oli liika rohkea hävittäessään kristikunnan turmeltunutta opinjärjestelmää ja rakentaessaan uutta?
Vikleff oli lausunut niin rohkeita sanoja ja hänen suuri työnsä uhkasi siksi selvästi keski-ajan koko katsantotapaa perikadolla, ettei kirkko saattanut jättää häntä rauhaan. Uskonpuhdistajan mainetta ei saavuta kukaan kokematta oman aikansa vihaa. Semmoiset miehet ovat vihityt taisteluun, ja tämä taistelu on samassa määrässä kovaa, kuin he, ihmisiä pelkäämättä, puhuvat totuuden vakaata kieltä. Vikleff ei ole poikkeuksena tästä historian muuttumattomasta todistuksesta.
Kiivain kaikista Vikleffin vastustajista oli Kanterburyn arkkipiispa Villiam Kourtenay. Jo kauan oli hän koettanut rakentaa salpoja uskonpuhdistuksen kasvavalle virralle, jonka kohoavat aallot uhkasivat Englannin katolista kirkkoa perikadolla. Toukokuun 17 p. 1382 kokoontuivat valtakunnan piispat ja muut mahtavat henkilöt Lontooseen tutkimaan Vikleffin "harhaoppisia" kirjoja ja tuomitsemaan niiden tekijää. Kymmenen Vikleffin väitteistä, joista etenkin hänen ehtoollisoppinsa herätti suurta melua, julistettiin harhaoppisiksi. "Jos tämä kerettiläinen" lausui arkkipiispa, "alati saa vedota kansan intohimoihin, niin on perikatomme varma", vaatien hallitusta ryhtymään tehokkaisin toimiin Vikleffiä vastaan. Kuningaskin liittyi vastustajiin, antaen luvan heittää vankeuteen jokaisen, joka uskaltaisi tuomituita väitteitä puolustaa.
Ihmeellisesti hoitaa Herra omiansa täällä muukalaisuuden maassa. Etenkin on Hänen merkillinen kuljetuksensa nähtävänä noiden suurten uskonsankarien elämänvaiheissa, jotka Hän asetti totuuden puolustajain eturiviin. Yksi niitä oli Vikleff. Jota likemmäksi hänen elämänsä lähestyi loppuansa, sitä kovemmaksi kiihtyi taistelu. Jo Lontoon kokouksessa täytyi hänen kokea, että ystävä toisen perästä luopui hänestä juuri silloin, kuin hän ihmisten käsityksen mukaan olisi ystäviä tarvinnut. Kalpeat ovat hänen kasvonsa, taisteluista ja väsymättömästä työstä riutuneet hänen voimansa, mutta voimallisempana kuin ennen, jolloin lukuisat ystävät häntä innostuksella puolustivat, seisoo hän nyt yksin Herran tukemana kokouksen edessä. Vakaana korottaa hän valkosta päätään, lausuen tyyneesti: "evankeliumin oppi ei ole koskaan hukkuva".
Vaikka kuningas ja lordit olivat piispojen puolella, ei Vikleffin sortamisesta kuitenkaan sillä kertaa mitään tullut, sillä parlamentin alahuone, johon hän vetosi, kannatti häntä. Viekas Kourtenay ei kuitenkaan siitä masentunut. Hän lähti heti Oxfordiin saadaksensa yliopistoa puolelleen. Yritys onnistui. Vikleffin täytyi kokea, että sama opinahjo, jossa hän niin ahkeraan oli virittänyt uuden ajan valoa maailmalle, asettui totuuden vastustajain puolelle. Sitä urhoollisempana vain odotti vanhus lähestyvää myrskyä. Vaikka hänen ruumiinvoimansa jo olivat hyvin masentuneet, saapui hän Kourtenayn Marraskuussa samana vuonna toimeenpanemaan kokoukseen Lontooseen. Siellä hän piti ankaran puheen katolisen kirkon turmeluksesta. Se päättyi näillä sanoilla: "totuus on voittava". Ikäänkuin aavistaen, että lukematon, vaikka näkymätön vartijajoukko suojeli Vikleffiä, ei kukaan läsnäolijoista koettanutkaan häntä estää, kun hän, päätettyään puheensa, tyyneenä poistui kokouksesta. — Hän palasi Lutterworthiin jatkamaan keskeytettyä työtään.
