Näiden vaiheiden ohessa oli Baselin kokous jatkanut pintapuolista työtään. Eugen IV, joka, kuten mainitsimme, jo alussa julisti sen lakkautetuksi, koetti vastakokouksilla tehdä Baselissa laaditut päätökset mitättömiksi. Ensin kutsui hän kannattajansa Ferraraan (1438), josta kaupungista kuitenkin rutto heidät ennen pitkää karkotti. Seuraavana vuonna kokoontuivat he Florensiin jatkamaan työtään. Eugen julisti Baselin kokouksen pannaan. Tämä vastasi valitsemalla uuden paavin, herättäen siten hetkeksi uuteen eloon monipaavisuuden onnettomuutta, jonka poistamista varten kristikunta niin kanan oli taistellut. Surkea on todellakin kirkon tila! Eikä sitä paranna tuo paavin miltei naurettava yritys koettaa tukea valtaansa solmimalla liittoa itäisen kirkon kanssa. Turkkien ahdistamana oli näet Itä-Rooman keisari Juhana VII Paleologus etsinyt turvaa länsimaan kristikunnalta. Kauan epäiltyään, kummanko puoleen hän kääntyisi, Baselin kokouksen vai paavinko, solmi hän vihdoin liiton viimmemainitun kanssa (1439). Vaan ei ystävyyttä kauan kestänyt, eikä siitä muuta apua ollut kuin muutamia turhia juhlamenoja, joilla keski-ajan turmeltunut kirkko vielä koetti maailmaa lumota. Tuo kirkkojen entinen yksimielisyys ei ollut saavutettavissa muutamilla myönnytyksillä ja sopimuksilla — sen aikaansaaminen edellytti silloin, niinkuin aina, ehdotonta kuuliaisuutta yksin totuuden erehtymättömälle sanalle!
Turhaan ponnisti Baselin kokous viimmeiset voimansa näyttääksensä kristikunnalle, että "yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi". Kun sen jäsenet vihdoin (1443) hajosivat, oli Eugen IV yhä edelletä paavina. Näyttää siis kuin olisi paavikunta voittajana suoriutunut noista yleisistä kirkolliskokouksista, joista olemme kertoneet. Hämmästyttävällä röyhkeydellä olivat paavit tämän taistelun vaiheissa julistaneet muuttumattomia vaatimuksiaan kristikunnalle, ja näyttipä hetkeksi kuin olisi Herran seurakunta yhä edelleenkin tuomittu näihin vaatimuksiin suostumaan. Niin ajattelivat ainakin paavit itse, sillä he eivät huomanneet, että "yö kului". Mutta historia todistaa, että ihmiskunnan kehitys alkaa kulkea uutta uraa, jolla se on valmistava perikatoa keski-ajan paavikunnalle. Aamuruskon koittaessa näkyy kaikkivaltiaan Jumalan käsi. Se tarttuu kirkon eksyneen laivan peräsimeen ohjatuksensa sen kulkua kohti rauhan satamaa.
X.
Turun piispanistuin viidennentoista vuosisadan alussa.
— Jokainen luulee tiensä oikeaksi, vaan Herra koettelee sydämmet. San. l. 21: 2.
Olemme viitanneet paavien väsymättömiin pyrintöihin säilyttää hallitsija-asemaansa kristikunnassa. Siitä he eivät vielä siihen aikaankaan luopua tahtoneet, kuin jo kaikki enteet ennustivat perikatoa tälle yritykselle. Ei niin kaukaista maata Euroopassa, etteivät "Pietarin jälkeiset" koettaneet sen oloja halliten johtaa. Niinpä tiedämme esim. että he, halveksien Turun tuomiokapitulia, koettivat anastaa itselleen oikeuden yksin asettaa virkaansa Suomen piispan. Vaan taitavasti valvoi kapitulikin puolestaan etujaan, jos kohta se ajanhengen tahraamana ei suinkaan ollut arka keinojen suhteen. Tämän näemme selvästi Juhana Westfalin kuoleman jälkeen. Hänen jälkeisekseen valitsivat Turun kaniikit Bero Balkin, joka heti vaalin jälkeen riensi Avignoniin saadaksensa paavin vahvistusta. Ei hän sinne tyhjänä lähtenyt — se olisi tosiaan ollut hukkamatka! — vaan varustettuna hyvällä kukkarolla. Hankkiaksensa valitsemalleen piispalle riittäviä lunnaita, oli kapitulin kiireessä täytynyt myydä tuomiokirkon tiluksiakin. Paavi tyytyi rahasummaan: Turun piispaksi pääsi Bero II Balk v. 1385.
Tämä mies oli syntynyt Vehmaan pitäjän Palkisten talossa. Viimmemainittu nimi muistuttaa tuosta vanhasta aatelissuvusta, johon hän kuului. Nuorena oli hän harjoittanut opintoja ulkomaan yliopistoissa ja saanut maisterin arvon, mutta noita jaloja herätyshuutoja, joita siellä siihen aikaan jo kaikui, "ei hän kuulevin korvin kuullut". Hänen toimensa piispana osottavat selvään, että hän oli vento vieras kirkon jo alkaneelle suurelle uudistamistyölle. Bero oli noita keski-ajan sokeita paimenia, joiden silmämääränä oli loistava jumalanpalvelus ja kirkon maallinen valta. Semmoisena oli hän kyllä uuttera, vaan ei ole todistus tämä omiaan ennustamaan valoisampaa tulevaisuutta syrjäisen Suomen Siionille. Kerrassaan arvottomiksi emme kuitenkaan saa Bero piispan toimia tuomita. Niidenkin kautta valmisti kaikkivaltias Jumala isänmaatamme uskonpuhdistuksen aikaa vastaanottamaan, vaikka ne aivan toista tarkoittivat.
Jotta Turun tuomiokapituli paremmin voisi tehtäviään toimittaa, perusti Bero siihen arkkidiakoninviran (1389), toimittaen sen omistajalle useita lahjamaita. Tuomiokirkon rikastuttaminen ja siellä pidettävän jumalanpalveluksen korottaminen mitä suurimpaan loistoon näkyy olleen hänen hartain huolensa, ja paljon hän siinä suhteessa vaikuttikin. Ollen hyvässä sovussa kuningas Eerikin ja Margareeta kuningattaren kanssa, sai hän heiltä suurta rahallista apua pyrinnöilleen. V. 1403 lahjoittivat nämä ruhtinaat Turun tuomiokirkolle 300 naulaa hopeaa (noin 14,000 nyk. Smk.) sillä ehdolla, että "tuomiopäivään asti" kerta päivässä missa aurorae [Latinalainen sana aurora merkitsee aamunkoitto. Kysymyksessä oleva messu sai tämän nimen, koska se määrättiin toimitettavaksi varhain aamulla.] niminen messu kirkossa luettaisiin heidän, heidän vanhempainsa ja ystäväinsä sielujen edestä. Tuomiokirkkoa koristettiin ja laajennettiin. Niinpä rakennettiin siihen vanhojen lisäksi uusia, komeita kuoreja ja niihin hankittiin alttareita messujen toimittamista varten. Tällä tavoin karttui myöskin tuomiokirkossa palvelevien pappien luku. Heidän palkkaamisekseen lahjoittivat hurskaat ihmiset, yhä uusia elatus- ja palkkatiloja.
Muistellessamme Turun silloisen tuomiokirkon sen ajan oloihin katsoen melkoisen suureksi kasvanutta omaisuutta, emme suinkaan saa unohtaa niitä pyhäinjäännöksiä, joita siinä säilytettiin. Meidän käsityksemme mukaan ei niiden arvo ollut suuri, vaan keski-aika piti niitä tavaroista kalliimpina. Todistuksena on sekin seikka että niiden kunnioittamista varten Beron aikana määrättiin eri juhlapäivä (1396). Jotka saapuivat tähän juhlaan ja oikeassa mielessä sitä viettivät — niin sanottiin — he pääsivät pyhimysten ansion ja siitä vuotavan ilon osallisuuteen. Miten lukemattomia eksytyksiä on katolinen kirkko totuuden nimessä kylvänyt meidänkin esi-isiemme sydämmiin!
Bero piispa ei pitänyt huolta ainoastaan Turun tuomiokirkosta: hän valvoi myöskin laajan hiippakuntansa parasta, koettaen kaikkialla saada katolisuuden valtaa maassa turvatuksi, taatuksi. Suomen sydänmaissa ja sen pohjoisimmissakin osissa syrjääntyi hänen aikanaan pakanuus kristinuskon tieltä. Hänen ajoiltaan mainitaan monta uutta kirkkoa (Ruskossa, Säkylässä, Köyliössä, Laitilassa, Pälkäneellä y.m.), joista useat epäilemättä syntyivät uutteran piispan toimesta.
Valtiollisellakin alalla esiintyi Bero. Hän matkusti muutamia kertoja Ruotsiin, missä otti osaa verraten tärkeitäkin kysymyksiä ratkaistaessa. Suurempaa etevyyttä hän ei kuitenkaan näissä toimissa näy osottaneen, vaan hallituksen suosiossa hän elämänsä loppuun asti pysyi. Sen huomaamme siitäkin, että hän v. 1409 sai Maskun ja Piikkiön pitäjät lahjaksi.
Bero Balk kuoli Kesäkuun 29 p:nä 1412.
XI.
Piispa Maunu II Olavinpoika Tavast.
— vartija, mitä yö kuluu? Jes. 21: 11.
Tämä mainio mies syntyi Mynämäen pitäjän Alasjoen talossa Lokakuun 14 p:nä 1357. Tavastien suku oli jo siihen aikaan mahtava. Maunun isä, Olavi Tavast, joka oli rikas rälssimies, oli hänen syntyessään Hemming piispan voutina Kuusiston linnassa. Tämä seikka määräsi epäilemättä suureksi osaksi pojan tulevaisuuden. Varmaan huomasi tuo kirkon etuja tarkkaan valvova piispa nuorukaisen suuret lahjat, eikä suinkaan tunnu oudolta erään historioitsijan oletus, että Maunu hänen kehotuksestaan päätti ruveta papiksi. Vaan oli miten olikaan: ei erehtynyt Kuusiston linnanvoudin poika valitessaan tämän elämänuran, sillä hänestä tuli Suomen kirkon mainehikkain katolinen piispa.
Maunun nuoruudenaika on kokonaan tuntematon. Sitä tärkeämpi on ensimmäinen hänen miehuudenajaltaan säilynyt tieto, semminkin kun se on omiaan muistuttamaan meitä siitä armosta, joko "koittona ylhäältä etsi" 14:nen ja 15:nen vuosisadan kristikuntaa. Kirkkomme aikakirjoihin on merkitty, että Maunu Tavast sai maisterin arvon Pragin yliopistolta v. 1398. Mahdoton on olettaa, ettei tuo tavattoman lahjakas mies, jonka tietohalu oli ohjannut hänen askeleensa syrjäisestä Suomesta Böhmin kuuluisaan opinahjoon, tutustunut Husiin ja kuunnellut hänenkin luentojaan. On kyllä totta, että nämä luennot alkoivat vasta viimmemainittuna vuonna, totta myöskin, etteivät tuon suuren uskonpuhdistajan mielipiteet siihen aikaan vielä olleet vakaantuneet vaan olipa Pragin yliopistossa jo ennen hänen esiintymistäänkin uuden ajan hengen tuulahdus vaikuttanut etenkin nuorisoon, vaatien sitä taisteluun pimeyden ja valheen varjovaltoja vastaan: ken pystyy väittämään, ettei Herra näissä vaiheissa etsinyt sitäkin miestä, jonka elämäkertaa tässä silmäilemme? Minkä vastauksen oli Maunu Tavast, palattuaan takaisin Suomeen, antava pimeässä haparoivan kansansa utelevaan kysymykseen: "vartija, mitä yö kuluu?"
