Kertomuksia Suomen historiasta I / Unionin aika

KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA I

Unionin aika

Kirj.

JULIUS KROHN

Kansanvalistusseura, Helsinki, 1914.

SISÄLLYS:

Alkusanat

Piispa Maunu Tavast

1. Maunu Tavast piispana ja ihmisenä 2. Naantalin naisluostari 3. Turun tuomiokirkko 4. Maunun valtiotoimet Eerikki kuninkaan aikana 5. Maunu piispa ja Kaarle Knuutinpoika 6. Koululaitokset ja oppi Suomessa katolisena aikakautena

Kaarle Knuutinpoika Bonde

1. Kaarle Knuutinpoika Viipurissa 2. Kaarle Knuutinpoika kuninkaana

Sten Sture vanhempi ja pitkä viha

1. Sten Sture valtionhoitajana 2. Pitkän vihan alkuvuodet 3. Viipurin piiritys v. 1495 4. Viipurin pamaus 5. Suuren venäläissodan loppuvuodet 6. Sten Sture ja Hannu kuningas

Svante Sturen aika

1. Svante Sture tulee valtionhoitajaksi 2. Eerikki Tuurenpoika Bjelke 3. Tanskan merirosvojen hävitykset Suomessa

Sten Sture nuorempi ja Kristiern tyranni

1. Ruotsi ja Suomi joutuvat Tanskan vallan alle 2. Kristiernin verilöylyt

Kristian tyranni ja Kustaa Vaasa

1. Kustaa Vaasa vapauttaa Ruotsin 2. Ensimäinen sota Suomessa 3. Tuomas junkkarin loppu 4. Tanskan vallan kukistus Suomessa

Viiteselitykset.

Alkusanat.

Kun Hilda Käkikosken Suomen historia nuorisolle tekijänsä kuoleman johdosta keskeytyi, eikä teoksen jatkajaa sen suunnitelman mukaan, minkä hän sille oli laatinut, ollut tiedossa, on Kansanvalistusseura päättänyt varhaisemman aikomuksensa mukaisesti ryhtyä jatkoksi mainitulle teokselle julkaisemaan Julius Krohnin "Kertomuksia Suomen historiasta". Tämä esitystapansa puolesta kirjallisuutemme mestariteoksiin luettava Suomen historia, jonka nyt professori Kustavi Grotenfelt on tarkastanut historiallisen sisällyksen puolesta ja kirjailija Helmi Krohn kielellisesti korjannut, sikäli kuin se nykyisen kielenkäytön kannalta on ollut tarpeellista, täyttää useampia tarpeita. Se soveltuu historiallista valistusta harrastavalle suurelle yleisölle ja myös historianopetuksessa käytettäväksi oppikirjan täydennyksenä; viime aikoina virinneissä itseopinnoissa se myös saanee suuren käytön. Näitä tarkoituksia varten kirja julaistaan pienempinä osina koulujen oppilaskirjastoihin hankittavaksi.

"Kertomuksien" jatkamisesta 17:nnen vuosisadan puolivälistä eteenpäin, mihin Krohnin teos päättyy, on neuvotteluja vireillä, mutta lopullisiin sopimuksiin ei niissä ole vielä päästy.

Kustantaja.

PIISPA MAUNU TAVAST.

1. Maunu Tavast piispana ja ihmisenä.

Kolmentoista virstan päässä Turusta on peninkulman pitkä ja puolen leveä saari nimeltä Kuusisto. Sen itä-kulmalla on kumpuinen niemi, joka muinoin oli luotona, ja kummulla on kaksi muurin rauniota pystyssä ynnä suuri joukko lohkareita hajallansa maassa. Nämä muurit ja lohkareet ovat ainoat jäännökset Suomen katolisten piispojen mainiosta asunnosta, Kuusiston linnasta, missä he muinoin elivät mahtavina ja loistavina, ja jonka muurit heillä monta kertaa olivat turvana, veristen venäläisten tai julmien juuttien hävitellessä maata. — Kuusistossa oli Turun piispoilla ollut kartano aina 1200 luvun lopulta asti, vaan itse kivilinna tornineen muurineen rakennettiin vasta v. 1431.

Silloin oli Turun hiipan kantajana Maunu Olavinpoika Tavast, kaikista Suomen katolisista piispoista kuuluisin; eräs muinainen historioitsija mainitsee hänen olleen jalon (magnus) ei ainoastaan nimeltä, vaan myös teoiltaan. — Maunu oli syntynyt v. 1357 Alasjoen (nyk. Tavastilan) kartanossa Mynämäen pitäjässä. Hän oli siis suomalainen syntyisin, niinkuin kaikki muutkin Turun piispat aina 14:nnen vuosisadan lopulta 16:nnen keskipaikoille asti. Samaten hän oli, niinkuin nimestä sopii päättää, oman maamme kasvattamaa sukua. Tavastit olivat Suomen vanhimpia aatelissukuja ja siihen aikaan kaikkein mahtavimpia ja rikkaimpia.

Suurisukuisella nuorukaisella oli silloin kaksi tietä tarjona: joko ruveta ritariksi tai sotaherraksi, tai antaa päänsä keritä ja vihkiä itsensä papiksi. Kumpikin tie taisi saattaa mainioksi ja mahtavaksi. Vaikka ei katsottukaan oikein sopivaksi, että korkeavirkainen pappismies tavoittelisi sankarin nimeä sotatantereella, niin oli hän kuitenkin kuninkaan neuvoskunnassa ritarin veroinen, ja hän saattoi hengellisellä voimallansa saada ylpeimmänkin herran niskat nöyrtymään. Maunu Tavast valitsi jälkimäisen tien. Käytyään koulua kotimaassa, hän läksi ulkomaille oppiansa lisäämään ja sai maisterin arvon silloin maailman mainiossa Pragin yliopistossa Bööminmaalla. Sitten oli hän jonkun aikaa silloisen Tanskan, Norjan ja Ruotsin yhteisen kuninkaan, Eerikki Pommerilaisen kanslerina[1] ja saavutti hänen suuren suosionsa, jossa hän aina edelleenkin pysyi. Sieltä hän kutsuttiin arkkiteiniksi Turkuun, jossa virassa hän oli jo v. 1410, jollei ennenkin, vaikkei siitä ole varmaa tietoa. V. 1412 kuoli Turussa piispa Bero Balk, ja hänen jälkeensä valitsi nyt Turun tuomiokapituli piispaksi arkkiteininsä Maunu Tavastin. Hän läksi, niinkuin tapana oli, Roomaan paavilta vahvistusta vaaliin saadakseen ja viipyi paluumatkallaan koko talven Parisissa, ja kävi sitten Tanskassa suosijansa Eerikki kuninkaan luona, joka otti hänet suurella kunnioituksella vastaan ja lahjoitti hänelle runsaita armonosoitteita.

Piispantoimissaan oli Maunu hyvän ja uskollisen kirkkopaimenen esikuvana. Hänen aikanansa olivat ylimalkain piispat ja muut kirkko-ylimykset tavoiltaan turmeltuneita. Suurilla tuloillansa he elivät ylellisesti, juoden ja mässäten, olivat ahneita, röyhkeitä, vallanhimoisia ja käyttivät väärin hengellistä valtaansa maallisten etujensa edistämiseksi. Mutta Maunu piispa vietti ihan toisellaista elämää. Hänen tapansa olivat yksinkertaiset ja puhtaat, ylellisyyttä hän ei suvainnut, vaan käytti saataviansa aina kirkon ja puutteenalaisten hyväksi. Kaikissa hänen kartanoissaan elätettiin suuri joukko köyhiä ja vaivaisia, sokeita ja rampoja. Myöskin perustettiin hänen aikanansa Turkuun sairaala niitä onnettomia varten, jotka sairastivat spitalitautia. — Valtaansa ja voimaansa hän ei käyttänyt omaksi hyödykseen, vaan koetti sillä aina auttaa Ruotsin valtakuntaa ja varsinkin omaa kansaansa, jolle hän, niinkuin vasta saamme nähdä, monasti hankki helpoitusta raskaista kuormista sekä suojaa sortoa ja polkemista vastaan. Papistonsa tavoista ja toimista hän piti myöskin tarkan vaarin ja kävi itse syrjäisimmissäkin paikkakunnissa piispankäräjiä pitämässä. Näillä matkoillaan hän koki monta vaivaa ja vaaraa; sillä tiet, missä niitä sattui olemaan, olivat enimmiten vain ratsain kuljettavia polkuja. Sentähden kuljettiin, missä vain oli mahdollista, järviä ja jokia pitkin, jolloin koskipaikoissa ja kannaksissa kannettiin venettä maata myöten, tai säästettiin matkat talveksi, jolloin lumihanki oli sileänä tienä. Suur-Savosta (nykyisestä Mikkelistä) Sysmään matkustaessaan täytyi piispan kerta viettää yönsä salolla, taivaan kannen alla, sillä koko sillä välillä ei vielä ollut yhtään ainoata taloa. Mutta sitten rakennutti piispa sille paikalle, Vahvajärven rannalle, nykyiseen Hirvensalmen pitäjään, uudistalon, vastaisten matkustajien suojaksi.

Miten Maunu piispa rakensi ja koristi kirkkoja sekä enensi jumalanpalveluksen loistoa, siitä tulee toisessa luvussa puhe. Mutta nyt on ensiksi vielä kerrottava muutamista muista ansioista, jotka olivat sangen suuret hänen aikalaistensa ja uskolaistensa silmissä. Katolinuskon mukaan piti määrätyt päivät joka viikko ja väliin koko viikkokaudet yhtä mittaa paastota, s.o. olla lihaa ja muuta rasvaista ruokaa (arkiruokaa) syömättä, ja tyytyä kalaan sekä vihanneksiin. Aika-ajoinpa ei saatu mitään muuta nauttia kuin vain vettä ja leipää. Paitsi sitä kiduttivat uskovaiset itseään jouhista kudotuilla paidoilla, kovilla vuoteilla ja välistä pieksemiselläkin, johon tarkoitukseen käytettiin monisiimaista, väkäraudoilla varustettua ruoskaa. Tuskin lienee epäilemistäkään, että Maunu piispa tarkoin täytti näitä uskonharjoituksia, vaikkei siitä meille erikseen ole jäänyt tietoa. Sitä vastoin häntä nimenomaan kiitetään siitä, että hän oli ahkera ja harras uskonsa vaatimissa alinomaisissa rukouksissa. Katolinuskoisen oli näet joka päivä luettava säädetty määrä rukouksia. Sitä varten oli heillä helminauha suurempine ja pienempine helmineen, joista toiset merkitsivät Isämeidän rukousta, toiset Ave Mariaa (rukous neitsyt Maarialle) y.m., joita rukoillessa joka rukouksen jälkeen siirrettiin aina yksi helmi sormien lomitse, jotta tiedettäisiin, milloin säädetty määrä tuli täyteen. — Paitsi yksityisiä rukouksiansa Maunu piispa kaikkialla, minne hän tuli, itse veisasi julkista messua kerran aamulla, toisen illalla ja kolmannen kerran vielä sillä välillä. Kaikkien näiden jumalisten töiden lisäksi hän 64-vuotisena vielä kävi Palestinassa, sillä pyhäin miesten ja varsinkin Vapahtajan haudalle vaeltamista pidettiin Jumalalle erinomaisen otollisena työnä.

Tässä lueteltujen ansioiden sekä myöskin suuren sukunsa ja mahtavuutensa vuoksi papisto häntä rakasti ja piti suuressa arvossa, niin että hän v. 1421 tuli yksimielisesti valituksi Upsalan arkkipiispaksi. Mutta ihmeellistä kyllä hänen suosijansa, Eerikki kuningas, ei suostunut tähän vaaliin. Sitä vastoin olisi Maunu kuoltuansa epäilemättä päässyt pyhien miesten joukkoon, jollei uskonpuhdistus sitä ennen olisi karkoittanut koko katolinuskoa menoineen kaikkineen Suomen maasta.