Ennen pitkää ryhtyi paavikin taisteluun. Hän kutsui Vikleffin Roomaan, vaan uskonpuhdistaja ei noudattanut käskyä. Ei ihmispelko häntä estänyt lähtemästä — Vikleff ei pelännyt ihmisiä! — vaan hänen yhä heikommaksi käynyt terveytensä teki matkan mahdottomaksi. Mutta kyllä paavi silti sai kuulla Vikleffin puolustuksen. Lutterworthista kirjoitti uskonsankari: "Minä uskon, että Rooman paavi ennen kaikkia muita on velvollinen rupeamaan Kristuksen evankeliumin alamaiseksi, sillä suurin ei ole se, joka itsellensä kokoo korkeimpia maallisia arvonasteita, vaan se, joka uskollisimmin Herraa seuraa. Ei kenenkään uskovaisen pidä paavia seurata, jos ei paavi Jesusta Kristusta seuraa. Paavin täytyy Jesuksen Kristuksen esimerkin mukaan valtiolle antaa takaisin maallinen valtansa ja voimakkaasti kehottaa papistoansa tekemään samaa. Jos oman tahtoni mukaan saattaisin ruumistani käskeä, niin tulisin todellakin Rooman paavin luokse, mutta Herran kuritukset ovat minulle muuta osottaneet ja opettaneet minua enemmän tottelemaan Jumalaa kuin ihmisiä".
Jos kenenkään elämänvaiheissa, niin toteutuvat Vikleffin taistelussa totuuden puolesta Herran sanat: "Eikö kaksi varpuista yhteen ropoon myydä? ja yksi heistä ei putoa maan päälle ilman teidän Isättänne. — — — Älkäät siis peljätkö: te olette paremmat kuin monta varpuista". Ken on voimallisemmin iskenyt paavikunnan paheisin, ken säälimättömimmin paljastanut katolisen kirkon turmeluksen, sen papiston synnit, jumalanpalveluksen maailmalliset, ihmissääntöihin perustuvat turhamieliset menot ja opin suuret erehdykset, kuin hän — ja kuitenkin: ei yksikään koskenut häneen! On kyllä totta, että hänen täytyi paljon kärsiä, että marttyyrikuoleman kauhut tuon tuostakin, etenkin hänen elämänsä viimme vuosina uhaten likenivät Lutterworthin pappilaa, missä uskonpuhdistaja kirjoituspöytänsä ääressä viritti evankeliumin valoa kristikunnalle, mutta Herra poisti kaikki vaarat. Pimeyden vallat eivät voineet estää Vikleffiä valmistamasta tuota jaloa teosta, johon hän elämänsä illalla oli ryhtynyt ja jonka kautta hän vielä kauan kuolemansa jälkeen oli saarnaava uskonpuhdistuksen suurta aatetta maailmalle. Sen nimi on Trialogus. Käyttäen puheenvaihdon kuvaavaa muotoa, asettaa Vikleff "totuuden" kysymyksiä esittämään, "valheen" vastaväitteitä tekemään sekä "ymmärryksen" edustamaan puhdasta oppia. Valtaava nero, tosi kristityn valistus ja totuuden puolustajan urhoollisuus tukee tämän mainion, Herran armon turvissa syntyneen kirjan sanoja.
Mutta jo lähestyi se hetki, jona Herra oli kutsuva tuon uskollisen palvelijansa lepoon. Oli Joulukuun 29 päivä 1384. Vikleff oli kirkossa, missä vietettiin "viattomain lasten juhlaa". Hän oli juuri nauttinut Herran pyhää ehtoollista, kun hän halvattuna vaipui alttarin kivipermannolle. Haikein sydämmin kantoivat muutamat seurakuntalaiset tuon kunnioitetun, hellästi rakastetun paimenen kotia. Vielä pari päivää viipyi väsynyt matkamies ystäväinsä luona, odottaen lopullisen pelastuksensa autuaallista päivää. Uudenvuoden-aattona muutti hän sen Herran luokse, josta hän pyhitetyllä elämällään ja voimallisilla sanoillaan loppuun asti uskollisesti oli todistanut.
IV.
Suomen kirkko Avignonin paavikunnan aikana.
Minä annoin heidän vetää ihmisen ijestä, ja käydä rakkauden ohjissa, ja minä autin heitä, otin ikeen heidän kaulastansa ja annoin heille elatuksen. Hos. 11: 4.
