V.
Itäisen kirkon riita kuvista. Johannes Damascenus.
Ei sinun pidä tekemän sinulle kuvaa, eikä jonkun muotoa, ei niitten kuin ylhäällä taivaassa ovat, eli niitten, jotka alhaalla ovat maan päällä, eikä niitten, jotka vesissä maan alla ovat.
Ei sinun pidä kumartaman niitä eikä myös palveleman niitä. 2
Moos. 20: 4-5.
Vaiennut on jo aikoja sitten itäisen kirkon suurten saarnaajain ääni, lakastunut sen hengellinen elämä, sammunut sen kirkas valo. Semminkin on Konstantinopolin seurakunta, lyötyään tuuleen Krysostomuksen valtaavan herätyshuudon, vaipunut yhä sitkeämpään uneen. Vaikka mahtavat viholliset kaikkialta uhkaavat valtakunnan rajoja, vaikka karttuva henkinen ja aineellinen kurjuus päivä päivältä yhä julkisemmin pilkaten nuhtelee tuota ulkonaista prameutta, joka maailmalta koettaa salata sen surkean tilan, ei nöyrry sikäläinen kristikunta parannusta tekemään, vaan kokoo mielettömän kevytmielisyyden hurmaamana syntiä synnille. Pimittymistään se pimittyy, eksyen jos minkäkaltaisiin hullutuksiin. Paljo kyllä keskustellaan keski-ajan ensimmäisinä vuosisatoina uskonnollisista asioista itäisessä kristikunnassa, ja etenkin Konstantinopolissa ovat ihmiset puuhassa, vaan millainen on tämä puuha, mikä on keskustelun esineenä? Ei meidän tarvitse kuin silmäillä jumalanpalvelusta, jommoisena se tähän aikaan ilmaantuu pääkaupunginkin kirkoissa, tietääksemme, ettei totuuden Henki ole vaikuttanut sitä levottomuutta, joka kaikkialla on nähtävänä. Seuratkaamme noita suurilukuisia väkijoukkoja kirkkoon. Mitä siellä kuulemme, mitä näemme? Saarna on väsyttävää ja pintapuolista, se koettaa miellyttää kuulijoita, vaan ei herättää, se nukuttaa, vaan ei lohduta ketään, jonka sydämessä vielä kytee ijankaikkisen elämän kipinä. Sointuvana kaikuu veisu urkujen ja muiden soittokoneiden säestämänä, mutta se ei ilmaise hengen kohoamista Herran puoleen, vaan sielullisen elämän nautinnonhimoista eloa. Kirkko on komeasti rakennettu, sitä valaisee lukemattomain kynttiläin valo, mutta uskon silmä ei erota kuin pimeyttä vain. Henkimaailman salaisuudet eivät täällä viihdy ihmisten sydämmissä, vaikka lukemattomat kuvaukset, toinen toista viehättävämpiä, kaunistavat seiniä, kehottaen heitä pitämään kanssakäymistään taivaassa ja viihtymään noiden suurten uskonsankarien elämänvaiheita tutkimassa, niistä oppiaksensa, millä tiellä syntinen ihminen pääsee tästä ajallisesta, synnin turmelemasta varjoelämästä taivaan kirkkauteen ja iloon. Nämä kuvat eivät ole se "suuri todistusten joukko", josta apostoli puhuu, eivät ne saa ihmisiä "panemaan pois kuormaa ja syntiä", ne päinvastoin kahlehtivat heidän henkensä ja himmentävät heiltä uskon silmän. Tuossa polvistuu vanhus pyhimyskuvan edessä, huokaelee ja rukoilee siltä apua. Tuossa koskettaa äiti sairaan lapsensa vaipalla pyhän neitsyn kuvaa, jotta siitä vuotava Ihmeitätekevä voima parantaisi hänen lemmittynsä. Toisesta maalauksesta karvii joku salaa maalia, sekoittaaksensa sitä ehtoollisviiniin, jotta sakramentin voima olisi suurempi, toisen kuvatun pyhimyksen kättä tavottaa muuan ehtoollisleivällä, hankkiakseen tälle leivälle todellista siunausta. Ja tämä on Krysostomuksen kirkko, marttyyrein lasten jumalanpalvelusta! Kuinka kauhean surkea on nyt tämän kirkon tila!
Muhammedilaisetkin, jotka, valloitettuaan itäisen kristikunnan maita, kummastellen katselivat tätä ristiinnaulitun Herran tunnustajain taikauskoa ja julki pakanallista jumalanpalvelusta, pilkkasivat heitä ylönkatseellisesti, mutta ei avannut sekään kristittyjen silmiä. Kuvainpalveleminen kävi yhä yleisemmäksi, pukeutuen mitä törkeimpiin muotoihin. V. 726 ryhtyi keisari Leo III Isaurialainen, joka jo kauan inholla oli katsellut tämän paheen karttuvaa valtaa, kuten näyttää tehokkaisinkin toimiin, rakentaakseen taikauskolle kestävät salvat. Hän näet kielsi lainsäädännöllä kuvainpalveluksen, vannoen Hiskian tavoin poistavansa tämän pakanallisen tavan Herran seurakunnasta. Mutta hän erehtyi, olettaessaan keisarillisen mahtisanan voivan muuttaa ihmisten mieliä. Turhaan käski hän ripustaa kuvat niin korkealle, ettei kukaan voisi niihin käsin koskea, turhaan antoi hän joukottain hävittää niitä: kansan sydän oli niin kiintynyt tuohon taikauskoiseen tapaan, että sen väkivaltainen estäminen ainoastaan tuotti sille uusia puolustajia. Kaksi puoluetta, kuvainpalvelijat ja kuvainraastajat taistelevat tästä alkaen verivihollisina toinen toistansa vastaan, kuluttaen hurjassa vimmassaan onnettoman keisarikunnan viimmeisiä voimia ja tuoden ilmi mitä kamalimpien intohimojen purkauksia. Länsimaissa, missä pyhäinjäännöksiä ja kuvia oli ruvettu pitämään yhä suuremmassa arvossa, jos kohta tämän kunnioituksen takana piilevä taikausko ei täällä vielä ollut pukeutunut yhtä törkeään muotoon kuin itämaissa, seurattiin keisarin toimia suurella mielipahalla. Paavit, jotka eivät enää saattaneet turvautua horjuvaan bysantinolaiseen keisarikuntaan, uskalsivat julkisesti vastustaa kuvien halveksimista. Gregorius III piti kirkolliskokouksen Roomassa v. 732, jossa kaikki kuvienraastajat kirottiin. Turhaan koetti keisari kukistaa uppiniskaista paavia. Hänen ankarat uhkauksensa, vaikuttivat ainoastaan sen, että side, joka vielä yhdisti Rooman itäiseen keisarikuntaan, höltymistään höltyi. Leon voimakas poika Konstantinus V Kypronymus astui isänsä jälkiä. Hän piti kirkolliskokouksen Konstantinopolissa (754), jonka päätöksen mukaan kaikki pyhimyskuvat olivat poistettavat sekä kirkoista että kodeista, "Kirotut, kirotut olkoot kaikki kuvienpalvelijat" — niin huudettiin tässä tilaisuudessa — "perkele vihaa kirkon kauneutta, senvuoksi on hän tuonut siihen tämän uuden epäjumalanpalveluksen; ainoa Kristuksen kuvaus on Herran ehtoollinen." Päätös pantiin toimeen heti. Pyhäinkuvat joko riistettiin pois kirkonseinistä tahi maalattiin uudestaan kuvaamaan maisemia, metsästysmatkoja y.m.s. Vastapuolueen kiihko yltyi entistä hurjemmaksi, ja uhkaava kapina, johon tyytymättömät papit ja munkit, käsityöläiset, taiteilijat, vieläpä naisetkin ottivat osaa, syntyi Konstantinopolissa. Se masennettiin valovoimalla ja uppiniskaiset rangaistiin säälimättä kuolemalla, maanpaolla tahi vankilalla, mutta vaikka hetkeksi näytti kuin olisi keisari voittanut, paljastivat hänen väkivaltaiset toimensa, kuinka kiitettävä niiden tarkoitus sitten olikaan, ennen pitkää voimattomuutensa. Konstantinuksen poika Leo IV oli kyllä kuvainraastaja vaan kun tämän puoliso Irene, jonka käsiin hallitusohjat Leon kuoltua joutuivat, vapaasti pääsi mielipiteitään ilmaisemaan, kääntyi voitto kerrassaan kuvainpalvelijain puolelle. Tämä keisarinna liittyi nimittäin julman ja vallanhimoisen naisen rajattomalla kiivaudella heihin. V. 787 kutsui hän kokoon kirkolliskokouksen Nicaeaan. Täällä kumottiin edellisten hallitsijain ja kirkolliskokousten päätökset ja kirkolle annettiin kuvat takaisin. Nyt saivat munkit jälleen työnansiota; he toimittivat uusia, entisiä komeampia kuvia kirkkoihin, ja hetkeksi säikähtynyt taikausko astui ylpeänä julkisuuteen kiittämään pyhimyksiä voitosta. Mutta eläköön-huutojen kaikuessa keisarinnan kunniaksi, loi kuoleman yö synkät varjonsa itäisen kirkon turmeltuneisin oloihin, ennustaen sille yhä kolkompaa tulevaisuutta. Ne harvat ponnistukset, jotka vielä tehtiin kuvien palvelemisen poistamiseksi, olivat yhtä turhat kuin voimattomat. Keisarinna Teodora lopetti tämän surkean taistelun hyväksymällä kuvien palveluksen. Helmikuun 19 p. 842 nähtiin hänen tuhansien tulisoittojen valaisemassa juhlasaatossa kulkevan uudestaan koristettuun Sofiankirkkoon, siellä riemastuneen väkijoukon kanssa viettääksensä "puhdasoppisuuden" voittoa. Vielä tänä päivänä viettää itäinen kirkko n.s. "ortodoksian juhlaa" tämän tapahtuman muistoksi.
Katsellessamme tämän riidan surkeita vaiheita, olemme tuon tuostakin alttiit kysymään: eikö jo joku uskonsankari astu esille totuuden voimallisella sanalla herättämään tuota onnetonta kirkkoa uuteen eloon? Mutta turhaan etsimme tämmöistä henkilöä. Ainoa mies, joka senaikusessa itäisessä kristikunnassa on omiaan herättämään suurempaa huomiota, on Johannes Damascenus (k. noin 760), vaan mikään uskonsankari ja valistunut kristitty hän ei ollut. Hän oli kyllä siihen aikaan tavattomalla opillaan saavuttanut suurenkin maineen, vaikkei hän luonut mitään uutta, vaan ainoastaan taitavasti toisiinsa sovitteli suurten kirkkoisien mietelmiä, mutta ei oikeuta tämä seikka vielä meitä häneltä odottamaan mitään todellisesti jaloa ja suurta. Eikä kelpaa miehen runollinen mieli, joka sepitteli kauniitakin virsiä, hänestä muodostamaan uskonpuhdistajaa. Hänen runoilijakykynsä paraat tuotteet ovat heikkouden voimatonta valitusta tämän elämän viheliäisyydestä. Eivät riitä oppineimmankaan teologin tiedot eikä suurimmankaan runoilijan nero luomaan uskonsankaria, joka Jumalan sanan valaisemana näkee aikansa kipeimmät tarpeet ja Hengen voimalla taistelee niitä vastaan.
