V.
"Pyhä" Birgitta.
Rukoillessani kuule minua, minun vanhurskauteni Jumala, joka minun lohdutat ahdistuksessani: ole minulle armollinen ja kuule minun rukoukseni. Ps. 4: 2.
Jota suuremmassa määrässä kristikunnan turmelus karttui, sitä hartaammin etsivät kaikki hurskaat ihmiset sitä pyhitystä, jota paitse ei kukaan saa Jumalaa nähdä. Niidenkin joukossa, jotka eivät asettuneet taisteluun kirkon erehdyksiä vastaan, vaan kuuliaisina mukaantuivat sen ohjeiden ja määräysten mukaan, syttyi keskiajan loppupuolella siellä täällä uskon sammuva lamppu uudelleen todistukseksi, ettei Herran Henki vieläkään ollut kokonaan poistunut seurakunnasta. Neljännentoista vuosisadan hurskaista ihmisistä vetää muiden kera huomiomme puoleensa "pyhä" Birgitta [Tämä oli hänen alkuperäinen nimensä, vaikka sen verosta hyvin usein tavataan toinenkin muoto nim. Brigitta.].
Harvat naiset ovat saavuttaneet niin suuren maineen, kuin tämä Ruotsin kuuluisa pyhimys. Kaikkialla oli hänen nimensä tunnettu ja kunnioitettu. Birgitta oli ylhäistä sukua, vaan tämän maailman kunnia ei milloinkaan viehättänyt häntä. Jo lapsena loi hän silmänsä taivasta kohti, etsien Jumalan valtakuntaa ja sen katoomattomia tavaroita. Nuorena meni Birgitta naimisiin Ulf nimisen korkeasukuisen laamannin kanssa. Heidän avioliittonsa oli onnellinen, sillä Ulfkin oli noita keski-ajan hurskaita, jotka tahtoivat antaa paraan rakkautensa Herralle. Heillä oli monta lasta, joita he kasvattivat "kurituksessa ja Herran pelvossa". Birgitta oli 40 vuoden ikäinen, kun hän v. 1344 miehensä ja muutamien lastensa seurassa teki pyhiinvaellusretken Espaniassa löytyvään Kompostellaan, missä vanhan tarun mukaan apostoli Jaakopin hauta oli. Ulf palasi Ruotsiin ja rupesi munkiksi Alvastran luostarissa, missä hän lyhyen ajan kuluttua kuoli, vaan Birgitta lähti Roomaan. Siellä saavutti "pyhä rouva" vuosi vuodelta yhä suuremman maineen. Roomalaiset ihmettelivät kaukaisen vieraansa hurskasta, itsensäkieltämisen koulussa kehittyvää elämää ja tuota salaperäistä, kristillistä valistusta, joka ilmaantui hänen sanoissaan. Itse väitti Birgitta saavansa välittömiä ilmoituksia Jesukselta, jolle hän oli sydämmensä pyhittänyt. Monta vuotta oleskeli hän pyhässä kaupungissa, puhuen usein rohkeita sanoja paavikunnan turmeluksesta ja ennustaen ihmisille vanhurskaan Jumalan uhkaavia tuomioita. "Koko maailma on kypsynyt perikatoon syöstäväksi", huudahtaa hän "mutta tuomio on Jumalan huoneesta alkava".
Jo kauan oli Birgitta miettinyt uuden nunnayhdistyksen perustamista, jonka turvissa hurskaat naiset kaukana maailman turmeluksesta saattaisivat Herraa palvella. V. 1370 vahvisti Urbanus V tämän yhdistyksen säännöt. Jokaisessa Birgittiniläisluostarissa oli asuva 60 nunnaa, joiden johtajana oli abedissa, ja sitä paitse eri rakennuksessa 17 papiksi vihittyä, priiorin johtamaa munkkia, sekä 8 maallikkomunkkia. Emäluostariksi määrättiin kuningas Maunu Eerikinpojan v. 1346 perustama Vadstenan luostari. Sen ensimmäinen abedissa oli Birgittan tytär Katarina, joka jo vuodesta 1357 muutamien sinne asettuneiden nunnien kera oli siellä oleskellut.
V. 1370 teki Birgitta pyhiinvaelluksen Jerusalemiin. Siellä vietti hän sanomattoman onnellisia päiviä. Pyhät muistot täyttivät hänen sielunsa ja mielikuvituksessaan näki hän siellä "kauniimman ihmisten lapsista". Ijankaikkisen autuuden esimaku sydämmessään palasi Birgitta halpaan huoneesensa Roomaan, missä hän, hartaasti rukoiltuaan ja kilvoiteltuaan uskossa Herraan, v. 1373 kuoli. Jonkun ajan kuluttua muutettiin hänen luunsa Vadstenaan.
Vaikka tämä merkillinen nainen suuressa määrässä olikin antautunut keski-ajan mystisyyden haaveksivain unelmain valtaan, edustaa hän monessa suhteessa aikakautensa paraimpia ajatuksia. Hänen silmissään säteili monesti uskonpuhdistuksen koittava valo, eikä pelännyt hän julkisesti lausua mitä hänen sydämmessään liikkui. Anekaupasta lausui hän: "tuolla taas Juudas myy Kristuksen; kaikki lain käskyt uupuvat tuohon yhteen: maksakaat rahoja". Kristuksen nimessä puhuu hän Gregorius XI:lle: "miksi minua vihaat ja ryöstät laumani? Melkein kaikki johdatat sinä helvetin tuleen". Birgittan luonteessa oli jotain profeetallista; ihmeteltävän tarkat olivat monesti hänen aavistuksensa tulevien aikojen vaiheista. Monesta historiallisesta tapahtumasta, niinkuin esim. Konstantinopolin valloituksesta, ennusti hän selvillä sanoilla. Mutta etenkin koskivat hänen uhkaavat ennustuksensa turmeltuneen, lokaan uupuneen paavikunnan kukistumista.
Birgittan ajatukset ovat meille säilyneet hänen "Ilmestyksissään", jotka hän itse ainakin suureksi osaksi kirjoitti ruotsiksi. Ne käännettiin sittemmin latinaksi. Sydämmestään luottaen kirkkoon, ei hän sen opin puutteita nähnyt, ollen tässä suhteessa kokonaan eksyneen aikansa kannalla. Tuohon pintapuoliseen käsitykseen, että ihminen hyvillä töillään ansaitsisi Jumalan armon ja ijankaikkisen autuuden, ei hän kuitenkaan sortunut. Hänen parannuksensa kyllä ulkonaisesti pukeutui ruumiin kidutuksiin y.m. senaikuisiin hartausmenoihin, mutta se oli sydämmen parannusta myöskin, sitä parannusta, jonka kyyneleet Jesus Kristus yksin kelpaa pyhkimään pois. Huomaamatta kuinka paljon hän erosi kirkon silloisesta opista, perusti Birgitta autuutensa toivon Jumalan armoon Jesuksessa Kristuksessa. Sentähden lausui hän myöskin: "jos ihminen tuhat kertaa antaisi surmata itsensä Jumalan tähden, niin hän ei kuitenkaan voisi ainoatakaan syntiä sovittaa. Kaikki on armoa vain. Itsestäni en voi muuta kuin syntiä tehdä".
Ei kukaan väijynyt Birgittaa; vapaasti sai hän ajatuksensa ilmaista, vaikka ne monesti säälimättä paljastivat kristikunnan, semminkin paavikunnan paheita. Tuo ihmeteltävä pyhimys kaukaisilta mailta, joka kristikunnan pääkaupungissa pyhitetyllä elämällään ja salaperäisen viisailla sanoillaan niin voimallisesti saarnasi Kristuksesta, voitti Roomalaisten ja koko kristikunnan yksimielisen kunnioituksen. V. 1391 korotettiin Birgitta pyhimysten joukkoon.
VI.
Pisan kirkolliskokous (1409).
— Herra pysyy ijankaikkisesti, hän on valmistanut istuimensa
tuomioon.
Ja hän tuomitsee maan piirin vanhurskaudessa, ja hallitsee kansat
oikein. Ps. 9: 8-9.
Nimettömän tuskan valtaamana etsi neljännentoista vuosisadan kristikunta valoa pimeässä. Mystikkojen syvät huokaukset, "Jumalan ystäväin" herättävät saarnat, Vikleffin jalo taistelu totuuden puolesta — nämä, samoinkuin lukemattomat muut samaan suuntaan tähtäävät ilmiöt, ennustavat suurta muutosta kirkon vaiheissa. Mutta ennenkuin tämä muutos tapahtuu, paljastaa katolinen kirkko yhä selvemmin kykenemättömyytensä tyydyttää kristikunnan heräävän omantunnon vaatimuksia. Levoton on aika, täynnä tuskaa ja kaikenkaltaista onnettomuutta. Hirmukuoleman kauhut saarnaavat voimallisesti tämän elämän katoavaisuudesta ja Jumalan vanhurskaudesta, pakottaen lukemattomien sydämmestä tuon tuskallisen kysymyksen: mitä minun pitää tekemän, että ijankaikkisen elämän saisin? Paaviin, "Pietarin jälkeiseen", "Kristuksen sijaiseen", luo pimeydessä haparoiva kristikunta silmänsä, pyytäen neuvoa, huutaen apua; vaan siksi surkea on paavikunnan alentuminen, siksi julkinen paavien vankeus Avignonissa, että oppimattomatkin alkavat epäillä. Ja kun ei apua missään näy, kun turmeltunut kirkko ei voi johdattaa korvessa vaeltavaa kansaa, silloin syntyy jälleen uusia lahkoja, toinen toistaan kamalampi, tuomioksi elävältä kuolleelle kristikunnalle. Neljännentoista vuosisadan vaiheissa hämmästyttävät Flagellantit (ruoskijat) maailmaa hurjalla herätyshuudollaan, ja samaan aikaan ilmaisee Tanssijain lahko mitä surkeimmalla tavalla, kuinka kauas kristikunta on eksynyt raittiin ja raamatun mukaisen kristinuskon suoralta tieltä. Tuntematta "Jumalan karitsaa, joka poisottaa maailman synnin", koettivat edelliset tyydyttää omaatuntoansa ruumiinkidutuksilla. Suurissa joukoissa kulkivat he seudusta toiseen, ruoskien verisiä selkiään ja veisaten jyrkyttäviä katumusvirsiään. Paavi Klemens VI kielsi v. 1350. Flagellanttein retket, vaan tämä ei auttanut. Kuni lumivyöry kasvoi heidän joukkonsa, yhä hurjimmiksi kiihtyivät heidän meluavat huutonsa. Ennen pitkää kuului heidän huuliltaan mitä ankarinta moitetta kirkkoa ja sen turmeltuneita, nautintoon ja hekumaan uupuneita paimenia vastaan. Ainoastaan säälimättömät ruumiinkidutukset — niin he saarnasivat — kelpaavat synnit sovittamaan. Vaikka inkvisitsioonin verikoirat ahkeraan koettivat heitä pakottaa vaikenemaan, ei liikettä saatu kokonaan masennetuksi: Flagellanttein kamalat huudot kuuluivat siellä täällä uskonpuhdistuksen aikoihin asti.
Yhtä raivoisa kuin Flagellanttein liitto oli Tanssijain lahko, vaikka sen erehdykset pukeutuivat toiseen muotoon. Hurjasti huutaen tunkeutuivat he kirkkoihin ja muihin julkisiin paikkoihin, kuohuttaen mieltään ja väsyttäen ruumistaan huimaavalla tanssilla, kunnes monesti pyörtyneinä kaatuivat maahan. Vielä viidennellätoista vuosisadalla tavataan heitä paljo.
Herra se on, joka näin "tuomitsee maan piirin vanhurskaudessa". Eikö paavikunta, joka yhä edelleen säätää turmiollisia lakejaan kristikunnan noudatettaviksi, vihdoinkaan ole ajatteleva mitä sen rauhaan sopii? Kirkkohistoria vastaa tähän kysymykseen kertomalla paavien istuimen vaipumisesta vielä surkeampaan alentumisillaan.