Myöhään oli Suomen kansa päässyt kristinuskon osallisuuteen, ja myöhemmin kuin muissa katoliseen kirkkoon kuuluvissa maissa juurtui keski-ajan uskonnollinen katsantotapa esi-isiemme sydämmiin. Kun uskonpuhdistuksen edelläkävijät jo hämmästyttivät Euroopan emämaita herätyssaarnallaan, varttui ja edistyi katolisuus vielä syrjäisessä Suomessa. Tämä tulee meidän muistaa, kun noiden suurten sivistysmaiden oloista käännymme silmäilemään Suomen kirkon samanaikuisia vaiheita.
Maunu I:sen kuoltua kokoontuivat Turun tuomiokapitulin jäsenet piispanvaalia toimittamaan. Piispaksi valittiin Ragvald II (1309-1321), joka oli kotosin Ahvenanmaalta ja siihen aikaan oli Turun tuomiokirkon kaniikina. Eräs kirje mainitsee, että kaniiki Laurentius, mahdollisesti sama mies, jonka ehdotuksesta Maunu I määrättiin Suomen piispaksi, heti ilmoitti vaalin päätöksen Ruotsin arkkipiispalle. Sama kirje kertoo myöskin, että Upsalasta saapuneen käskyn johdosta Ragvaldin valitseminen julkisesti ilmoitettiin Turussa, sekä tuomiokirkossa että Dominikanein luostarikirkossa, jotta jokainen, jolla oli muistuttamista sitä vastaan, voisi valittaa arkkipiispalle, ennenkuin tämä oli vahvistanut vaalin. Nähtävästi muistutuksia ei tehty, sillä Ragvald astui virkaansa heti tämän jälkeen.
Vähän tiedämme Ragvald II:sen vaikutuksesta Suomen kirkon johtajana. Sen vain huomaamme, että hän koetti Turunkin piispanistuimelle hankkia niitä maallisia tukeita, joiden turvissa keski-ajan piispat miltei kaikkialla pääsivät mahtaviksi herroiksi. Hän näet ryhtyi rakentamaan Kuusiston linnaa (1317) samannimisen kartanon maalla, joka jo ennen oli Turun hiippakunnan oma. Hän aikoi sitä Turun piispojen rauhalliseksi asunnoksi, johon he, milloin vain tahtoivat, saattaisivat vetäytyä julkisuuden rasittavista oloista virvoitusta etsimään, sekä turvaksi sodan aikoina. Mutta linna oli puusta eikä semmoisena voinut ainakaan viimmemainittua tarkoitusta vastata. Se nähtiin jo seuraavana vuonna, jolloin Venäläiset sen polttivat. Tuomiokirkkokin joutui silloin vihollisten raa'an ryöstön alaiseksi. Ragvaldin paimenvirka ei siis ollut koetuksia vailla, miten vähän me sitten hänestä tiedämmekin.
Kuinka suureen mahtavuuteen katolinen kirkko jo siihen aikaan oli Suomessa kohonnut, todistaa sekin seikka, että maamme valtiolliset rajat ulottuivat juuri niin pitkälle, kuin Turun hiippakunta. Missä vain Suomen piispan käskyjä noudatettiin, nimitettiin asujamia "Itämaalaisiksi". Tältä ajalta alkaa Suomen kansan historia; sitä ennen ei voi puhua kuin eri suomalaisista heimokunnista. Turun hiippakuntaan kuuluivat silloin Varsinais-Suomi, Satakunta, Uusmaa, Häme, läntinen Karjala ja läntinen Savo. Milloinka Ahvenanmaata, joka alkuansa oli yhdistettynä Upsalan hiippakuntaan, ruvettiin pitämään Suomen kirkon alueena, ei voi tarkemmin määrätä. Muutos lienee tapahtunut neljännentoista vuosisadan alussa. Mahdollisesti sai jo Ragvald II, joka oli kotosin Ahvenanmaalta, sen aikaan. Pohjaan päin levisi Turun hiippakunta Pohjanmaalla.
Vaikka siis Turun piispan ala oli hyvin laaja, ei hän varallisuuden suhteen millään tavoin voinut vetää vertoja muiden maiden piispoille. Kirkon ja papiston tuloja koetettiin vähitellen tarkemmin määrätä, ja siitäkin syystä jaettiin maa pitäjiin, jotka olivat velvolliset papeillensa suorittamaan kymmenykset ja "ruokalisät", kukin seutu pääelinkeinonsa tuotteista. Monesti syntyi rettelöitä ja riitoja papiston ja kirkon saatavien johdosta. Niinpä mainitsevat aikakirjat esim. Ragvald II:sen työskennelleen saadaksensa Uusmaalaisia taipumaan papistolle maksamaan määrättyä "ruokalisää", josta kauan oli kiistelty. Hän sai tämän riidan asetetuksi. Kymmenysten suorittaminen järjestettiin kuitenkin vakavalle kannalle vasta seuraavan piispan, Benediktuksen, aikana.