Ei meidän tarvitse kuin silmäillä Johannes Damascenuksen esiintymistä kuvariidassa, tietääksemme, että hän kaiken maineensa uhalla oli kerrassaan kelvoton ohjaamaan eksynyttä kristikuntaa oikealle uralle. Niinpä kirjoitti hän kuvain puolustukseksi muun ohessa seuraavat sanat: "Vanhan testamentin aikana Jumala kyllä kielsi kansaansa kuvia käyttämästä, mutta me kristityt emme enää ole lain orjuuden alla. Juutalaisilta oli Jumala salattu, meille kristityille on Isä ilmoittanut itsensä Kristuksessa. Kristus itse on näkymättömän Jumalan kuva; Hänessä näemme Ijankaikkisen kasvot. Kaikkialla pyhässä raamatussa alistuu Jumala puhumaan meille kuvallisesti, miksemme siis olisi oikeutetut kuvaamaan Kristusta, joka itsekin on Jumalan kuva? Jos me ajattelemme Jumalaa kuvallisesti ja puhumme Hänestä vertauksen tavoin, emmekö saisi jumaluutta aistillisesti nähtäväksikin kuvata?" Leo Isaurialaisen kuvainpalvelijoita hätyyttäessä, kirjoitti sama mies erään köyhän nimessä: "En jaksa ostaa kirjoja. Kun saavun kirkkoon, on sydämmeni täynnä maallisia ajatuksia, mutta kirkon loistavat värit viehättävät minua, niinkuin kukkiva nurmi: ennenkuin huomaankaan, suikahtaa Jumalan kunnia sieluuni. Minä näen marttyyrien kruunun ja tunnen sydämmessäni pyhän tulen, joka vaatii minua kilvoittelemaan, niinkuin he kilvoittelivat. Minä polvistun, palvelen Jumalaa marttyyreissä ja vastaanotan pelastuksen. Herra sanoi opetuslapsiaan autuaiksi, he kun näkivät ja kuulivat niin paljon; samankaltaista autuutta pääsemme me kuvien kautta nauttimaan." Ei kukaan meistä ole altis hyväksymään tämmöisiä sanoja, ja epäilemättä arvostelemme yksimielisesti sen kirkon tilaa, jonka etevin edustaja puhuu tähän tapaan, hyvin surkeaksi. Olkoon vain jokainen varoillansa, jotta ei meidän aikamme kuvainpalvelus, joka niin monessa paikoin on alentanut taiteen tuon pakanallisen riemuhuudon "suuri on Efesilaisten Diana" palvelijaksi, pääsisi tahraamaan hänen arvosteluansa.
VI.
Ansgarius, pohjoismaiden lähetyssaarnaaja.
O kuinka suloiset ovat evankeliumin saarnaajain jalat vuorilla, jotka rauhaa julistavat, jotka hyvää saarnaavat, autuuden ilmoittavat. Jes. 53: 7.
Jo kauan olivat kaukaisen pohjolan pakanalliset asukkaat viikinkiretkillään häirinneet kristityn Euroopan rantamaita. Heidän nimensä herätti pelkoa kaikkialla, missä se mainittiin, sillä ryöstön ja hävityksen oma oli jokainen paikka, jonne he laivoillaan saapuivat, Ei kukaan ruhtinas uskaltanut varustaa sotajoukkoa, taivuttaaksensa kuuliaisuuteen heidän vapaita, hyisten ja sumujen peittämien merten suojelemia rannikkoja. Kristinusko oli ainoa voima, joka saattoi asettaa viikinkien hillitsemätöntä taistelunhalua ja saaliinhimoa. Jo Kaarle Suuri oli tuuminut lähetysretkeä skandinavialaisiin maihin, mutta vasta hänen poikansa keisari Ludvig Hurskaan aikana toteutuivat nämä hankkeet. Viimmemainitun hovissa tapaamme noin v. 826 tanskalaisen kuninkaan nimeltä Harald. Hän on paennut Franskaan, saadaksensa täältä apua valtaistuintaan uhkaavaa kapinallista hanketta vastaan. Ludvig lupasi auttaa maanpakolaista kuningasta, jos tämä puolestaan antaisi kastaa itsensä sekä suostuisi kristinuskon levittämiseen Tanskassa. Harald myöntyi, antoi kastaa itsensä (826) ja palasi samana vuonna kahden lähetyssaarnaajan seuraamana takaisin valtakuntaansa. Toinen näistä oli Ansgarius, jolle historia on omistanut nimen "pohjoismaiden apostoli."
Tämän merkillisen miehen aikuisemmista elämänvaiheista tiedämme hyvin vähän. Sen verran on kuitenkin saatu selville, että Ansgarius sai ensimmäiset tietonsa Korbein jo siihen aikaan kuuluisassa luostarissa, missä hän jo nuorena harjaantui itsensäkieltämiseen ja rukouksiin. Kaarle Suuren kuoleman kerrotaan tehneen häneen syvän vaikutuksen. Hän oli nähnyt mainion keisarin ja ihaillut hänen kruununsa loistoa. "Kuolema ei säästänyt häntäkään, katoavaista on maailman kunnia, kaikki on turhuutta", ajatteli hän, päättäen tästälähin pyhittää elämänsä yksin Herralle. Vielä voimallisemmin kehotti häntä siihen kuitenkin eräs toinen seikka. Korbein luostarin munkkien kera oli Ansgarius vasta viettänyt Helluntain pyhää juhlaa, kun hän eräänä yönä näki yhtä kauniin kuin ihmeellisen unen. Hän oli sairastavinaan viimmeistä tautiaan. Pietari ja Johannes Kastaja seisoivat hänen kuolinvuoteensa ääressä. Nämä veivät hänen sielunsa hiljaa, ensin valtaavaan kirkkauteen, sitten kiirastuleen, missä hänen täytyi tuskitella kolme päivää. Ne päivät olivat hänestä niin pitkät kuin tuhat vuotta. Sitten tulivat jälleen nuo molemmat Herran valitut ja veivät hänen sanomattoman kirkkauden läpi taivaasen. Täällä oli pyhien lukematon joukko; kaikki loivat silmänsä itäänpäin. Keskellä seisoi 24 vanhinta. Herrasta valuva, taivaankaaren muotoinen kirkkaus ympäröi heitä, ja sanomattoman kauniilta kaikui heidän ylistysvirtensä. Itäänpäin oli sanomaton kirkkaus, ääretön kuni rannaton meri, valkeutta valkeudessa, ilman alkua ja loppua. Siihen katosivat aurinko ja kuu, mutta sen loisto oli sanomattoman lohduttavaa. Kun Ansgarius autuaallisten tunteitten valtaamana katseli tätä kirkkautta ja hänen sydämmensä huokaeli "tuolla asuu Jumala", oli hän kirkkaudesta kuulevinaan äänen, joka hänelle sanoi: "lähde ja palaja sitten minun luokseni." Pietari ja Johannes astuivat jälleen esille ja toivat hänen sielunsa ruumiisen. "Matkalla" — niin lopettaa Ansgarius kertomuksensa — "he eivät lausuneet ainoatakaan sanaa, vaan he katsoivat minuun hellemmin, kuin yksikään äiti ainoaan poikaansa." — Itse piti Ansgarius tätä enemmän näkynä, välittömänä jumalallisena ilmestyksenä, kuin unena, ja siitä hetkestä oli marttyyrikruunun saavuttaminen hänen hartain maallinen toivonsa.
Arvostelkoot meidän aikamme henkimaailman salaisuuksille vieraantuneet järki-ihmiset tätä hänen aavistavaa käsitystään miten lapselliseksi tahansa — jonka sydän sykkii ijankaikkisen autuuden toivosta, hän ei ole altis ajattelemaan samaan tapaan. Haihtukoot tämän maailman suruttomain lasten unelmat unohduksen pimeään — ne ovat katoavaiset, niinkuin se maailma, jonka pettävät ilmiöt mielikuvituksen kuvastimessa niissä näkyi: joka valvoo ja nukkuu Herrassa, hän elää henkimaailman yli-ilmoissa, joskus nähdenkin ja kuullen sanomattomia. Tällä emme suinkaan ehdottomasti tahdo väittää Ansgariuksen unta näyksi, mutta että Herra tuona merkillisenä yönä, jonka kalliit muistot sittemmin monessa ahdingossa ja kärsimisessä poistivat epäuskon sumut hänen sydämmestään, oli häntä erinomaisen lähellä, sen todistaa hänen jalo elämäntyönsä, jonka vaiheita nyt lähdemme silmäilemään.
Silminnähtävästi ei Ansgarius saanut sanottavia toimitetuksi Juutinmaalla. Kuitenkin onnistui hänen täällä perustaa koulu, jossa vapaiksi ostetuille orjille opetettiin kristinuskon päätotuuksia, jotta nämä voisivat lähetyssaarnaajina toimia pakanallisten kansalaistensa keskuudessa. Levittäessään evankeliumin valoa Tanskassa, sai Ansgarius yhtäkkiä keisari Ludvigilta kehotuksen lähteä Ruotsiin. Erään kertomuksen mukaan, joka kuitenkin on vähän epäluotettava, oli viimmemainitusta maasta saapunut lähetystö pyytänyt keisaria toimittamaan lähetyssaarnaajia sinne, koska moni Ruotsalainen halusi ruveta kristityksi, ja heidän kuninkaansa oli taipuvainen laskemaan lähetyssaarnaajia maahansa. Epäilyksettä suostui Ansgarius lähtemään. Häntä seurasi eräs toinen lähetyssaarnaaja nimeltä Witmar sekä muutamia muita apulaisia. Matkalla joutui laiva viikinkien käsiin. Ansgarius ja hänen kumppaninsa menettivät kaikki matkavaransa, muun ohessa ne lahjat, jotka Ludvig Hurskas oli pyytänyt heitä viemään Ruotsin kuninkaalle. Miltei kaikkien toivo oli kokonaan sammua: he vaativat Ansgariusta palajamaan takaisin. Mutta tämä ei horjunut. Uskonsankarin luottamuksella lausui hän: "minä annan sieluni ja ruumiini Herran käsiin." Uiden ja kahlaten saavuttuaan erääsen saareen, jatkoivat he nyt vaivaloista ja vaarallista matkaansa, osittain jalkasin synkkiä metsiä ja asumattomia erämaita, osittain meritse laivoilla ja veneillä. Korutonta oli tämä retki, kaikenkaltaiset hankaluudet ja vastukset, joita ei maailma silloin tuntenut eikä nyt aavistakaan, tekivät noiden yksinäisten matkustajain askeleet monesti hyvinkin raskaiksi, mutta kunnian ja voiman Jumala oli heidän kanssansa ja antoi heille enemmän, kuin maailma voi antaa. Vielä samana vuonna (829) saapuivat he Ruotsiin, missä kuningas Björn ja ruhtinas Hergeir ystävällisesti ottivat heitä vastaan. Paikkaa kutsutaan senaikuisissa kertomuksissa nimellä Birka, luultavasti nykyisen Sigtunan seutu. Sekä kuningas että Hergeir antoivat kastaa itsensä, ja viimmemainitun maatilalla rakennettiin nyt Ruotsin ensimmäinen kirkko. Puolitoista vuotta työskenneltyään tämän Ruotsinmaan ensimmäisen kristillisen seurakunnan hyväksi, palasivat Ansgarius ja Witmar Franskaan.
Jo Kaarle Suuri oli Elben pohjoispuolella olevista maakunnista aikonut muodostaa itsenäisen hiippakunnan. Ludvig Hurskas pani tämän tuuman käytäntöön. Siten syntyi Hamburgin hiippakunta, jonka ensimmäiseksi piispaksi Ansgarius määrättiin (831). Suurella juhlallisuudella vihki Metzin arkkipiispa hänen tähän virkaan, ja paavi Gregorius IV, jonka luona Ansgarius keisarin kehotuksesta kävi Roomassa, antoi hänelle palliumin sekä nimitti hänen paavin istuimen lähettilääksi pohjoismaissa.
Hamburgin hiippakunta oli laajin koko kristikunnassa. Se oli ainakin aluksi suurimmaksi osaksi ainoastaan lähetystoimenaluetta ja vaati johtajaltaan väsymätöntä ahkeruutta ja uhraavaisuutta. Ansgarius täytti nämä vaatimukset alttiiksiantavaisen kristityn nöyrän urhoollisella mielellä. Monesti kyllä hänen uskonsa alkoi uupua, monesti se peittyi epätoivon pimeään, mutta semmoisinakin aikoina loi hän silmänsä tuonne ylös, mistä Herran kirkkaus ennen niin ihmeen ihanasti oli säteillyt valoansa hänen sydämmeensä, ja marttyyrikuoleman suuri voitto, jota hän yhä hartaammin odotti, tuki jälleen hänen horjuvaa toivoansa. Etenkin raskas oli hänelle vuosi 838. Hän sai nim, silloin sen surusanoman Ruotsista, että pakanat, surmattuaan erään hänen sinne lähettämän lähetyssaarnaajan olivat karkottaneet kaikki evankeliumin saarnaajat maasta, Samaan aikaan saapui suuri viikinkijoukko Hamburgiin. Sikäläinen luostari ja kirkko — kumpikin oli syntynyt Ansgariuksen toimesta — hävitettiin ja koko kaupunki poltettiin. Piispa menetti kaiken omaisuutensa, muun ohessa kalliin, Ludvig Hurskaan hänelle lahjoittaman kirjaston, ja hänen täytyi nyt koditonna etsiä turvaa mistä sai. Eräs rikas leski lahjoitti hänelle pienen maatiluksen, Verdenin hiippakunnassa muutamia penikulmia Hamburgista, ja täältä Ansgarius muutamia vuosia köyhänä ja nöyränä hoiti suurta hiippakuntaansa. Vasta kun Bremenin piispa v. 847 kuoli, koitti hänelle maallisessa suhteessa turvallisempi aika. Mainzissa v. 848 pidetyn kirkolliskokouksen päätöksen mukaan yhdistettiin nimittäin avonaiseksi jäänyt hiippakunta Hamburgin hiippakuntaan, ja Ansgarius pääsi muuttamaan Bremeniin (849).