2. Naantalin naisluostari.

Edellisessä luvussa jo mainittiin, että Maunu Tavast piti harrasta huolta kaikista kirkollisista laitoksista. Ottakaamme niistä nyt ensin puheeksi luostarit ja varsinkin Naantalin naisluostari, joka Maunu piispan toimesta oli perustettu ja jota hän koko ikänsä suojeli hellimmällä rakkaudella.

Siihen aikaan näet arveltiin sen ihmisen elämän olevan pyhimmän ja Jumalalle otollisimman, joka kaikista maallisista töistä ja askareista luopuen vietti aikaansa alinomaisessa rukoilemisessa, virsien veisaamisessa ja jumalisten asioiden miettimisessä. Tämmöisiä maailman toimista eronneita ihmisiä sanottiin erakoiksi, jos he elivät itseksensä korvessa, ja munkeiksi (miehiä) ja nunniksi (naisia), jos he asuivat yhdessä yhteistä jumalanpalvelusta pitäen. Munkkien ja nunnien asuntoja nimitettiin luostareiksi. Tämmöisiä luostareita oli kaikissa kristikunnan maissa hyvin paljon ja monta monituista laatua, joilla kullakin oli omat sääntönsä ja asetuksensa, ja Suomessakin oli ennen Maunu piispan aikaa neljä, kaikki munkkeja varten varatut. Vanhin niistä oli dominikaani- eli mustainveljesten luostari Turun lähellä; paitsi tätä oli sittemmin vielä syntynyt dominikaaniluostari Viipuriin ynnä fransiskaani eli harmainveljesten luostari Viipuriin ja toinen Kökarin pitäjään Ahvenanmaalle. Näiden lisäksi perusti Maunu vielä 1441 uuden fransiskaaniluostarin Raumalle. Mutta nämät viisi eivät suomalaisten mielestä vielä riittäneet; he olivat, niinkuin Naantalin luostarin perustuskirjassa sanotaan, jo kauan halunneet saada myös nunna- eli naisluostarin maahansa. Sillä munkkien ja nunnien pyhän elämän ja alinomaisen jumalanpalvelemisen uskottiin olevan autuudeksi ei ainoastaan heille itselleen, vaan koko heidän kansalleen, vieläpä tuottavan maallistakin siunausta ja onnea koko sille maalle, missä he asuivat.

Maunu Tavast oli, heti piispaksi tultuansa, ruvennut hankkeisiin tätä asiaa varten. Ensiksi aiottiin perustaa tämä luostari Pyhän Annan nunnakunnan sääntöjen mukaan ja rakentaa se likelle Turun kaupunkia. Mutta siitä ei tullut mitään ja Telgen herrainpäivillä v. 1438 toi Maunu piispa esiin toisen ehdoituksen. Hän anoi lupaa ja apua Birgitan luostarin perustamiseen sekä nunnia että munkkeja varten, joka hänen mielestänsä oli hyödyllisempi kansalle "saarnaamisen, ripittämisen ja aneitten (synnin anteeksi-antokirjojen) jakamisen suhteen", kuin yksinomaan naisluostari. Tähän ehdoitukseen suostuttiin herrainpäivillä ja sitä varten luovutettiin eräs kruununtalo Maskun pitäjässä. Siihen haetti nyt Maunu Tavast muutamia munkkeja ja nunnia Vadstenan luostarista ja rupesi sitä rakennuttamaan; vaan pian huomattiin paikka sopimattomaksi ja sentähden muutettiin luostari Raision pitäjään Ailoisten eli Ailisten talon maalle, jonka ritari Henrikki Klaunpoika Djäkn sekä hänen rouvansa Lucia Olavintytär Skelge olivat lahjoittaneet sitä varten.

Tämä uusi luostari, joka pyhitettiin Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle Johannes Kastajalle, Pyhälle Birgitalle ja Pyhälle Annalle ja joka nimeksensä sai Vallis Gratiae (Armon laakso), ruotsiksi Nådendal (Naantali) rakennettiin nyt v. 1443 suurella uutteruudella ja innolla. Maunu Tavast laitatti siihen omalla kustannuksellansa korkean kuorin sekä sakariston ja hänen kehoituksestansa tuli muiltakin ylhäisiltä sekä alhaisilta lahjoja. Luostarin viereen oli kuningas antanut luvan perustaa kauppalan, jossa olisi krouveja ja ravintoloita sekä pyhiinvaeltajia että muita matkustajia varten. Tästä kaupungista paisui Naantalin kaupunki, joka nykyään on vähäpätöinen, vaan yhteen aikaan oli niin vaurastunut, että siinä oli kaksi pormestaria. Maunu piispa ei auttanut perustamaansa luostaria ainoastaan sen rakentamisen aikana, vaan jäljestäpäinkin hän yhä lahjoitteli sille omilla tai kirkon varoilla ostamiaan taloja ja väsymättä kehoitti muita samankaltaiseen anteliaisuuteen.

Naantalin luostarille, niinkuin muillekin, karttui suuria tuloja testamenteista, joissa kuolevat säätivät jonkun lahjan luostarille annettavaksi, jotta heidän sielunsa puolesta pidettäisiin rukouksia ja messuja; myöskin maksettiin suuria summia hautasijoista luostarin kirkossa tai hautausmaalla, sillä siten toivottiin pikemmin päästävän taivaaseen. Myöskin oli kaikkien munkeiksi tai nunniksi pyrkijöiden suoritettava pääsyraha, joka vastasi vuoden elatusta luostarissa; useat antoivat paljon enemmänkin. Paitsi sitä oli monta, jotka antautumatta luostarin ankarien sääntöjen alaisiksi pyrkivät vain luostarin muurien sisälle, saadakseen viettää ulkonaisten eli maallikko-veljien ja -sisarten nimellä vanhat päivänsä rauhassa ja hiljaisuudessa; nekin antoivat tullessaan runsaita lahjoja luostarille. Sen lisäksi lankesi luostarille kaikki sakot rikoksista, joita oli tehty sen asukkaita taikka alustalaisia vastaan. Mutta kaikkein suurin tulo oli aneitten myömisestä. Papisto oli näet ruvennut sille uskottua virkaa, syntien anteeksiantamisen julistusta katuville sillä tavoin väärinkäyttämään, että se alkoi rahasta jakaa anteeksianto- eli anekirjeitä, joissa muka oli suotu niin ja niin monen päivän, kuukauden tai vuoden synnit anteeksi, aina sitä myöten kuinka paljon pahantekijä halusi maksaa. Eikä siinä kyllin, että jo tehdyistä synneistä kaupittiin anteeksiantoa, saipas sitä myös edeltäkäsin ostaa vasta-aiotuista, tehtävistä pahanteoistaan. Tämmöinen helppo päästökeino synneistä viehätti tietysti suuresti sen ajan raakaa, oppimatonta kansaa, ja äärettömät summat virtailivat sillä tavoin munkkien arkkuihin.

Luostarille usein lahjoitettiin kokonaiset talotkin, ja toisia se yhä osteli lisäksi omilla rahoillansa. Näin oli sille aikojen kuluessa karttunut hyvin suuri joukko maatiloja, varsinkin Turun lähipitäjissä: Nummella, Räntämäellä, Raisiossa, Ruskossa, Maskussa, Liedossa, Piikkiössä, Paimiossa, Paraisissa, Lemussa, Rymättylässä, Taivassalossa, Sauvossa, Halikossa, Uskelassa, Mynämäellä, Vehmaalla, Laitilassa ja Perniössä; vaan oli niitä kaukaisemmissakin Suomen maakunnissa: Saloisten ja Mustasaaren pitäjissä Pohjanmaalla; Ulvilan, Eurajoen, Huittisten, Pirkkalan ja Hämeenkyrön pitäjissä Satakunnassa, Janakkalassa Hämeessä, Pohjan, Karjan ja Porvoon pitäjissä Uudellamaalla ynnä Viipurin tienoilla Karjalassa. Olipa niitä myös muutamia Ruotsinmaalla. — Itse luostarissa oli runsaasti kaikellaisia, kullasta kuvattuja ja hopeasta huoliteltuja ristejä ja kalkkeja, pyhäinkuvia ja muita kalliita kaluja ynnä myöskin rahoja. Näin rikas oli aikanansa Naantalin luostari.

Luostarin rakennuksista ei enää ole jäljellä muuta kuin kirkko ja vähäinen palanen munkkihuoneen seinää; mutta ruhkaläjistä on kuitenkin vielä onnistuttu saamaan jokseenkin selvä käsitys siitä, kuinka avara ja minkämuotoinen luostari ennen muinoin on ollut. Se seisoi Naantalin kaupungin vieressä, korkealla Nunnanniemellä, josta on hyvin ihana näköala. Kaupungista päin tulija astui ensin ulkoportin kautta kirkon eteläpuolella olevaan ulkopihaan, jonka muurissa oli asuntoja ulkoisille eli maallikkoveljille ja -sisarille ynnä vieraille. Keskellä pihaa taisi seisoa aurinkokello ja vaivaistukki. Kirkon lounaisen kolkan sivuitse tultiin portin kautta munkkien pihaan, jonka vasempaa kylkeä ympäröivät munkkien asuntohuoneet, kirjasto y.m. Siitä vei taas aina lukossa pidetty portti sisimpään eli nunnien pihaan, joka sijaitsi pohjoispuolella kirkkoa. Sen ympärillä asuivat nunnat kaksikerroksisessa rakennuksessa; munkkien asunto oli vain yksikerroksinen. Nunnien pihaan ei ollut kenenkään miespuolen lupa päästä, paitsi piispan, kun hän kävi luostaria tarkastamassa, ja häntäkin sisäänpäästettäessä oli pitkät mutkat ja temput tehtävät. Munkkienkaan pihaan ei päästetty ketä hyvänsä, sillä luostarin asukasten piti niin paljon kuin mahdollista olla erillään ulkomaailmasta. Kirkko, joka vielä seisoo, vaikka sen entiset koristukset ovat aikoja sitten ryöstetyt, on komea rakennus paksuine muurineen, jonka kaksi patsasriviä jakaa sisältä kolmeen eri osaan. Sen läntisessä päässä oli korkea kuori (nykyään kellotornin jalkana), missä nunnat juhlapäivinä pitivät jumalanpalvelustaan; munkeilla oli alttarinsa itäpäässä, missä nytkin on tallella senaikuinen alttarikaappi puuhunveistettyine kuvineen. Tavallista jumalanpalvelusta pitäessään istuivat munkit alhaalla kirkossa, ja nunnat lehterillä eli parvella kirkon pohjoispuolella, mihin ovi johti suoraan nunnien asunnon ylikerrasta; munkkien ja nunnien näet piti kirkossakin olla erillään.

Näiden muurien sisäpuolella kului munkkien ja nunnien elämä jumalanpalveluksessa ja laupeudentöissä. Nunnaksi pyrkijän oli ensin muutamat vuodet koitteeksi asuminen luostarin yhteydessä; jos hän määrä-ajan kuluttua pysyi päätöksessään, niin häneltä leikattiin hiukset, hänet puettiin sisarten pukuun ja juhlallisesti vihittiin; sen jälkeen hän ei enää saanut luostarista erota. Birgitan sääntöjen mukaan ei saanut koeteltava olla 18 vuotta nuorempi ja varsinaiseksi nunnaksi ei voinut päästä, ennenkuin 25 vuoden iässä.