Tämä mies, joka oli Ruotsista kotosin ja ennen oli ollut kaniikina Upsalassa, näkyy omistaneen tiluksia Suomessa ja siitä syystä tulleen Turun tuomiokapitulin jäsenten tuttavuuteen. Päästyään Turun piispaksi, ryhtyi Benediktus lujittamaan katolisuuden valtaa maassamme. Hän oli tarkka järjestyksen mies ja hänen silmämääränään oli Suomen kirkon korottaminen etenkin aineellisen toimeentulon puolesta. Kymmenysmaksujen suhteen tehtiin eri maakuntain kanssa eri sopimukset. V. 1329 vahvisti hallitus Karjalaisten, Savolaisten sekä Kemin ja Salon kirkollismaksujen perustukset, v. 1331 Uusmaalaisten ja v. 1334 Hämäläisten. Ei sovi kummastella että näiden määräysten toimeenpaneminen ainakin alussa herätti tyytymättömyyttä ja vastarintaa kansassa. Niinpä tiedetään, että Hauhon pitäjän asukkaat jonkun aikaa olivat kirkon pannan alaisina, he kun eivät olleet taipuneet kirkollisverokaan suorittamaan. Jäntevästi valvoi Benediktus kirkon maallisia etuja. Kun esim. Hämäläiset vastustivat tuon "neljännen oravannahan" maksamista, josta, kuten ennen on kerrottu, Maunu piispa köyhän ajan vuoksi oli heidät vapauttanut, pakotti hän hallituksen avulla uppiniskaiset taipumaan. Vuosi vuodelta yhä kuuluvammin saarnattiin Suomessakin sitä oppia, että hengellinen valta on maallista valtaa korkeampi, että maallikkojen ehdottomasti täytyisi totella "hengellisten", etenkin piispan käskyjä. Niinpä kirjoitti jo Benediktus esim. Ahvenanmaan asukkaille: "vaikka maallikot olkoot jos kuinka hurskaita, eivät he saa mitään määrätä kirkollisissa asioissa, sillä heidän tulee totella eikä ole heillä valtaa käskeä, niin tahdomme kuitenkin kernaammin lempeydellä kuin ankaruudella kehottaa alamaisiamme noudattamaan oikeutta". "Ihmisten ijes" on laskettu Suomalaisten niskoille, vaan se on Jumalalta, jonka "rakkauden ohjissa he käyvät". Kun Hänen viisaat aikomuksensa täytetään, ottaa hän ikeen pois.
Kaikin tavoin koetti Benediktus järjestäen vahvistaa kirkon asemaa. Hän perusti kaksi uutta kaniikivirkaa niiden neljän lisäksi, jotka Katillus oli asettanut, sekä piti vuosittain pappeinkokouksia Turussa. Ryöstetyn tuomiokirkon kuntoonsaamista varten teki hän ahkeraan työtä, kehottaen hiippakunnan asukkaita, varojen keräyksillä yritystä auttamaan. Tämän piispan toimista katoolisen kirkon hyväksi ansaitsee huomioa sekin, että Turun luostariin hänen aikanaan asetettiin johtajan- eli priiorinvirka. Benediktus kuoli v. 1338.
Suomen kirkon etevin piispa neljännellätoista vuosisadalla oli epäilemättä Hemming (1338-1366). Hänkin oli kotosin Ruotsista. Turun tuomiokapitulin jäsenenä oli hän ainakin jossain määrin ehtinyt perehtyä maamme oloihin, kun hän Benediktuksen kuoltua yksimielisesti valittiin Turun piispaksi. Siitä hetkestä alkaen uhrasi hän kaikki voimansa katolisen kirkon edistämiseksi Suomessa.