Haikein sydämmin muisti Ansgarius monesti Birkan nuorta seurakuntaa, joka pakanuuden ahdistamana taisteli kovaa taisteluansa kaukana pohjolassa. Turhaan kehotettuaan sieltä paenneita lähetyssaarnaajia palajamaan työnalalleen, päätti hän itse lähteä. Tanskan kuningas Eerik, jonka suosion hän suuressa määrässä oli saavuttanut, auttoi häntä matkaa varten, ja v. 853 saapui Ansgarius muutamien miesten kera toisen kerran Birkaan. Surkealta näytti sikäläisen seurakunnan tulevaisuus. Kaikkialta uhkasi pakanuuden murtumaton valta, ja kristinuskosta näkyi tuskin jälkiäkään. Vaan Ansgariuksen usko ei horjunut, ylönluonnollisen voiman tukemana vastasi hän seuralaisilleen, kun nämä kehottivat häntä luopumaan yrityksestä: "kernaammin minä kärsin vaikka kuoleman." Kuninkaana siihen aikaan oli Olov niminen mies. Hänen luoksensa lähti nyt Ansgarius. Annettuaan hänelle kirjeen ja lahjoja sekä keisarilta että Tanskan kuninkaalta, sai Ansgarius Olovin niihin määrin suostumaan kristinuskon saarnaamiseen Ruotsissa, että hän lupasi ottaa tämän kysymyksen keskusteltavaksi pian kokoontuvissa kansankäräjissä, Vaan miten oli tämä kansa, joka vasta oli sammuttanut pakanallisen kostonhimonsa lähetyssaarnaajan vereen sekä karkottanut maastansa uuden uskon julistajat, vastaanottava Ansgariuksen rohkean pyynnön? Hurjat huudot vanhojen jumalien puolustukseksi kuuluivat käräjissä miltei kaikkien huulilta, ennustaen perikatoa Ansgariuksen työlle. Vihdoin sai eräs vanha mies sananvuoroa. Hän lausui: "kuulkaat minua, kuningas ja kaikki muut. Kristittyin jumalasta tietää joka mies, että hän on hyvä auttamaan, sen on moni meistä kokenut ollessaan hädässä merellä tahi muussa vaarassa. Miksi tahtoisimme kaivata häntä tahi, niinkuin moni tekee, etsiä häntä kaukaisista vieraista maista. Ottakaamme vastaan sen jumalan palvelijat, joka on kaikkia muita jumalia voimallisempi ja jonka suosio on hyvä ainakin silloin, kun omat jumalamme osottavat itsensä heikoiksi." Kilpien kalske seurasi näitä sanoja todistukseksi, että puhuja oli puhunut kansan mieliksi, eikä aikaakaan, niin nähtiin Birkan hävitetyn kirkon raunioilla uusi samankaltainen rakennus. Pian rakennettiin muitakin kirkkoja Ruotsissa, missä lähetyssaarnaajat saivat luvan vapaasti julistaa ristiinnaulitun Herran evankeliumia. Uskottuaan sikäläiset kristityt Eribertin, Ruotsin ensimmäisen piispan hoidettaviksi, palasi Ansgarius kotiin.
Keski-ajan pimeinä vuosisatoina, jolloin maailmallinen mieli, hengellinen pimeys ja lukemattomat erehdykset niin yleisesti tahraavat Herran palvelijain maineen, on virkistyttävää tavata ainakin muutamia, joiden silmistä ijankaikkisen elämän suuri salaisuus kirkkaana säteilee. Ansgarius on yksi näitä harvoja. Usein kyllä hänen kyyneleensä meiltä himmentävät tämän valon, vaan älkäämme silti epäillen arvostelko hänen uskoansa. Ei hän sitä sure, että hän on käyttänyt kaikki tulonsa luostarein perustamiseen ja kirkkojen rakentamiseen, niin että hänen vanhoilla päivillä joskus täytyy puutettaki nähdä, eikä valita hän sitä, että hänen ankara, munkintapainen elämänsä on tehnyt hänen ruumiillisesti heikoksi ja sairaaksi. Ansgarius on pyhittänyt elämänsä Herralle, Hänen valtakuntansa aarteita hän kokoo, Hänen vanhurskauttansa hän isoo ja janoo, katuvaisen syntisen sairautta hän valittaa. Eikä antaudu hän epätoivoon, vaikka nuo monet nuorukaiset, jotka hän on ostanut orjista vapaiksi ja sittemmin perustamissaan kouluissa kasvattanut lähetystointa varten, monesti huonostikin palkitsevat hänen alttiiksiantavaisen rakkautensa monet vaivat ja uhraukset, sillä Hän tietää, että jos ihmiset vaikenevat, niin kivet todistavat. Hän luottaa turvallisesti siihen, että Jumalan valtakunnan voitto, joka on hänen kalliin toivonsa, on varma, kuinka kauhean voimallinen pakanuuden ja pimeyden valta maan päällä sitten vielä onkin. Aivan toisesta lähteestä valuvat ne kyyneleet, jotka tuon tuostakin näkyvät tuon väsyneen matkamiehen rypistyneillä poskilla, Ansgariuksen seuraaja Hamburg-Bremenin arkkipiispanistuimella, Rimbertus, joka on kirjoittanut hänen elämäkertansa, kertoo hänen vuosi vuodelta yhä kiiruummin noilla lyhyeillä välitunneillaan, jolloin hän oli vapaana työstä, kiirehtineen yksinäiseen huoneesensa, tuohon "surujensa kammioon" siellä rukouksissa Herran edessä koti-ikävänsä kyyneleitä vuodattamaan. Täytyikö hänen luopua marttyyrikuoleman toivosta, tuosta nuoruutensa kalliista morsiamesta, joka oli hänelle rakkaampi kuin kukaan ihminen olisi voinut olla? Kova oli taistelu, mutta ei sortunut vanhus epäuskon valtaan. Yhä paremmin harjaantui hän käyttämään niitä sota-aseita, jotka Herra on omillensa uskonut, kunnes hän voitti. Luopuen toivostaan, huokasi hän nöyrempänä kuin milloinkaan ennen: "Herra, Sinä noudatat oikeutta, ja Sinun tuomiosi on oikea." — Kului muutamia vuosia, joiden vaiheissa vanhus yhtä väsymättömästi kuin ennen hoiti painavaa paimentointansa. Yhä suuremmalla kunnioituksella katselivat hänen ystävänsä hänen Herralle pyhitetyn elämänsä iltaa, joka ihmeen kauniina lähestyi loppuansa. Syksyllä v. 864 sairastui Ansgarius kovaan tautiin. Se oli hänen viimmeinen tautinsa, mutta sitä kesti neljä kuukautta. Nöyränä, katuvaisena syntisenä, vaan uskollisen Herran kilvoittelijan lujassa toivossa odotti hän pelastuksensa suurta päivää. Se joutui Helmikuun 3 p:nä 865. Muutama hetki, ennenkuin vanhuksen elämä sammui, kuultiin hänen huuliltansa nämä sanat: "Herra, Sinun hyvyytesi tähden, muista minua armosi jälkeen! Jumala ole minulle syntiselle armollinen! Sinun käsiisi annan minä henkeni, Sinä lunastit minun, Herra, Sinä uskollinen Jumala!" Ne olivat hänen viimmeiset sanansa.
VII.
Paavi Nikolaus I.
— nyt te kerskaatte teidän ylpeydestänne. Kaikki senkaltainen kerskaus on paha. Jaak. 4: 16.
Kaarle Suuren luoma frankilainen keisarikunta ei kauan pysynyt koossa. Jo hänen poikansa Ludvig Hurskas (k. 840) jakoi sen kolmelle pojallensa, Lotar I:lle, Kaarle Paljaspäälle ja Ludvig Saksalaiselle (817). Pahasti kohdeltuaan heikkoa, vaan hyväntahtoista isäänsä, jota he monesti sodallakin hätyyttivät, sekä taisteltuaan kauan keskenänsä riidanalaisista alueista, suostuivat nämä vihdoin Verdunin jakoliittoon (843). Lotar sai keisarinarvon, Lotringin ja italialaiset maat, Kaarle Franskan ja Ludvig Saksan. Kaikki kolme hallitsivat valtakuntiansa aivan itsenäisesti, ja tästä alkaen kulkivat germanilaiset ja romaanilaiset kansat kehityksessään eri teitä. Kirkon edustajat, jotka olivat harjaantuneet turvautumaan maalliseen valtaan, eivät hyväksyneet tätä "Jumalan valtakunnan" hajoittamista, vaan turhat olivat heidän ponnistuksensa säilyttää Kaarle Suuren valtakuntaa. Hajonneen maallisen vallan liitosta ei kirkko kuitenkaan luopunut, se tahtoi yhä edelleen säilyttää Länsi-Rooman keisarin kruunua tämän liiton merkiksi. Mutta päivä päivältä paljasti kirkollisen ja maallisen vallan ystävyys yhä selvemmin heikkouttansa, mahdottomuuttansa, kun nimittäin kumpikin itsekkäisyytensä kiihoittamana pyrki kaikki määräämään. Alkamaisillaan on tuo pitkä taistelu keisarikunnan ja paavikunnan välillä, jonka vaihtelevat vaiheet täyttävät niin monta lehteä keski-ajan historiassa.
V. 858 astui Nikolaus I Pietarin istuimelle. Hän on ensimmäinen paavi, jonka pään päällä kruunu välkkyy, ennustaen suurta maallista valtaa kristikunnan ylimmälle edustajalle, vaan samalla vallanhimon ja ylpeyden turmiollista pahetta sille valtakunnalle, joka ei ole tästä maailmasta ja jonka alamaisten ensimmäinen ja viimmeinen ominaisuus on nöyryys. Eräs senaikuinen kirjailija lausuu tästä miehestä: "Gregorius I:sen päivistä asti ei ole Pietarin istuimella istunut Nikolauksen vertaista ylimmäispappia; kuninkaita ja tiranneja on hän kukistanut ja herrana hallinnut; hurskaille papeille osotti hän isän sydäntä, tunnottomille oli hän kauhistuksena, niin että todella saattaa sanoa uuden Eliaan esiintyneen hänessä." Niihin määrin asti kannatettiin jo siihen aikaan sitä antikristuksen henkeä, joka, ollen liitossa maailman kanssa, luo paavikunnan mahtavuuden-ajan ja vuosisatojen kuluessa salaa kristikunnalta ristin Herran evankeliumin salaisuuden. Tämän hengen palveluksessa toimi Nikolauskin, vaikka hänen oikeutta harrastava luonteensa ja monessa suhteessa jalot tuumansa sekä hänen siveellinen elämänsä ovat omiaan herättämään meissä kunnioitustakin. Missä määrässä hän itse oli syypää tuohon hengelliseen sokeuteen ja arveluttavaan erehdykseen, jonka kannattajana hän niin tehokkaasti on ollut osallisena kirkon maallisen vallan korottamisessa, sitä emme uskalla arvostella — sen tietää yksin Hän, joka "tutkii sydämmet ja munaskuut."