Luultavasti oli Maunu Tavast, lähtiessään Pragiin opintojaan jatkamaan, kaniikina Turussa. Sittemmin oli hän jonkun aikaa kuningas Eerik Pommerilaisen kanslerina, vaikka tämä eräässä kirjeessä vuodelta 1406 nimittää häntä ainoastaan "rakkaaksi papiksensa". V. 1410 pääsi Maunu Turun tuomiokirkon arkkidiakoniksi ja kaksi vuotta myöhemmin, kun Suomen piispanistuin Beron kuoleman kautta tuli joutilaaksi, Turun piispaksi. Noudattaen edeltäjäinsä esimerkkiä, matkusti hän Roomaan, missä hän paavi Juhana XXIII:nen käskystä vihittiin virkaansa p. Katarinan kirkossa (1412).
Maunu II Olavinpoika Tavast oli jo 55 vuoden ikäinen, kun hän ryhtyi johtamaan Suomen kirkkoa. Mutta eivät ilmaise hänen toimensa ikäkulun väsymystä, vaan päinvastoin innostuneen miehen murtumatonta voimaa. Käydessään ulkomailla oli hän nähnyt, kuullut ja oppinut paljon eikä aikonut hän olla sitä käyttämättä Suomen kirkon hyväksi. Vaan ristiriitaisia olivat äänet, joita hän kristikunnan emämaissa kuuli, monenkaltaiset ne opetukset, joita häntä oli kehotettu noudattamaan. Etenkin Roomassa käydessään oli hän kokenut, miten levoton aika oli. Husin herätyshuutojen kaiku kuului kaikkialle, herättäen innostusta, hämmästystä ja vihaa; Pisan kokous oli puhunut rohkeita, ennen kuulumattomia sanoja turmeltunutta paavikuntaa vastaan, ja Pariisissa, johon kaupunkiin Maunu paluumatkalla poikkesi, puhuttiin uudesta yleisestä kirkolliskokouksesta, joka oli ryhtyvä yhä tehokkaampiin toimiin puhdistaaksensa kirkkoa "pään ja jäsenten suhteen". Suomessa ei näistä painavista kysymyksistä paljo tiedetty, täällä oltiin entisillään tahi oikeammin: katolisen kirkon erehdykset juurtuivat juurtumistaan kansaan. Oliko Suomen uusi piispa hoitava kirkkonsa peräsintä niin, että tuo uuden ajan tuulahduskin, jonka virkistyttävää ilmaa hänkin oli vähän hengittänyt, pääsisi vaikuttamaan laivan purjeisin, vai oliko hän ohjaava sen kulkua samaa sumuista tietä, jota se niihin asti oli kulkenut? Vastauksena ovat miehen vaikutus ja toimet Turun piispana, joita tässä lyhyesti tahdomme tarkastaa.
Palattuaan kotia Roomasta, ryhtyi Maunu Tavast heti jatkamaan edeltäjäinsä toimia. Niiden silmämääränä oli, kuten tiedämme, hankkia Suomen kirkolle maallista rikkautta, loistoa sen jumalanpalvelukselle, arvoa ja valtaa sen papistolle. Johdonmukaisemmin ja tuntuvammin kuin kukaan ennen häntä työskenteli Maunu Tavast tuohon suuntaan, eikä ole kukaan kirkkomme paimenista sittemminkään niin tehokkaasti toiminut katolisuuden palveluksessa.
Jo edellisten piispojen aikana olivat ihmiset harjaantuneet pitämään kirkolle annettuja lahjoja erinomaisen ansiokkaina ja Jumalalle otollisina. Maunu Tavast ei suinkaan tätä eksynyttä ajanhenkeä vastustanut. Päinvastoin koetti hän sekä kehotuksilla että omalla esimerkillään saada sitä juurtumaan yhä syvempään Suomalaisten sydämmiin. Eikä hän turhaan työtä tehnyt, jos asiaa katolisen kirkon kannalta arvostelemme. Miltei kaikki Suomen Siionia koskevat, niiltä ajoilta säilyneet kirjeet, ovat lahjakirjoja kirkon hyväksi. Ne kartuttivat ennen arvaamattomassa määrässä sen omaisuutta, antaen sille siten tarpeellista alueellista apua, vaan eksyttivät samalla esi-isiämme yhä pitemmälle keski-ajan vaarallisimman erehdyksen mutkaisella polulla. Piispa itse kulki oppaana edellä. V. 1421 rakennutti hän tuomiokirkkoon "omansa ja vanhempainsa sielujen pelastukseksi, kaikkien pyhien enkelien ja pyhän Birgittan kunniaksi" pyhän ruumiin kuorin. Siinä palvelevan papin tehtävänä oli usein lukea messuja kuorissa. Perustuskirja säätää, että pyhän ruumiin kuorin pappisvirka etupäässä oli uskottava Tavastein suvun jäsenelle. Piispa oli yksissä tuomiokapitulin kanssa hänen valitseva. Varojaan säästämättä lahjoitti Maunu, joka erinomaisella lemmellä näkyy suosineen etenkin tätä perustamaansa laitosta, sen alttarille monesti suuria lahjoituksia. — Monta muuta uutta alttaria syntyi Suomen emäkirkossa Maunu Tavastin aikana. Niistä mainittakoot Johanneksen, p. Annan, p. Andreaan, Pietarin, Paavalin ja p. Kolminaisuuden alttarit. Tietysti oli Maunun mahdoton itse kustantaa kaikkia näitä laitoksia, sillä niihin yhdistetyt pappisvirat kysyivät päivä päivältä yhä suurempia varoja, vaan hänen ei tarvinnutkaan sitä tehdä. Ruhtinaat ja ruhtinattaret, valtakunnan mahtavat ylimykset, virkamiehet, porvarit, talonpojat kaikki kiiruhtivat kilvan rikastuttamaan kirkkoa, siten päästäksensä Turun mahtavan piispan suosioon ja hankkiaksensa sieluillensa rauhaa elämässä ja kuolemassa. Täten kohosi semminkin tuomiokirkon komeus ennen aavistamattomassa määrässä. Kaniikein luku karttui kuudesta kymmeneen, ja heitä auttamaan liittyi kuoripappien yhä lukuisammaksi kasvava joukko, joka ihanalla veisullaan sai jumalanpalveluksen viehättävän kauniiksi. Messuja pidettiin joka päivä aamusta iltaan, ja joka tuomiokirkossa tahi muualla tuon kuuluisan piispan näki, huomasi miehen koko käytöksestä ja erittäin siitä hartaudesta, jota hän jumalanpalvelusta toimittaessaan aina osotti, ettei hän tavan ja maallisen etunsa vuoksi vain paimenvirkaansa noin hartaasti toimittanut. Ankarasti hän valvoi kirkon kuria, vaatien etenkin itseltänsä tarkkaan sitä pyhyyttä, jolla keski-ajan hurskaat pyrkivät Jumalan ja pyhimysten suosioon. Piispanistuimensa ja isältään perimänsä talojen tulot käytti hän paitse kirkon rikastuttamiseksi suureksi osaksi myöskin köyhien hyväksi, rakensi sairashuoneita, puolusti sorretuita, tuki orpoja ja vaivaisia, holhoi ja, kieltäen itseään, autti. Aikakirjoihimme on myöskin merkitty, että raskasten verojen ijes Maunu Tavastin toimesta nostettiin monen köyhän seudun asukasten niskoilta, hallitus kun miltei aina oli altis noudattamaan Turun jalon piispan esityksiä. Etenkin jos otamme huomioon, miten irstaisuus, voitonpyyntö ja muut silmiinpistävät paheet olivat yleiset sen ajan papistossa (Maunu Tavastin oma arkkipiispa, Upsalan piispa Johannes Jerechini esim. erotettiin virastaan siveettömän elämänsä tähden), ei ole kumma, että hän vuosi vuodelta tuli yhä kuuluisammaksi. Piispankronika kertoo hänen istuneen "kuin toinen Joosef ylimysten ja valtaneuvosten kesken" sekä ihmisten "palvelleen häntä kuin kuninkaallista majesteettia". Hän oli — niin todistaa sama kronika — "suuri toimissaan, niinkuin nimeltäänkin" [Latinalainen sana magnus (Maunu) merkitsee suuri.].
Maunu Tavastin mainetta kartutti arvaamattoman suuressa määrässä hänen pyhiinvaellusretkensä Palestinaan, jolle matkalle hän piispana ollessaan lähti. Vaikka vuosiluku on tuntematon, on kertomus täysin luotettava. Sekin todistaa Maunu piispan olleen noita keskiajan hurskaita, jotka, kuuliaisina katolisen kirkon erehtyneelle uskolle, olivat alttiit sitä sydämmestään kannattamaan ja sille uutta elinvoimaa hankkimaan vielä silloinkin, kun totuuden Henki yhä kuuluvammin vaati kristikuntaa astumaan pimeydestä Herran ihmeelliseen valoon. — Matkalla kävi Maunu myöskin Venedigin rikkaassa kaupungissa. Siellä hän osteli kaikenkaltaisia koristuksia ja kalleuksia tuomiokirkkonsa tarpeeksi. Niistä ansaitsevat etenkin muistamista: iso hopearisti, moniaat puhtaasta kullasta tehdyt astiat p. ehtoollista varten, hopea-kotelot, joihin p. Henrikin luut kätkettiin, kalliit kirkonvaatteukset, hopealla koristetut evankeliumi- ja epistolakirjat sekä arvokas kirjakokoelma, sisältävä jumaluustiedettä ja kirkkolakia käsitteleviä kirjoja.
Luonnollista on, että Turun tuomiokirkon komeus ja sen jumalanpalveluksen loisto kehottivat esi-isiämme koettamaan saada köyhän Suomen muitakin Jumalalle pyhitettyjä rakennuksia edes jossain määrin tuon kuuluisan emäkirkon kaltaisiksi. Uusia kirkkoja rakennettiin monessa paikoin, vanhoja laajennettiin ja koristettiin. Niin esim. perusti kuningas Kaarle Knuutinpoika Viipurin kirkkoon kolme alttaria. Ne pyhitettiin Johannekselle, p. Katariinalle ja p. Annalle. Kaikkialla oli Maunu piispan uskonnollinen innostus, hänen esimerkkinsä ja valtaava henkensä kehottamassa, johtamassa. Jota vanhemmaksi hän tuli, sitä innokkaammin vain hän valvoi katolisuuden etuja laajassa hiippakunnassaan. Todistuksena on muiden uutterain tointen kera seuraavakin. Ennen on kerrottu, miten koko Porvoon pitäjä Hemmingin aikoina joutui Paadisten luostarin haltuun. Kun kuningas Maunu Eerikinpoika, joka, kuten tiedämme, sai mainitun piispan tähän lahjoitukseen suostumaan, syöstiin valtaistuimelta, korjasivat Viipurin linnan haltijat kysymyksessä olevan alueen kruunulle. Paadisten luostari ei tietysti ollut siihen tyytyväinen, vaan uudisti tuon tuostakin vaatimuksiaan, tottunut kuin se oli hyväksensä käyttämään tuon verraten varakkaan alueen veroja. Epäilemättä olisi tämän johdosta syntynyt pitkiäkin rettelöitä, ellei Maunu Tavast olisi ryhtynyt tehokkaisin toimiin niiden estämiseksi. Hän käytti nim. tuosta kuningas Eerikin ja Margareeta kuningattaren lahjoituksesta melkoisen summan (noin 2000 nyk. S. markkaa), ostaen sillä Porvoon pitäjän ainaiseksi vapaaksi Paadisten luostarin vaatimuksista. Tuossa ruhtinaallisessa lahjoituksessa siten syntynyt vailinki korvattiin hiippakunnalle takaisin saadun alueen maksamilla veroilla.