Ainoastaan kuolema oli estänyt Gregorius XI:ttä muuttamasta takaisin Avignoniin, sillä tukalalta tuntui hänestä Roomassa olo. V. 1378 kokoontuivat kardinaalit uutta paavia valitsemaan. "Me tahdomme roomalaista paavia, surmatkaat nuo franskalaiset koirat!" huudettiin kaduilla. Useimmat äänet sai neapelilainen Urbanus VI. Hän oli ankara itseänsä kohtaan, oppinut ja tavallansa kykenevä mies, mutta samalla raaka ja maltiton. Koettaen parannella kirkon hallitusta, kartutti hän vain onnettomuutta, hankkien itselleen katkeria vihamiehiä etenkin franskalaisissa kardinaaleissa. Nämä pakenivat Roomasta, julistivat Urbanuksen vaalin mitättömäksi ja valitsivat Klemens VII:nen paaviksi (1378). Urbanusta kannattivat Saksa, Englanti, Tanska, Norja, Ruotsi, Suomi, Puola, Preussi ja Italia: jota vastoin Länsimaiden muu kristikunta oli Klemensin puolella, joka otti asuakseen Franskassa. Ääretön sekasorto oli tämän paavikunnan kahtia hajoomisen seurauksena. Toinen paavi kirosi toisen, julistaen vastustajansa puolustajat pannaan. Onnettomat ihmiset eivät tienneet, kenen puoleen kääntyä, keneen turvata; ei löytynyt sitä ihmistä, joka ei olisi ollut kirkonkirouksen alaisena. Moni hurskas mies ja nainen kuoli epätoivoon, toiset ostivat synninaneet milloin miltäkin paavilta, kirkon jo ennen kehno kuri lannistui lannistumistaan, kerjäläismunkkien paheet kävivät julkisemmiksi, lahkolaisten huudot yhä hurjemmiksi. Ikäänkuin kuolemaan vihittynä huokaelee kristikunta syntivelkansa tuomitsemana. Koko ilma on myrkytetty.
Tarpeetonta on mainita kaikkien niiden kurjien paavien nimet, jotka tänä onnettomana aikana, toisiaan kiroten, julistaen kansoja pannaan ja kiskoen rahaa kristikunnalta, edustavat paavikunnan surkeutta. Todistukseksi miten alastomana turmelus esiintyi, mainittakoon vain, ettei kenenkään enää tarvinnut itse lähteä paavin luokse häneltä saadakseen synninaneet; ken ainoastaan "Pietarin jälkeiselle" lähetti sen summan, joka olisi kulunut matkaan, hän oli kaiken vanhurskauden täyttänyt. Jotta enemmän rahoja karttuisi, lyhennettiin riemuvuosien välinen aika 83 vuodeksi, "koska Jesus oli vaeltanut maan päällä 33 vuotta".
Mutta jo alkavat ihmiset kyllästyä tuohon paavien kurjaan riitaan, jota paitse koko kristikunnan karttuva turmelus vaati kaikkia ajattelevia ihmisiä taisteluun häväistyn kirkon pelastamiseksi. Semminkin Pariisin yliopistosta kuuluu yhä voimallisempia herätyshuutoja, ja niiden kaiku herättää ennen pitkää koko kristikunnan unesta. Jo v. 1381 oli Henrik Langensteinistä, joka oli teologian professorina mainitussa yliopistossa, sydämmeen koskevin sanoin puhunut paavikunnan turmeluksesta ja kirkon onnettomasta tilasta, vakaasti vaatien ruhtinaita ja papistoa, ylhäisiä ja alhaisia, rikkaita ja köyhiä tekemään parannusta, koska kaikkien yhteinen synti oli onnettomuuden syynä. Eikä siinä kylliksi. Yliopiston mainio kansleri Juhana Charlier, tavallisesti tunnettu nimellä Gerson, otti johtaaksensa taistelua paavikuntaa vastaan, todistaen puheilla ja kirjoituksilla, että yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi ja siis oikeutettu ottamaan kirkon häiriön tutkittavakseen. Häntä kannatti tehokkaasti Nikolaus Clémangesta, jota pidettiin Pariisin etevimpänä opettajana. Avignonin paavi Benediktus VIII kohteli yliopiston vaatimuksia mitä ylönkatseellisimmalla tavalla, pyytäen muun ohessa pilkallisesti Pariisin teologeja rukoilemaan paavin puolesta, koska heillä muka oli kirkon korkein valta ja voima. Yhä rohkeammaksi tuli yliopiston vastarinta. V. 1395 se julkisesti kieltäysi paavia tottelemasta. Pitkien rettelöiden jälkeen, joiden kestäessä paavikunnan kurjuus tuli yhä julkisemmaksi, vastustus yhä vakaammaksi, lupasi yliopisto v. 1403 totella Benediktusta, kuitenkin sillä ehdolla, että hän viimmeistään vuoden perästä kutsuisi kokoon yleisen kirkolliskokouksen sekä panisi sen päätökset toimeen. Saman lupauksen antoi, kardinaaleinsa pakottamana, myöskin Rooman paavi. Paavinistuimen hätyytetyt edustajat alkoivat nyt tuumia, mihin toimiin olisi ryhtyminen. Kumpi oli kutsuva vaaditun kirkolliskokouksen kokoon? missä oli se pidettävä? mikä valta sillä oli oleva? — nämä y.m. arveluttavat seikat, joista tehokkain tietysti oli paavien keskinäinen viha, viivyttelivät asian ratkaisua vuosi vuodelta. Sitä jyrkemmin vain vaati etenkin Pariisin yliopisto tuon kauan kaivatun yleisen kokouksen kokoonkutsumista, jotta tuo ilettävä kakspaavisuus vihdoinkin saataisiin lakkautetuksi ja muut paheet poistetuiksi Herran seurakunnasta. Vihdoin saatiin asia ajetuksi niin pitkälle, että kardinaalit kutsuivat kristikunnan yleiseen kirkolliskokoukseen. Se pidettiin Pisassa v. 1409.
Kuten jo mainitsimme, oli Gerson, joka kokouksen kokoontuessa oli kardinaalina, ollut näiden tuumien varsinaisena johtajana. Merkillisin muista saapuvilla olevista oli Pariisin yliopiston silloinen kansleri Pietari d'Ailly. Kokous, joka alkoi Maaliskuun 25 p:nä, oli hyvin loistava ja sitä kesti Elokuuhun asti. Paitse 22 kardinaalia, 16 arkkipiispaa, 80 piispaa ja 300 poissa olevien piispojen ja luostarinjohtajain valtuuttamaa edustajaa oli kokoukseen saapunut 300 jumaluusopin tohtoria, lähetyskuntia monesta hovista ja yliopistosta y.m. Ensin haastettiin molemmat paavit kokoukseen vastaamaan siitä sekasorrosta, jonka alaisena kirkko, kahden paavin johtamana kuin se oli, niin kauan oli kärsinyt. Gerson oli jo ennen ilmaissut muutamissa kirjoissa mitään peittelemättä koko kristikunnan mielipahan, lausuen muun ohessa sen ajatuksen, että Kristus itse yksin on kirkon pää sekä että yleinen kirkolliskokous on oikeutettu erottamaan paavin hänen virastaan, koska sen valta on paavin valtaa korkeampi. Vaikkei hän itse sitä mielipidettä kannattanut, oli hän kirjoissaan myöskin antanut sijaa niidenkin väitteille, jotka arvelivat, että koko paavikunta oli lakkautettava. Uuden ajan henki alkaa jo liikkua kristikunnassa, vaatien sitä vihdoinkin särkemään kahleensa. Ja tätä henkeä uskaltavat nuo molemmat kurjat paavit niihin määrin vastustaa, etteivät edes kokoukseen saavu! Lyhyt oli heitä koskeva keskustelu. Kokous päätti yksimielisesti, että molemmat paavit olivat virastaan erotettavat ja jokainen pannan uhalla kiellettävä heitä tottelemasta. "Nyt on Lusifer syösty alas" huudahti Gerson. Mutta varhaista oli hänen riemunsa.
Kokous määräsi Aleksanteri V:nen kristikunnan paaviksi. Hän oli jo 70 vuoden ikäinen eikä mitenkään pystynyt asemaansa puolustamaan. Eikä ollut Pisan kokouksestakaan apua, miten paljon siitä oli toivottukin. Aleksanteri julisti sen päätetyksi, ennenkuin mitään parannusta oli saatu aikaan, luvaten kolmen vuoden kuluttua jälleen kutsua kristikunnan kokoon. Virastaan erotetut paavit eivät luopuneet, niin että kahden paavin sijaan oli saatu kolme. Sekasorto tuli vain yhä arveluttavammaksi.
Pisan kokous oli ensimmäinen noista kolmesta suuresta yleisestä kirkolliskokouksesta, jotka ottivat uudistaaksensa rappiotilaan joutunutta kirkkoa. Ne ovat kirkkohistoriassa tunnetut nimellä "reformeeraavat (parantavat) kokoukset". Jossain määrin ansaitsevat ne tämän nimen, sillä epäilemättä ovat nekin valmistaneet tietä uskonpuhdistuksen suurelle työlle, mutta keski-ajan kuolemaan tuomittu katsantotapa painoi niihinkin leimansa, sen eksynyt henki johdatti monet päätökset aivan väärään suuntaan. Reformeeraavat kokoukset ottivat turvataksensa vain kirkon häiriöön joutunutta ulkonaista järjestystä, mutta mikä todellisuudessa oli kirkon rappiotilan syynä, sitä ne eivät älynneet, siinä suhteessa olivat niiden edustajat arveluttavan sokeat. Tärkeä oli tuo painava sana: "yleinen kokous on paavia korkeampi", sillä se lausuu keski-ajan paavikunnan kuolemantuomion, tärkeä myöskin yritys tehdä loppu tuosta onnettomasta kakspaavisuudesta, jonka turmelemana kristikunta vuosikymmeniä oli ollut, jota paitse emme suinkaan saa halveksia kokouksen tarkoitusta puhdistaa kirkkoa "pään (paavin) ja jäsenten suhteen", mutta sannalle olivat kuitenkin kaikki nämäkin tuumat rakennetut. Syvempään oli synti juurtunut, tehokkaampaa uskonpuhdistusta kirkko kaipasi. Jos milloinkaan soveltuivat kristikuntaan viidennellätoista Vuosisadalla profeetan tuomitsevat sanat: "mitä varten teitä enemmän lyödään, koska te aina harhaelette? Koko pää on sairas, ja koko sydän on väsynyt".
VII.
Juhana Hus.
— valistakoon teidän valkeutenne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät työnne, ja kunnioittaisivat teidän Isäänne, joka on taivaissa. Math. 5: 16.
Vaiennut oli Vikleffin ääni, mutta toinen uskonsankari oli astuva hänen sijalleen taistellaksensa vielä valtaavammin kuin hän sorretun totuuden puolesta. Ei Herralta konsanaan välikappaleita puutu; kun Hänen hetkensä on tullut, löytää Hän ne aina. Älkäämme myöskään kummastellen sitä oudoksuko, että keski-ajan suurin uskonsankari astuu esille syrjäisestä Böhmistä. "Tuuli", Pyhän Hengen tuuli, "puhaltaa kussa hän tahtoo".
Toiset ovat arvelleet, että osa vainotuita Valduslaisia pakeni Böhmiin, virittäen siellä aikojen kuluessa uskon sammuvaa lamppua, kunnes sen valo keski-ajan loppupuolella kirkkaana loisti koko kristikunnan nähtävänä. Oli miten olikaan: jo neljännentoista vuosisadan keskipaikoilla kaikui sieltä voimallisia, suuria ennustavia herätyshuutoja, vaikkei niiden merkitystä vielä siihen aikaan Euroopassa ymmärretty. Keisari Kaarle IV:nen v. 1348 perustamassa Pragin yliopistossa virkistyivät tieteelliset harrastukset ennen pitkää arvaamattomaan eloon, innokkaasti kannattaen tuota heräävää uskonnollista elämää, jonka jaloksi edustajaksi Herra oli valinnut Tsjekien pienen kansan. Konrad Waldhausenista (k. 1369) saarnasi kerjäläismunkkien jumalattomuudesta kuni Elias Baalin profeetoja vastaan, ja Miliks Kramsierista (k. 1374) ennusti voimallisesti, että Herra väleen oli rakentava Siionin hävitetyt muurit. Etenkin Pragin ylioppilaat kuuntelivat innostuneina näitä uuden ajan vartijaääniä, ja niiden kaiku sai itse kansankin monessa paikoin ihmetellen kyselemään: "vartija mitä yö kuluu?" Vielä rohkeammin kuin nämä uskonsankarit puhui Mattias Janov, jonka tapana oli sanoa: "toiset kantakoot rinnallaan pyhäinjäännöksiä; minä kannan kädessäni raamattua, tuota pyhiinvaellukseni uskollista ystävää". Taistellessaan kirkon turmelusta vastaan, jonka hän Jumalan sanan valossa näki ihmeen selvästi, loi hän uskonsa kirkkaan silmän tulevaisuuteen, odottaen turvallisesti apua Herralta. "Nostakaat päänne ylös, sillä teidän lunastuksenne lähestyy" todisti hänen profeetallinen äänensä. Janov kuoli v. 1394.