Nunnia piti Birgitan luostareissa sääntöjen mukaan olla 60 ynnä sen lisäksi 13 pappismunkkia, 4 diakonia ja 8 palvelijamunkkia (tämä luku vastaava Kristuksen 13 apostolia ja 72 oppilasta). Harvoin lienee kuitenkin Naantalissa ollut koko tämä määrätty luku täysi; mutta ettei luostarimme kuitenkaan ollut kovin köyhä asukkaista, näkyy siitä, että kerran 35 henkeä kuoli siellä ruttoon eikä sittenkään mainita sen jääneen autioksi. Luostarin päänä oli abbedissa; munkeilla oli sen lisäksi eri päällikkönsä, jota sanottiin yliripittäjäksi (confessor generalis). Näiden virkojen ensimäisinä hoitajina olivat muutamat Ruotsista Naantaliin tulleet luostarin asukkaat, mutta pian suomalaisetkin niihin arvoihin pääsivät; viimeisestä abbedissasta tulee vielä vasta puhetta. — Nunnien pukuna oli sarkainen paita, päällyshame oli myöskin harmaasta sarasta, samaten miehustakin, jonka hihat olivat niin pitkät, että sormien päätkin peittyivät. Tämän puvun päällä käytettiin päällysviittaa, joka talvella oli vuorattu lampaannahkalla; se pantiin rinnan yli puikolla kiinni. Otsa ja suurin osa päätä oli myssyn peitossa, joka niskasta kiinnitettiin neulalla kiinni. Sen päällä oli musta palttinainen huntu, joka kiinnitettiin neulalla otsaan sekä kummankin korvan kohdalle; huntuun kiinnitettiin vielä neulalla valkea liinavaate. Pappismunkeilla oli tunnusmerkkinä rinnan vasemmalle puolelle kaapuun ommeltu punainen risti ja sen sisässä pieni valkoinen risti; diakoneilla pieni valkea ympyrä ja sen sisässä neljä tulikielen tapaista punaista tilkkua; palvelijamunkeilla valkea risti.

Birgitan luostareissa vallitsivat ankarat säännöt. Nunnaksi aikova vannoi pyhällä valalla elävänsä naimatonna sekä olevansa nöyrä ja köyhä. Ei kelläkään luostarin jäsenellä saanut olla puolen äyrin vertaa yksityistä omaisuutta, eikä hän saanut sormin edes koskea kultaan ja hopeaan muuten kuin jumalanpalveluksessa ja ommellessaan koruompeluja. Aamusella noustua piti nunnien olla aivan ääneti, kunnes suuri messu oli pidetty, ja illallinen syötiin myöskin suurimmassa hiljaisuudessa. Paasto oli kova: yksi paasto kesti adventista jouluun asti, toinen alkoi perjantaina ennen ensimäistä sunnuntaita paastossa ja päättyi pääsiäisenä; sitten taas Pyhänristin päivästä Mikonpäivään ja Pyhäinmiestenpäivästä adventtiin. Päivä ennen Maarian päiviä, apostolien päiviä ja muutamia muita juhlia paastottiin vedellä ja leivällä. Paastottomina aikoina syötiin sunnuntaina, maanantaina, tiistaina ja torstaina lihaa päivällisellä, vaan silloinkaan ei illalliseksi annettu muuta kuin maitoa ja kalaa. — Rukouksia pidettiin ja virsiä veisattiin kaiken päivää vähä väliä Neitsyt Maarian kunniaksi. Jotta nunnilla alituisesti olisi kuolema mielessä, oli kirkkotarhassa aina valmiiksi kaivettu hauta, jonka partaalla abbedissa sisarten kanssa joka aamu kello 9 kävi hiekkaa heittämässä, virsiä veisaamassa ja rukoilemassa. Kirkon ovella seisoivat ruumispaarit, joilla oli multaa, ja niiden sivuitse kulkiessa tuli jokaisen lukea: "maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman". — Nunnilla oli kullakin pienoinen kamarissa, jossa he makasivat olkivuoteella, hurstitta, villavaipan alla. Muiden sisarten yhteydessä ei hän ollut muuten kuin pöydässä, jumalanpalveluksessa tahi työssä. Jumalanpalveluksen loma-aikoina sisarukset neuloivat, kutoivat sukkia, ompelivat kirkonkoristuksia, hoitelivat sairaita (eräs Naantalissa käytetty lääkärikirja on vieläkin tallella) ja viljelivät puutarhaa. Munkeillakin oli eri puutarhansa ja paitsi sen viljelystä ynnä sairasten hoitoa he myöskin harjoittivat opintoja. Mainioin Naantalin oppineista munkeista oli 15:nnen vuosisadan loppupuolella Johannes Budde l. Reek, joka käänsi useampia kappaleita raamatusta ruotsiksi ja kirjoitti useitten Ruotsin pyhien naisten elämäkertoja y.m. Luostareissa, ja niin epäilemättä Naantalissakin, tavallisesti oli kouluja, joissa ympäristön lapsia opetettiin.

Luostarit ovat nyt Suomesta hävinneet ja meidän aikamme ei suvaitsisikaan niiden perustuksena olevaa tekopyhyyttä; mutta aikanansa ovat ne kuitenkin olleet hyödyksi; niissä viljeltiin opintoja kaikessa rauhassa noina levottomina aikoina; niissä harjoitettiin myöskin kaikellaisia askareita ja taitoja, joita Suomen kansa vasta niiden kautta oppi tuntemaan. Rauman pitsit, Naantalin uuttera sukkienkudonta sekä varsinais-suomalaisten taipumus puutarhanhoitoon ovat muistomerkkinä luostarien asukasten muinaisista toimista.

3. Turun tuomiokirkko.

Meillä ei ole paljon muistomerkkejä katolisuuden aikakaudelta: ompa kuitenkin nuot iät kaikki kestävät kivikirkot maamme vanhemmissa rantapitäjissä ja varsinkin Turun tuomiokirkko, jaloin ja komein kaikista.

Sen rakentamista alettiin jo Tuomas piispan aikoina, luultavasti pian sen jälkeen, kun piispanistuin muutettiin Räntämäeltä Turkuun. Ensimäisen suomensukuisen piispamme, Maunun, aikana valmistui Turun kirkko v. 1300. Mutta silloin se ei ollut tämän nykyisen kirkon kokoinen eikä muotoinen. Itäänpäin se ei ulottunut kauemmaksi kuin nykyiseen ristikäytävään, laki oli paljon matalampi eikä sivukappeleita ollut yhtään. Unikankaria, jolle se on rakennettu, ympäröi luja, osaksi tiilistä, osaksi harmaasta kivestä tehty muuri, jossa oli ampumareikiä suojana vihollisten rynnäkköjä vastaan. Portteja muurissa oli kuusi, joista eteläinen ja itäinen holvattuja; näiden yläpuolella oli huoneita, joissa aneita kaupattiin.

Tuon tuostakin tätä alkurakennusta sitten jatkettiin, ja lisättiin nuo pienet kuorit sen kylkeen. Maunu Tavastin tullessa piispaksi kirkko jo ulottui pituudeltaan nykyiseen korkeaankuoriin asti ja sivukappeleja oli seitsemän. Vaan hänen toimestansa kirkko vasta oikein komeaksi kasvoi. Hän kohotti katon nykyiseen korkeuteensa ja hankki vielä seitsemän uutta sivukappelia. Entiset kuorit olivat pyhitetyt Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle Yrjänälle, Pyhälle Siprille, Pyhälle Katarinalle, Pyhälle Pärttylille, Pyhälle Henrikille ja Eerikille, sekä Pyhälle Laurille. Nytpä rakennettiin lisään Pyhän Ruumiin, Pyhän Kolminaisuuden, Pyhän Johanneksen, Sielun, Pyhän Paavalin ja Pietarin, Pyhän Annan ja Andreaksen, Pyhän Rouvan (eli Pappien) ja Kolmen Itämaan kuninkaan kuorit. Muut kaikki olivat muiden kustantamat Maunu piispan kehoituksesta ja neuvosta, mutta Pyhän Ruumiin kuorin oli piispa itse rakennuttanut omilla varoillaan ja varustanut sen hyvin komeilla koristuksilla. Alttari oli peitetty kalleilla vaatteilla, sen päällä seisoi kalleissa lippaissa pyhien luita ynnä muita kalleita kaluja, mutta kaikkein parhaana koristuksena oli sangen suuri ja kallisarvoinen monstransi.[2] Tässä kuorissa piti piispan asetuksen mukaan luettaman messuja joka päivä; messupapin elatukseksi oli piispa lahjoittanut useampia taloja ja rakentanut kivirakennuksenkin hänelle asuttavaksi. Samaan kuoriin on Maunu piispa myös haudattu.

Hänen aikanansa kohtasi tuomiokirkkoa suuri vahinko, sillä se paloi v. 1429. Mutta piispa korjautti sen niin suurella kiireellä, että se ennen hänen kuolematansa jälleen oli valmiina, ehompana entistänsä. Palestinassa käydessään teetti hän Venetsiassa uudet kalliit messupuvut, jotka hän toi tuomisina mukanansa. Muutenkin hän osti kirkkoon kaikellaista, joka teki jumalanpalveluksen loistavammaksi tai josta muuten papeilla oli hyötyä. Hän hankki koko joukon kirjoja, muiden muassa kauniisti kirjoitetut ja kullalla sekä hopealla koristetut evankeliumi- ja epistolakirjat, hän silautti Pyhän Henrikin pääkallon ja käsivarret hopealla, osti kultaisen kalkin, öylättimaljan ja kaulakoristeen ynnä ison, kalliin, hopeisen ristiinnaulitun-kuvan. Mitä koristeita sitäpaitsi vielä oli tuomiokirkossa, ei ole Maunu piispan elämäkerrassa mainittu. Mutta me voimme päättää sen siitä, miten katolisissa kirkoissa yleiseen oli tapana. Seinät olivat epäilemättä täynnä pyhien muotokuvia ja raamatun kuvauksia. Semmoisia onkin vielä muutamia tallella sakaristossa; ne ovat puusta, mutta maalatut ja hopealla sekä kullalla silanut. Samassa paikassa on myöskin nähtävänä alttarikaappi, johon on kuvattu Pyhä Henrikki tallaten jalallaan murhaajansa Lallin päätä. Patsaista muuten kerrotaan riippuneen lamppuja, joissa paloi vahakynttilöitä. Korkean alttarin sanotaan olleen kullatun ja ikkunoissa koreita maalauksia. Lattiana oli hautakiviä, sillä kirkossa lepäävän sielun luultiin pikemmin pääsevän kiirastulesta[3] taivaalliseen autuuteen, ja sen vuoksi maksettiin suuret summat kirkon permannon alla olevasta hautasijasta.

Tässä tuomiokirkossa pidettiin jumalanpalvelusta mitä komeimmilla menoilla. Säännön mukaan oli joka päivä seitsemän messua pidettävä kirkossa; mutta Maunu piispa määräsi kaikiksi välitunneiksikin messuja, niin että aamusta varhain sydänyöhön asti ei vaiennut virrenveisuu eikä haihtunut pyhänsavun suitsutus kirkossa. Pappeja tietysti piti sen tähden olla suuri joukko. Ennestään olikin tuomiokirkolla jo kuusi kanunkipappia (canonici) ja saman verran messupappeja (chorales); näiden lisäksi määräsi nyt Maunu neljä kumpaistakin lajia. Jumalanpalvelus oli enimmäkseen veisaamista; virsien sanat ja, mitä papit muuten lausuivat, olivat kaikki latinaa. Maunun aikana säädettiin kuitenkin Ruotsissa pidetyssä pappienkokouksessa, että pappien piti pyhinä lukea Isämeidän ja Pyhän Neitsyen rukous sekä uskontunnustus kansan kielellä.

