Kertomuksia Suomen historiasta 1 / Pakanuuden aikakausi

KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA 1

Pakanuuden aikakausi

Kirj.

J. KROHN

Hämeenlinnassa, painanut G.E. Eurén, v. 1869. Omalla kustannuksella.

Näytetty: K.G. Renvall.

SISÄLLYS:

Pakanuuden aikakausi.

   I. Suomalaisten aikaisimmat olopaikat.
  II. Karjalaiset Wienan vesillä.
        1. Otherin retki Wienan suulle.
        2. Thorer Hundin ja Karlen retki Wienan suulle.
        3. Bjarmein elatuskeinot ja tavat.
        4. Mitä suomalaista kansaa olivat Bjarmit?
        5. Bjarmein häviö.
 III. Suomalaisten siirtyminen nykyisille asuinsijoilleen.
  IV. Suomalaisten elanto ja tavat pakanuuden aikoina.
        1. Miesten työt ja toimet.
        2. Sota.
        3. Vaimoin elämä ja toimet.
        4. Hallitus ja lait.
        5. Huvitukset.
   V. Muinais-Suomalaisten uskonto.
        1. Uskonnon yleinen luonne.
        2. Ukko, ilman jumala.
        3. Maailman luominen.
        4. Taivaan haltijat.
        5. Veden jumalat ja haltijat.
        6. Metsän jumalat ja haltijat.
        7. Maa-emän haltijat.
        8. Tuonela ja Manala.
        9. Hiisi ja Lempo.
       10. Sukkamieli.
       11. Juhlat.
       12. Uhrit ja pyhät paikat.
       13. Tietäjät.

I. Suomalaisten aikaisimmat olopaikat.

Pohjan perille, mihin suomalaiset heimot ovat asettaneet asuntonsa, luopi aurinko koko pitkän talven aikana vaan harvat karsaat sätehet, ikään kuin suoden näille raukoille rajoille ainoasti sen, mikä liikeni onnellisemmilta etelä-mailta. Samaten on historiankin valo vasta myöhään koittanut näille heimoille; kauan aikaa valaisivat heitä ainoasti ne harvat, karsaat sätehet, jotka naapurein historiasta ulottuivat tänne. Ei ole kumma siis jos Suomen kansan lapsuuden historia on himmeämpi, vähemmin tietty kuin useimpain muiden. Selviä, aivan varmaan eroitettavia kuvia, jommoisia ainoasti historian täysi valo tuottaa silmien eteen, ei voi tämäkään kertomus esivanhempaimme vanhimmista oloista luvata esittää lukijoillensa. Suomalaisen on jo siihen tyytyminen, siitä iloitseminen, jos aikojen hämärästä siellä täällä häämöittääpi joku haamu niin selvästi että hän sen taitaa suvukseen tuntea.

Pohjois-Europa ja Aasia on ollut ja on osaksi vieläkin suomalaisten kansain vanhana perintömaana. Heidän rajansa ulottuivat kuitenkin muinais-aikoina paljokin etelämmälle kuin tätä nykyä. Etelämpänä ovat nähtävästi meidänkin esivanhempamme asuneet. Mutta missä ja milloin he ensiksi erosivat muista heimolaisistaan, se on ja pysynee ijät päivät salaisuutena. Wolgan rannoille viittaavat vanhimmat meille tietyt jäljet. Siellä elää näet nytkin vielä Mordvan kansa, jonka kieli on niin likeistä sukua meidän kielen kanssa, että molempain on välttämättömästi pitänyt joskus elää vierekkäin, levätä metsässä yksillä nuotiovalkeilla.

Aivan selviksi muuttuvat kuitenkin Suomalaisten jäljet vasta toisessa, vähä pohjoisemmassa pesäpaikassa, missä he monta vuosisataa viettivät. Tämä heidän kotinsa oli Äänisjärven sekä Laatokan ympäristö ynnä Neva-joen varret ja sen suuta läheinen Suomenlahden eteläinen rantamaa. Näillä seuduin ovat paikkain nimet (paitsi myöhemmin lisään tulleita venäläisiä) kaikkityyni selvästi suomalaisia, todistaen että Suomalaiset olivat ensimmäiset, jotka tämän maan omakseen ottivat. Samoille seuduille, siitä järjestyksestä päättäin, mihin ne ovat naapurikansain suhteen asetetut, näkyy myös historioitsija Jornandes viittaavan, kun muiden Gotilais-kuninkaalle Hermanarikille alamaisten kansain joukossa mainitsee Thiudos. Wenäläiset näet ovat kaikkina aikoina nimittäneet suomalaisia heimokuntia Tschudeiksi. Jornandeksen mainitseminen antaa meille myös ensimmäisen varmaan vuosiluvun kansamme historiassa. Gotein valta hajosi näet vuonna 375 Kristuksen jälkeen. Luultavasti ei ollut Gotein valta meidän esivanhempiemme yli mitään suurempaa kuin että he ottivat näiltä veroa. Kuitenkin on meidän kieleemme vielä jäänyt muutamia Gotilaisia sanoja muistiaisiksi siitä ajasta. Semmoisia näkyvät esim. olevan paita, koira, ainoa, airut (Kalevalassa sama kuin lähettiläs) y.m.

Wiidettä vuosisataa kului sitten ennen kun taas luotettavia tietoja Suomalaisista tuli muille kansoille. Silloin, yhdeksännellä vuosisadalla, he jo olivat levinneet useammalle haaralle pesäpaikoiltansa. Liivinmaan Wäinäjoen suulle ynnä Kuurin niemimaalle aina Preussin nykyiselle rajalle asti oli heidän läntisin haaransa, myöhemmin Liivin ja Kuurin kansan nimellä tuttu, siirtynyt, kukistaen allensa maan alkuperäiset lättiläiset asukkaat. Luoteessa jo taisteli itäisin haara Karjalaiset Pohjanlahden perukalla siellä silloin asuvaa, nyt kuulumattomiin hävinnyttä Kainun kansaa vastaan. Sinne he olivat tulleet Kemin- ja Oulun-jokia myöten ja pitkin Jäämeren etelä-rantaa hamasta Wienanjoen suusta. Siellä oli heillä tähän aikaan jo suuri kukoistava valta, niinkuin myös varmoista sanomista tiedämme.

II. Karjalaiset Wienan vesillä.

1. Otherin retki Wienan suulle.

Kahdeksannen vuosisadan loppupuolella oli Skandinavian s.o. Ruotsin, Norjan ja Tanskan kansoissa syntynyt merkillinen liike. Pienillä pursillansa olivat näiden maiden rohkeat urhot alkaneet käydä yhä kaukaisemmille uskaljaammille retkille meren selkien taakse. Saaliin himo ei ollut näihin retkiin ainoana yllyttimenä. Yhtä voimallisesti vaikutti myös toinen jalompi tunne, maineen ja kunnian halu. Mitä oudompi tie, mitä vaarallisempi matka, sitä halullisemmin sinne vikingit pyrkivät.

Haluttipa kerran muutamaa mahtavaa Norjalaista, nimeltä Other, lähteä tiedustamaan kuinka pitkälle Pohjoseen päin maata ulottuisi ja olisiko sillä maailman äärimmäisellä perukalla ihmisiä asumassa. Pohjois-Norja, nykyiset Lappmarkit ja Finnmarkit, oli näet siihen aikaan vielä yksistään Lappalaisten hallussa, ja Etelä-Norjan miehille tuiki tuntematon.

"Kolme päivää", näin kertoi myöhemmin Other matkansa Englannin mainiolle kuninkaalle Alfredille, "kolme päivää purjehdin rantaa myöten Pohjoseen päin ja tulin silloin äärimmäiseen paikkaan, missä asti meidän valaskalan-pyytäjät olivat käyneet. Wielä kolme päivää kuljin tuosta yhä edelleen samaa suuntaa; vaan sitten näkyi ranta kääntyvän itään päin, koska meidän siinä täytyi odottaa länsituulta. Neljä päivää tätä suuntaa purjehdittuamme, tuli rannassa taas uusi mutka; meidän täytyi nyt kääntyä etelään päin. Wielä viiden päivän perästä tulimme suuren virran suuhun (nähtävästi Wienanjoki). Tähän asti olivat rantamaat olleet aivan viljelemättömät, asumattomat, paitsi että joskus näkyi muutama harva lappalainen kala- tai metsämies. Mutta tuon joen varrella oli maa vahvasti asuttu, josta syystä emme uskaltaneetkaan kulkea edemmäksi ylös virtaa, vaan käännyimme jälleen kotimaalle."

Ennen lähtöään oli Other käynyt maan asukasten puheilla, joille panee nimen Beormat. He olivat hänelle antaneet kaikellaisia tietoja sekä omasta maastaan että myös sen takana olevista. Pahaksi onneksi jätti kuitenkin Other ne jutut kertomatta, arveli ei tietävänsä olivatko totta vai valetta, kun ei hän omin silmin ollut voinut nähdä kaikki. Tämän hänen liikanaisen arkatuntoisuutensa tähden olemme jääneet ilman monta, epäilemättä tärkeää tietoa esivanhempaimme olosta. Sen vaan Other vielä lisäsi Beormain kielen hänen mielestään olleen melkein yhden kuin Lappalaisien, joita hän kotiseuduillansa tunsi.

2. Thorer Hundin ja Karlen retki Wienan suulle.

Nyt kun tie oli tietty, väylä viitattu, alkoi Norjalaisia tihiästi käydä "Bjarmein" luona "Wienaan" eli Winon suulle. Toisinaan mentiin sinne rauhalliselle kaupanteolle, sillä Bjarmeilla oli paljo haluttavia kauppatavaroita. Toisinaan käytiin sotimassa ja ryöstämässä, ja välistäpä olivat molemmat tarkoitukset yhdistettynä; ensin vaihdettiin kaluja, sen perästä miekan lyöntiä. Semmoisesta retkestä juuri on meille säilynyt huvittavainen kertomus.

Talvella v. 1026 käski Norjan kuningas Olavi Pyhä yhden miehistään, Karlen Halogalantilaisen, kaupparetkelle Bjarmein maalle. Tavarat ja laivan antoi kuningas, josta hänen piti saada puolet voitosta; toinen puoli oli jäävä Kartelle ja muulle laivaväelle osaksi. Aikaiseen keväällä Karle jo purjehti kotiseudullensa, Halogalantiin Pohjois-Norjassa. Siellä hän otti seuraansa veljensä Gunsteinin ynnä muita miehiä, niin että heitä tuli 25 urosta aluksessa; omiakin kauppatavaroitaan sälyttivät he siihen vielä kuninkaan laittamien lisäksi. Wieläpä yhtyi samaan matkueesen toinenkin laiva; siinä purjehti kuninkaan läänitysmies Ruijassa Thorer Hund, 80:n miehen kanssa. Kauppaansa, niin sovittiin, piti kunkin laivaväen harjoittaa erikseen; mutta tappelun vaarat piti olla yhteiset ja sotasaalis jaettaman kahtia, osa kumpaisellekin laivalle.