V. 1429 hävitti tulipalo suurimman osan Turkua. Liekit eivät säästäneet tuomiokirkkoakaan, ne painoivat siihenkin hävityksen leiman. Vaan ei masentanut tämäkään kohtaus murtumattoman piispan intoa. Muutaman vuoden kuluttua korotti hänen rakas kirkkonsa entistä komeampana huippuaan taivasta kohti, läheltä ja kaukaa jälleen kutsuen ihmisiä messuja kuulemaan ja lumoavaa hartautta nauttimaan Suomen kuuluisimpain pyhimysten muistorikkaassa temppelissä. Mahdollisesti lähti Maunu yllämainitulle matkalleen pyhään maahan juuri tämän tulipalon johdosta, Herran haudalla etsiäksensä lohdutusta surussaan ja hankkiaksensa kirkollensa koristuksia tulen hävittämien kalleuksien sijaan. Vaan olkoon asian laita miten tahansa, sen ainakin varmaan tiedämme, että Suomen asukkaat hänen toimestaan heti ryhtyivät kuuluisaa tuomiokirkkoansa korjaamaan ja kauniiksi sisustamaan. Yksissä Ruotsin piispojen kanssa julisti Maunu Tavast v. 1441 40 päivän synninaneet kaikille, jotka määrättyinä juhlapäivinä saapuivat tuomiokirkkoon tahi Suomen hiippakunnan muihin kirkkoihin ja niitä lahjoituksilla muistivat. Vielä anteliaampi oli Baselin kirkolliskokous. Se lähetti seuraavana vuonna kirjeen Suomeen, luvaten synninpäästöä aina 20 vuodeksi jokaiselle, joka oli altis uhraamaan rahoja tulen turmeleman tuomiokirkon hyväksi. Muitakin samankaltaisia kirjeitä saapui katolisen kirkon ylimyksiltä Maunun aikana ja epäilemättä etenkin hänen ilmoitustensa johdosta Turkuun. Eivätkä ne vaikutuksetta olleet: köyhän Suomen kirkko rikastumistaan rikastui. Tämä seikka kyllä taivutti kansan mieltä siihen käsitykseen, että kaikki maallinen työ ja toimi on velvollinen etupäässä tarkoittamaan kirkon etua, siten opettaen esi-isiämme sielunsa autuudeksi uhraamaan kaikki, mutta he eksyivät samalla myöskin yhä kauemmas siitä sanasta, joka todistaa: "Jumala on henki ja oikeat rukoilijat rukoilevat häntä hengessä ja totuudessa".
Olemme nähneet, miten uutterasti Maunu piti huolta katolisuuden voitosta Suomessa. Häntä uskollisemmin ei ole kukaan palvellut tätä aatetta, eikä pysty kukaan todistamaan, että hänen mielensä tässä palveluksessa yltyi vallanhimoisen kirkkoruhtinaan kovasydämmisyydeksi ja ylpeydeksi, kuten useampain keski-ajan eteväin piispojen kävi. Omaa etuansa valvoi hän ainoastaan niihin määrin, kuin hänen käsityksensä kirkon kunniasta sitä vaati. Arka oli hän kyllä piispallisen arvonsa suhteen, vaan kirkon eikä oman maineensa tähden. Ja ken uskaltaa väittää, ettei tuo kaunis liekki, joka säteili hänen silmistään, hänen harjoittaessaan verratonta armeliaisuuttaan köyhiä kansalaisiaan kohtaan, rukoillessaan tahi jumalanpalvelusta toimittaessaan, ollut rakkauden Herran virittämä, vaikka siihen liittyikin paljo keski-ajan eksyneen hengellisyyden valevaloa?
Mainitsemiimme todistuksiin Maunu Olavinpojan Tavastin toimista Turun hiippakunnan piispana, liittyy vielä semminkin yksi, jota emme saa unohtaa. Tarkoitamme hänen laajassa hiippakunnassaan toimittamiaan tarkastusmatkoja. Miten vaivaloiset nämä, matkat olivat, voimme päättää esim. siitä, että Maunun toimesta rakennettiin majatalo sille 18 peninkulmaa pitkälle asumattomalle taipaleelle, joka siihen aikaan erotti Sysmän ja Savon kirkot toisistaan. Semmoisissa erämaissa liikkui hän vielä päälle 80 vuoden vanhana, tarkastaen pappien työtä, varottaen, nuhdellen, neuvoen ja kehottaen seurakuntia. Missä tahansa hän levähti, jos erämaan synkissä saloissa tahi asutuissa seuduissa, siihen asetettiin hänen pieni kappelinsa, ja muassaan olevat papit toimittivat siinä jumalanpalvelusta, jota hän itse aina johti. Ihmetellen, kunnioittaen katseli kansa kaikkialla tuota Suomen kirkon hurskasta piispaa, jonka esimerkki niin valtaavasti kehotti kaikkia irtautumaan maallisista ja ylentämään sydäntään Herran puoleen. Hän oli — niin arveltiin — likeisesti sukua niille pyhimyksille, joista hän puhui ja joiden kanssa hän niin ahkeraan seurusteli. Ei kuulunut Suomen erämaihin husilais-sodan melskeen kaikua eikä niitä ääniä, jotka vaativat kristikunnan kansoja taisteluun paavikirkon valeita vastaan: täällä polvistuivat ihmiset nöyrinä vanhan piispansa kera pyhimysten kuvien edessä keski-ajan yön kuutamossa. Mutta siunausta siitäkin oli, sillä "laupias ja armollinen on Herra, kärsiväinen ja aivan hyvä".
Vähitellen oli Suomessa ruvettu perustamaan koulujakin lasten opettamista varten. Ne olivat tietysti siihen aikaan vielä hyvinkin vähäpätöisiä, vaan arvaamattoman suuresta merkityksestä kuitenkin. Maunu Tavast kannatti niitä kaikin tavoin, hankkien muun ohessa paavilta anekirjoja niille, jotka rahalla, ruualla tahi vaatteilla auttoivat köyhiä koululaisia. Että Suomessakin tietohalu vähitellen alkoi herätä, huomaamme semminkin siitä, että moni nuorukainen täältä matkusti ulkomaille, Pariisissa, Pragissa y.m. opintojaan jatkaakseen. Tuo on unestaan heräjävän kansamme totuuden kaipua, joka sillekin ennustaa uskonpuhdistuksen aamun koittoa.
Myöhään oli Suomi päässyt kristinuskon osallisuuteen. Sentähden eivät katolisen kirkon laitokset täällä saavuttaneet sitä kukoistusta, kuin Euroopan sydänmaissa. Niinpä löytyi täällä ennen Maunu Tavastin aikoja esim. ainoastaan viisi luostaria. Näistä olemme jo maininneet Turun Dominikani-luostarin. Myöhemmin perustettiin Viipuriin kaksi luostaria, toinen noudattava Dominikanein, toinen Fransiskanein ohjesääntöjä. Viimmemainittuun munkkikuntaan kuuluivat niinikään muut kaksi, Rauman ja Ahvenanmaan luostarit. Kuten olemme nähneet, edustaa Maunu Tavast kaikissa toimissaan keski-ajan uskonnollista katsantotapaa, suosien sydämmestään myöskin munkkilaitosta, vaikka uuden ajan heräjävä tuulahdus jo monessa paikoin tuomiten likenee luostarien muureja, uhaten paljastaa näiden takana piileilevät paheet. Uuden luostarin perustaminen köyhään Suomeenkin oli jo kauan ollut hänen hartain toivonsa. Etenkin viehätti Maunua Birgittan maine: hänen perustamansa munkki- ja nunnayhdistykseen kuuluvaksi aikoi vanha piispa aikomaansa luostaria, jos hänen onnistuisi saada se aikaan. V. 1438 sai hän asian niin pitkälle ajetuksi, että Ruotsista saapui kirje, joka kehotti häntä Suomen valtiomiesten kera valitsemaan paikkaa aivotulle luostarille. Muutaman vuoden kuluttua (1443) perustettiin Raision pitäjään, nyk. Naantalin alueelle, Vallis gratiae [Vallis gratiae merkitsee armon laakso; siitä ruotsalainen niini Nådendal (Naantali).] niminen Brigittiläis-luostari. Maunu piispa oli ensimmäinen toimessa. Hänen kustannuksellaan rakennettiin luostarikirkon pääkuori ja sakaristo, jota paitse hän kehotuksillaan sai ihmisiä lahjoittamaan laitokselle maita ja muita lahjoituksia.
Maunu Tavastin toimet valtiollisella alalla eivät kuulu kirkkohistoriaan. Se kuitenkin mainittakoon, että hän monesti otti valtionkin asioihin osaa, osottaen aina horjumatonta uskollisuutta kuninkaallensa. Vielä v. 1448 kävi hän Ruotsissa, ollen saapuvilla kuningas Kaarle Knuutinpojan kruunajaisissa. Tämän jälkeen hoiti hän vielä kaksi vuotta paimenvirkaansa, kunnes hän, väsyneenä raskaasta elämäntyöstään ja 93 ikävuoden painamana, luopui piispanvirastaan 1450. Turkuun rakentamastaan komeasta piispantalosta siirtyi hän nyt Naantaliin, missä oli valmistanut itselleen pienen asunnon lähellä luostaria. Siellä sammui vanhuksen elämä v. 1452. Hän haudattiin pyhän ruumiin kuoriin.
Olemme viitanneet siihen, että Maunu Tavast oli yksi niitä, joiden aikaa uskonpuhdistuksen aamukoitto valaisi. Sen merkitys ei hänelle kirkastunut, vaikka hän kävi sitä läheltä katsomassa. Raamattu todistaa: "joka on totuudesta, hän kuulee totuuden äänen". Mihin määrin näiden sanojen tuomitseva puoli soveltuu häneen, sen tietää Herra yksin. Vaan emme silti saa jättää niitä huomioon ottamatta, arvostellessamme Suomen katolisen ajan etevintä piispaa. Hänen monessa suhteessa jalo muistonsa on oikeutettu sitä vaatimaan. Ja jos sen kautta himmeneekin tuon maineen loisto, niin ei vähene sen Herran kunnia, jonka viinimäessä Maunu Tavast verrattomalla ahkeruudella teki työtä. Ei voinut vielä tämäkään Suomen Siionin vartija vastata esi-isiemme huokaukseen: "mitä yö kuluu?" mutta horjumaton oli Herran lupaus "nouse, ole kirkas; sillä sinun valkeutes tulee, ja Herran kunnia koittaa sinun ylitses".
XII.
Tuomas Kempiläinen.
— me otamme siitä vaarin, ja sitä pyytelemme, että me Herran tuntisimme, sillä hän koittaa niinkuin kaunis aamurusko, ja hän tulee meille niinkuin sade, niinkuin ehtoosade aikanansa maan päälle. Hos. 6: 3.
Monenkaltaisia aseita käytti Herra keski-ajan loppupuolella herättääksensä nukkuvaa kristikuntaa synnin unesta. Eivät ansaitse huomiota ainoastaan nuo suuret uskonsankarit, jotka julkisesti uskalsivat vastustaa kirkon turmelusta: moni muu totuutta etsivä henkilö, jonka maine ei ole niin kuuluisa, on heidän kera valmistanut uskonpuhdistuksen suurta aikaa. Kernaasti myönnettäköön, etteivät, nämä Siionin muurien vartijat niin selvään kuin nuo taistelun suuret johtajat käsittäneet aikansa kipeintä tarvetta eivätkä niin rohkeasti astuneet sorrettua totuutta puolustamaan, vaan ei heidän työnsä silti hedelmätön ollut. Tarkoitamme semminkin yhä edelleen kukoistavan mystisyyden edustajia ja heidän syvää, hartaiden rukousten pyhittämää miettimistään Jumalan sanan ääressä. Heidän hiljaisista kammioistaan on moni valonsäde lähtenyt ulos meluavaan maailmaan herättämään ja virkistyttämään pimeässä haparoivaa kristikuntaa ja johdattamaan ihmisten askeleita rauhan tielle. Yksi näitä miehiä oli Tuomas Kempiläinen.
Semminkin Alamaissa virkistyi mystisyys keskiajan loppupuolella uuteen eloon. Hurskaat, syvämietteiset henkilöt liittyivät siellä monessa paikoin yhdistyksiinkin, edistääksensä sitä jumaluusoppia, jonka pääasiana on sydämmen hartaus ja elämän yhteys Jumalan kanssa. Kuuluisin näistä yhdistyksistä oli Deventerin koulu, jonka perusti ennen mainitun Ruysbrockin hengenheimolainen Gerhard Groot (k. 1384). Laitos, jonka jäsenet ovat tunnetut nimellä "yhteisen elämän veljekset", saavutti ennen pitkää suuren maineen. Grootin kuoltua rupesi yhdistyksen johtajaksi Florentinus Radewyns. Etenkin hänen aikanaan vaikutti se suuria. Monessa paikoin liittyi näet hurskaita, taivaan valtakunnan aarteita etsiviä nuorukaisia toisiinsa, muodostaen Deventerin koulun mallin mukaan pieniä, yhteistä hartautta ja uskonnollista miettimistä varten perustettuja yhdistyksiä, joiden tarkoituksena oli säilyttää ja kirkkaammaksi kehittää ajan uupuvaa uskoa, toivoa ja rakkautta. Arvaamattoman suuri oli näiden yhdistysten työn siunaus. Keskiajan laskeva aurinko loi siihen kaunista valoa. Hiljaa työskentelivät noiden vaatimattomien yhdistysten jäsenet, vaan paljon he saivat aikaan. He lukivat ahkeraan, miettivät, saarnasivat, perustivat kouluja ja levittivät pieniä hartauskirjoja siunaukseksi ja kehotukseksi aikakauden levottomille, kirkon turmelukseen ja alituisiin riitoihin kyllästyneille ihmisille.
Eräänä päivänä v. 1393 saapui "yhteisen elämän veljesten" luo eräs 13 vuoden ikäinen poika, etsien rauhaa tykkivälle sydämmelleen, ravintoa isoovalle sielulleen. Hän oli kotosin lähellä Kölniä olevasta pienestä Kempenin kaupungista. Tuomaan — se oli pojan nimi — vanhemmat olivat hurskaita eivätkä tahtoneet estää, poikaansa lähtemästä hakemaan viisauden helmiä, vaikka he olivat varattomia eivätkä voineet hänen koulunkäyntiään kustantaa. Kentiesi aavistivat he, että Herra oli ottanut pitääkseen huolta lapsen kasvatuksesta, toimittaaksensa hänen kauttansa suuria valtakuntansa palveluksessa. Tarkka on hurskaan äidin silmä, eikä rakenna Jumalaa pelkäävän isän toivo sannalle.
Florentinus otti Tuomas Kempiläisen Deventerin kouluun, antoi hänelle kirjoja sekä hankki hänelle ylläpidon erään hurskaan rouvan kodissa. Nuorukainen edistyi tavattoman nopeasti, saavuttaen nöyrällä ja hurskaalla käytöksellään ennen pitkää "veljesten" ystävyyden ja rakkauden. Seitsemän vuotta harjoitettuaan opintoja Deventerissä, rupesi Tuomas Florentinuksen kehotuksesta Zwollen lähellä olevan p. Agneksen luostarin munkiksi. Siellä hän siitä alkaen oleskeli elämänsä loppuun asti. Hän kuoli v. 1471.
Näin lyhyt on tämän miehen elämäkerta, ja kuitenkin on hänen nimensä tunnettu, hänen maineensa suuri koko kristikunnassa. Hän on nim. kirjoittanut erään kirjasen "Kristuksen seuraamisesta", jonka vertaisia ei löydy monta. Siitä on ilmaantunut tuhansia eri painoksia, jotka, käännettyinä kaikille euroopalaisille kielille, ovat kertoneet maailmalle mitä tuo ihmeellisen syvämietteinen, ristin tien salaisuuteen perehtynyt hurskas munkki mietti pienessä kammiossaan Zwollen luostarissa. Väittäkööt meidän aikamme pintapuoliset kristityt, joiden nautinnonhimoinen uskonto pyrkii yhä enemmän vapautumaan Herran todistuksesta: "joka tahtoo minun opetuslapseni olla, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä joka päivä päällensä ja seuratkoon minua", Tuomas Kempiläisen kirjan kaipaavan "Jumalan lasten uskon rohkeutta" ja evankeliumin lohdutusta: jotka niin puhuvat, he eivät tiedä mitä sanelevat. On kyllä totta, ettei Tuomas, keski-ajan sumujen ympäröimänä kuin oli, pystynyt täydellisesti kehittämään esim. vanhurskauttamisoppia, mutta kaikkialla hän kuitenkin sen ytimeen tähtää eikä hän ketään harhateille johdata silloinkaan, kun hän selvään ilmaisee, minkä ajan lapsi hän on. Elämän tien pääpiirteet kirkastuivat hänelle rukouksissa Herran puoleen monesti ihmeen kirkkaiksi, ja hänen ajatuksensa ja sanansa saivat Pyhän Hengen koulussa, jota hän uskollisesti kävi, tuon pyhän leiman, jossa Herran työ tunnetaan. Miten ihmeellisesti Herra ohjasi häntä, hänen kirjoittaessaan tätä, tuhansien luettavaksi määrättyä kirjaa, näkyy siitäkin, ettei siinä ainoassakaan paikassa puhuta Marian avuksihuutamisesta, vaikka Tuomas Kempiläinen oli tämän pyhimyksen mitä hartaimpia ihailijoita. Tuomas Kempiläinen on itse kokenut mitä hän on kirjoittanut. Siitä hänen kirjansa herättävä voima ja vakuuttava uskottavaisuus. Lukemattomat suruttomat on se herättänyt synnin unesta, lohduttanut murheellisia, tukenut horjuvia, rauhoittanut rauhattomia, luonut totuuden valoa ristin tiellä vaeltavien askeleita valaisemaan. Ja sama voima on sillä vielä tänä päivänä, sillä tämä voima on Herran salatun viisauden voima. Ei istunut sen tekijä turhaan kirjoituspöytänsä ääressä!
Paitse yllämainittua kirjaa löytyy muitakin Tuomas Kempiläisen kirjoittamia teoksia, sillä ei hän muuta tehnyt pitkän elämänsä aikana kuin luki, rukoili, mietti ja kirjoitti. Sentähden sanotaan hänen myöskin erään kuvansa alle, jonka muuan munkki löysi, kirjoittaneen nämä sanat: "olen etsinyt rauhaa, vaan en löytänyt sitä kuin yksinäisyydessä ja kirjojeni ääressä". — Lainaamme tähän lyhyen otteen Tuomas Kempiläisen etevimmästä teoksesta, yllämainitusta "Kristuksen seuraamisesta" nimisestä kirjasesta:
"Sieluni, jos omistaisit kaikki maalliset tavarat, niin et kuitenkaan saattaisi olla onnellinen ja autuas, sillä kaikki onnesi ja autuutesi on Jumalassa, joka on kaikki luonut. Tätä autuutta eivät tämän maailman hullut kiitä, vaan Kristuksen uskolliset odottavat sitä, ja ne, jotka ovat puhtaat sydämmestä ja pitävät kanssakäymistä taivaissa, nauttivatkin joskus sen esimakua. Turha on kaikki inhimillinen lohdutus eikä sitä kauan kestä; autuaaksi tekevä ja totinen se lohdutus, jonka totuudesta sisällisesti saamme. Hurskaalla on aina lohduttajansa Jesus, jolle hän sanoo: ole, Herra Jesus, aina ja joka paikassa minua läsnä. Ja jos lohdutuksesi minulta puuttuisikin, niin olkoon tahtosi ja sallimasi koetus paras lohdutukseni. Sillä et Sinä aina riitele etkä vihastu ijankaikkisesti." (Ps. 103: 9).
XIII.
Paavikunta keski-ajan iltahämärässä.
Voi kauheata, rietasta ja väkivaltaista kaupunkia!
Ei hän tahdo kuulla, eikä antaa, itseään kurittaa; ei hän tahdo uskaltaa Herran päälle, eikä pidä itseään Jumalan tykö.
Hänen päämiehensä ovat hänessä niinkuin kiljuvat jalopeurat, ja hänen tuomarinsa niinkuin sudet ehtoolla, jotka ei mitään jätä huomeneksi. Sef. 1: 1-3.
Kovia iskuja oli paavikunta saanut noilta yleisiltä kirkolliskokouksilta, jotka viidennentoista vuosisadan alkupuolella kokoontuivat puhdistamaan turmeltunutta kirkkoa "pään ja jäsenten puolesta". Sopisi odottaa, että "Pietarin jälkeiset" vihdoinkin alkaisivat huomata, "mitä heidän rauhaansa sopi", etenkin kun samaan aikaan Vikleff, Hus y.m. Herran valitut lähettiläät yhä kuuluvammin vaativat ajan ilmiöitä Jumalan erehtymättömän sanan tuomioistuimen eteen, mutta entistä hurjemmin vain kulki paavikunta eteenpäin onnettomalla tiellään. Synnin viinistä juopuneina kuin ovat, eivät paavit huomaa, miten heidän valtaistuimensa perustukset horjuvat. "Jumala itse on lähettänyt heille väkevän eksytyksen", etteivät he enää mitään pelkää. Yhä edelleen luulee Rooma voivansa maailmaa hallita, vaikka Herran tuomio likenemistään likenee sen veripunaisten syntien tahraamaa piispanistuinta. "Voi kauheata, rietasta ja väkivaltaista kaupunkia!"
Taitamattomasti menetteli Baselin kokous taistelussa Eugen IV:ttä vastaan. Tiedustelematta Euroopan kansojen mielipidettä, asiasta, erotti se hänen virasta (1439), luullen mahtisanallaan voivansa pakottaa kristikuntaa kuuliaisuuteen. Työläästi se muutamia vuosia pysyi koossa, kunnes sen jäsenet hajosivat, turhaan ponnistettuaan heikkoja voimiaan valitsemansa paavin suojelukseksi. Ei siinä kylliksi, että Eugenin onnistui pysyä paavina: paavikunnan mahtavuus sai uuden tukeen tästäkin voitosta, vaikka voitto kyllä itse teossa oli enemmän kuin epäiltävä. Eräs sen ajan kuuluisimpia henkilöitä Eneas Sylvius, joka Baselissa oli esiintynyt Eugenin kiivaana vastustajana, meni ensin keisarin palvelukseen, vaan lähti myöhemmin Roomaan, polvistui paavin eteen ja sai häneltä piispanhiipan palkinnoksi. Samaan tapaan menetteli moni muukin Eugen IV:nen vastustajista. Turvallisempi oli ajan turmeltuneista lapsista paeta paavikunnan kehnoon satamaan kuin lähteä taistelemaan ristiriitaisten aatteiden kuohuvalle merelle! Näin asiain ollen onnistui paavikunnankin vielä muutamia vuosia säilyttää näennäistä valtaansa. Eugenin jälkeisen Nikolaus V:nen (1447-1455), jonka siveellisyys on ajan turmeluksen, semminkin paavien siveettömän elämän ilahuttavana vastakohtana, ei enää tarvinnut kokea mitään vastarintaa: yksimielisesti tunnusti kristikunta hänen johtajakseen. Kyllä koettivat muutamat ruhtinaat saada paavikuntaa kirkon lakina tunnustamaan, että yleinen kirkolliskokous on paavia korkeampi, mutta jo Nikolaus V:nen jälkeinen Kalikstus III todisti pelkäämättä keisari Fredrik III:lle, ettei hän aikonut noudattaa Kostnitzin ja Baselin kokousten päätöksiä. Vielä rohkeammin edusti yllämainittu Eneas Sylvius, päästyään paaviksi v. 1458, samaa turmiollista valtiotaitoa. Hän on paavina tunnettu nimellä Pius II. Nuoruudessaan oli hän elänyt hyvin siveettömästi, eikä suinkaan hänen elämänsä sittemminkään ollut nuhteetonta; päinvastoin edustaa hän vielä paavinakin aikansa kevytmielistä, mädännyttä katsantotapaa. Sitä paitse oli hän myöskin luopumalla Baselin kokouksessa lausumistaan mielipiteistä pilannut maineensa, vaan eivät riittäneet nämäkään seikat miehen rohkeutta masentamaan. Uutterasti hän työskenteli heikontaaksensa yleisten kirkolliskokousten vaikutusta ja saadaksensa maailmaa jälleen taipumaan Rooman yliherruutta nöyrästi tunnustamaan, kuten muinoin noina paavikunnan mahtavuuden aikoina.
Näiden vaiheiden ohessa oli uhkaava pilvi idästä noussut turmeltunutta kristikuntaa varoittamaan. Turkkilaisten kasvava valta likeni likenemistään Itä-Rooman vanhaa pääkaupunkia valloittaaksensa senkin Muhamedin uskonnon kodiksi. Kautta vuosisatojen oli Konstantinuksen mainehikas kaupunki voitollisesti luotaan torjunut vihollisjoukkojen rynnäköt, vaan jo oli sen perikadon hetki joutunut. Voidaksensa rakentaa salpoja Islamin tunnustajain voittoretkelle, oli kreikkalainen kirkko, kuten tiedämme, siihen aikaan osottanut suurta myöntyväisyyttä liittymään roomalaiseen, joka koetti sitä ystäväkseen saada, vaan juopa oli aikojen kuluessa käynyt niin suureksi, ettei pysyväistä liittoa saatu aikaan. Kuitenkin olivat paavit yhä edelleen hyvinkin alttiit kehottamaan läntisen kristikunnan kansoja auttamaan Konstantinopolin keisaria hänen taistelussaan uskottomia vastaan. Siihen heitä kehotti Turkkilaisten kasvava valta, joka uhkasi Roomankin kirkkoa perikadolla. He kehottivat kristikuntaa tarttumaan aseisin, jotta yhteinen vihollinen saataisiin karkoitetuksi, siten koettaen eloon virittää tuota ristiretkien aikakauden innostusta, jonka turvissa paavikunnan maine muinoin oli niin suureksi kasvanut. Mutta valjenneet olivat nuo kristikunnan nuoruudentoiveet vuosisatojen rasittavissa vaivoissa, laskemassa keski-ajan aurinko. Eivät saavuttaneet paavien kehotukset mitään yleisempää kannatusta. Siellä täällä vain ryhdyttiin toimiin, vaan vaikuttimena oli voitonhimo tahi joku muu itsekkäinen etu. Niin esim. varustivat Venedigin ja Genuan kaupungit melkoisen laivaston puolustaaksensa Itä-Rooman keisarikuntaa, sillä Turkkilaisten rynnäköt tuottivat tappioa heidän kukoistavalle kaupalleen. Ainoastaan Unkarilaisissa huomaamme uskonnollistakin innostusta, heidän seuratessaan urhoollisen Juhana Hunyadin lippuja, jotka väleen voitollisina liehuivat taistelussa Islamin hurjia tunnustajia vastaan. Vaan Itä-Rooman perikatoa eivät hekään voineet estää. Huhtikuussa v. 1453 saapui 250,000 miehen suuruinen turkkilainen sotajoukko Konstantinopolin edustalle, ryhtyen kaupunkia piirittämään. Urhoollisesti taisteli kuuluisan valtakunnan viimmeinen keisari Konstantinus XI pienen sotajoukkonsa kera voimallista vihollistaan vastaan, vaan turhaa oli tämä taistelu. Toukokuun 29 p:nä tekivät Turkkilaiset suuren rynnäkön, joka heille kaksi tuntia kestävän kovan taistelun jälkeen avasi kaupungin portit. Urhoollisesti oli keisari taistellut, virittäen loistoa ikivanhan valtakunnan viimmeisille päiville. Hän otettiin vangiksi ja mestattiin. Hänen kera sai surmansa 2,000 kristittyä. Kaupungin kaikista kirkoista paitse yhdestä, joka ikäänkuin pilkaksi jätettiin Jesuksen tunnustajille, riistettiin ristin merkki ja niistä tehtiin muhammedilaiset moskeat. — Vanhurskaudessa kosti Herra, jonka pitkämielisyyden turvissa Itä-Rooman keisarikunta niin kauan oli säilynyt, vihdoin tämän turmeltuneen valtakunnan suuret synnit. Ei saanut Sofiankirkko enää nimeksikään olla Hänen kunniansa todistuksenmajana!
Konstantinopolin valloitus vaikutti huomattavan käänteen länsimaiden oloissa. Turkkilaisten ikeen alla eivät kristityt helposti viihtyneet, vaikkei heitä väkivallalla pakotettu uskonnostaan luopumaan. Etenkin oppineet ja sivistyneet kammoksuivat noita raakoja pakanoita, jotka säälimättä tallasivat heidän kalliimmat muistonsa jalkojensa alle. Sentähden he joukottain siirtyivät kristittyihin maihin, vieden muassaan sivistyksensä aarteet. Siten koteutui kreikkalakien sivistys semminkin Italiaan, missä jo ennestään vanhan klassillisen kirjallisuuden tutkiminen oli vireillä. Kotimaastaan paenneet Kreikkalaiset kartuttivat tätä ihmiskunnan kehitykselle niin tärkeää innostusta, virittäen tieteen valoa oppimattomuuden pimeästä pyrkivän ihmiskunnan tielle. Siten syntyi humanismi, tuo sivistyshistorian huomattava ilmiö, joka koetti saada yleisinhimillistä sivistystä elpymään muinaisen kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden kasvavasta juuresta. Yleensä humanismin edustajat kyllä vieraantumistaan vieraantuivat kirkolle, luoden monesti kristinuskolle hyvinkin vaarallisia. Jumalan sanaa vastustavia tuotteita, vaan heidän kauttansa levisi myöskin vanhojen kielten taito, jota paitse uskonpuhdistuksen suuri työ olisi ollut mahdoton. Huomattava on myöskin, että karttuva sivistys jo semmoisenaankin oli omiaan poistamaan lukemattomia ennakkoluuloja, joiden sumuisessa ilmassa keski-ajan uskonnolliset erehdykset olivat syntyneet ja karttuneet, "Herra on valmistanut istuimensa taivaassa, ja hänen valtakuntansa hallitsee kaikkia".
Vaikka Konstantinopolikin oli Turkkilaisten hallussa, niin eivät paavit luopuneet toiveistaan saada tätä kristikunnan uhkaavaa vihollista Euroopasta karkoitetuksi. Pius II meni innostuksessaan niin pitkälle, että itse lupasi ruveta ristijoukon johtajaksi, vaan ei auttanut sekään. Eikä olisi hänen persoonansa tosiaankaan ollut omiaan innostuttamaan sotilaita. Kun yleisestä ristiretkestä ei mitään tullut, pyysi hän ainakin saada seurata erästä venetialaista laivastoa, joka lähti Turkkilaisia hätyyttämään, vaan kuoli (1464), ennenkuin ehti satamaan, missä laivasto oli. Häntä seurasi paavina ensin Paavali II ja tämän jälkeen Siktus IV. Molemmat elivät hyvin siveettömästi, ikäänkuin uhalla kartuttaen paavikunnan jo ennen kauhean suurta syntivelkaa. Viimmemainittu esim. rohkeni kartuttaa paavinistuimen tuloja verottamalla Rooman porttoloita, ja ikäänkuin pilkataksensa vanhurskaan Jumalan lähenevää tuomioa, ryhtyi hän komeilla palatseilla koristamaan turmeltunutta pääkaupunkiaan. Yhä syvempään vain uupui paavinistuin irstaisuuden ja muiden syntien lokaan hänen jälkeisensä Innocentius VIII:nen aikana. Julkisesti harjoitti hän mitä ilkeintä siveettömyyttä, toimittaen monille lapsilleen hyvää toimeentuloa vatikaanin runsaista varoista. Vaan ei hän silti luopunut edeltäjäinsä unelmista saada kristikuntaa lähtemään ristiretkelle Turkkilaisia vastaan. Kunnioitusta hänkin vaati paavin arvolle, kuuliaisuutta käskyilleen! Innocentius VIII on kuuluisa siitäkin, että nuo hirveät noitatuomiot hänen käskystään tulivat yleisiksi. Katolinen kirkko ei näet ollut voinut poistaa noitumisen pakanuuden ajoilta perittyä taikauskoa, kristikunnasta, vaan sitä harjoitettiin paljon vielä viidennellätoista vuosisadalla. Etenkin olivat naiset alttiit luottamaan loihtimisen tenhovoimaan, herättäen salaperäisillä noitatempuillaan monessa, paikassa hämmästystä, levottomuutta. Moni etevä mies oli koettanut saada näitä kirkkoa ja kristinuskoa solvaavia tapoja hävitetyiksi kristikunnasta, vaan turhaan. Eikä tuo kummaa ollutkaan. Kun totuuden tunnustajat poltettiin roviolla, kirkon oppi erehtymistään erehtyi ja paavinistuin uupui yhä inhottavampaan lokaan, kun luostarit turmeltuivat, papit tahrasivat maineensa synnin poluilla ja inkvisitsioonin kidutuskoneet vain vaativat ihmisiä uskomaan — silloin säilyi, vieläpä yltyikin ajan levottomissa aalloissa tuon yleisen tyytymättömyyden rinnalla taikauskokin. Luonnollista on, että Innocentius VIII:nen sen kukistamiseksi määräämät pakkokeinot ainoastaan lisäsivät onnettomuutta. Lukemattomia noitia kidutettiin, poltettiin tahi surmattiin muulla tavoin paavin käskystä. Eivät olleet vatikaanin salit, eivät Rooman porttolat omiaan häntä muistuttamaan, miten kauhean suuri semminkin hänen syynsä taikauskon yhä karttuvaan valtaan oli. Eivätkä tuohon suuntaan myöskään ajatelleet inkvisitsioonin verikoirat, he vain kylmäkiskoisesti tekivät tehtävänsä autuaaksitekevän kirkon, nimessä. Mutta ei nukkunut Hän, "joka maan piirin vanhurskaudessa tuomitsee".
Jo joutui keski-ajan ilta, vaan tilintekoa pelkäämättä harjoitti Rooman paavi veripunaisempia syntejä kuin konsanaan ennen. "Pietarin istuimella" istui siihen aikaan Aleksanteri VI (1492-1503). Tässä hirviössä olivat kaikki paheet ikäänkuin solmineet liiton. Ei ainoatakaan valonkohtaa hänen hallituksessaan: kaikki on pimeää, kuni synnin yö. Turhaan koettaisimme kuvata paavinistuimen kurjaa tilaa tämän viidennentoista vuosisadan viimmeisen paavin aikana. Tuo olisi vain mitä inhottavimpien syntien ja rikosten luettelemista. Kauhistuksella kuuli maailma kertomuksen paavin ja hänen lastensa, Lucretia Borgian, Caesar Borgian y.m., hurjasta elämästä kristikunnan pääkaupungissa. Turhatko olivat siis ponnistukset olleet, kun sielunvihollinen saavutti yhä suurempaa valtaa? Toivottomuuteenko oli kristikunta tuomittu nääntymään, synnin lokaanko oli kirkko ainaiseksi vajoova? Tuohon suuntaan eksyi ajatuksissaan moni hurskas ihminen, nähdessään keski-ajan kauniiden unelmain ja toiveiden haihtuvan ja tähtien sammuvan sen taivaalla. Mutta horjumattomana pysyi silloinkin raamatun todistus: "Jumalan merkit ovat suuret ja hänen ihmeensä voimalliset; hänen valtakuntansa on ijankaikkinen valtakunta, ja hänen valtansa pysyy suvusta sukuun".
XIV.
Böhmin veljet.
Ei heidän pidä hukkaan työtä tekemän, eikä turmeluksessa synnyttämän; sillä he ovat Herran siunattuin siemen ja heidän jälkeentulevaisensa heidän kanssansa. Jes. 65: 23.
Työläs oli Böhmin tointua husilaissodan iskemistä vammoista, ja vielä kolkommalta näytti sen tulevaisuus hengellisessä suhteessa.
Taborilaisten nimi katosi ennen pitkää historiasta, eivätkä voineet Kalikstinitkaan säilyttää saavuttamaansa itsenäisyyttä: he uupuivat väleen väsyneinä katolisen kirkon helmaan. Vaan jos tarkemmin silmällemme Husin isänmaan oloja Böhmischbrodin tappelun jälkeen, huomaamme kuitenkin tuossa monen kovan onnen kestäneessä kansassa pienen jäännöksen, joka yhä edelleenkin "säilyttää Herran kärsivällisyyden sanan".
V. 1436 pääsi vihattu Sigismund Böhmin kuninkaaksi. Hän kyllä hallitsijavalallaan vakuutti noudattavansa Baselin kokouksen Husilaisille lupaamia rauhanehtoja, vaan ei estänyt valakaan häntä toimimasta katolisen kirkon ohjeiden mukaan. Seurauksena oli uusia levottomuuksia. Sigismundin seuraavana vuonna sattunut kuolema lisäsi vain häiriöä: onnetonta maata hävittivät jälleen kansallissodat, kun näet ei sovittu uuden kuninkaan vaalissa. Siihen aikaan oli piispana Pragissa kalikstini Juhana Rokynczana. Hän saarnasi rohkeasti katolisen kirkon turmeluksesta, moittien semminkin papiston maailmallista mieltä, ylöllisyyttä ja muita syntejä. Nämä saarnat sekä ennen kaikkea menneiden aikojen jalot muistot synnyttivät kalikstineissa puolueen, joka ei ollut altis suostumaan tuohon kirkon kanssa solmittuun rauhaan, vaan vaati Herran turmeltuneen seurakunnan perinpohjaista puhdistamista. Rokynczanan ystäväin luku karttui päivä päivältä. Kuuluisin heistä on Pietari Keltschitzista. Tämä mies, joka jonkun aikaa, oli harjoittanut opintoja Pragin yliopistossa, kylvi lukuisilla kirjoittamillaan kirjoilla, josta semminkin "Uskon verkko" niminen oli omiaan herättämään suurta huomioa, herätyksen ja virkistyksen siemeniä Husin uupuneisin kansalaisiin. Asettuen paljoa jyrkemmälle kannalle kuin Kalikstinit, ei hän toiselta puolen hyväksynyt Toborilaistenkaan katsantotapaa, vaan koetti saada vielä hereellä olevia kansalaisiaan luopumaan viimmemainittujen liiallisuuksista. Semminkin vastusti hän kaikkia lihallisia keinoja evankeliumin sanaa puolustettaessa. Luoden Jumalan sanan ääressä valistuneen katseensa kristikunnan menneisin vaiheisin, väitti Pietari Keltschitzilainen kirkon turmeluksen alkaneen Konstantiuus Suuren ajoista. "Silloin" — niin kuuluvat hänen sanansa — "teki paavi keisarin, joka pakanana ja uskoansa muuttamatta otettiin kirkon yhteyteen, osalliseksi Kristuksesta, ja Konstantinus puolestaan teki paavin maailmasta osalliseksi. Siitä ajasta alkaen ovat paavikunta ja keisarikunta toisiaan tukeneet". Herran painava sana "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta" kirkastui ihmeen selvästi tälle miehelle, ja hän herätti monta sen totuutta miettimään. Ei saattanut Rokynczanakaan, joka itse kiivaasti taisteli kirkon turmelusta vastaan, nimittäen muun ohessa paavia antikristukseksi, olla mieltymättä Pietari Keltschitzilaisen jyrkkään katsantotapaan, vaan ei uskaltanut hän silti liittyä siihen pieneen joukkoon, joka otti sitä elämässään noudattaakseen. Ja kuitenkin todisti hän itsekin samaan aikaan: "me kalikstinit emme suinkaan vielä ole saavuttaneet oikeaa oppia. Me kiinnitämme huomiomme ulkonaisiin seikkoihin, moitimme noita huonoja hedelmiä, vaan emme uskalla itse juureen koskea. Mutta meistä on lähtevä kansa, joka tähtää syvempään. Se kansa on toimittava Jumalalle otollisen ja ihmisille siunausta tuottavan teon". Miten vaikea on totuuden ystäväinkin Herran tähden "myydä kaikki!"
V. 1457 erosivat Pietari Keltschitzilaisen mielipiteen tunnustajat kirkosta. He ovat tunnetut nimellä Böhmin veljet. Rukoilemalla olivat he pyytäneet yleisesti kunnioitettua Rokynczanaa rupeamaan johtajakseen, muistuttaen häntä kristityn pyhästä velvollisuudesta, joka vaati häntä kärsimään pilkkaa ja vainoa Herran ylönkatsotun ja köyhän kansan kera. Piispa ei tahtonut virastaan luopua ja koetti kaikin tavoin vakuuttaa noita jyrkän totuuden edustajia siitä, että hänen luopumisensa kirkosta vain tuottaisi hänelle, niinkuin heille itsellekin, uusia vaikeuksia. Heidän ystävänään lupasi hän kuitenkin aina pysyä. Veljeskunnan johtajiksi rupesivat sittemmin Rokynczanan sisarenpoika Gregorius sekä Mikael Bradacz.
Tuosta vähäpätöisestä juuresta elpyi ennen pitkää tuuhea puu. "Veljiin" liittyi Valduslaisia ja Taborilaisia. Viimmemainittujen kuvaus ja lihallinen mieli oli palanut koetusten pätsissä, ja veljeskunnan tosi kristillinen elämä, johon ristin Herran nöyryys ja rakkaus painoi leimansa, pyhitti heitä yhä edelleen. Miten kaukaa tämä Böhmin veljien liittoon yhtynyt Taborilaisten pieni jäännös oli sukua noille hurjille sotilaille, jotka husilaissodan aikana saivat niin monet kristityt seudut pelosta vapisemaan, todistaa etenkin se seikka, että nimeä "Taborilainen" veljeskunnan jäsenistä oli mitä pahimpia haukuntanimiä. — Tämän ohessa todistaa kirkkohistoria Böhmin veljien ahkeraan ammentaneen viisautta Jumalan elävästä sanasta, jonka neuvoja ja vaatimuksia he tarkkaan sovittivat kaikkiin oloihin. Veljeskunnan seurakuntien kuri oli vakaa vieläpä ankarakin. Siinäkin suhteessa koettivat he noudattaa apostolisen aikakauden esimerkkiä.
V. 1461 tapahtui "Böhmin veljien" vaiheissa tärkeä käänne. Kun heidän lukunsa päivä päivältä karttui, luovutti nim. kuningas Yrjö Podiebrad, joka neljä vuotta sitä ennen oli päässyt Böhmin kuninkaaksi, Rokynczanan ehdotuksesta heille syrjäisen seudun Glatz nimisessä kreivikunnassa, siten estääksensä heitä muualla oppiansa levittämästä. Vaan ei auttanut tämä keino häntä pitkälle. Tuskin olivat näet "veljet" ehtineet vähän kotiutua uusiin asumapaikkoihinsa, ennenkuin heidän luoksensa joukottain riensi totuutta etsiviä ihmisiä, pappeja, porvareita, talonpoikia, kaikkialta. Kuningas säikähtyi. Miten suureksi oli tuo maan uskontoon tyytymätön joukko lopulta kasvava ja mitä valtiollisia häiriöitä oli se vielä vaikuttava? Löytyi yksi keino, monesti koetettu ja taattu tuon "liiallisen uskonnollisuuden" masentamiseksi: väkivalta. Podiebrad vetosi siihen. Vaan eivät turvanneet nämä Husilaiset enää miekan terään, niinkuin heidän veljensä muinoin. Hengen miekka oli heidän aseensa, usko heidän kilpensä, rukous ja Herran ylistys heidän linnansa. Moni "veli" heitti henkensä rovion tulessa, toisia mestattiin tahi surmattiin muulla tavoin. Urhoollisesti kestivät veljet vainon kauhut, saarnaten marttyyrikuolemallaan maailmalle, ettei Husin henki vieläkään ollut Böhmissä kuollut. Vuorirotkoissa ja muissa piilopaikoissa rukoilivat eloon jääneet "veljet" apua siltä Herralta, joka on luvannut auttaa kaikkia vainottuja ja sorrettuja. Miten virkistivät rukoukset, kuinka voimallinen oli Herra heidän heikkoudessaan! Vainojen riehuessa valitsivat "veljet" ensimmäiset "vanhimpansa", jotka eräs valduslainen piispa vihki virkaan.
Vähitellen koitti Böhmin veljille rauhallisempi aika, jonka kestäessä he yhä lisääntyivät ja kehittivät seurakuntaelämäänsä. Viidennentoista vuosisadan lopussa oli heillä Böhmissä ja Mährissä yhteensä lähes 400 seurakuntaa. Yksityisseikoissa heidän oppinsa kyllä monesti eksyy harhateille, vaan pääsuunta on oikea. Älkäämme sitä oudoksuko, että uskonpuhdistuksen kirkkokin monesti on tuominnut Böhmin veljiä hyvinkin ankarasti, sillä niin jyrkkään itsensä- ja maailmankieltämiseen kuin he, ei se milloinkaan kokonaisuudessaan ole ollut altis suostumaan. Joka Jumalan sanan valossa tutkii tämän historian suurelta näyttämöltä siimekseen pakotetun veljeskunnan vaiheita, hänen täytyy myöntää sen vaikuttaneen suuria totuuden taistelussa maan päällä. Semminkin huomaamme viidennentoista vuosisadan lopussa, jolloin Lukas Pragilainen ryhtyi puhdistamaan Böhmin veljien tunnustusta ja uudestaan järjestämään heidän seurakuntaelämäänsä, heissä paljon tosikristillisyyden hedelmiä, joita silloisessa kristikunnassa turhaan muualta etsimme. Vielä uusimman ajan historia kertoo Böhmin veljistä todistukseksi, että se seurakunta, joka rakentaa Jumalan sanan horjumattomalle kalliolle, ei ole kuolemaan tuomittu, miten pimeyden varjovallat koettavatkaan sitä sortaa. Böhmin veljiin soveltuvat profeetan sanat: "ei heidän pidä hukkaan joutuman eikä turmeluksessa synnyttämän; sillä he ovat Herran siunattuin siemen ja heidän jälkeentulevaisensa heidän kanssansa".
XV.
Suomen kirkko viidennentoista vuosisadan lopussa.
Moni sanoo: kuka osottais meille hyvää? Mutta nosta sinä Herra meidän päällemme sinun kasvois peite. Ps. 4: 7.
Olemme nähneet, miten kristinusko vähitellen kotiutui Suomeen. Monen erehdyksen turmelemana oli kyllä se pelastuksen sanoma, jota katolisen aikakauden vaiheissa esi-isillemme julistettiin, vaan se oli kuitenkin evankeliumin sanomaa taivaan valtakunnan lähestymisestä, eikä sen vaikutus täälläkään turha ollut. Eivät kansat muutaman vuoden kuluessa pääse pimeydestä Herran ihmeelliseen valoon: pitkä on matka ja vaivaloinen tie, ja sentähden edellyttää heidän kääntymisensä vuosisatoja kestävää valmistusaikaa. Monen pitkän vuosisadan vaiheissa valmistui Suomen kansakin katolisen kirkon hoitamana totuuden puhdasta sanaa vastaanottamaan. Ennenkuin keski-aika kului umpeen, oli ristin merkki asutussa Suomessa kaikkialla osottamassa, etteivät esi-isämme enää olleet pakanoita. Suomen seurakuntien luku oli jo viidennellätoista vuosisadalla melkoisen suuri ei ainoastaan Varsinais-Suomessa, jonka asukkaat ensin kääntyivät kristinuskoon, vaan maan itäisissä ja pohjoisissakin osissa.
Suuri osa isänmaatamme oli siihen aikaan vielä asutonta erämaata. Etenkin Pohjois-, Itä- ja Keski-Suomen pitäjät, jos semmoisista ensinkään saattaa puhuakaan, olivat tavattoman laajat, jonka vuoksi niiden asukkaat itsekin joskus pyysivät uusien seurakuntien perustamista. Siinä tarkoituksessa saapui esim. Akkaan, Sääksmäen seurakuntaan kuuluvan kappelin asukkaita v. 1483 Turkuun sinne kokoontuneelta pappiskokoukselta pyytämään omaa kirkkoherraa, johon piispa yksissä tuomiokapitulin kanssa, tutkittuaan, voisiko tuo eri seurakunnaksi pyrkivä kappeli kirkkoherraa palkita ja olisiko se altis häntä kunnioituksella kohtelemaan, suostuikin.
Kun Maunu Tavast luopui piispanvirastaan, valitsi Turun tuomiokapituli hänen jälkeisekseen Olavi Maununpojan, joka niinikään kuului Tavastein sukuun. Toiset arvelevat hänen olleen tuon kuuluisan piispan sisarenpojan, toiset hänen oman poikansa. Tämä mies on keski-aikamme historiassa saavuttanut suuren maineen semminkin siitä syystä, että hän kauan aikaa suurella menestyksellä harjoitti opintoja Pariisin yliopistossa. Hän saapui sinne noin v. 1425 ja sai maisterin arvon 1428. Kaksi eri kertaa oli hän tuon kuuluisan opinahjon rehtorinakin, ensikerran Joulukuun 15 p:stä 1432 Maaliskuun 24 p:ään 1433 sekä sittemmin Syyskuun 24 p:stä 1434 vuoden ajan. Tuo on epäilemättä omiaan herättämään huomioa, vaan Suomen kirkolle eivät Olavi Maununpojan tieteelliset pyrinnöt eikä hänen ulkomailla saavuttamansa arvo näy tuottaneen suurta hyötyä. Ainakaan eivät aikakirjamme siitä mitään tiedä kertoa. Keväällä v. 1433 kävi hän Suomessa. Siihen aikaan nimitti hän itseään "Kirkkonummen kirkkopapiksi", josta, näkyy että hänelle opintojen harjoittamista varten oli annettu kirkollinen virka kotimaassa. Jotta köyhän ja syrjäisen Suomenkin miehet pääsisivät tilaisuuteen ulkomaan yliopistoissa seuraamaan ajan tieteellisiä pyrintöjä, oli näet lahjakkailla, kirkon palvelukseen pyrkivillä nuorukaisilla tämä etu monesti tarjona. Olavi Maununpojan elämänvaiheista, mikäli nämä koskevat kirkkohistoriaa, ei muuta tiedetä kuin että hän, v. 1438 oli tuomiorovastina Turussa sekä, kuten mainitsimme, v. 1450 valittiin piispaksi. Tuomiorovastinviran sai hänen jälkeensä Konrad Bitz. Olavi Maununpoika Tavast kuoli v. 1460 ja haudattiin suuren edeltäjänsä viereen p. ruumiin kuoriin. Hänen jälkeisekseen Turun piispanistuimelle valittiin Konrad Bitz (1460-1489), joka vihittiin virkaansa Sienan kaupungissa Italiassa.
Yhä tuntuvampaa haittaa kirkkomme rauhalliselle työlle tuottivat uniooni-aikakauden levottomat vaiheet. Ne vaativat pappejakin ottamaan osaa noihin alituisiin valtiollisiin rettelöihin ja mullistuksiin. Jo tuomiorovastina oli Bitz tehokkaasti toiminut valtiollisellakin alalla. Hän oli näet Olavi Maununpoika Tavastin ja muutamain muiden mahtavain Suomen miesten kera johtamassa tuota Juhannuspäivänä v. 1457 pyhän Gertrudin veljeyden salissa pidettyä kokousta, jossa Suomalaiset, liittyen Ruotsin arkkipiispan kapinallisiin hankkeisin, suostuivat Kaarle Knuutinpojan erottamiseen Ruotsin hallituksesta ja Kristian I:sen unionikuninkaaksivalitsemiseen. Sittemmin esiintyi hän monesti vielä tuntuvammin valtiollisten taistelujen näyttämöllä, osottaen itsepintaista jäntevyyttä, vieläpä suurta sotataitoakin. Hänen toimestaan varustettiin tuomiokirkkokin suojelusmuurilla ja muilla sotavarustuksilla.
Emme ole maininneet näitä seikkoja ainoastaan täyttääksemme Suomen kirkkohistorian vajavia sivuja, vaan osottaaksemme, miten keski-ajan kirkko täälläkin takertui tämän maailman ansaan. Oudoksuisimmeko, että maamme piispat ja sen papisto näissä meluavissa melskeissä kävivät yhä kuurommiksi ajan kipeimmälle tarpeelle?
Konrad Bitz oli oppinut mies. Kuten edeltäjänsä Turun piispanistuimella, oli hänkin nuoruudessaan harjoittanut opintoja ulkomaalla. Leipzigin yliopisto oli hänelle antanut maisterin arvon noin v. 1438. Vaan ei tuonut hänkään kirkon emämaista kansallemme mitään tietoja uskonpuhdistuksen alkaneesta työstä. Kaikki toimensa piispana, puhumattakaan miehen esiintymisestä valtiollisella alalla, todistavat hänen olleen noita keski-ajan kirkkoruhtinaita, joiden pääpyrintönä oli kirkon maallisen mahtavuuden ja loiston korottaminen. Hänen toimestaan sai tuomiokirkko kaksi uutta kuoripappia sekä Pyhäinmiesten nimisen kuorin. Niinikään rakennutti hän moneen seurakuntaan kivikirkot entisten kehnojen puukirkkojen sijaan. Väsymättömällä innolla valvoi hän tämän ohessa myöskin kansan perehtymistä katoliseen uskontoon. Ensimmäinen Suomen kirkon tarvetta varten toimitettu kirjakin "Missalae ecclesiae Aboensis" (Turun kirkon messukirja) ilmaantui hänen aikanaan. Se painettiin Lybeckissä v. 1488. Nimilehti kuvaa p. Henrikiä, joka jaloillaan tallaa Lallia; viimmemainitun kädessä on piispanhiippa ja kirves. Oikealla puolella polvistuu Konrad Bitz, vasemmalla hänen tuomiorovastinsa. Itsekin tahtoi Konrad piispa elää jälkimaailman muistossa. Kirja lähetettiin kaikkiin Suomen seurakuntiin jumalanpalveluksessa noudatettavaksi. Joka kerta, kuin pappi siitä luki messun, sai hän, Konrad piispan lupauksen mukaan, 40 päivän synninaneet.
Tuomiokapitulin työnjärjestys saavutti Konrad Bitzin aikana entistä paremman säännöllisyyden ja vakavuuden. Sen jäsenet, ajoista useat siihen asti olivat oleskelleet seurakunnissaan, velvoitettiin nim. aina asumaan Turussa. Jotta he voisivat tätä määräystä noudattaa, hankki Konrad piispa heille palkankorotuksen, luovuttaen heille osan tuomiokirkon kymmenyksistä. Miten suuri silloisten piispojen valta oli, näemme siitäkin, ettei tähän palkanmääräykseen vaadittu kansan eikä hallituksenkaan suostumusta. — Tuomiokapitulin varsinaiseksi työpäiväksi määräsi Konrad Bitz keskiviikon, jolloin kaikkein jäsenten välttämättömästi tuli olla sen istunnossa saapuvilla.
Kristinuskon vaiheista isänmaassamme Konrad piispan aikana ansaitsee mainitsemista hänen riitansa. Naantalin luostarin kanssa. Se alkoi v. 1462. Syynä näkyy olleen luostarin höltynyt kuri. Piispan valituksen johdosta lähetti Vadstenan emäluostari kaksi miestä Naantaliin asiaa tutkimaan ja tarkemmin määräämään sikäläisten nunnien ja munkkien ohjesääntöjä. Koska Naantalin luostari, meidän oloihin katsoen, saavutti melkoisen maineen, vaikka sen aika olikin lyhyt, on syytä tässä vähän silmäillä sen asukasten elämää. Johtajatar eli abedissa oli tavallisesti aatelissukua. Hänen asetti virkaan Vadstenan luostari, jolle kuitenkin nunnat ja munkit ensin antoivat lausunnon ehdotetun soveliaisuudesta. Samoin valittiin myöskin se munkki, joka yksissä abedissan kanssa valvoi luostarin järjestystä. Muista virkamiehistä mainittakoon toimitsija, jolle luostarin taloudenhoito oli uskottu. Hänen tuli tarkastaa luostarin tiluksia ja taloja, pitää kirjaa tuloista ja menoista sekä valvoa palvelijain työtä. Vuosittain oli hän velvollinen abedissalle tekemään tili toimestaan. Semminkin täytyi nunnien, joiden luku oli paljo suurempi kuin munkkien, tarkkaan noudattaa luostarin sääntöjä. Kaikki sopimaton, maailman tapoja muistuttava käytös, oli heiltä ankarasti kielletty. Ruualla oltaessa, luki yksi nunnista ääneen. Atrioitsevia valvoi abedissa sekä joku vanha, luotettava sisar, jota sanottiin priiorissaksi. Kun lukijattaren ääni abedissan viittauksesta vaikeni, korottivat kaikki kätensä taivasta kohti, lausuen kolmasti Ave Maria rukouksen. Luostarinkirkon jumalanpalvelus toimitettiin tietysti yleisen tavan mukaan. Nunnien täytyi aina olla heille määrätyillä paikoilla. He olivat ankarasti kielletyt katselemasta seurakuntaa; luoden silmänsä lattiaan, tuli heidän korottaa sydämmensä Jumalan puoleen. Miten paljon teeskentelyä ja vilppiä tämäkin määräys oli omiaan synnyttämään ja kartuttamaan, on helppo aavistaa. Ja kuitenkin saapuivat juuri hurskaimmat ihmiset luostariin, siellä elääksensä ja sinne kuollaksensa. He etsivät totuutta ja olivat alttiit luopumaan jos mistä saavuttaaksensa vihdoinkin sitä rauhaa, jota ei maailma voi antaa. Miten suuri Naantalinkin luostarin maine oli, sen huomaamme noista runsaista lahjoituksista, joilla esi-isämme sitä tuon tuostakin muistivat. Niiden vaikuttimena oli monesti levottomuus lahjoittajan sielun kohtalosta kuoleman jälkeen. Sentähden määräsi moni lahjansa ehdoksi, että munkit ja nunnat sitoutuisivat rukoilemaan hänen edestänsä, pyysi saada viimmeisen leposijansa luostarin pyhässä maassa, vaati itselleen oikeutta asua luostarissa sitoumatta noudattamaan munkki- ja nunnaelämän sääntöjä y.m.
Suomen vanhin koulu oli, kuten tiedämme, Turun katedraalikoulu. Siinä opetettiin laulua, jotta saataisiin jumalanpalveluksen veisu paremmalle kannalle, latinan kielioppia, kaunopuheliaisuutta sekä logiikan ajatusmuotoja. Rehtorina oli tavallisesti joku tuomiokapitulin jäsen. Sitä paitse löytyi luostarikouluja, tietämätöntä montako, sekä muutamia kaupunkikouluja. Kuten olemme maininneet, saivat oppilaat, jotka miltei kaikki olivat peräti köyhiä, lupa-aikoina kerjäämällä hankkia itselleen varoja koulunkäyntinsä jatkamiseksi. Rehtorin tuli heille kulloinkin määrätä joku pitäjä tätä varojenkeräämistä varten. Tämä antoi monesti aihetta hyvinkin oikeutettuihin valituksiin sekä papiston että kansan puolelta. Teinit — niin nimitettiin koululaisia siihen aikaan — sekaantuivat, usein pappien toimiin, ottivat toimittaakseen sakramentteja, antoivat ihmisille synninpäästön sekä harjoittivat väkivaltaa ja muuta ilkeyttä. Monesti tapahtui, että rehtorit anastivat itselleen teinein kokoomat varat, korvaten tätä vääryyttä ehdottamalla semmoisiakin papeiksi vihittäviksi, jotka olivat huononmaineisia eivätkä olleet ehtineet saavuttaa vaadittavia tietoja. Kirkkomme uutterat piispat koettivat kyllä estää näitä, samoinkuin muitakin ajan raakuuden ja siveettömyyden turvaamia paheita, vaan ei ollut tuo mikään helppo tehtävä. Semminkin tiedämme Konrad Bitzin siihen suuntaan työskennelleen. Eräässä kirjeessä vuodelta 1482 nuhteli hän ankarin sanoin niitä rehtoreita, jotka yllämainitulla tavalla olivat väärinkäyttäneet virkaansa, uhaten heitä kirkon pannalla, jolleivät vastedes paremmin velvollisuuksiaan muistaisi. Etenkin moitti hän tuota turmiollista tapaa papiksi vihittäviksi ehdottaa "oppimattomia, siveettömiä, kivuloisia ja turmeltuneita koululaisia". "Epäilemättä" — niin lausuu hän muun ohessa — "tahtoo Jumala kirkkonsa palvelukseen kernaammin muutamia hyviä pappeja, kuin monta kelvotonta". Vaan miten ankarat nämä y.m. piispan uhkaukset olivatkin: raakuuden ja siveettömyyden vastarinta oli vielä sitkeämpää.