4. Maunun valtiotoimet Eerikki kuninkaan aikana.

Siihen aikaan eivät piispat hoidelleet ainoastaan kirkon ja uskon asioita, vaan ottivat myöskin osaa valtiotoimiin. Heillä oli sija kuningasten neuvoskunnassa, heilläkin, niinkuin maallisilla herroilla, oli linnansa ja huovinsa (sotamiehensä), joilla he varjelivat maata vihollisilta, ja usein he itsekin olivat miekka kädessä mukana tuimimmassa tappelussa.

Maunu Tavastin rauhallinen mieli ei ollut sotaleikkeihin taipuva. Mutta opillansa ja kokemuksellansa oli hänkin aina valmis palvelemaan sitä valtakuntaa, johon hänen kotimaansa oli yhdistetty. Hänen jalo luonteensa ynnä hänen viisaat neuvonsa ja toimensa saattoivat hänet erinomaisen suureen maineeseen ja kunniaan. Kolme kuningasta peräkkäin hän näki Ruotsin valtaistuimella, ja kaikki kolme häntä pitivät suuressa suosiossa ja arvossa. Eerikki Pommerilainen, jonka sihteerinä hän oli ollut ennenkuin hän tuli piispaksi, soi hänen pyynnöstään Suomelle paljon hyvää, Kristoffer Baijerilainen koki häntä kaikin tavoin taivuttaa ystäväksensä, ja Kaarle Knuutinpoika kuunteli niin halukkaasti Maunun viisaita neuvoja, että hän kerran pidätti hänet koko talven luonansa eikä laskenut Turkuun palaamaan. Omassa maassa Maunu oli ikäänkuin hallitsijan vertainen; milloin hän läksi Ruotsiin herrainpäiville tai muille toimille, oli hänellä aina seuranaan suuri joukko Suomen aatelismiehiä sekä muuta väkeä. Ruotsissakin ynnä Tanskassa ja Norjassa häntä kaikki pitivät suuressa arvossa ja hänen nimensä maine oli levinnyt kauas Venäjälle ja muihin vieraihin maihin. — Katsokaamme nyt kuinka hän aina käytti valtaansa ja voimaansa valtakunnan hyväksi ja kuinka hän varsinkin hellällä huolella koetti huojentaa kotimaansa, Suomen, raskaita rasituksia.

Ruotsin valtakunnan tila Maunun aikana oli rauhaton ja vaarallinen. Juuri samana vuonna kuin Maunu nimitettiin piispaksi, kuoli Margareta, ja hänen jälkeensä nousi yhdistyneiden maiden valtaistuimelle hänen sisarentyttärensä poika Eerikki Pommerilainen. Tämä alotti Holsteinin kreivejä vastaan suuren sodan, joka tuli kovin rasittavaksi kaikille kolmelle valtakunnalle. Mutta varsinkin sai siitä Ruotsi ja Suomi paljon kärsiä. Joka vuosi kutsuttiin aatelismiehet sotapalvelukseen, johon heidän täytyi varustaa itselleen aseet ja hevoset sekä kustantaa pitkät matkat ja kallis elatus kaukaisilla mailla; vieläpä heidän täytyi omasta kukkarostaan maksaa lunnaatkin, jos joutuivat vihollisten vangiksi. Tästä moni aatelinen köyhtyi peräti. Eipä käynyt talonpoikienkaan paremmin. Heille enennettiin veroja vuosi vuodelta ja tehtiin ne vielä raskaammiksi sillä keinoin, että ne olivat kaikki rahassa suoritettavat. Vanhastaan oli näet Ruotsin valtakunnassa ollut tapana, että talonpoika maksoi suurimman osan verojansa viljassa tai nahkoissa. Mutta näitä tavaroita oli vaikea kuljettaa niin pitkän matkan päähän kuin Tanskaan, missä kuningas nyt piti asuntoa. Sentähden muutettiin erään saksalaisen ritarin Königsmarkin neuvosta kaikki verot rahaveroiksi. Niitä oli talonpoika raukkojen vallan vaikea suorittaa, eikä ollut muuta neuvoa kuin ruveta sovitteluihin voutien kanssa. Nämät ottivat kyllä rahan asemasta tavaraa, vaan määräsivät sille niin halvat hinnat, että talonpojan täytyi veroiksi vetää paljon enemmän kuin oikeuden mukaan olisi tarvinnut. Siitä syystä hävisi moni talonpoika, ja talot jäivät autioiksi. Mutta kun samassa verotkin alkoivat vähetä, keksi Königsmark taas toisen sukkelan neuvon. Tehtiin näet se määräys, että koko pitäjän tai kihlakunnan oli veroista vastaaminen siten, että jos jotkut talot jäivät autioiksi, toiset saivat niidenkin verot maksaa. Kaiken tämän lisäksi voudit vielä vaativat laitonta veroa itselleen, ajoivat kyytiä talonpoikien hevosilla ja söivät ja joivat heidän taloissaan äyriäkään siitä maksamatta.

Näistä rasituksista tehtiin yhtenään valituksia kuninkaalle ja pari kertaa hän antoi, luultavasti Maunu Tavastin neuvosta, suomalaisille helpoitusta. V. 1414 määrättiin verot tarkasti ja kiellettiin kaikki laittomat veronotot. V. 1419 määräsi kuningas, etteivät voudit saisi vaatia talonpoikia useampiin päivätöihin, kuin mitä vanhastaan oli tapana, eikä ajaa kyytiä talonpoikien hevosilla; veroksi tuotujen tavaroiden hinnan määrääjiksi piti voudin ja rahvaan yhteisesti valita neljä arviomiestä; sydänmaalaiset saivat veronsa maksaa talvella, koska heidän oli kesällä vaikea päästä linnoihin. — Lieneekö näistä asetuksista ollut apua Suomessa, ei tiedetä varmaan, mutta Ruotsissa ainakin sorrettiin kansaa valituksista huolimatta. Useampia kertoja oli varsinkin eräs taalalainen aatelismies, nimeltään Engelbrekt, käynyt kuninkaan luona voudeista valittamassa. Mutta asiat eivät siitä paranneet. Viimeinkin yllytti hän Taalain miehet kapinaan, nostatti muitakin maakuntia, jopa sai pian koko Ruotsin tottelemaan käskyjänsä. Se oli vuonna 1434. Korsholman linnassa, likellä nykyistä Vaasan kaupunkia, asui silloin ritari Puke, joka maaherrana hallitsi koko Pohjanmaata, sekä Suomen että Ruotsin puolella lahtea. Hänellekin Engelbrekt lähetti sanan kehoittaen häntä muistamaan, minkä hädän ja sorron alaisena kotimaa oli, ja osoittamaan olevansa uskollinen Ruotsin ritari. Puke nostatti maakuntansa miehet ja valloitti Faxeholman linnan Länsi-Pohjanmaalla, missä oli ulkomaalainen vouti. Sitten hän yhtyi väkinensä Engelbrektin joukkoon. Ahvenanmaalle lähetettiin Juhana Folkenpoika suomalaisen joukon kanssa. Siellä, Sundin pitäjässä, oli Kastelholman linna, jonka isäntänä oli Otto Pogvisch niminen ulkomaalainen. Tämä oli sanoiltaan uhka-ylpeä ja kehui hyvin tulevansa toimeen, vaikka kolme suomalaista hyökkäisi jokaista hänen miestänsä vastaan. Mutta kun suomalaiset tulivat, säikähtyi mies parka siihen määrään, että hän paikalla antautui, anoen vain, että hänen kurja henkensä säästettäisiin.

Koska muukalaiset tällä tavoin suljettiin pois koko Ruotsista ja Suomesta, täytyi kuninkaan ruveta sovitteluihin. Kumminkin puolin suostuttiin vihdoin siihen, että tulevana vuonna kutsuttaisiin kokoon kaksitoista viisasta miestä, neljä kustakin valtakunnasta, ratkaisemaan kuninkaan ja kansan välistä riitaa. Ruotsin valtakunnan puolesta lähetettiin sinne myöskin Turun piispa, Maunu. Nämät miehet päättivät sitten asian siten, että kuningas saisi panna vain kolmeen Ruotsin linnaan ulkomaalaiset isänniksi. Myöskin säädettiin, että kuninkaan poissaollessa Ruotsin hallitus laskettaisiin kahden Ruotsin miehen käteen. Toisen piti marskina hoitaa sota-asioita, toisen drotsina pitää huolta oikeudesta. Marskiksi valittiin nuori Kaarle Knuutinpoika Bonde ja drotsiksi vanha Krister Niilonpoika Vase. Suomelle tästä kokouksesta vielä seurasi erinäinen etu. Maamme jaettiin kahteen laamannikuntaan, koska ei yhden laamannin ollut mahdollista hoitaa niin suurta maata. Sen lisäksi asetettiin Turkuun maan-oikeus, ettei olisi tarvis matkustaa kuninkaalle asti valittamaan, kun ei tyydytty tuomarin päätökseen. Tässä maan-oikeudessa oli piispa esimiehenä.

Mutta Eerikki oli kovin petollinen eikä pitänyt minäkään sanansa syömistä; heti kokouksesta lähtiessään asetti hän vastoin sopimusta muukalaisia päällikköjä useihin linnoihin, vieläpä salli väkensä pitkin matkaa käydä Ruotsin rannikoita ryöstämässä. Tuosta nyt ruotsalaiset kovasti suuttuivat; he tosin eivät vielä kokonaan luopuneet hänestä, mutta valitsivat kuitenkin marski Kaarle Bonden valtionhoitajaksensa, antaen hänen käsiinsä koko kuninkaallisen vallan, kunnes kuninkaan kanssa saataisiin sovinto aikaan. Talonpojat olisivat mielemmin suoneet Engelbrektille sen viran, mutta suuret herrat häntä kovasti pelkäsivät ja vihasivat juuri sentähden, että hän aina piti rahvaan puolta. Jopa joku heistä vähän aikaa sen perästä hänet murhasi, eikä valtionhoitaja rangaissutkaan murhaajaa, näyttäen siten, miten mieleinen se teko hänestäkin oli.

Valtionhoitajan vaali oli tapahtunut alussa vuotta 1436, johon vuodenaikaan Suomesta ei ollut mahdollista päästä meren poikki Ruotsiin. Sentähden tuli kesäkuussa Maunu piispa, drotsi Vase, joka oli Viipurin linnan isäntänä, ynnä muita Suomen herroja Tukholmaan valtionhoitajalle uskollisuutta ja kuuliaisuutta lupaamaan. Taipuvaisuudestaan suotiin koko Suomenmaalle se etu, että veroa vähennettiin kolmanteen osaansa ynnä muutenkin helpoitettiin ulosottoja. Tästä asiasta annettu kirje sanoo tämän kaiken tapahtuneen siitä syystä että: "Suomalaiset ovat luvanneet olla uskollisia eikä ottaa ketään muuta hallitsijaksensa tänä eripuraisuuden aikana, kuin minkä valtaneuvokset ovat valinneet." Siitä siis taaskin näemme, ettei esi-isiämme kohdeltu ruotsalaisten alamaisina, ainoastaan yhdenvertaisina veljinä, jotka vapaaehtoisesti olivat suostuneet ruotsalaisten tuumiin.

5. Maunu piispa ja Kaarle Knuutinpoika.

Valtionhoitaja Kaarle Knuutinpoika oli nyt mahtavin mies Ruotsin valtakunnassa. Mutta moni kadehti tätä hänen onneansa. Useat muut herrat milloin salaa juonittelivat, milloin nostivat ilmikapinoita häntä vastaan. Näissä oli osallisena myös tuttavamme Eerikki Puke, joka viimein v. 1437 sai maksaa hengellään tekonsa. Tieto on säilynyt myös siitä, että Maunu Tavastin piispana ollessa suuri kapina syttyi Satakunnassa v. 1438 erään Taavetti nimisen miehen johdolla. Maunu silloin käyttäytyi totisena kirkon miehenä ja suomalaisena; hän ei kukistanut kapinoitsijoita miekalla ja tulella, vaan hän lähetti heille lempeät, voimalliset sanansa ja asetti metelin sillä keinoin, jolloin Taavetti pakeni Tallinnaan.