Wienanjoelle jouduttuaan Norjalaiset laskivat aluksensa siihen rantaan, missä tavallinen kauppapaikka oli, ja tavarain vaihteleminen alkoi. Rahaa ei näet silloin vielä paljo yhtään käytetty kaupan välittimenä. Thorer sai tavaroistaan runsaasti oravan, majavan sekä sopulin nahkoja; samaten Karlekin vaihtoi itselleen suuret tukut turkiksia. Tällä tavoin kauppansa tehtyä, Norjalaiset sanoivat jälleen irti rauhan, jonka tullessaan olivat solmineet, ja purjehtivat ulos joen suusta. Nyt kutsui Thorer molempain alusten miehet kokoon ja kysyi heiltä; "haluttaisko ketään mennä maalle saaliin saantiin;" — "Halua olis kyllä," kuului siihen vastaus, "jos vaan ei ole kovin vaikea siihen päästä käsiksi." — "Saalista on runsaasti," vakuutti taas Thorer, "jos hyvin käy. Mutta voipi myös sen sijaan tulla surma osaksi." — Yhtähyvin lupasivat miehet kaikki tulla mihin hän tahtoi viedä heidät, kun vaan saaliista olisi varmaa tieto. Ilmoittipa nyt Thorer tässä maassa olevan tapana että jonkun kuoltua perintö jaettiin hänen ja perillisten välille. Wainajan osa, välistä puolet, välistä kolmas osa tai vielä vähempi kätkettiin kalmistoon. Siellä oli siis paljo rikkautta saatavana.

Illan suussa läksivät Norjalaiset ryöstöretkelleen; ainoasti muutamat jätettiin laivoihin vartijoiksi. Ensin kuljettiin lakeaa maata, vaan sitten tultiin suureen metsään. Thorer astui siihen ensimmäiseksi sisään ja käski muiden ääneti seurata. Myöskin käski hän heidän mennessä kolota kuoret puista pitkin tietä, että sitten yön pimeällä kiireesti osattaisiin takaisin. Wiimein aukesi retkeläisten eteen taas aava, puuttomaksi raivattu paikka. Keskellä näkyi korkealla aituuksella ympäröitty tarha, jonka portti oli lukittuna. Sen tarhan vartijoina oli kuusi Bjarmia, joista aina kaksi vuorostansa valvoi osansa yötä. Tällä kertaa oli kuitenkin niin onnellisesti sattunut, että edelliset vartijat, mitään vaaraa aavistamatta, jo olivat levolle lähteneet ennen kuin toiset sijaan tuli. Wastustamatta saivat siis ryöstäjät käydä aiottuun työhönsä käsin.

Thorer hakkas kirveensä aituuksen ylireunaan kiini ja kiipesi sen nojalla yli; samaten Karlekin. Yhdessä he sitten sysäsivät irti telkimet ja avasivat kumppaneilleen portin. Wirkkoi nyt Thorer: "tässä tarhassa on kumpu, missä on kultaa ja multaa sekaisin; se pitää löytää. On tässä myös Bjarmein jumala, nimeltä Jomale, vaan siihen älköön kukaan koskeko." Kummun löydettyänsä mättivät miehet siitä helmolhinsa minkä kerkesivät, saivat paljo kultaa, saivatpa multaakin sekaan. Sitten läksivät pois tarhasta. Jonkun matkan kuljettuansa huomasivat kuitenkin Thorerin jääneen jäljelle. Karle kohta palasi katsomaan mikä kumppanille oli tullut. Siinäpäs hän sai kumman nähdä. Se sama mies, joka niin ankarasti oli kieltänyt jumalan kuvaan koskemasta, oli sen kanssa par'aikaa itse täydessä puuhassa. Hän oli ryöstänyt kuvan polvilla seisovan hopiamaljan täynnä hopiarahoja; niitä hän nyt kaateli nuttunsa helmaan ja ripusti maljankin käsivarteensa hahloista. Tään nähden ei Karlekaan tahtonut osattomaksi jäädä. Jumalan kaulassa oli kalliit, paksut kultavitjat. Niitä haluten Karle löi kirveellä poikki nuoran, jolla niiden päät olivat niskassa kokoon sidottuna; mutta isku oli niin ankara että Jumalan koko pääkin samassa romahti maahan. Karle otti vitjat ja kiireesti lähdettiin nyt pakoon.

Syytä olikin todella kiirehtiä; sillä kova romahdus oli viimeinkin herättänyt kuvan uneliaat vartijat. He juoksivat tarhaan katsomaan, ja nähtyänsä ryöstön torahuttivat torviaan. Siitä muutkin seudun asukkaat heräsivät, eikä aikaakaan, niin alkoi joka haaralta kuulua torven toitottamista sekä huutoja. Metsän reunalle tultuansa Norjalaiset jo näkivät suuret Bjarmi-joukot edessään lakealla. Surma olisi nyt ollut tarjona, jos ei Thorer olisi ollut yhtä taitava loihtija kuin urhoollinen sotasankari. Hän piroitti näet jotakin tuhkan tapaista pussistaan tielle sekä väkensä päälle. Siten hän taisi laittaa kumppalinsa näkymättömiksi; sillä vaikka Bjarmit suurella pauhinalla yhä juoksivat heidän sivuitsensa, eivät ne saaneet kuitenkaan mitään vahinkoa tehdyksi. Aivan eheinä pääsivät ryöstäjät takaisin laivoillensa.

Näin onnellisesti ei kuitenkaan aina käynyt tämmöisillä Bjarma-retkillä. Tämän maan asukkaat olivat sangen urhoollista kansaa ja kehuttiin paitsi sitä ylen mahdillisiksi loitsijoiksi. Usein siis saivat ryöstäjät surman ainoaksi palkakseen. Mutta sitä suuremmassa kunniassa pidettiin niitä, jotka sieltä onnellisesti palasivat. Bjarman-kävijä tuli erittäin uskaliaan, pelottaman urhon nimitykseksi.

Wienalaisetkin puolestaan kävivät joskus kostamassa näitä ryöstöretkiä, puolestansa hävitellen ja riistellen Norjan vallan alle nyt jo joutunutta Ruijaa. Täynnä ovat Lappalaisten tarut muistoja tuimista tappeluista Karjalaisten kanssa ja aikakirjoissakin on tuon tuosta säilynyt tieto vuosiluvuista, joina tämmöisiä retkiä oli tapahtunut.

3. Bjarmein elatuskeinot ja tavat.

Nämät matkakertomukset ovat meille jo antaneet jonkunlaisen kuvauksen Bjarmein kansasta. Mutta me voimme saada sen vielä paljo selvemmäksi kokoilemalla kaikki mitä muissa Skandinavilaisten tarinoissa on heistä mainittu. Woimmepa siihen vielä lisätä Wienan rannoilla nyt asuvien Wenäläisten jutut pakanallisesta Tschud-kansasta, jolta heidän esi-isänsä ovat maan vallanneet. Kumpaisetkin sanovat näiden Wienalaisten ahkerasti viljelleen maata. Myös pitivät suuret karjat. Skandinavit kehuivat Bjarmeja mainioiksi sepiksi; niinikään Wenäläisetkin muistelevat Tschudein olleen taitavia käsitöitten mestareita.

Erittäin tärkeänä elatuskeinona, paitsi jo mainittuja, oli Wienan rantalaisilla kaupankäynti. Niinkuin edellisestä tarusta näimme, kaupittelivat Bjarmit paraastaan kaikellaisia turkiksia, jotka siihen aikaan olivat yleisesti pukimina ja pidettiin kalliissa arvossa. Niitä hakemassa kävivät Norjalaiset myöskennellen sitten muille läntisille kansoille. Toiselta puolen vietiin Bjarmein tavaroita myös toista tietä kaukaisille itämaille. Wilkas kauppaliike kulki silloin Wienan itäistä lähdehaaraa ylös. Siitä vietiin veneet tavaroineen kapean taipalen yli yhteen Kama-joen lisähaaraan, ja menivät sitten taas vesimatkaa Kamaa sekä Wolgaa alaspäin. Wiimeinmainitun virran partaalla seisoi suuri ja rikas Bolgarin kaupunki, mihin Aasian karavaneja (kauppias-matkueita) saapui Pohjan perän tuotteita vastaan ottamaan ja omia teoksiaan sijaan tuomaan. Kamankin haarajoella kukoisti silloin mahtava kaupunki nimeltä Tscherdyn. Kumpaisestakin on vielä rauniot jäljellä, joista niiden muinaisen avaruuden voi arvata; myöskin on niiltä paikoilta löydetty paljo kulta- ja hopeakaluja. Itse Bjarmein maassa, Wienan varrella, ei näy olleen mitään varsinaista kaupunkia kaupan keskuksena. Ainakaan ei ole semmoisesta mitään jälkiä löydetty. Olipa kuitenkin vähä ylempänä joen suusta, kuin nykyinen Arkangeli, kauppapaikka, jota Wenäläiset nimittävät Kolmogory ja Skandinavit Holmgård s.o. Saarela.

Siinä samassa paikassa nähdään nytkin vielä synkkä kuusikko, missä kansa tarinoipi Tschudein temppelin muinoin seisoneen; sen jäänöksiäkin sanovat entisinä aikoina vielä olleen nähtävänä. Tämä ynnä ennen kerrottu taru kalliisti koristetusta Jumalan kuvasta on kaikki mitä tiedämme Wienalaisten uskonnosta. Saman verran on myös säilynyt tietoja heidän valtiolaitoksestaan. Skandinavian tarut mainitsevat usein Bjarmein kuninkaita. Siitä kuitenkaan ei sopine päättää että koko maa oli yhden hallitsijan valtikan alla; sillä kuninkaan nimi oli Skandinaveilla tapana antaa myös omille pienille nurkka-ruhtinaille. Luultavasti oli Bjarmeillakin sama patriarkallinen hallitusmuoto, jonka myöhemmin saamme nähdä suomalaisille heimoille omituiseksi, että nimittäin kukin kyläkunta oli erikseen vanhimpansa hallittavana. Sen todistaakin kauppakirja, jonka muutama Wenäläinen 14:n vuosisadan alussa teki Wienalaisten kanssa. Kaupan vahvistajina on siinä mainittuna neljä vanhinta, jotka heimonsa puolesta sovinnon solmivat. Kolmella heistä on selvät suomalaiset nimet: Asikka, Harakkinetz (-nen) ja Routa.

4. Mitä suomalaista kansaa olivat Bjarmit?

Mihin suomalaisten heimokuntaan Bjarmit olisivat luettavat, siitä on ollut erimieliä. Bjarman nimi, jolla Skandinavit Wienan rantamaata ynnä sen asukkaita mainitsivat, on nähtävästi yksi kuin Perm ja Permalaiset, joita vieläkin meidän aikoinamme käytetään. Mutta Permiksi sanotaan nyt paljo eteläisempi kuvernementti pääkaupunkineen, ja Permalaisiksi (Wenäjäksi: Permjaki) nimitetään pientä heimokuntaa, joka on hyvin likeistä sukua Syrjänein kanssa, jopa myös toisinaan eteläisin osa itse varsinaista Syrjänin kansaa.