Näiden herätyshuutojen kaikuessa, syntyi v. 1369 Husineksin kylässä talonpoikaisista vanhemmista, jotka eivät ole nimeksikään tunnetut, uskonsankari Juhana Hus. "Jotka alimmaisesta suvusta ovat ja ylönkatsotut maailmassa on Jumala valinnut, ja ne, kuin ei mitään ole, että hän ne, jotka jotakin ovat, turhaksi tekisi".
Husin nuoruudenajasta emme mitään tiedä, kunnes hän, harjoittaessaan opintoja Pragin yliopistossa, alkaa vetää ihmisten huomion puoleensa. Tutkittuaan etenkin jumaluusoppia, sai hän maisterinarvon v. 1396. Hän oli siihen aikaan vielä harras katolilainen, koettaen tyydyttää omaatuntoansa tarkkaan noudattamalla kirkon vaatimuksia. Kun riemuvuotta vietettiin v. 1393, uhrasi hän viimmeiset roponsa ostaaksensa synninpäästön. "Oi, miten pettyvät kaikki" kirjoittaa hän sittemmin, sokeuttaan ajatellessaan, "jotka polvistuvat paavin eteen, pitäen oikeana kaikki mitä hän säätää! Niin minäkin tein, ennenkuin tunsin pyhän raamatun ja kalliin Vapahtajani". Muistellessaan entistä elämätään, valittaa hän sitäkin, että kernaasti käytti kauniita vaatteita sekä monesti tuhlasi aikaansa turhamieliseen pakinaan, peleihin ja muihin syntisiin toimiin. Tuo on heränneen, Pyhän Hengen koulussa araksi käyneen omantunnon valitus, sen tunnustusta, joka tietää, että "kaikki, kuin ei uskosta ole, se on synti". Maailman vaatimusten mukaan eli Hus nuorena nuhteettomasti.
Vikleffin mielipiteet olivat jo siihen aikaan hyvin tunnetut Pragissa, ja hänen kirjojaan luettiin ahkeraan yliopistossa. Epäilemättä oli syynä siihen muun ohessa sekin seikka, että likeinen liitto vasta oli solmittu Böhmin ja Englannin hovien välillä. Viimmemainitun valtakunnan kuningas Rikhard II oli nim. nainut keisari Kaarle IV:nen tyttären Annan, joka oli Böhmin prinsessa. Sitä paitse oli hyvin tavallista, että Pragin ylioppilaat harjoittivat opintoja Oxfordissakin, missä etenkin jumaluusopin tutkiminen ripeästi oli edistynyt. — Vuodesta 1398 alkoi Hus pitää luentoja Pragissa. Ei ollut vaikea huomata, että hän oli hyvin mieltynyt; tuohon Englannin kuuluisaan uskonpuhdistajaan, vaikkei hän suinkaan ottanut kannattaakseen kaikkia tämän mielipiteitä. Vikleffin suuri elämäntyö teki Husiin syvän vaikutuksen, ja jota paremmin hän siihen tutustui, sitä innokkaammin antautui hänkin totuuden suureen taisteluun. V. 1401 sai Hus Betlehemin-kappelin [Monessa paikassa oli kristikunnassa yksityisten toimesta perustetta laitoksia, joissa Jumalan sanaa saarnattiin kansan kielellä. Semmoinen oli Betlehemin-kappeli Pragissa.] saarnaajaviran ja vihittiin samana vuonna papiksi. Sen ohessa piti hän luentoja yliopistossa, ollen siihen aikaan myöskin filosofisen tiedekunnan dekaanuksena. Augustinuksen ja Vikleffin kirjoituksia tutki hän ahkeraan, mutta etenkin luki hän raamattua, rukoillen valoa Herralta ja kehittyen kirkkaudesta toiseen. Innokkaasti kannatti häntä tuo sittemmin kuuluisa Hieronymus, joka vasta oli palannut Pragiin, harjoitettuaan opintoja Oxfordin yliopistossa. Yhä syvempään juurtuivat Vikleffin jalot aatteet Böhmiläisiin, niin että yliopiston jäsenet jyrkästi kiellettiin julkisesti tahi salaa lukemasta 45 harhaoppisiksi tuomittua englantilaisen uskonpuhdistajan väitettä (1408). Husin välityksestä muutettiin tämä päätös kuitenkin niihin määrin, ettei kukaan harhaoppisessa tahi muuten loukkaavassa tarkoituksessa saisi noita kielletyltä lauseita levitellä.
Rohkealla saarnallaan oli Hus hankkinut itselleen monta vihamiestä. Pragin piispakin Sbynko, joka alussa kannatti häntä, alkoi vähitellen kuunnella vastustajain yhä karttuvaa moitetta. Ketään säälimättä ja ihmisten mieltä kysymättä iski Hus nim. hengen miekalla ajan paheisin, vetäen munkkien ja papiston synnit, kansan surkean tilan ja kirkon turmeluksen Jumalan muuttumattoman sanan tuomion eteen. Kauas kuului hänen valtaavan saarnansa kaiku, herättäen hämmästystä uskonpuhdistuksen ystävissäkin, leppymätöntä vihaa totuuden vastustajissa.
Pragin yliopistoon kuului paitse Böhmiläisiä myöskin paljo Saksalaisia. Ajan ristiriitaiset olot synnyttivät ennen pitkää eripuraisuutta näiden kansanheimojen välillä. Hus rakasti isänmaatansa jalon sydämmen palavalla rakkaudella. Kaikki voimansa oli hän altis uhraamaan korottaaksensa kansansa siveellistä tilaa. Hän tahtoi sitä vapauttaa taikauskon ja tietämättömyyden orjuudesta virittämällä sille Jumalan sanan valoa, joka yksin pimeyden varjot poistaa. Suuret ja monet olivat esteet, mutta ikäänkuin iloiten vain siitä, että niin paljon oli tehtävänä, ryhtyi hän innosta sykkivin sydämmin vaikeaan työhönsä. Samoinkuin Vikleff, asettui hän kansan oikeuksien puolustajana taisteluun noita mahtavia sortajia vastaan. Jos mikään, niin oli uskonpuhdistuksen työ kansallinen työ, jos ketkään, olivat uskonpuhdistajat kansallismielisiä miehiä. Jo kauan olivat yliopiston saksalaiset jäsenet karsain silmin seuranneet Böhmiläisten heräävää kansallistunnetta ja Husin yhä kasvavaa mainetta. Häiriöä kartuttamassa oli kakspaavisuus, jonka tuottamat haitat, niinkuin tiedämme, siihen aikaan olivat nähtävinä miltei kaikkialla. Sbynko ja suurin osa Böhmin papistoa kannatti Rooman paavia. Heihin liittyi Pragin yliopiston saksalainen puolue, jota vastoin Husin johtamat Tsjekiläiset vaativat yliopistoa asettumaan puolueettomalle kannalle koko kysymyksen suhteen. Yliopiston päätös oli ratkaistava äänestyksen kautta, vaan saksalaisella osastolla, johon kuuluivat Puolalaiset, Baijerilaiset ja Saksilaiset, oli kolme ääntä, Tsjekiläisillä ainoastaan yksi. Hus huomasi, että Saksalaiset, joita arkkipiispa ja papisto kannattivat, yhä tehokkaammin vastustelivat uskonpuhdistuksen alkavaa työtä Böhmissä. Vasta oli Sbynko heidän kehottamana julkisten, Pragin kirkkojen oville naulattujen julistusten kautta häväisten tuominnut hänen kerettiläiseksi, ja nyt hän koetti sortaa Böhmiläisten oikeuksia heidän omassa yliopistossaan, vaatimalla heitä kokonaan mukaantumaan Saksalaisten mielipiteiden mukaan. Ja nämä mielipiteet kannattivat sitä paitse tuota vanhaa, mädännyttä katolisuutta, jonka raskaan ikeen alaisena Böhmin heräävä kansa huokaeli ja jolle hän Jumalan sanan valaisemana ja omantuntonsa vaatimana oli julistanut sotaa. Siihen asti oli Hus toivonut saavansa aikaan jonkunlaisen uskonpuhdistuksen parantelemalla vallitsevaa järjestystä ja sen avulla; nyt alkoi hän yhä selvemmin nähdä, että tuo oli mahdotonta. Sankarin urhoollisuudella kääntää hän aseensa itse tuota kirkon lahonnutta hallitusmuotoa vastaan, jonka turvissa valhe niin kauan oli kristikuntaa turmellut, ja kaikkia niitä vastaan, jotka sen puolustamina harjoittivat pimeyden töitä. Böhmin kansa oli vapautettava paavikunnan turmiollisesta vallasta, maalliseen mahtavuuteen turvautuvan ahneen papiston sorrosta, ja tulevaisuus perustettava raamatun erehtymättömän sanan kalliolle. Eikä oman kansan onni yksinään ollut hänen silmämääränään: koko kristikunnan johdattamista orjuudesta vapauteen, pimeydestä Herran ihmeelliseen valoon hän tarkoittaa tuo urhoollinen uskonsankari, jonka ääni viidennentoista vuosisadan koittaessa kaikuu Böhmin vuoristossa. Turhaan koetti Sbynko virittää juoniaan, turhaan oli hän kieltänyt Husia saarnaamasta. Uskonpuhdistaja ei totellut, ja hänen ystäväinsä luku kasvoi päivä päivältä. Ja kun Pragin yliopiston paavikuntaa koskeva päätös oli tehtävä, ratkasi kuningas Wenseslav, joka, samoinkuin Hus ja hänen ystävänsä, tahtoi pysyä puolueettomana, Saksalaisten ja Böhmiläisten välisen riidan siten, että edellisillä oli oleva ainoastaan yksi ääni, viimmemainituilla sitävastoin kolme. Suuri muutos tapahtui nyt yliopiston oloissa. Noin 2000 saksalaista ylioppilasta lähti pois Pragista, jatkaaksensa opintojaan muualla (1409). Muukalaisuus Böhmissä sai tuntuvan iskun ja heräävä kansallisuus virkosi uuteen eloon. "Jumala olkoon kiitetty, nyt olemme sulkeneet Saksalaiset pois" lausui Hus, ennustaen suurta tulevaisuutta Pragin yliopistolle ja Böhmin kansalle. Eikä hän pettynyt, sillä suuri oli todellakin tuon pienen kansan tehtävä uskonpuhdistuksen jalossa työssä oleva. Mutta taisteluilla ja kovilla kärsimisillä oli tämä maine ostettava!
Vielä samana vuonna määrättiin Hus Pragin yliopiston rehtoriksi. Häneen loivat kaikki silmänsä, hän oli, niinkuin eräs senaikuinen kirjailija sattuvasti lausuu, "Israelin sotajoukon johtaja". Muukalaisuuden rakentama salpa, joka oli estellyt Pragin yliopiston taistelua totuuden puolesta, oli särjetty, ja Hus saattoi nyt vapaasti jatkaa työtään. Mutta poismuuttaneet Saksalaiset kiihottivat myöskin kaikkialla uskonpuhdistajaa vastaan karttuvaa vihaa, herättäen katolisuuden vallanhimoisia puolustajia vihdoinkin näkemään, mitä tuolla syrjäisessä Böhmissä oli tekeillä. Hus älysi jo siihen aikaan selvästi, että taistelu oli kiihtyvä yhä kiivaammaksi, monesti aavistaen, että marttyyrikruunu oli oleva hänen palkkansa.