Mielellään olisi nyt kunnianhimoinen Kaarle Knuutinpoika sen kuninkaallisen vallan lisäksi, mikä hänellä oli valtionhoitajana, myöskin tahtonut kuninkaallista nimeä. Kaikin tavoin hän koetti senvuoksi taivuttaa puolellensa mahtavaa Turun piispaa. Hän asetti näet Suomen maaherraksi Maunun langon, Niilo Olavinpojan, Särkilahden herran, ja antoi Suomen pohjoisen laamannikunnan Sune Stålarmille, joka myöskin oli Tavastien heimoa. Mutta Maunu Tavast oli siinäkin suhteessa tosi suomalainen, että hän niinkauan kuin mahdollista tahtoi pysyä uskollisena lailliselle hallitsijalle. Hän ei tahtonut luopua Eerikistä, ennenkuin vielä kerran olisi yritetty saada aikaan sovintoa hänen kanssansa. Kesällä 1437 oli Eerikki taas luvannut tulla Kalmariin Ruotsin herrojen puheille. He kokoontuivatkin sinne kaikki, vaan turhaan odotettiin kuningasta. Muut silloin suuttuivat ja läksivät kotiinsa; ainoastaan arkkipiispa, drotsi Vase, Turun linnanisäntä Hannu Kröpelin ja Maunu Tavast päättivät mennä kuninkaan puheille, koska hän ei heidän luokseen tullut. Lundin kaupunkiin saavuttuansa, joka silloin vielä kuului Tanskan vallan alle, he saivat kuulla tanskalaistenkin jo alkavan kyllästyä epäluotettavaan kuninkaaseensa ja aikovan kutsua toista sijaan. Tämä sanoma palautti arkkipiispan ja drotsin, vaan Maunu Tavast meni kuitenkin Kröpelinin kanssa Kööpenhaminaan Eerikin puheille ja sai häneltä uuden lupauksen, että hän muka tulisi Ruotsiin seuraavana kesänä.

Mutta sanaansa ei Eerikki pitänyt paremmin kuin edellisilläkään kerroilla, ja silloin vihdoinkin ruotsalaiset hänestä kokonaan luopuivat.

Tanskalaiset olivat tehneet samoin ja ottaneet kuninkaaksensa Eerikin sisarenpojan, Baijerin herttuan Kristofferin. Tämä nyt rupesi pyrkimään Ruotsinkin valtaistuimelle. Kauan aikaa sai Kaarle Knuutinpoika sen estetyksi, sillä hän tahtoi itse päästä kuninkaaksi. Mutta viimein laskettiin kuitenkin Ruotsin kruunu v. 1440 Arbogassa Kristofferin päähän. Maunu Tavastkin oli tässä vaalissa osallisena ja sai kuninkaalta vahvistuskirjan kaikkiin Suomen kirkon ja papiston etuuksiin. Myöskin vahvistettiin Suomelle ennen suotu veronhelpoitus.

Kristoffer kuningas oli rahanahnas ja kavala; sentähden on hänenkin aikansa huonossa muistossa. Sen lisäksi sattui vielä hänen hallitessaan yhtenään katovuosia, joihin sen ajan valistumattoman rahvaan mielestä kuninkaan jumalattomuus oli syynä, ja rahvas antoi hänelle liikanimeksi Pettukuningas. Hän kuoli jo v. 1448.

Nyt vihdoinkin pääsi Kaarle Knuutinpoika toivonsa perille; hän valittiin Ruotsin kuninkaaksi, ja pian tarjosivat norjalaisetkin hänelle kruununsa. Maunu piispa oli ollut kuninkaanvaalissa osallisena, ja siitä lähtien hän seisoi uskollisesti Kaarlen puolella. Semmoista luotettavaa ystävää tämä hyvin tarvitsikin, sillä, niinkuin vasta saamme nähdä, hänen ympärillään kuhisi juonittelijoita ja pettäjiä. Yhdessä tapauksessa varsinkin pelasti Maunu Tavastin uskollisuus Kaarlen hyvin suuresta vaarasta. Halmstadin kaupunkiin oli 1450 Ruotsin ja Tanskan herroja kokoontunut hieromaan sovintoa Norjasta, Gotlannista ynnä muista paikkakunnista, joita kumpainenkin kuningas vaati omaksensa. Siinä useimmat Ruotsin lähettiläät salaa olivat yksissä neuvoin tanskalaisten kanssa, ja ensi työkseen antoivat heille kaikki nuo riidanalaiset maat. Vaan kujeet eivät siihenkään vielä loppuneet. Petturit neuvottelivat tanskalaisten kanssa, miten he saisivat Kaarle kuninkaan pois Ruotsin valtaistuimelta ja Tanskan uuden kuninkaan Kristiernin hänen sijaansa. Yksi heistä, Niilo Juhonpoika (Oxenstjerna), tuli Maunu piispaa samaan liittoon viekoittelemaan. "Nyt on rauha rakennettu Tanskan kanssa", sanoi hän; "nyt vaan me tarvitsisimme hyvää hallitusta! Teiltä, hyvä herra, tulin neuvoa kysymään, miten se paraiten saataisiin?" — Piispa silloin vastasi hänelle: "Jumala suokoon, että jotain voisimme tehdä valtakunnan hyväksi! Neuvoillani ja toimellani autan kernaasti niinkuin ennenkin. Mutta nyt toivon valtakunnan hyvin menestyvän, sentähden en ole tuota kovin ajatellut." — Virkkoipa taaskin Niilo herra: "Jos sen lupaatte pitää salassa, niin virkan teille parhaan neuvon valtakunnan parantamiseksi; vaan vannokaa, ettette sitä ilmoita kellekään ihmiselle!" Piispan vannottua ilmoittikin Niilo herra hänelle salajuonittelijoiden vehkeet. Ensin aiottiin vaatia Kaarlelta kaikki linnat valtioneuvosten käsiin. Jollei hän siihen suostunut, piti kutsua Tanskasta apua. Mutta jos hän suostuisi, niin oli sitä helpompi päästä hänestä ja antaa kruunu Kristiernille. Maunu Tavast kovin hämmästyi tästä kavaluudesta, vaan ei virkkanut mitään muuta kuin: "Tämmöisiä asioita minä en ymmärrä, hakekaa neuvoa viisaammilta, tähän ei minun älyni ylety!"

Kun sitten lähettiläät toimiltaan palasivat kuninkaan luokse, meni Maunu heti hänen puheillensa ja sanoi raskaasti huoaten: "Nyt minun täytyy näillä vanhoilla päivilläni rikkoa valani (hän oli jo yhdeksänkymmenenkolmen vuoden vanha) ja se mieltäni kovasti pahoittaa. Vaan jos salaisuuttani en ilmoita, niin on se teille vahingoksi, herra kuningas, ja sillä rikkoisin teille antamani uskollisuusvalan. Käyköön kuinka käynee, minä tahdon teille olla uskollinen!" Näin sanottuaan hän ilmaisi kuninkaalle petturien salavehkeet, jotta ne saatiin estetyksi.

Tämä oli Maunu Tavastin viimeinen valtiollinen toimi. Vielä samana vuonna 1450 hän väsyneenä erosi piispanvirastaan, hallittuansa Turun hiippakuntaa kahdeksanneljättä vuotta. Loput elämäänsä hän eli kartanossa, jonka hän oli itselleen rakennuttanut vastapäätä rakasta Naantalin luostariansa, ja siellä hän nukkui kuoleman uneen kaksi vuotta myöhemmin, maalisk. 9:nä p:nä 1452.

6. Koululaitokset ja oppi Suomessa katolisena aikakautena.

Oppia näinä aikoina eivät tarvinneet eivätkä harjoittaneetkaan muut kuin papit. Talonpoikien ja porvarien opista tietysti ei ollut puhumistakaan, koska suuret aatelisherratkin aivan harvoin osasivat lukea, vielä harvemmin kirjoittaa. Heillä oli vaakunansa piirretty miekkansa ponteen, jonka he painoivat vahaan vahvistettavien kirjoitusten alle, ikäänkuin puumerkin. Kaikki luku- ja kirjoitustyö oli yksinomaan pappien toimena, jonka tähden kuninkailla ja muillakin suurilla herroilla aina oli pappismies sihteerinä, niinkuin olemme nähneet Maunu Tavastin ennen piispaksi tulemistaan olleen Eerikki Pommerilaisella.

Sen verran oppia saivat papin-alut kouluissa, joita oli sekä luostarikouluja että kirkkokouluja. Sitä paitsi oli kaupunkien kustantamia kaupunkikouluja. Ensinmainittuja oli yksi jokaisessa luostarissa, ja niissä opetettiin munkeiksi tai nunniksi pyrkijöille jumalanpalvelukseen kuuluvia temppuja ja oppia. Loppupuolella tätä aikakautta alkoi niissä kuitenkin käydä myös semmoisia lapsia, joita ei aiottu hengelliseen säätyyn. Koulu oli niinikään jokaisella suuremmalla kirkolla, etenkin tuomiokirkolla, missä papiksi aikovia ohjattiin. Suomessa tiedetään keskiajalla olleen kouluja: tuomiokoulu Turussa, luostarikouluja Turussa ja Viipurissa, minkä lisäksi myös Naantalissa pidettiin huolta luostarin jäsenten kirjallisesta edistyksestä, sekä kaupunkikouluja Raumalla ja Viipurissa.

Milloin ensimäinen koulu Suomeen perustettiin, siitä ei ole tietoa, mutta Turussa oli tuomiokoulu Suomen etevin koulu viimeistäänkin 14:nnen vuosisadan alkuajalta asti ja Viipurin koulua mainitaan ensikerran 15:nnen vuosisadan alussa. Kirkon kirkkoherra toimitti ensiaikoina koulunopettajankin virkaa, vaan loppupuolella 14:ttä vuosisataa tapaamme jo Turun koulussa varsinaisen opettajan.

Näihin kouluihin tuli enimmäkseen talonpoikien poikia, tulipa joukkoon joku aatelispoikakin, joka halusi päästä korkea-arvoisiin ja hyväpalkkaisiin piispan-, tuomiorovastin j.m.s. virkoihin. Katoliset papit eivät saaneet mennä naimisiin; sentähden ei heidän poikiaan voinutkaan olla koulussa. Kuri oli kouluissa ankara. Penkkejä ei suvaittu, vaan koululaisten eli teinien oli lattialla istuttava, joka oli oljilla, "pahnoilla" peitetty. Täten heidän piti oppia käyttäytymään nöyrästi ja kunnioittavasti opettajaa kohtaan. Vitsaa ahkerasti harjoitettiin, niinkuin moni niiltä ajoilta säilynyt kouluvirsi todistaa. Esim. seuraava:

Opin sauna, autuas aina, cosea vidzoill vihdoillan; ej saerasta sijt saunasta, enin kylmäld kylvetellän. Opin otta, carttain cohta tavoi taitamattomii; ett' on lyöty, siijt' on hyöty, seora taito ja toimi.

Vaikea olisikin kenties ollut pitää sen ajan vallatonta, väkivaltaisuuteen tottunutta nuorisoa muulla keinoin aisoissa.