Heti piispaksi päästyään alkoi Hemming tuumia tuomiorovastin viran asettamista Turkuun. Jo v. 1340 oli hän ehtinyt niin pitkälle, että uuteen virkaan asetettiin kaniiki Elavus. Tuomiorovastin palkaksi määrättiin muutamain läheisyydessä olevain pitäjäin kirkollisverot. Asetuskirje kuvaa, miten arka Hemming oli piispallisen arvonsa suhteen. Se säätää nim. muun ohessa, että "tuomiorovastin tulee olla piispan korvana ja piispan ratkaistaviksi lykätä kaikki asiat sekä ettei hän saa ryhtyä mihinkään piispaa vastustavaan toimeen, vaan hänen tulee totella kaikkia hänen käskyjään". Samaan tapaan puhuu Hemming niissä kirkollissäännöissäkin, jotka hänen toimestaan saatiin aikaan v. 1352. Ne ovat Suomessa ensimmäiset laatuaan ja siitäkin syystä tärkeät.
Pääkohdat ovat seuraavat:
Pyhäpäivinä tulee jokaisen papin, pyhään pukuun puettuna, siunata pyhä suola ja vesi [Tätä vihittyä suolaa annettiin kastetta toimitettaessa lapsille suuhun, jota paitse sitä tarjottiin niille, joita valmistettiin Herran ehtoollista ensi kerran nauttimaan. Kummassakin tapauksessa käytettiin sitä korvauksena niille, jotka eivät saaneet nauttia siunattua leipää ja viiniä. Siunattua vettä taasen tarvittiin kasteesen, priiskotuksiin jumalanpalveluksen aikoina y.m. kirkollisiin toimituksiin.] Kirkon sakramentit ovat toimitettavat suurimmalla tarkkuudella; siunattua leipää ei saa säilyttää kuin korkeintaan 15 päivää sitä varten tehdyssä rasiassa, vaan tämän määräajan kuluttua ovat jäännökset hävitettävät ja niiden sijaan toiset ehtoollisleivät hankittavat ja siunattavat. Ehtoollisaineita ja alttarinvaatteita pidettäköön puhtaina ja kiiltävinä. Eri rippi-isää älköön kukaan piispan luvatta käyttäkö, ja älköön yksikään pappi ripittäkö toisen seurakuntaan kuuluvaa henkilöä, jollei tämän oma pastori siihen suostumustaan anna. Älköön kukaan piispan luvatta kerätkö almuja seurakunnissa. Jokaisen kirkkoherran tulee piispalle toimittaa luettelo kirkkonsa omistamista maista, kirjoista, vaatteista ja koristuksista. Ei kukaan piispan suostumuksetta saa vaihtaa kirkon maita, taloja ja rakennuksia muihin. Ainoastaan 23 vuoden ikäiset ovat velvolliset öisinä paastonaikoina olla nauttimatta muuta kuin leipää ja vettä. Pienempinä juhlapäivinä olkoon kylväminen ja leikkuu luvallista, vaan ei milloinkaan pyhä- eikä suurempina juhlapäivinä. Vihkimättömille alttareille asetettakoon piispan siunaama kivi, joka on oleva niin suuri, että nekin ehtoollisleivät, jotka Pääsiäisenä siunataan, sen päälle mahtuvat. — Piispan käskyttä älköön ketään suljettako seurakunnan yhteydestä eikä Herran ehtoollisen nauttimisesta. Jokainen pappi, joka laiminlyö kirkon omistamain maiden hoidon, on erotettava virastaan, kunnes hän on vahingon korvannut. Piispan kirjeet ovat pian toimitettavat seurakunnasta toiseen. Jokaisen papin tulee vuosittain pidettäviin kirkolliskokouksiin tuoda kirkkonsa piispalle suoritettava maksu. Pappi on velvollinen omalla kustannuksella käymään köyhäin sairasten luona; älköön hän myöskään köyhien hautaamisesta maksua vaatiko. Jokaisen papin tulee niin varhain saapua kirkolliskokoukseen, että hän voi olla saapuvilla kokouksen alussa pidettävässä messussa.
Pintapuolisilta kuuluvat meistä nämä Hemmingin toimittamat säännöt. Mutta muistakaamme, että ne laadittiin aikana, jolloin kirkkomme ulkonainen järjestyskin vielä oli aivan epävakaisella kannalla. Pakanuudesta myöhään käännetyn kansamme sivistyttämiseksi ja kasvattamiseksi olivat ne epäilemättä suuresta arvosta, jos kohta moni määräys olikin omiansa ohjaamaan esi-isiemme uskonnollista käsitystä väärälle uralle. Mutta erehdykset ovat noita samoja aikakauden varjopuolia, joiden pimittämällä koko kristikunta huokaelee. Arvostellessamme esim. Hemmingin vallanhimoista ylpeyttä, tulee meidän muistaa, minkä ajan lapsi hän oli.