Heti kun Aleksanteri V oli valittu paaviksi, toimitti Pragin toimelias arkkipiispa lähetystön Roomaan. Se valitti "Pietarin jälkeiselle", että Vikleffin harhaoppi levisi Böhmissä ja Mährissä. Paavi kiitti Sbynkoa hänen tehokkaista toimistaan harhaoppisuuden estämiseksi, käskien häntä sen ohessa vaatimaan asianomaisilta Vikleffin kirjoituksia. Niinikään kiellettiin kaikkia Jumalan sanaa julistamasta muissa kirkoissa kuin niissä, joissa vanhoista ajoista oli saarnattu. Hus antoi itse arkkipiispalle noin 200 nidosta Vikleffin kirjoituksia, vakuuttaen, että hän julkisesti oli tunnustava vääräksi kaikki niissä tavattavat harhaoppiset väitteet, jos niin semmoisia löytyisi. Ei tarvinnut Sbynkon ja hänen hengenheimolaistensa kauan etsiä huomataksensa harhaoppisuutta Vikleffin teoksissa. Kesäkuun 10 p:nä 1410 tuomitsi Pragissa pidetty kirkolliskokous kirjat poltettaviksi, jota paitse kappeleissa saarnaaminen ankarasti kiellettiin. Päätöksestä huolimatta julisti Hus Betlehemin-kappelissa autuuden sanomaa kansalle, iskien vielä rohkeammin kuin ennen katolisen kirkon turmelukseen. Niin hän esim. eräässä saarnassa suoraan lausui että paavin bulla, johon perustuen arkkipiispa ja Pragin kirkolliskokous oli ryhtynyt noihin väkivaltaisiin toimiin, oli rahalla ostettu. Kun Sbynko arkkipiispallisen talonsa kartanolla juhlallisesti poltti nuo harhaoppisiksi tuomitut kirjat, ei enää voitu hillitä kansan vihaa. Julkisesti laulettiin Pragin kaduilla pilkkalauluja arkkipiispasta, ja kun tämä Heinäkuun 22 p:nä toimitti messua, hyökkäsi raivoisa ihmisjoukko kirkkoon, josta Sbynko töin tuskin pääsi pakenemaan. Samaan aikaan oli eräs toinen pappi saada surmansa kiihkoisan kansan kädestä. Ihmeteltävällä maltilla esiintyi Hus näissä melskeissä. Hän kyllä. joskus kiivastui saarnatessaan, lausuen esim. kerran: "välttämätöntä on totisesti, että vyötämme kupeemme, niinkuin Mooses vanhanliiton aikana käski, ja tartumme miekkaan puolustaaksemme Jumalan lakia", vaan tuo oli lihallisen mielen hetkistä voittoa vain, jota kannattamasta hän kaikkia vakaasti varoitti. Hengen miekkaan hän turvautui ja totuuden omaan isälliseen voimaan. Jo sekin seikka, että hovi puolusti Husia, todistaa selvästi, ettei hän väkivaltaista uskonpuhdistusta tarkoittanut.
Vaikka sekä hovi että Pragin kaupungin maistraatti koetti puolustaa Husia Roomassa, tuomitsi paavi hänen kirkon kiroukseen. Päätös julaistiin Pragin kirkoissa Maaliskuun 15 p:nä 1411. Kun ei sekään auttanut, vaan Hus yhä edelleen raamattu kädessä taisteli vainotun totuuden puolesta, julisti Sbynko koko kaupungin pannaan. Kaikki oli turhaa: voimallisemmin vain kaikui uskonpuhdistajan ääni, ja sykkivin sydämmin kuuntelivat sitä yhä suuremmat väkijoukot. Tällä kannalla olivat asiat, kun Sbynko kuoli (1411).
Aleksanteri V:nen jälkeinen Juhana XXIII tarvitsi rahoja puolustaakseen asemaansa Pisan kokouksen erottamaa Rooman paavia vastaan, joka ei vieläkään ollut vallastaan luopunut. Hän toimitti suuret anekaupat, ja kauppiaat saapuivat ennen pitkää. Böhmiinkin. Voimallisesti taisteli Hus saarnatuolista ja kateederista tuota törkeää väärinkäytöstä vastaan. "Paavin aneet" — niin hän todisti — "eivät ihmisiä hyödytä, elleivät sitä ennen ole kääntyneet Jumalan puoleen. Kristuksen viisaat papit eivät ehdottomasti sano katuvaiselle: sinä olet syntivelastasi vapaa, vaan he lisäävät tämän ehdon: jos kadut syntisi etkä enää tahdo syntiä, tehdä ja turvaat Jumalan armoon. Ei Rooman paavi eikä kukaan muu pappi ole oikeutettu pyrkimään maalliseen valtaan ja rikkauteen, sillä Kristus sanoo: 'kansain kuninkaat vallitsevat heitä, ja joilla valta on heidän ylitsensä, ne kutsutaan armollisiksi herroiksi. Mutta te ette niin'. Miksikä ei Rooman paavi pelkää aneristin pystyttämällä suostua lukemattomien ihmisten kuolemaan, hän kun on tilaisuudessa lupaamaan sitä suurempaa synninpäästöä, jota useammat ihmiset hän surmauttaa? Hän ei ole noudattanut Jesuksen esimerkkiä, joka, kun viholliset hätyyttivät Häntä ja Hänen vapisevaa joukkoansa, lausui: 'jos minua etsitte, niin antakaat näiden mennä', vaikka Hänellä oli valta ainoalla sanalla lyödä kaikki maahan. Moni oppimaton maallikko luulee tietämättömyydessään, ettei kukaan saa paavia vastustaa. Mutta se väite, ettei paavi saata erehtyä, on väärä ja Jumalaa pilkkaava väite, sillä muutoin olisi hän synnitön, niinkuin Kristus; joka viisas on, hän kysyy ensin mitä raamattu todistaa ja luottaa siihen. Kristuksen opetuslapsen tulee hengessä valvoen tutkia paavin bullia. Jos hän niissä huomaa semmoista, joka sotii Kristuksen lakia vastaan, niin tulee hänen urhoollisesti seisoen Kristuksen puolella, bullia vastustaa". Samaan tapaan puhui Hieronymus ja böhmiläisen herätyksen muut johtavat henkilöt. Kuin mahtava kevättulva kasvoi uskonpuhdistuksen ystäväin innostunut joukko. Paavin bulla poltettiin, ja kolmessa kirkossa keskeyttivät huudot: "sinä valehtelet; semmoista ei ole Hus meille opettanut" anekauppiain saarnat. Kirkon mahtavat hallitsijat turvautuivat väkivaltaan, pakottaaksensa kansaa kuuliaisuuteen: kolme nuorta miestä, jotka olivat vastustusta johtaneet, tuomittiin kuolemaan. 200 ylioppilaan kera saapui Hus raadin eteen, rukoillen armoa tuomituille. Se oli turhaa: nuorukaiset mestattiin. Haikein sydämmin saattoi kansa nuo veriset uhrit Betlehemin-kappeliin, missä ruumiit siunattiin haudan lepoon.
Taistelun helteessä vahvistui Hus suurta työtänsä jatkamaan. Herra puhdistamistaan puhdisti hänen uskoansa lihallisen innostuksen kiivaudesta, johon hän alussa joskus eksyi, jotta hänen silmästään säteilisi ainoastaan uskonpuhdistajan kirkas, Pyhän Hengen virittämä valo. Se näkyi, tämä valo, kauas, eivätkä sietäneet totuuden vastustajat sitä katsella. Roomasta saapui v. 1412 uusi bulla. Se tuomitsi Husin valtionkiroukseen, säätäen, että tuomio oli juhla- ja pyhäpäivinä julistettava kaikissa kirkoissa, sekä uhaten pannalla jokaista maata, kaupunkia, kylää, joka ottaisi kirotun vastaan. Böhmin kansa uhkasi nostaa kapinan. Sitä estääksensä poistui Hus kuninkaan pyynnöstä Pragista, kunnes myrsky vähän asettuisi. Mutta ei hän silti vaiennut. Monesti kaikui hänen valtaava äänensä maaseudulla, missä hän taivasalla saarnasi Kristusta lukemattomille väkijoukoille. Pragiin saapui tuon tuostakin uskonpuhdistajan ystävilleen kirjoittamia kirjeitä. Ne puhuivat valistuneen kristityn, urhoollisen uskonsankarin jaloa kieltä. Odottaessaan likenevää myrskyä, lausui hän muun ohessa: "tietäkäät, etten ole pakeneva, jos kohta minun täytyisikin antaa tämä kurja ruumiini kuolemaan, sillä minä tiedän, että evankeliumin totuus päivä päivältä yhä leviää". Samaan aikaan kirjoitti Hus myöskin merkillisimmän kirjansa: "Kirkosta". Perustuen Vikleffin oppiin, puolustaa hän sitä käsitystä, että tosi kirkko, johon näkyväinen ja turmeltunut täällä ajassa on yhdistetty, on Kristuksen ruumis ja valittujen yhdistys. Jos hän kehittäessään tätä katsantotapaa joskus eksyikin halveksimaan näkyväistä kirkkoa, sai hän kuitenkin lausutuiksi uskonpuhdistuksen opin pääpiirteet. Tiedemiehenä hän ei ole saavuttanut Vikleffin mainetta, mutta saarnaajana on hän vaikuttanut sitä enemmän.
Näiden vaiheiden ohessa alkoi kristikunnassa jälleen kuulua kehotuksia kirkon edustajille kokoontumaan yleiseen kirkolliskokoukseen. Se kehotus koski Husiakin, kutsuen häntä koko kristikunnan, kuullen puolustamaan sitä oppia, jota hän syrjäisessä Böhmissä oli saarnannut. Rukoillen ja ammentaen viisautta ja voimaa Jumalan sanan elävästä lähteestä, valmistautui uskonpuhdistaja tuohon viimmeiseen suureen taisteluun. "Meidän kanssamme" kirjoitti hän ystävilleen "on totinen Jumala, kaikkivaltias ja vanhurskas auttaja, joka on vakuuttanut: katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti".
VIII.
Kostnitzin kirkolliskokous. Husin viimmeinen taistelu. Hieronymus
Pragilaisen marttyyrikuolema.
Joka voittaa, hänen minä teen patsaaksi minun Jumalani temppelissä, ja ei hänen pidä silleen sieltä lähtemän ulos ja tahdon kirjoittaa hänen päällensä minun Jumalani nimen ja minun kaupunkini, sen uuden Jerusalemin nimen, joka taivaasta, minun Jumalaltani tuli alas, ja minun uuden nimeni. Ilm. k. 3: 12.
Mitään aikaansaamatta kirkon tilan parantamiseksi kuoli paavi Aleksanteri V v. 1410. Hänen jälkeisekseen valittiin raaka, oppimaton ja siveetön Juhana XXIII. Yhä edelleen koettivat Pisan kokouksen erottamat paavit säilyttää asemaansa, ja toinen heistä, Gregorius XII, sai Neapelin kuninkaan avulla Juhanan karkoitetuksi Roomasta. Karttumistaan vain karttui kirkon häiriö, ja yhä kuuluvammin vaadittiin uuden, yleisen kirkolliskokouksen kokoonkutsumista, jotta vihdoinkin tuo onneton monipaavisuus saataisiin poistetuksi. Turhaan koetti kurja Juhana lyödä tuuleen näitä vaatimuksia. Hän pelkäsi tilintekoa ja noita paavikuntaa uhkaavia uuden ajan ääniä, mutta valtaansa ei hän tahtonut menettää ja, suostuen keisari Sigismundin vaatimukseen, kutsui hän kristikunnan yleiseen kirkolliskokoukseen. Tukalalta hänestä kyllä tuntui etenkin se käsky, että kokous oli pidettävä Saksanmaalla eikä, niinkuin hän oli toivonut, Italiassa, missä hänellä oli enemmän kannatusta, vaan siihenkin täytyi hänen taipua. Joulukuussa v. 1413 kutsui hän kristikunnan edustajat Kostnitzissa pidettävään kirkolliskokoukseen. Avauspäiväksi määräsi hän Marraskuun 1 p. 1,414.