Koulussa oli kolme tai neljä luokkaa; alaluokilla opettivat yläluokkien paremmat oppilaat, yläluokilla opettaja itse. Opetus alkoi aivan ensimäisestä alusta, aapisesta. Vaan äidinkieltä ei koulussa opetettukaan lukemaan; opetettiin ainoastaan latinaa. Latinankielellä siihen aikaan koko jumalanpalveluskin toimitettiin, latinankielisiä olivat kaikki kirjat, joista voi jotakin oppia saada, latinaksi olivat alussa kaikki yksityistenkin välikirjat kirjoitetut, ja nytkin käytettiin sitä kieltä kansain ja kuningasten liittokirjoissa. Äidinkieltä melkein kaikissa maissa pidettiin halpana. Täällä pohjoisessa kirjoitettiin kuitenkin jo yksityisten asioita koskevat tuomiot maan kielellä, Ruotsissa ruotsiksi, vaan suomenkieltä ei kirjallisissa toimissa käytetty ennenkuin katolisen uskon hävittyä. Tämän latinankielen tarpeellisuuden tähden oli se pääaineena senaikaisessa opetuksessa; muuta kieltä ei ollut oppilasten lupa käyttää keskenänsä eikä opettajaa puhutellessa; jos ken vahingossa tuli sanoneeksi jonkun sanan äidinkielellä, se siitä sai aika selkäsaunan. Kun oppilaat olivat oppineet sisältä lukemaan sekä kirjoittamaan, ryhtyivät he latinan kielioppiin käsiksi, jonka sääntöjen harjoitukseksi luettiin joitakuita muinaisajan tai uudempiakin latinankielisiä runoelmia. Tätä kaikkea sanottiin nimellä grammatica. Lisäksi harjoitettiin rhetoricaa, s.o. niitä lausetapoja, joita käytettiin kirjeissä suurille herroille, piispoille y.m. Viimeksi tuli logica, s.o. jonkunlainen ajatusoppi. Koko tätä oppimäärää nimitettiin nimeltä trivium (kolmihaara). Sen jälkeen alkoi toinen, quadrivium (nelihaara) niminen oppimäärä, johon kuului luvunlasku (arithmetica), mittausoppi (geometria), tähtitiede (astronomia) ja veisuu (musica). Tämä viimeksimainittu oli välttämättömän tarpeellinen papille, koska jumalanpalvelus enimmäkseen vain oli virsien veisaamista ja messuamista. Myöskin piti oppia kristinuskon pääkappaleet: Isämeidän, uskontunnustus, Ave Maria (Rukous Neitsyt Maarialle) ja Davidin seitsemän katumuspsalmia. Korkeammissa kouluissa sen lisäksi vielä harjoitettiin hiukan jumaluusoppia ynnä kirkko-oikeuden (kanonisen oikeuden) ensimäisiä alkeita. Kreikankieltä ei luettu, sentähden että se muka oli pakanallinen; hepreaa ei myöskään, koska se oli Vapahtajan surmaajien kieltä; historiasta ja maantieteestä ei tiedetty mitään, vielä vähemmän luonnontieteistä. Ei edes raamattuakaan luettu, sillä sen lukeminen oli maallikoilta kovasti kielletty eikä pidetty sitä papeillekaan tarpeellisena.

Kesäisin joutoaikoina kävivät köyhät teinit maaseudulla apua kerjäämässä ja saivat mistä rahaa, mistä viljaa, mistä nahkoja. Mutta koska he näillä retkillänsä tekivät talonpojille väkivaltaa sekä harjoittivat kaikellaista muutakin koiruutta, niin kiellettiin, vaikka nähtävästi ilman seurausta, v. 1489 koko kerjuullakäynti.

Yliopistoa siihen aikaan ei vielä ollut Ruotsissa eikä Tanskassa, saatikka sitten Suomessa. Kun kotoinen koulu oli läpikäyty, täytyi siis hakea syvempää ja laveampaa oppia kaukaisilla ulkomailla. Semmoisiin matkustamisiin eivät kaikkien varat riittäneet; useimmat sentähden menivät koulusta suoraan pappisvirkoihin; muutamat olivat jo ennenkin koulusta eronneet ja ruvenneet jonkun aatelisherran sihteeriksi. Mutta ne rikkaat, joiden varat vain suinkin kannattivat, ja joskus köyhemmätkin, joiden matkan kirkko otti kustantaaksensa, riensivät ulkomaille; sillä siellä saatavaa maisterinnimeä pidettiin hyvin suuressa arvossa ja oli se ikäänkuin portaana korkeampiin kirkollisiin virkoihin.

Kolmessa yliopistossa varsinkin oli suomalaisten tapana käydä näinä aikoina, nimittäin Pragissa Bööminmaalla, Leipzigissä Saksassa ja Ranskan pääkaupungissa Parisissa. Niistä viimeksimainittu oli kaikkein vanhin, suurin ja kuuluisin. Sentähden keräytyikin sinne kaikista Euroopan maista oppilaita, jotka kotiperänsä mukaan olivat jaetut neljään kansakuntaan. Pienin niistä, jota aluksi nimitettiin englantilaiseksi, sittemmin saksalaiseksi, sisälsi Saksan, Englannin ynnä kaikki Pohjoismaat. Siihen siis kuuluivat meidänkin miehet.

Parisiin tultuansa nuoret oppilaat antautuivat jonkun heidän kansakuntaansa kuuluvan maisterin johdon alaiseksi, joka piti heille ajatusopillisia luennoita, luetti heillä muutamia määrättyjä kirjoja, käytti heitä muiden maisterien väittelyitä kuuntelemassa ynnä harjoitti heitä itseäänkin väittelemiseen. Kaksi vuotta kului näissä toimissa; sitten oli oppilas valmis rupeamaan bakkalarioksi, s.o. julkisessa väittelyssä puolustamaan muutamia opinkappaleita. Bakkalarion tuli nyt edelleen harjoittaa väittelyä sekä kuunnella siveysopin, luonnontieteiden ja sielunopin luentoja, vieläpä harjoittaa hiukan mittausoppia ja tähtitiedettä. Sen tehtyä tuli hänen suorittaa tutkinto näissä aineissa ja sillä tavoin hän pääsi lisensiaatiksi. Sitten hänen oli lupa itse pitää luentoja ja opettaa, vaan ennenkuin hän siihen toimeen rupesi, oli kuitenkin vielä yksi temppu tehtävä. Hänen oli nimittäin kansakuntansa pedellin (vahtimestarin) seurassa käytävä kaikkien maisterien luona heidän suostumustaan anomassa. Sen saatuaan teki hän valan rehtorin edessä, luvaten pitää kunniassa yliopiston, tiedekunnan ja kansakuntansa oikeudet, säännöt ja tavat. Sitten kulki hän määrättynä päivänä suurella juhlamenolla kansakuntansa kouluihin. Se maisteri, jonka johdolla hän siihen asti oli opiskellut, piti hänelle puheen ja painoi hänen päähänsä maisterilakin. Nyt oli oppilaasta tullut täydellinen maisteri, joka arvonimi nyt aina kulki hänen nimensä edellä. Useimmat, näin pitkälle päästyään, kiirehtivät kotiin johonkuhun kirkolliseen virkaan; vaan olipa niitäkin, jotka vielä jäivät lukujansa jatkamaan. He pitivät nyt tästälähin luentoja varhain aamulla taiteiden tiedekunnassa, johon he kuuluivat, kävivät sitten luentoja kuuntelemassa jumaluusopin tiedekunnassa, päästäksensä aikaa myöten jumaluusopin tohtoreiksi, johon tavallisesti kului vielä kuusi vuotta.

Niistä monista suomalaisista, jotka tämän aikakauden kuluessa kävivät Parisin yliopistoa, saavutti siellä suurimman maineen Maunu Tavastin sukulainen, Olavi Maununpoika. Hän tuli Parisiin v. 1425 ja piti bakkalarioväitöksensä v. 1427 yhdessä neljän muun suomalaisen nuorukaisen kanssa. Seuraavana vuonna hän suoritti myöskin lisensiatitutkinnon ja pääsi maisteriksi eli yliopiston opettajaksi. Sen jälkeen hän vielä oleskeli yhdeksän vuotta Parisissa, jatkaen opintojansa, kunnes hän pääsi jumaluusopin bakkalarioksi. Tällä pitkällä ajalla saavutti hän tiedoillaan ja taidoillansa niin suuren arvon ja suosion kansakunnassaan, että hänet monta monituista kertaa valittiin prokuratoriksi (esimieheksi) ja rahanvartijaksi. Eikä hän ollut saavuttanut mainetta ainoastaan oman kansakuntansa parissa; muutkin kansakunnat näkyvät tunteneen hänet ja pitäneen häntä kunniassa; sillä kahdesti hänet valittiin koko yliopiston rehtoriksi, jolla juhlatiloissa oli sijansa kardinalien rinnalla ja parlamentinneuvoston edellä. Myöskin oli hän niiden lähettilästen joukossa, jotka v. 1436 yliopiston puolesta kävivät Ranskan kuninkaan luona anteeksi pyytämässä, että yliopistokin silloisessa keskinäisessä sodassa oli ollut kuninkaan vihollisten puolella. Parisissa kaksitoista vuotta oppia harjoitettuansa palasi Olavi Maununpoika viimeinkin kotimaahan. Täällä hän nousi arvosta toiseen, kunnes hänet viimein Maunu Tavastin jälkeen, joka oli kustantanut hänen olonsa Parisissa, valittiin hänen sijaansa piispaksi. Hän kuoli v. 1460.

KAARLE KNUUTINPOIKA BONDE.

1. Kaarle Knuutinpoika Viipurissa.

Kaarle Knuutinpojasta on jo edellisissä kertomuksissa ollut puhetta. Me olemme nähneet, kuinka hän v. 1435 pantiin valtamarskiksi, kuinka hänet sitten seuraavana vuonna valittiin valtionhoitajaksi ja vihdoin v. 1448 Ruotsin kuninkaaksi. Mutta hänestä on meillä nyt vielä enemmänkin puhuttavaa, sillä häntä on puoleksi pidettävä Suomen miehenä. Hän näet oli tiedonannon mukaan syntynyt Turussa (v. 1408), missä hänen isänsä, valtioneuvos Knuutti Bonde, oli linnanisäntänä, ja asui myös monet vuodet Suomessa, joka yhteen aikaan oli kokonaan annettu hänelle läänitysmaaksi.