Toiselta puolen useammat seikat puhuvat sen arvelun puoleen, että Wienan asukkaat olivat ei ainoasti meidän esivanhempiemme sukulaisia, vaan varsinaiseen Suomen kansaan kuuluvia. Sen todistaa nimi Tschud, jolla Wenäläiset aina vaan tarkoittavat varsinaisia Suomen heimokuntia; sen todistavat myös paikkain nimet, jotka Wienan alajuoksussa enimmiten ovat suomalaiset. Nykyisten venäläisten asukasten muodossa, sukunimissä sekä murteessa on myös paljo jälkiä suuresta sekaannuksesta Suomalaisten kanssa. Eikä ole Kolmogoryssa olleen epäjumalan nimi Jomale millään tavalla selitettävä Syrjänin kielestä, vaan silminnähtävästi väännös suomen sanasta Jumala. — Woimmepa vielä tarkemmin saada määrätyksi mikä suomalainen heimokunta se oikeastaan asui Wienan vesillä. Se oli nimittäin esivanhempiemme itäinen eli Karjalais-haara. Kauvan aikaa nimittävät vielä venäläiset valloittajat Wienan meren eteläisenkin samoin kuin läntisen rannikon Karjalais-rannaksi. Ensimmäisiä näille seuduin rakennettuja luostareita on Korelsko-Nikolski niminen. Sama nimi Korelskaja on myös sangen monella kylällä siellä. Nykyisten Wienalaisten sukunimissäkin on monta, jotka osoittavat niiden kantajain alkuperää; semmoisia ovat esim. Korielin, Korelski, Korielkin y.m. Onpa paikkanimissä koko joukko, jotka eivät voi tulla muusta kuin Karjalan murteesta. Olkoot esimerkkeinä Mutsch-ostrov (mutscho Wenäjän Karjalassa = nuorikko), Kond-ostrov (kondii Wenäjän Karjalassa = karhu) y.m.s. Ja viimeinkin on Wiena, jolla nimellä Bjarmein suuri joki oli tuttu Skandinaveille, vieläkin Wenäjän Karjalaisten puheessa tavallisena nimityksenä noille samoille seuduille.

Kuinkapa me tämän ristinriitaisuuden ratkaisemme? Kenties ulottuivat Syrjänein asunnot vielä Otherin aikoina Wienan suulle asti, missä useammat paikkanimet todistavat heidän oleskelleen ennen Karjalaisten tuloa. Huomattava on että Other ei vielä kerro Jomalen kuvasta ja että Syrjäninkin kielen voi sanoa Lapin kielen heimolaiseksi. — Sittemmin, koska Karjalaiset olivat valloittaneet tuon takamaan eli Perämaan Wienan suulla, taisi tämä Skandinaveille jo tuttu nimi siirtyä heihin. Täydellistä selkoa ehkä saataneen joskus vasta tarkempain tutkintoin perästä.

5. Bjarmein häviö.

Wenäläisten tarinain mukaan olivat Tschudit rauhallista kansaa, joka ei syyttä noussut sotaan naapureitaan vastaan. Mutta jos vihollinen heidän päälleen ryntäsi, niin he kuitenkin, sen skandinavilaiset ja venäläiset tiedot yksimielisesti vakuuttavat, urhoollisesti pitivät puoltaan. Heidän kylänsä olivat helpomman suojeluksen tähden rakennetut korkeille vaaroille. Paitsi sitä oli heillä muutamilla jyrkillä paikoilla erityiset linnat, joihin hädän tullessa pakenivat kaluineen. Missä ei luonnon luomat esteet jo vaikeuttaneet rynnäkköä, siihen rakensivat korkeat multavallit ja kaivoivat syvät haudat, niinkuin vieläkin on monin paikoin nähtävänä niillä seuduin. Näiltä valleiltaan Tschudit vierittävät puita sekä suuria kiviä vihollisten päälle. Myös ampuivat joutsillaan nuolia, ja sanotaan tässä taidossa olleen aika mestarit. Kun he joskus kävivät vihollisen maalla kostamassa, kulki osa heitä virtaa pitkin venheillä, toinen osa ratsasteli rantoja myöten.

Kristin-uskoon eivät he tahtoneet taipua hyvällä, eikä väkisenkään. Pietari nimisen papin, joka oli tullut heille saarnaamaan, he sitoivat hevosen häntään kiinni ja antoivat hänen näin laahata perästä siksikun loukkautui kuoliaksi. Ja kun venäläiset viimein alkoivat voitolle päästä, enin osa Tschudeja ei kuitenkaan luopunut vanhasta uskostaan eikä vapaudestaan. Harvat vaan taipuivat voittajille kuuliaisiksi ja ottivat kasteen. Useimmat muuttivat pois maasta tai kaatuivat sitä puolustaissa. Monasti, kun ei pelastuksesta enää ollut toivoa, nuot jäykät Suomalaiset vetäytyivät maaluoliin, joita heillä niinkuin Wirolaisillakin näkyy olleen turvapaikkoina. Siellä ne mursivat maahan laen tukina olevat pönkät ja hautasivat itsensä sillä tavoin tavaroinensa vihollisen näkyvistä.

Näin tarinoipi Wenäjän kansa muinaisista Wienan asujista, ja venäläisistä aikakirjoista saamme myös jonkunlaisen selvän siitä milloin valloitus tapahtui. Aikaisin, jo 12:n vuosisadan alussa, olivat Wienan Karjalaisten itäiset naapurit, Syrjänit sekä Jugrit (sen puoliset Ostjakit) joutuneet mainion venäläisen vapaakaupungin, Novgorodin alamaisiksi. Mutta Wienan vesille pääsivät Wenäläiset vasta paljo myöhemmin, vasta yllä mainitun vuosisadan lopulla tiedetään ensimäisen luostarin perustetuksi siihen paikkaan, missä Wienan latvahaarat yhtyvät. Seuraavan vuosisadan alussa perustivat Wenäläiset samaan kohtaan Ustjugin kaupungin. Näistä seikoista näemme että he silloin jo olivat saaneet lujan jalansijan Wienalaisten rajan veräjällä. Tällä tavoin oli myös Bjarmein vanha kauppatie katkaistu. Siitä syystä luultavasti tulikin v. 1219 Bolgarilainen sotajoukko Ustjugiin ja valloitti kaupungin; mutta vähän ajan päästä joutui se jälleen Wenäläisten valtaan. Etuisa Itämaan kauppa nyt kääntyi toiseen suuntaan ja alkoi käydä Novgorodin kautta. Sen todistaa tämän kaupungin juuri samaan aikaan paisuva rikkaus. Bjarmein aarrelähde sitä vastaan ehtyi kuivaksi. Sentähden lakkasivatkin juuri nyt Norjalaisten Bjarma-retket. Wiimeinen, josta on tietoa, tapahtui v. 1222.

Yhtähyvin kesti vieläkin aikaa ennen kun Wienan rantamaat kokonaan joutuivat Wenäläisten alle. Näillä seuduin näkyy Suomalaisten itsenäisyydellä olleen viimeinen turvapaikkansa. Wahvistuneena Wienan latvapuolelta pois tungetuilla heimolaisillaan ynnä myös Hämäläis-joukoilla, jotka Äänisen ja Laatokan väliseltä maalta pakenivat Wenäläisten laajenevaa valtaa, he pitivät lujasti puoltaan siinä paikassa missä Wytschegda-joki Wienaan laskee vetensä. Näillä tienoin erinomaisen tiheät Tschudi-linnat seisovat vieläkin todistajina Tschudein jäykästä vastarinnasta. Novgorodilaiset silloin näkyvät ryhtyneen toisiin keinoihin; he pitivät rauhaa Wienalaisten kanssa ja kokivat valloittaa maata vähitellen rauhallisella ostamisella. Neljännentoista vuosisadan alussa olivat sillä tavoin jo niin kauvas pääsneet että yksi heidän pajarinsa (ylimys) itse Kolmogoryssa istui. Mutta erään nuoren päällikön liika hätäisyys hävitti jälleen melkein kaikki nämät voitot. Posadnik (maaherra) Bartolomein poika Luka läksi muiden nuorten soturein kanssa Wienanjoelle, aikoen loputkin Karjalaisia kerrassaan kukistaa. Mutta heidän julmat hävityksensä vaikuttivat juuri päinvastoin tarkoitusta. Karjalaiset nousivat miehissä aseisin ei ainoasti vielä itsenäisellä meren rannikolla, vaan niissäkin seuduin, jotka jo olivat aikaa sitten valloitetut. W. 1364 läksi Novgorodista kaksikin sotajoukkoa Wienalaisia vastaan, toinen merenrantalaisia, toinen ylempänä joen rannalla asuvia kukistamaan. Waan Nukurjan luona teloitettiin Wenäläiset peräti. Wasta alussa 15:ttä vuosisataa saivat Novgorodilaiset viimein pysyvän jalansijan Wienan mailla. Sen todistavat siihen aikaan Wienan suulle ynnä vähä lännemmäksi meren rannalle rakennetut luostarit.

III. Suomalaisten siirtyminen nykyisille asuinsijoilleen.

Nykyinen Suomenniemi, niinkuin olemme nähneet, ei ollut esivanhempiemme alkukotina. Ennen heitä asui siellä jo Lappalaisia. Näiden oloa maamme eteläisimmälläkin rannalla todistavat ne monet paikat, joihin Lapin nimi on kiintynyt. Niinpä on esim. Lapin pitäjä Rauman kaupungin seudulla ja Lappträskin pitäjä Uudenmaan Ruotsalaisten alueella. Lappivedeksi sanotaan Saimaan eteläisin selkä. Tällä viimeksimainitulla tienoolla arvelevat muutamat tutkijat vielä voivansa Ruokolahden pitäjäläisten lyhytläntäisessä vartalossa sekä muussa muodossa eroittaa heidän lappalaisen alkuperänsä. Onpa Lappalaisten jälkiä vieläkin etelämpänä suomalaisten heimoin asumassa maassa. Inkerinmaalla sanottiin vielä 16:n vuosisadan alussa, venäläisten maakirjain mukaan, Pähkinälinnan kaupungin osa, joka Nevajoen etelärannalle oli rakettu, olevan Lapin puolella (na Lopskoi storoná). Pohjais-ranta sitä vastaan nimitettiin Karjalan puoleksi. Samaten näkyy myös Watjan kielessä, joka ennen muinoin oli yleisempi Inkerinmaalla, selviä jälkiä sekaannuksesta Lappalaisten kanssa. Wielä suuremmassa määrässä, Tarton kielen omituisuuksista päättäin, se näkyy tapahtuneen muutamin seuduin Wironmaalla.

Lappalaisetkaan ei tainneet olla Suomen aivan ensimmäiset asukkaat. Suomalaisten tullessa näkyy meidän maassa löytyneen toinenkin kansakunta vielä. Wanhoissa tarinoissamme on paljo puhe Jättiläisistä, Jatulin eli Metelin kansasta, joka muka olisi synkeissä korvissa sekä vuorilla pitänyt asuntoa. Tätä kansaa luultiin ennen paljaiksi tarinan kuvituksiksi. Mutta nykyiset tutkimukset paikkanimistä Suomessa näkyvät tekevän tarinat tosimuistoiksi. Näissä nimissä näet on hyvin suuri joukko, joita ei luontevasti, jos ollenkaan, käy selittää meidän omasta kielestämme. Sitä vastaan on useampi niistä saanut selvän selityksen Ostjakin kansan kielestä, joka nyt ainoasti tavataan kaukana meistä Uraali-vuorten takana, Siperiassa. Semmoisia nimiä on esim. Lentiera-järvellä Lieksan pitäjässä; suomeksi se on selitetty olevan sama kuin hanhijärvi. Niin myös on mainion Imatran kosken laita, jonka nimi, suomeksi Emäjärvi, alkuansa lienee kuulunut Saimaan selkään, mistä Imatran vedet vyöryvät. Nämät tutkinnot ovat kuitenkin vasta niin alullaan ja oppineitten mielet niistä niin erilaiset että asiasta ei voi päättää täydellä varmuudella.