Lotar I:sen pojan, kuningas Lotar II:sen käytös puolisoansa Teutebergaa kohtaan antoi Nikolaus I:lle ensiksi aihetta osottamaan paavillista valtaansa. Asian laita oli seuraava. Lotar oli mieltynyt erääsen naiseen ja voidaksensa naida hänen, syytti hän puolisoansa uskottomuudesta. Vaikka Teuteberga ajan taikauskoisen tavan vaatimusten mukaan oli alistunut n.s. "jumalantuomion" tutkittavaksi ja todistanut syyttömyytensä, kun kuuma vesi ei häntä vahingoittanut, vaati kuitenkin julma Lotar eroa avioliitostaan, väittäen hänen jumalantuomiossa petosta harjoittaneen. Kun valtakunnan piispat eivät suostuneet julistamaan kuninkaan avioliittoa peruutetuksi, antoi tämä vangita kuningattaren, joka vihdoin, kauan kärsittyään säälimätöntä kohtelua, kidutusten pakottamana häätyi tunnustamaan itsensä syylliseksi. Teuteberga vedettiin kirkollisen oikeuden eteen, joka pidettiin Achenissa (860). Sitä johtamassa olivat, paitse tuo kuninkaan lemmitty, kuningattareksi pyrkivä nainen, arkkipiispat Guntar ja Thiedgaud, jotka kuningas oli rahalla ostanut. Teuteberga julistettiin syylliseksi ja kuningas vapautettiin avioliitostaan. Mutta vaikka toinenkin samassa kaupungissa pidetty kokous vahvisti tämän päätöksen, löytyi kuitenkin niitä, jotka kristillisen siveyden nimessä ja sääliväisyydestä syytöntä Teutebergaa kohtaan, ankarasti vastustivat Lotarin aiottua uutta avioliittoa. Pakottaaksensa moitetta vaikenemaan vetosi tämä paaviin, pyytäen häntä vahvistamaan Achenin kokouksen päätöstä. Nikolaus I ei ollut se mies, joka asiaa tutkimatta tuomitsi kuninkaallekaan mieliksi. Vaikka nuo Lotarin ostamat yllämainitut piispat saapuivat Roomaan ja imartelijain mitä taitavimmalla viekkaudella koettivat puolustaa ruhtinaansa vaatimuksia, ei paavi sittenkään pettynyt. Hän antoi Roomassa tutkia asiaa sillä seurauksella, että Lotar sai käskyn uudistaa Teutebergan kanssa solmimansa avioliiton. Sitä paitse erotti Nikolaus Guntarin ja Thiedgaudin heidän viroistansa sekä vaati kuninkaan syrjävaimoa Roomaan kirkollisoikeuden rangaistavaksi. Lotar raivosi, virastaan erotetut arkkipiispat tuumivat kostoa, mutta kristikunta loi kunnioittaen silmänsä "Pietarin jälkeiseen", joka ketään pelkäämättä valvoi totuutta ja oikeutta. Jonkun ajan kuluttua nähtiin Lotarin veljen, keisari Ludvig II:sen sotajoukolla lähestyvän pyhää kaupunkia, pakottaaksensa Nikolausta peruuttamaan mainituita päätöksiä, vaan paavi löysi turvapaikan Pietarinkirkossa, minne keisari ei miekka kädessä uskaltanut häntä seurata; eikä aikaakaan, niin täytyi Lotarin kirkon mahtavalta ruhtinaalta pyytää anteeksi tästä veljensä väkivaltaisesta hankkeesta, johon hän oli syypäänä, sekä suostua antamaan kirkon siunauksella uudestaan vahvistaa avioliittonsa Teutebergan kanssa. Hän kyllä sittemmin koetti kavaluudella saavuttaa mitä ei väkivalta ollut voinut hänelle hankkia, kun hän pakotti Teutebergan itse paavilta pyytämään avioeroa, mutta Nikolauksen tarkka silmä huomasi heti tämänkin petoksen. Hän vastasi kuningattaren kirjeesen kehottamalla häntä kunnioittamaan Jumalaa ja totuutta ja pysymään avioliitossaan, miten onneton tämä sitten olikaan. Lisäksi toimitti hän Saksan ja Franskan hoveihin lähettiläitä, joiden tehtävänä oli ankarasti kieltää jokaista sekaantumasta Lotarin avioliitto-kysymykseen. Ainoana tuomarina — niin nämä lähettiläät lausuivat — on tässäkin asiassa paavi.
Tarkkaan piti Nikolaus I huolta siitä, ettei arkkipiispojen valta pääsisi kohoamaan liika mahtavaksi. Estellen sitä sortoa ja väkivaltaista kohtelua, jota piispojen usein täytyi arkkipiispoiltaan kokea, koetti tämä paavi niin likeisesti kuin mahdollista liittää ensimainituita Roomaan, jotta pyhän kaupungin ja sen hengellisen johtajan merkitys kristikunnan keskipisteenä ja päänä yhä selvemmin esiintyisi. Niin hän esim. pakotti Reimsin uppiniskaisen piispan Hinkmarin, joka paaville asiasta mitään ilmoittamatta oli erottanut erään piispan hänen virastaan, peruuttamaan tämän tuomion. Hinkmarin arvo supistui Nikolauksen kunnian rinnalla tämän kautta kaikkien silmissä hyvinkin pieneksi, ja paavin valta, jonka karttuvaa voimaa kristikunta jo kauan oli harjaantunut ihmetellen kunnioittamaan, sai tämänkin tapauksen kautta uuden tukeen. Juuri se seikka, että papisto, sekä kirkon ylhäiset että sen alhaisemmat palvelijat, vähitellen taipui kaikissa asioissa ennen kaikkea kysymään neuvoa Roomasta, on arvaamattoman suuressa määrässä kartuttanut paavien kasvavaa valtaa.
"Mutta" — niin saattoi moni eperöiden kysellä — "millä oikeudella vaatii Rooman piispa itselleen tuommoista, ennen aavistamatonta valtaa?" Tähänkin kysymykseen on paavikunta keksinyt vastauksen. Vaatimuksiaan tukemaan veti Nikolaus I esille erään muka hyvinkin vanhan kirkkolakeja sisältävän kirjan. Sitä väitettiin Sevillan arvokkaan, yleisesti kunnioitetun piispan Isidoruksen (k. 636) tekemäksi, vaikka se silminnähtävästi oli saanut alkunsa toisten toimesta. Luultavasti syntyivät nämä n.s. Isidorilaiset vale-dekretalit, joilla paavikunta Nikolaus I:sen ajoilta alkaen monta vuosisataa [Vasta uskonpuhdistuksen aikoina paljasti tutkimus tämän petoksen.] petti kristikuntaa, vasta yhdeksännellä vuosisadalla frankilaisessa kirkossa. Tätä petosta ei pystynyt keski-aika toteennäyttämään. Silloisen kristikunnan alhainen kristillinen ja tieteellinen kanta oli päinvastoin altis uskomaan, että kysymyksessä oleva lakikokoelma oli oikea, vaikka suurin osa siinä löytyviä sääntöjä, joiden rohkeasti väitetään syntyneen kirkon vanhimpina aikoina, silminnähtävästi vasta paljon myöhemmin keksittiin. Isidorilaisten vale-dekretalein tarkoitus on koettaa näyttää toteen, että paavi Pietarin seuraajana on kirkon johtaja ja Kristuksen sijainen maan päällä, ja että kaikkien ehdottomasti tulee häntä kunnioittaa ja totella. Näin ovat apostolit itse muka säätäneet, samalla kuin he myönsivät papistolle, "hengellisille" yleensä, äärettömän paljoa suuremman vallan kuin "lihallisilla", maallikoilla voi olla. Jos esim. joku maallikko, vaikka itse keisari, asettuu vastarintaan pappia vastaan, tekee hän kuolemansynnin. — Näitä ynnä muita samaan suuntaan tähtääviä määräyksiä sisältävät vale-dekretalit. Miten kauas on kristikunta eksynyt Jumalan sanan kirkkaasta valosta, kun se ei näin julkista petosta huomaa! Jo kauan on tämän maailman jumala sitä nukutellut suruttomuuden uneen; yhä rohkeammin on hän tästälähin esiintyvä. Mikä varottava esimerkki meidänkin aikamme kirkolle! Ei riitä protestanttinen uskontunnustus meitä suojelemaan sielunvihollisen petollisilta vehkeiltä. Kavalammin kuin milloinkaan koettaa hän saada meitä tyytymään nimikristillisyyteen, joka on ystävyydessä maailman kanssa, lainaten jos minkäkaltaisille ilmiöille kristillisen nimen. Herra yksin voi meitä auttaa, ja Hän auttaa kaikkia niitä, jotka kieltäen itsensä suostuvat seuraamaan ristin Herraa ristin tiellä. Keski-ajan kirkko poikkesi tältä tieltä mukavampia polkuja vaeltamaan. Paavikunnan lukemattomat erehdykset ilmaisevat meille seuraukset.
Itäisenkin kirkon oloihin sekaantui Nikolaus I, vaatien sikäläistäkin kristikuntaa tunnustamaan paavikunnan kohoavaa valtaa. Nuoren Itä-Rooman keisarin Mikael III:nen setä Bardas, jonka inhottavan epäsiveellinen elämä herätti mielipahaa Konstantinopolissakin, oli saavuttanut suuren vallan hallituksessa. Kaupungin kunnioitettava patriarkka Ignatius moitti saarnoissaan hovin jumalattomuutta sekä sulki Bardaan oikeudesta käydä Herran ehtoollisella. On meistä kuin kuulisimme kaiun Krysostomuksen jalosta todistuksesta Herrasta! — Mahtava hoviherra mietti kostoa. Hänen toimestaan erotettiin Ignatius virastaan (859) ja hänen puolustajansa joutuivat kovan sorron ja vainon alaisiksi. Patriarkaksi korotettiin Fotius, keisarillisen henkivartiaston entinen päällikkö. Tämä oli kyllä hyvin oppinut mies ja on kirjailijana uskonnollisella alalla tiedemiehenä saavuttanut hyvinkin suuren maineen, vaan hänen kristillisyytensä oli enemmän kuin epäiltävä. Sitä paitse oli aivan kirkkolakia vastaan korottaa maallikkoa niin korkeaan kirkolliseen virkaan. Fotiuksen patriarkaksi-määräämistä ei nim. voitu puolustaa sillä, että hän sitä ennen yhtäkkiä oli läpikäynyt pappisviran alimmat asteet. Asettaaksensa Ignatiuksen ystäväin vihaa pyysi hovi Nikolaus I:tä riitaa ratkaisemaan. Tämä lähetti kaksi lähettilästä Konstantinopoliin. Heidän läsnäollessaan tutki täällä pidetty kirkolliskokous, johon oli saapunut 300 piispaa, asiaa. Yksimielisesti vahvistettiin Fotiuksen vaali — keisarin uhkaukset ja rahat saivat totuuden, itse Nikolaus I:sen lähettiläidenkin vastalauseet vaikenemaan. Nyt vetosi Ignatiuskin paaviin, joka antoi Roomaan v. 863 kokoontuneen kirkolliskokouksen tutkia Fotiuksen ja Ignatiuksen välistä riitaa. Seurauksena oli, että Nikolaus julisti viimmemainitun Konstantinopolin ainoaksi lailliseksi patriarkaksi, julisti Fotiuksen pannaan, rikkoi kaiken yhteyden hänen puolueensa kanssa sekä erotti viroistaan nuo molemmat Konstantinopolissa käyttämänsä lähettiläät. Fotius vastasi vastapannalla, jossa hän, huomauttaen läntisen kirkon menetyksestä toisen yleisen kirkolliskokouksen päätöksen suhteen, syytti sitä harhaoppisuudesta.
Jo kauan oli ylpeyden virittämä ja kaikenkaltaisten paheiden kartuttama eripuraisuus vieroittanut läntistä ja itäistä kirkkoa toisistansa. Nikolaus I:sen ja Fotiuksen välinen riita ilmaisee jo selvään, että tuo heikko niiden välillä vielä nimeksi oleva yhdysside ennen pitkää kokonaan katkeaa. Ei ole Nikolauskaan syytön tähän eroon, vaikka hän puolustaa oikeaa asiaa vastustaessaan Fotiuksen itsekkäisiä vaatimuksia. Sanottakoon hänestä mitä tahansa, ja esiintyköön hän vaikka kuinka jalona oikeuden puolustajana: hänen jaloutensa on ylpeän kirkkoruhtinaan jaloutta eikä nöyrän Herran palvelijan tosi suuruutta. Näyttäköön paavikunnan nyt alkava mahtavuus vaikka kuinka voimalliselta, ja olkoon sen historiallinen tehtävä kuinka tärkeä tahansa: heikko se kuitenkin on, kelvoton tyydyttämään ihmishengen tosi tarvetta, Ennenkuin keski-ajan vuosisadat kuluvat umpeen, on historian paavikunnasta lausuma tuomio vahvistava Herran sanan horjumattoman todistuksen: "Jumala seisoo ylpeitä vastaan, mutta nöyrille antaa Hän armon." — Nikolaus I kuoli v. 867.