Senaikuisen Suomen papiston siveellisyys ei näy olleen juuri kiitettävällä kannalla. Etenkin oli sen käsitys kuudennen käskyn pyhyydestä hyvinkin löyhä. Skenningen kokouksen ajoilta oli Suomessakin koetettu noudattaa sitä lakia, joka kielsi pappeja menemästä avioliittoon. Sen sijaan tulivat luvattomat yhteydet hyvinkin yleisiksi. Eräässä kirjeessä vuodelta 1350 kieltää Hemming pannankirouksen uhalla pappeja pitämästä lapsiaan kotona. Hän ei tarkoittanutkaan asian siveellistä puolta, sillä siihen kirje tuskin sanallakaan viittaa, vaan sitä aineellista tappioa, jota kirkko tulisi kärsimään, jos sen tuloja käytettäisiin suurten perheiden ylläpitämiseen. Kirkkoruhtinaan vallanhimo pimittää hänen silmänsä.
Turun tuomiokirkkoa koetti Hemming koristaa kaikin tavoin, ja jumalanpalveluksen menot tulivat entistä loistavammiksi. Hän kyllä v. 1353 valittaa paaville, että hänen tuomiokirkossaan vielä näkyi 1318 vuoden hävityksen jälkiä, mutta varmaan tiedetään kirkossa jo siihen aikaan löytyneen monta alttaria ja kuoria, jotka todistavat, että jumalanpalvelus oli järjestetty kristikunnan suurten kirkkojen loistavan tavan mukaan. Hemming lahjoitti Turun piispanistuimelle hiipan ja piispansauvan sekä kirkolle kirjaston, jossa oli 40 eri teosta, niiden joukossa raamattu, virsikirja, Vanhan ja Uuden Testamentin tekstiä käsitteleviä postilloja y.m. Sitä paitse toimitti uuttera piispa paavilta synninaneita niille, jotka olivat alttiit koristamaan Turun tuomiokirkkoa. Kaksi Avignonissa kirjoitettua bullaa, toinen vuodelta 1342, toinen annettu yhdeksän vuotta myöhemmin, sisältävät semmoisia määräyksiä. Hemmingin aikana ja hänen piispanistuimensa turvissa syntyi myöskin Suomen ensimmäinen koulu. Nämäkin toimet todistavat, miten väsymättömästi hän työskenteli katolisuuden palveluksessa.
Hemmingin valta Suomessa oli tavattoman suuri. Onneton se, joka ei totellut hänen käskyjään. Ruotsin kuninkaankin täytyi vaieten kokea, miten Turun mahtava piispa kumosi hänen määräyksiään, esim. kun oli kysymys kirkon saatavista. Ainoastaan kymmeneen pitäjään sai kuningas määrätä papin; muiden seurakuntien opettajat asetti piispa heidän virkoihinsa. Tämä sopimus tehtiin vuonna 1352. Ainoastaan yhdessä kirkkonsa etua koskevassa kysymyksessä osotti Hemming liiaksikin suurta myöntyväisyyttä. Hän suostui nim. siihen kuningas Maunu Eerikinpojan määräykseen, että Räävelin hiippakunnan Paadisten Cistersiensiluostarille luovutettiin koko Porvoon pitäjä ja sen kappelit. Täten irroitettiin melkoinen osa maatamme Turun hiippakunnasta vieraan maan luostaria rikastuttamaan. Korvaukseksi perusti mainittu kuningas kaksi uutta kaniikivirkaa Turun tuomiokirkkoon, määräten niiden omistajille muutamia kruunun tiluksia. Vaan jos Hemming olisi käsittänyt, miten riittämätön tuo korvaus rahallisessakin suhteessa oli, niin ei olisi hän varmaankaan koko asiaan suostunut.
Kaikkialla koko maassa koetti Hemming pitää silmällä seurakuntien tilaa. Tuon tuostakin kävi hän tarkastusmatkoilla, saapuen kerran Tornioon asti, missä hän erään vanhan kertomuksen mukaan muun ohessa vihki hautausmaankin. Samalla matkalla kerrotaan hänen Ruotsin puolisella rannalla kohdanneen Upsalan arkkipiispan, jonka nimi myöskin oli Hemming, sekä sopineen hänen kanssaan heidän hiippakuntien välisistä rajoista. — Hemmingin väsymättömän työn hedelmiä olivat myöskin nuo monet uudet kirkot, jotka hänen aikanaan rakennettiin maan eri osissa.