Uteliaina loivat ihmiset silmänsä tuohon Bodenjärven kuuluisaan kaupunkiin. Kaikki ajattelevat älysivät kokouksen tehtävän tärkeäksi, painavaksi. Läheltä ja kaukaa lähtivät kristikunnan johtavat henkilöt matkalle korjataksensa Siionin hajonneita muureja. Loistavan saattojoukon seuraamana — siinä kerrotaan olleen 1600 hevosta — saapui Juhana XXIII Kostnitziin. "Tuohan on kuin kuoppa, jossa kettuja pyydetään" sanotaan hänen huudahtaneen, katsellessaan Rhein-virran laaksoa, missä kaupunki sijaitsee.
Valmistuksiin kului muutamia päiviä. Vasta Marraskuun 5 p:nä avasi paavi kokouksen. Harvoin, jos milloinkaan ennen, oli kirkko lumonnut maailmaa suuremmalla ulkonaisella loistolla kuin tässä tilaisuudessa. Kokoukseen oli saapunut 33 kardinaalia, 346 arkkipiispaa ja piispaa, kuuluisimpain yliopistojen edustajia, lukuisa joukko, abbotteja, tohtoreita ja munkkeja sekä lähes 2000 ruhtinasta, kreiviä, ritaria y.m. korkea-arvoisia herroja. Alussa keskusteltiin keskustelujärjestyksestä, äänestystavasta ja muista valmistavista kysymyksistä. Paavin valtaa koetettiin kaikin tavoin rajoittaa. Jo neljännessä istunnossa julistettiin kristikunnan päätöksenä se väite, että kokous oli yleinen kirkolliskokous, koska sen jäsenet olivat kokoontuneet Pyhän Hengen nimessä, Siihen tapaan oli kyllä jo ennenkin kirjoitettu ja puhuttu, vaan kristikunnan päätöksenä ei tätä väitettä milloinkaan vielä paavikirkon aikana oltu lausuttu. Tärkeä oli tämä päätös, sillä se vaati jokaista, itse paaviakin, ehdottomasti tottelemaan kokouksen päätöstä. "Jumalalta" — niin lausuttiin — "on Kostnitziin kokoontunut kristikunta saanut vallan tutkia kirkon tilaa ja ratkaista kaikki uskontoa koskevat kysymykset; jokaisen täytyy noudattaa sen erehtymättömiä päätöksiä". Ei aivo kristikunta enää kantaa paavikunnan raskasta ijestä; vapaamman ajan henki on jo vaikuttamassa maailmassa, vaatien ihmisiä vihdoinkin särkemään nuo orjuuden alentavat kahleet, joiden pakottamina he kautta vuosisatojen ovat polvistuneet paavin valtaistuimen juuressa. Tuo oli ehdottomasti oikeutettua, jaloa, jos asiaa maailman mielen mukaan arvostelemme, vaan jos yritystä Jumalan sanan valossa tutkimme, täytyy meidän suuressa määrässä rajoittaa tämä kiitoslause. Paavikunnan syntimitta on kyllä täysi, sen tuomitsemisen hetki on joutunut, vaan tuomarina on ihmisviisaus, eikä Jumalan erehtymätön sana. Luulouskon ohjaamana ja ihmishengen neuvomana aikoo kristikunta ryhtyä korjaelemaan Siionin muureja; parannusta tekemättä toivoo se paranevansa, totuuden sanaa tottelematta luulee se voivansa erehtymätöntä totuutta maailmalle julistaa. Se kyllä näkee kirkon silmiinpistävimmät paheet ja on ne tuomitseva, mutta sen tuomion alaiseksi on myöskin puhdas p. raamattuun perustuva totuus sortuva. Kostnitzin kokous on kyllä tavallaan oleva uskonpuhdistava kokous, vaan keski-ajan valetotuuden pettämänä on se toimittava monta pimeyden tekoa.
Ensimmäiseksi tehtäväkseen oli kokous määrännyt monipaavisuuden poistamisen. Se mielipide lausuttiin, että noiden kolmen paavin tulisi viipymättä luopua virastaan. Mutta liittyen Pisan kokouksen päätökseen, jonka mukaan Juhana XXIII oli pidettävä ainoana laillisena paavina, kääntyi kokouksen huomio nimenomaan häneen. Lyöden tuuleen ajan painavat kysymykset, oli Juhana siveettömällä elämällään röyhkeästi pilkannut levottoman, paavikunnan paheisin kyllästyneen kristikunnan luottamusta, ja turhat olivat hänen yrityksensä koettaa säilyttää asemaansa. Eivät auttaneet uhkaukset: uuden ajan henki pakotti ne vaikenemaan; eikä ollut hänellä apua tuosta viekkaasta tekopyhyydestä, jonka kirjavaan vaippaan paavit niin monesti olivat pukeutuneet ja jolla hänkin vielä keski-ajan paavikunnan haudan partaalla koetti verhota itseään. Kostnitzin kirkolliskokous riisti sen hänen hartioiltaan ja asetti hänen alastomana kristikunnan tuomioistuimen eteen. Vakavia, uhkaavia sanoja lausuttiin hänestä jo ensimmäisissä istunnoissa. Kokouksen johtavat henkilöt, d'Ailly, Gerson y.m. vaativat jyrkästi hänen erottamistansa. Ei ollut Juhanalla ennen pitkää muuta neuvoa kuin luvata luopua virastaan. Vaan ei hän silti aikonut lupaustaan täyttää. Eräänä iltana, kun kokouksen jäsenet olivat katselemassa kaupungin läheisyydessä toimeenpantuja turnaajapeliä, pakeni hän salaa Itävallan herttuan luo, joka oli luvannut suojella häntä. Kokous ei kuitenkaan tästä hämmästynyt; se jatkoi työtään, väittäen voivansa suorittaa tehtävänsä ilman paavittakin. Toukokuun 29 p:nä 1415 julisti se Juhanan virkansa menettäneeksi. Näin uhkaavaan vastarintaan paavikuntaa vastaan ei ollut keski-ajan kristikunta vielä asettunut. Eipä kummallista, että myöskin Gregorius XII ja Benediktus XIII, jotka, huolimatta Pisan kokouksen päätöksestä, siihen asti olivat koettaneet varjo-valtaansa puolustaa, alkoivat taipua. Edellinen luopui vapaaehtoisesti Heinäkuun 4 p:nä, jälkimmäinen pyysi kokoukselta valtakirjaa, ja kun ei siihen suostuttu, täytyi hänenkin tyytyä erottamistuomioon, joka julistettiin pari viikkoa myöhemmin.
Näin suoriutui kokous ensimmäisestä tehtävästään. Monipaavisuus oli poistettu kirkosta. Mutta pieni oli tämä voitto eikä suinkaan omiaan antamaan keski-ajan sairaalle, kuumeenkaltaisesta unestaan heräjävälle kristikunnalle sitä rauhaa, jota se kaipasi. Arveluttavampaa laatua oli kirkon turmelus — ei ollut se autettavissa kuin perinpohjaisen parannuksen nöyryttävällä tiellä. Onko Kostnitzin kokous, kuuliaisena yksin Herran kutsuvalle äänelle, altis särkemään synnin kahleet, onko keski-ajan erehdyksiin perehtynyt kristikunta nyt vihdoinkin "ymmärtävä totuuden" ja siten vapautuva valheen orjuudesta? Kostnitzin kaduilla liikkuu iloisia ihmisiä, satoja porttoja on saapunut kaupunkiin, ravintolat ovat täynnä meluavia ihmisiä, ruoka- ja juomatavaroitten menekki kauhean suuri. Kaikki todistaa, etteivät nuo arvokkaat isät, jotka ovat ottaneet parantaakseen kirkon vammoja, aivo tehtäväänsä toimittaa itsensäkieltämisen tukalalla tiellä. Mutta kaiken tämän mieltä masentavan turmeluksen uhallakin näemme kuitenkin siihen aikaan Kostnitzissa koittavan aamunkin enteitä. Kolkossa vankilassa huokaelee kahleissa mies, joka on syvään perehtynyt parannuksen tien salaisuuksiin. Kristikunnan surkea tila on kipeämmin koskenut häneen kuin keneenkään sen ajan ihmisistä, ja hänkin on ryhtynyt taisteluun sorretun totuuden puolesta. Mutta hän taistelee toisilla aseilla ja paremmalla menestyksellä kuin kokous. Häntä vastaan on suruton maailma, paavikunta, kirkko — vieläpä Kostnitzin kokouskin, mutta hänen kanssaan on se Herra, joka on heikoissa voimallinen. Mies on Juhana Hus.
Mitä suurinta huomioa oli tuo valtaava böhmiläinen herännäisyys, jonka pääpiirteistä edellisessä luvussa kerroimme, herättänyt miltei kaikkialla kristikunnassa. Sen vaiheita oli keisari Sigismundkin levottomuudella seurannut, sen johtajia kun syytettiin jos minkälaisesta kerettiläisyydestä. Saatuaan aikaan Kostnitzin kokouksen, antoi hän tämän tehtäväksi muun ohessa tutkia myöskin Husia ja hänen puoluelaisiaan vastaan tehtyjä syytöksiä. Noudattaen Sigismundin kutsumusta, lähti Hus viipymättä matkalle. Uskonsankarin luottamuksella loi hän vakaan katseensa Kostnitzia kohti, missä lukemattomat viholliset häntä odottivat. Keisari oli luvannut hänelle suojeluskirjan, jonka turvaamana hänen muka ei tarvitsisi mitään pelätä, vaan ei hänen urhoollisuutensa siitä riippunut eikä muista maallisista tukeista: häntä tuki elävä usko Jesukseen Kristukseen, jonka sorrettua totuutta hän syrjäisestä isänmaastaan nyt lähti tämän maailman mahtaville tunnustamaan. Hus oli vakuutettu siitä, että tämä matka oli hänen viimmeinen matkansa, vaan eivät masentaneet kuolemanaavistukset hänen mieltään — ne päinvastoin puhdistivat hänen uskoaan ja valmistivat häntä siihen suureen taisteluun, johon Herran armo oli hänen valinnut. Ristiinnaulitun kuninkaan sankarit ovat kehittyneet kirkkaudesta toiseen juuri kuolema silmiensä edessä, ja yksi niitä oli Hus. "Lähden nyt monta ja mahtavaa vihollista vastaan", kirjoitti hän. ystävilleen Pragiin "mutta minä turvaan pelastukseni Jumalaan. Rukoilkaat, rakkahani, väsymättä minun edestäni, että lujana pysyisin Hänen totuudessaan. Jos kuolemani on Hänelle kunniaksi, niin hän sitä jouduttakoon. Vaan jos palajaminen teidän luoksenne on pelastukselleni hyödyllistä, niin rukoilkaamme, että palajan kokouksesta synnittä s.o. niin, ettei evankeliumin arvo minun kauttani ole tullut häväistyksi". Joka näin puhuu, hän on oppinut rukoilemaan: "tapahtukoon Sinun tahtosi", ja joka niin rukoilee, hän ei voi häpeään joutua.
Keisarin käskystä seurasi Husia matkalla böhmiläinen suojelusjoukko, jota paitse muutamia hänen ystäviään, niiden joukossa jalomielinen ritari Juhana von Chlum, oli liittynyt seuraan. Uteliaina tunkeutuivat ihmisjoukot kaikkialla katselemaan tuota kuuluisaa miestä, joka ketään pelkäämättä lähti taistelemaan totuuden suurta taistelua. Jo Marraskuun 3 p:nä saapui Hus Kostnitziin. Kaksi päivää myöhemmin annettiin hänelle Sigismundin suojeluskirja. Minkä arvoinen se oli, sai hän piankin kokea.
Niinkuin tiedämme, oli Hus puolustamalla oman kansansa oikeuksia Pragin yliopistossa kipeästi loukannut Saksalaisten ylpeyttä. He vihasivat häntä siitäkin syystä katkerasti. Miettien kostoa, olivat sitä paitse muutamat hänen omista kansalaisistaan, jotka totuuden tähden vihasivat häntä, kiiruhtaneet Kostnitziin tehdäksensä uskonpuhdistajan aseman niin vaikeaksi kuin mahdollista. Heidän toimestaan naulattiin kokouksen ensi päivinä kaikkien kirkkojen oville ilmoituksia Husin kerettiläisyydestä, jotta yleinen mielipide heti alussa olisi häntä vastaan. — "Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoovat teitä, ja puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan, valhetellen minun tähteni".