VIII.
Oppiriitoja yhdeksännellä vuosisadalla.
Älkäät henkeä sammuttako. Älkäät profetiaa katsoko ylön.
Koetelkaat kaikki, ja pitäkäät se, kuin hyvä on. 1 Thess. 5: 19-21.
Ihmishengen syvää tarvetta päästä vapautumaan tietämättömyyden siteistä ei keski-ajan pimeä yökään voinut kokonaan nukuttaa. Jo varhain ilmaantui siellä täällä tieteellisiä harrastuksia, niinkuin esim. Kaarle Suuren hovissa, ennustaen valosampaa aikaa ihmiskunnan suurelle sivistystyölle, jota kansainvaelluksen myrskyt olivat perikadolla uhanneet, Mutta kun tämän ajan tiedemiehet luonnollisista syistä miltei kaikki toimivat uskonnollisella alalla, on selvä, että kristillinen oppi ennen pitkää joutui väittelyn esineeksi. Täten syntyi jo varhain oppiriitojakin, miten kykenemätön silloinen kristikunta olikin niitä käsittelemään.
Eräs saksalainen kreivi oli jättänyt nuoren poikansa Gottschalkin Fuldan luostariin siellä munkiksi kasvatettavaksi. Mutta nuorukainen alkoi ikävöidä vapautta ja pyysi päästä vapaaksi munkkilupauksestaan. Mainzin kirkolliskokous hyväksyi hänen pyyntönsä (829), vaan Fuldan silloinen abboti, oppinut Rabanus Maurus (k. 856) lausui ankaran vastalauseen kokouksen päätöstä vastaan. Haikein sydämmin lähti Gottschalk Franskaan, missä hän alkoi tutkia Augustinuksen teoksia. Suuren kirkkoisän syvät mietteet tekivät häneen valtaavan vaikutuksen, kehottaen häntä uskonopillisiin tutkimuksiin. Etenkin veti armonvalitsemisoppi hänen huomionsa puoleensa, Niinkuin ennen on kerrottu, ei Augustinus rohjennut lausua oppinsa jyrkkää johtopäätöstä tämän kysymyksen suhteen. Puolitekoisena oli myöskin Arausion kokous (I osa) jättänyt tämän opinkohdan myöhempien aikojen tutkittavaksi. Gottschalk oli ensimmäinen, joka keski-ajan kuluessa ryhtyi sitä käsittelemään. Perustaen mietteensä siihen totuuteen, että Jumala on muuttumaton, puolusti hän jyrkästi oppia kahdenlaisesta edeltäpäin-määräämisestä, sanoen Jumalan ehdottomasti valinneen toiset autuuteen, toiset kadotukseen. Itse teossa hän hyvin vähän eroaa Augustinuksesta, vaikka hän käyttää toisenkaltaisia sanoja ja lausetapoja. Rabanus Maurus, joka sillä välin oli päässyt Mainzin arkkipiispaksi, tarttui kynään ja kirjoitti Gottschalkia vastaan ankaran kirjan. Puolustaaksensa itseänsä siinä löytyviä syytöksiä vastaan, joista useat olivat kerrassaan perusteettomat, saapui tämä Mainziin (848.) Rabanus Maurus kutsui seudun etevimmät papit ja maallikot kokoukseen, joka oli tutkiva Gottschalkin kirjallisesti sepitettyä vastalausetta. Kokous, jonka puheenjohtajana Rabanus Maurus itse oli, tuomitsi Gottschalkin opin harhaopiksi; hän itse lähetettiin arkkipiispansa, ennenmainitun Reimsin piispan Hinkmarin valvottavaksi. Tämä oli suvaitsematon ja vallanhimoinen mies, — häneltä ei Gottschalk voinut odottaa minkäänlaista sääliväisyyttä. Chiersyssa v. 849 pidetty kokous tuomitsi onnettoman uudelleen, turhaan koetettuaan pakottaa häntä peruuttamaan mielipiteitään. Eikä siinä kylliksi. Keski-ajan suvaitsemattomuus kaikkia niitä kohtaan, jotka uskalsivat lausua kirkonopista poikkeavia mielipiteitä, ryhtyy jo tähän aikaan väkivaltaisiin toimiin. Kärsittyään kovia kidutuksia, suljettiin Gottschalk puolikuolleena erääsen luostariin. Ei kukaan koettanutkaan häntä Jumalan sanalla neuvoa ja oikealle uralle ohjata, häntä vain uhattiin, kidutettiin. Kummastelisimmeko, että hän eksyi pitämään kärsimisiään marttyyrin kärsimisinä ja että hän, totuutta kuin hän etsi, jyrkästi puolusti mielipiteitään? Turhaan vetosi Gottschalk paaviin; ei sieltäkään apua tullut. — Monta vuotta kärsittyään mitä kovinta kohtelua, tunsi hän vapauttamishetkensä vihdoinkin lähestyvän. Hän kääntyi Hinkmarin puoleen, rukoillen häneltä Herran ehtoollista. Ei heltynyt arkkipiispan sydän tästäkään. Gottschalk sai sen vastauksen, ettei kirkko voi hänelle minkäänlaista apua suoda, ei sitäkään, että se siunaisi hänen ruumiinsa haudan lepoon, kun hän ei harhaoppiansa peruuttanut. Mielipiteitään muuttamatta kuoli hän ihmisten vainoomana ja kirkon hylkäämänä v. 868.
Niiden joukossa, jotka tarttuivat kynään, kumotaksensa Gottschalkin eksyttäviä mietteitä, oli myöskin Johannes Skotilainen Erigena (k. 891). Tämä mies, joka nerollaan ja opillaan on saavuttanut suuren maineen, oli syntyperältään skottlantilainen. Kasvatuksensa sai hän luultavasti jossakussa irlantilaisessa luostarissa ja harjaantui jo nuorena syvämielisen miettimisen vaikeaan työhön. Ja pitkälle hän pääsi tässä työssä, syvään hänen neronsa tunkeutui, jos hänen mietteitänsä ihmisjärjen vaalia punnitaan. Johannes Skotilaisesta tuli ajattelija, jonka vertaista ei joka aika synnytä: keski-ajan vaikea sivistystyö on hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta jos tätä merkillistä miestä arvostellaan kristinuskon valossa, täytyy meidän todistaa, että hän arveluttavassa määrässä eksyi Jumalan sanan osottamalta tieltä ja sekoitti kirkon oppiin hyvinkin vaarallisia aineksia. Paljon oli hän Herralta saanut, mutta sitä suurempi on myöskin hänen vastuunalaisuutensa, kun hän ei käyttänyt rikkaita lahjojaan, rakentaaksensa Jumalan valtakuntaa yksin Hänen sanansa kalliolle. Turvaten omaan ajatuskykyynsä, "sammutti hän itseltänsä hengen", eksyttäen monta, jolle Jumala suuret lahjat antoi, "lihassa kylvämään." Ei hän raamatusta halveksien puhu, se on kyllä totta, kyllä hän siitä viisautta tahtoo ammentaa ja ahkeraan hän sitä viljelee, vaan hän ei nöyränä alistu Pyhän Hengen koulun vaatimusten alle, ei tyydy opetuslapsen alhaiseen asemaan, ja senvuoksi hän eksyy, pimittyy, miten suuri hänen neronsa sitten onkin. Johannes Skotilainen antautui mielikuvituksensa ja järkensä johdatettaville, selittäen raamattua aivan mielivaltaisesti ja sortuen tällä tiellä mitä arveluttavimpiin erehdyksiin. Jumala on hänen käsityksensä mukaan puhdas oleminen, ehdottomasti määräämätön, itsellensäkin salaisuus. Luominen on vain Jumalan laajentumista: Jumala on kaikessa ja kaikki on Jumala. Maailma ei siis hänestä ole Jumalan luoma, se on Hänen ilmoitustaan, jumaluuden näkymättömän olemuksen kuvastumista. Vaikka Johannes Skotilaisen ajatukset siis silminnähtävästi eksyvät panteismin ansaan, jossa ne eivät enää erota maailman yli korotettua Jumalaa Hänen luomastansa maailmasta, löytyy hänen kirjoituksissaan tuon tuostakin kohtia, jotka selvään ilmaisevat hänen syvämietteisen henkensä tarvetta seurustella elävän, persoonallisen Jumalan kanssa. "Oi Jumala" huokaelee hän: "sinä meidän pelastuksemme ja sovintomme, anna meille armoa, kirkasta valosi niille, jotka täältä varjojen maalla sinua etsivät, korota kätesi meille heikoille, sillä ilman sitä ei taida kukaan luoksesi tulla, puhkaise pilvet ja anna meidän luoda silmämme Sinun näkemiseesi, Sinun lepoosi!" Mutta niin kestävillä siteillä oli hänen oma viisautensa hänen vanginnut, ettei hän päässyt orjuudesta vapauteen. Ainoastaan nöyriä, katuvaisia syntisiä, jotka eivät tahdo säilyttää mitään omaa, ohjaa totuuden Henki kirkkaudesta toiseen; syvämietteisimmänkin tiedemiehen nero on eksytysten aavalla merellä kehno opas. Kyllä puhuu Johannes Skotilainen synnistäkin, osottaen, ettei hän ole saattanut ummistaa silmiään siltä surkealta totuudelta, että maailman turmelus on suuri, mutta kun hän tyytyy tuohon yleiseen todistukseen synnistä, joka ei semmoisena vielä ole altis näkemään oman sydämmen surkeata tilaa, niin hän jää eksytystensä pimeyteen, vieläpä eksyy yhä kauemmas oikealta tieltä. Moni yksinkertainen ja oppimaton on löytänyt mitä tämä suuri ajattelija lukemattomain muiden kera turhaan on etsinyt. Ja miksi? Selityksen antaa Hän, joka luoden silmänsä taivasta kohti lausui: "minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, ettäs olet kätkenyt nämä viisailta ja toimellisilta, ja olet ne ilmoittanut pienille."
Omituinen on Johannes Skotilaisen käsitys Jumalan sanasta. "Raamatun rikkaus on loppumaton; monikarvaisena kuin riikinkukon höyhenet se kuvastuu" lausuu hän, myöntäen oikeaksi jos kuinka rohkeasti kuvannollisen raamatun selityksen. Jo vanhan kirkon aikoina saavutti raamatun mielivaltainen selittäminen monesti hyvinkin suuren vallan, ja nuo suuret kirkkoisätkin eksyivät joskus, niinkuin esim. Origines, tälle uralle, vaan tuskin oli vielä kukaan rohkeammin kuin Johannes Skotilainen selitellyt kirjojen kirjaa. Jokaisella raamatunlauseella on hänen käsityksensä mukaan lukemattoman monta eri merkitystä. Perustuen tähän vaaralliseen erehdykseen, lausuu hän tuon tuostakin mitä kummallisimpia mietteitä raamatun selvimmistäkin totuuksista. Niin sanoo hän esim. luomishistoriaa käsitteen "ihminen" eri asteiden kuvannolliseksi esitykseksi, hyvän ja pahan tiedon puu paratiisissa on laki, paratiisin vaimo kuvaa lihallista mieltä, Herran sanat: "kivulla pitää sinun lapsia synnyttämän", merkitsevät: ainoastaan monen vaivaloisen johtopäätöksen kautta voitte tämän jälkeen päästä totuuden tietoon j.n.e. Tämän ajallisen elämän tarkoitusta kuvaa hän seuraavaan tapaan: Samassa määrässä kuin synti sortuu, pääsee kaikki sulamaan yhteen Jumalan kanssa. Yhtä vähän kuin soittajaisissa toisistansa voi erottaa eri soittokoneiden säveleitä, tahi valaistussa salissa noita lukemattomia valonsäteitä itse valon lähteistä, yhtä vähän saattaa maailman silloin Jumalasta erottaa.