Keski-ajan vaatimusten mukaan oli Hemming hurskas mies. Jo hänen oma aikansa piti häntä erinomaisessa arvossa. Niinpä oli hän esim. likeisessä ystävyydessä Ruotsin kuuluisan pyhimyksen Birgittan kanssa. Muun ohessa löytyy Birgittan n.s. "Ilmestyksissä" seuraava kertomus [Biografinen Nimikirja siv. 287.]: "Kerran Kristuksen morsian (Birgitta) istui pidoissa Turun piispan Hemmingin kanssa ja söi Jumalan kunniaksi esiintuotuja herkkuja, jolloin piispa ajatteli sydämmessään: miksi tämä rouva, jolla on Pyhän Hengen lahja, ei pidätä itseään herkullisia ruokia syömästä. Birgitta ei silloin mitään tiennyt hänen ajatuksistaan; vaan illalla rukouksissa ollessa hän kuuli hengessä äänen, joka hänelle ne ilmoitti, ja nyt hän heti piispalle kertoi tämän ilmestyksen. Mutta kun piispa tämän kuuli, tunnusti hän niin pöydässä ajatelleensa, jonka tähden hän nöyrtyneenä ja anteeksi anoen pyysi Birgittaa rukoilemaan edestänsä. Kolmantena päivänä, kun sama Birgitta rouva rukoili, ilmestyi pyhä neitsy Maria hänelle, lausuen: sano piispalle, koska hänen on tapana alottaa kaikki saarnansa minua ylistämällä, ja koska se tuomio, jonka hän sinusta pöydän ääressä lausui, ei lähtenyt kateudesta, vaan rakkaudesta, ja rakkaus ansaitsee lohdutusta — sano hänelle siis, että minä tahdon olla hänelle äitinä ja esittää hänen sielunsa Jumalalle ja olen hänelle selvittävä, että hän itse on seitsemäs eläin niistä eläimistä, jotka ennen olen sinulle osottanut, ja että hänen pitää tuoman Jumalan sanoja kuningasten ja paavien eteen". Semmoista oli ajan uskonnollinen katsantotapa. Mielikuvituksen kiihottamana liikkui se rohkeasti luulojen maailmassa, ymmärtämättä sitä sanaa, joka on "meidän jalkaimme kynttilä ja valo meidän tiellä".
Kaikki voimansa uhrasi Hemming piispa saadaksensa legendain uskontoa juurtumaan Suomalaisten sydämmiin, koettaen sen ohessa, kuten olemme nähneet, kaikin tavoin mahtavuuteen korottaa sitä kirkkoa, jonka aistillisen, loistavaan ulkomuotoon pukeutuneen jumalanpalveluksen turvissa ihmiset olivat alttiit jos mitä uskomaan. Kuoltuaan saavutti Hemming, kuten vasta saamme nähdä, vielä suuremmassa määrässä kuin eläessään, eksyneen keski-ajan kunnioituksen. Historia on vähentänyt tätä liiallista kunnioitusta, mutta se todistaa kuitenkin, että Hemming eksyneen katsantotapansa uhallakin on vaikuttanut paljon hyvääkin Suomen kirkollisten asiain järjestäjänä, aikana, jolloin kansamme ulkonaisten sääntöjen kautta oli kasvatettava tulevaisuudessa käsittämään kristinuskon hengellistä, uudestasynnyttävää voimaa.
Hemmingin jälkeinen piispa oli Henrik Hartmanninpoika. Epäilemättä on tämä mies sama Henrik Hartmanninpoika, joka v. 1340 valittaa paaville, että Turun dominikanimunkit kulkivat pitäjästä toiseen, pitäen jumalanpalvelusta ja messuja kannettavien alttarien ääressä ja kiskoen kansalta rahaa, siten ryöstäen itselleen papeille maksettavat palkat. Hän oli siihen aikaan kirkkoherrana Sääksmäellä. Viisi vuotta myöhemmin tavataan hän tuomiorovastina Turussa. Piispaksi päästyään matkusti Henrik Avignoniin. Matkan tarkoituksena oli silminnähtävästi rahalla saada paavia suostumaan Turun tuomiokapitulin vaaliin. Urbanus V oli nim. jo ennen Hemmingin kuolemaa pidättänyt itselleen oikeuden yksin määrätä hänen jälkeisensä. Paavikunta tarvitsi rahoja, ja köyhä Suomikin oli kartuttava sen äärettömiä tuloja! Henrik kuoli kotimatkalla Avignonista (1368), ostettuaan piispanvirkansa paavilta. Muuta hänestä ei tiedetä.