Niin kauan kuin Kristoffer Baijerilainen pyrki Ruotsin kuninkaaksi, hän kaikin tavoin koki taivuttaa mahtavaa Kaarle Knuutinpoikaa puoleensa. Hän lupasi, ettei hänen koskaan tarvitsisi joutua vastuuseen siitä, mitä hän valtionhoitajana oli tehnyt, ja antoi hänelle läänitysmaaksi koko Suomenmaan ynnä vielä Ölannin saaren sen lisäksi. Mutta tuskin oli kuningas 1441 saanut kruunun päähänsä, hän rupesi jo keinoja miettimään, joilla voisi vähentää Kaarle Knuutinpojan valtaa; sillä se peloitti häntä kovasti, varsinkin kun kruunausjuhlassa, missä pitkä ja kaunis marski astui pienen, paksun kuninkaan rinnalla, ääniä oli kuulunut kansan joukosta, että marski oli kuningasta jalompi ja paremmin kruunun arvoinen kuin hän. Hyvin oli siis kuningas iloissaan, kun Kaarle Knuutinpojan vanha vihollinen, Krister Niilonpoika Vase, tuli hänen luokseen valittamaan, että hänelle tapahtuisi vääryyttä, jos Viipurin linna, joka siihen asti oli ollut hänen hallussansa, nyt annettaisiin Kaarle Knuutinpojalle. Tämän valituksen tunnusti Kristoffer heti oikeaksi ja määräsi, että Krister Niilonpoika saisi pitää Viipurin Vapunpäivään saakka, sitten saisi hän sen sijaan Raseporin linnan neljäksi vuodeksi ja sittemmin Korsholman linnan ynnä Pohjanmaan useammaksi vuodeksi. Vasta sen jälkeen saattoi siis Kaarle Knuutinpoika päästä koko Suomen lääniherraksi. Mutta tämä kuninkaan sanansasyöminen olikin vain alkua. Kaarle Knuutinpoika läksi nyt läänitysmaahansa ja tuli Martinpäivänä Turun kaupunkiin. Vaan ei aikaakaan, niin lähetti kuningas käskyn hänelle, vaatien häntä niinpian kuin meri olisi sulana saapumaan Tukholmaan ja vastaamaan muutamista kanteista, joita oli nostettu hänen valtionhoitajana muka tekemiensä vääryyksien johdosta. Kaarle totteli tätä käskyä, mutta toi mukanaan 500 ritaria ja huovia, sillä hän pelkäsi jotain kavaluutta kuninkaan puolelta. Kuningas, nähdessään Kaarlen niin hyvin varustettuna, ei uskaltanut hänelle tehdä väkivaltaa, mutta vaati kumminkin Turun ja Hämeen linnat pois häneltä. Kaarle antoikin viimein Turun linnan käsistään, kuitenkin sillä ehdolla, että hän paikalla saisi Viipurin Vaselta. Siinä syrjäisessä rajalinnassa hän toivoi toki saavansa viettää rauhallista elämää. Kuninkaan suostuttua tähän hän purjehti Tukholmasta Viipuriin, jonka hän saikin kohta riidatta haltuunsa, sillä vanha Krister Niilonpoika oli juuri tähän aikaan kuollut.

Viipurin linnassa asui Kaarle Knuutinpoika seitsemättä vuotta edelleen, viettäen siellä riemuista ja komeaa elämää. Hän koristi linnan huoneita, jotta sen komeampaa linnaa ei siihen aikaan kuulu olleen koko Ruotsin valtakunnassa. Myöskin on mainittu, että hän kaivatti sinne lammikoita, joissa hän kasvatti hyvänmakuisia ja kalliita kourukaloja. Kuinka hän muuten aikaansa vietti ja millä tavalla Viipurin linna hänen aikanaan oli koristettu, siitä ei ole sen enempää tietoa. Mutta kuitenkin voimme saada siitä käsitystä, jos otamme huomioon, mitä historioitsijat tietävät sen ajan aatelisten elämästä yleensä ja etenkin mitä Olaus Magnus kertoo Pohjoismaiden herroista erikseen.

Suurien herrojen asunnot eivät siihen aikaan olleet yhtään niin tilavat ja mukavat kuin nykyaikoina. Varsinkin olivat ikkunat hyvin pienet ja kapeat, jotta vihollisen olisi vaikeampi ampua sisään. Sisäänpäin ne kuitenkin levenivät, ja koska seinät olivat hyvin paksut, syntyi sillä tavoin joka ikkunan eteen suuri komero, jossa saattoi istua ja katsella ulos maailmaan. Tapeteista ei vielä mitään tiedetty; mutta ripustettiinpa kuitenkin seiniin rouvien ja aatelisneitojen ompelemia verhoja, jopa välistä suurina juhlina silkkikankaitakin. Miesten huoneitten seinille ripustettiin myöskin rautapaitoja, kypärejä, rautakintaita, keihäitä, kilpiä, rautajousia ynnä isännän vaakunoita.

Aatelisherrojen tärkein toimi näinä rauhattomina aikoina oli sota. Läänitysmaansa kaikkine kruununveroineen he saivat kuninkaalta sillä ehdolla, että he sodan syttyessä aina olisivat valmiit avustamaan häntä määrätyn sotamiesparven kera. Siitä syystä heitä lapsuudesta asti opetettiin sotatemppuihin ja aikamiestenkin harjoitukset sekä toimet rauhan aikana olivat sodan valmistusta.

Pienet aatelispojat lähetettiin tavallisesti seitsen-vuotisina pois kotoa jonkun mainion ritarin luo kasvatettaviksi. He palvelivat hovipoikina sekä herraa että rouvaa ja harjaantuivat ratsastamiseen ja aseitten käyttämiseen. Ratsastamaan oppiessaan heidän täytyi istua hevosen selässä, suuri rautakypärä päässä ja pitkä keihäs kädessä. Sillä tavoin tottuivat he jo pienestä alkaen siihen raskaaseen rautapukuun, johon senaikuiset sotaherrat olivat kiireestä kantapäähän puetut.

Kun hovipoika oli täyttänyt 14 vuotta ja oppinut aseita käyttämään, tehtiin hänestä knaapi. Nyt sai hän toimekseen pitää isäntänsä aseet puhtaina ja hoitaa hevosta; hän sai seurata hänen kanssaan sotaankin hevosmiehenä, yllään rautapaita, kypärä ja lyhyt miekka.

Useampia vuosia uskollisesti palveltuaan ja urhoollisuuttaan osoitettuaan, pääsi knaapi viimein ritariksi. Vähintäin hänen kuitenkin piti olla 21 vuoden vanha. Ritariksilyönti tapahtui hyvin juhlallisella tavalla. Knaapi valmistausi siihen rukoilemisella, paastolla ja ripilläkäynnillä, ja sitten hänet vietiin valkeihin vaatteisiin puettuna suurella saattojoukolla kirkkoon. Jumalanpalveluksen jälkeen oli päivälliset, joissa ritariksi pyrkijä istui eri nurkkapöydässään saamatta nauraa, puhua tahi mitään nauttiakaan. Illalla hänet vietiin taas kirkkoon, jossa hänen tuli valvoa koko yökausi aseittensa ääressä. Seuraavana päivänä pidettiin taas jumalanpalvelus, knaapin miekka siunattiin, ja hän itse vannoi pyhän valan, joka näillä Pohjanmailla kuului seuraavalla tavalla: Niin auttakoon minua Jumala ja Pyhä Neitsyt ja pyhä Eerikki, sillä tahdon kaikin voimin hengellä ja tavaralla suojella katolista uskoa ja pyhää evankeliumia ynnä sen pappeja sekä heidän vapauksiaan ja etujaan ja vastustaa kaikkea vääryyttä, vahvistaa oikeutta sekä rauhaa, turvata orpoja, neitoja, leskiä ja köyhiä, olla uskollinen kuninkaalle sekä kotimaalleni ja käyttää aseitani Jumalan kunniaksi viimeisiin voimiini saakka. — Sen jälkeen lankesi knaapi polvilleen, ja kuningas, jolla yksin oli siihen oikeus, löi häntä kolmasti miekan lappealla selkään. Nyt toiset herrat ja naisetkin tulivat pukemaan uutta ritaria rautapukuun, vyöttivät hänelle miekan vyölle, kiinnittivät kultakannukset ritariuden merkiksi jalkoihin ja antoivat käteen keihään sekä kilven. Nyt oli hän kaikkien muiden herrojen vertainen ja ainoastaan kuningas oli häntä korkeampi.

Leikit ja huvituksetkin, joita sotaharjoitusten loma-aikoina pidettiin ritarien linnoissa, olivat sitä laatua, että ne voimistivat ruumista ja rohkaisivat mieltä. Hovipoikaset juoksivat kilpaa tai nakkelivat kiviä. Knaapeilla ja huoveilla, s.o. ritarien palkatulla sotaväellä, oli toisellaiset leikit. Kesällä esim. heitä kävi aina kaksi miestä yhteen veneeseen, toinen soutajaksi, toinen seisomaan etukokkaan, pitkä, sommalla varustettu seiväs kädessä. Näin soudettiin kaksi venettä täyttä vauhtia vastakkain ja etukokassa seisojat koettivat seipäillään sysätä toisiansa veteen. Vyöhön oli heillä sidottu nuora, josta heidät veteen loiskahdettuansa jälleen hinattiin veneeseen. — Toista leikkiä pidettiin talvella suuren nuotiotulen ääressä, joka linnan pihassa paloi kaiken yötä vartiaväkeä varten. Tämän valkean ympärillä tanssivat miehet piirissä, toisiansa kädestä kiinni pidellen. Kesken vauhtia heittivät he sitten irti, jolloin tavallisesti joku kaatui röykkiölle. Hänen täytyi sitten rangaistukseksi, kun muka oli tulen saastuttanut, tyhjentää pohjaa myöten suuri oluthaarikka. Tämä rangaistus ei kuitenkaan kuulu juuri peloittaneen miehiä, vaan päinvastoin heidän sanotaan tahallaan heittäytyneen röykkiölle. Väliin myöskin heitettiin arpaa, kenen piti valkean yli hypätä.

Ritarit puolestansa harjoittivat metsästystä huvituksenaan. Lintuja ja jäniksiä pyydettäessä usein käytettiin kesytettyjä ja siihen opetettuja haukkoja. Metsään lähtiessä pidettiin kädessä kaikella tavoin koristettua haukkaa, jonka pää oli pienellä myssyllä peitetty, mutta heti kun saalis ilmautui, päästettiin haukka irti ja se kiiti nuolen nopeudella jälestä; eikä aikaakaan niin se tarttui saaliiseen kiinni ja toi sen herrallensa, josta se sai sisukset palkakseen. Tämmöisillä retkillä naisetkin olivat mukana, istuen tasaiseen juoksuun opetettujen ratsujen selässä. — Hauskempi oli kuitenkin miesten lähteä hirviä ampumaan, jota jaloa eläintä silloin vielä oli runsaasti Suomen metsissä. Mutta kaikkein paras oli kontioiden kimppuun käydä, joita tätä nykyäkin vielä joskus kaadetaan Pohjois- ja Itä-Suomessa. Karhunpyynti ei nykyäänkään ole aivan vaaraton, mutta siihen aikaan, jolloin pyssyillä ampuminen vasta oli alullaan ja mesikämmenen rinta oli keihäällä lävistettävä, se vielä vähemmän oli lapsenleikkiä. Sitä suurempi oli ilo ja kunnia voittajalle.

Peijaisia ei karhulta suinkaan puuttunut; sillä sen ajan miehet olivat vahvat juomisessa jos muissakin töissä. Juomingeissa käytettiin monellaisia juoma-astioita. Lasi- ja savi-astioita ei paljon nähty; tavalliset astiat olivat vaskesta, tinasta tai raudasta. Käytettiinpä myöskin leveitä hopeamaljoja, suuria juomasarvia sekä Länsi-Götinmaalla sorvattuja ja vernissalla kiilloitettuja pikareita koivun visasta. Näitä viimeksimainituita vieraat juotuansa nakkelivat rikki lattiaan. Mutta Suomessa aivan omituinen juoma-astia oli kousa nimeltään. Se oli kuusenjuuresta tehty iso haarikka, sisältä ontoksi näverretty ja ulkopuolelta monenlaisilla, kähäräksi vuolluilla lastuilla koristettu. Päältäpäin oli kaksi juurenhaaraa punottu yhteen kaarenmuotoiseksi sangaksi. Siitä se on tainnut tullakin haarikka sana. Kun palvelijat astuivat saliin, tämmöiset haarikat kädessä, niin näytti siltä, sanoo Olaus Magnus, kuin olisi hirvilauma lähestynyt. — Juomana oli tavallisesti olut, jota Suomessa erinomaisen taitavasti osattiin panna. Mutta suurilla herroilla oli myöskin kaukaa ulkomailta tuotuja viinejä. Usein juotiin kilpaa, ken kerrassaan tai kahdella, kolmella yrittämällä sai sarven tai haarikan tyhjäksi; osa vieraita lopuksi kaatuikin pöydän alle, mutta ken humalassaan riitaa nosti, se rangaistiin sillä tavalla, että pantiin nuorakiikkuun istumaan laudan terävälle laidalle ja hinattiin ylös lakeen. — Pidoissa ja muissa tilaisuuksissa pelattiin myöskin korttia, sakkia ja heitettiin nappulaa.

