KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA II

Kustaa Vaasa

Kirj.

JULIUS KROHN

Kansanvalistusseura, Helsinki, 1914.

SISÄLLYS:

Kustaa Vaasan hallitus.

  1. Pietari Särkilahti.
  2. Vesteroosin valtiopäiväpäätös.
  3. Vesteroosin päätöksen toimeenpano Suomessa.
  4. Katolisten kirkonmenojen poistaminen Suomesta.
  5. Suomalaisen kirjallisuuden alku.
  6. Uskonpuhdistuksen vaikutus.
  7. Kreivisota.
  8. Talonpoikaismetelit Ruotsissa Kustaa Vaasan aikana.
  9. Veljekset Eerikki ja Iivari Fleming.
 10. Kauppa ja elatuskeinot Kustaa Vaasan aikoina.
 11. Maanviljelys ja talonpoikainen kansa Kustaa Vaasan aikana.
 12. Suomen sydänmaiden asutus.
 13. Ruotsin ja Venäjän väli Kustaa Vaasan hallituksen alkupuolella.
 14. Venäläisten ensimäiset retket Suomeen.
 15. Jaakko Baggen retki Pähkinälinnaa vastaan.
 16. Venäläisten toinen käynti Viipurin edustalla.
 17. Rauhansovinto.
 18. Vähäisen tavoista uskonpuhdistuksen aikakaudella.
 19. Yleinen katsaus Kustaa Vaasan hallitukseen.

Viiteselitykset.

KUSTAA VAASAN HALLITUS.

1. Pietari Särkilahti.

Samoihin aikoihin kuin tanskalaiset lopulta ajettiin pois Suomesta, palasi nuori suomalainen pappi, Pietari Särkilahti kotimaahan. Hän oli vanhan tavan mukaan käynyt ulkomailla oppiansa täydentämässä ja toi nyt kanssaan Wittenbergissä saadun maisteri-arvonsa. Olipa hänellä paitsi sitä oppia, josta mainittu arvonimi oli vakuutena ja todistuksena, toinenkin vielä paljoa kalliimpi saalis mukanansa. Wittenbergin yliopistossa kaikuivat näet silloin parasta aikaa suurten uskonpuhdistajien, Lutherin ja Melanchtonin äänet. Ihminen, niin he opettivat, ei voi omien töittensä nojalla päästä autuaaksi, vaikka kuinka paljon hyvää tekisi. Vielä vähemmän voivat kirkoille tai luostareille tehdyt lahjoitukset, toivioretket eli vaellukset pyhille paikoille, paastot tai muut ruumiin kidutukset saattaa ihmistä taivaaseen. Kaikkein vähin apu viimeinkin on aneista eli synninpäästökirjoista, joita paavin lähettiläät myöskentelevät, huutaen:

Kun raha arkkuhun kilahtaa, niin sielu kiirastulesta vilahtaa.

Nämät kaikki ovat vain pappien valheita, keksityt syötiksi, joilla ongitaan rahoja tyhmän kansan kukkaroista. Täten saaduilla varoilla papit sitten elävät laiskuudessa ja hekkumassa. — Saarnansa todistukseksi uskonpuhdistajat aina viittasivat itse raamattuun ja kehoittivat kuulijoitansakin lukemaan omin silmin tätä silloin kiellettyä kirjaa. Särkilahti, niinkuin monet sadat muut nuorukaiset, noudatti tätä neuvoa ja näki ihmeeksensä, miten suuri eroitus oli Jumalan omalla sanalla ja sillä opilla, mitä katolinen papisto levitteli. Pyhän innon vallassa hän riensi kotimaahan sielläkin aukaistakseen ihmisten silmät totuudelle.

Asianhaarat Suomessa olivat hänen yritykselleen erittäin edullisia. Innokas ja mahtava katolinen piispa olisi tietysti voinut voimallisesti estää uuden opin levittäjää. Mutta Suomen hiippakunta oli paraikaa varsinaista päämiestä vailla. Hukkuneen Arvi Kurjen sijaan Turun tuomiokapituli kyllä 1523 vuoden lopulla valitsi Linköpingin tuomiokirkon dekaanin Eerikki Sveninpojan. Mutta tämä ei saanutkaan paavin vahvistusta virkaansa, koska levottomien aikojen tähden ei oltu voitu lähettää Roomaan suurta rahasummaa, niinkuin tavallisesti tällaisissa tapauksissa tehtiin. Umpisilmäisessä ahneudessaan auttoi siis paavi täten itse kirkkonsa hajoamista pohjan perillä. Ainoastaan valitulla piispalla ei näet ollut likimainkaan sama valta kuin paavin vahvistamalla ja vihkimällä. Edellinen ei saanut pappiskokelaita vihkiä, eikä pyhittää uusia kirkkoja, luostareita, kelloja, messuvaatteita y.m. Kansan ja alhaisen papiston silmissä ei hänen sanallaan siis voinut olla täyttä arvoa ja voimaa. Oli tosin silloin Turussa vihittykin piispa, ulkomaalainen virkaheitto, nimeltään Vincentius, jonka Kustaa kuningas oli lähettänyt apulaiseksi yllämainituita toimituksia varten. Mutta siitä ei asia paljon parantunut: sillä tämmöisestä jaosta piispan arvo ja valta vielä enemmän kärsi.

Kaiken lisäksi oli Eerikki Sveninpoika hyvin hiljainen ja siveä mies. Tietäen että kuningas suojeli uutta oppia, ei hän uskaltanut sitä paljon vastustella. Samaten Vincentiuskin, jota Kustaa vähää ennen oli jostakin uppiniskaisuudesta pitänyt linnassa, liikkui varsin varovasti. Jäipä viimein Turun hiippakunta vuoden ajaksi aivan kaitsijatta, kun Eerikki tuskissansa ja epäilyksissänsä oli v. 1527 virasta luopunut.

Estämättä sai siis Särkilahti työtänsä toimittaa. Voimallisesti hän saarnasi Turun tuomiokirkossa ja mursi teoillaankin vanhan opin säännöt rikki. Saksasta tullessaan oli hän näet jo tuonut kanssansa nuorikon, vaikka naiminen katolisilta papeilta oli jyrkästi kielletty. Vaatipa hän myöhemmin itselleen takaisin maatilan, jonka hänen esivanhempansa olivat Naantalin luostarille lahjoittaneet. Valitettavasti lakkautti aikainen kuolema liiankin pian hänen toimensa, sillä hän kuoli nähtävästi jo vuonna 1529. Mutta työ, jonka hän oli alottanut, ei kuitenkaan sentähden jäänyt kesken. Saarnoillaan hän oli jo saanut kylvetyksi totuuden siemeniä monen nuoren papin sydämeen. Nämät oppilaat nyt kävivät työhön kiinni ja jatkoivat, mitä ei Särkilahden sallittu loppuun saattaa.

Tiedot tämän merkillisen miehen elämästä ovat muuten varsin niukat. Hän tuli ja meni niinkuin ukkosen salama, joka puhdistettuaan ilman katoaa. Hänen vanhempansa olivat Turun pormestari Niilo Särkilahti, piispa Maunu Stjernkorsin serkku; äiti Kirves-sukua. Kumminpuolin oli meidän uskonpuhdistajamme siis perin suomalaista aatelista sukuperää. Isän suku varsinkin, jonka asuntona oli Särkilahden kartano Taivassalossa, oli katolisen aikakauden mainioimpia, mahtavimpia. Viraltaan oli Pietari Särkilahti kanunkina eli tuomiokapitulin jäsenenä, lopulta n.s. arkkiteininä Turussa.

2. Vesteroosin valtiopäiväpäätös.

Niinkuin jo mainittiin oli Kustaa Vaasa uuden uskon saarnaajille suosiollinen. Lybeckissä ollessaan hän oli jo tutustunut uskonpuhdistajien oppiin ja sen oikeaksi huomannut. Nytpä, kuninkaaksi tultuansa, oli hänellä myös tärkeitä valtiollisia syitä suosia sitä. Ruotsin kruunun raha-asiat olivat näet sangen surkeassa tilassa. Sen tulot olivat aikojen kuluessa yhä enemmän vähentyneet. Suurin osa veroja tuli maatiloista. Mutta niistä oli suuri joukko aatelisherrojen hallussa; vielä suurempi joukko oli testamenttien kautta joutunut kirkkojen tai luostarien omaksi. Kumpaisetkin olivat aivan vapaat kaikista kruunun veroista. Mistäpä nyt Kustaa ottaisi rahaa sen suuren velan suorittamiseen, jonka hän vapaussodan aikana oli saanut Lybeckin kaupungilta? Mistä saada palkkaa sille sotavoimalle, jota tarvittiin valtakunnan suojana Kristiernin yhä vielä uhkaavia hankkeita vastaan? Jäljellä oleva vähäinen parvi verollisia talonpoikia ei jaksanut suorittaa kruunun tavallisiakaan menoja, saatikka sitten niin suuria ylimääräisiä. Tästä kaikesta pulasta saattoi uuden opin vallallepääsy pelastaa, sen käsitti kohta Kustaan terävä järki. Sen seurauksena oli Saksassa joka paikassa ollut kirkon omaisuuden luovutus kruunun tarpeihin. Samalla lailla oli nyt Ruotsin valtakunnassakin tehtävä.

Tämä keino oli vaarallinen, sitä ei kuningas salannut itseltään. Tietysti ei papisto suostuisi muuten kuin väkisen luopumaan aarteistansa; luultavasti se myös yllyttäisi oppimatonta kansaa vastustamaan kuninkaan muka jumalatonta hanketta. Mutta toiselta puolelta Kustaa luotti siihen, että oma etu oli taivuttava enimmän osan kansaa hänen puolellensa. Vieläpä hän luotti siihen, että hän kykeni viisaasti ja varovasti ajamaan asiata.

Päätöksissään oli Kustaa Vaasa kaiken aikansa järkähtämätön. Minkä hän oli nähnyt hyväksi, sen hän myös pani toimeen esteitä ja vaaroja pelkäämättä. Mutta hän pani sen toimeen hiljaa ja varovasti, koetellen aina taivuttaa kansaa kernaasti myöntymään. Vasta kun neuvot ja selitykset eivät auttaneet, ryhtyi hän väkinäiseen pakoitukseen. Joskus myöskin, kun vastarinta oli liian voimakas, peräytyi hän päätöksessään; vaan eipä hän sitä silti unhoittanut. Niin pian kun hänelle oli voimaa tarpeeksi karttunut, toi hän tuumansa uudestaan esiin ja vei sen sitten perille.

Tässäkin asiassa kuningas noudatti taitavaa menettelytapaansa. Ensi alussa hän ei ilmoittanut päättäneensä tehdä perinpohjaista muutosta kirkon ja uskon asioissa. Uskonpuhdistajien oppia ei hän ottanut omakseen, vaikka salli heidän levittää sitä suojeluksensa alla. Itse sitä vastoin hän vain selitti talonpojille sekä porvareille, että heidän verokuormansa tulisi helpommaksi, jos kirkonkin omaisuudesta saisi ottaa valtiolle apua. Aatelistoa sitä vastoin hän houkutteli sillä toivolla, että he saisivat takaisin ne maatilat, jotka heidän esivanhempansa olivat kirkon omaksi lahjoittaneet.

Maallikkosäätyjen avulla oli Kustaa Vaasa jo hallituksensa ensi vuosina useamman kerran saanut kirkolta melkoisia summia kiskotuksi. V. 1525 valtiopäivillä oli tällä tavoin määrätty koko sen vuoden kirkonkymmenykset sotajoukon elatukseksi, vieläpä lisäksi olivat ratsuväen hevoset pantu laitumelle luostarien maille. Seuraavana vuonna oli taas 2/3 kymmenyksistä otettu valtiovelan lyhentämiseksi. Näiden valmistavien puuhien jälkeen Kustaa vihdoin katsoi soveliaan hetken tulleen pappisvallan perinpohjaiseen kumoamiseen.

Juhannuksen aikana 1527 kokoontuivat säädyt kuninkaan käskystä Vesteroosin kaupunkiin. Siinäpä kohta alussa saatiin nähdä outoja asioita. Pidoissa, jotka kuningas ennen valtiopäivien avaamista piti säädyille, eivät piispojen sijat olleetkaan niinkuin muulloin lähinnä kuninkaan istuinta. Siinä nyt istuivat valtaneuvokset sekä ritarit; piispat saivat sijansa vasta näiden alapuolella. Tästä jo kaikki arvasivat kuninkaan tarkoituksen ja odottivat seuraavan päivän kokousta liikutetuin sydämin, ken toivon, ken pelon vallassa.

Istunnon alotti seuraavana päivänä kuninkaan kansleri Laurentius Andreae pitkällä puheella kuninkaan puolesta. Hän muistutti mieleen, että Ruotsi oli Kustaalle kiitollisuudenvelassa siitä, että se nyt oli päässyt vapaaksi vieraasta vallasta. Perästäkin päin, jatkoi hän, on kuningas aina kaikella tavalla pitänyt maan etua silmämääränään. Mutta kruunun nykyisillä vähillä tuloilla on hänen mahdoton edelleen hallita. Aateliset ovat aikojen kuluessa lahjoitelleet maitaan kirkoille ja luostareille; niiden sijaan on heille aina täytynyt antaa kruununtiloja elatukseksi. Se seikka vaatii parannusta, muuten on koko valtakunnan turmio tarjona. Tuskinpa oli kansleri puheensa päättänyt, niin nousi rohkein Ruotsin papeista, Linköpingin piispa Hannu Brask, häntä kiivaasti vastustamaan. "Me emme ole", huusi hän, "vannoneet uskollisuudenvalaa ainoastaan kuninkaalle, vaan myös paaville, kirkkokunnan päällikölle. Ilman hänen suostumustaan emme saa sallia mitään uskon muutosta eikä kirkon omaisuuden ryöstöä!" — Kuningas puhkesi nyt itse sanoihin ja kysyi aateliston mieltä asiasta. Mutta heidän vastauksensa oli aivan toinen, kuin mitä Kustaa Vaasa oli toivonut. Mahtava Tuure Roos, joka samoinkuin muutamat muut hänen säätyveljistänsä kadehti entisen vertaisensa valtaa, rupesi Braskin puolta pitämään. Korkealla äänellä vastasi hän piispan olevan aivan oikeassa sen mukaan, mitä hän ymmärtää saattoi. — "No, eipä minua sitten kummeksutakaan", ärjäsi suuttunut kuningas, "että talonpoikainen kansa niin usein nostaa meteliä, koska heillä on tämmöisiä esikuvia. Tämä siis on palkintoni kaikista huolistani sekä vaivoistani. Te haluaisitte varmaan, että minua iskettäisiin kirveen terällä päähän, vaikkei kukaan uskalla tarttua kirvesvarteen! Te sanotte tahtovanne minua teidän kuninkaaksenne ja herraksenne, vaan kuitenkin asetatte pipit ja papit ynnä muun paavin karjan minua ylemmäksi. Parasta onkin, että luovun hallituksesta ja lähden pois koko maasta. Valitkaa itsellenne kenen haluatte sijaan." Näin puhuen hyrskähti Kustaa kovaan itkuun, nousi sitten äkkiä ja läksi ulos salista.

Valtiopäivämiehet jäivät hämmästyksissään seisomaan. Sen jokainen ymmärsi, että Kustaan luopuminen rohkaisisi Ruotsin ulkovihollisia, vieläpä lisäksi epäilemättä sytyttäisi sisällisen eripuraisuuden. Kuitenkin kesti kokonaista kolme päivää, ennenkuin papisto ja vastahakoinen aatelispuolue taipui. Viimeinpä talonpojat ja porvarit uhkasivat tappavansa kaikki niskoittelevat herrat, jollei sovintoa kuninkaan kanssa kohta saataisi aikaan. Kustaan luo lähetettiin lähettiläät anomaan, että hän peruuttaisi sanansa. Ensi aluksi hän ei tahtonut ottaa heitä kuullaksensa. Vasta kolmannen lähetyskunnan, joka nöyrästi polvillaan ja kyynelsilmin häntä rukoili, onnistui saada kuninkaan mieli taivutetuksi.

Valtiopäiväpäätös tehtiin nyt aivan kuninkaan mielen mukaan. Piispoilta piti heidän asuntolinnansa otettaman pois ja saatavat vähennettämän, etteivät enää, niinkuin monesti ennen, voisi tehdä vastarintaa kuninkaalle. Samoin myös oli tuomiokapituleille, kirkoille sekä luostareille sen verta tuloja jätettävä, minkä he välttämättömästi tarvitsivat. Kaikki Kaarle Knuutinpojan aikuiset kirkolle lahjoitetut tilat saisivat lahjoittajien perilliset ottaa takaisin taikka, jos ne olivat myödyt tai pantatut, lunastaa. Yllämainittua aikaa vanhemmat lahjoitukset sitä vastoin oli kruunu perivä. Sakot kirkkolain rikkomisesta piti tästä lähtien tulla kuninkaalle eikä piispoille. Pappien riita-asioita ja rikoksia ei annettu enää piispojen tuomioistuimen ratkaistavaksi, vaan tavallisiin käräjiin. Pappien virkaanasettaminen sekä eroittaminen huonon käytöksen tähden oli oleva kuninkaan vallassa. Viimeiseksi vielä säädettiin, ettei kukaan saisi estää Jumalan puhtaan sanan saarnaamista.

3. Vesteroosin päätöksen toimeenpano Suomessa.

Näitä päätöksiä Kustaa rupesi heti panemaan toimeen. Suomessa näkyy kuitenkin kirkon omaisuuden ryöstö tapahtuneen varovaisemmin ja osaksi myöhemmin kuin Ruotsissa. Kuusiston linna, Turun piispojen vanha turvapaikka, purettiin tosin raunioiksi jo v. 1528 ja siihen kuuluvat maatilat otettiin kruunun omaksi. Mutta muut maatilansa sekä saatavansa sai piispa pitää sillä ehdolla, että hän kruunulle vuotuisesti suorittaisi 3,000 markkaa sen aikuista rahaa. Samaten myös tuomiokapitulin jäsenille jätettiin heidän maansa ja tulonsa vuosiveroa vastaan. Kirkoista ensi aluksi vietiin vain liiat kellot Lybeckin velan maksuun. Kaupunkien kellot otettiin jo v. 1532, vaan maaseurakunnat saivat pitää omansa vielä kaksi vuotta kauemmin. Ruotsissa näet oli kellojen oton johdosta noussut vaarallinen talonpoikaiskapina, jonka kuningas pelkäsi ehkä myös leviävän Suomen puolelle. Enimmät kulta- ja hopea-astiat pysyivät vieläkin kauemmin Suomen kirkkojen hallussa. Vasta v. 1547 korjasi Kastelholman linnanvouti kuninkaan käskystä Ahvenanmaan kirkkojen koristukset. Turun ja Raseporin lääneissä tapahtui lopullinen ryöstö vasta v. 1558, ja tästä runsaasta saaliista saattoi päättää, että kirkot olivat luultavasti säilyneet siihen saakka jokseenkin koskematta. Muista lääneistä ei meillä ole tietoja. Kirkon maatilukset sitä vastoin näyttävät heti tulleen otetuiksi.

Pahimmin ja ensiksi kaikista paljastettiin luostarit. Turun luostari paloi v. 1537, jonka jälkeen sen raunioiden tiilit vietiin linnan muurien korjausta varten. Munkit määrättiin, sitä myöten kuin tilaisuutta sattui, maapitäjiin kirkkoherroiksi. Rauman luostarin asukkaat ajettiin seuraavana vuonna väkipakolla pois asunnoistaan. Silloin näet oli enin osa kaupunkia palanut, ja luostarin rakennus tiluksineen annettiin seurakunnan kirkkoherralle pappilaksi. Viipurinkin molemmat luostarit olivat jo v. 1541 aivan autioina. Silloin kuningas salli porvarien käyttää toista niistä tavara-aittana: se oli nykyinen suomalainen kirkko. Toinen purettiin, ja tiileillä korjattiin kaupungin muuria. Kökarista ei ole meillä tietoa. Ainoastaan Naantalin luostari sai vielä melkein vuosisadan loppuun viettää kituvaa elämää. Muutamat vanhat nunnat sekä munkit, jotka olivat kykenemättömät itseänsä elättämään, saivat siellä elää nytkytellä edelleen. Kaikesta muinaisesta rikkaudesta ei kuitenkaan ollut jäljellä muuta kuin kruununtalo, jonka maalla luostari seisoi.

Kruunun kera, joka tällä tavoin omisti itselleen enimmän osan kirkon säästöaarteita, alkoivat kohta alamaisetkin ahkerasti kilpailla. Jokainen, kellä oli vähintäkin oikeutta tai oikeuden varjoa, tuli osaansa saaliista vaatimaan. Mikä otti niityn, mikä kalaveden, mikä koko talon; porvareille kaupunkikartanot varsinkin kelpasivat. Moni anasti myöskin vain oman halun nojalla, ilman mitään oikeutta. Samaten lakattiin monin paikoin kirkon ja pappien saatavia maksamasta. Etenkin Suomessa oli talonpoikien parissa se luulo tullut hyvin yleiseksi, ettei enää ollenkaan tarvittaisi pappismaksuja eikä pappeja. Vielä enemmän oli aatelisto vapautunut tästä velvollisuudestaan. Moni heistä ei maksanut moniin vuosikausiin yhtäkään äyriä. Kuninkaan täytyi pian lähettää kirjeitä, joissa hän kielsi kirkon omaisuuteen koskemasta, jollei perintöoikeus ollut laillisissa käräjissä selvään todistettu ja tuomio sen lisäksi saanut hänen omaa vahvistustansa. Niinpä hän useat kerrat julisti ankaria käskyjä pappien saatavien maksusta. Mutta juuri näiden kuninkaallisten kirjeiden paljous näyttää, kuinka vähän ne vaikuttivat. Kustaan oli käynyt, niinkuin noidan sadussa: hän oli nostattanut haltijat esille, mutta ei kyennyt pitämään heitä kurissa.

Niin perinpohjainen oli kirkon omaisuuden ryöstö, että meille tuskin on säilynyt mitään kirkkojemme koristuksista katolis-ajalta. Kalliit astiat sulatettiin melkein kaikki ja lyötiin rahaksi. Messupukujen kulta- ja hopeakoristeet lienevät saaneen saman kohtalon. Itse rakennuksistakin, niinkuin olemme luostarien kohtalosta nähneet, moni purettiin. Messukirjoista sitä vastoin ovat useimmat, jos kohta huonossa asussa, säilyneet kummallisella tavalla. Niiden pärmänahkaisia lehtiä näet käytettiin kuninkaan voutien sekä muiden virkamiesten tilikirjojen kansiksi ja säilytettiin sitten valtakunnan arkistossa.

4. Katolisten kirkonmenojen poistaminen Suomesta.

Piispana Turussa oli tänä aikana Martti Skytte, vihitty virkaansa v. 1528 yhdessä useampien ruotsalaisten piispojen kanssa. Vasta nyt, Vesteroosin valtiopäivien jälkeen, Kustaa kuningas uskalsi sallia edellisinä vuosina tyhjäksi jääneitten piispansijojen täyttämisen. Tähän asti oli hän sitä estänyt, syystä että hän pelkäsi sitä suurempaa vastarintaa tuumillensa, mitä enemmän olisi piispoja. Nytkin hän vastoin vanhaa tapaa itse valitsi uudet hiippakuntien kaitsijat.

Suomen hiippakunnan suhteen saattaa hänen vaalinsa näyttää vähän kummalliselta. Sillä uusi piispa oli munkki, ja hän kuului dominikaaniveljeskuntaan, joka kaikkina aikoina on kaikkein kiivaimmin ja voimallisimmin puolustanut katolisen kirkon uskontoa uusia oppeja vastaan. Vieläpä oli Martti Skyttellä pelättävä valtakin, koska hän ylikaitsijana hallitsi kaikkia dominikaaniluostareita Ruotsin valtakunnassa sekä myös Norjassa ja Tanskassakin sen lisäksi. Mutta kuningas, joka tunsi miehensä perinpohjin, oli vaalinsa kuitenkin hyvin viisaasti tehnyt. Skytte oli juuri semmoinen mies, minkälaiseksi Kustaa kirkonpaimenensa tahtoi. Hän oli hiljainen ja hyvänsävyinen mielenlaadultaan. Turhaa oli siis pelätä, että hän vastustaisi uusia muutoksia. Toiselta puolen oli myös hänen hiljaisuutensa parhaana takeena siitä, ettei hän ehkä, niinkuin muutamat piispat Ruotsissa, olisi liian innokas puhdistaja.

Itse opin ja menojen muutosten suhteen näet Kustaa kuningas vielä kauan aikaa edelleen noudatti suurta varovaisuutta. Uudet piispat vihittiin aivan katolisella tavalla. Ottipa vihkijä, Strengnäsin piispa Pietari, heiltä sen juhlallisen lupauksenkin, että he perästäpäin, niinpian kuin mahdollista, hankkisivat itselleen paavin vahvistuksen.

Melkein yhtä varovaiset olivat myös vielä v. 1529 pidetyn Örebron pappiskokouksen päätökset. Lutherin nimeä ei uskallettu sielläkään mainita. Kirkonmenoihin niinikään ei koskettu yhtään, paitsi että muutamat pikkupyhät poistettiin. Kuitenkin on tämä kokous kirkkohistoriassamme sangen merkillinen sen johdosta, että sen päätökset valmistivat vastaista kirkonpuhdistusta. Useista katolisen kirkon menoista näet annettiin jo tässä tilaisuudessa protestanttisen opin mukainen selitys. Kuvien esim. sanottiin olevan kirkonseinillä Kristuksen sekä pyhien miesten muistona eikä sitä varten, että kansa niitä kumartaisi. Vihkivesi ei pese pois syntiä, vaan tuo ainoastaan kasteen mieleen. Toivioretket ovat tehtävät hyvien saarnaajien kuulemista varten, eikä synninaneen ansaitsemisen toivossa j.n.e. Näitä selityksiä piti pappien lukea kansalle kaikissa kirkoissa ja muutenkin saarnata ainoastaan Jumalan puhdasta sanaa, viran menettämisen uhalla. Mutta siksi että papit sekä papiksi aikovat itsekin saisivat tiedon Jumalan puhtaasta sanasta, oli tästä lähtien kaikissa kouluissa sekä tuomiokirkoissa joka päivä pidettävä luento pyhästä raamatusta.