Saatuansa tiedon Henrik Hartmanninpojan kuolemasta, kokoontuivat Turun tuomiokapitulin jäsenet uutta piispaa valitsemaan. Useimmat äänet sai Johannes II Pietarinpoika. Hän oli kotosin Ruotsista ja oleskeli siihen aikaan Franskassa, harjoittaen opintoja Pariisin yliopistossa, jonka rehtoriksikin hän samaan aikaan kolmeksi kuukaudeksi oli valittu. Paavi julisti nytkin Turun tuomiokapitulin vaalin mitättömäksi, vaan Johannes kiiruhti Roomaan, missä paavi silloin oleskeli, ja sai häneltä Turun piispanviran.
Johannes Pietarinpoika oli jäntevä mies, joka vielä jyrkemmin kuin Hemming puolusti kirkon oikeuksia maallista valtaa vastaan. Paavikunnan silloinen kurjuus ei näkynyt kaukaiseen Suomeen, eivätkä tänne kuuluneet Vikleffin y.m. herätyshuudot: "Pietarin istuimen" vanhojen muistojen turvissa hallitsivat Turun piispat vastustusta tuskin kokemattakaan katolisen kirkon vallanhimoisen papiston ohjeiden mukaan. Kun esim. Viipurin linnan päällikkö Sune Hakoninpoika ei taipunut kirkolle luovuttamaan muutamia tiluksia, julisti piispa hänen kirkonkiroukseen. Muillakin keinoilla kartutti Johannes Pietarinpoika kirkon tuloja ja papiston etuja, lisäten jumalanpalveluksen loistoa perustamalla muun ohessa kaksi uutta alttaria tuomiokirkkoon. Nousiaistenkin kirkkoa koristeli hän, etenkin sitä paikkaa, jossa "pyhän" Henrikin maallisia jäännöksiä oli säilytetty, ennenkuin ne muutettiin Turkuun. — Johannes Pietarinpoika kuoli v. 1370.
Ihmeteltävällä sitkeydellä koetti kurja paavikunta yhä edelleen vain valvoa etujaan Suomessakin. Kun Turun tuomiokapituli v. 1370 valitsi uuden piispan, julisti paavi vaalin mitättömäksi. Luultavasti käytettiin jälleen rahoja, koska valittu, Johannes III Westfal (1370-1384), kuitenkin jäi virkaansa. — Uusi piispa, joka oli suomalainen syntyperältään ja sitä ennen oli ollut kaniikina, myöhemmin tuomiorovastina Turussa, astui edeltäjäinsä jälkiä. Kirkon ulkonainen mahtavuus ja papiston maalliset edut ovat hänen silmämääränään. Tuomiokirkon kuoreja ja tiluksia lisätään, papiston saatavat turvataan, piispanistuimen loisto karttuu, vaan Jumalan sana on kansalle yhtä tuntematon kuin ennen, Suomen kansa vain harjaantumistaan harjaantuu katolisen kirkon ijestä kantamaan. Milloin on aamu vihdoinkin koittava, koska Suomessakin herätyshuuto kaikuva? "Minun ajatukseni ei ole teidän ajatuksenne, ja teidän tienne ei ole minun tieni, sanoo Herra".
Piispa Johannes Westfalin ajoilta on kuitenkin säilynyt yksi kertomus, joka ansaitsee suurempaa huomioa. Olemme maininneet miten Hemming sopi Ruotsin silloisen arkkipiispan kanssa Turun ja Upsalan hiippakuntien välisistä rajoista. Johannes Westfalin aikana syntyi riita saman kysymyksen johdosta. Arkkipiispa hänen nimensä oli Birger — väitti Upsalan hiippakunnan ulottuvan Oulujokeen ja samannimiseen järveen asti, vaan, perustuen vanhojen ihmisten todistukseen ja omaan varmaan tietoonsa, näytti Johannes Westfal toteen, että Kemin, Iin, Oulujoen y.m. niillä seuduin löytyvät seurakunnat aina olivat kuuluneet hänen hiippakuntaansa. Mahtavan Bo Joninpojan Gripin avulla sai hän asian niin ajetuksi, että Kaakamajoki määrättiin rajaksi. — — Jo oli siis ristinmerkki pystytetty Suomen pohjoisimmissakin osissa! Hän, jonka armosta se tänne tuotiin, oli myös opettava pohjolan asukkaita sen merkitystä uskossa käsittämään.