Kuinka syviä mietteitä me tapaammekin Johannes Skotilaisen kirjoissa, miten kauas hän tiedemiehenä ja ajattelijana onkin ehtinyt aikansa edelle: paljon vahinkoa on hän tehnyt Jesuksen Kristuksen viljavainiolla. Sovittaen kristinuskoa oman fllosofillisen järjestelmänsä kaavoihin, on hän eksynyt järkensä mitan mukaan arvostelemaan Häntä, "jonka ajatukset eivät ole meidän ajatuksemme", ja onnistuaksensa tässä työssä on hän mielikuvituksensa avulla raamatusta poistanut kaikki esteet, jotka kielsivät häntä olettamasta ihmisjärjen kykyä ja merkitystä raamatun arvoiseksi. Käsitys synnistä ja armosta, Kristuksen persoona ja lunastustyö, Jumalan kolminaisuus, sanalla sanoen Jumalan sanan kaikki syvimmät totuudet haihtuvat hänen järjestelmässään mielikuvituksen sumuihin, missä kuolemattoman ihmishengen tulevaisuuden toivo perustuksetta, sisällyksettä koditonna häälyy sinne tänne, ja ijankaikkinen elämä kadottaa kaiken todellisuutensa. Ei voi tämmöinen ajattelija, miten ihmeteltävä hänen tieteellinen kantansa sitten monessa suhteessa onkin, ohjata eksyvää aikakauttansa oikealle tielle, ei kelpaa hän Jumalan välikappaleeksi johdattamaan etsiviä sieluja pimeydestä Herran ihmeelliseen valoon. Suotta hän esim. kirjoitti Gottschalkia vastaan, sillä hänen oma käsityksensä synnistä ja armosta oli paljoa pintapuolisempi kuin tämän olikaan. Hän vain lisäsi häiriötä, eksytti ihmisiä, esimerkillään houkutellen heitä yhä enemmän laiminlyömään jumalallisen sanan oikeata tutkimista. On kyllä totta, ettei Johannes Skotilainen omalle aikakaudelleen tuottanut aivan paljo vahinkoa, hän kun oli siksi syvämietteinen ja tieteellisesti oppinut, ettei häntä silloin vielä ensinkään käsitetty, vaan myöhempien aikojen uskonoppi oli sitä suuremmassa vaarassa eksyä samoja eksyttäviä jälkiä vaeltamaan, kuin hänen neronsa keksimä tie oli viehättävä ja taitavasti viitoitettu.
Samaan aikaan kuin Gottschalkin synnyttämä riita häiritsi kirkkoa ja Johannes Skotilainen kylvi filosofiansa vaarallisia siemeniä sen maahan, veti eräs toinenkin harhaoppi yhä suuremmassa määrässä kaikkien ajattelevien huomion puoleensa. Se koski Herran ehtoollista. V. 831 julkasi Korbein luostarin silloinen abboti Paschasius Radbertus (k. 865) "Herran ruumiista ja verestä" nimisen kirjan, joka oli omiansa suistamaan oppia Herran pyhästä ehtoollisesta kerrassaan väärälle uralle. Aluksi ei tämä kirja herättänyt mitään suurempaa huomiota, mutta kun saman luostarin munkki Ratramnus, joka vihasi esimiestänsä ja pyrki hänen sijallensa, v. 844 kirjoitti vastakirjan, koettaen saada Radbertusta epäluulon alaiseksi, syntyi asiasta vilkas ja kiivas kiista. Tässä tulee meidän huomata, että oppi Herran ehtoollisesta vielä oli kehittämättä, sekä että Radbertuksen ja hänen vastustajainsa toisistaan eriäviä mielipiteitä tapaamme jo kirkkoisien kirjoissa. Nyt syntyvä riita ei siis edusta uusia mielipiteitä, vaan jo aikoja sitten kuultuja, mietteitä, vaikka niiden kokoaminen ja muodostaminen vastakkaisten ja keskenään riitaisten puolueitten väitteiksi antaa niille omituisen, vanhan ajan käsitystavasta jossain määrin eroavan muodon. — Mukaantuen aikansa aistillisuuteen uupuneen katsantotavan mukaan, opetti Radbertus, että Herran ruumis ja veri pyhässä ehtoollisessa papillisen siunauksen kautta muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Jotta eivät ihmiset kammoksuisi syödä ja juoda Herran ruumista ja verta — niin hän käsitti tämän salaisuuden — säilyttävät ehtoollisaineet alkuperäisen ulkomuotonsa, hajunsa ja makunsa, vaikka ne täydellisesti ovat muuttuneet, Radbertuksen ehtoollisoppi eksyy tämän lisäksi toisessakin kohden. Hän näet väittää, että ainoastaan uudestasyntyneet Kristuksen ruumiin jäsenet voivat kohota siihen korkeuteen, jossa tämä kallis armonlahja on tarjona; uskottomat eivät ensinkään nauti Herran ruumista ja verta. Hänen opissaan yhtyvät sittemmin aivan vastakkaisten puolueitten mielipiteet. — Vastustaessaan abbottiansa, huomautti Ratramnus siitä, että Herran ehtoollisessa löytyy jotain näkymätöntä, jota vain uskon silmä näkee. "Tuo pyhä ruoka alttarilla ei ole Herran varsinainen ruumis, vaan tämän ruumiin kuva, samassa merkityksessä kuin leipä kuvaa Kristuksen uskovaista seurakuntaa," kirjotti hän, siten kieltäen Herran ruumiillisen läsnäolon ehtoollisessa.
Vaikka ajan etevimmät teologit, Rabanus Maurus, Johannes Skotilainen y.m. asettuivat Ratramnuksen puolelle, vastustaaksensa Radbertuksen eksyttäviä väitteitä, saavuttivat nämä aikojen kuluessa yhä enemmän kannatusta, kunnes hänen ehtoollisoppinsa n.s. transubstantiationioppi (muuttumisoppi), kuten vasta saamme nähdä, ennen pitkää määrättiin kirkon opiksi. Turhaan huomautettiin jo tähän aikaan sitä vastaan: Jos meidän täytyy kaikki nähdä voidaksemme uskoa, eihän sitten uskoa ensinkään enää tarvitakaan, — keski-aika ei jaksa näkemättä uskoa, se luottaa kernaammin jos minkälaisiin, aistillisuuden orjuuteen sortaviin kertomuksiin, kuvauksiin ja toimituksiin, kuin Herran sanan horjumattomiin todistuksiin. Kummastelisimmeko, että se eksymistään eksyi?
IX.
Kyrillys ja Methodius.
Peljätköön Herraa kaikki maa: häntä peljätköön kaikki maan piirin asuvaiset. Ps. 33: 8.
Jo kuudennella ja sittemmin kahdeksannella vuosisadalla oli slavilaisia uudisasukkaita Tonavan pohjoispuolelta muuttanut tämän virran eteläpuolella oleviin maihin. Kreikkalaisen kirkon toimesta pääsivät nämä vähitellen kristinuskon osallisuuteen, ja sama kirkko rupesi tähän aikaan julistamaan pelastuksen sanomaa myöskin Itä-Rooman keisarikunnan rajojen ulkopuolella asuville slavilaisille kansoille. Tämänkin lähetystoimen syrjäinen työ on säilyvä kirkkohistorian lehdillä, vaikkei se ole omiansa herättämään niiden huomiota, jotka arvostelevat ihmiskunnan menneitä vaiheita ulkonaisesti loistavain urotöiden pettävän mitan mukaan. Etenkin muistettavat ovat veljekset Kyrillus ja Methodius, joille historia on omistanut nimen "Slavilaisten apostolit".
Kertomuksen mukaan olivat nämä miehet kotoisin Thessalonikasta. He olivat ylhäistä sukua ja hyvin rikkaita. Kyrillus sai kasvatuksensa Konstantinopolissa. Tuo mahtava, hovin suosima ja oppinut Fotius oli hänen opettajansa, ja loistava tulevaisuus oli hänellä maailmassa tarjona, vaan ijankaikkisen elämän valo, joka pääkaupungin silloisen turmeluksen uhallakin oli löytänyt tien hänen sydämmeensä, vaati häntä myymään kaiken tämän ja pyhittämään elämänsä sille Herralle, jonka valtakunnan aarteet eivät ole löydettävissä kuin itsensäkieltämisen ja alentumisen lihalle ja verelle vaikealla tiellä. Hän antoi vihkiä itsensä papiksi ja oleskeli jonkun ajan eräässä luostarissa. Myöhemmin tapaamme hänen erakkona vuoriseudussa, yksinäisyydessä miettimässä tulevaisuuttansa. Tänne saapui hänen veljensä Metodiuskin, joka, kyllästyneenä tämän maailman lumoaviin lupauksiin, oli luopunut korkeasta valtionvirastaan, palvellaksensa yksin Herraa. Työttömyydessä eivät veljekset kuitenkaan aio aikaansa viettää, he tahtovat uhrata kaikki voimansa julistaaksensa pakanoillekin sitä pelastuksen sanomaa, joka niin monesti oli täyttänyt heidän sydämmensä sanomattomalla ilolla. Ensin loivat he silmänsä Mustanmeren pohjoispuolella asuviin Katsarilaisiin, jotka v. 838 olivat solmineet jonkunlaisen liiton Itä-Rooman kanssa. Tämän pakanallisen kansan keskuudessa löytyi jo ennestään ainakin muutamia kristityitä, mutta Jumalan valtakunnan tulevaisuus siellä näytti hyvinkin kolkolta. Paitse pakanuuden vastustusta täytyi nim. sikäläisen kristinuskon kestää myöskin Juutalaisten ja Muhammedilaisten yrityksiä levittää uskontoansa näillä seuduin. Aavistaen vaikean asemansa, lähettivät Katsarilaiset keisari Mikael III:lle näin kuuluvan kirjeen: "Lähetä meille oppinut mies, joka meitä voi neuvoa katolisessa uskossa, sillä milloin koettavat Juutalaiset, milloin Muhammedilaiset meille uskontoansa tyrkyttää, vaan emme tiedä, minne kääntyä. Sentähden olemme päättäneet kysyä neuvoa korkeimmalta ja katoliselta keisarilta." Nyt sai Kyrillus, jota myöskin kutsutaan nimellä Konstantinus, kehotuksen saarnata evankeliumia Krimin niemimaalla. Hän lähti matkalle, oppi Katsarilaisten kieltä ja toimitti jonkun ajan lähetyssaarnaajan vaikeata työtä heidän keskuudessaan. Epäilemättä oli tämän lähetysmatkan näkyvä tulos, josta muuten emme mitään varmuudella tiedä, hyvin vähäpätöinen. Ostettuaan muutamia orjia vapaiksi, kasvattaaksensa näitä sikäläisen lähetystoimen jatkajiksi, palasi Kyrillus kotimaahansa, jättäen Katsarilaisten pakanalliseen maahan kylvämänsä ijankaikkisen elämän sanat elon Herran siunattaviksi. — Samaan aikaan levisi kristinuskon valo Bulgariaankin. Sikäläisen ruhtinaan Bogoriksen kerrotaan antaneen kastaa itsensä, kun hänelle näytettiin erään munkin Methodiuksen maalaama taulu, joka kuvasi ijankaikkisen kadotuksen, tuskia. Oliko tämä Methodius Kyrilluksen veli, vai toinen mies, sitä ei varmuudella tiedetä. Itse kertomus Bogoriksen kääntymisestäkin kätkeytyy, niinkuin tämän lähetystoimen vaiheet yleensä tarujen hämärään.