Konrad Bitzin toimesta ilmaantui moniaita uusia sääntöjä Suomen kirkon noudatettaviksi. Esipuheessa lausutaan muun ohessa: "koska useat kirkolliset oikeusjutut viimme aikoina ovat olleet niin arveluttavaa laatua, että kirkon kurin voimaa väkivaltaisestikin on solvattu, on tuomiorovasti yksissä tuomiokapitulin kanssa päättänyt antaa vannotetun kirjurin tarkkaan kirjoittaa kaikki oikeusjutut, jotta eivät oppimattomat maallikot tässä suhteessa näyttäisi pappeja etevämmiltä. Älköön kukaan kuitenkaan siitä syystä, että näin myöhään olemme ryhtyneet tähän toimeen, syyttäkö meitä ja meidän edeltäjiämme huolimattomuudesta tahi laiskuudesta, sillä muinoinen kansa, joka oli uskollisen kuuliaisuuden ja suotavan rauhallisuuden lapsi, totteli ilolla ja vastustuksetta mitä vain pyhä äiti, kirkko, näki hyväksi sen noudatettavaksi säätää. Mutta nykyinen kansa, jonka hermot ovat raudasta, jonka otsa on kuparia ja rakkaus kylmyyttä, vihaa ruttotautisen tavoin jokaista, joka sitä tavottaa, yrittäen vastarintaakin, jos vain mahdollista on. Sentähden olemme hankkineet kolme kirjaa, johon tuomiokapitulin keskustelut ja päätökset merkitään: ensimmäinen on sisältävä kirkon säännöt, toinen kaikki kirkolliset ja kolmas kaikki yhteiskunnalliset oikeusjutut". Ja mitä sisältävät nämä Konrad piispan näin juhlallisesti julkaisemat säännöt? Vähäpätöisiä määräyksiä tuomiokapitulin jäsenten, kirkkoherrojen y.m. pappien sekä lukkarien velvollisuuksista ja oikeuksista. Ne muistuttavat hyvin paljon Hemmingin säännöistä, joista ennen olemme kertoneet. Samaa tarkkaa, huolenpitoa kirkon maallisesta mahtavuudesta, jumalanpalveluksen loistosta, papiston arvosta ja piispan vallasta tapaamme kaikkialla, vaan emme sanaakaan, joka ennustaisi valoisampaa aikaa Suomen syrjäiselle Siionille. Ja kuitenkin likenee Suomenkin kansa likenemistään uuden ajan kynnystä!
Vastaanottaessaan virkansa paavilta, oli Bitz, noudattaen ajan tapaa, valalla vakuuttanut määräajan kuluttua käyvänsä paavin puheilla. Tätä lupausta hän ei täyttänyt. Pääsyynä oli epäilemättä maamme syrjäinen asema, jota paitse meidän tulee muistaa, että myöskin tuomiokirkon riittämättömät varat sekä nuo alituiset sodat, jotka hänen piispana ollessaan rasittivat Suomea, olivat suureksi esteeksi tuommoiselle matkalle. Mahdollisesti oli tämä valanrikko syynä niihin tunnonvaivoihin, joiden rasittamana piispa elämänsä loppupuolella näkyy olleen. Vai kalvoiko noiden sotaisten yritysten muisto, joihin hän niin monesti oli ryhtynyt ja joissa niin moni hänen tähtensä oli verensä vuodattanut, hänen omaatuntoaan? Herra yksin tietää mitä ja kuinka hän katui. Historia kertoo ainoastaan, että Turun silloinen tuomiorovasti, Maunu Stiernkors, v. 1483 sai paavilta, jolle piispa oli hätäänsä valittanut, käskyn julistaa hänelle synninpäästön tavallisen kaavan mukaan. Myöskin vapautti paavin kirje Bitzin 5:ksi vuodeksi velvollisuudesta käymään Roomassa. — Konrad Bitz kuoli Kuusiston linnassa Maaliskuun 13 p:nä 1489.
Suomen kirkkohistoria keski-aikana on, kuten olemme nähneet, suurimmaksi osaksi piispojen historiaa. Tuota emme saa oudoksua, kun muistamme, että silloiset piispat olivat kirkon miltei itsevaltiaita hallitsijoita. Jota vähemmin muut pystyivät suunnittelemaan kirkot kehitystä, sitä selvemmin näkyy uskonnollisen elämän kaikissa ilmiöissä piispojen niihin painama leima. Ennenkuin päätämme tämän silmäyksen Suomen kirkon vaiheisin viidennellätoista vuosisadalla, tulee meidän vielä mainita yksi noista kirkkomme mahtavista johtajista. Tarkoitamme Konrad Bitzin jälkeistä, ennenmainittua Maunu Stiernkorsia, joka piispana on tunnettu nimellä:
Maunu III Stiernkors (1489-1500). Hän kuului Tavastein sukuun, sillä äitinsä oli Maunu Tavastin veljentytär. Olemme ennen huomauttaneet tuon suuren piispan hellyydestä sukulaisiaan kohtaan, eikä tarvinnut Maunu Stiernkorsinkaan kaivata hänen mahtavaa suosiotaan ja johdatustaan. Epäilemättä päätti nuorukainen muun ohessa juuri hänen kehotuksestaan ruveta papiksi. Ulkomailla oleskeli hän kauan ja pääsi noin v. 1457 maisteriksi Pariisissa, missä hän tämänkin jälkeen jatkoi lukujaan. Stiernkorsin luonne oli vakaa ja järkähtämätön, mutta samalla hellä ja sydämmellinen. Ellei hän olisi ollut pakotettu ottamaan osaa ajan valtiollisiin melskeisin, olisi hän epäilemättä ehtinyt toimittaa paljon kansansa kasvatuksen tosi hyväksi, sillä selvemmin kuin kukaan hänen edeltäjistään älysi hän, mitä Suomi kaipasi. Mutta vaikeat olivat olot, ja synkältä näytti kansamme tulevaisuus. Stiernkors rakasti köyhää isänmaatansa, eikä hän saattanut olla välinpitämätön sen kovan kohtalon suhteen, kun nim. unioonitaistelujen lisäksi kirkon rauhallista työtä häiritsemään liittyivät Venäläisten kauheat sotaretket, jotka uhkasivat isänmaatamme perikadolla. Meidän, suotuisamman onnen lasten, on miltei mahdoton ensinkään laskea niitä valtiollisia vaikeuksia, joita vastaan Maunu Stiernkorsin täytyi taistella, hoitaessaan vartijatointaan sorretun Suomen muureilla. Älkäämme siis sitä kummastelko, että hän piispana sai verraten vähän aikaan.
Oltuaan monta vuotta tuomiorovastina, valittiin Stiernkors Konrad Bitzin kuoltua Turun piispaksi. Hän ei lähtenyt Roomaan vihittäväksi, vaan matkusti Upsalaan, jonka arkkipiispa paavin käskystä vihki hänet virkaan (1490). Jäntevästi puolusti hän kirkkonsa oikeuksia tämän maailman mahtavain väkivallalta. Kun esim. Sten Sture Vanhempi, joka paavilta oli hankkinut itselleen luvan saada mielensä mukaan asettaa muutamia piispanvirkoja, muiden kera Turunkin, ja luultavasti tämän luvan turvissa aikoi ryhtyä kirkkomme omaisuuttakin valtiolle anastamaan, sai hän kokea, että Turun piispanistuimella oli mies, jota ei sopinut kohdella miten tahtoi. Paaviakin uskalsi Stiernkors vastustaa, siten todistaen olevansa sen ajan lapsia, jonka taivaalla uskonpuhdistuksen koitto jo ruskotti. Huolimatta kanonisen lain määräyksestä oli näet "Pietarin jälkeinen" kysymättä Turun piispan ja tuomiokapitulin mielipidettä asettanut virkoihinsa muutamia pappia Suomessa ja Ruotsissa. Stiernkors kirjoitti heti arkkipiispallensa, vaatien häntä valvomaan, ettei Ruotsin kirkko sortuisi väkivallan orjuuteen, ja kehottaen häntä tarkkaan pitämään huolta siitä, ettei muukalaisille sen virkoja uskottaisi. Vakaasti vakuutti hän aikovansa vastustaa paavin mielivaltaista menettelyä, jos kohta valtakunnan muut piispat siihen tyytyisivät km. "Omaisuuteni ja henkeni" — niin kuuluivat hänen sanansa — "olen valmis uhraamaan kirkon vapauden edestä".
Stiernkors älysi, ettei kirkon silloinen jumalanpalvelus, jonka, juhlamenojen merkityksestä oppimattomalla kansalla ei voinut olla kuin korkeintain himmeä aavistus, riittänyt neuvomaan ihmisiä, kristinuskon salaisuuksia käsittämään. Se kaipasi opetusta, tarvitsi tietoa perehtyäkseen uskonnon salaisuuksiin. Tästä painavasta asiasta nosti piispa kysymyksen Turussa v. 1492 pidetyssä pappiskokouksessa. Paljo valoa lähti tästä tuumasta Suomen synkkiin saloihin. Jo samana vuonna ilmaantunut uusi kirkkosääntö velvotti näet pappeja joka kerta jumalanpalveluksessa kansan omalla kielellä seurakunnilleen lukemaan "Isä meidän" ja "Ave Maria" rukouksen, apostolisen uskontunnustuksen sekä rippikaavan, jotta kansa ne oppisi ja pääsisi käsittämään kristinuskon pääkohdat. Muitakin Suomen kirkolle varsin tärkeitä sääntöjä sisältävät Stiernkorsin kirkkosäännöt. Vakaasti kehottavat ne muun ohessa sielunpaimenia viipymättä ja omaa etuaan katsomatta lähtemään sairasten, luo, etenkin jos nämä ovat köyhiä, "koska ei mikään ole Jumalan kuvaksi luotuja ja Kristuksen pelastamia sieluja kalliimpaa". Valoisamman ajan enteenä muistettava on niinikään se määräys, joka velvoittaa pappeja saarnatuoleilta neuvomaan seurakuntalaisiaan "Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" kastamaan lapsiaan, jos kastetta toimittamaan ei ehditä saada pappia. Jos kykenemme ajatuksissa asettumaan Stiernkorsin ajan kannalle, täytyy meidän myöntää, että nämä säädännöt ovat omiaan meissä herättämään kunnioitusta häntä kohtaan. Ne osottavat hänen todella tarkoittaneen kirkkomme parasta, jos kohta hän monessa suhteessa vielä onkin tuon eksyneen katolisen katsantotavan orjana. Hän ei tyydy siihen, että kansa ulkonaisesti vain taipuu kirkon käskyjä noudattamaan — hän tähtää syvempään, ollen altis tunnustamaan, että paljon, paljon vielä puuttui. Miten tarkkaan hän seurasi kaikkia oloja, todistaa sekin hänen kirkkosäännöissään tavattava määräys, etteivät papit vastedes muista erillään olevissa huoneissa saisi ripittää naisia, koska tuo oli antanut aihetta siveettömyyteen ja siten tuottanut pahennusta vain. Siveyden ja kristillisyyden vuoksi kielsi hän niinikään, heti piispaksi päästyään, nuo koululaisten monesta syystä moitittavat keräysmatkat, kehottaen sen sijaan kirkkoherroja "siivojen miesten kautta" kokoamaan teineille almuja sekä lähettämään siten hankitut varat Turkuun ansiokkaimmille jaettaviksi.