Husin vihamiesten toimesta levisi kaupungissa jo kokouksen alussa se huhu, että hän aikoi paeta Kostnitzista. Huhu oli kerrassaan perätön, mutta vihamiehet älysivät käyttää sitä hyväksensä. Marraskuun 28 p:nä kutsuttiin uskonpuhdistaja piispan asuntoon, missä Juhana XXIII:kin siihen aikaan asui. Chlum kielsi Husia lähtemästä, vaan tämä noudatti käskyä. Kardinaalit olivat koossa, ja uskonpuhdistajalle ilmoitettiin, että häntä oli syytetty kerettiläisyydestä. Lyhyt oli tutkinto. Chlum, joka vetosi keisarin suojeluskirjaan, sai käskyn poistua, ja sotilasten vartioimana vietiin Hus ensin erään Kostnitzin tuomioherran asuntoon ja sieltä kaupungissa olevan Dominikani-luostarin vankilaan, joka oli mitä kolkoimpia ja inhottavimpia. "Nyt olet meidän vallassamme" sanottiin hänelle "etkä pääse pois, ennenkuin olet maksanut viimmeisen rovon". — "Vanhurskaalle tapahtuu paljo pahaa, mutta Herra hänen niistä kaikista päästää".
Jo matkalla Kostnitziin sai Sigismund kuulla, miten Husia oli kohdeltu. Hän toimitti heti käskyn kaupunkiin, että uskonpuhdistaja laskettaisiin vapauteen, uhaten väkisin avata vankilan, ellei hänen tahtoansa noudatettaisi. Samaan aikaan naulasi Chlum tuomiokirkon ovelle vastalauseen valtakunnan lakien solvausta vastaan. Ei mikään auttanut. Turhaan koetti Sigismund, saavuttuaan kaupunkiin, vaatimustaan uudistaa. Hänelle selitettiin, että kirkon oikeus kerettiläisen suhteen oli ruhtinaan sanaa korkeampi sekä että uskonheittiölle antaman lupauksen pitäminen ei suinkaan ollut velvollisuutta, vaan päinvastoin syntiä. Kun Sigismundia vielä uhattiin silläkin, että kokous, jolta hän toivoi suuria, olisi hajoava, jos hän häiriten estäisi sen toimia, luopui hänkin uskonpuhdistajan oikeutta valvomasta. — "Ota vaari minun rukouksistani, sillä minua vaivataan sangen: pelasta minua vainollisistani, sillä he ovat minua väkevämmät".
Kirkas on marttyyrein kruunu taivaan hääsalissa: ei saavuteta sitä kuin syvimmän itsensäkieltämisen tiellä. Mitä Hus kurjassa vankilassaan kärsi, sen tietää yksin Herra. Historia todistaa ainoastaan, että uskonpuhdistajan terveys tuossa kauheassa luolassa ennen pitkää kävi niin huonoksi, että varovaisuus vaati asianomaisia siirtämään häntä parempaan vankilaan. Jo ennenkuin keisari oli myöntänyt Husin asian tutkimista, pidettiin hänen kanssaan yksityinen tutkinto Joulukuun 1 p:nä. Hän pyysi saada käyttää asianajajaa avukseen, vaan kun siihen ei suostuttu, lausui hän turvallisesti: "olkoon sitten Jesus Kristus, jonka tuomioistuimen eteen teidän kerta täytyy esiintyä, minun asianajajani. Hänelle olen asiani uskonut, niinkuin Hän uskoi asiansa Isällensä". Keskustelu oli yhtä lyhyt kuin hyödytön, niinkuin muutkin hänen kanssaan pidetyt samankaltaiset. Niiden päätarkoitus olikin vain tuskauttaa tuon vihatun miehen taistelua vankilan yksinäisyydessä. — "Älkää oudoksuko sitä hellettä kuin teille tapahtuu, että teitä koetellaan, niinkuin teille jotakin outoa tapahtuisi; vaan iloitkaat, että te Kristuksen kanssa kärsitte, että tekin ajallansa hänen kunniansa ilmestyksessä iloitsisitte ja riemuitsisitte".
Tuskin oli Hus ehtinyt koota vähän voimia sairautensa jälkeen, ennenkuin hänen vastattavikseen lähetettiin 42 kirjallisesti tehtyä syytöstä, jotka perustuivat osittain vihamiesten kertomuksiin, osittain hänen lausumiinsa väitteisin. Hänelle ilmoitettiin myös, että kokous oli tuominnut Vikleffin kerettiläisistä pahimmaksi, jotta Hus älyäisi, että hänen asiansa oli käsiteltävä yhteydessä tuon vihatun englantilaisen uskonpuhdistajan kirottujen väitteiden kanssa. Kesäkuun 5 p:nä esiintyi Hus ensi kerran kokouksen edessä. Kalpeat olivat hänen kasvonsa, vaan ylönluonnollista urhoollisuutta ja horjumatonta vakavuutta säteili hänen katseensa. Kokouksessa huudettiin ja meluttiin niihin määrin, ettei Hus saanut sananvuoroakaan. Hän lausui kummastuksensa siitä, ettei voitu ylläpitää parempaa järjestystä. Kaksi päivää myöhemmin tuotiin Hus toistamiseen kokouksen tutkittavaksi. Muun ohessa syytettiin häntä siitäkin, että hän, perustuen Vikleffin oppiin, hylkäsi muuttumisopin. Hus vakuutti tämän syytöksen olevan perättömän, sanoi päinvastoin aina hyväksyneensä kirkon ehtoollisopin, sillä poikkeuksella kuitenkin, että hän kannatti Böhmiläisten tapaa jakaa kalkkia maallikoillekin. [Tämän johdosta otti kokous kysymyksen keskusteltavakseen, tullen siihen päätökseen, josta ennen (katso II osa) on mainittu.] Vaan ei hän silti suurta edeltäjäänsä kieltänyt. Päinvastoin tunnusti hän rohkeasti, että hän monessa suhteessa oli aivan samaa mieltä kuin englantilainen uskonpuhdistaja. Kun häneltä kysyttiin, oliko hän lausunut tahtovansa olla siellä, missä, Vikleff oli, ja hän siihen myöntämällä vastasi, kaikui kokoussali ivallisen ilon purkauksista. Asiallista väittelyä ei ensinkään tarkoitettu, Husia vaadittiin vain luopumaan "harhaoppisista väitteistään". Turhaan vakuutti uskonpuhdistaja, ettei hän suinkaan ollut saapunut Kostnitziin itsepäisesti puolustaaksensa mielipiteitään, vaan että hän oli altis kuulemaan, missä hän mahdollisesti oli erehtynyt sekä luopumaan kaikesta, joka ei ollut p. raamatun mukaista. Tuolla ylönkatseellisella ylpeydellä, jolla totuuden vastustajat kaikkina aikoina ovat lyöneet tuuleen kohtuullisimmatkin vaatimukset, jotta heidän luultu rauhansa ei joutuisi kerrassaan häpeään, kohdeltiin Husiakin tässä tilaisuudessa. Sigismundkin uhkasi peruuttaa suojeluskirjansa, ellei hän taipuisi. Vaan ei horjunut uskonsankarin usko. Sanaakaan peruuttamatta poistui hän kokoussalista. "Rohkeutta, mestari Hus" lausui hänelle ovella jalo ystävänsä Chlum "luopukaa kernaammin hengestänne kuin totuudesta". "Autuas on se mies, joka kiusauksen kärsii; sillä koska hän koeteltu on, niin hänen pitää elämän kruunun saaman, jonka Herra niille luvannut on, jotka häntä rakastavat".
Seuraavana päivänä tuotiin Hus jälleen kokouksen eteen. Tällä kertaa koskivat syytökset pääasiallisesti hänen kirkosta lausumiaan mielipiteitä. Vetäen puolustuksekseen muun ohessa Augustinuksen ja Bernhard Klairvauxlaisen käsityksen, tunnusti hän suoraan, ettei kukaan ole tosi kristitty sillä perusteella vain, että hän kuuluu kirkkoon, vaan ainoastaan se, joka seuraa kristuksen askeleita. Kuinka vähän Hus pelkäsi tämän maailman mahtavia, todistaa sekin seikka, että hän, viitaten Herran Saulille lausumiin sanoihin: "että sinä olet minun sanani hyljännyt, niin minäkin olen sinun hylkäävä", yllämainittuun rohkeaan väitteesensä lisäsi tämänkin: "ei ole kukaan kuningas Herralle otollinen, joka elää synnissä". Sigismund säikähtyi, vaan d'Ailly lausui: "ei siinä kylliksi, että olet kirkkoa solvannut, sinä asetut vielä kuninkuuttakin vastustamaan". Suurta vihaa herätti uskonpuhdistaja silläkin väitteellään, että paavikuntaa ei ensinkään tarvittaisi, "koska lukemattomat hurskaat paimenet menneinä aikoina ovat voineet hoitaa Herran seurakuntaa paavin välityksettä". Husille ilmoitettiin, että 60 oppinutta tohtoria, joille kokous oli uskonut hänen oppinsa tutkimisen, olivat päättäneet, että hänen tulisi tunnustaa erehtyneensä, valalla vakuuttaa ainaiseksi luopuvansa harhaopistaan, julkisesti peruuttaa se sekä tulevaisuudessa puolustaa kirkon oppia; ellei hän siihen suostuisi, odottaisi häntä suuri vaara. Turhaan rukoili Hus, ettei häntä pakotettaisi valehtelemaan, vaan turhaan koetettiin myöskin saada hänen vakuutustaan horjumaan. Hän ei taipunut kokouksen päätökseen, vaan vastusti sitä, vakuuttaen alistuvansa ainoastaan raamatun sanan alle. Tällä jalolla tunnustuksellaan viittaa hän uskonpuhdistuksen aamukoittoon, jonka julistajana hän, keski-ajan pimeää pelkäämättä, kirkon ja maailman pilkkaamana ja näennäisesti Herrankin hylkäämänä, voimallisena uskossa Jesukseen seisoo Kostnitzin kokouksen edessä. Poistuessaan kokoussalista, lausui hän tyyneesti: "olen vedonnut Kristukseen. Hänen tuomioonsa minä tyydyn, sillä Hän ei perusta sitä vääriin todistuksiin eikä tuomitse kirkkoisienkään väitteiden mukaan, sillä hekin ovat joskus erehtyneet, vaan Hän tuomitsee totuudessa". — "Jos te maailmasta olisitte, niin maailma omaansa rakastaisi; mutta ette ole maailmasta, vaan minä valitsin teidän maailmasta, sentähden maailma vihaa teitä".
Seuratkaamme uskonsankaria hänen vankilaansa. Ei se lihaa ja verta miellytä, mutta uskon silmä tajuaa sen rauhan satamaksi, monen palavan rukouksen todistuksenmajaksi. Kaikki kertoo kärsimisistä ja taisteluista, vaan samalla autuudesta ja voitosta. Usein on tässä kolkossa vankilassa kuulunut kilvoittelevan uskon huokauksia, mutta monesti myöskin ristin Herran ylistystä. Ihmeellisesti asettui täällä Husin ennen joskus liiaksi kiivas luonto, nöyrtyi ja tyyntyi Pyhän Hengen koulussa. Sen huomaamme semminkin niistä kirjeistä, joita hän "kahleissa ja odottaen kuolemaa" täältä kirjoitti ystävilleen Böhmiin. Ne sisältävät horjumattoman uskon kiitosta sille Herralle, joka koetuksen pätsissä valmistaa syntisiä ihmisraukkoja perimään taivaan ikuista iloa. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa vihollisista, ei kostonhimoa eikä tyytymättömyyttä: esirukousta, rakkautta vain ja kärsivällisyyden toivorikasta kieltä! Se on Herran voitto, jota heikot ihmissanat älkööt yrittäkö kuvata! — Turvallisesti odotti Hus uskossa Jesukseen marttyyrikuoleman kauhuja. Eikä epäillyt hän totuuden voittoa, vaikkei hän saisi uskonpuhdistuksen aamua nähdä. Niinpä kirjoittaa hän vankilastaan: "hanhi [Tällainen sana hus merkitsee hanhi.] on hiljainen eläin, joka ei pääse korkealle lentämään; sentähden se ei voi siteitään rikki repiä. Mutta tulee toisia lintuja, jotka Jumalan sanan voimalla kohoavat korkeammalle, ja ne tekevät lopun vihollisten hyökkäyksistä". Eräässä toisessa kirjeessä lausuu hän saman turvallisen toivon näillä sanoilla: "toivon Jumalaan, että Hän minun jälkeeni on lähettävä urhoollisempia sankaria kuin nyt löytyy, jotka paremmin pystyvät ihmisille todistamaan antikristusta vastaan". — "Ja minä näin toisen enkelin lentävän taivaan keskitse, jolla ijankaikkinen evankeliumi oli, jota hänen pitää niille ilmoittaman, kuin maan päällä asuvat, ja kaikille pakanoille ja sukukunnille ja kielille ja kansoille".