Luotettavammat tiedot on meillä Kyrilluksen ja hänen veljensä Methodiuksen vaikutuksesta Mährissä. Tämä maa oli Kaarle Suuren aikana joutunut frankilaisvallan alle, ja sen pieni kristillinen seurakunta, jota maan pakanalliset asukkaat uhkasivat perikadolla, oli uskottu Salzburgin piispan valvottavaksi. Kun mähriläinen ruhtinas Radislaw, joka vihasi Frankilaisia, kääntyi kreikkalaisen kirkon puoleen, saadaksensa lähetyssaarnaajia kansaansa opettamaan, saapuivat Kyrillus ja Methodius keisari Mikael III:nen kehotuksesta hänen maahansa (862). Heidän vaikutuksensa Mährissä osottaa selvästi, minkätähden historia heille on omistanut kunnianimen "Slavilaisten apostolit." Väsymättömällä ahkeruudella koetti etenkin Kyrillus oppia Maurilaisten kieltä, voidaksensa menestyksellä toimia heidän keskuudessaan. Hän perehtyikin siihen niihin määrin, että hän ennen pitkää hankki heille slavilaisen aapiston sekä käänsi ainakin suurimman osan raamattua ja tärkeimmät jumalanpalveluksessa tarvittavat kirjat tälle kielelle. Kyrilluksen nimi on siis slavilaisen kirjallisuushistoriankin ensimmäinen nimi. Näiden vaiheiden ohessa oli Radislaw muuttuneiden valtiollisten olojen vuoksi alkanut lähestyä läntisiä naapurikansoja ja latinalaista kirkkoa. Näin asiain ollen päättivät Kyrillus ja Methodius, jotka ilolla näkivät, miten heidän työnsä Mährissä alkoi kantaa hedelmiä, lähteä Roomaan suostuaksensa paavin kanssa lähetystoimensa jatkamisesta. Hadrianus II ei tahtonut loukata Slavilaisten mainehikkaita lähetyssaarnaajia, joiden alttiiksiantavaisesta kristillisyydestä ja kyvystä ei saattanut olla kuin yksi mieli, vaikka heidän uskonnollinen katsantotapansa muutamissa kohdissa poikkesi latinalaisessa kirkossa vallitsevista mielipiteistä, eikä määrännyt heille uusia ohjesääntöjä noudatettaviksi. Methodius sai esteettömäsi itse Roomassakin toimittaa messun Slavilaisten kielellä. Kyrillus jäi Roomaan, hänen voimansa olivat jo uupuneet. Hän kuoli samana vuonna (867) eräässä luostarissa. Methodius sitä vastoin, jonka paavi v. 868 vihki Mährin arkkipiispaksi, palasi jälleen työalallensa. Innostuksella ja voimalla ryhtyi hän työtänsä jatkamaan, julistaen suurella menestyksellä evankeliumin sanomaa pakanoille, sekä neuvoen, varottaen, vahvistaen niitä, jotka jo olivat kastetut kristinuskoon. Arvaamattoman suuressa määrässä edistytti hänen työtänsä se seikka, että hän toimitti jumalanpalvelusta kansan omalla kielellä. Läntisen kirkon tänne toimittamat lähetyssaarnaajat ja papit sitä vastoin eivät nähneet mitään sanottavia hedelmiä työstään, sillä he eivät poikenneet kirkkonsa tavasta, vaan säilyttivät itsepäisesti latinaa kirkkokielenä. Eikä siinä kylliksi. Ennen pitkää alkoivat he kadehtia Methodiuksen voittoja, ja syyttivät häntä Roomassa harhaoppisuudesta, kun hän näet ei tunnustanut Pyhän Hengen käyvän ulos myöskin Pojasta, sekä soimasivat häntä uutistenpuuhaajaksi, joka halveksi kirkon kieltä ja loukkasi uskonnon pyhyyttä käyttämällä raakaa slavilaista kieltä jumalanpalveluksessa. Paavi Juhana VIII kutsui Methodiuksen Roomaan tekemään tiliä toimestaan (879). Aluksi oli Juhana hyvinkin altis noudattamaan piispan vihamiesten vaatimuksia, ja hänen tarkoituksensa oli silminnähtävästi pakottaa Methodiusta luopumaan slavilaisen kielen käyttämisestä jumalanpalveluksessa ja muissa kirkollisissa toimituksissa, vaan jota kauemmin hän mietti asiaa ja keskusteli etevän määriläis-piispan kanssa, sitä selvemmin hän huomasi, ettei hän tässä saanut laatia jyrkkää kieltoa. Vaikkei Methodius taipunut myöntämään latinalaisen kirkon oppia Pyhästä Hengestä ainakaan täydellisesti oikeaksi, myönsi paavi hänelle oikeuden vaatia slavilaista kieltä käytettäväksi Mährin kirkoissa. Kuitenkin tuli pappien ensin lukea evankeliumi latinaksi, jonka jälkeen se oli käännettävä kansan kielelle. Jos ruhtinas kernaammin kuunteli latinankielistä kuin slavilaista messua, tuli papin toimittaa se latinaksi. Kuinka mieltynyt Juhana muuten oli Methodiukseen ja hänen työhönsä, näkyy muun ohessa eräästä hänen v. 880 kirjoittamastaan kirjeestä, jossa muiden kera löytyvät nämäkin sanat: "sitä aapistoa, jonka eräs filosofi Konstantinus [Kyrillus] on keksinyt, jotta Jumalan ylistys säällisesti kaikuisi silläkin kielellä, kiitämme täydestä syystä. Sillä p. raamattu kehottaa meitä ylistämään Herraa, ei ainoastaan kolmella kielellä [Jumalanpalveluksen kieliksi kelpaavina pidettiin ainoastaan heprean, kreikan ja latinan kieliä.] vaan kaikilla kielillä ja murteilla. Apostolikin kehottaa meitä rakentamaan seurakuntaa kielillä-puhumisella."
Ilomielin palasi Methodius Mähriin työtänsä jatkamaan, vaan ei aikaakaan, ennenkuin uusia esteitä ja vaikeuksia ilmaantui. Hän oli nim. tuonut muassaan piispa Vichingin, toivoen hänestä paljon hyvää, mutta nämä toiveet pettyivät piankin. Viching liittyi esimiehensä vastustajiin ja hänen onnistui saada Radislawin jälkeisen, ruhtinas Swatoplukinkin puolellensa, niin että Methodius ja hänen ystävänsä joutuivat vähemmistöön. Väsymätön arkkipiispa ei kuitenkaan suostunut minkäänlaisiin myönnytyksiin, vaikka hänen asemansa monesti oli hyvinkin vaikea. Methodius erotti Vichingin hänen virastaan sekä julisti Swatoplukin pannaan, vaan eivät nämäkään keinot auttaneet, kun samaan aikaan muutkin valtiolliset syyt liittyivät estämään hänen työtänsä. Mitä hän näissä vaiheissa kärsi, sitä ei ole historia lehdillänsä säilyttänyt. Methodiuksen kävi samoin, kuin jalojen henkilöiden usein käy: hänen elämänsä työ kävi yhä raskaammaksi, jota heikoimmiksi hänen voimansa riutuivat. Ihmiset eivät mitanneet hänen tuskaansa eivätkä lukeneet hänen kyyneleitänsä, yhtä vähän kuin hän itse oli altis suruansa heille valittamaan, vaan sitä rakkaammaksi kävi hänelle Herra. Ja vaikka Methodiuksen täytyikin nähdä, että hänen jalot toimensa säilyttää kansan kieltä jumalanpalveluksen kielenä olivat tuomitut kuolemaan hänen kanssansa, vaikka ei kukaan ole jälkimaailmalle kertonut hänen viimmeisistä toivottomista ponnistuksistaan, ja vaikka pintapuolisuus, kaivaten historiallisia todistuksia, etenkin semmoisia, jotka olisivat omiansa sen vaatimuksia tyydyttämään, ei ole altis häntä kunnioittaen muistamaan, pysyy horjumattomana Herran todistus: "— koska kaikkinainen rangaistus käsissä on, niin ei se käy meille iloksi, vaan murheeksi; mutta sitte antaa hän rauhallisen vanhurskauden hedelmän niille, jotka siinä harjoitetut ovat." Methodiuksen kuolinvuotena pitävät toiset vuotta 885, toiset 892.
Mähriläis-valtakunta hajosi v. 908, jolloin toinen puoli siitä yhdistettiin Unkariin, toinen Böhmiin. Mutta äidinkielinen jumalanpalvelus säilyi monessa paikoin todistukseksi, ettei Kyrilluksen ja Methodiuksen jalo aate voinut kokonaan joutua perikatoon.
X.
"Pimeä vuosisata."
Me haparoitsimme seiniä, niinkuin sokiat, ja pitelimme niinkuin ne, joilla ei silmiä ole; me loukkaamme itsemme puolipäivänä niinkuin hämärissä, me olemme pimeydessä niinkuin kuolleet. Jes. 59:10.
Jos paavikunta yhdeksännellä vuosisadalla oli kohonnut ennen aavistamattomaan mahtavuuteen, paljastaa kymmenennen vuosisadan historia mitä kauheimmalla tavalla sen perikadon enteitä. Vanhan pakanallisen Rooman kurjimpien hallitsijain epäsiveellisyys ei luo silmiemme eteen inhottavampaa turmelusta, kuin "pyhän kaupungin" ja kristikunnan hengellisten ruhtinasten elämä kymmenennen vuosisadan pimeinä vuosina. Häveliäisyys kätkee kernaasti unohduksen pimeään tämän paavikunnan ulkonaisestikin niin kauhean surkean alentumisajan, mutta historian tuomitseva valo valaisee pimeän, vaatien meitä silmäilemään sitä lokaista, kaikkien intohimojen likaamaa tietä, jota kymmenennen vuosisadan paavit vaelsivat ijankaikkisuutta kohti. Se on opettava meille, tämä tie, miten epäluotettava kaikki ihmiskunnia ja voima on, se on muistuttava meitä siitä, että paavikunta, vaikka tämä sittemmin kohoaa vielä korkeammille kunnian kukkuloille kuin milloinkaan ennen, rakentaa huonolle perustukselle ja että sen kunnia noina vasta koittavan loiston ja mahtavuuden aikoinakaan ei ole kuin tyhjä varjo vain.