Laatokan ja Äänisjärven välillä asuessaan, jos ei jo ennen, olivat Suomalaiset jakauneet kahteen suureen heimokuntaan, kukin eri murteellaan, hämäläiseen ja karjalaiseen. Edellisen asema oli lännessä ja etelässä; jälkimäinen oli pohjoisemmille ja itäisemmille seuduille asettunut. Tästä heidän keskinäisestä suhteestaan seurasi, että Hämäläiset ensiksi saapuivat nykyisille asuntomailleen. Tämä heimo oli jälleen hajonnut useammiksi pienemmiksi haaroiksi, jotka eri nimillään ovat tutut historiassa.

Kaikkein ensimmäisiksi liikkeelle taisi lähteä se Hämäläis-haara, joka sai nimeksensä Liivin ja Kuurin kansa. Näiden murteessa, eroitettuna kuin ne ovat eläneet muista heimolaisistaan, näkyy paljo vanhoja muualta pois kuluneita muotoja ja sanoja, osaksi samoja, jotka vielä tapaamme samaten erinäisyydessä eläneellä Wepsän heimokunnalla Walgetjärven seuduilla Wenäjällä. Milloin Liiviläiset yhteisestä alkukodista läksivät, on mahdoton päättää. Niinkuin mainittu, tavattiin ne jo 9:llä vuosisadalla nykyisillä paikoillaan.

Samaten kuin Liiviläisten ja Wepsäläisten välillä, jotka nyt elävät kaukana toisistaan, olemme havainneet yhtäläisyyttä murteessa, samaten muutkin Hämäläis-heimon kaksi päähaaraa nähdään nyt hajallansa, kahteen eri paikkaan erinneenä. Ihmeellinen yhtäläisyys kielen muodoissa nähdään Räävelin murteen välillä, jota pitkin Wironmaan pohjoista rannikkoa puhutaan, ja sen, joka Turun rantamaalla on tavallinen, varsinkin missä tämä murre on pysynyt sekoittamattomampana esim. Uudenkaupungin ja Rauman seuduilla. Näiden molempain murteitten yhteys on kohta silmiin astuva ja monin verroin suurempi kuin ennen mainittuin, todistaen sillä selvästi että Turkulaiset ja Rääveliläiset ovat paljo myöhemmin eronneet toisistaan. Niin-ikään huomaitaan taas monessa tärkeässä suhteessa yhteyttä Tarton murteen, Wiron sydänmaalaisten ynnä myös osaksi läntisen rannikon sekä saariston asukasten puheen välillä, ja sen mitä Warsinais Hämäläiset meidän Hämeessä sekä Satakunnassa puhelevat. Nähtävästi ovat nämät molemmat Hämäläis-heimokunnan haarat, painuessaan Suomenlahden pohjukasta länteen päin, siinä kumpainenkin hajonneet kahdeksi parveksi. Toiset on jatkaneet tietään etelä-, toiset pohjoispuolitse tätä lahtea. Tämän asian voimme nykyisillä tietovaroilla jo päättää varmaksi. Warsin vaikeaa sitä vastaan on vielä sanoa, milloin tämä siirto tapahtui ja kumpainen näitä osakuntia ensiksi joutui perille. Wironpuoliset seikat antavat syytä siihen luuloon että Warsinais-Hämäläinen haara kulki ensinnä. Sillä Tarttolaisten kieli on monin suhtein sekä sanoissa että muodoissa Liivin kielen kaltainen. Paitsi sitä on siinä useimmat ainoasti Lapin vaikutuksesta selitettävät omituisuudet. Ja vihdoinkin ovat Tarttolaiset Rääveliläisiä etelämpänä. Suomen puolella sitä vastoin ovat päinvastoin Warsinais-Hämäläisten asuinsijat jäljempänä, idempänä, ja osoittaisivat myöhempää tuloa. Ehkä onnistunee vastaisille tutkijoille saada tämäkin sekava vyhti selvälle.

Muutamia seikkoja, jotka kukaties voisivat viitata milloin näiden Hämäläis-haarain muutto tapahtui, näemme kuitenkin mainittuna Wenäjän aikakirjoissa. Hämäläisiä parvikuntia ne mainitsevat vielä vuosien 1000 ja 1100:n välillä Laatokan itäpuolella asuvina. Wasta 12:n vuosisadan keskipaikoilla näkyvät Wenäläiset saaneen ne seudut kokonaan haltuunsa. Silloin kenties Warsinais-Hämäläiset ajettiin Suomeen. Sata vuotta ennen olivat ehkä Turkulaiset ja Räävelin Wirolaiset tulleet tungetuiksi asuinpaikoiltansa Neva- ja Kymi-joen sekä Laatokan välillä ja siirtyneet nykyiselle maalleen.

Tähän viimeinmainittuun aikaan näet tiedetään Karjalaisten saapuneen Laatokan läntisrannalle, jopa valloittaneen enimmän osan Inkerin maatakin itselleen. Todennäköistä on että he silloin työnsivät lännemmäksi näiden seutuin entiset asukkaat. Toinen osa jäi kuitenkin jäljelle ja suli yhteen Karjalaisten kanssa, niinkuin vieläkin Wiipurin rantalaisten sekakielestä on nähtävänä. Hämäläiset olivat kulullaan tulleet Laatokan eteläpuolitse; Karjalaiset sitä vastaan kiersivät sen pohjoispuolitse. Mutta mitä tietä he sinne olivat saapuneet, siitä ei ole mitään tietoa. Olivatko ensin käyneet Wienan vesillä ja sitten vasta painuneet länteen? Wai olivatko kohta alusta jakauneet, muutamat pohjoiseenpäin, toiset taas länttä kohti kulkien?

Koko maamme ei kuitenkaan kerrassaan saanut asukkaita, Sydänmaille ei vielä asettunut vakinaisia asukkaita eikä myös Pohjan rannikollekaan. Turkulaiset valtasivat omakseen Kokemäen joelle asti sen rantamaan, joka on eteläisen harjumme eteläpuolella; itäänpäin heidän murteensa ulottuu vielä nytkin, vaikka suuresti sekautuneena, Helsingin seuduille asti. Warsinaiset Hämäläiset poikkesivat rantaharjanteen yli ja ottivat asunnoikseen Päijänteen etelä puolen ynnä Tamperen seudut. Karjalaiset, Laatokan läntisrannalle jouduttuansa, levisivät lännessä hamaan Päijänteelle saakka, sekautuen siellä Hämäläisten kanssa. Etelämpänä tuli Kymijoki heidän rajakseen. Näkyy kuitenkin muutama karjalainen parvikunta joutuneen vieläkin lännemmäksi. Murteen omituisuuksista on tahdottu päättä että myös Loimaajoen notkelman ynnä Kokemäen joen suupuolen asukkaat olisivat itäsuomalaista sukuperää. Karjalan kappeli ja Mynämäen pitäjä (ruotsiksi Wirmo ehkä väännetty muinaisesta Wiromaa) kukaties osoittavat nimillään näiden Karjalaisten ja rantamaan Wirolaisen kansan rajaa.

IV. Suomalaisten elanto ja tavat pakanuuden aikoina.

1. Miesten työt ja toimet.

Hyvin vähäiset ovat ne kirjalliset tiedot, jotka ovat meille säilyneet esivanhempiemme olosta ja elosta, semmoisina kuin olivat pakanuuden aikoina. Heidän voittajansa ja käännyttäjänsä, Ruotsalaiset, olivat itsekin silloin vielä liian sivistymättömät, kirjallisiin toimiin taipumattomat, että olisivat muistoon panneet havaintonsa näistä asioista. Mutta muutamat siellä täällä löytyvät hajalliset tiedot lisäämällä siihen mitä Kalevala meille kertoelee ynnä myös vertaamalla mitä saksalaiset aikakirjat sisältävät Wirolaisten tavoista, voimme kuitenkin saada jonkunlaisen kuvan Muinais-Suomalaisten elämästä.

Suomenlahden etelä-puolella asuvilla heimolaisillamme, Liivin ja Wiron kansoilla, oli maanviljelys pakanuuden viime aikoina sangen kukoistavana ja silminnähtävästi pää-elatuskeinona. Ehkäpä sopinee siitä päättää että se myös lounaisrannikkomme asukkailla oli yhtä edistynyt. Liiviläisten tiedetään myös pitäneen mehiläis-puita. Suomessa niitä myös tavataan Turun puolella ynnä vähäisen Satakunnassa. Kukaties oli se taito jo tuotu muassa, koska ainakin edellisen seudun asukkaat muuttivat Suomeen.

Ylimalkaan oli kuitenkin silloin maanviljelys useimmille Suomen maan asujamille vaan syrjätoimena. Wakinaista peltoa ei tainnut olla paljo yhtään. Enimmiten harjoitettiin kaskenviljelystä, johon suurissa harvalta asutuissa saloissa olikin hyvä tilaisuus. Myös oli siitä se etu, ettei se estänyt, jos muiden silloin tärkeämpäin elatuskeinoin tähden tahdottiin muuttaa toiseen niille sopivampaan paikkaan. Ohra on ollut Suomalaisten aikaisin viljalaji, niinkuin sen omakeksimä nimi todistaa. Hämäläis-haaralle oli samaten nisukin vanhastaan tuttu. Rukiit sitä vastaan Suomalaiset oppivat vasta naapureiltansa tuntemaan. Kuitenkin tiedetään niitäkin edes etelä-puolella Suomen lahtea jo silloin viljellyksi.

Karjanhoito taisi olla paljo edistyneempi kuin maanviljelys. Nimestä päättäin olisivat Karjalaiset erittäin olleet ahkerat tähän toimeen. Mutta aivan suuret karjat ei kuitenkaan Suomen asukkailla liene ollut. Sen näyttää tapa, millä Ruotsin vallan ensiaikoina verot maksettiin. Uudenmaan ruotsalaiset asukkaat antoivat enimmiten karjan antimia. Muiden maakuntain suomalainen kansa puolestaan useimmin paikoin maksoi veronsa metsän nahkasilla.

Kalastus ja metsänkäynti ne olivat pakanuuden aikana esivanhempiemme paraina elatuskeinoina. Edellinen antoi ruokaa; toinen paitsi sitä myös kauppatavaraa, jota voitiin vaihtaa ulkomaalaisille suolaan sekä heidän teoskaluihinsa. Käytettiinpä muutamia tavallisempia nahkasia myös tavarain arvon määränä, rahana. Suomen asukkailla olivat varsinkin oravat semmoisina kaupan välittäjinä. Siitä syystä saikin sana raha, alkuansa oravannahkan nimi, vähitellen nykyisen merkityksensä. Kalevalasta, jossa on kerrottu että Lemminkäisen hiihtosauvan varsi maksoi saukon, sompa ruskean reposen, näemme kuitenkin että myös muita nahkoja maksuna käytettiin. Eteläpuolella Suomen lahtea olivat näädän nahkaset tavallisimpina rahoina. Nogatiksi (liivin sanasta noog = nahka) sanottiin vielä kauan valloituksen perästäkin muutamaa hopearahanlajia. Siitä on tainnut sitten tulla näädän nimi: viroksi nugis, suomeksi muinoin nägätsi s.o. nahka-elävä. Nogatista tuli myös lättiläinen sana naud = raha, joka viron kielellä merkitsee aarretta.

