Maunu Stiernkorsin nimi on historiamme jaloimpia. Mitä hän noina kovina vuosina, jolloin Venäläiset hävittäen valloittivat suuren osan maatamme, teki Suomen puolustukseksi, ei ole konsanaan unohduksiin joutuva. Jos kukaan, niin on hän sanoillaan ja toimillaan osottanut rakastaneensa tätä köyhää maata ja sen koetuksen koulussa karastunutta kansaa. Mutta hänen toimensa viittaavat sitä paitse mihin suuntaan Suomi on kehittyvä voidaksensa luoda itselleen tulevaisuutta, jos kohta hän ei pystykään tietä raivaamaan. Stiernkors kuoli Maaliskuun 12 p:nä 1500.
Vielä näiden tapahtumain jälkeen viihtyivät pari vuosikymmentä katolisen kirkon erehdykset isiemme maassa. Kertomus tästä ajasta ei enää kuulu viidenteentoista vuosisataan, jonka vuoksi sen liitämme uuden ajan johdatukseen. — Miten vaillinaiset piirteemme kirkkomme vaiheista noina keski-ajan pimeinä vuosisatoina olivatkin olleet, näkynee niistäkin, ken kansan tosiparasta silloinkin valvoi. Häntä, esi-isiemme suurta, uskollista Jumalaa kiittäkäämme ja ylistäkäämme. Ja jos Hänen armostaan Suomen kansaan edes jossain määrin soveltuvat apostolein sanat "muinoin te olitte pimeys, mutta nyt te olette valkeus Herrassa", niin rukoilkaamme Häneltä armoa "vaeltamaan niinkuin valkeuden lapset".
XVI.
Juhana Wessel.
Joka totuuden puhuu, se vanhurskauden ilmoittaa. San. l. 12: 17.
"Me uskomme evankeliumiin Jumalan tähden, kirkkoon ja paaviin evankeliumin tähden, emmekä päinvastoin". Nämä sanat olivat ensi kerran luettavina eräässä noissa keski-ajan iltahämärässä ilmaantuneissa monissa kirjoissa, joiden tehtävänä oli ennustaa kristikunnalle valoisamman ajan koittoa, Kirjan tekijä — hänen nimensä oli Juhana Wessel — ei ollut noita julkisuuden taisteluissa kuuluisiksi tulleita sankareita, joiden ääni ukonjyrinän tavoin keski-ajan loppupuolella tuon tuostakin kuului nukkuvan kristikunnan maissa: hän työskenteli kirjojensa ääressä, ja kun hän saarnasi, kehotti hän rakkauteen ja rauhaan. Vaan paavikunnan perikatoa ennusti hänenkin hiljainen äänensä, ja suuria hän syrjäisessä asemassaan toimitti. Tehokkaasti otti hän osaa tuohon suureen tehtävään, jonka tarkoitus oli herättää kristikuntaa keski-ajan sitkeästä unesta. Silmäilkäämme sentähden miehen elämäntyötä.
Wessel oli alamaalainen ja yksi Tuomas Kempiläisen oppilaita. Jo tämä seikka oli omiaan kääntämään hänen huomionsa ijankaikkisen elämän salaisuuksiin. "Yhteisen elämän veljet" olivat, kuten tiedämme, kyntäneet syviä vakoja hänen isiensä maahan, ja semminkin kehotti häntä tuo hänen syvämietteinen opettajansa jatkamaan tätä suurta työtä, etenkin koska inkvisitsioonin pakkokeinot olivat saaneet monen sikäläisenkin saarnaajan vaikenemaan. Wesselin luonnonlahjat olivatkin siihen erinomaisen sopivat. Hän oli lahjakas, hurskas ja opintoihin hyvin mieltynyt. Tutkittuaan skolastikkojen ja mystikkojen teoksia, saavutti hän ennen pitkää tavattoman maineen, ja hänen ympärilleen kokoontui läheltä ja kaukaa tiedonhalukkaita nuorukaisia. Mutta ei suuri oppinsa vain hänelle tätä mainetta hankkinut: se riippui ennen kaikkea hänen tosi kristillisestä valistuksestaan, ja sen hän oli saavuttanut rukouksissa kirjojen kirjan ääressä. Sentähden oli myöskin nöyryys hänen huomattavimpia ominaisuuksiaan. "Joka raamattua lukiessaan" — niin lausuu hän — "ei pidä itseään yhä vähäpätöisempänä eikä, tyytymättömänä itseensä, nöyrtymistään nöyrry, hänelle on noiden pyhien kirjojen lukeminen turhaa, vieläpä vahingoksikin".