Oli Heinäkuun 6 p. 1415. Kristikunnan edustajat olivat kokoontuneet Kostnitzin tuomiokirkkoon langettamaan Husin tuomioa. He istuivat korkeilla tuoleilla ja vielä korkeammalla keisari Sigismund, Pidettiin messua. Marttyyri odotti kirkon esihuoneessa: kerettiläisenä hän ei saanut olla saapuvilla niin pyhässä toimituksessa. Vasta sen päätyttyä tuotiin hän sisälle. Keskellä kirkkoa oli pöytä, jolle oli asetettu pappispuku. Hus asettui sen ääreen. Eräs piispa astui saarnatuolille. Saarnatekstinä oli Room. 6: 6 "me tiedämme, että meidän vanha ihminen on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa, että synnin ruumis pitää turmeltuman". Näitä pyhiä sanoja sovitteli saarnaaja Husiin, jota hän sormellaankin osotti, kehottaen keisaria hävittämään kerettiläisyyttä ja luvaten hänelle suurta nimeä aikakirjoissa, jos hän surmauttaisi tuon turmioa tuottavan miehen. Turhaan koetti marttyyri puolustaa itseään. Kun ei häntä kuultu, lankesi hän polvilleen ja rukoili hetken hiljaa. Kun häntä syytettiin siitäkin, että hän oli kokouksen päätöksestä vedonnut Kristukseen, lausui hän tyyneesti: "katso, Herra Jesus Kristus, miten tämä kirkolliskokous ylönkatsoo sinun lakiasi". Nyt astui paavin tuomari esille, ilmoittaen että Hus oli tuomittu virkansa menettäneeksi ja maallisen oikeuden huostaan annettavaksi. Saatuansa tietää että kirjansakin olivat tuomitut poltettaviksi, kysyi marttyyri: "mitenkä saatatte kirjojani kirota? Minä vain soisin, että niitä korjattaisiin p. raamatun mukaan. Ettehän niitä tunne, moni niistä on kirjoitettu Böhmin kielellä, jota ette ymmärräkään". Kaikki turhaa. Marttyyri polvistui jälleen, rukoillen niiden puolesta, jotka hänen näin julki vääräin todistusten perusteella tuomitsivat. Kirkon holvit kaikuivat paatuneitten naurusta! Tämän jälkeen puettiin Hus pöydällä olevaan pukuun ja hänelle annettiin kalkki käteen sillä kehotuksella, että hän vihdoinkin peruuttaisi harhaoppinsa. Kun hän yhä vain pysyi lujana uskossa, riistettiin häneltä pappispuku sekä kalkki näillä sanoilla: "kirottu Judas, me otamme sinulta tämän kalkin, jossa on Kristuksen veri maailman lunastukseksi". Marttyyri vastasi: "ja minä turvaan Jumalaani ja Vapahtajaani ja olen varma, ettei hän milloinkaan ole minulta ottava pois pelastuksensa kalkkia. Varmaan uskon, että vielä tänä päivänä saan siitä juoda Hänen valtakunnassaan". Husin päähän pantiin perkeleitten kuvilla maalattu paperilakki, johon oli kirjoitettu: "pääkerettiläinen", ja hänelle lausuttiin: "me annamme sielusi perkeleelle". Hän vastasi: "minä uskon sen hyvän Vapahtajamme Jesuksen Kristuksen käsiin. Minun kurjan syntisen tähden on Hän kantanut orjantappurakruunua. Sentähden kannan minä Hänen nimensä kunniaksi ja Hänen totuutensa tähden kernaasti tätä kruunua — se on paljon keveämpi!" — "Tästedes on minulle tallelle pantu vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari, sinä päivänä minulle antaa, mutta ei ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka hänen ilmestystänsä rakastavat".
Maallisen oikeuden rangaistavana vietiin Hus kaupungin ulkopuolelle, missä rovio oli pystytetty. Jätettyään hyvästi vankilan vartijoille, joita, hän hellästi kiitti hyvästä kohtelusta, astui marttyyri, suuren aseellisen vartijaston ja lukemattoman kansanjoukon saattamana, vakavin askelin kohti kuolemaa. Saavuttuaan paikalle, rukoili hän polvistuen. Pyöveli vaati häntä nousemaan ylös ja sitoi hänen rautaisilla ketjuilla paaluun. Kauas kuuluivat marttyyrin sanat, kun hän korkealla äänellä lausui: "Herra Jesus Kristus, kernaasti ja nöyrästi tahdon kärsiä tämän kauhean kuoleman Sinun pyhän evankeliumin ja totuuden julistamisen tähden". Rovio sytytettiin. Liekeistä kuului marttyyrin veisuu: "Jesus, elävän Jumalan Poika, armahda minua". Hetken kuluttua se vaikeni. Kun rovio oli palanut maahan, viskattiin tuhka Rheinvirtaan. — "Ja he huusivat suurella äänellä sanoen: autuus olkoon meidän Jumalallemme, joka istuimella istuu, ja Karitsalle!"
Juhana Husin nimi on kirkkohistorian jaloimpia. Urhoollisesti hän taisteli keski-ajan koko katsantotapaa vastaan, kehottaen kristikuntaa särkemään niitä raskaita kahleita, joilla paavikunta ja kirkon hengellinen ylimyskunta oli sen vanginnut. Syrjäisessä isänmaassaan puolusti hän rohkeasti kansan oikeutta päästä pimeydestä itsetietoisuuteen ja valoon, saarnaten ja kirjoittaen sen omalla kielellä, jota hänen ihmeellisesti valistunut mielensä koetti korottaa kirjakieleksi, niinkuin se hänen kauttansa tavallaan semmoiseksi kohosikin, mikäli siihen aikaan vielä mahdollista oli. Tässäkin suhteessa on hän raivannut tietä uskonpuhdistukselle. Vaan paljon enemmän on hän toimittanut. Hänen kauttansa on evankeliumin valo ihmeen kirkkaana loistanut maailmalle, ennustaen turmeltuneelle kirkolle paavikunnan perikatoa, unestaan heräjävälle kristikunnalle onnellisempaa aikaa. Semminkin kehottaa hänen viimmeinen taistelunsa meitä kiittämään ja ylistämään kirkon uskollista Herraa, jonka lähettiläs hän oli.
Ei tyytynyt Kostnitzin kokous Husin marttyyrikuolemaan, sen sokeus ja Kristus-viha vaati toisenkin uhrin. Olemme ennen puhuneet Hieronymus Pragilaisen jalosta taistelusta totuuden puolesta. Hän oli seurannut Husia Kostnitziin, vaan kun näki, ettei voinut auttaa jaloa ystäväänsä, poistui hän salaa kaupungista. Pian saavuttivat kuitenkin lähetetyt vainoojat hänen, ja hän tuotiin vankina takaisin. Yöt päivät kiusattiin häntä vankilassa, kunnes hän häätyi kieltämään uskonsa. Vapauteen häntä ei kuitenkaan laskettu, sillä arvokkaat isät huomasivat, että miehen sydämmessä liikkui toisia ajatuksia kuin hän pakosta oli lausunut. Eräänä päivänä, kun hän jälleen oli kutsuttu kokouksen tutkittavaksi esittämään epäiltyä uskoansa, poisti Herran pelko ihmispelon hänen sydämmestään. Valtaavan kaunopuheliaasti tunnusti Hieronymus kyynelsilmin heikkoudesta ja kuolemanpelosta kieltäneensä totuuden ja luopuneensa jalosta ystävästään, joka urhoollisesti oli kestänyt marttyyrikuoleman kauhut. Rukouksissa oli hän vankilassa taistellut Herran kanssa ja saanut Häneltä syntinsä anteeksi: nyt hän ei enää pelännyt, nyt oli hän altis kuolemallaan vahvistamaan sitä uskoa, jota hän oli saarnannut Böhmissä. Koettamattakaan vihaansa hillitä, tuomitsi kokous Hieronymuksen heti poltettavaksi. Sääliväisyydestä tahtoi pyöveli sytyttää rovion takapuolelta, vaan Hieronymus esti häntä sitä tekemästä, lausuen: "ei niin, jos olisin kuolemaa peljännyt, en olisi tänne tullut". Tämä tapahtui Toukokuun 30 p:nä 1416.
Sokeuden pimittämänä kokosi Kostnitzin kokous syntiä synnille. Sitä kesti vielä kaksi vuotta: vasta Toukokuun 16 p:nä 1418 julisti paavi Martinus V, joka monien rettelöiden jälkeen oli valittu Juhana XXIII:nen jälkeiseksi, sen päättyneeksi. Turhaan koetettiin päättäjäisjuhlallisuuksia tehdä mitä loistavimmiksi: haikein sydämmin valittivat kaikki ajattelevat ihmiset, ettei kristikunta Kostnitzissa mitään pysyväistä hyvää ollut saanut aikaan. Vaan ei kuulu vieläkään synnintunnustus kristikunnan huulilta, vaikka marttyyrien veri huutaa kostoa Jumalalle. Kuinka pimeä on vielä keski-ajan yö, miten kovat ihmisten sydämmet! Ylpeänä ratsasti uusi paavi kaupungista loistavan saattojoukon seuraamana. Sigismund talutti hänen hevostaan, kaksi muuta ruhtinasta kannattivat jalustimia — mutta Husin isänmaassa nousi kansa kostamaan marttyyrein kuolemaa, ja vanhurskaan Jumalan tuomio likeni likenemistään keski-ajan turmeltunutta kirkkoa.
IX.
Husilaiset. Baselin kirkolliskokous.
— Herran ja Gideonin miekka. Tuom. k. 7: 20.
Monesti oli Böhmin herännyt kansa koettanut suojella suurta uskonpuhdistajaansa Kostnitzin kokouksen väkivallalta. Vastaukseksi lähetti sille kokous kertomuksen Husin tuomiosta sekä ankaran uhkauksen kaikille, jotka eivät heti luopuisi hänen kirotusta opistaan. Semminkin vaadittiin Böhmin husilaismielisiä pappeja jakamaan Herran ehtoollista kirkon säätämän tavan mukaan, jonka Kostnitzin kokous oli vahvistanut. Toiset heistä olivat nim. p. ehtoollisessa jakaneet viiniä maallikoillekin. Mahtisanallaan luulivat nuo arvoisat isät voivansa masentaa vapauteen pyrkivän kansan pyhimpiä oikeuksia ja tukehuttaa sen evankeliumin valosta syttynyttä uskonnollista innostusta! Lyhytjärkinen tuuma! Böhmiläiset asettuivat vastarintaan kostaaksensa rakastetun Husin kuolemaa ja puolustaaksensa vapauttaan. Katolismielisiä munkkeja, piispoja ja pappeja karkotettiin, heidän asuntojaan hävitettiin, ja moni heistä pelasti tuskin henkensä. Kuningas Wenzeslaw, Sigismundin veli, ei tehnyt mitään estääksensä näitä väkivaltaisuuksia. Päinvastoin syytti hän keisaria lupauksenrikosta, kartuttaen tällä sytykkeellä kapinan tulta yhä enemmän. Hänen suostumuksellaan kokoontui böhmiläinen ja mähriläinen aatelisto Syyskuun 2 p:nä 1415 Pragiin laatimaan vastausta Kostnitzin kokouksen kirjoitukseen. Kokouspaikaksi määrättiin Betlehemin-kappeli. Husin kallis muisto, josta kaikki täällä kertoi, jalostutti hänen tänne saapuneita surevia kansalaisiaan, kehottaen heitä urhoolliseen taisteluun sorretun totuuden puolesta. Vaatien Kostnitzin kokoukselta tiliä Husin tuomiosta, vakuutti tänne kokoontunut aatelisto hänen saarnanneen ja kirjoittaneen p. raamatun mukaan. Niinikään lausui se vakaan, uhkaavan vastalauseen sitä kohtelua vastaan, jonka alaisena Hieronymus juuri siihen aikaan huokaeli, valittaen pelkäävänsä pahinta hänenkin suhteen. Kirje päättyy sillä ilmoituksella, että Böhmin ja Mährin kansa oli altis mitään vaaraa pelkäämättä viimmeiseen verenpisaraan puolustamaan kaikkia hurskaita evankeliumin julistajia. Hieronymuksen kuolema todistaa, etteivät kirkon mahtavat ylimykset ensinkään ottaneet kuullaksensa niitä totuuden varottavia ääniä, joiden kaiku Böhmin vuoristosta jo kuului koko Euroopassa. Ei ollut vaikea aavistaa, mitä tämmöinen menettely oli vaikuttava uskonnollisen ja kansallisen herännäisyyden jalostuttamaan, vaan vielä tunteittensa vallassa olevaan kansaan — mutta Kostnitzin kokous ei aavistanut mitään! Se oli paatunut Husin rovion ääressä.