Kaikesta metsästämisestä vaarallisin ja siis myös kunniallisin oli karhun pyynti. Tätä eläintä ovat kaikki suomensukuiset kansat pitäneet erinomaisessa arvossa. Ei häntä koskaan mainittu oikealla nimellä, aina vaan kaikellaisilla lempisanoilla. Mesikämmen, Otso (leveä-otsainen), Metsän omena, Metsän kuningas, tällä lailla häntä puhuteltiin. Kun karja laskettiin metsään, piti hartaasti ja imartelemalla pyytää että karhu menisi omia korpipolkujansa, kauvemmaksi karjamailta. Jospa kuitenkin sattui karjan likelle, piti pyytää häntä painamaan päänsä mättääsen ja nurmelle nukahtamaan ettei kellojen tärinä nostaisi paljoja haluja. Jospa himo tuli kovin voimalliseksi, olihan puun pökkelöt ja muurahaiskeot, joita hajoittamalla saisi vihaa tyydyttää. Ja nälän tuntuessa olihan sienet metsässä, oli marjoja sekä myös simaa mättäitten alla.

Talvella kun tultiin häiritsemään kontion lepoa, piti metsästäjän kauniisti pyytää anteeksi siitä. "Älä suutu", näin lauloi hän, "en minä sinua kaatanut. Itse vierit havulta; syksyiset säät on liukkaat, pilviset päivät pimeät. Risut ne rikkoivat rintasi, varvut vatsas hajoittivat!" Sanoman tultua taloon että suuri urhotyö oli hyvin menestynyt, lakaistiin kohta lattiat, siivottiin seinät, pestiin pöydät. Myös varusteltiin kaikenlaista ruokaa ynnä oluttakin pitoja varten. Koko kylän kansa keräytyi pitotaloon pyhävaatteissa, paraat korut päällään. Jopa joutuivat viimein metsämiehetkin kotia saaliinsa kanssa, kaikutellen saloa lauluillaan, soitannoillansa. Ovet paiskattiin selälleen, kaikki naisväki työnnettiin syrjälle ja korkia vieras kuljetettiin juhlallisesti tupaan, peräpenkille. Siellä ratkaistiin hänen päältään rahainen turkki, jota tehdessä taas piti pyytää anteeksi ja lohduttaa sillä ettei hänen taljansa joutuisikaan herjain hetaleiksi, vaivasten vaatteiksi, vaan ainoasti kelpo urhoin tarpeiksi käytettäisiin. Nyt lihat paistettiin ja syötiin, karhun synty-runoa laulettaissa. Wiimein vietiin pääkallo mäelle, jossa se ripustettiin pyhän puun oksalle, honkahan satahavuhun. Mutta kansa vietti vielä myöhäiseen yöhön Karhun peijaisia eli Kouvon päällisiä (yksi karhun nimi oli myös kouko, s.o. vanha äijä) oluen juomisella sekä runoin laulamisella.

Niin tähdellisenä pidettiin metsänkäynti siihen aikaan, että se mies vasta oli täysi mies, ken siihen tarpeelliset temput tiesi. Erittäinkin oli tarkkuus ampumisessa suuressa arvossa. Wasta kun poika sen taidon oli oppinut, oli "tullut joutselle", tuli hän oikein mieslukuun otetuksi.

Käsitöistä näkyy sepän taito olleen vanhin ja suurimman arvoinen esivanhemmillamme. Siitä tulikin että sanaa seppä myöhemmin ruvettiin käyttämään kaikista käsitöitten mestareista; saatiin puuseppiä, rättiseppiä (molemmat Wirossa vielä nytkin merkityksessä nikkari ja kraatari), jopa myös runoseppiä. Lienevätkö Suomalaiset alkuansa itse keksineet sepän taidon vai naapureiltaan oppineet, siitä ovat tutkijat vielä erimielin. Mutta varmaa on että he jo ikivanhoina aikoina osasivat saada rautaa heidän järvissään ja soissaan makaavasta rautahölmästä, ja että naapureinsa tarinoissa aina ovat matkitut sangen taitaviksi takojiksi. Erittäinkin halulliset olivat Suomesta saadut sota-aseet. Suomen sepän takoma miekka tai nuoli, jota tehtäessä muka oli monta voimallista loihtua luettu, pystyi vaikka mihin. — Paitsi metallikaluja osattiin tietysti Suomessa jo silloin puu-astioitakin tehdä ja huoneita salvota.

2. Sota.

Wielä on yksi miesten toimi mainittava, mihin Suomalaiset varsinkin pakanuuden viimeisinä aikoina näkyvät antauneen suurella ahkeruudella, niin että se ikään kuin elinkeinoksi muuttui. Tämä toimi oli sodankäynti. Samalla aikaa kuu Skandinavit, kristin-uskoon kääntyen, lakkasivat hävitysretkistänsä Etelä-Eurooppaan, alkoivat heidän slavinsukuiset naapuri-pakanansa Itämeren etelärannikolla ynnä suomalaiset heimot kummin puolin Suomenlahtea vuorostaan käydä heillä vieraina. Pienillä kannettomilla aluksillaan he purjehtivat rohkeasti Itämeren selkien yli ja ryöstelivät sekä Ruotsin itäistä rantamaata että myös Skoonea, joka silloin vielä kuului Tanskan vallan alle. Jos runoja on uskominen, käytiin kaksi kolme kertaa kesässä tämmöisillä retkillä. Erittäinkin ahkeroita merirosvoja näkyvät Wirolaiset olleen. Mannermaalla oli sotaretkien tavallinen aika Wiron puolella ja epäilemättä myös Suomessa joulujuhlien perästä, jolloin pakkanen oli tehnyt sillat joitten ja vesien yli ja lumella oli hyvä kulkea. Silloin kävivät soturit ratsunsa selkään istumaan tai myös rekeensä ja läksivät riemulauluilla verityöhönsä. Reet piti aina olla muassa saaliin kuljetusta varten. Wihollisen maahan tultua talot poltettiin, pellot hävitettiin, täys-ikäiset miehet tavallisesti tapettiin kaikki tyyni. Waimojen ja lasten tappamista sitä vastaan katsottiin luvattomaksi, häpeälliseksi. "Ei liene minua luotu naisia menettämähän", arveli Ilmarisenkin miekka, kun hän sillä aikoi vastahakoista morsianta hukata. Waimot ja lapset vietiin saaliiksi kotiin, joissa edellisistä muutamat joskus naitiin, muut ynnä lapset käytettiin orjina. Saaliiksi kelpasi muutenkin kaikki mitä vaan irtonaista taloissa oli: vaatteet, työkalut, ruoakset ja karjat.

Tämmöisestä perin-juurisesta hävityksestä säilyäkseen, paettiin, jos vaan ajallansa vielä saatiin sanoma vihollisen tulosta, kaikellaisiin turvapaikkoihin. Wirolaisilla oli paikottain maan-alaiset luolat, mihin perheineen, tavaroineen kätkeytyivät. Missä ei semmoisia ollut, paettiin sekä Wirossa että myös Suomessa jylhimpään korpeen. Siellä oli sitä varten rakennetut piilopirtit. Näiden piilopaikkojen ympäri hakattiin metsä murroksiksi, joiden takaa oli helpompi torjua pois vihollista, jos hän kuitenkin sinne osasi. Lujempana turvana olivat kuitenkin linnat, joita Wirossa oli joksensa tiheässä ynnä Suomessakin useammin paikoin. Semmoinen on esim. se, jonka jälkeä näkyy likellä Porvoota. Meidän mäkisessä maassamme ovat linnat vuorilla raketut; Wirossa sitä vastaan lakealla kankaalla. Siellä täytyi sentähden mättää kokoon erinomaisen korkeat multavallit suojaksi. Wallin ylireunalle tiedetään Wirolaisten, samoin kuin Bjarmalaisistakin olemme nähneet, vielä panneen lujan ja korkean sorto-aidan suurista puista. Wirolaisten linnain keskellä on aina kaivo. Piirittäjät puolestaan kaasivat myös murroksia ylt'ympäri linnan, ampuen niiden takaa jokaista kun linnan vallille tuli näkyviin. Sitten mättivät kokoon korkeat risuläjät, joiden polttamalla yrittivät sytyttää vallin päällistä sorto-aitaa. Wäkirynnäkkö viimein lopetti piirityksen; vihollinen pääsi sillä sisään taikka sai selkäänsä ja läksi pois.

Kalevalasta näemme Suomalaisilla olleen tapana että päälliköt kaksimiekkasilla joskus koettivat voimiansa ennen yleistä tappelua. Molemmat taistelijat silloin kävivät yhden härän vuodan päälle seisomaan. Ensiksi mitattiin miekat; kenen oli miekka pitempi se sai ensimmäiseksi sivaltaa. Toisen päällikön kaaduttua riensi hänen vimmastunut väkensä kostamaan ja niin alkoi yleinen kahakka. Wirolaisista ja Liiviläisistä on kerrottu että he taisteluun kävivät huikealla huudolla ja kilpien kalisuttamisella. Kurjensaaren sotaisat asukkaat aina huusivat "Tour' abita!" näin kutsuen sotajumalaansa auttajaksi. — Wälirauha sovittiin Wirossa sillä tavoin että viholliset toisilleen lähettivät kumpikin yhden keihään; kun välirauha oli lakkautettava, laitettiin keihäs jälleen takaisin. Wakinaista rauhaa sovittaessa piti sovinto vahvistettaman juhlallisilla uhreilla.

Suomenlahden eteläpuolisista heimolaisista on se varmaa tieto, etteivät käyttäneet rautapaitoja. Tuskin niitä siis lienee ollut meidänkään esivanhemmilla. Mitä Kalevalassa on rautapaidoista sekä "luustoista" mainittu, lienee myöhempää lisäystä. Ainoana suojana oli kilpi, joka ainakin Kuurilaisilla oli tehty kahdesta laudasta ja viskattiin pois likelle tultua. Päässä ehkä jo kannettiin silloin vahvempana turvana jonkunlaista kypärää. Aseina olivat miekka, kalpa eli säilä; tappara eli sotakirves; tuura eli rautakanki; keihäs; joutsi nuolineen, jonka käyttämisessä Suomalaiset kehuttiin ylen tarkoiksi; nuija; linko kivineen; mainitaanpa Wirolaisilla myös ahraimet sekä viikatteet sota-aseina. Kalevipoika-runoissa on järjestetty virolainen sotarinta meille kuvattu. Keihäs-miesten piti olla keskellä eturivissä; niiden takana seisoivat tapparan kantajat. Nuijalla ja ahraimilla varustetut asetettiin niiden äärille, ja linkojat kummallekin puolelle aivan äärimmäisiksi. Joutsimiesten piti sotarinnan takaa mäen vietteeltä lennättää nuoliansa. Ratsumiesten, joiden sijasta ei kuitenkaan ole puhetta, piti rae-sateen tavalla tuiskahtaa päälle. Samain runoin mukaan oli Wirolaisilla myös liput kunkin joukon merkkinä. Kukaties on kuitenkin tämä kuvaus syntynyt myöhemmin, kun Wirolaiset olivat tottuneet edistyneempien kansain sota-temppuja näkemään. Lippu on sentään suomenkin kielessä alkuperäinen sana.

2. Waimoin elämä ja toimet.

Mitä sivistymättömämpi joku kansa on, sitä halvempana se pitää vaimojansa, sitä raskaammat työt se sälyttää heidän niskoilleen. Paras sivistyksen mitta on aina se, missä arvossa missäkin kansassa vaimot ovat. Meidän esivanhemmillakin olivat vaimot alkuaikoina epäilemättä paljaina työorjina. Kuitenkin näkyy heidän tilansa pakanuuden viime aikoina jo suuresti parantuneen. Näin ainakin voimme jollakin varmuudella päättää Kalevalan runoista, varsinkin koska myös Wiron vanhat runot useammin suhtein todistavat samaa.