Ollen Herran Hengelle kuuliainen, oli Wessel tullut siihen vakuutukseen, että ainoastaan Jumalan sana on ehdottomasti erehtymätön. Paavikin oli hänestä erehtyvä ihminen. Kaikki hänen toimensa, samoinkuin kirkkoisien väitteet ja kirkolliskokousten päätökset, arvosteltakoot p. raamatun sanan mukaan. "Kirkko ei kyllä saata erehtyä" lausuu hän, "vaan mikä on kirkko? Se on pyhäin ihmisten yhteys, johon kuuluvat kaikki tosi uskovaiset — ne, joilla on yksi usko, yksi toivo ja yksi rakkaus Kristuksessa". Rohkeita sanoja keski-aikana! Ne herättivätkin hämmästystä ja vihaa monessa paikoin, vaan ikäänkuin näkymättömän vartijajoukon suojelemana sai niiden lausuja rauhassa jatkaa paavikunnalle ja silloiselle uskonnolliselle katsantotavalle vaarallista työtään. Herra ei vaatinut häntä marttyyrikuoleman tuskia kärsimään. Kentiesi hän ei olisi niitä kestänyt!
Wessel edustaa myöskin uskonpuhdistuksen toista suurta perusaatetta: sitä totuutta, että ihminen ei pääse vanhurskaaksi Jumalan edessä lain töiden, vaan yksin uskon kautta. Mutta hän puhuu siitä hyvin varovasti, ikäänkuin kuiskaten. Sen totuuden julistaminen oli uskottu toiselle ja rohkeammalle miehelle. Sen sijaan on hän moittien kosketellut katolisen kirkon sakramenttioppia. Hyläten esim. muuttumisopin, kallistui hän Zwinglin sittemmin lausumaan käsitykseen, jonka mukaan leipä ja viini ainoastaan kuvaavat Herran ruumista ja verta.
Wessel kuoli Gröningenissä v. 1489. Ettei häntä syyttä ole luettu uskonpuhdistuksen edelläkävijäin joukkoon, sen todistavat muun ohessa seuraavat Lutherin hänestä lausumat sanat: "jos olisin lukenut hänen kirjojaan, ennenkuin ryhdyin työhöni, näyttäisi kuin olisin ammentanut kaikki hänen teoksistaan, sillä niin likeisesti ovat henkemme sukua". — Eivät puhdista ilmaa ainoastaan myrskyt ja rajuilmat: hiljaa humiseva tuulonenkin karkottaa monet sumut ja vahingolliset huurut. Semmoisen hiljaisen tuulosen tehtävää toimitti viidennentoista vuosisadan iltana Juhana Wessel tosi hyödyksi monelle oman aikansa lapselle, siunaukseksi syntymättömille sukupolville.
XVII.
Girolamo Savonarola.
— — — rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ja kiivaus on vahva niinkuin helvetti: hänen hiilensä hehkuvat ja ovat Herran tuli. Kork. v. 8: 6.
Kirkon turmelus ja kristikunnan onneton tila oli nähtävänä semminkin Italiassa. Turhaan olivat nuo keski-ajan suurimmat runoilijat Dante (k. 1321), Petrarka (k. 1374) ja Boccaccio (k. 1375), jotka juuri tässä maassa virittivät säveleitään, koettaneet tyydyttää ajan tarpeita, johdattamalla ihmisiä mielikuvituksen kukkanurmille, turhaan yritti tuo suureksi osaksi heidän kauttansa herännyt sivistystyö, jota humanistat sittemmin jatkoivat, luoda onnellisempaa tulevaisuutta levottomalle kristikunnalle: toivotonna huokaeli ihmishenki, koditonna haparoi usko, eksyen monesti etsimään, leposijaa jumalankieltämisen autioilla kankaillakin. Todellisuuden tuuli oli poistanut unelmain näyt, osottaen kaikille ajatteleville, miten köyhä, onneton kristikunta oli. Mutta vielä silloinkin vaati kirkko ehdotonta kuuliaisuutta käskyilleen; Kristuksen nimessä sanoi lokaan uupunut paavikunta laativansa lakeja maailmalle. Onneton se, joka ei vastustamatta totellut, epäilyksettä uskonut!
Mutta mahdoton oli totuutta ainaiseksi kahlehtia. Jota surkeammaksi kirkon ja paavikunnan tila kävi, sitä kuuluvammin kaikui myöskin, kuten tiedämme, herätyssaarnaajain ääni, ja ennenkuin viidestoista vuosisata vieri pois, täytyi "Pietarin jälkeisen" kokea, että tämä ääni uskalsi julistaa noita uhkaavia tuomionsanojaan aivan hänen läheisyydessäänkö. Aleksanteri VI:nen tahrattua hallitsijaistuinta lähestyy tuon lukemattoman, kuuliaisuuteen yhä alttiin joukon kera eräs kalpea munkki. Vaan hän ei polvistu, kuten muut tekevät — hän korottaa uhkaavana kalean kätensä paavia kohti, ja kiivautta salamoi hehkuva katseensa. Italiakin on kutsuttu asettamaan herätyssaarnaajan uskonpuhdistuksen edelläkävijäin riviin, ja ylistäen Herraa piirtää kirkkohistoria lehdilleen Girolamo Savonarolan nimen.