Kaarle Suuren suku ei milloinkaan luopunut vaatimuksistaan hallita kirkkoa, vaan yhä kehnommiksi kävivät heidän yrityksensä säilyttää tätä valtaa. Kun Kaarle Paksu, joka yhdeksi valtakunnaksi yhdisti suuren kantaisänsä hallitsemat maat, v. 888 erotettiin hallitsijavirastaan ja tuo suuri valtakunta jälleen hajosi, oli tämä suku jo ehtinyt hautansa partaille. Se sammui Saksassa jo v. 911, josta alkaen tämän maan uusi hallitsijasuku yhä suuremmalla menestyksellä sekaantuu kirkon hallitukseen. Paavikunta, joka Karolingein sortuessa ajaksi pääsi riippumattomaksi keisareista, joutui sensijaan vielä vaarallisemman vallan orjaksi. Italiassa taistelivat keskenänsä riitaiset aatelissuvut herruudesta, ja näiden mielivallasta riippuivat paavit kokonaan, koettamattakaan säilyttää kunniaansa ja piispallista arvoansa, V. 915 kruunasi paavi Juhana X Friaulin herttuan Berengarin, joka voitettuaan vastustajansa oli päässyt Italian herraksi, Länsi-Rooman keisariksi. Uutta hallitsijaa vastustamaan syntyi toinen puolue, jonka johtajina olivat Toskanan kreivi Adalbert ja hänen lemmittynsä tuo siveettömyydestään kuuluisa Teodora sekä hänen irstaiset tyttärensä Teodora ja Marozia. Saavuttaaksensa suurempaa valtaa pitivät nämä tarkkaan silmällä paavikuntaa, jonka edustajat he ennen pitkää kokonaan kietoivat; verkkoihinsa. Asettaen paavin istuimelle lemmittyjänsä, jotka julkisesti rypösivät kaikissa paheissa, syöksivät nämä kurjat ihmiset paavin istuimen mitä inhottavimpaan lokaan. Tämänaikuisten paavien joukossa, joiden nimenä tavallisesti oli Juhana [Kertomus että mieheksi pukeutunut nainenkin tähän aikaan olisi ollut paavina on silminnähtävästi peruuton. Hänen nimensä olisi ollut Johanna, vaan tällä nimityksellä tarkoitetaan mahdollisesti kaikkia noita kurjia Juhana nimisiä paaveja, jotka tuon inhottavan naisvallan suojelemina toinen toisensa jälkeen istuivat "Pietarin istuimella."], näemme muiden kelvottomain kirkonjohtajien kera myöskin Marozian pojan, Juhana XI. Hänen aikanaan kasvoi hävyttömyys kauhean suureksi, vaan vieläkin julkisemmin rohkeni hänen seuraajansa Juhana XII, joka ainoastaan 19 vuoden ikäisenä, vaan perehtyneenä jos minkälaiseen siveettömyyteen, v. 955 korotettiin paaviksi, tyydyttää himojansa. Italialaisetkin, jotka näinä jumalattomina aikoina kyllä olivat tottuneet kaikenlaisiin paheisin, puhuivat hänestä inholla. Laterani-palatsi tehtiin siveettömyyden ja törkeän Jumalan pilkan kodiksi, ja Rooman maine tahraantui kristikunnan silmissä niihin määrin asti, ettei yksikään siveellinen nainen enää kehdannut pyhiinvaeltajana kaupunkia lähestyä. Muuten on Juhana XII (hänen alkuperäinen nimensä oli Oktavianus) ensimmäinen paavi, joka, astuttuaan "Pietarin istuimelle", muutti nimensä, kuten paavit sittemmin tekivät. Tahtoiko hän tällä jossain määrin salata kehnoa maineitaan, vai koettiko hän sillä erottaa virkansa arvoa epäsiveellisestä elämästään, sitä emme tiedä, vaan varma on, että hän syöksi paavikunnan perikadon partaille. Sitä oudompaa on meistä, että Saksan mainio kuningas Otto I Suuri alensi itsensä polvistumaan tämmöisen paavin jalkain juuressa. Mutta maailman kunnia häikäsi hänen silmiänsä, valtioviisaus ohjasi hänen askeleensa. Miten me ruhtinailta odottaisimme kristillistä mieltä, kun kirkon johtavat henkilöt tallaavat kaiken siveyden jalkojensa alle? — Berengarin ahdistamana oli Juhana XII kääntynyt Oton puoleen saadaksensa häneltä apua. Tämä älysi, miten sopiva tilaisuus oli vahvistaa valtaansa ja hankkia itselleen keisarinkruunun. Hän saapui syksyllä v. 961 Italiaan, jonka maan hän jo ennen oli valloittanut. Berengarin puolue luopui johtajastaan, kaikki kaupungit ja linnat avasivat Otolle porttinsa. Helmikuussa v. 962 tuli hän Roomaan, missä Juhana XII kruunasi hänen Rooman keisariksi. Mutta tuskin oli Otto lähtenyt pois Italiasta, ennenkuin uskoton heittiö liittyi Berengariin, koettaen yksissä hänen kanssaan saada Saksalaisten vihollisia sotaan keisaria vastaan. Vaan tyhjiin nämä hankkeet raukesivat. Jo seuraavana vuonna välkkyi jälleen Oton voittoisa miekka Italiassa. Hän saapui Roomaan, piti Pietarinkirkossa kirkolliskokouksen, joka oli tutkiva paavia vastaan tehtyjä kanteita. Itse oli hän puheenjohtajana. Säälien Juhana XII nuoruutta, lausui keisari: "hän on vielä lapsi, kentiesi hän parantaa tapojansa"; mutta kun paavi ei ensinkään saapunutkaan kokoukseen, vaikka häntä vaatimalla pyydettiin tulemaan, vaan sen sijaan käytti itsensä mitä röyhkeimmällä tavalla, loppui Oton kärsivällisyys. Ankaruuteen kehottivat häntä sitä paitse läsnäolijani huudot: "hän on kentiesi metsästysretkellä," "hän on susi lammasvaatteissa" y.m.s., sekä nuo kauheat syytökset, jotka kaikkialta lausuttiin kirkon korkeinta edustajaa vastaan. Otto erotti Juhanan hänen virastaan ja määräsi kansan ja papiston jo ennen valitseman Leo XIII:nen paaviksi. Samassa tilaisuudessa vannotti hän Roomalaisia: "ett'eivät he enää milloinkaan saisi valita eikä vihkiä paavia ilman keisarin nimenomaista suostumusta ja vahvistusta." Roomalaiset kyllä tuon tuostakin koettivat päästä vapaiksi tästä keisarin "suojelusherruudesta," mutta Oton miekka ja hänen ankarat rangaistuksensa pakottivat heitä joka kerta luopumaan näistä yrityksistä. Noiden rettelöiden vaiheissa onnistui kyllä Juhana XII:nen lyhyeksi ajaksi saada virkansa takaisin, mutta hänen armonaikansa olikin jo lopussa. V. 964 tempasi vanhurskaan Jumalan kosto hänen korkeamman oikeuden tuomittavaksi. Äkillinen halvauksenisku teki lopun hänen kurjasta elämästään, hänen paraikaa täyttäessään synteinsä kauheata mittaa.
Otto Suuri kuoli v. 973. Hänen jälkeistensä oli monesti hyvinkin työläs säilyttää saksalaista valtaa Italiassa, vaan paavikunnan yhä jatkuva kurja tila oli kuitenkin omiansa estämään kirkkoa ryhtymästä mihinkään tehokkaisiin toimiin keisarein uhkaavaa valtaa vastaan. Paavikunnan mainetta halventamaan ja sen oikeuksia loukkaamaan esiintyi nyt Franskankin kuningas Hugo Kapet. Hän oli Karolingien suvun sammuttua Franskassa v. 987 päässyt tämän valtakunnan kuninkaaksi, vaan Reimsin piispa Arnaulf oli koettanut auttaa erästä Karolingein suvun polvelaista valtaistuimelle. Hugo vaati paavi Juhana XV:tä erottamaan kapinallista piispaa hänen virastaan. Kun ei rangaistuksesta mitään kuulunut, päätti kuningas itse asettua tuomariksi. Hän kutsui kokoon kirkolliskokouksen Reimsiin v. 991. Huomattavat ovat Sensin piispan tässä tilaisuudessa lausumat sanat: "Ken on paavi komeassa puvussaan ja loistava kruunu päänsä päällä? Jos häneltä puuttuu rakkautta ja hän ainoastaan kerskaelee opistansa, niin on hän antikristus, joka on ottanut asuaksensa Jumalan temppelissä; mutta jos häneltä puuttuu oppiakin, niin hän on mykkä epäjumala, kuvapatsas, jolta ei kenenkään tulisi neuvoa kysyä." Huolimatta paavista erotti kokous Arnaulfin hänen virastaan, jonka sai oppinut Gerbert. Tämän kyllä täytyi jonkun vuoden kuluttua luopua piispanistuimestaan, kun paavi, jonka käskyä hän alussa vastusti, kutsuen häntä "Rooman syntinen piispa, joka on pidettävä huppanana ja pakanana", sai kannatusta taikauskoiselta kansalta, mutta tuntuvia iskuja oli paavikunta tässäkin riidassa saanut. Kaikkialta kuulemme moitetta, kuka tahansa uskaltaa asettua paavia vastustamaan, tämän maailman mahtavat hallitsevat mielensä mukaan paavikuntaa, jonka valtaa sitä paitse turmeluksen kauhea rutto lannistuttaa, masentaa! Onko sen mahtavuudenaika jo mennyt, kuolemanenteitäkö nämä kaikki ovat? Jos milloinkaan, niin olemme kymmenennen vuosisadan surkeita vaiheita silmäillessämme oikeutetut näin kysymään. Turhaan koettaa Sylvester II (999-1003) korottaa paavikunnan sortuvaa valtaa: hänen kuoltuansa syöksyi se jälleen turmeluksen syvyyteen, luoden uudestaan silmiemme eteen tuota loppumatonta kurjuutta, joka jo toista vuosisataa on ollut sen ainoana tuntomerkkinä. Ja ikäänkuin aavistaen äärettömän syntivelkansa huokaelee kristikunta, kun kymmenennen vuosisadan ilta joutuu: "nyt tulee maailman loppu ja viimmeinen tuomio." Pellot heitettiin kylvämättä, rakennustyöt keskeytyivät, ja muut maalliset toimet jäivät sikseen, sillä yleisesti luultiin, että maailman loppu oli käsissä. Tietämättömyys ennusti ja taikausko uskoi vuotta 1000 aikojen viimmeiseksi vuodeksi. Mikä varoittava muistutus, mikä voimallinen herätyssaarna itse tämä erehdyskin! Mutta kun tuo kammoksuttu vuosi oli kulunut umpeen, ei kristikunnan katseessa näkynyt katumuksen kyynelten jälkiä, vaan kevytmielisyyden iloa siitä että vaara muka oli ohitse. Luopunut on kirkko morsiuslupauksestaan; se ei enää, niinkuin menneinä päivinä, odota ylkänsä tuloa ilosta sykkivin sydämmin, se pelkää, kammoksuu sitä nyt!
Kymmenettä vuosisataa kutsutaan täydestä syystä "pimeäksi vuosisadaksi." Jos jo yksin silloisen paavikunnan surkea tila oikeuttaisi meitä käyttämään tätä nimitystä, esiintyy se yhä enemmän oikeutettuna, jos luomme silmämme siihen kristikuntaan, joka "sokeana haparoitsee" tuon tahratun "Pietarin istuimen" juuressa. Menneiden aikojen tieteelliset harrastukset ovat miltei kerrassaan lakanneet: kymmenes vuosisata ei synnytä, ainoatakaan etevää tiedemiestä, joka pystyisi jatkamaan edellisen vuosisadan suurella vaivalla ja nerokkailla ponnistuksilla aljettua sivistystyötä. Jo alkoi aamu koittaa, kun yhdeksännen vuosisadan tähdet sammuivat keskiajan taivaalla, vaan yö tulikin, ja vaikka se, oli pitkä, ei syttynyt uusia tähtiä virittämään uutta valoa. Turhaan koettaa jumalanpalvelus pukeutua entistä viehättävämpään ulkomuotoon, pyytäen kauniilla maalauksilla ja sointuvammalla veisulla kehottaa kristikuntaa hartauteen, turhaan rakennetaan komeimpia kirkkoja, joihin kootaan yhä enemmän pyhäinjäännöksiä muistuttamaan menneiden aikojen jaloista Herran tunnustajista: taikausko, hengellinen sokeus ja maallisiin kiintynyt mieli sekoittaa myrkkyänsä kaikkiin oloihin, estäen niitäkin, jotka halasivat pelastusta ja vapautta, sammuttamasta ijankaikkisuuden janoansa. Tämän maailman kaavoihin pakotetaan kristinuskon ilmiöt toinen toisensa perästä. Ei siinä kylliksi, että paavi yhä suuremmassa määrässä tuli riippuvaksi keisarista; arkkipiispatkin ja piispat sortuivat läänityslaitoksen orjuuttavaan palvelukseen, kun he ruhtinailta vastaanottivat suuria maanalueita, joita he kyllä rikkaina kirkonruhtinaina monesti hallitsivat hyvinkin vapaasti, vaan jotka myöskin velvottivat heitä maksamaan veroa sekä sotapalveluksella ja muilla kuuliaisuudenosotuksilla nöyrästi palvelemaan läänitysherrojaan. Sormus ja sauva, jonka he n.s. investiturin kautta virkaan astuessaan näiltä saivat, kuvasivat tätä pappissäätyä alentavaa orjuutta. Jota suuremmassa määrässä papiston maailmallinen mieli houkutteli sitä halajamaan korkeita ja tuottavia virkoja, sitä tavallisemmaksi tuli myöskin tuo turmiollinen simonia [Nimi johtuu Simonista, joka apostoleilta pyysi rahalla ostaa voimaa tehdä ihmisiä osallisiksi Pyhän Hengen lahjasta (Apost. T. 1. 8).] eli hengellisten virkojen rahasta myyminen. Millaisia nuo ostetut arkkipiispat ja piispat olivat, miten he saarnasivat parannusta mahtaville suosijoillensa ja lukuisille alamaisillensa, joiden uskollisuudesta heidän asemansa monesti kokonaan riippui, on helppo käsittää. Miten surkea papiston tila oli, käy selville esim. Veronan piispan Rateriuksen (k. 974) eräästä meille säilyneestä kertomuksesta. Hän taisteli kiitettävällä innolla ja voimalla kirkon ja sen palvelijain karttuvaa turmelusta vastaan, jonka vuoksi hän saikin paljon kärsiä. Lainaamme tähän otteen hänen kertomuksestaan: