STEN STURE VANHEMPI JA PITKÄ VIHA.
1. Sten Sture valtionhoitajana.
Kaarle kuninkaan uskollisimpia ystäviä ja paraita sotapäälliköitä oli ollut ritari Sten Sture. Sentähden määräsikin Kaarle kuollessansa hänet valtionhoitajaksi ja uskoi hänen haltuunsa Tukholman linnan avaimet. Mutta tehdessään sen hän samalla kovin varoitti Sturea tavoittamasta kuninkaan nimeä ja arvoa. "Tavoittaessani sitä", vakuutti kuoleva kuningas, "on minun onneni sortunut ja olen joutunut ennen aikojani hautaan".
Tämän viisaan neuvon Sture hyvin kätki mieleensä; hän tyytyi aina valtionhoitajan nimeen, mutta piti kuitenkin täyden kuninkaallisen vallan käsissään. Valtionhoitajan virkaan, jonka kuningasvainaja oli uskonut hänelle, sai hän myös säädyiltä vahvistuksen Arbogan valtiopäivillä. Varsinkin puolustivat häntä kiihkeästi porvarit ja talonpojat, jotka aina kipeämmin kuin aatelisherrat ja papit, olivat saaneet kärsiä vieraasta vallasta. Nämät alhaisemmat säädyt olivat vastakin aina Sturen turvana ja tukena, jonka vuoksi hän puolestansa heitä suosi ja auttoi. Viime kuluneina vuosisatoina olivat muinaiset kansankäräjät kokonaan muuttaneet luonnettansa ja tulleet herrainpäiviksi, missä vain aatelisilla ja papeilla oli sananvaltaa. Mutta Sture alkoi niihin jälleen kutsua porvareita ja talonpoikia, joka tapa sitten on kestänyt meidän aikoihimme asti. Paitsi sitä teki hän toisenkin mainittavan hyvän Ruotsin porvareille. Kaikissa Ruotsin ja Suomen kaupungeissa asui näet paljon saksalaisia porvareina ja kauppamiehinä. Nämät saksalaiset olivat entisinä aikoina hankkineet itsellensä kaikellaisia etuja, joiden nojalla polkivat ja sortivat maan omia kansalaisia. Olipa Tukholmassa ollut aikoja, jolloin saksalaiset porvarit oikein tappamalla ja teloittamalla koettivat hävittää ruotsalaisia ammattiveljiänsä. Suurin ja haitallisin etu, mikä näille saksalaisille oli suotu, oli se, että puolet kaupungin raatimiehistä oli valittava heidän joukostansa. Sen nyt Sture hävitti säätäen, ettei vast'edes kaupungin hallituksessa saisi olla muita kuin maan omia miehiä. — Että tämä uusi sääntö Suomessakin teki tehtävänsä, näemme selvään siitä, että sen jälkeen raatimiesten ja pormestarien luetteloihin vähä väliä ilmaantuu puhtaita suomalaisia nimiä.
Kaarlen kuoltua oli Tanskan kuningas Kristiern uudestaan pyytänyt saada Ruotsin kruunun päähänsä, ja kun ruotsalaiset eivät siihen hyvällä taipuneet, tuli hän suuren ja hyvin varustetun sotajoukon kanssa Tukholmaan. Kaupungin pohjoispuolella oli silloin mäki, nimeltä Brunkeberg, joka nyt on tasoitettuna tantereena ja torina keskellä kaupunkia. Tällä mäellä olivat ruotsalaiset Kristiernia vastassa ja saivat täydellisen voiton. Se oli vuonna 1471. Kristiernin täytyi kiireimmiten pötkiä pakoon, ja toista kertaa hän ei yrittänytkään tulla onneansa koittelemaan. Hän kuoli v. 1481.
Hänen poikansa ja perillisensä, Hannu eli Juhana kuningas, rupesi nyt vuorostansa pyrkimään isänsä entiseen valtakuntaan. Ruotsin herrojen parissa olikin niitä, jotka häneen olisivat suostuneet, mutta Sture teki taitavalla ja viisaalla menettelyllään kaikki heidän vehkeensä turhiksi. Vihdoin keksi Hannu kuningas toisen keinon, jolla hän toivoi saavansa ruotsalaiset pakotetuksi hänen turviinsa pakenemaan. Hän teki v. 1493 liiton Ruotsin itäisen naapurin, Venäjän kanssa. Siinä liitossa sovittiin yhteisestä sodasta Ruotsia vastaan, ja Hannu kuningas lupasi, niinpian kuin hän olisi saanut Ruotsin valtikkansa alle, antaa venäläisille sota-avun palkinnoksi sen osan Suomenmaata, minkä he vakuuttivat vanhastaan olleen heidän omansa. Tämä osa Suomea oli Länsi-Karjala eli Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat, Torkel Knuutinpojan sotasaalis. Liitto oli tehty syvimmässä salaisuudessa, niin että se vasta monta vuotta myöhemmin tuli ruotsalaisten tietoon. Mutta sen hirveitä hedelmiä sai Suomi raukka pian kokea, kun venäläinen alkoi entistä kauheammin hävittää maata.
2. Pitkän vihan alkuvuodet.
Suurempaa sotaa Ruotsin ja Venäjän välillä ei ollutkaan sen perästä ollut, kun Maunu Eerikinpoika kävi Inkerinmaata käännyttämässä. Siitä oli nyt jo kulunut toista sataa vuotta. Tällä rauhan ajallakin kävivät kyllä kummanpuoliset raja-asukkaat vähä väliä naapuriensa luona ryöstämässä sekä tappamassa, ja rikkoivatpa myös rajalinnain isännät toisinaan rauhaa, käyden pienillä sotaretkillä toisen valtakunnan alueella. Mutta näistä tapauksista ei ollut kuitenkaan syttynyt varsinaista sotaa, ja tuon tuostakin koeteltiin sammuttaa vainon kyteviä kipinöitä, rakentamalla taas välirauhaa muutamiksi vuosiksi. Vaan näiden sotaleikkien sijaan piti nyt tulla täysi tosi. Viimeisenä parina vuosikymmenenä oli yhä paksumpia pilviä alkanut nousta Suomen itäisille rajoille, ja rajalaisten välinen kiihkeä viha sekä yhä tihenevät hävitysretket olivat jo kauan ennustelleet ankarampaa ottelua.
Vuonna 1475 lähetettiin Viipurin linnan ja läänin haltijaksi Ruotsin ritari Eerikki Akselinpoika Tott. Tämä heti ryhtyi kaikellaisiin toimiin, saadaksensa hänelle uskotun maakunnan paremmin suojelluksi vihollisten retkiä vastaan. Viipurin kaupungin suojaksi hän rakensi vahvat muurit. Ja koska pohjoinen puoli hänen lääniänsä, Savon kihlakunta, oli aivan turvaton, alkoi hän heti maahan tultuansa rakennuttaa sinne uutta linnaa. Se rakennettiin saarelle keskelle sitä salmea, joka johtaa Haukiveden ja sen kautta koko Pohjois-Savon vedet Pihlajaveden kautta Saimaaseen. Linnallensa hän pani nimeksi Olavinlinna, vaan nykyään me sanomme sitä suomenkielellä Savonlinnaksi, ja sen ruotsalainen nimi on Nyslott (Uusilinna). Tott oli sen ensin rakentanut puusta, niinkuin useimmat pienet linnat siihen aikaan olivat. Mutta jo kaksi vuotta myöhemmin, v. 1477, >rakennettiin se uudestaan kivestä. Se oli neliskulmaan rakennettu, torni joka kulmassa; mutta nykyään on vain kolme tornia jäljellä; neljäs on jossakussa sodassa räjähytetty ilmaan. Tätä uutta linnoitusta Tott ei saanutkaan rakennella rauhassa; yhtenänsä kävivät venäläiset ahdistamassa hänen työväkeänsä. Eräässä kirjeessänsä kertoo hän siitä: kun työmiehiä lähetettiin soimilla (aluksilla) hiekkaa, kiviä ja kalkkia hakemaan, täytyi aina niiden suojaksi panna mukaan joukko sotamiehiä ynnä 12-14 Tottin omaa palvelijaa, kaikki rautapaidoissa ja miekat vyöllä.
Näissä autioissa erämaissa, missä siihen aikaan ei vielä ollut asukkaita paljon yhtään, oli näet raja valtakuntien välillä hyvin epävarma. Ruotsalaiset sanoivat rakentaneensa Savonlinnan omalle puolellensa rajaa, vaan venäläiset sitä vastoin väittivät sen jo heidän alueellaan seisovan. Samaten oli Pohjanmaallakin kova riita rajoista: Ruotsin kruunu omisti itsellensä maat Oulunjärven takamaille asti; venäläiset puolestansa inttivät rajansa käyvän Pohjanlahden rannikkoon Pyhäjokea myöten vaatien siten omaksensa koko Perä-Pohjan eli pohjoispuolen Pohjanmaata.
Tästä syystä, peläten kovempia hyökkäyksiä venäläisten puolelta, kävi Tott vielä v. 1477 Turun tuomiorovastin, Maunu Niilonpoika Särkilahden kanssa Ruotsissa apua pyytämässä. Sillä kertaa he eivät saaneet muuta kuin sota-aseita ja muita tarpeita; mutta v. 1479 lähetettiin väkeäkin suomalaisten avuksi, ja Tott kävi näiden kanssa 20-30 peninkulmaa Venäjän rajan toisella puolella hirmuisesti hävitellen vihollisten maata. Sen aikuinen tieto kertoo tapetun monta tuhatta ihmistä ja eläintä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. — Seuraavana vuonna kuoli Tott, ja hänen kuoltuansa laimeni sota muutamaksi ajaksi. Vihdoinpa rakennettiin v. 1487 uusi välirauha, jonka piti kestää viisi vuotta.
Tämä oli loppunut juuri vähää ennen kuin Hannu kuningas teki liittonsa venäläisten kanssa. Ja olivatpa venäläiset sen kestäessäkin tehneet hirveän hävitysretken Peräpohjaan. Syytä oli siis muutenkin pelätä, että sota syttyisi uudestaan. Ja sen lisäksi oli täysi syy pelätä, että tämä uhkaava hyökkäys tulisi monta vertaa kovemmaksi ja vaarallisemmaksi, kuin mikään venäläisten retki sitä ennen. Venäjän maalla oli näet tapahtunut suuria muutoksia. Moskovan suuriruhtinaaksi oli v. 1462 tullut nuori ja innokas hallitsija, Iivana III Vasilinpoika. Tämä oli vähitellen kukistanut Venäjän monilukuiset pienet ruhtinaat ja yhdistänyt niiden aluskunnat oman valtikkansa alle. V. 1478 oli hän viimein valloittanut myös mahtavan ja suuren Novgorodin vapaakaupungin, joka tähän asti, yksinänsä taistellen Ruotsia vastaan, oli varjellut venäläisten valtaa Suomen heimokuntien maassa. Mongoleille[4] oli ennen Iivanan aikoja aina suoritettu veroja Venäjän maista. Mutta hän heitti ne rohkeasti maksamatta, ja hävitti v. 1480 koko Mongolien vallan Euroopassa. Juuri näinä aikoina, v. 1492, oli hän näistä syistä omistanut itsellensä uuden kopean arvonimen, nimittäen itseään koko Venäjänmaan itsevaltiaaksi. Saatuaan toimeen kaikki muut tehtävänsä, oli hän nyt alkanut kääntää silmänsä ulkopuolellekin venäläisten varsinaista rajaa; hän tahtoi valtikkansa alle palauttaa nekin suomensukuiset kansat, joita Saksan ritarit ja Ruotsin kuninkaat hallitsivat, vaan joiden arveltiin, Venäjän valtaa perustettaessa, kuuluneen Rurikin alamaisten joukkoon. Nämät kansat olivat virolaiset Virossa sekä Liivinmaalla ja Suomen niemellä läntisin osa karjalaisten heimoa.
Koska siis sota syttyi uudestaan, ei Suomen miesten niinkuin ennen täytynyt kestää ainoastaan Novgorodin voimaa vastaan, vaan heitä uhkasi nyt koko avara Venäjä luvuttomin laumoinensa. Ja mikä pahempi, heidän oli aivan omin voimin ponnistettava pahinta hyökkäystä vastaan. Ennen oli kahdesti, vv. 1488 ja 1492 solmittu liitto Liivin ritarien kanssa Venäjää vastaan; vaan nyt näillä oli kylläksi tekemistä oman maansa varjelemisessa ja keskinäisten riitojensa ratkaisemisessa. Eikä tullut Ruotsistakaan apua silloin, kuin olisi ollut kipein tarve.
3. Viipurin piiritys v. 1495.
Ensimäinen tieto venäläisten aiotusta retkestä tuli Suomeen Räävelistä Vironmaalta. Sieltä oli piispa kirjoittanut Turun silloiselle piispalle Maunu Stjernkorsille eli Särkilahdelle, ja tämä oli heti saattanut sanan edemmäksi Ruotsiin, pyytäen kiireellistä apua. Itse puolestansa oli Maunu, Suomen etevimpänä miehenä, ruvennut varustamaan vastarintaa. Hän kävi Viipurissa ja saatuansa siellä tarkempia tietoja Venäjän joukkojen tulosta ja paljoudesta, hän lähetti arpakapulat kulkemaan ympäri Suomen nientä. Sotaan nyt piti varustautua joka miehen, ken vain oli täyttänyt viisitoista vuotta. Itse palasi piispa sitten Turkuun tätä nostoväkeänsä järjestämään.
Vihollinen samosi maahan Rajajoen yli syysk. 21 p. eli Matinpäivänä 1495. Heitä kuuluu olleen 60,000 miestä, joita ylipäällikkönä johti ruhtinas Danilo Vasilinpoika Shtjena ja hänen allansa voivoda (sotapäällikkö) Jaakop Sakarjitsh sekä ruhtinas Vasili Feodorinpoika Shuiski, toinen johdattaen Novgorodin miehiä, toinen väkeä Pihkovan alueelta. Venäläisillä oli muassansa kaikellaisia piiritys-aseita, muiden muassa mahdottoman suuria tykkejäkin, joista muutamat olivat 24 jalkaa pitkät. Viholliset lähenivät murhaten ja polttaen, ja uhkasivat seisahtuvansa vasta sitten, kun itse Tukholmakin olisi tuhkana.
Kun Rajajoen yli tullaan Suomeen, on Viipurin kaupunki linnoineen ikäänkuin porttina. Sen portin saranat olivat siis ensin auki kiskottavat, jos venäläinen täysin turvin tahtoi lähteä lännemmäksi. Mutta suomalaisetkin tämän hyvin tiesivät ja olivat Viipurin suojaksi tuoneet urhoollisimmat päällikkönsä sekä parhaiten varustetun väkensä. Isäntänä linnassa oli rohkea Ruotsin ritari Knuutti Posse, ja Suomen miehistä oli hänellä apuna Henrikki Eerikinpoika Bitz, Pohjois-Suomen laamanni Tönne Eerikinpoika Tott, Maunu Frille, Maunu Laurinpoika ynnä monta muuta. Jokainen oli tuonut muassansa joukon rohkeita, sotaan harjaantuneita palvelijoita, ja Maunu piispakin oli lähtiessään jättänyt Viipuriin 60 parasta huoviansa. Paitsi tätä varsinaista sotaväkeä oli sinne jo saapunut suuri joukko talonpoikia Uudeltamaalta, ja toisia oli tulossa. Lokak. 1 p. siunasi Maunu piispa Turun lääniläisten sotalipun, jonka jälkeen hän lähetti heidät itäänpäin marssimaan. — Kyminjoen seuduilla oli kaadettu murroksia ja varustettu vartiaväkeä Klaus Henrikinpoika Hornin, Etelä-Suomen laamannin, ynnä Herman Flemingin, Louhisaaren herran, johdon alle. Niiden piti siellä suojella rajaa, jos joku vihollisparvi Viipurin ohitse luikahtaisi. Näin varustettuna odottivat suomalaiset pelotonna, vaikk'ei huoletonna, verisien vihollistensa tuloa.
Syysk. 24 p. levisi venäläisten leiri "alle Viipurin vihannan". Kolmen peninkulman laajalta näkyi venäläisten majoja ja varustusvalleja; tuhansittain kihisi vihollisten väkeä joka paikassa. Kolmeen ensimäiseen viikkoon eivät he kuitenkaan vielä saaneet kaupunkia kaikin puolin saarretuksi, niin että apuväkeä ja muita tarpeita saattoi yhä vielä tulla lisää. Viipurin kaupunki on näet rakennettu pitkälännän, kapean niemikaistaleen päähän, joka viettää idästä länteenpäin. Kaupungin takana on salmi, jonka keskellä linna seisoo saarella. Etelään päin leviää avara selkä, josta Uuraansalmen kautta päästään ulos merelle. Pohjoisessa polvittelee Suomenvedenpohja 7 km luoteeseen päin. Tämän jotenkin leveän selän yli venäläiset eivät voineet päästä; sillä kaikki suuremmat alukset oli kaupungin väki epäilemättä korjannut pois heidän käsistään. Voidaksensa Viipurin läntistäkin puolta ahdistaa, ei heillä sentähden ollut muuta neuvoa, kuin kiertää ylt'ympäri koko Suomenvedenpohjan. Tämän selän luoteiseen pohjukkaan juoksi Juustilanjoki, joka nyt on Saimaan kanavan suuna. Sekin oli siksi syvä ja leveä, ettei siitä aluksetta olisi päässyt yli. Täytyi kulkea vieläkin pari kilometriä ylemmäksi, missä Vatikiven koskessa (se on kanavaa kaivaessa kokonaan perattu) oli kaalamo eli kahlauspaikka. Siitä oli venäläisten ennenkin ollut tapana samota Viipurin linnan sivuitse.
Estääksensä vihollisen ylipääsöä siinä paikassa, lähetettiin yöllä lokak. 12 p. vasten Viipurista jommoinenkin joukko. Siinä oli 100 aatelispalvelijaa l. huovia sekä Uudenmaan nostoväkeä 800 miestä. Päälliköksi oli pantu Maunu Frille, Niilo Pentinpoika ja eräs saksalainen, nimeltä Vinholt. He soutivat venheinensä Lavolaan, joka on Juustilanjoen suussa, ja astuivat siellä maalle. Mutta samassa levisi huhu, että nyt venäläinen jo tulee. Uudenmaan talonpoikaparat, jotka eivät ennen olleet sotaa käyneet, säikähtyivät tuosta niin pahanpäiväisesti, että he juoksivat minkä käpälät kerkesivät takaisin venheisiinsä. Niihin kun sitten rupesivat kiireissään tunkeutumaan, niin upposi puolet aluksia meren pohjaan. Aatelispalvelijat sillä välin olivat miehuullisesti torjuneet vihollisen päältään ja vihdoin ajaneetkin hänet pakoon. Tuosta myös talonpojat rohkenivat ja alkoivat uudestaan tulla rantaan. Veneitä ruvettiin nostamaan, ja ajamaan vettä ulos. Tässä toimessa vielä oltiin, kun toinen suurempi vihollisparvi karkasi päälle. Niitä eivät aatelispalvelijat kyenneet vastustamaan, vaan alkoivat tapellen peräytyä rannan puolelle. Sen kun talonpojat huomasivat, niin taas kaikki kapuamaan venheisiin; työntävät venheet rannalta ja lähtevät soutamaan selälle päin. Siten rohkeat aatelispalvelijat joutuivat melkein kaikki turmion omaksi; mitkä vihollinen teloitti tantereelle, mitkä vei vangiksi mukaansa. Niiden joukossa olivat retken päällikötkin, paitsi Vinholt, joka veteen hypäten kaappasi veneestä laahaavan köyden kiinni ja sillä keinoin pelasti henkensä. Hänen kanssaan palautui vielä 8-10 aatelispalvelijaa, muun muassa kuusi Maunu piispan kuudestakymmenestä huovista. Talonpoika-nahjuksia oli hukkunut noin 100 miestä. Viipurissa oltiin kovasti vihoissaan näille uusmaalaisille, jotka pelkuriudellansa olivat tehneet koko retken tyhjäksi ja jättäneet niin monta urheata sotakumppalia surman suuhun. Itse Posse lausui pilkaten, että jos 400 uusmaalaista sattuu kuulemaan kahden venäläisen äänenkin, niin he jo kohta kiitävät käpälämäkeen.
Nyt oli venäläisillä vapaa pääsy Viipurin läntiselle puolelle, ja pian ilmaantui salmen takaiselle rannalle, s.o. Tervaniemelle, vihollisjoukko, jossa oli 450 ratsumiestä ja jalkaväkeä sen mukaan. — Samassa rynnättiin itäiseltäkin, Pantsarlahden puolelta kaupunkia vastaan. Muurin edustalle kuljetettiin risuja, pitkiä kankia ja tikapuita, joilla pyrittiin päästä muurin yli. Jommoinenkin joukko, kahden lipun kera, tunkeutui tuohon rantasolukkaan meren ja muurin välille, joka oli Mustainveljesten luostarin edustalla (nykyään siinä on kalaranta). He tahtoivat näin kahdelta puolen ahdistaa muuria, siksi että kaupungin olisi pakko jakaa voimansa kahteen osaan. Mutta turhaa oli venäläisten ryntääminen; säikähtämättä Suomen väki syöksi heidät takaisin, ja vihdoin täytyi vihollisen tyhjin toimin palata leiriin.
Tämmöiseen rynnäkköön ei venäläinen nyt pitkään aikaan uskaltanut käydä uudestaan. Hän sen sijaan
pani pyssyt paukkumahan, umpiputket ulvomahan, avokurkut ammomahan, jalot joutset joikumahan, alla Viipurin vihannan, alla suuren Suomen linnan.
Ampui kerran, ampui toisen, ampui kerran noin alatse, ampui toisen, niin ylitse, ampui kolmannen kohalle.
Jopa liikkui linnan tornit, räystähät rämähtelivät, patsahat pamahtelivat, kivet linnan kiikahteli, tornit maahan torkahteli.
Näin laulaa vanha suomalainen runo, ja Ruotsin riimikronika kertoo seuraavalla tavalla: Venäläisillä oli muiden muassa kuusi suunnatonta tykkiä, joista ammuttiin tynnyrin pohjan suuruisia kiviä. Näillä he ampuivat kaksi tornia maahan, ja muurikin niiden välillä alkoi mureta. Pian kaatui kolmaskin torni, ja se kaatui niin pahasti, että siihen kohtaan muuria aukeni rikko, mistä mahtui kaksi humalasäkkiä rinnakkain sisään. Mutta linnanväki ei näistäkään vahingoista vielä ollut millänsäkään. Knuutti Posse korjautti ahkerasti pienemmät viat ja tuon suuren rikonkin eteen laittoi jonkunlaisen varustuksen. Näissä toimin kului viikko viikon perästä, marraskuun loppupäivät olivat jo käsissä eikä Viipuri vieläkään valloitettuna. Pian oli talvi tuleva lumineen, pakkasinensa, jolloin piiritystyötä oli vaikea jatkaa, miltei mahdotonta. Siitä syystä päätettiin venäläisten leirissä uudestaan rynnätä kaupunkia vastaan. Maksoi mitä maksoi, sisään täytyi päästä, koska heitä oli monin verroin enemmän kuin linnan suojelijoita.
4. Viipurin pamaus.
Tuskin alkoi Antinpäivä, marrask. 30 p., valjeta, niin ilmoittivat vartiamiehet Viipurin torneista, että vihollinen marssi muuria kohti. Se läheni kolmena joukkona, kunkin etunenässä liehuva lippu ja monta tuhatta miestä lipun perässä, ja heidän tullessaan pitkät keihäät kädessä tanner näytti liikkuvalta metsältä. Kukin joukko pyrki kaupunkiin eri kohdaltansa, kantaen pitkiä tikapuita edessänsä. Yksi joukko riensi suoraan sitä suurta rikkoa kohti, joka kolmannen tornin kaatuessa oli muuriin auennut. Tämän joukon lipunkantajana reipasteli rivakka ja urhea ruhtinas. Hän ryntäsi aukon kautta; kiipesi sieltä muurin päälle ja muu joukko perässä. — Sillä välin olivat muutkin parvet lähenneet muuria. He olivat nostaneet tikapuunsa muurin kupeille ja niitä myöten myöskin päässeet ylös.
Nyt näytti Viipurin häviön hetki tulleen. Venäläisiä kihisi muurilla; kolmesta tornista liehuivat voiton merkkinä heidän lippunsa; kahden pasunan riemuitseva ääni kumisi muurilta yhtenään, kutsuen vereksiä joukkoja lisään ja rohkaisten tappelussa olevien mieltä. Tällä tavoin otellen oli nyt kulunut seitsemän tuntia. Venäläiset jo alkoivat vetää tikapuitansa muurin päälle ja laskea ne alas sisäpuolelle, tullaksensa niitä myöten alas kaupunkiin. Mutta äkkiä tärisytti maata kauhea pamaus. Yksi torni, joka oli täynnä venäläisiä, syttyi tuleen ja pirskahti miehinensä päivinensä pilviä kohti. Tornin alla oli näet ruutia paljon, ja Posse oli sen saanut syttymään. Samassa ryntäsi kaupungin väki rohkeammin esiin ja rupesi tempaamaan venäläisten tikapuita maahan. Paljon hukkui tällä tavoin venäläisiltä väkeä, kun he juuri parhaillaan kapuilivat tikapuita myöten alas. Ja muut, jotka vielä olivat muurin päällä, joutuivat äkillisen huumauksen valtaan. Heidän keskessään nousi hirveä huuto ja meteli; he karkasivat muurin ulkopuolelle jääneille tikapuillensa ja alkoivat niitä myöten laskeutua alas. Mutta kun he tietysti eivät voineet päästä kaikki yhtä aikaa, niin syntyi muurin päällä julma tungos. Taempana olijat hädissänsä eivät malttaneet odottaa siksi, kunnes toiset heidän edestään olisivat kerinneet alas. He rupesivat tungettelemaan ja sysimään, niin että väkeä muurin reunalta romahteli satamäärin alas. Tällä tavalla sai monta tuhatta venäläistä surmansa, ja mitkä siitä pääsivät eheinä, pakenivat leiriinsä takaisin.
Näin oli Viipuri nyt pelastettu surman suusta. Kummastuksella katselivat sankarit, jotka sitä olivat suojelleet, tätä tekoansa, eivätkä oikein uskoneet itsekään, että ilman erinäistä ihmettä olivat kyenneet torjumaan päältään niin summattomat laumat. He arvelivat nähneensä ilmassa pyhän Anteruksen ristin kaupungin yläpuolella, ja raastuvan katolla olivat muka liehuneet Pyhän Olavin ja Eerikin liput, säikähytellen venäläisten sydämiä.
Barbaran yönä vasten jouluk. 4 p:ää läksi osa venäläisiä matkalle, ja ennen jouluk. 15 p:ää, Annan juhlaa, oli heidän leirinsä aivan tyhjänä. Leiri kaikkine laitteineen jäi suomalaisten käsiin: siinä oli 34 suunnatonta tykkikiveä ja puujalat, joiden päällä tykit olivat seisoneet. Tieto piirityksen lakkaamisesta kerkesi Turkuun joulu-yönä, juuri kun tuomiokirkossa alettiin veisata kiitosvirttä: Te Deumia. Viipurista oli kirje tullut Kymijoen vartijoille ja ne sen heti toimittivat Turkuun.
Viipurin piirityksen aikana oli venäläisjoukko käynyt Savoakin ynnä sen uutta linnaa ahdistelemassa. Mutta linnan isäntä, urhoollinen Pietari Niilonpoika Kylliäinen ajoi heidät takaisin, ennenkuin he vielä olivat kerinneet tehdä suurta vahinkoa. Heidän jäljissänsä hän samosi yli rajankin ja poltti 800 taloa.
Näin olivat venäläisten yritykset joka paikassa kääntyneet turhaksi. Mutta rajaseuduilla, missä he olivat kulkeneet, oli kuitenkin kaikki hävitetty: talot poltetut, vilja ja karja ryöstetty ja paljon asukkaita tapettu tai viety Venäjälle. Nekin, jotka heidän käsistänsä pakenivat metsiin ja korpiin, olivat pakkasesta ja nälästä turmeltuneet pahanpäiväisiksi; silmät olivat paisuneet nyrkinkokoisiksi ja moni, lämpimään tultuansa tai ruokaa saatuaan, kaatui kuoliaana maahan.
Kansan muistissa on "Viipurin pamaus" säilynyt näihin päiviin saakka, ja kummia tarinoita siitä sekä Knuutti Possestakin on kulkenut suusta suuhun, polvesta polveen. Possen arvelee kansa olleen taitavan tietäjän, jonka ei tarvinnut muuta kuin sauvallansa piirtää laivan kuvan rannan hietikköön, niin siihen heti syntyi laiva mastoinensa, ja pussista pudistella höyheniä, niin muuttui joka höyhen ratsumieheksi täysissä aseissa. Milloin hänen teki mielensä käydä Sten Sturen puheilla Ruotsissa, hän Viipurin muurille nousten vain heilutti suitsia; samassa ilmaantui hevonen, joka hänet vei ilman kautta perille ja jälleen takaisin vuorokauden kuluessa. Jo seuraavan vuosisadan keskellä kertoo myös Ruotsin historioitsija Olaus Magnus täytenä totena kummallisen tarinan Viipurin pamauksesta. Viipurin lähistöllä, sanoo hän, on maanalainen luola; siihen kun jotain heitetään, niin kuuluu samassa kauhea pamaus, ja kaikki lähellä olijat menevät pyörryksiin, niin etteivät taida puhua, kuulla eikä pystyssä pysyä. Tätä keinoa käytetään venäläisten päälle rynnätessä, ja siinä kaatuu paljoa suuremmat joukot kuin suurimmasta tykinluodista ikinä. Näiltä pyörtyneiltä vihollisilta linnan väki ryöstää aseet, vaan ei viitsi tappaa heitä. Sillä toinnuttuansa he kiireimmiten pötkivät pakoon, eivätkä uskalla koskaan palata takaisin. Mutta rauhan aikana vartioidaan tätä luolaa tarkasti, ettei siihen oman väen vahingoksi putoaisi mitään. Toinen tarina Viipurin pamauksesta tietää, että Posse suuressa kattilassa puolen vuorokautta keitti sammakoita, käärmeitä, elohopeaa, lipiää ja kalkkia. Sitten hän oli kätkenyt oman väkensä maan rakoihin, kellareihin sekä patjojen alle, ja antanut vanhan ukon laukaista sekoituksen tuleen. Vihollisia oli siitä kaatunut tuhansittain, vaan olipa kaatunut Possen omaakin väkeä, jotka eivät hänen käskynsä mukaan olleet piiloon menneet. Tätä kattilaa oli muka kauan aikaa pidetty tallella Viipurin linnassa.
5. Suuren Venäläissodan loppuvuodet.
Ruotsin valtionhoitajalle, Sten Sturelle, oli jo hyvissä ajoin tullut tieto venäläisten aiotusta retkestä. Mutta hän ja muut Ruotsin herrat olivat paraillaan sovittelupuuhissa Tanskan kanssa, eivätkä joutaneet heti muistaa niin syrjäisen maakunnan hätähuutoja. Keskipaikoilla marraskuuta vasta he huoveinensa kokoontuivat Tukholmaan. Sinne tuotiin myöskin Upsalasta Pyhän Eerikin sotalippu, jonka suojassa toivottiin voitavan voimallisemmin tapella uskon vihollisia vastaan. Sitä kanneskeltiin juhlallisin menoin pitkin Tukholman katuja ja asetettiin viimein Pyhän Yrjänän alttarille Klaran-kirkkoon.
Katrinanpäivänä, marrask. 25 p., astui Sten Sture laivoihinsa Kohaminassa. Näin myöhään syksyllä on laivakulku Ahvenanmaalle aina vaivalloinen, vaan aikainen talventulo teki sen sillä kertaa vieläkin vaarallisemmaksi. Ankara koillistuuli, joka Suomeen purjehtijoille oli laitavastainen, läikytti jäisiä aaltoja aluksiin ja ajoi silmät umpeen lumiräntää. Viidentenä päivänä eli juuri sinä mainiona Antinpäivänä, jolloin Viipuri niin ihmeellisellä tavalla pelastui vihollisen väkirynnäköstä, pääsi vihdoinkin Sten Sture Ahvenanmaan mantereelle. Mutta niistä 900 miehestä, jotka matkalle lähtiessä häntä seurasivat, oli nyt vain puolet jäljellä. Myrsky oli laivaston hajoittanut; neljäsataa miestä oli se ajanut takaisin Ruotsin rannikolle, toisia oli vienyt Uudellemaalle. Kaksi laivaa oli aaltojen kourissa särkynyt, ja väki pääsi kyllä hengissä saareen, vaan siinä oli kylmä ja nälkä monta näännyttänyt kuoliaaksi, ja henkiin jääneiltäkin oli pakkanen turmellut kädet sekä jalat pahanpäiväisiksi. Ahvenanmaan rannoille jäätyivät nyt kaikki laivat kiinni ja sinne täytyi ne jättää muonavaroineen kaikkineen. Itse väki marssi suurella vaivalla jäätä myöten Turkuun. Siellä Sten Sturea kohtasi iloinen sanoma Viipurin pelastuksesta ja venäläisten lähdöstä omille mailleen. Sentähden hän hajoitti väkensä talvimajoihin eri haaroille. Suuren osan asetti hän Satakunnan kuninkaankartanoon; taalalaiset ynnä joukko pestattua väkeä lähetettiin Viipuriin, ja 70 huovia Knuutti Kaarlenpojan johdolla läksi Savonlinnan väen lisäksi. Kun viimeksimainitut helmik. 2 p. pääsivät perille, niin he hämmästykseksensä havaitsivat, että siellä oli jo suuria venäläisparvia linnaa piirittämässä. Nämät heti hyökkäsivät taajoin joukoin heitä vastaan, ja töin tuskin pelastui kahakasta 7-8 miestä hengissä.
Vaikka näet venäläisten retki Viipuria vastaan oli niin onnettomasti loppunut, niin ei heittänyt suuriruhtinas kuitenkaan vielä valloitustuumiansa. Hän asettui itse Novgorodiin asumaan, likemmältä valvoaksensa sodan menoa; suuret joukot kerättiin kaikista Venäjän maista sotaan, ja keskipaikoilla tammikuuta läksi jo uusi parvi Suomeen. Päällikköinä sitä johdattivat ruhtinaat Vasili Kosoi sekä Andrei Tsheljadnin, joille oli se käsky annettu, että he tällä kertaa karttaisivat Viipuria ja samoisivat sen sivuitse Suomen sydänmaita ryöstämään. Tämä parvi se olikin, jonka Knuutti Kaarlenpoika huoveinensa pahaksi onneksi oli kohdannut. Savonlinnan edustalla he eivät viipyneet kauan, vaan kun he eivät sitä heti saaneet valtaansa, niin he riensivät sen sivuitse yhä edelleen. Tuskin oli Hämeeseen alkanut saapua kalpeita, säikähtyneitä pakolaisia Savosta, niin jo ilmoittivat kylien ja kirkkojen tulet vihollisenkin tuloa. Pian ennätti myös Turkuun hätäsanoma, että venäläinen jo on Hämeenlinnan edustalla, ryöstää Hattulan kirkon kuvat ja ristit ja seisoo jo kahden päivämatkan päässä itse Turun kaupungista.
Tästäkös nyt Sturellekin tuli kiire. Arpakapula pantiin kulkemaan ympäri Suomenmaata, käskien miehen joka talosta aseisiin. Eikä aikaakaan, niin oli jommoinenkin joukko koolla Turussa Sturen johdossa. Ruotsin riimikronika, luultavasti vähän liioitellen, sanoo siinä olleen enemmän kuin 40,000 miestä. Niissä oli 900 huovia eli ratsumiestä, ja luotipyssyjä kiilsi 500:n miehen olalla; pieniä tykkejä eli skerpentinejä oli 103. Matinpäivänä, helmik. 24 p., läksi tämä uhkea joukko liikkeelle Turusta, uhaten hävittää venäläisistä joka kynnen. Mutta ei vihollisia enää missään tavattukaan, joille olisi voitu kostaa tehdyt vahingot. Jos saamme uskoa Ruotsin riimikronikan sanoja, niin:
Mitä nyt auttoi enää kaikki puuha ja huoli! Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli, niissä ei kuulunut yhtään ihmissanaa, eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa!
Venäläinen oli tehtävänsä tehnyt; hän ei sentähden ruvennutkaan odottamaan Sturen suuria varustushankkeita, vaan oli lähtenyt takaisin omille mailleen. Maalisk. 6 p. oli jo parvi Novgorodissa jälleen, tuoden summattoman saaliin ja paljon vankeja mukanaan. Sten Sture ei huolinut nyt talvisydännä lähteä rajan taakse heitä ajamaan takaa. Hän laski taas nostoväen hajalle ja majoitti huovinsa enimmiten pappiloihin. Ainoastaan Tukholman pestatun väen hän jätti rajalle Savonlinnan miesten avuksi. Niinpian kuin sitten meri jälleen suli, läksi valtionhoitaja takaisin Ruotsiin, josta jo kuukauden päästä lupasi tulla suuren apujoukon kanssa. Suomen väen päälliköksi asetti hän urhokkaan Svante Sturen, joka ei kuitenkaan ollut hänen sukuaan, vaikka heillä oli sama nimi.
Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat, kesä kerkesi mennä ohitse, eikä vielä kuulunut valtionhoitajaa eikä noita luvatuita apujoukkoja. Suomen väki näitä odottaen istui joutilaana ja kulutteli vain ruokavarojansa. Niin eivät venäläiset tehneet. He sinä kesänä hävittivät uudestaan Juvan pitäjää, joka silloin käsitti koko koillispuolen Savoa. Samaan aikaan tulvasi toinen vihollisvirta Lapin tuntureilta alas Pohjanmaalle. Iivana oli keräyttänyt paljon väkeä Vienan seuduilta, Äänisjärven rannoilta ja Ustjugin korvista asti, ja antanut ne kahden veljen, ruhtinasten Iivana ja Pietari Ushatin johtoon. Tämä joukko kiersi pitkin Jäämeren rantaa ja tuli sitten Lapin tuntureita myöten Perä-Pohjan rannalle eli Venäjän kronikan sanojen mukaan "kymmenen virran maalle". Siinä sitten hävittelivät niin hirmuisella tavalla, että asukkaat tuskissansa viimein lupasivat antautua Venäjän vallan alle. Koska venäläiset syksympänä palasivat Moskovaan, oli heillä mukanaan lähettiläitä Limingan pitäjästä, joka käsitti silloin koko Kajaanin kulmankin; niiden piti tarjoutua Suuriruhtinaan alamaisiksi. Iivana otti nämät lähettiläät suosiolla vastaan ja päästi lahjoilla takaisin omaan kotiinsa.
Seuratessaan näitä venäläisten hirmutekoja, eivät Suomen herrat enää malttaneetkaan joutilaina odotella, vaan päättivät Sten Sturen avuttakin omin voimin kostaa viholliselle. Svante Sture kulutti omat rahansa ja lainasi suuria summia lisäksi, joilla sitten varusti 70 laivaa. Niillä hän purjehti elok. 15 p. Knuutti Possen ja 2,000 miehen kanssa Narvajoen suuhun. Tämä joki oli rajana Liivin ritarien ja venäläisten välillä. Viron puolella seisoi vanhastansa Narvan kaupunki; vaan omalle eli Inkerin puolelle olivat venäläiset viisi vuotta takaperin rakentaneet uuden linnan ja panneet sille nimeksi Ivangorod. Tätä Ivangorodia eli suomalaisten puheenparren mukaan Joanan linnaa oli Svante Sture tullut ahdistelemaan. Linnassa oli 3,000 miestä ja likiseuduilla seisoi vielä toisiakin joukkoja. Vaan linnan isäntä, Juri Babitsh, oli pelkuri ja karkasi heti vihollisen tultua. Kuusi tuntia teki päälliköttä jäänyt väki vastarintaa, vaan sitten pääsi Svante Sture rynnäköllä linnaan. Siinä saivat voittajat summattomat saaliit. Kirstuttain kannettiin laivoihin kultaa ja hopeaa, vahaa ja hunajaa sekä kalleita nahkoja. Vankejakin saatiin noin kolme sataa. Mutta tarkoin Sture keräsikin kaiken saaliin, niin että yksin linnan rautaportitkin saranoineen kuljetti myötänsä. Linnaa ei ruotsalaisten sopinut pitää itsellään, koska se oli kovin kaukana ja aivan erillään Ruotsin muista maista. Sentähden he tarjosivat sen liittolaiselleen, Liivin maamestarille. Mutta koska ei tämäkään, venäläisten kostoa peläten, uskaltanut sitä ottaa vastaan, niin jättivät sen ruotsalaiset autioksi ja purjehtivat omalle maallensa takaisin. Heidän lähdettyään palasivat siihen venäläiset paikalla, varustivat sen entistä vahvemmaksi ja ampuivat sitten pilkoillaan yli joen Narvan kaupunkia, niin ettei siellä kukaan voinut kävellä kaduilla.
Svante Sturen palatessa retkeltään, oli viimein valtionhoitajakin saapunut Suomeen. Ympäri koko Ruotsia oli hän kerännyt raskaan sotaveron ja nostanut sotaan joka viidennen miehen. Tämän nostoväkensä kanssa hän nyt majaili Santahaminassa, missä nykyään Helsingin kaupunki sijaitsee. Hän aikoi 130:lla laivalla lähteä sotaan venäläisten omille rannoille ja käski nyt Svanteakin kanssansa tulemaan. Mutta tämä sanoi, ettei hän jaksanut kauemmin olla sodassa, koska hän koko kesän oli yksinään saanut taistella venäläistä vastaan ja sen lisäksi oli takertunut suuriin velkoihin, kun valtionhoitaja ei ollut lähettänyt ruokaa eikä palkkaa väelle. Sten Sture haukkui tämän johdosta Svante herraa maanpettäjäksi, ja tämä läksi heti Ruotsiin 700 huovin kera. Nyt ei pysynyt talonpoikainen väkikään enää valtionhoitajan leirissä, sillä se oli kovasti saanut kärsiä nälkää ja janoa ja heidän vaatteensa olivat kuluneet aivan repaleiksi. Sten Sture itsekin laski suurimman osan väkeään kotiin menemään. Sen vähäisen joukon kanssa, mikä hänellä vielä oli, hän läksi rajalle päin. Lähtiessänsä hän oli ottanut Turun piispalta 30 sälytystä eli lästiä rukiita[5] ja tyhjentänyt Pyhän Henrikin uhriaarteet; mutta hän ei sittenkään saanut muuta toimeen, kuin että hän jätti lisäväkeä Viipurin ja Savon linnoihin sekä hakkautti murroksia Pernajan pitäjästä alkaen Hämeen rajaa pitkin. — Kovasti suutuksissaan tästä Sturen toimettomuudesta oli Maunu piispa ja samoin muutkin suomalaiset yleensä. Vielä pahemmaksi kävi heidän mielensä, kun he saivat kuulla Sten Sturen ehdoitelleen valtaneuvoskunnalle, että rauhan vuoksi heitettäisiin tuo riidanalainen rajareunus venäläisille. Sen lisäksi tuli vielä, että valtionhoitaja rupesi tekemään lähtöä Ruotsiin, koska hän pelkäsi Svante Sturen siellä nostavan kapinan. Tuskissaan kirjoitti nyt Maunu piispa Ruotsiin kirjeen toisensa perästä, valittaen että Sturen lähdettyä tämä "kotimaa parka" jäisi aivan turvatonna alttiiksi venäläisille. Sitten ei olisi muu tarjona kuin tuho ja marttyyrikuolema. Hartaasti rukoili hän itse Stureakin, ettei tämä Suomenmaata jättäisi, ja Ruotsista annettiin lujat vakuutukset, ettei siellä ollut minkäänlaisia kapinan hankkeita. Mutta turhaa oli kaikki. Sten Sture ei huolinut pyynnöistä eikä vakuutuksista, vaan läksi kun läksikin meren yli Ruotsiin.
Suomen onneksi taipuivat venäläiset juuri silloin sovintotuumiin. Tammikuussa 1497 oli Maunu piispalla kokous Porvoossa muiden Suomen herrain kanssa; siellä päätettiin lähettää lähettiläitä Moskovaan, ja maalisk. 3 p. oli jo välirauha kuudeksi vuodeksi jälleen sovittu. Näiden vuosien kuluttua ruvettiin varsinaiseen rauhan tekoon, joka vihdoin tuli toimeen Novgorodissa v. 1504 syysk. 14 p:nä. Kaiken piti pysyä entisellään, niinkuin Maunu Eerikinpojan aikana oli sovittu. Rajat vain olivat vasta tarkemmin määrättävät kummankin puolin. Näin loppui Iso Venäläissota, joka oli uhannut eroittaa Suomen Ruotsinvallasta taikka ainakin supistaa maamme rajat paljoa ahtaammalle.
6. Sten Sture ja Hannu kuningas.
Sten Sturen veltot toimet Suomessa olivat Ruotsissakin nostaneet kaikkien mielet häntä vastaan. Talonpojat ja porvaritkin, joissa hänellä tähän asti oli ollut paras tuki, kääntyivät nyt nurjamielisiksi häntä vastaan. Tästä saaden rohkeutta nousivat hänen aateliset vihamiehensä, Upsalan arkkipiispan Jaakon johtamina, viimein kapinaan ja kutsuivat maahan Hannu kuninkaan Tanskasta. Syyksi luopumiseensa julistivat herrat sen, että Sture tarpeettomalla sekautumisellaan Liivin asioihin oli yllyttänyt venäläiset sotaan, ja sitäpaitsi niin toimettomasti johtanut tätä sotaa, että suuri osa Suomea oli tullut venäläisten kynsissä raadelluksi. Kolmannenkin syyn vetivät herrat esiin luopumuskirjeessään, joka kuitenkin on pikemmin luettava Sturelle ansioksi, nimittäin että hän talonpojille oli antanut sananvaltaa valtiopäivillä.
Hannu kuningas, kutsun saatuansa, ei viivyskellyt kauan, vaan saapui heti Ruotsiin sotajoukkoineen. Sture, nähdessään ylt'ympärillänsä pettureita ja tultuaan tappelussa voitetuksi, lakkasi pian turhasta vastustuksestaan. Hannu kuningas, joka luonteeltansa oli hyvänsävyinen, otti Sturen lempeästi vastaan. Sovinnossa hän lupasi unohtaa kaikki, mitä Sture valtionhoitajana oli tehnyt ja lisäksi soi hänelle lääniksi koko Suomenmaan sekä Viipurin, Savon, Hämeen, Raaseporin ja Korsholman linnat, ynnä vielä muitakin läänejä Ruotsissa. Näistä piti Sturen kuoltuakin Hämeenlinnan ja läänin jäädä Inkeri rouvalle, hänen leskelleen.
Kun sitten kuningas ja valtionhoitaja käsikkäin astuivat sisään Tukholman linnan portista, kysyi kuningas leikillänsä: "No, olettekohan valmistanut kylliksi ruokaa ja olutta minua varten sekä vierasten iloksi?" Siihen vastaten osoitti Sture vain piispoja ja virkkoi: "Kysykää noilta; nehän ne ovat tämän kaiken leiponeet ja keittäneet, saattanevat Teidän Armollennekin tehdä samaten, kun vaan voimat karttuvat." Sitten kun kuningas linnassa tiedusteli Sturelta hallitusasioita, niin kuuluu hän vielä hänelle sanoneen: "Pahan perinnönpä te, Sture herra, minulle olette jättänyt tässä Ruotsissa, kun olette tehnyt herroiksi talonpojat, jotka Jumala on orjiksi luonut." Tämä kuninkaan moite oli suurin kiitos, minkä Sturen hallituksesta olisi voitu antaa.
Hannu kruunattiin sitten Upsalassa ja siinä tilaisuudessa lyötiin monta Ruotsin miestä ritariksi. Tätä arvoa ei voinut kukaan muu antaa kuin kuningas itse. Sentähden arveleekin Ruotsin riimikronika, että tämä seikka auttoi Hannun pääsemistä Ruotsiin, sillä suuret aatelisnaiset halusivat kiihkeästi rouvan nimeä. Siihen aikaan näet ei muita kuin ritareja ja heidän puolisojansa sanottu herroiksi ja rouviksi.
Sturen vihamiehet olisivat mielellään suoneet näkevänsä hänen päänsä pölkyllä. Mutta kuningas pysyi lujasti siinä, minkä Sturelle oli luvannut. Sääsipä lähtiessään Sturen yhdeksi niistä neljästä valtaneuvoksesta, joille kuninkaan poissa ollessa uskottiin Ruotsin hallitus. Kadehtijat ja vihamiehet olivat tästä vimmoissaan ja ponnistivat kaikin voimin saattaaksensa Sturen häviöön. He syyttivät jälleen Sturea hänen toimettomuudestaan Suomen sodassa, ja vakuuttivat, että Viipurin lääniläiset halusivat päästä venäläisten turviin, koska Ruotsin valta ei heitä paremmin suojellut. Näistä kovista kanteista puhdistuaksensa kirjoitti nyt Sture Maunu piispalle Turkuun ja pyysi, että hän hankkisi hänelle puolustuskirjeitä suomalaisilta. Jalo Maunu Stjernkors ei silloin enää muistanutkaan sitä eripuraisuutta, mikä heidän välillään oli ollut Venäjän sodan aikana, vaan lähetti kohta kirjeen Viipurin linnan isännälle ja väelle, kaupungin pormestarille ja raadille ynnä maapapeille, käskien heidän kutsua talonpojat kokoon ja kysyä, oliko heillä mitään valittamista Sture herraa vastaan. Kirjeensä lopussa hän niin selvään osoitti, minkälaista vastausta hän toivoi, että tuskin tarvinnee epäillä sieltä tulleen täyttä puhdistusta Sturelle. Samana vuonna, 1498, kutsui Sture itsekin Suomessa käydessään Turun porvariston kokoon raastupaan. Sinne hän sitten tuli itse, piispa ja muita Suomen herroja seurassaan, ja kysyi, oliko porvareilla mitään syytä valittaa niiden voutien toimenpiteistä, jotka hänen puolestaan pitivät linnaa ja kaupunkia hallussaan. Sielläkin vastattiin, ettei ollut minkäänlaista kanteen syytä.
Mutta Sturen vihamiehet eivät kuitenkaan heittäneet, ja viimeinkin heidän onnistui saada kuninkaan epäluulot hereille. Hannu rupesi arvelemaan, että Sture todella oli kovin mahtava. Sentähden täytyi tämän v. 1499 suostua lääneistään maksamaan 2,000 markkaa vuotuista veroa. Ja samana vuonna vielä, kesäkuussa, otti kuningas häneltä tärkeät Turun, Viipurin ja Savon linnat, joiden sijaan kuitenkin hän antoi muutamia pienempiä läänejä Ruotsissa. Sture ei tämän jälkeen tietysti ollut aivan tyytyväinen, ja muutenkin alettiin Hannun hallitukseen suuttua. Sillä kuningas ei pitänyt muillekaan antamiansa lupauksia, ja hänen voutinsa rasittivat kansaa, niinkuin muukalaiset aina olivat tehneet. V. 1500 oli Hannu yrittänyt kukistaa ditmarskilaisia, pientä talonpoikaiskansaa, joka asui Tanskan mannermaan rannoilla. Vaan Ditmarskin uljaat urhot olivat kirveillään kaataneet taikka soihinsa upottaneet Hannun rautaiset ritarit. Tästä nyt karttui ruotsalaistenkin rohkeus ja kapinan tuumat levisivät leviämistänsä. Tapahtuipa sitten seikka, joka viritti kytevät kapinan tuumat ilmivalkeaan.
Me muistamme, että Hannun tekemä liitto ja yllytykset etupäässä olivat viekoittaneet venäläiset Suomeen. Nytpä tuli v. 1501 suuriruhtinaan lähettiläitä Tukholmaan, juuri kun kuningas varustausi pitämään herrainpäiviä Ruotsin säätyjen kanssa. Nämät lähettiläät tulivat Hannun eteen ja esittivät Ruotsin valtaneuvosten kuullen seuraavat ruhtinaansa valitukset. Ensiksi he kysyivät, oliko Hannu peräti unohtanut lupauksensa, minkä hän liittoa Ruotsia vastaan tehdessään oli ristiä suutelemalla antanut, että nimittäin Äyräpään, Jääsken ja Savon kihlakunnat annettaisiin takaisin Venäjän suuriruhtinaalle, niiden muka oikealle herralle, jolta ne väärin olivat valloitetut Ruotsin kruunun omaksi. Myöskin suuriruhtinas suuresti kummeksui, millä syyllä Hannu vaati vapaiksi ne ruotsalaiset vangit, jotka olivat joutuneet hänen käsiinsä. Hannun yllytyksestähän, arveli suuriruhtinas, oli Ruotsi tullutkin heidän molempien viholliseksi, ja mitä väkeä ruotsalaiset tässä sodassa kadottivat, se, veli pyhä, tapahtui teidän tähtenne.
Mikä lienee Hannun mieli ollut, kun näin hänen tuumansa paljastettiin Ruotsin herroille, ei ole vaikea arvata. Ja ruotsalaiset puolestaan nousivat vimmoissaan nyt ilmikapinaan. Sten Sture teki alun Taalain vuorilla, häneen yhtyi sitten Svante Sture ja vihdoin koko Ruotsi. Lopulla vuotta oli Sture taaskin valittu valtionhoitajaksi, ja alussa vuotta 1502 antausi Tukholmankin linna. Keväällä läksi sitten Sture Suomeen, missä useat linnat olivatkin jo hänen väkensä hallussa. Turun linna, missä Maunu Frille hallitsi, oli väkisin valloitettava. Piiritystä kesti kaksi kuukautta, heinäkuusta syyskuuhun saakka, ja linna joutui vihdoin Sturen valtaan sen johdosta, että Frillen palkattu sotaväki nosti kapinan. He näet tahtoivat ryöstää kuninkaan raha-arkut saaliiksensa ja aukaisivat sentähden portit Sturelle. Sen jälkeen Viipurinkin isäntä, Eerikki Tuurenpoika Bjelke, luopui kuninkaan puolelta ja avasi linnansa portit.
SVANTE STUREN AIKA.
1. Svante Sture tulee valtionhoitajaksi.
Sten Sture kuoli v. 1503. Hänen kuolinvuoteensa vieressä ei seisonut monta Ruotsin herraa, mutta olipa siinä yksi innokas mies ja harras ruotsalainen, tohtori Hemming Gad. Tämä tiesi hyvin, että jos tanskanmieliset herrat saisivat aikaa juonitella, ennenkuin uudella valtionhoitajalla olisi hallituksen ohjakset käsissään, niin voisi Hannu kuningas helposti päästä takaisin Ruotsiin. Sentähden pidettiin Sten Sturen kuolemaa vielä salassa, ja tieto siitä lähetettiin ainoastaan Svante Sturelle. Tämä kutsui kokoon herrainpäivät Tukholmaan, ja siinä kun asia äkkiä ilmoitettiin, eivät vastustajat kerinneetkään mitään sanoa, vaan Svante Sture valittiin Sten vainajan sijaan. Se oli tammikuussa v. 1504.
Mutta suomalaisten mieltä ei vielä oltu kuulusteltu, ja vähän epäiltävältä näytti, mitä he siihen sanoisivat. Varsinkin pelättiin, että Viipurin linnan isäntä, tuo mahtava ritari Eerikki Bjelke, ei suostuisi tähän vaaliin. Sillä Hannun hallitessa oli Bjelke ollut hänen suuressa suosiossaan ja muita myöhemmin hän oli luopunut kuninkaasta. Sentähden Svante Sture kohta toimitti Turkuun tiedon vaalistansa, pyytäen että siihen suostuttaisiin, ja Viipuriin lähetettiin heti kirje, jossa Svante vakuutteli olevansa Bjelken ystävä ynnä pyysi häntä puheillensa Raseporin linnaan. Hän näet ei kyllin luottanut kirjeittensä vaikutukseen, vaan aikoi itse mennä Suomeen, sen suuren ja tärkeän maakunnan mieltä puoleensa taivuttelemaan.
Kauan ei Svanten tarvinnutkaan olla epäilyksissään; Turusta tuli pian se hyvä sanoma, että piispa Lauri Suurpää ynnä Pohjois-Suomen laamanni Henrik Eerikinpoika Bitz ja Etelä-Suomen laamanni Klaus Henrikinpoika Horn olivat kutsuneet kokoon Turun läänin aateliset ja talonpojat sekä Turun kaupungin porvarit. Nämät olivat kokoontuneet Turun torille ja raatihuoneen balkongilta oli heille luettu uuden valtionhoitajan ja valtaneuvoston lähettämä kirje vaalista. Kun sitten oli kysytty, tahtoivatko hekin heidän päätökseensä yhtyä, olivat he yksimielisesti kohottaneet kätensä suostumukseksi. He olivat myöskin kirjeessänsä lisänneet: "me emme tahdo Ruotsin valtakunnasta nytkään erota, yhtä vähän kuin esivanhempamme entisinä aikoina ovat tehneet, vaan tahdomme siinä olla, missä tekin, eläen ja kuollen, kärsien ja kokien teidän kanssanne, niinkuin meitä oikeus ja kunnia vaatii tekemään." — Pianpa siltäkin Svante Sturen mieheltä, jonka hän oli lähettänyt Viipurissa käymään, tuli kirjallinen vakuutus, että Bjelke kaikin puolin oli myöntynyt.
Mutta sittenkin Svante Sture tahtoi omin silmin nähdä, miten laita oli Suomessa. Hän tuli Suomeen heinäkuussa ja piti Turussa kokouksen Suomen miesten, aatelisherrojen, pappien, porvarien ja talonpoikien kanssa. Eerikki Bjelke ei joutanut tulla Raaseporin linnaan, jossa häntä Sture kauan odotti, mutta vakuutti pysyvänsä hänelle uskollisena. Sentähden Svante Sture, neuvoteltuansa Suomen herrojen ja niiden ruotsalaisten kanssa, jotka olivat hänen seurassansa, asetti Bjelken koko Suomen päämaaherraksi, joka valtionhoitajan poissa ollessa saisi maassa vallita ja hallita, miten paraimmaksi näkisi. Häntä piti Suomen kaikkien virkamiesten ynnä muidenkin asukkaiden totella, aivan kuin itse valtionhoitajaa. Hänen huoleensa uskottiin varsinkin Venäjän asiat, sekä rauhan hierominen että rajojen varjeleminen.
Näin saatuansa asiat vakavalle kannalle, palasi Svante Ruotsiin syyskuun keskipaikoilla. Hän oli Suomeen tullut levottomana, mutta lähtiessänsä sieltä oli hänen sydämensä rauhallinen ja iloinen.
2. Eerikki Tuurenpoika Bjelke.
Ritari Eerikki Tuurenpoika Bjelke, jolle nyt Suomen hallitus oli uskottu ja joka monta vuotta väsymättömällä huolella valvoi maamme etua, ansaitsee hyvin laveampaa mainetta. Hän oli sukuansa ruotsalainen. Hänen isänsä, ritari, valtaneuvos ja marski Tuure Tuurenpoika Bjelke, Kråkerumin ja Räfvelstadin herra, oli aikanansa ollut mahtava mies; äiti Inkeri Körning oli suurta tanskalaista sukua. Minä vuonna Eerikki Tuurenpoika oli syntynyt, siitä ei ole yhtään tietoa, vaan luultavasti tapahtui se 15:nnen vuosisadan keskipaikoilla. Ei ole tietoa meillä siitäkään, milloin hän ensin alkoi kotimaatamme palvella, mutta syytä on arvella sen olleen vuosisadan seitsemännellä kymmenellä. Vanhemman Sten Sturen aikana oli jo Eerikillä ollut useat kerrat milloin mikin linna hallussansa. Hän oli Hannu kuninkaan erinomaisessa suosiossa, niinkuin jo mainittiin, ritarin kultakannukset ja valtaneuvoksen arvo hänelle taisi tulla jo osaksi Hannun kruunausjuhlassa. Pian hän myöskin nähtiin isäntänä Viipurin tärkeässä linnassa. Sentähden pysyi Bjelke kuninkaalle uskollisena kauemmin kuin kukaan muu, ja lähetti vasta 1502 luopumuskirjeen Hannulle. Siitä saakka hän yhtä lujasti pysyi Sturein puolella, ja turhaan Hannu v. 1505 yritti häntä puolelleen houkutella. Bjelke heti lähetti kuninkaan kirjeen Ruotsiin Svante Sturelle, kysyen, mitä hänen piti siihen vastata.
Suomen ylimaaherrana ei Bjelke saanut paljon lepoa nauttia. Sillä kahtaalta uhkaili silloin vaara Suomennientä. Mannermaan rajalta venäläinen yhä ahdisteli, ja Tanskan meriväki hävitti rantamaita. Lähellä Venäjän rajaa asuen, Bjelke aina piti tarkasti silmällä levottomien naapuriensa hankkeita. Hän lähetteli vakoojia heidän maahansa tiedustelemaan, hän sovitteli rajalaisten riitoja, hänen lähettiläitään kävi alinomaa rajalinnojen pajarien puheilla, jopa toisinansa tulivat itse suuriruhtinaankin eteen. Näin onnistui Bjelken aina saada venäläiset hillityksi, joka kerta kun he Tanskan yllytyksistä kiihtyen uudestaan nostivat riitaa rajoista. V. 1504 oli kyllä, niinkuin tiedämme, sovittu välirauhasta; vaan v. 1506 sai jo Hannu kuningas uuden liiton toimeen uuden suuriruhtinaan, Vasili IV Iivananpojan kanssa. Pariin vuoteen ei tästä kuitenkaan vielä ollut mitään hätää, koska Venäjä samaan aikaan kävi sotaa tatarilaisten sekä puolalaisten kanssa, ja jälkimäiset raatelivat pahasti heitä useassa tappelussa. Mutta tehtyään rauhan näiden kanssa suuriruhtinas v. 1509 alkoi kiivaammin varustautua Suomea vastaan ja yltyi yhä kopeammaksi vaatimuksissansa. Hänen piti muka saada koko maamme omakseen taikka ainakin 15 peninkulmaa pitkä ja 14 leveä rajareunus Viipurin ja Savonlinnan lääniä. Sittenkin Bjelke sai hänet jälleen hillityksi, ja v. 1510 päätettiin uusi välirauha. Kolmen vuoden perästä piti kummaltakin puolin tultaman kokoon Vuoksen tienoille. Silloin tuo riidanalainen raja oli yksin neuvoin käytävä ja tehdyn sovinnon tuli nyt pysyä 60 vuotta edelleen.
Itäisen rajan varjeleminen, joka Bjelkelle tuotti niin paljon huolta, oli myös epäilemättä aiheena erääseen hänen yritykseensä, joka todistaa hänen suurta älyänsä. Molempien rajalinnojen, Viipurin ja Savonlinnan, etäisyys toisistaan sekä vaikeat kulkuneuvot tekivät vaikeaksi, usein mahdottomaksi ennättää hyvissä ajoin toisesta toiseen avuksi. Sentähden päätti Bjelke kaivannolla yhdistää Suomenvedenpohjan ja Saimaan vedet niin, että alukset pääsisivät koko välin kulkemaan. Kaivanto pantiinkin alulle, vaan työ jäi pian kesken, luultavasti rahan ja työvoimien puutteesta sekä rajan rauhattomuuden tähden. Parasta se muuten taisikin olla. Silloin näet ei vielä osattu sulkuja rakentaa niinkuin tätä nykyä. Kun kaivanto olisi rantaharjanteen puhkaissut, olisivat siis Saimaan vedet estämättä päässeet tulvailemaan Viipurin rantamaiden yli ja luultavasti upottaneet sen peräti. Bjelken yrityksen jälkiä on nytkin vielä nähtävänä lähellä Saimaan kanavan alkua.
3. Tanskan merirosvojen hävitykset Suomessa.
Sten Sturen kuoltua oli Hannu taaskin hieronut sovintoa ruotsalaisten kanssa, vaan pian hän oli nähnyt, ettei hän hyvällä saisi heitä suostumaan. Siitä syystä oli hän taaskin ruvennut sotakeinoihin. Me olemme nähneet, kuinka hän venäläisiä yllytti Suomeen hyökkäämään. Hän itse puolestansa kävi sotaa Ruotsin etelärajoilla ja lähetti joka kesä Itämerelle suuria laivaparvia. Nämät Hannun laivat harjoittivat mitä julmimpia merirosvojen töitä. Uljaitten ja armottomien päällikköjensä, Jöns Holgerinpoika Ulfstandin, Otto Ruudin ja Severin Norrbyn johdolla he purjehtivat merta ristin rastin, ryöstäen kaikki laivat, jotka Ruotsin tai Suomen rannoilta uskalsivat ulota. Kaukaisemmille matkoille, Lybeckiin tai muihin Saksan kaupunkeihin, ei Suomen laivurien tietysti ollut lähtemistäkään. He vain välistä kiiruhtivat meren yli Ruotsiin tai Vironmaalle, suolaa ja muita tarpeellisimpia tavaroita noutamaan. Mutta siinäkin oli pujahtaminen surman suun sivuitse, sillä Naissaaren takana, Räävelin edustalla, oli aina vihollinen väijymässä. Kun nämät merirosvot olivat jonkun laivan saaneet käsiinsä, he tavallisesti tappoivat enimmän osan väkeä. Eikä siinä kyllä että tappoivat, vaan he kiduttivat heitä myöskin hirveällä tavalla. Kädet, jalat vangeilta ensin silvottiin ja sitten vasta heitettiin miesparat meren pohjaan. Harvat heidän kynsistänsä pääsivät niin eheinä kuin kerran muutamat raumalaiset.
Oli näet kuusi Rauman laivaa joutunut merirosvojen käsiin. Nämät sulloivat kaikista aluksista parhaat tavarat yhteen laivaan ja panivat viisi omaa miestänsä ynnä kolme Rauman porvaria sitä Gotlantiin viemään. Gotlanti kuului silloin Tanskan vallan alle ja oli merirosvojen paras pesäpaikka. Jo alkoi laiva perille lähestyä, ja Visbyn linna tuli näkyviin; silloinpa muuan rosvoista piloillansa osoitti sormellaan yhtä tornia. "Kas tuossa", irvisteli hän vangeille, "saatte monta pirun yötä kokea!" Tästä silmittömästi tuskastuen, vangit äkkiä karkasivat rosvojen kimppuun. Heidän onnistui päästä tanskalaisten ja sen paikan väliin, missä aseita talletettiin. Näin joutuivat aseettomat rosvot pian tappiolle; kolmelta pää halkaistiin ja kaksi heittäytyi mereen, maalle uidakseen. Mutta pelastuneet raumalaiset käänsivät riemuiten laivan kokan kotiinpäin, ja perille he pääsivät onnellisesti, tuoden paljon kalliimman lastin laivassaan, kuin mitä heillä lähtiessä oli ollut.
Näitä Tanskan rosvoja ei aina ollutkaan kovin suuret joukot, mutta Suomen herrojen velttous oli syynä siihen, että he kuitenkin saivat paljon vahinkoa aikaan. Bjelke kyllä oli valpas tässä niinkuin muissakin toimissaan. Hänen sota-aluksensa saattoivat aina Suomen kauppalaivoja, taikka jos missä vahinkoa oli tehty, ne karkoittivat merirosvot ja ryöstivät usein saaliit heidän käsistään. Niin säilyivät, niinkuin hän itse kirjeessä mainitsee, hänen lääninsä, Viipurin rannat ja laivat jotenkin eheinä. Mutta joka paikkaan eivät Bjelken laivat kerinneet, ja muut Suomen herrat olivat kovin hitaita auttamaan.
Rosvot eivät muuten tehneetkään tuhoa ainoastaan merellä; vähä väliä he kävivät rantojakin hävittelemässä, ja niitä oli vielä paljon vaikeampi varjella kuin laivoja. Äkkipäätä he laskivat laivoillansa johonkuhun rantaan, ryöstivät, polttivat likimpiä kyliä, ja olivat tavallisesti jo pitkän matkan päässä, ennenkuin linnoista joutui sotaväkeä apuun tai seudun talonpojat kerkesivät paikalle suurin joukoin. Olipa kuitenkin rannan talonpojilla kaikellaisia keinoja, joilla he rosvoilta kokivat varjella itseänsä. Salmien suuhun he upottivat kiviä tai löivät seipäitä, jotta vihollisten laivat tarttuisivat niihin kiinni. Tai kun ulkosaariin asetetut vartijat ilmoittivat rosvojen tulevan, kokoontuivat talonpojat rannan äyräille. Sieltä he ampuivat nuolensa vihollista vastaan ja vierittivät veneitten päälle suuria kiviä. Myöskin kerrotaan heidän sahanneen rannasta kyliin johtavien teitten varsilla puut tyvestä poikki, jotta ne töin tuskin pysyivät pystyssä, mutta sivukulkijain tärinästä romahtivat päälle. Ulkosaarissa taas, missä vihollisen tiedettiin käyvän puita hakkaamassa, viritettiin pehkuihin jousia, jotka miehen astuessa päälle lennättivät nuolen jänteestään. Myöskin olivat ahdistetun kylän miehet välistä pakenevinansa eri haaroille, ja kun vihollinen hajosi heitä takaa ajamaan, he salateitä myöten kokoontuivat jälleen yhteen ja tappoivat rosvot yksitellen.
Varsinkin kerrotaan kahdesta tanskalaisten retkestä, jotka olivat kovin tuhoisia Suomelle. Toinen oli käynti Ahvenanmaalla v. 1507, toinen Turun kaupungin hävitys v. 1509.
Ahvenanmaalla olivat rosvot käyneet jo kerran ennenkin, vaan silloin, v. 1505, oli Kastelholman isäntä, Eerikki Juhananpoika Vaasa, varustanut heille niin tuliset tervetuliaiset, että he kiireimmiten karkasivat laivoihinsa takaisin.
Mutta toisin kävi v. 1507. Suuret laivaparvet olivat jo kesän alussa saapuneet Suomen vesille, ja Bjelke oli kauan kehoitellut Suomen herroja varustamaan voimiansa, jotta miehissä karkoitettaisiin viholliset, jotka väijyivät Räävelin edustalla. Mutta toimesta ei tullut tekoa, ja niin kerkesi vihollinen kenenkään estämättä saada työnsä tehdyksi. Keskellä heinäkuuta tulivat he Ahvenanmaalle, polttivat siellä Kastelholman poroksi ja ryöstivät maakuntaa sillä tavalla, että viimein talonpojat sekä papit heille suorittivat suuren polttoveron, jotta he eivät peräti hävittäisi heitä. Lunnaat saatuansa läksivät rosvot jälleen matkoihinsa, vieden laivoissansa summattomat saaliit ynnä Eerikki Bjelken veljenkin, Sten Bjelken, joka oli linnassa ollut isäntänä. Rosvojen lähdettyä saapui sinne vihdoin apuväkeä Suomesta. Siinä oli piispa Juhana Olavinpojan huoveja viisikymmentä ja saman verran valtionhoitajan omaa väkeä; Eerikki Bjelke oli lähettänyt 30 ja Inkeri rouva, vanhemman Sten Sturen leski, oli Hämeenlinnasta pannut parveen 24 miestä. Suomen apuväen lipussa oli Sturen vaakuna joka kulmassa ja keskellä paistoi punainen risti. Jos tämä joukko olisi ajoissa tullut avuksi, niin tanskalaiset olisivat palanneet senkin kerran tyhjinä. Vaan nyt suomalaiset löysivät linnan raunioina ja koko Ahvenanmaan melkein autioksi hävitettynä.
Vuonna 1508 olivat suomalaiset suuressa pelossa ja varustivat vastarintaa kaikin voimin, sillä huhu oli levinnyt, että kuningas itse aikoi kesällä tulla suuren sotajoukon kanssa Suomeen. Mutta kesä kului rauhassa; ainoastaan kova nälkä rasitteli silloin maatamme. Sitä verisempi oli sitten kesä 1509. Suuri Tanskan laivasto ilmaantui jälleen Suomenlahdelle. Sen päällikkönä oli Otto Ruud, joka ei tuntenut pelkoa, vaan ei myöskään sääliä eikä armoa. Tanskalaiset taaskin valloittivat Ahvenanmaan ja karkasivat sitten yöllä elokuun 2:ta päivää vasten Turkuun. Helppo on arvata, miten säikähtyneinä Turun porvarit kavahtivat vuoteiltaan, kun heitä ei herättänyt päivän kultainen koite, vaan palavien talojen leimu; kun heidän korviinsa eivät soineet laitumelle lähtevien lehmien kellot, vaan sotatorven toitotukset ja poloisten veljiensä parku. Julmasti menetteli vihollinen Turussa. Tuomiokirkosta ryöstettiin kalkit, pyhäin kuvat, piispan sauvat ja messupuvut ynnä kaikki muut kalliit tavarat. Porvareilta riistettiin kaikki, mitä vaan hengen takana oli. Monta pormestaria, raatimiestä, pappia ja muuta väkeä surmattiin surkealla tavalla, ja rikkaimmat, joista oli toivo saada suuret lunnaat, vietiin laivoihin vangeiksi. Ne, jotka olivat päässeet pakoon tätä verisaunaa, piilivät sitten pitkät ajat mailla, eivätkä uskaltaneet palata entisille asuinsijoilleen. Kauan, rosvojen lähdettyäkin, seisoivat puotien ovet ja talojen portit seposelällään ja koko kaupunki oli tyhjänä ja autiona.
Pari viikkoa pysyivät tanskalaiset Turussa ja alkoivat linnaakin jo piiritellä. Vaan sitä he eivät kyenneetkään valloittamaan, ja syvemmälle maahan tunkeutumasta estivät heitä piispa Juhana Olavinpojan vankat varustukset. Kun näin aika kului ja suomalaisten joukko karttumistaan karttui, päättivät viholliset viimein lähteä. Heidän laivansa kulkivat alas Aurajokea ja siis aivan linnan tykkien suitse, vaan monta miestä ei heiltä siinä kuulu hukkuneen, sillä linnassa ei sattunut olemaan taitavata tykkimestaria. Kokonaan ei vihollinen kuitenkaan lähtenytkään pois, vaan siirtyi ainoasti Hankoniemen edustalle. Siellä se vielä vähän aikaa viipyi, vaatien polttoverona Turun kaupungilta ja lääniltä 12,000 markkaa sekä saman verran piispan puolesta. Sillä ehdolla hän lupasi hävityksistänsä lakata. Lieköhän ne rahat saanut vai ei, siitä ei ole tietoa, vaan viikkoa myöhemmin oli laivasto lähtenyt. Ainoastaan kuusi pientä laivaa oli jäänyt jäljelle, jotka ryöstelivät Uudenmaan rantoja ja estivät Suomen laivoja pääsemästä Vironmaalle. Lähtiessään olivat rosvot uhanneet tulla takaisin Mikonpäiväksi taikka ainakin seuraavana keväänä. Silloin oli muka Suomi valloitettava kokonaan tai ainakin hävitettävä aivan autioksi. Hädissään pyysi nyt piispa apua Ruotsista, lisäten että muuten rahvas tuskissaan antautuisi viholliselle. Niin oli nytkin toisin paikoin tapahtunut ja toisin paikoin oli sitä vain väkisin saatu estetyksi.
Vuosi 1510 ei tuonut kuitenkaan sitä tuhoa mukanaan, mitä oli uhattu ja pelätty. Päinvastoin lakkasi nyt sota muutamiksi vuosiksi. Kun se uudestaan leimahti rajummin riehumaan, oli jo Svante Sture monta vuotta maannut haudassansa ja niin myös Hannu, hänen vihamiehensä.
STEN STURE NUOREMPI JA KRISTIERN TYRANNI.
1. Ruotsi ja Suomi joutuvat Tanskan vallan alle.
Svante Sturen sijaan valittiin v. 1512 valtionhoitajaksi hänen poikansa Sten Sture, lempeä ja kansanmielinen mies, ja Tanskan kruunu jäi v. 1513 perinnöksi Hannun pojalle Kristiernille. Alussa vallitsi nyt muutamia vuosia välirauha Ruotsin ja Tanskan välillä, mutta pian syttyi sota uudestaan. Sten Sture riitautui Upsalan mahtavan ja pahanluontoisen arkkipiispan, Kustaa Trollen kanssa, ja nyt toivoi Kristiern saavansa eripuraisen Ruotsin valloitetuksi. Hän jo syksyllä 1516, ennenkuin välirauha oli loppunutkaan, ryöstätti yhden Ruotsin aluksen ja yritti seuraavana kahtena kesänä sotavoimalla päästä Ruotsiin. Mutta tyhjäksi kävivät nämät hänen retkensä, sillä Sten Sture ruotsalaisineen piti urhoollisesti puoltansa. Suomessa hävittelivät näinä vuosina venäläiset, jotka Kristiern oli yllyttänyt rauhaa rikkomaan, ja v. 1517 tanskalaiset merirosvot ryöstivät rannikoita.
Rauhassa vieri vuosi 1519; sillä Kristiern varusteli nyt kaikkia voimiaan, jotta hänen ei kolmattakin kertaa täytyisi häpeällä peräytyä. Hän vaati suuria veroja kaikilta säädyiltä Tanskassa sekä Norjassa; hän peri langoltaan, Saksan keisarilta Kaarle V:nneltä, puolisonsa perinnön; hän keräsi sotajoukot omista maistansa ja palkkasi lisäksi sotaan harjaantunutta väkeä Skotlannista sekä Saksanmaalta. Hänen liittolaisensa, Ranskan kuningas Frans I lähetti 2,000 oivaa miestä taitavien päällikköjen johdolla. Sen kaiken lisäksi hän toimi siten, että paavi määräsi hänet toimeenpanemaan sitä pannaa, joka oli julistettu Ruotsia vastaan, koska arkkipiispa säätyjen toimesta oli pantu viralta.
Näin maallisilla ja hengellisillä aseilla varustettuna, marssi Kristiern tammikuussa 1520 Ruotsin eteläisen rajan yli.[6] Åsunden järven jäällä, liki Bogesundin kaupunkia Länsi-götinmaalla, oli hänellä Sten Sture vastassa 10,000 talonpojan kanssa. Kukaties olisi tässä voitu vastarintaa tehdä, mutta heti tappelun alussa sai Sture tykinluodin reiteensä, ja hänen väkensä hämmästyksissään hajosi pian pakosalle. Sten Sture vietiin Tukholmaan, mutta hän kuoli jo ennen sinne pääsyänsä. Nyt sai Kristiern melkein miekan lyömättä Ruotsin valtaansa. Sturen kuolema oli ruotsalaisten rohkeuden lamauttanut, ja missä vähänkin yritettiin vastustella, siinä saattoi aatelisherrojen petos tanskalaiset voitolle. Viimein ei ollut koko Ruotsissa muuta paikkaa valloittamatta kuin Tukholman kaupunki linnoineen. Siinä hallitsi Sturen jalo leski Kristina Gyllenstjerna, ja hänen ympärilleen olivat kokoontuneet kaikki Ruotsin vapautta rakastavat, rohkeat miehet. Väkisen ei olisi siis ollut helppo sitä saada, mutta kavaluutta sekään ei kestänyt kauan. Kristiern lähetti linnalaisten puheille tohtori Hemming Gadin, joka ennen oli uskollinen ruotsalainen; mutta nyt oli miehen mieli peräti muuttunut. Hän vakuutti Kristinalle, ettei tämä muka kuitenkaan kauan aikaa jaksaisi puolustaa Tukholmaa; sentähden olisi parempi hyvällä luopua siitä, jolloin voisi tinkiä itselleen hyvät ehdot. Gadin neuvosta Kristina antoikin alussa syyskuuta Kristiernille Tukholman avaimet, ja tämä lupasi puolestaan, että Kristina ja kaikki hänen miehensä saisivat pitää hengen sekä tavaransa. Kristinalle päälle päätteeksi luvattiin Hämeenlinna ja Kokemäen kartano. Hänen miestensä joukkoon olivat tässä sovinnossa myös Suomen herrat luetut, jotka eivät vielä olleet suostuneet Tanskan valtaan.
Suomen herroja oli Kristiern jo kesäkuussa kutsunut luokseen tulemaan. Kutsukirjeessä olivat mainitut: Turun piispa Arvi Kurki, Åke Yrjänänpoika Tott, Hämeenlinnan haltija, Tönne Eerikinpoika Tott, Viipurin isäntä, Klaus Henrikinpoika Horn, Etelä-Suomen, ja Henrikki Steninpoika Renhufvud, Pohjois-Suomen laamanni, ynnä myös Satakunnan laamanni Knuutti Eerikinpoika Kurki. Mutta nämät herrat eivät huolineet, eivätkä tohtineetkaan noudattaa kutsumusta. Poissa he pysyivät sittenkin, kun Kristiern kutsui heidät kruunaukseensa.
Sillä välin oli kuningas, Tukholmaan päästyänsä, lähettänyt Suomeen Hemming Gadin sotajoukkoineen. Kristiern tiesi, että Gad Suomessa oli vanhastaan hyvin tuttu ja siis paremmin kuin kukaan muu voisi saada Suomen miehet suostumaan uuteen valtaan. Tässä toivossa Kristiern ei pettynytkään; Gad piti puheita, ja Suomen herrat itsekin näkivät vastustuksen turhaksi. Niin onnistui Kristiernin ennen vuoden loppua saada kaikki Suomen linnat haltuunsa. Niistä eroitettiin entiset isännät ja sijaan pantiin Tanskan tai Saksan miehiä, joista on suurimman maineen saanut Turun linnan isäntä, ritari Tuomas Wulff von Grevensdorp, paremmin tunnettu Tuomas junkkarin nimellä.
2. Kristiernin verilöylyt.
Kuningas Kristiern oli säälimätön ja julma luonteeltaan. Hän oli isänsä vielä eläessä ollut varakuninkaana Norjassa ja häntä vastaan nostetun kapinan rangaistukseksi mestauttanut niin monta sen maan aatelisista, ettei sen ajan jälkeen Norjassa ole enää aatelisia ollut muuta kuin nimeksi. Nyt hän oli päättänyt Ruotsissakin tehdä samaten. Sillä tavoin, toivoi hän, tulisivat päällikköjen puutteessa kaikki kapinat mahdottomiksi ja Ruotsi voitaisiin alentaa Tanskan maakunnaksi, niinkuin Norja jo oli ollut jonkun aikaa. Tätä tuumaa toimeenpannessaan oli Kristiern menetellyt viekkaasti ja varovaisesti. Hän oli ollut unohtavinaan, mitä Ruotsin miehet häntä vastaan olivat tehneet, ja suosivinansa heitä niinkuin omaa kansaansa. Siten hän viihdytti Ruotsin herrojen pelon, ja he saapuivat kaikki kuninkaan käskystä kruunaukseen. Tämä vietettiin Tukholmassa marraskuun 6 p:nä 1520.
Seuraavana päivänä käskettiin parhaat Ruotsin miehet linnaan kuninkaan puheille. Sielläpä he kohta havaitsivat joutuneensa satimeen. Kun tulivat sisään, portit paiskattiin heti kiinni ja sitten ruvettiin heitä vastaan oikeutta pitämään. Heitä syytettiin siitä, että he olivat panneet arkkipiispan viralta ja rikkoneet sillä kirkkoa ja uskoa vastaan. Tästä rikoksesta heidät kaikki tuomittiin hengiltä. Marraskuun 8 p:nä vangitut herrat vietiin Tukholman Isolle Torille ja siellä heidät mestattiin toinen toisensa jälkeen. Siinä sai nyt surmansa kaksi piispaa, kolmetoista ritaria ja valtaneuvosta, kaupungin kolme pormestaria ja viisitoista etevintä porvaria. Seuraavana päivänä tätä teurastusta vielä jatkettiin ja joukoittain ripustettiin mestattujen herrojen palvelijoitakin hirsipuihin. Tästä eivät päässeet itse maansa pettäjätkään, jotka tanskalaisia olivat auttaneet, sillä Kristiern tahtoi perinjuurin musertaa Ruotsin aatelin. Lampena seisoi veri Isolla Torilla ja kolmatta päivää makasivat runnellut ruumiit maassa, ennenkuin ne vietiin pois ja poltettiin tuhaksi. Se oli Tukholman verilöyly, jonka historia on säilyttänyt kauheimpien muistojen joukossa.
Pienempiä verilöylyjä pantiin sitten toimeen useissa Ruotsin kaupungeissa ja pian tuli vuoro myös Suomen herroille. He eivät olleet saapuneet kruunaukseen ja siten olivat säilyneet verilöylystä Tukholmassa. Mutta Suomenkin linnojen isännille oli Kristiern lähettänyt surmakäskyt. Niin mestattiin vielä marraskuussa Åke Yrjänänpoika Tott samassa Hämeenlinnassa, jonka haltiana hän vähää ennen oli ollut, ja joulukuussa saivat Raaseporin edustalla laskea kaulansa pölkylle Niilo Eskilinpoika Baner ja itse Tanskan ystäväkin Hemming Gad. — Muita Suomen herroja silloin vielä säästettiin ja varsinkin näkyi nyt piispa Arvi Kurki päässeen Kristiernin erinomaiseen suosioon. Kuningas hänelle kirjoitti hyvin ystävällisesti, suoden hänelle milloin minkin edun; ja Kurkikin puolestansa oli olevinaan kuninkaalle hyvin uskollinen. Mikä Kristiernillä mahtoi olla syynä, kun hän näin säästi ja suosi yhtä Sturen hartainta ystävää, se on ja pysynee iäti salaisuutena. Kentiesi hän oli jo niin varma vallastaan, kun enin osa Ruotsin herroja makasi haudassa, ettei luullut tarvitsevansa tappaa tähteitä, vaan mietti, miten ne suosiolla vetäisi puoleensa.