Tämä merkillinen mies syntyi Ferrarassa v. 1452. Isänsä, joka oli rikas aatelismies, aikoi kasvattaa häntä maailmaa palvelemaan, vaan jo varhain osotti poika pyrkivänsä aivan vastakkaiseen suuntaan. Hän puhui vähän, oli synkkämielinen ja etsi tuon tuostakin yksinäisyyttä. Sisarustensa leikkiessä, istui hän kirjojensa ääressä tahi nähtiin hänet kyyneleet silmissä rukouksissa polvistuvan Herran edessä. Tuon suruttoman kodin ilma tuntui hänestä yhä tukalammalta, kunnes hän salaa lähti erääsen Bolognassa olevaan Dominikani-luostariin, siellä viettääksensä Herralle pyhitettyä elämää. Savonarola oli siihen aikaan 23 vuoden ikäinen. Hänen jo ennestään riutunut terveytensä heikontui heikontumistaan luostarielämän kärsimisistä, joiden alaiseksi hän säästämättä itseään säälimättä antautui, mutta sielunsa säikeet jännittyivät ja yhä rohkeampana kohosi henkensä henkimaailman yli-ilmoille. Nuori munkki luki ahkeraan Tuomas Aqvinolaisen. Augustinuksen y.m. kirkon etevimpäin kirjailijain teoksia, mutta rakkain kaikista kirjoista oli hänelle raamattu, jonka hän muutaman vuoden kuluttua osasi miltei ulkoa. Semminkin mieltyi hän profeetain ennustuksiin ja Ilmestyskirjan näkyihin, sovittaen niitä yhä rohkeammin omaan aikaansa ja pyrkien noiden Jumalan valaisemain lähettiläin tavoin julistamaan turmeltuneelle kristikunnalle totuuden säälimätöntä saarnaa. Savonarola oli vakuutettu siitä, että Herra itse oli hänen kutsunut toimittamaan profeetan suurta tehtävää kristikunnassa, jotta ihmiset vihdoinkin alkaisivat ajatella, mitä heidän rauhaansa sopi.
Aluksi eivät Savonarolan saarnat miellyttäneet Italialaisia. Heidän korvansa olivat harjaantuneet runoilijain hienoihin, kauniisti sointuviin sanoihin: tuon ankaran parannussaarnaajan ääni oli karkea, loukkaavat hänen vertauksensa, korutonta kielensä. Harvat olivat alttiit sitä kuulemaan ja vielä harvemmat suostuivat hänen kehotuksiinsa luopumaan maailmasta ja ryhtymään taisteluun sorretun totuuden puolesta. Vasta v. 1484, jolloin Savonarola esiintyi saarnaajana Bresciassa, alkoi hän herättää huomioa. Jo siihen aikaan kokoontui tuhansia ihmisiä hänen saarnojaan kuulemaan.
V. 1489 kutsuttiin Savonarola Florensissa olevaan Dominikani-luostariin, jossa hänelle uskottiin nuorten munkkien opetus. Sitä paitse oli hän esiintyvä saarnaajana. Florens oli siihen aikaan suuressa maineessa. Siellä olivat näet kaupungin valtiollisen mahtavuuden kera tieteet ja taiteet päässeet verrattomaan kukoistukseen ja sen asukkaita kiitettiin mitä onnellisimmiksi ihmisiksi. Vaan tuon loistavan vaipan alla turmeli synnin rutto kansaa, neuvoen sitä yhä rohkeammin tukehuttamaan omantunnon ääntä ja leikkinä pitämään Jumalan pyhät vaatimukset. Savonarola älysi kansansa surkean tilan. Eikä siinä kylliksi: hänen Jumalan sanan ääressä kirkastunut silmänsä näki, miten turmeltunut, mädännyt koko kristikunta oli, älysi että kirkko, jota hän sydämmestään rakasti, kaipasi perinpohjaista puhdistusta ja uudistusta. Hän ryhtyi taisteluun. Ennen pitkää kävi luostarikirkko liika ahtaaksi hänen yhä lisääntyvälle kuulijakunnalleen, eikä aikaakaan, niin tämä ei enää saanut sijaa kaupungin suuressa tuomiokirkossakaan. "Kirkko on uudistettava;" huusi hän pyhää kiivautta säteilevin silmin "väleen kohtaavat Jumalan rangaistukset koko Itaaliaa, Herran miekka on korotettu koko maanpiirin yli". Ei hän säästänyt ketään, sillä ei hän ketään ihmistä pelännyt. Semminkin iski hän kovasti pappien ja munkkien tekopyhyyden turvissa kopeileviin riveihin, ennustaen perikatoa paavikunnalle ja sen kurjalle palkkaväelle.
Oudolta kuuluivat tuon iloisen kansan korvissa, joka sukupolvesta toiseen oli harjaantunut tyhjentämään tämän maailman ilomaljoja ja häiriytymättä nukkumaan synnin unta, Savonarolan ankarat tuomiot. Moni mahtava herra suuttui ja mietti kostoa, kansan huulilta kuului monesti uhkauksia, papisto oli raivossa ja vatikaanissa valmistettiin kirkonkirouksen bullaa, mutta yhä kirkkaampana välkkyi sanan miekka tuon rohkean munkin kädessä. "Teidän syntinne" huusi hän Florensin asukkaille — ja rusentavan ukkosen tavoin tärisytti hänen sanansa kaiku koko Italiaa "teidän syntinne tekevät minusta profeetan. Tähän asti olen, toimittaen Joona profeetan virkaa, varoittanut Niniveä. Vaan minä sanon teille: jos ette tahdo minua kuulla, niin on minusta tuleva Jeremias profeeta, joka ennustaa Jerusalemin perikatoa ja sitten itkee hävitetyn kaupungin raunioilla. Sillä Jumala tahtoo kirkkonsa uudistaa, eikä ole tuo vielä konsanaan verenvuodatuksetta tapahtunut".
Florensin hallitsijana oli siihen aikaan kuuluisa Lorenzo Medici. Kansalaisensa kiittivät hänen viisasta hallitustaan, kaukaisiin maihin levisi hänen nimensä kunnia ja valtakuntansa maine. Savonarola ei ottanut osaa tuohon yleiseen ylistykseen, vaan moitti yhtä ankarasti kiitetyn ruhtinaan kuin muiden kansalaisten maailmallista mieltä ja kevytmielistä elämää, sillä ei riittänyt tieteiden ja taiteiden verho, ei maailman kunnia eikä mainehikkaan hallituksen loisto häneltä salaamaan syntiä, ja sitä vastaan hän taisteli, missä ikänä se majaili. Ei suostunut hän noudattamaan maailman lasten kohteliaisuutta, ei liehakoiden heitä palvelemaan. Kun Savonarola esim. valittiin luostarinsa priioriksi, ei hän taipunut käymään kunniaterveisillä Lorenzon luona, vaikka edeltäjänsä aina olivat tuota tapaa noudattaneet. Hän oli altis kunnioittaen palvelemaan ainoastaan niitä ihmisiä, jotka tahtoivat vaeltaa elämän kapealla tiellä. Turhaan koetti Lorenzo voittaa tuota ankaraa munkkia puolelleen: Savonarola kieltäytyi jyrkästi millään ehdolla solmimasta liittoa maailman kanssa. Ja turhaan koetti kurja Aleksanteri VI:kin, joka yhä levottomampana seurasi taistelun vaiheita, saada tuon vaarallisen rauhanhäiritsijän intoa asettumaan. Kun hän muun ohessa tarjosi Savonarolalle kardinaalinviran, sai hän vastaukseksi: "en pyydä muuta punaista hiippaa kuin marttyyrin".
Mutta miten todellista Savonarolan jumalanpelko oli ja miten altis hän olikin uhraamaan kaikki Herran tähden, ilmaantui vuosi vuodelta yhä selvemmin, että hän ainakin yhdessä suhteessa arveluttavasi erehtyikin. Nuo vaikeat olosuhteet, joissa hän eli, kiivas luontonsa ja hillitsemätön mielikuvituksensa estivät häntä maltillisesti muistamasta, "ettei Jumalan valtakunta tule niin, että sitä nähdä voidaan". Uskonnollisen innostuksensa valtaamana, ei hän. tyytynyt uskossa odottamaan, niinkuin "Herran kärsivällisyyden sana" vaatii, sekä eksyi tarkoituksensa saavuttamiseksi käyttämään semmoisiakin apukeinoja, joita sama sana kieltää Herran lähettilästä käyttämästä. Jos kukaan, tahtoi Savonarola tarkkaan erottaa, Jumalan valtakuntaa ja maailmaa toisistansa, mutta kun hän ryhtyi; taisteluun ajan turmelusta vastaan, sortui hän turvaamaan maallisenkin vallan miekkaan. Lujasti toivoi hän, että totuuden voitto ennen pitkää oli maahan kukistava kaikki pimeyden voimat, jos; kohta hänen täytyisikin taistelussa kaatua. Siten takertui, kuten väleen saamme kokea, hänen jalo työnsä valtiollisten tuumien verkkoon eikä päässyt kristikunnalle tuottamaan uskonpuhdistuksen hedelmiä.