Luterilaiset saarnaajat, joita kuningas tämän päätöksen mukaan lähetti jokaiseen hiippakuntaan, otettiin monin paikoin sangen huonosti vastaan. Papit sekä kouluteinit ajoivat heidät kivillä ja kangilla pakoon. Turussa ei tiedetä tämmöisiä vallattomuuksia tapahtuneen. Luultavasti esti sen Skytte piispa, vaikka kyllä, niinkuin hän kirjeessä kuninkaalle ilmoittaa, sielläkin "uusi oppi oli outo ja vastahakoinen" useimmille kanungeille.

Vuodesta 1540 alkaen käytiin Suomessa vihdoin vanhojen menojenkin kimppuun. Pari vuotta ennen oli kuninkaan hoviin tullut saksalainen pappi nimeltä Yrjö Norman, jolla oli Lutherin ja Melanchtonin suosituskirjeet matkassaan. Oikeastaan oli hän lähetetty Kustaan vanhimman pojan opettajaksi, mutta pian hän oli siinä määrin osannut taivuttaa puoleensa kuninkaan suosion, että hänet määrättiin kaikkien kirkko-asioiden ylimmäiseksi kaitsijaksi Ruotsin valtakunnassa. Siinä toimessa hän heti ryhtyi repimään juurineen viimeisetkin paavilaiset rikkaruohot ja muodostamaan Ruotsin valtakunnan kirkkoa samanlaiseksi kuin hän kotimaassaan Saksassa oli sen nähnyt. Nyt hylättiin kuolevien voiteleminen pyhällä öljyllä. Nyt kiellettiin pyhien miesten rukoileminen, vihkiveden käyttäminen ja palmujen vihkiminen ynnä monta muuta tämmöistä menoa. Nyt myös useimmat korkeat katoliset pappisvirat poistettiin, sitä myöten kuin niiden viimeiset pitäjät kuolivat. Loukasmessut, joita kuolleiden sielujen puolesta pidettiin, olivat enimmäksi osaksi jo aikaa sitten vaienneet, koska niitä varten lahjoitetut varat olivat ryöstetyt; nytpä ne kokonaan kiellettiin. Ehtoollisessa ruvettiin antamaan maallikoille kalkkia.

Näitäkään kuninkaan käskemiä muutoksia ei Skytte estänyt. Mutta luultavasti ei hän, joka sydämensä pohjasta vielä lienee ollut puolikatolinen, kuitenkaan voinut kokonaan salata mielipahaansa, sillä viime vuosina hän nähtävästi menetti kuninkaan suosion. Ottipa tämä viimein v. 1545 häneltä pois kaikki virkatilat ynnä kymmenysveron, mitkä hän siihen asti vielä oli saanut pitää. Syyksi sanottiin, että piispa ei ollut tarkoin suorittanut sovittua vuosimaksua. Skytten täytyi nyt tyytyä 16:een tilaan, jotka Kustaa hänelle elatukseksi määräsi, ynnä vapaaehtoisiin lahjoihin, joita hän saattoi kirkkoherroilta saada.

Pahoillamielin ja väsyneenä Skytte pari vuotta myöhemmin heitti virkatoimensa nuoremman apulaisen tehtäviksi. Parin vuoden kuluttua hän jouluk. 30 p. 1550 otti elämästäkin eron ja nukkui kuolemaan.

5. Suomalaisen kirjallisuuden alku.

Niinkuin olemme nähneet, oli hiljaisen Martti Skytten pääasiallisena ansiona uskonpuhdistuksen suhteen se, ettei hän sitä estänyt. Yksi hänen tekonsa on kuitenkin vielä mainittava, jolla hän välillisesti suuresti edisti tätä tointa. Hän näet käytti osan hänelle annetuista melkoisista piispan tuloistaan kustantaakseen hyväavuisten nuorukaisten oleskelua ulkomaan yliopistoissa. Tiedetään kahdeksasta nuorukaisesta, jotka tällä lailla hänen avullansa valmistuivat taitaviksi isänmaan palvelijoiksi. Heidän joukossaan on Mikael Agricolan nimi ja toiminta kaikkia muita kuuluisampi ja siunatumpi.