Naimiskauppa, sen tämä vanha nimi jo selvästi osoittaa, oli alkuansa esivanhemmillamme työorjan myömistä, samaten kuin nytkin vielä on Siperiassa asuvilla suomensukuisilla kansoilla. Isä on syöttänyt tytön vahvaksi työntekiäksi; siitä vaivastaan hän tahtoo maksun; muulla keinoin ei anna häntä. Monastipa, kun kosijalla ei ole ostoon tarpeellisia varoja, hän tulee salaa ja ryöstää tytön väkisin. Nämät ryöstöt ovat sitä tavallisemmat, koska vanha laki käskee ottaa nainen vieraasta, usein vihollisesta suvusta.

Tämä raaka tapa, sen näemme sekä Suomen että Wiron runoista, oli meidän esivanhemmillamme jo suuresti sivistynyt, vaikka kyllä muutamia jälkiä muinaisista pitämyksistä vielä oli tallella. Pakanuuden viimeisinä aikoina suomalaisella ja virolaisella tytöllä jo oli valta valita kenelle tahtoi mennä. Usein tahtoi suku häntä toiselle, itsepäs hän otti toisen. Taikka jos pelkäsi pakoitusta sukulaistensa puolesta, niin hukutti itsensä pikemmin kuin että olisi myöntynyt. Kosiomaksu oli kyllä vielä jäljillä, vaan useammin muuttunut urhotöiksi, joilla morsian oli ansaittava. Kuitenkin olivat tyttöin ryöstöt vielä aivan tavalliset; sen näemme runoistamme, sen myös todistavat Saksalaisten aikakirjat Wirolaisista. Wanha vielä voimassa oleva tapa, joka kielsi oman heimon eli kylän tyttöjä naimasta, nähtävästi yllytti tämmöiseen väkivaltaan. Mutta runot näyttävät myös, kuinka väkinäinen teko jo oli naisten kohonneelle mielelle vastahakoinen. Näin ryöstetyt morsiamet usein hukuttivat itsensä tai olivat uskottomat miehillensä. He olivat jo liian jalot paljaaksi sotasaaliiksi.

Häät vietettiin suurilla juhlallisuuksilla, runsaalla syömisellä sekä oluen juomisella, ja runoin laulamisella, joissa kumpaisellekin puolisolle esitettiin mitkä velvollisuudet heille oli uudessa säädyssä, ja annettiin heille hyviä neuvoja. Menot monellaiset olivat myös noudatettavat, joista muutamat ovat niin vanhaa alkuperää, että niitä nytkin vielä tapaamme Wirolaisilla samallaisina kuin meillä, jopa myös kauas ja ikivanhoina aikoina meistä eronneilla Madjarilaisilla. Wirolaisia tiedetään olleen tavallista pitää useampia vaimoja. Ettei monivaimoisuus Suomessakaan ollut aivan näkymätöntä, näyttää runo Lemminkäisestä, joka käskee mennä Pohjolan neitoa kosimaan, vaikka hänellä jo on Kyllikki puolisona. Hänen äitinsä epäys tässä tilaisuudessa: "kamala on naista kaksi yhdellä miehellä!" todistaa kuitenkin, jos ei se ehkä myöhempi lisäys liene, että jo semmoista tekoa luvattomana pidettiin.

Useammin paikoin Kalevalassa näemme että mies kosiessaan etupäässä piti silmällä mesileivän leipojan, kenstin kehrääjän ja kutojan, sanalla sanoen oivan työntekijän saamista taloonsa; täynnä ovat runot myös kuvauksia siitä kuinka naisen sääty, tyttö-oloon verraten, oli työläs ja huolettava. "Kuni huiskit hunnutoinna, sini huiskit huoletoinna; huntu vasta huolta tuopi, palttina pahaa mieltä!" näin laulettiin nuorikolle häissä. Naisilla olikin todella paljo ja raskasta työtä toimitettavana. Heitä kyllä ei, niinkuin esim. Pohjois-Amerikan indianilaisilla metsästäjä-heimoilla, käsketty kauvas korpiin ammuttua saalista noutamaan, kun puoliso illalla väsyneenä palasi eräretkeltään. Ei myös ollut maanviljelyksen raskas vaiva yksistään hänen olkapäillensä sälytetty. Siksi olivat Suomalaiset jo liian sivistyneet. Mutta sittekin tuli vaimoille usein kovin rasittava työ osaksi. Heidän toimitettavat olivat ne työt, joita naiset vieläkin yhä toimittavat suomalaisessa salossa. He auttoivat miehiä heinän lyömisessä, kasken poltossa sekä riihen puimisessa. Yksinänsä sen lisäksi hoitivat karjaa, kutoivat vaatteet, laittoivat ruuvat, pitivät tuvat sekä vaatteet puhtaana ja varustivat saunat. Mutta näiden töiden lisäksi, jotka enimmäksi osaksi kuuluvatkin naisille, tuli vielä erinomaisen vaivaloinen ja rasittava työ, josta nykyiset vaimot onnekseen jo ovat pääsneet. Tämä työ oli viljan jauhaminen. Silloin ei vielä ollut Suomessa myllyjä minkäänlaisia, ei tuulen eikä veden käyttämiä. Kaikki vilja oli jauhattava tuvassa seisovan kahden kiven välillä, joita piti käsillä vierittää. Monesti olivat raukat uupua ennen kun saivat talolle tarpeellisen jauhon jauhatuksi.

Rakkaus yksin vaan voi huojentaa näin vaivaloista elämää. Runoissamme onkin monta esimerkkiä että esivanhempamme, vaikka kyllä kosiessaan työntekijää hakivat, samassa myös hakivat itselleen sydänten kumppalia morsiamesta. Ilmarisen syvä suru, kuin hänen vaimonsa on kuollut, todistaa sen selvästi, ettei tämä ollut hänellä ainoasti työorjana. Olipa toinenkin rakkaus, joka epäilemättä suuresti sulostutti Suomen naisen päiviä; se oli rakkaus hänen ja lastensa välillä. Joka kerta kun siihen tilaisuutta on, kuvaavat runot tätä rakkautta niin hellästi, liikuttavaisesti, että ne paikat ovat kaikkein ihanimpia koko vanhassa runoudessamme. Paha rangaistus, sanovat runot, on sille tarjona, ken oman äitinsä, kantajansa mieltä pahoittaa. Emäntänäkin oli Suomen naisella suuri arvonsa ja jokseenkin vapaa valta kotitöitten piirissä. Leskenä oli hän koko talon hallitsijana. Alempaa arvoa miesten suhteen osoittavaa oli sitä vasten taas että naisille ei annettu osaa isän perinnöstä ja että he eivät saaneet istua pöydässä miesten kanssa, vaan piti näitä palveltuaan syödä ovempana lieden ääressä, niinkuin nytkin vielä on paikoin tapana. Samoin myös näkyy silloin olleen aivan tavallista että mies vaimoansa kuritti lyömisellä.

Wiimeeksi sananen vielä Suomen naisten puvusta siihen aikaan. Se taisi pää-asiallisesti olla semmoinen kuin nytkin vielä nähdään Jääskeläisillä Wiipurin seuduilla. Sen todistavat Kalevalan ja Wironkin runoin yhtä pitävät kuvaukset. Tytöt kävivät peittämättömillä hiuksilla, jotka muutamin seuduin olivat palmikoitut, toisin taas tasaisiksi leikatut. Kulmilla oli heillä punainen tai sininen lanka, Wirossa tämmöisillä nauhoilla kääritty sepel. Naidessaan saivat sitten hunnun päähän, erimuotoisen eri seuduissa. Waatteitten liepeet olivat monivärisillä nauhoilla päärmätyt tai langoilla kirjatut. Monastikin kudottiin myös hopea- ja kultalankaa itse kankaisin, niinkuin Liivinmaalla haudoista löydetyt vaatteet todistavat. Paitsi näitä koristuksia panivat suomalaiset immet vielä mielellään päälleen kaikellaisia helineita, kalkkareita. Kaulassa piti olla helmet, lasista, merikullasta tai hopeasta; niiden sijasta käytettiin myös lävistettyjä rahoja sekä muita metallinpalasia. Wyölläkin olivat tämmöisistä helisevistä koruista tehdyt vitjat. Käsivarsissa on käsikääreet, sormissa sormukset. Kaikkein kalleimpana kaunisteena oli ympyriäinen hopeasolki, joka rinnassa kiinnitti vaatteet; mitä suurempi se oli, sitä suurempi sen kantajan rikkaus. Näin koristettuna näyttivät naiset itseänsä pyhinä kisoissa (leikeissä) ja karkeloissa (tanseissa).

Miestenkin puku näkyy olleen semmoinen kuin nykyajan Jääskeläisillä. Se vaan eroitusta että silloin pidettiin haventa (partaa) miehelle välttämättömänä koristuksena. Myöskin taisi patalakki olla hatun sijassa.

4. Hallitus ja lait.

Oikein vakinaista valtakuntaa ei Suomalaiset saaneetkaan rakennetuksi ennen kun joutuivat vieraan vallan alle. Ei ole ollut koskaan yhteistä kuningasta, joka olis yhdistänyt heidät kaikki mahtavalla valtikallansa. Siksi he asuivat liian hajallaan, liian avaralla alueella. Mahdollisempi ja luonnollisempi olisi ollut kuitenkin kunkin suuren heimokunnan yhdistyminen eri hallitsijansa alla. Mutta sitäkään eivät Suomalaiset tehneet. Ei ole milloinkaan ollut Karjalaisten, tai Wirolaisten, tai Warsinais-Hämäläisten kuningasta. Suomalaiset eivät rakastaneet yksinvaltaa. Heidän hallitustapansa oli aivan toisellainen.

Katsokaamme kuinka laita oli Wirossa, jonka hallitus-oloista meillä on jokseenkin laveat tiedot. Useammat (on 14:kin mainittu paikoittain) naapurikylät aina olivat yhdistetyt yhdeksi kihlakunnaksi. Jokaisella tämmöisellä kihlakunnalla oli ylinnä päällikkönä sen vanhin. Mitä toimituksia ja kuinka avara valta vanhimmalla oli, siitä ovat tiedot valitettavasti vaillinaiset. Luultavasti olivat he tuomareina; ainakin on yksi tilaisuus mainittu, jolloin Saksalaiset, yhden maakunnan kristin-uskoon käännettyään, asettivat juuri nämät vanhimmat tuomareiksi, arvattavasti totuttua tointa jatkamaan. Sodassa olivat vanhimmat päällikköinä. — Useammat likinäiset kihlakunnat taas olivat yhtenä maakuntana. Aika ajoin pidettiin näissä aina keräjät, joihin maakunnan miehet tulivat kokoon yhteisiä, tärkeitä asioita keskustelemaan ja päättämään. Tässä päätettiin yhteiset sotaretket, otettiin vastaan muiden maakuntain tai muukalais-kansain lähettiläät, ja sovittiin niiden kanssa liitoista tai rauhasta. Ei näy mitään merkkiä siitä että vanhimmilla olisi ollut suurempi sananvalta keräjissä kuin muillakaan. Mutta arvata sopii että mainion arvoisan päällikön sana pidettiin painavampana. Keräjissä aina juotiin vahvasti mettä, joka sitä varten oli tehty. — Olipa Raigalan kylässä Harjun maakuntaa, noin keskipaikoilla Wirolaisten aluetta, yhteinenkin keräjäpaikka, mihin kaikkein ympäri asuvain kansain, se on nähtävästi kaikkein Wiron maakuntain lähettiläisten sanotaan tulleen kokoon kerta vuoteensa. Wäli-ajoillakin lähetti toisinaan joku maakunta sanansaattajia muille heitä yhteisiin tuumiin yllyttämään. Mutta sangen heikko tämä erimaakuntien keskinäinen side oli. Tärkeimmistäkin asioista kukin maakunta tavallisesti päätti itsekseen. Toinen saattoi vihollisen kanssa sovinnon solmia, toinen aivan likekkäin oleva jatkoi sotaa, tästä huolimatta. Uuden uskon nostaman eripuraisuuden syyksi pitänee kuitenkin arvata se seikka, että valloitus-sotien aikana kukistetut maakunnat auttoivat Saksalaisia vielä pakanoina olevia veljiänsä vastaan.