Lorenzo Medicin kuoltua (1492) syntyi Florensissa arveluttavia valtiollisia rettelöltä. Epäluotettava kansa sanoi Medicein suvun kukistaneen valtion vapauden ja syöksi Lorenzon pojan valtaistuimelta. Savonarola oli ennustanut tätä, samoinkuin muitakin siihen aikaan sattuvia tapahtumia, ja innostunut kansa, joka kunnioitti häntä Jumalan lähettämänä profeetana, uskoi hänelle kaupungin hallituksen. Toivoen Herran väellä voivansa pyhittää Florensia Jumalan valtakunnan kodiksi, ryhtyi Savonarola riemusta tykkivin sydämmin työhön. Eivätkä hänen toiveensa siihen rajoittuneet: koko kirkon uudistus oli hänen elämänsä päämääränä. Hän oli vakuutettu siitä, että Jumalan hetki oli tullut, ja profeetan horjumattomalla luottamuksella ennusti hän perikatoa paavikunnalle ja koko keski-ajan turmeltuneelle katsantotavalle. Vaan hän unohti, että Herran valtakunta on hengellinen valtakunta, jonka edustajat eivät saa turvautua maailmallisiin apukeinoihin. Niinpä hän esim. tervehti Franskan kuningasta Kaarle VIII:tta, joka sotajoukollaan siihen aikaan esiintyi Italiassa, näillä sanoilla: "Jumala tahtoo kirkkonsa uudistaa suurten onnettomuuksien kautta. Sinä olet se Jumalan rangaistuksen ase, josta ennustaen olen puhunut. Tulosi on täyttänyt kaikkien Kristuksen ystäväin sydämmet ilolla. Me toivomme, että Herra sinun käsivartesi kautta on kukistava ylpeät ja korottava nöyrät".
Aluksi onnistuivat Savonarolan toimet. Florensin asukkaat näyttivät olevan alttiit ehdottomasti noudattamaan jalon johtajansa opetusta: pelikortit, kevytmieliset kirjat, vieläpä runoilijain teoksetkin hävitettiin, teaatterit suljettiin, kaikki julkiset huvit lakkautettiin, ylellisyys kiellettiin jyrkästi y.m. Veriviholliset syleilivät toisiaan, rikokselliset ilmoittivat rikoksensa, ollen alttiina jos kuinka luutuvilla uhrauksilla lähimmäisilleen tuottamiaan tappioita korvaamaan, tuon vasta niin kevytmielisen Florensin kadut kaikuivat ristin Herran ylistystä tahi kuului niillä särjettyjen sydänten rukousta: parannusta teki koko kaupunki. Itse tuon ankaran parannussaarnaajan, synkkämielisen Savonarolan silmä säteili iloa hänen nähdessään, miten kotikaupunkinsa oli muuttunut. Mutta ei hän siitä itseään kiittänyt, eikä tahtonut hän valtakunnan hallitsijana olla. Herralle ainoalle omisti hän kaiken kunnian, ja tuomiokirkon saarnatuolille kirjoitettiin hänen esityksestään: "Jesus Kristus on Florensin kuningas".
Suuren maineen ja vallan oli Savonarola saavuttanut, mutta suuret olivat myöskin ne vaarat, jotka häntä väijyivät. Solmimalla liiton Kaarle VIII:nen kanssa, oli Florens saanut koko Italian vihollisekseen, ja kun mainittu kuningas, jolta Savonarola oli niin suuria toivonut, palasi kotia osottamatta minkäänlaista taipumusta kirkon uudistamiseen, kävi tuon rohkean miehen asema yhä arveluttavammaksi. Paavikin liittyi nyt julkisesti hänen vastustajiinsa, kieltäen häntä pannan uhalla enää saarnaamasta (1496). Savonarola ei säikähtynyt. "Minun täytyy saarnata" todisti hän, "sillä Jumala vaatii minua; jos kohta minun täytyisi taistella koko maailmaa vastaan, olen kuitenkin lopullisesti voittava". Ei aikaakaan, ennenkuin koko maailma todellakin asettui häntä vastaan. Kansan suosio alkoi horjua, ja taitavasti käytti Aleksanteri VI hyväksensä sen yhä muuttuvaa mielipidettä. Hän uhkasi Florensia kirkon rangaistuksella, ellei tuo häiritsevä melske lakkaisi. Samaan aikaan hän kuitenkin kiihotti Florensilaisten syvään juurtunutta, hetkeksi vain asettunutta vallan- ja saaliinhimoa lupaamalla heille rahaa, jotta saisivat Pisan kaupungin haltuunsa. Savonarola ei peräytynyt, vaikka hän selvään näki, miten hänen ystäväinsä luku päivä päivältä väheni. "Usko" niin lausui hän eräässä saarnassaan "voi kaikki, se voittaa kaikki vastustukset ja ylönkatsoo maallista elämää, sillä se halajaa taivaallista. Se aika joutuu, josta olen teille sanonut: vaaran hetki on käsissä — se hetki, joka on ilmaiseva, ken todellakin on Herran puolesta. Ei yksikään ihminen koko maailmassa, eivät ylhäiset eivätkä alhaiset saata kerskata siitä, että olisivat voineet minua estää tehtävääni toimittamasta. Olen valmis antamaan henkeni sen totuuden edestä, jota olen kutsuttu julistamaan. Vasta sitten olen vaikeneva, kun näen saarnani tuottavan vahinkoa". Mutta tuskin oli hän saanut nämä sanat lausutuiksi, ennenkuin kirkossa syntyi kauhea meteli. Kuului miekkojen kalsketta, rummut ja torvet soivat, ovet särjettiin, kuulijat karkotettiin paikoiltaan. Töintuskin pääsi Savonarola pakenemaan luostariinsa. Sen puutarhassa jatkoi hän keskeytettyä saarnaansa, lausuen muun ohessa sinne kokoontuneille munkeille: "jota kauemmin Herran päivä viipyy, sitä ankarammin on se ansion mukaan kostava jokaiselle. Jumalattomat eivät tahdo uskoa, eivät kuulla, mutta he kaatuvat siihen kuoppaan, jonka itse ovat kaivaneet, he uurtavat muurin alustaa, ja muuri on kaatuva heidän päällensä, ja silloin minä, ylistäen Herraa, ilolla muutan pois tästä elämästä".