Mutta komein ja loistavin kaikista ritarien huvituksista oli turnaus. Sitä varten ympäröitiin kenttä matalalla aidalla, jonka takana katselijat istuivat ja seisoivat. Aitauksen sisään kokoontuivat taisteluun halukkaat ritarit, sekä he itse että heidän ratsunsa täydessä rautapuvussa. Merkin annettua ajaa karahutti aina kaksi kerrassaan vastakkain, yrittäen pitkillä, kärjettömillä peitsillään työntää toisensa hevosen selästä. Tavallisesti lensikin toinen taistelijoista maahan, mutta välistä, kun molemmat olivat taitavia, peitset vain taittuivat pirstaleiksi, ratsumiesten horjahtamatta satulasta. Ken useimmat muut oli voittanut, sai palkinnokseen kalliit aseet, seppeleen tai muuta sellaista. Ja vielä suuremmaksi kunniaksensa sai hän nämät lahjat kauneimman rouvan tai neidon kädestä. Lopuksi aina pidettiin suuret tanssit.

Kaarle Knuutinpojan hovissa tämmöistä turnausta tuskin lienee pidetty, sillä siihen aikaan ne olivat muuallakin Euroopassa häviämäisillään. Mutta tansseja ei suinkaan puuttunut. Niissä miehet väliin tanssivat yksinään, väliin naisten kanssa. Suuren paaston edellisellä viikolla esim. tanssivat nuorukaiset, paljastetut miekat kädessä, joita he vuoroin ojensivat suoraan eteensä, vuoroin ylös. Lopuksi he asettuivat kuusikulmaan. Samallaista tanssia tanssittiin vanteillakin, kulkuset polvissa. Tanssittaessa laulettiin lauluja esivanhempien urhotöistä. Vaan olipa kuitenkin soittoniekkojakin eli leikareita apuna, jotka soittivat rumpua, torvea ja huilua tai muulla tavalla huvittelivat vieraita; ne olivat melkein aina ulkomaalaisia, sillä Pohjan kansat pitivät tätä virkaa häpeällisenä. — Naisten kanssa enimmiten tanssittiin piiritansseja, joissa myöskin laulettiin vanhanaikuisia lauluja.

Naiset muuten, korkeasukuisetkin, toimittivat emännän virkaa, kehräilivät ja ompelivat, leipoivat ja panivat olutta palvelijoittensa kanssa. Mutta paitsi sitä osasivat he hienompaakin työtä tehdä; heidän ompelemansa olivat kalliit verhot, joita seinille ripustettiin, ja monasti tuli heidän hyppystensä työ kirkkojen alttareiden koristeeksi. Myöskin harjoittelivat he harpun soittoa, ja jos paitsi pappia talossa oli joku lukutaitoinen, niin se tavallisesti oli rouva ja hänen tyttärensä.

Lopuksi tämänaikuisten aatelisten puvusta pari sanaa. Aatelisnaiset käyttivät ruumiinmukaisia liivejä, joissa oli kapeat hiat; vyöllä kultasäikeistä kudottu leveä vyö taikka kahden sormen levyinen hopea- tai kultakisko; hameet olivat niin pitkäliepeiset, että rouvan astuessa palvelustyttö tai hovipoika tuskin jaksoi kantaa sitä jäljessä. Vaatteet usein olivat silkistä, sametista ja kultakankaasta, kärpän- tai sopulin nahkoilla reunustetut. Päässä oli kultainen, kalleilla kivillä koristettu seppele ja sen päällä hieno, ulkomaalta tuotu liinanen. Miehet, niinkuin jo mainittiin, olivat sodassa kokonaan raudalla peitetyt. Mutta kotona oli heillä kalleista kankaista tehdyt lyhyet nutut ja ahtaat housut, päässä pikkuinen lakki, tavallisesti sulkasella koristettu. Kumpaisillakin, sekä miehillä että naisilla, oli kummalliset, pitkään suippuun päättyvät kengät.

Tällaista elämää lienee Kaarle Knuutinpoikakin viettänyt kaukaisessa linnassaan. Mutta tulipa hänelle v. 1448 sanoma Kristoffer kuninkaan kuolemasta, ja silloin hän paikalla 800 ritarin ja huovin kera purjehti Tukholmaan. Entisestä jo tiedämme, että hänen puolueensa siellä pääsi voitolle ja hän valittiin kuninkaaksi.

2. Kaarle Knuutinpoika kuninkaana.

Monessa suhteessa Kaarle VIII olikin kuninkaaksi hyvin sovelias. Vartaloltansa hän oli pitkä ja vahva, kasvojen piirteet kauniit ja jalot. Sanojansa hän osasi sulosti ja taitavasti ladella, ja hänen äänensä oli niin voimakas, että se suurimmassakin miesjoukossa selvään kuului taaimmaisille asti. Hänen älynsä oli luonnostaan terävä ja huolellisesti tiedoilla harjoitettu. Kaarlella oli paljon enemmän oppia kuin muilla sen ajan herroilla; latinaakin hän puhui selvästi niinkuin paras munkki. Mielenlaadultaan hän oli iloinen ja lempeä eikä hän koskaan säästänyt varojansa, kun hän niillä saattoi ilahuttaa ystäviänsä ja palvelijoitansa. Siitä syystä oli hänen hovijoukkonsa aina sangen suuri, sillä mielellään jokainen rupesi näin anteliaan herran palvelukseen.

Mutta sittenkään ei Kaarle saanut rauhassa kantaa kruunua elämänsä loppuun asti. Siihen oli kaksi syytä, toinen johtui olosuhteista, toinen hänestä itsestään. Muut aatelisherrat näet kadehtivat entistä vertaistansa, joka nyt oli heidän hallitsijaksensa kohonnut. Kertomuksessa piispa Maunu Tavastista olemme jo nähneet, kuinka he heti alussa virittivät kuninkaalle ansoja ja pitivät yhtä maan vihollisten, tanskalaisten kanssa. Ja pahaksi onneksi oli Kaarlessa se vika, että hän ei uskaltanut julkisesti ja miehuullisesti vastustaa vihamiehiänsä, vaan mielistellen odotti tilaisuutta, jolloin hänen onnistuisi salajuonilla heidät kietoa. Ilmipettäjät saivat edelleenkin virkansa pitää; siitä syystä kävi sota tanskalaisia vastaan nurinpäin ja Ruotsin maakunnat ryöstettiin, hävitettiin. Tästä vihdoin suuttuivat talonpojat, joissa oli Kaarlen paras tuki ollut; he kyllästyivät kuninkaaseen, joka ei voinut heitä turvata. Sen lisäksi Kaarle nyt suututti papistoakin sillä, että hän tahtoi ottaa takaisin kaikki ne lukemattomat maatilat, jotka vastoin Ruotsin lakia oli lahjoitettu kirkkojen ja luostarien omaksi, ja joista kruunu ei sitten enää saanut veroa. Näin yhtyivät kaikki säädyt kapinaan, jonka arkkipiispa Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna) nosti v. 1457; Kaarle suljettiin Tukholman kaupunkiin ja, kun ei sielläkään ollut porvareihin luottamista, hän pakeni laivalla Danzigiin Preussinmaalle.

Arkkipiispa pyysi nyt Tanskan kuningasta, Kristiernia, saapumaan maahan ja kutsui herrainpäivät Tukholmaan kokoon. Mutta Suomenmaan kaikki linnat olivat Kaarlen miesten hallussa, ja piispa Olavi Maununpoikakin piti hänen puoltaan. Sentähden lähetettiin sinne ritari Eerikki Akselinpoika Tott, joka sai sekä piispan että monta muuta herraa suostumaan uuteen kuninkaanvaaliin. Samana päivänä kuin Kristiern valittiin Tukholmassa, kokoontui siis Varsinais-Suomen aatelismiehiä, pappeja ja talonpoikia ynnä Turun kaupungin pormestari, raati ja porvaristo pyhän Gertrudin veljistön tupaan Turkuun. Siellä Ruotsin lähettiläät esittivät asiansa, ja piispa Olavi Maununpoika, laamannit Henrikki Bitz ja Henrikki Djekn ynnä 12 miestä kummastakin Suomen laamannikunnasta valitsivat kuninkaaksi Tanskan Kristiernin. Tämä valitsijain päätös julistettiin sitten muille kokoontuneille, jotka kaikki antoivat siihen suostumuksensa. Sen jälkeen läksi herra Eerikki Akselinpoika Tott valloittamaan Suomen linnoja, jotka jonkun ajan perästä antautuivat hänelle kaikki tyyni. Kaikkein lujinta vastarintaa tehtiin hänelle Viipurissa, joka oli Kaarle Knuutinpojan vanha pesäpaikka ja jota hän kuninkaanakin aina oli suosiolla muistanut. Niinpä hän oli esim. omalla kustannuksellansa laitattanut Viipurin kirkkoon kolme uutta alttaria. Viipurilaiset pysyivät sentähden hänelle uskollisina ja uhkasivat ennemmin antautuvansa Venäjän vallan alle kuin uuden kuninkaan alamaisiksi. Vasta silloin heidän miehuutensa kukistui, kun vihollinen sai kaupungin sytyksiin ammutuksi, jotta suurin osa paloi tuhaksi.

Vaan ei Kristiern kuningaskaan kauan pysynyt sovinnossa Ruotsin herrojen kanssa. Hän oli hirmuisen rahanahnas; hän kiskoi talonpojilta äärettömiä veroja ja lainasi herroilta suuria rahasummia, joita hän ei maksanut koskaan takaisin. Viimein puhkesi viha kapinaksi, kun Kristiern panetti vankeuteen entisen ystävänsä, arkkipiispan. Kaarle Knuutinpoika kutsuttiin maahan takaisin v. 1464 ja tuli jälleen kuninkaaksi. Mutta vielä samana vuonna sopivat herrat uudestaan Kristiernin kanssa sillä ehdolla, että hän päästäisi arkkipiispan vapaaksi, ja luopuivat Kaarlesta. Tämä tuli pian niin ahtaalle, että hänen täytyi v. 1465 luopua kruunusta ja mennä Suomeen, jossa hänelle oli Raaseporin linna luvattu. Mutta se oli Turun piispan, Konrad Bitzin (Olavi Maununpojan jälkeläisen) hallussa, ja tämä, joka alusta alkaen oli ollut Kaarlen vihamies ja v. 1463 auttanut arkkipiispan kapinaa rahalla ja sotaväellä, ei ruvennutkaan luovuttamaan linnaa hänelle. Kauan aikaa sai Kaarle parka pysytellä Turussa Mustainveljesten luostarissa, ennenkuin luvatun linnan portit viimeinkin aukesivat hänelle Ruotsin mahtavain käskystä. Ruotsissa oli nyt Kristiern nimeksi kuninkaana, vaan todellinen valta oli muutamien herrojen käsissä, jotka lopulta riitautuivat keskenään ja rupesivat sotaan toisiansa vastaan. Tästä tuskastuneena alkoi kansa jälleen ikävöidä Kaarlea takaisin, ja saatuansa mahtavan Iivari Akselinpojan vävyksensä sekä puolenpitäjäksensä, pääsikin tämä v. 1467 kolmannen kerran kuninkaaksi. Suomen, joka piispa Konradin välityksellä pysyi Kristiernille uskollisena, valloitti hän seuraavana vuonna. Nyt pysyi hän kuninkaana kuolemaansa asti, joka v. 1470 teki lopun hänen monivaiheisesta elämästänsä.