Suomen puolisista valtiollisista oloista ei meillä ole paljon mitään tietoja. Se vaan on mainittu että Karjalaisillakin Suomenveden pohjan ja Laatokan välillä oli maakunta- ja kihlakunta-jako. Wienan Karjalaisien olemme nähneet olleen vanhimpiensa hallituksen alla. Tästä voimme siis päättää hallitussuhteitten tällä itäisellä Suomen kansan haaralla olleen yhdelläisinä kuin Wirolaisilla. Sitä suurempi syy on vielä arvella samaa Länsi-Suomen asukkaista, jotka olivat vielä paljo likempää sukua Wirolaisten kanssa. Kenties oli kuitenkin Suomen puolella, missä asukkaita taisi olla harvemmassa ja enemmän hajallansa, maakuntien keskinäinen side vielä heikompi.

Kirjoitettuja lakeja Suomalaisilla ei ollut, sillä kirjoitus oli heille tuntentatoin taito. Mutta vanhat lakisäännöt, joita niin yksinkertaisissa oloissa tietysti ei tarvittu vielä monta, säilytettiin epäilemättä, samoin kuin Ruotsalaisilla samaan aikaan, tuomarin virkaa toimittamien vanhimpien muistossa. Jotkut jäljet näistä kansamme muinaisista omista oikeuskäsitteistä on vieläkin säilynyt Karjalaisten kesken, etenkin Aunuksen ja Arkangelin kuvernementeissä. Niihin kuului tuo jo mainittu, ettei naisilla ollut osaa perinnöissä. Kun tytär kerta oli naitettu ja myötäjäisensä saanut, hänellä ei enää ollut mitään oikeutta vanhempainsa pesään. Samoin poikakin, joka perheestä muutti ulos, sai silloin osinkonsa yhteisestä pesästä, mutta ei sen perästä enään ollut perinnössä osallinen.

Wapailla miehillä ei tainnut olla mitään sääty-eroitusta keskenään. Wanhimmat tietysti pidettiin virkansa tähden suuremmassa arvossa. Mutta suuresti epäiltävä on, vaikkei vaillinaiset tietomme siitä anna selitystä, että heidän virkansa olis ollut perinnöllisenä ja siis jonakuna aatelis-säätynä. Paitsi vapaita löytyi Suomalaisten keskellä myös orjiakin, sodasta oma-saamia vaimoja sekä lapsia taikka muilta ostettuja sotavankeja. Heitä käytettiin raskaampiin töihin.

Wirolaisten tiedetään valloituksen aikoina asuneen suurissa kansakkaissa kylissä. Sama tapa vallitsee yhä nytkin meillä Hämeen maassa. Ja Karjalassa pysyivät vielä muutamia vuosikymmeniä takaperin useammat polvikunnat yhtä sukua hajoamatta yksillä tiloilla. Siitä sopinee päättää suurissa ryhmissä asumisen olleen yleisenä tapana muinaisilla Suomalaisilla. Noina alinomaisina sota-aikoina ei sopinutkaan olla muuten. Jos olis silloin jo hajottu yksinäisiin, toisistaan kauvas eroitettuihin taloihin, niin olisi vihollinen helpommin voinut hävittää heitä yksitellen.

5. Huvitukset.

Useimmat leikit, joita kansa nykyänsä Suomessa harjoittelee, lienevät nykyisempää syntyä ja suureksi osaksi naapurikansoilta lainatut. Alkuperäisesti suomalainen sitä vastaan on epäilemättä arvoituksilla olo. Pitkinä talvis-iltoina, kun päreen valossa koko perhekunta istui koossa tuvassa ja kukaties kyläläisiäkin vielä oli käymään tullut; silloin sopi niin hyvin huvitella arvoitusten esittämisellä ja arvaamisella. Ken määrättyä arvoitusten lukua ei osannut selittää, se tuomittiin pilkalla "Hymylään menemään". Hänelle laulettiin pitkä runo kuinka Hymylässä eletään, ja tehtiin kaikellaisia kujeita.

Paras huvitus oli kuitenkin runoin laulaminen ja kanteleen soitto. Niitä laulettiin taikka itsekseen tai myös kaksi yhdessä, jolloin toinen, säestäjä, aina kertoi esilaulajan sanat. Sillä välin tämä taas mietti jatkoa. Usein tehtiin runot juuri samassa kuin laulettiin. Useimmiten kuitenkin olivat vanhoja, jotka polvesta polveen menivät perintöön, Sisällykseltänsä nämät olivat monellaiset. Niissä oli lempi-, ilo- ja huolilauluja, joita varsinkin naiset laulelivat jauhinkiveä vierittäessään tai lasta liekuttaissa. Toiset laulettiin häissä; ne kuvasivat avioparin elämää ja neuvoivat, varoittelivat avioliittoon ruvenneita. Wielä toiset laulettiin eri juhlissa. Olipa myös loihturunoja, joilla, niinkuin edempänä saamme nähdä, luultiin voitavan saada luonnon voimat tottelemaan. Sukulaisuudessa näiden kanssa olivat rukous-runot, joilla jumalien apua anottiin.

Wiimein vielä oli runoja, joissa ylistettiin esivanhempain urhotöitä. Mainioimmat näistä ovat nyt kerättynä ja kokoon pantuna nimeltä Kalevala. Se kertoo meille kaikkein ensiksi, kuinka maailma luotiin ja tehtiin semmoiseksi kuin se nyt on. Sitten se kuvaelee esivanhempiemme taisteluita Suomen alkuperäisten asukasten, Lappalaisten kanssa. Joukahainen, laiha Lapin poika, joka on kuullut Suomen viisaan runoniekan Wäinämöisen taidosta, tulee kilpalaulantoon hänen kanssaan. Turhaan koettelee hän vanhaa laulajaa voittaa; viimein hän epätoivoissaan tarttuu miekkaan, sillä lopettaakseen taistelon. Mutta Wäinämöinen laulaa hänet suohon, upottaen yhä syvemmälle. Päänsä päästimeksi lupaa silloin Joukahainen sisarensa Wäinämöiselle puolisoksi. Mutta Ainikki, lupauksesta kuultuansa, ei huolikaan mennä vanhan varaksi; kun ei hän muuta pääsösehtoa näe, hukuttaa hän itsensä mereen. Wäinämöinenpä, kun kerran kosiotuumille oli tullut, meni muualta onneansa hakemaan. Hän tuli Pohjolaan, jonka tyttö oli maan mainio, veden valio kauneudeltaan. Wastaukseksi kosintaan hänelle pannaan ansiotyö eteen, takoa kummallinen taikakalu Sampo, kaiken maallisen onnen suoja. Wäinämöinen, joka ei itse osannut takoa, läksi kotiin takaisin ja lähetti sieltä Ilmarisen, sepistä kuuluisimman, aivottua työtä tekemään. Pohjolaan tultuansa, Ilmarinen takoikin, kalkutti kokoon semmoisen myllyn, joka yhdessä laidassa jauhoi jauhoja, toisessa suoloja, kolmannessa rahoja. Tyttöä ei hän kuitenkaan tällä kertaa saanut vielä; sillä tämä ei vielä tahtonut kodista luopua.

Pian sen perästä tulee kolmaskin Kalevalan urho, nuori lieto Lemminkäinen (myös Kaukomieleksi ja Ahdiksi sanottu) Pohjolaan kosimaan. Se oli suuri veitikka, aika naisten naurattaja, tyttöin tanssittaja. Hänellä oli jo vaimo kotona, Kyllikki, jonka hän Saaresta oli ryöstänyt. Mutta hän oli siihen suuttunut, kun tämä aina kävi kylässä kisoissa ja leikeissä. Lemminkäisellekin pantiin useaimmat ansiotyöt eteen, jotka hän kaikki sai toimeen, paitsi viimeistä, nimittäin joutsenen ampumista Tuonelan joelta. Siinä näet eräs Pohjolan paimen ampui hänet kuolijaksi. Äitinsä kyllä haravoi Lemminkäisen jälleen ylös Tuonen joesta ja voiteli terveeksi, eläväksi; mutta urhon ei tehnyt enää mieli mennä Pohjolaan kosimistaan jatkamaan.

Wäinämöinen nyt taas vuorostaan suorihe kosioretkelle Pohjolaan. laittoi itselleen loihtimisella venheen ja läksi purjehtimaan Ilmarisen tietämättä. Tämän sisar kuitenkin havaitsi Wäinämöisen purren ja ilmoitti asian veljelleen. Tämä kohta läksi rantaa myöten ajamaan. Molemmat pääsivät yhtaikaa perille ja ilmoittivat asiansa. Pohjolan emäntä, Louhi, olis tahtonut vävykseen mahtavaa Wäinämöistä; mutta tyttö mielemmin valitsi nuoremman kosijan, Ilmarisen, joka paitsi sitä olikin jo ennen ansainnut hänet Sammon takomisella. Suuret, komeat häät juotiin nyt näille molemmille. Kaikki kansa oli niihin kutsuttu, paitsi Lemminkäinen, sentähden että hän oli niin hetas riitoja nostamaan. Hääjuhlan loputtua tuli Lemminkäinen kutsumatta kuitenkin Pohjolaan ja tappoi isännän kaksintappelussa. Pahaa tekoansa paeten piili hän sitten vuoden Saaressa; mutta siellä nosti hän taas kaikkein miesten vihan, sillä että itseensä heidän naisensa rakastutti. Töin tuskin pääsi hän viimein sieltä hengissä kotiin.

Ilmarinen miekkoinen oli Pohjolan mainion immen saanut puolisoksensa. Mutta kauan ei ollutkaan hänelle suotu pitää suloista toveriansa. Hänellä oli orja, nimeltä Kullervo, ostettu Untamolta, joka taas oli saanut sen sotavangiksi, koska poltti veljensä Kalervon talon. Kullervo parka, jota kaikki ihmiset aina valjusti kohtelivat, oli siitä saanut tuiman, kostonhimoisen luonteen. Ilmarin emäntä oli kerran leiponut hänelle kiven eväskakkuun, jonka pani mukaan, kun orjan laittoi paimeneksi. Siihen kiveen oli Kullervon veitsi, ainoa perintönsä, särkynyt. Tuosta suuttuneena hän nyt ajoi lehmät suohon, toi niiden sijasta susi- ja karhulaumat taloon, jotka emännän repivät. Kullervo pakeni metsään ja löysi siellä vanhempansa, jotka kuolleiksi luuli. Kauan ei hän kuitenkaan siellä pysynyt, vaikka häntä ensisti hyvin vastaan otettiin. Hurja luonteensa teki että hän kaikki työt pilasi. Tekipä hän viimein vielä väkivaltaa omalle sisarellensa, joka metsään oli eksynyt ja jonka hän siellä tuntematta tapasi. Tyttö epätoivoissaan viskausi koskeen. Kullervo puolestaan koki masentaa omantunnon vaivansa kostoretkellä Untamoa vastaan, jonka hän tappoi kansoineen. Mutta ei pahan teon muisti siitä haihtunut; sentähden Kullervo viimein tappoi itsensä samaan paikkaan, missä sisarensa oli kohdannut.