Väsymättä levittivät Savonarolan vihamiehet hänestä mitä valheellisimpia ja ilkeimpiä huhuja, toimittaen kostonhimoiselle paaville uusia syytöksiä, jotta tuo vihattu rauhanhäiritsijä vihdoinkin saataisiin poistetuksi. Vaikutus oli väleen nähtävissä: Aleksanteri VI julisti Savonarolan pannaan. Vaan ei vaiennut parannussaarnaaja vieläkään. Yhtä voimallisena kuin ennen puhui hän kirkon turmeluksesta, yhtä horjumaton oli hänen uskonsa totuuden voittoon. Kun hän maaliskuun loppupuolella v. 1498 viimmeisen kerran seisoi saarnatuolilla, lausui hän: Jos minulta kysytte, miten tämä taistelu on päättyvä, niin vastaan: voitolla; vaan jos kysytte, mikä meitä lähinnä odottaa, vastaan: kuolema, sillä mestari heittää pois vasaran, kun Hän sitä on käyttänyt. — Rooma ei ole sammuttava tätä tulta, ja jos se sammuu, on Jumala sytyttävä toisen; — niin, toinen tuli on jo kaikkialla sytytetty, vaikkeivät sitä tiedä.
Epäluotettava on ihmisten suosio, pettävä heidän ystävyytensä. Sama kansa, joka vasta oli ylistänyt Savonarolaa pilviin asti, pitäen häntä Jumalan lähettämänä profeetana, koetti nyt kilvan keksiä hänelle jos minkälaisia herjausnimiä. Eräänä yönä ryntäsi aseellinen joukko Savonarolan luostariin ja otti hänen vangiksi. "Hänen täytyy kuolla" oli Aleksanteri VI lausunut "oli hän sitten vaikka Johannes Kastaja". "Olen valmis, kun Herrani kutsuu" kuului marttyyrin vastaus.
Vankilassa valmistautui Savonarola rukouksissa tuohon viimmeiseen suureen taisteluun. Jesukseen Kristukseen, jota hän vuosi vuodelta yhä selvemmin oli oppinut tunnustamaan langenneen ihmisen ainoaksi auttajaksi, turvasi hänen kilvoitteleva uskonsa. Turhaan koettivat vihamiehensä mitä julmimmilla kidutuksilla saada häntä peruuttamaan kirkosta lausumiaan sanoja. Uskonsankarin urhoollisuudella kesti hän kaikki tuskat. Kun hän sitten Toukokuun 23 p:nä vietiin surmattavaksi, todisti koko hänen käytöksensä, että Herra oli hänen "kruunaava armolla ja laupeudella". Florensin torille oli pystytetty hirttopuu, jonka juuressa oli rovio. Saapuvilla oleva piispa lausui Savonarolalle: "täten erotamme sinun taistelevasta seurakunnasta", vaan tyyneesti vastasi marttyyri: "niin, vaan ette kunnian seurakunnasta". Korottaen kätensä siunaukseksi, jätti Savonarola hirttopuusta hyvästi tuolle jumalattomalle joukolle, siten julistaen vielä kuolemassaankin, että hänen myrskyisän elämänsä työ alusta loppuun asti oli tarkoittanut lähimmäistensä pelastusta. Kun rovio oli palanut maahan, viskattiin tuhka Arno-virtaan, jotta ei mikään enää muistuttaisi tuosta kirotusta kerettiläisestä, joka oli uskaltanut soimata tuota "ainoata, autuaaksi tekevää kirkkoa".
Savonarolan teoksista on "Ristin voittoriemu" kuuluisin. Se sisältää jaloja todistuksia kristinuskon puolustukseksi epäuskon hyökkäyksiä vastaan. Vankilassa ollessaan kirjoitti hän 51:sen salmin selityksen. Semminkin se todistaa, että hän katuvaisena syntisenä etsi ja löysi armoa sen Herran luona, joka todistaa: "maailmassa on teillä tuska, mutta olkaat hyvässä turvassa, sillä minä voitin maailman". — Kernaasti myönnämme, ettei Savonarolan taistelu ollut omiaan uudistamaan kirkkoa, mutta jos kohta hän ei kelvannutkaan uskonpuhdistajan suurta työtä toimittamaan, niin on hänen herätyshuutonsa voimallisesti raivannut tietä uskonpuhdistukselle, ja siinä on mainetta kylliksi vaatimaan hänen nimelleen huomattavaa sijaa kirkkohistoriassa. Hän kuoli totuuden veritodistajana, ja se kunnia on vielä suurempi, mutta sitä "ei ole silmä nähnyt eikä korva kuullut".
XVIII.
Katsahdus keski-ajan kolmanteen aikakauteen.
— — kaikki profeetain näyt ovat teille niinkuin lukitun kirjan sanat. Jos joku sen antais sille kuin lukea taitaa, ja sanois: lue tätä, niin hän vastaa: en minä taida, sillä se on lukittu.
Eli jos joku antais sille, joka ei lukea taida, ja sanois: lue
tätä, niin hän vastaa: en minä taida ensinkään lukea.
Jes. 29: 11-12.
Olemme seuranneet kirkon vaiheita paavikunnan 70 vuotisen vankeuden jälkeen, kunnes näimme viidennentoista vuosisadan taisteluineen ja kärsimisineen kuluvan umpeen. Nähdessämme totuuden tulisoiton tuon tuostakin yhä kirkkaammin valaisevan kristikunnan maita, kysyimme monesti: eikö jo sorru pimeyden valtakunta, eikö Herran kunnia väleen ilmaannu maan päällä? Ja kuitenkin kun uuden ajan kynnykseltä katselemme tuon pitkän taistelun vaivoista uupunutta kristikuntaa: mitä näemme? Sammunut on totuuden valo, ja orjana huokaelee kristikunnan usko paavikirkon kahleissa. Ne kestävät, nämä kahleet, yhä edelleen, eivätkä ihmiset enää näy koettavankaan niitä murtaa, vaikka ne ovat haurastuneet marttyyrien rovioiden tulessa ja ruostuneet heidän verestään. "Herra, kuinka kauan sinä tätä katselet?"
Kuten monesti olemme koettaneet osottaa, eksyi kirkko keskiajan pimeässä eksymistään pitämään koko kristittyä maailmaa näkyvänä Jumalan valtakuntana, vaatien itselleen yhä suurempaa valtaa kaikkialla. Hengellinen leima on painettuna kaikkiin ilmiöihin, turnaajapeleihin, niinkuin luostarielämään, valtion toimiin, kuten jumalanpalveluksen menoihin. Tieteet ja taiteet, trubadurien lemmenlaulut ja virrensepittäjäin säveleet, koulut, yliopistot, ammattikunnat, sanalla sanoen kaikki mahtui ja sopi tuohon maalliseen Kristus-valtakuntaan, jonka johtajana "Pietarin jälkeinen" oli. Monessa suhteessa jalo oli kyllä tuo keski-ajan rohkea ajatus saada koko maailmaa edustamaan Jumalan valtakuntaa, vaan kuolemaan oli se tuomittu, sillä Herra todistaa: "ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta". Vähällä ei kristikunta kuitenkaan tästä aatteesta luopunut. Innostuneen nuorukaisen tavoin taisteli se sen puolesta, kunnes tappiot alkoivat käydä siksi julkisiksi, että sen toivotonna täytyi heittää aseensa maahan. Kirkko oli toivonut voittavansa maailman, vaan maailma olikin sen voittanut.
Niin — toivottomalta näyttää kirkon tila, jos katselemme ainoastaan tuon pitkän taistelun kaikille näkyvää tulosta, mikäli tämä tulos keski-ajan lopussa ilmenee, vaan jos asiaa likemmin tarkastamme, emme saata olla huomaamatta, että Kaikkivaltiaan viisas neuvo kaiken tuon nimettömän onnettomuuden uhallakin on pelastava Hänen kirkkonsa perikadosta ja luova kristikunnalle uuden, valoisamman tulevaisuuden. Vikleff on tuomittu kerettiläiseksi, Husin äänen ovat liekit tukehuttaneet ja tuo pieni joukko, joka hänen isänmaassaan jatkoi totuuden taistelua, on pakotettu peräytymään taistelutantereelta, mystikkojen leirissä sammuvat kynttilät, pimeyden ruhtinas riemuitsee Savonarolan rovion ääressä — mutta ajan suunta on kokonaan muuttunut, ja taivaan reuna ruskottaa. Varttunut sivistystyö uurtaa paavikunnan perustuksia, Kolumbuksen laivat laskeuvat ankkuriin Amerikan rannalla ja Guttenbergin suuri keksintö levittää tiedon aarteita kaikkialle, vaatien jokaista omatakeiseen miettimiseen, itsetajuntaan, vapauteen. Ja vaikka suurin osa ihmisiä ei vielä ensinkään osaa lukea, vaikka kirjojen kirja on "suljettu" niiltäkin, jotka ovat kutsutut muita neuvomaan, niin ovat kuitenkin ne ehdot jo olemassa, jotka kristikunta tarvitsee, voidaksensa ryhtyä uskonpuhdistuksen suureen työhön. Eikä ole Herran seurakunta niin turmeltunut, ettei se enää tahtoisi jatkaa totuuden suurta taistelua, eikä kirkko niin syvään lokaan uupunut, että tuo kauan aiottu uudistustyö, johon niin monesti turhaan oli ryhdytty, siitä syystä olisi mahdotonta. Herran armosta on säilynyt pieni joukko, jonka Hän vielä tuntee omaksensa. Jesuksen Kristuksen valtakunta ei ole kukistunut tuossa kovassa taistelussa, jonka alaisena se keski-ajan pitkien vuosisatojen vaiheissa on ollut. Sen voitto on ennen pitkää maailmaa hämmästyttävä, kun Herran hetki on tullut.
Vaikka kaikki ponnistukset kirkon uudistamiseksi näihin asti olivatkin olleet turhat, ei onnellisemman ajan toivo kuitenkaan vielä viidennentoista vuosisadan lopussakaan ollut kokonaan masentunut. Siellä täällä kuuluu ennustavia ääniä, jotka todistavat pian tapahtuvasta uskonpuhdistuksesta. Hus, Savonarola y.m. suuret uskonsankarit, joista ennen olemme kertoneet, eivät suinkaan olleet tuon keski-ajan onnellisimman toivon ainoat edustajat: lukemattomat muutkin ajattelivat samaan tapaan, ennustaen parempaa aikaa Herran taistelevalle seurakunnalle. Niinpä lausui esim. viidennentoista vuosisadan lopulla Fransiskani-munkki Juhana Hilten, joka moittien oli puhunut luostarinsa turmeluksesta ja siitä syystä suljettiin vankilaan: "kernaasti kärsin kaikki Kristuksen tähden, koska en ole vastustanut itse munkkilaitosta, vaan ainoastaan siinä ilmaantuneita paheita. Mutta v. 1516 on toinen tuleva; häntä ette voi masentaa, vaan hän on kukistava teidät". Eräs toinen munkki, Andreas Proles (k. 1503), joka oli Himmelpforte nimisen luostarin priiori, puhui niinikään monta huomattavaa sanaa ennen pitkää tapahtuvasta uskonpuhdistuksesta, todistaen, että "paavin valta on sortuva, sillä se on kohonnut liika korkeaksi". Usein sanoi hän munkeilleen: "olette kuulleet raamatun todistuksen, että Jumalan armo olkoon ainoa kerskauksemme. Veljet, kristinusko kaipaa perinpohjaista uudistusta". Kun häneltä kysyttiin, miksi ei hän ryhtynyt kirkkoa uudistamaan, vastasi hän: "olen jo vanha ja sitä paitse semmoiseen työhön aivan kykenemätön. Mutta Jumala on herättävä nuoruuden voimalla ja hengellä varustetun sankarin, joka on alottava uskonpuhdistuksen ja vastustava erehdyksiä; te opitte käsittämään hänen siunausta tuottavaa virkaansa". — Tuommoiset ajatukset ovat koittavan aamun enteitä, miten pimeä vielä onkin. Hän, joka on "maailman valkeus", on nytkin virittämässä toivon valoa kristikunnassa, jotta Hänen omansa eivät uupuisi epätoivoon, kun keski-ajan kolkko ilta joutuu. Jesus Kristus ei ole kirkkoansa vieläkään hyljännyt, vaikka sen syntivelka onkin kauhean suuri. Hän on väleen kirkastava itsensä opetuslapsilleen ja opettava heitä käsittämään, miten uskollisesti Hän paavikirkonkin aikana, kaiken inhimillisen heikkouden, valheen ja turmeluksen uhallakin, valvoi valtakuntansa parasta vanhurskaudessa, totuudessa ja armossa.
Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei hän
armahda kohtunsa poikaa? ja vaikka hän
unohtaisi, niin en minä kuitenkaan
sinua unohda. Katso käsiini olen
minä sinun kirjoittanut, sinun
muuris ovat alati minun
silmäini edessä.
Jes. 49: 15-16.