V. 1419 kuoli kuningas Wenzeslaw. Vihattu keisari Sigismund, joka oli veljensä valtikan perillinen, tahtoi nyt omistaa Böhmin kruunun. Sitä solvausta eivät enää kestäneet Husin kansalaiset. He tarttuivat aseisin vapauden ja totuuden mahtavia sortajia vastaan. Böhmiläisten vastarinta ryhmittyi kahden puolueen taisteluksi. Toisen muodosti aatelisto, toisen kansa. Edellisen pääpaikkana oli Pragin kaupunki ympäristöineen, jälkimmäinen kokoontui Taborin vuorelle, jolle se rakensi samannimisen kaupungin. Sotajoukon johtajaksi rupesi Juhana Ziska. Hän oli siihen aikaan jo 60 vuoden ikäinen, vaan nuoruuden innostuksesta tykki sydämmensä. Hämmästynyt paavi antoi saarnata ristiretken noita uppiniskaisia vastaan, jotka, huolimatta yleisen kirkolliskokouksen päätöksestä, uskalsivat puolustaa kuolemaan tuomittua kerettiläistä ja kannattaa hänen harhaoppiaan. Saksalaiset olivat hyvinkin alttiit noudattamaan tätä kehotusta, semminkin Sigismund, joka ei tahtonut menettää Böhmin kuningaskruunua ja sitä paitse oli ruvennut "harhaoppisuuden" kiivaaksi vastustajaksi. Böhmiläisiä vastaan lähetettiin sotajoukko toisen perästä, vaan mahdoton oli niiden rakentaa salpoja tuon pienen kansan yhä vain hurjistuvalle voittoretkelle. Keisarin veltostunut ritaristo ja kurittomat palkkajoukot eivät voineet vastustaa taitavan Ziskan urhoollisia sotilaita, jotka taistelivat jalojen aatteiden innostuttamina, Deutschbrodin verisessä tappelussa (1422) lyötiin valtakunnan yhtyneet sotajoukot, ja Böhmiläiset alkoivat tunkeutua rajamaihinkin. Lukien ahkeraan Vanhan Testamentin sotahistoriaa, pitivät Husilaiset itseään Jumalan kansana, joka oli kutsuttu kostamaan Filistealaisille, Moabilaisille, Midianilaisille y.m., kuten he vihollisiaan nimittivät. Ei lannistunut heidän uskonnollinen innostuksensa, sillä se oli alkunsa, saanut totuuden elävästä lähteestä ja imi siitä vieläkin nestettä, vaikka se valitettavasti vuosien kuluessa eksymistään eksyi ammentamaan voimia muualtakin. Missä Böhmiläisten liput, jotka olivat merkityt kalkin kuvalla, liehuivat, siellä vapisivat kaupungit ja kylät, sillä niiden perikato oli varma.
Vähitellen tapahtui kuitenkin käänne sodan vaiheissa. Löytyi Husilaisia, jotka eivät hyväksyneet sitä jyrkkää kantaa, jolle kansallispuolue oli asettunut. Semminkin Ziskan kuoleman jälkeen (1424) vieraantuivat molemmat husilais-puolueet toisillensa. Sävyisämpi, joka on tunnettu nimellä Kalikstinit, [Nimi johtuu latinalaisesta sanasta calix, joka merkitsee kalkki.] oli taipuvainen solmimaan rauhaa kirkon kanssa, jos sille myönnettäisiin muutamia tärkeitä oikeuksia; toinen puolue, Taborilaiset, sitä vastoin asettui yhä jyrkemmin raamatun puustavin kannalle, hyljäten ehdottomasti kaikki, jota ei raamattu suoraan käske. Sodan melskeissä hurjistuneena ja voitoistaan yltyneenä, ei tahtonut se rauhasta ensinkään tietääkään, ennenkuin vapaasti saisi järjestää jumalanpalveluksensa oman katsantotapansa mukaan. Sota jatkui ja kävi vuosi vuodelta yhä verisemmäksi. Arveluttava oli paavin asema. Ei hän kernaasti olisi tahtonut kutsua levotonta kristikuntaa uuteen kirkolliskokoukseen, vaikka Kostnitzin kokouksessa tehty päätös velvoitti häntä sitä tekemään, vaan Husilaisten voittoretket kävivät siksi uhkaaviksi ja kirkollismielisten vaatimukset jyrkiksi, ettei hänellä ajanpitkään muuta neuvoa ollut. Martinus V kutsui kristikunnan yleiseen kirkolliskokoukseen. Se oli pidettävä Baselissa ja alkava v. 1431. Kuolema vapautti hänen kuitenkin tuolle vastahakoiselle matkalle lähtemästä. Kokouksen toimeenpaneminen jäi Martinuksen jälkeisen, paavi Eugen IV:nen toimeksi.
Baselin kirkolliskokous ei alkanut läheskään niin loistavasti kuin edellinen. Ikäänkuin aavistaen koko tuuman mitättömyyttä, eivät saapuneet kirkon edustajat kokoukseen kuin hyvin harvalukuisasti. Mutta etenkin oli paavilla ja hänen kannattajillaan syytä tyytymättömyyteen. Kokous näet ryhtyi heti hieromaan rauhaa noiden kirottujen Husilaisten kanssa. Saatuansa tämän tietää, lähetti Eugen bullan kokoukseen, vaatien sen lakkauttamista. Syyksi sanoi hän Baselin husilaissodan vuoksi vaarallisen aseman. Vaan paavin kiellosta ei huolittu. Kokous jatkoi tointaan, ja v. 1433 saapui Baseliin 300 Husilaisten edustajaa ilmoittamaan, millä ehdoilla Böhmiläiset suostuisivat rauhaan. Uteliaisuudella ja levottomuudella olivat kirkon edustajat odottaneet noita urhoollisia sankareita, joiden nimi siihen aikaan täytti koko Euroopan pelvolla. Lähetystöä kohdeltiin kuten voittajaa ainakin. Salataksensa omaa kurjuuttaan, olivat kirkon edustajat määränneet, että kaikki huvitukset, joita tämänkin kokouksen aikana arvokasten isien viihtymisen vuoksi tuon tuostakin pantiin toimeen, lakkautettaisiin, kunnes Böhmiläiset olivat poistuneet kaupungista. "Eivät jumalattomat kestä tuomiota, eivätkä syntiset vanhurskasten seuraa". Lähetystöä, jonka johtajana oli tuo pelätty sotapäällikkö Prokopius, kohdeltiin suurella kunnioituksella. Husilaisten käsitys uskonnollisissa asioissa erosi kuitenkin siksi paljon kirkon edustajain kuolleista kaavoihin ja muotoihin jähmettyneestä, kauas totuuden sanasta eksyneestä katsantotavasta, ettei vielä saatu sopimusta aikaan, vaikka keskusteluja kesti 50 päivää. Kyllästyneinä lähtivät Böhmiläiset pois Baselista, suostuen kuitenkin siihen ehdotukseen, että kokous saisi lähettää lähetystön Pragiin asiasta likemmin keskustelemaan. Miten muuttuneet olivat olot Kostnitzin kokouksen ajoilta! — Hartaasti toivoen tuota uhkaavaa husilaissotaa loppuvaksi, käytti Baselin kokous hyväkseen Böhmiläisten lupaa, jonka mukaan Husilaisten vaatimuksista vielä keskusteltiin Pragissa. Vaan ei sielläkään ollut helppo saada rauhaa aikaan. Kaikin tavoin koettivat kuitenkin katolisuuden ystävät tarkoitustaan saavuttaa. Kun eivät muut keinot auttaneet, alkoivat he yllyttää Kalikstinein ja Taborilaisten välillä vallitsevaa erimielisyyttä, kunnes se kiihtyi eripuraisuudeksi ja katkeraksi vihaksi. Tähän ansaan kietoutuneina, suostuivat Kalikstinit (1433) solmimaan rauhaa kirkon kanssa seuraavilla ehdoilla: 1:ksi: Jokainen Böhmiläinen on oikeutettu p. ehtoollisessa nauttimaan viiniäkin; kuitenkin tulee papiston opettaa kansalle, että kirkon tapa jakaa alttarin sakramenttia on yhtä oikea ja tuottaa yhtä suurta siunausta. 2:ksi: Esimiestensä asettamat papit julistakoot vapaasti ja uskollisesti Jumalan sanaa. 3:ksi: Papiston paheet ovat rangaistavat jumalallisen lain ja kirkkoisien määräysten mukaan. 4:ksi: Papit ovat oikeutetut hoitamaan kirkon tiluksia, vaan heiltä vaadittakoon siinäkin toimessa uskollisuutta.
Paljon jyrkemmät olivat Husilaisten vaatimukset v. 1421, jolloin he, kokoontuneena Pragiin, keskustelivat ja päättivät, millä ehdoilla he suostuisivat sopimaan kirkon kanssa. Vaan ei ilmaisekaan sopimus tuo kuin Kalikstinein laimeaksi käynyttä vastarintaa. Että Taborilaisten katsantotapa oli sama kuin ennenkin, se tuli piankin ilmi. Pragissa v. 1434 pidetyillä valtiopäivillä lausuivat he mitä jyrkimmän vastalauseen kirkon kanssa solmittua liittoa, vastaan, kielsivät kerrassaan paavin oikeuden määrätä mitään hengellisissä asioissa, vaatien näiden alistamista ainoastaan raamatun sanan alle. Vihan vimmassa poistuivat he valtiopäiviltä, uhaten epäluotettavia kansalaisiaan verisellä kostolla. Kalikstineillä ei ollut muuta neuvoa kuin joko luopua päätöksestään tahi ryhtyä taisteluun Taborilaisia vastaan. He vetosivat miekkaan, eikä aikaakaan, ennenkuin Husin urhoolliset kansalaiset, joita tämän maailman mahtavat siihen asti turhaan olivat koettaneet masentaa, seisoivat aseissa toisiaan vastaan. Sigismundin sodan alussa lausuma ennustus: "Böhmiläisiä eivät voi kukistaa muut sotajoukot kuin heidän omansa" toteutui Böhmischbrodin verisessä tappelussa (1434). Kalikstinit voittivat, Prokopius ja hänen veljensä, jotka johtivat Taborilaisten sotajoukkoa, kaatuivat ja heidän kera suuria osa noita urhoollisia sankareita, jotka olivat vannoneet viimeiseen verenpisaraan puolustaa Böhmin uskonnollista vapautta kirkon ylimyksiä ja tämän maailman mahtavia vastaan. Erämaana oli Husin isänmaa, raunioina sen kaupungit ja kylät, hävitetyt sen pellot, hautausmaina sen nurmet ja laaksot. Kenen oli syy? Keski-ajan turmeltunut kirkko, joka ei aavistanutkaan omaa syntivelkaansa, todisti: "Jumala on tuominnut kerettiläiset", vaan Herran todistus kuuluu: "joka paljon on rakastanut, hänelle monta syntiä annetaan anteeksi".