Ilmarinen nyt meni uudestaan Pohjolaan, toista tytärtä kosimaan. Waan sitä eipä hänelle annettu, haukuttiin vaan häntä edellisen vaimon murhaajaksi. Suuttuneena ryösti Ilmarinen tytön väkisen. Waan kun tämä muista miehistä enemmän piti kuin hänestä, ei auttanut muu kuin muuttaa se kajavaksi karille. Hyvä sopu Pohjolan ja Kalevalan kansojen välillä nyt oli rikottu, ja Kalevalaiset rupesivat miettimään ryöstöretkeä, viedäksensä Pohjolasta Sampoa, onnen suojaa. Wäinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen kaikki kolme läksivät väkineen sotaan. Pohjolaan tultuansa Wäinämöinen suloisella kanteleen soitollansa nukutti viholliset uneen; heidän nukkuessaan otettiin Sampo ulos vuoresta ja vietiin Kalevalaisten laivaan. Nyt lähdettiin kiireesti purjehtimaan. Ei kestänyt kuitenkaan pitkää aikaa, niin Louhi jo joutui jäljestä väkinensä isossa sotapurressa. Tappelu syttyi, jossa Sampo meni palasiksi ja upposi mereen. Aallot ajoivat kuitenkin koko joukon sen kalliita muruja Suomenmaalle. Louhi puolestaan ei saanut muuta osaa itselleen, kuin Sammon kirjavan kannen. Siitä ajoin alkoi Suomessa viljan menestys ynnä muu onni, vaan Lappiin tuli elo leivätön. Turhaan koki Louhi kostoksi kaikin tavoin tehdä vahinkoa Kalevalan kansalle. Turhaan nosti hän karhun heitä vastaan, laittoi pahat taudit heidän päälleen, jopa viimein ryösti auringon sekä kuun taivaalta ja sulki ne kivimäkeensä. Mutta Kalevalan miehet kaatoivat karhun, Wäinämöinen paransi loihdullansa taudit ja Ilmarisen takoessa kahletta Louhelle säikähtyi tämä niin että päästi taivaan loistavat kappaleet jälleen ulos. Wäinämöinen lauloi ja soitti iloissaan niin suloisia runoja että kaikki ihmiset ynnä myös elävät ja jumalatkin heittivät toimensa ja tulivat kuultelemaan.

Ijäti ei kuitenkaan hänen riemunsa kestänyt. Neitti Marjatalle syntyi poika. Wäinämöinen sen tuomitsi tulella poltettavaksi, tai suohon hukutettavaksi. Waan päinvastoin se ristittiin Karjalan kuninkaaksi. Äissään läksi Wäinämöinen purjehtimaan ilmoja ja jätti vaan kanteleen Suomen kansan iloksi.

Näin laulavat vanhat runomme.

V. Muinais-Suomalaisten uskonto.

[Muistutus: Tätä lukua kirjoittaessa on koeteltu suomalaisia ja virolaisia taruja vertaamalla päästä sen perille mitä alkuansa oli Suomalaisten jumaluus-oppi. Muutamain suhtein on siis täytynyt erota Castrénista, jolla ei vielä ollut niin runsaita varoja Wirosta tarjona. Syyt, miksi kussakin paikassa niin on tehty, jääkööt tieteellisessä kirjoituksessa selitettäviksi. Tässä ei niille olisi sopiva sija; Muutamat pykälät, esim. kuolleitten palveluksesta ja juhlista, olen laittanut miten paraiten taisin panna kokoon tarjona olevista ristinriitaisista ja vaillinaisista aineista. Waan luultavaa kyllä on että niissä on paljokin väärin kerrottu. Eihän yrittänyttä laiteta. Toimittaja.]

1. Uskonnon yleinen luonne.

Meidän esivanhempamme käsityksen mukaan ei ollut luonnossa mitään aivan hengetöntä. He eivät puhutelleet ainoasti karhua niinkuin järjellä varustettua personaa, vaan myös semmoisissakin luontokappaleissa kuin esim. rauta olivat huomaavinansa inhimillisiä tunteita ja ajatuksia. Rauta oli synnytettäessä saanut sekaansa käärmeen myrkkyä; siitä oli muka koko sen luonne pahaksi turmeltunut. Se nyt piti vihaa ja äkää sydämessään ja tahtoi purra kaikkea, jota pääsi likelle. Mutta paitsi sitä että kaikki luodut näin olivat personoittuna, löytyi vielä luonnossa ääretön joukko olentoja, jotka haltijoina pitävät huolta luontokappaleista. Jokaisella kiven, puun ja elämän lajilla, niin myös joka eri paikalla, jopa joka ihmiselläkin oli tämmöinen haltija, joka siitä piti huolta, ja auttoi, varjeli sitä. Jos ihminen tarpeikseen tahtoi käyttää jotakuta luotua kappaletta tai varjella itseänsä siitä, piti hänen kääntyä rukouksilla ja uhreilla näiden haltijain puoleen. Kaikki haltijat muuten ei olleet yhtä voimalliset. Nuot yllämainitut yhteen lajiin tai erityiseen paikkaan sidotut olivat mahtavampain haltijain palvelijoita, joilla kullakin oli suuret alueet, koko elementit hallittavana. Näitä olenneita sopisi siis eroitukseksi edellisistä nimittää jumaliksi. Mahtavin ja ylin kaikista jumalista oli taas ilman jumala, Ukko. Hän oli ikäänkuin heidän vanhimpansa. Mutta jumaluus-tarussakin osoittaikse taas sama yksinvallan pelko kuin valtiollisissa oloissa. Yli-jumalalla ei ole mitään valtaa pakoittaa muita jumalia tahtonsa mukaan. Nekin ovat kukin piirissänsä aivan itsenäiset, niinkuin suomalainen isäntä oli talossaan. Ainoa eroitus jumalilla on, että Ukon vaikutus on avarampi, voimallisempi. Sentähden häntä ylinnä rukoeltiin ja palveltiin.

2. Ukko, ilman jumala.

Ilman hallitsija näkyy olleen ensimäinen ja aikanansa ainoa, Suomalaisten palvelema jumala. Jumala olikin silloin hänen omituisena nimenään. Sen alkuperäinen merkitys, näet, tarkoittaa jumun eli jyrinän kotoa s.o. taivasta. Sillä nimellä oli vielä Bjarmein palvelema olento mainittu. Koska sitten myöhempinä aikoina ruvettiin ajattelemaan eri hallitsijoita olevan muillakin elementeillä, tuli myös heille jumala nimeksi, joten se sana sai yleisemmän merkityksen. Nyt pantiin ilman jumalalle nimi Ukko. Se oli kunnianimi, joka osoitti että häntä pidettiin Yli-jumalana, kaikista jumalista vanhimpana, etevimpänä. Samaa tarkoittivat myös "Taatto taivahinen" ja "ilman Isä," jolla tavoin häntä toisinaan mainittiin. Wielä kuului hänestä joskus nimet Pitkänen, koska pitkänen eli salama oli hänen aseenansa, ja Pananne, koska jyrinä eli paukkuminen oli hänen äänenään. Wirolaisilla nimitettiin häntä useimmiten Wanhaksi Isäksi tai Taaraksi.

Itse nimestä Ukko jo näkyy että ilman jumalaa arveltiin vanhaksi mieheksi; muuta hänen ulkomuodostaan ei ole runoissa mainittu. Pukunapa oli hänellä sinertävät sukat, kirjavat kengät sekä tulinen paita. Wesikaarta eli ukonkaarta hän käytti joutsena, jolla ampui vaskiset vasamat, teräsnenäiset nuolet, rautaiset rakehet. Miekkansa, salama, oli tuliteräinen, säkeneväinen ja pidettiin tulisessa tupessa. Jolloinkulloin Ukko kultaista kurikkaakin käytti. Kauhistuttava oli hänen äänensä, koska hän jyrinässä puheli pilvien läpi. Niin suuresti pelkäsivät sitä ihmiset, etteivät tohtineet vihollistensa hirvitykseksikään pyytää Ukkoa jyrisemään.

Asuntonsa oli Ukolla yhdeksännen taivaan päällä, pilvien keskellä, itse taivaan navan kohdalla. Tie sinne kävi tähtien välitse. Mehiläinen, kerran sinne mennessään, lensi ensipäivän kuun kulmille, toisena otavan olkapäille, kolmantena seitsentähtisen selille. Sieltä sitten oli vaan palanen matkaa pyhän Jumalan perille. Siinä seisoi Ukko, vahvoilla hartiollaan kannattaen ilman kantta. Ei hän kuitenkaan siinä toimessa ollut yhä kiini; sillä taivaalle oli muutenkin pantu lujat pielet tueksi. Nähtiin siis hänen toisinaan käyskelevän pilven äärtä myöten, taivaan rajaa pitkin. Toisin kerroin hän taas ajoi toimituksilleen kirjavassa korjassa (reessä).

Ilman jumalana Ukko hoiti ja hallitsi kaikkia ilmassa olevia ilmiöitä. Hän synnytti voimallansa pilvet taivaalle ja johti niiden kulkua. Niitä yhteen sysäämällä, lomituksin louksahuttamalla piroitti hän niistä milloin sadetta, milloin lunta, milloin rakeitakin. Tällä lailla hän voimallisesti vaikutti kaikkiin ihmisten ulkotöihin, varsinkin maanviljelykseen, jonka menestyminen kokonaan on säiden soveljaisuuden nojassa. Ukkoa rukoeltiin että antaisi oraille nouseville, touvoille tohiseville menestykseksi vuotaa taivaasta simaista eli metistä sadetta. Toisin kerroin taas pyydettiin häneltä poutaa ja kuivattavaa tuulta, koska heinät oli niitettävät tai elo leikattava. Niin-ikään oli metsämiehelle Ukon apu välttämätön, vaikka kyllä löytyi erinäiset metsän haltijat. Ukkohan yksin voi antaa uutta lunta, hienoista vitiä, jotta pyytäjän sukset pääsivät liukkaasti kulkemaan maita ja soita myöten. Toisinaan myös pyydettiin häneltä utua, ettei metsän elävät huomaisi lähelle hiipivää metsämiestä. Kalastajakin, vesille lähtiessään, anoi Ukolta tuulta. Samoin myös kaikki matkustajat rukoilivat häntä; sillä maata myöten kulkija tarvitsi lunta ja aaltojen kyntäjä myötäistä tuulta. Wiimein oli Ukko karjanhoidossakin tärkeänä auttajana. Talven yli, niinkauvan kun karja navetoissa pidettiin, se oli yksistään Ukon suojan alla. Ja myös kesällä, vaikka silloin metsän jumalat sillä olivat varsinaisina hoitajina, otti Ukko siitä toimesta paljo osaa.