Agricola oli köyhän kalastajan poika, syntynyt 1510 t. 1512 Särkilahden kartanon tiluksilla Pernajan pitäjässä Uudellamaalla. Ensimäisen oppinsa hän sai Viipurin koulussa, jonka oppinut rehtori, muuttaessaan suomalaiseen virkaan Turkuun, taisi viedä tämän oppilaan mukanansa. Jo aikaiseen huomasi piispa Skyttekin nuoren Agricolan avut ja otti hänet sihteerikseen, lähettipä hänet myöhemmin v. 1535 Wittenbergin mainioon yliopistoon. Neljän vuoden kuluttua palasi Agricola sieltä maisterina ja Lutherin sekä Melanchtonin hyvillä todistuskirjeillä varustettuna. Kohta paikalla annettiin hänelle nyt rehtorinvirka Turun koulussa, jota hän suurella taidollansa piti edelleen hyvässä kunnossa ja maineessa, jota vastoin tänä aikana kaikki muut Ruotsin valtakunnan koulut olivat aivan rappiolle joutuneet. Varsinaisten virantoimituksiensa ohessa hän myös autteli Skytteä piispankäräjien pidossa, saarnaten ja selittäen näissä tilaisuuksissa uutta oppia kansalle. Skytten viimeisinä aikoina, vuodesta 1548 alkaen, uskottiin piispanviran toimitus Agricolalle kokonaan; vieläpä piispan kuoltuakin sai hän jonkun aikaa jatkaa tätä työtä. Kustaa kuningas näet tässäkin tapauksessa piti viisaimpana antaa piispan sijan olla muutamia vuosia tyhjänä, että kansa täten vieraantuisi pitämästä piispoja välttämättöminä. Vasta v. 1554 kuningas täytti jälleen tämän tyhjän aukon Suomen kirkossa, samalla kuitenkin piispanvallan vähennykseksi jakaen maamme kahteen hiippakuntaan. Turun hiipan hän antoi nyt Agricolalle; uudessa Viipurin hiippakunnassa, johon kuului Karjala, Savo, Uudenmaan itäpuoli ynnä Hämeen pohjoisseudut, tuli Paavali Juusten, toinen Skytten kasvateista, ensimäiseksi piispaksi. Näitä molempia virkaan vihittäessä ei enää käytetty katolisia menoja; he ovat siis ensimäiset evankeliset piispat meidän maassamme.

Kauan aikaa ennen oli jo Agricola käsittänyt, että ainoa varman puhdistetun opin vahvistuskeino oli Jumalan sanan kääntäminen kansan kielelle. Raamatun suomennos oli sitä tarpeellisempi, koska koulun jouduttua rappiolle suuri osa Suomen papistoakaan ei osannut lukea sitä alkukielellä eikä myöskään käyttää aikaisemmin julaistua ruotsalaista käännöstä. Tähän tärkeään työhön oli Agricola jo Wittenbergissä ryhtynyt, mutta se valmistui häneltä vasta v. 1543, eikä ilmestynyt painosta ennenkuin v. 1548. Sitä ennen oli kuitenkin Agricola jo toimittanut painosta Aapiskirjan, Katkismuksen sekä Rukouskirjan, joka viimeksimainittu paitsi itse rukouksia myös sisälsi koko joukon muita aineita, esim. almanakan, suomennettuja kappaleita raamatusta sekä kirkkoisäin teoksista y.m. Uuden Testamentin suomennoksen perästä Agricola vielä toimitti suomeksi Käsikirjan, Messukirjan, Davidin psaltarin, jonka runopukuinen esipuhe sisälsi tietoja suomalaisten muinaisista jumalista, ynnä valittuja kappaleita Profeetoista. Useimmat näistä kirjoista, paitsi ehkä Uutta Testamenttia ja Psaltaria, kustansi Agricola omilla vähillä varoillaan.

Kuinka suuri vaiva hänellä mahtoi olla kirjallisista toimistaan, sitä on meidän nykyisten suomalaisten mahdoton edes käsittää. On muistettava näet, että suomenkieltä ei ollut ennen ikänä vielä käytetty kirkoissa eikä kirjoituksissa. Eipä oltu kieltämme juuri suullisestikaan viljelty uskonnollisissa aineissa, koska sekä jumalanpalvelus että opetus kouluissa kävi kokonaan latinankielellä. Ensimäisen yrittäjän piti siis sekä määrätä suomenkielelle oikeinkirjoitussäännöt että lisäksi keksiä joukottain uusia sanoja. Edellisen suhteen täytyy meidän tunnustaa, että Agricolan kirjat ovat varsin vaillinaisia; oikeinkirjoitus niissä heiluu sinne tänne; samat sanat kirjoitetaan usein samalla sivulla kahdella, kolmella eri tavalla. Mutta eipä ollut siihen aikaan ruotsin eikä saksankaan oikeinkirjoituksen laita yhtään säännöllisempi. Mitä taas sanojen keksimiseen ja ylimalkain kääntämiseen tulee, niin ne ovat erinomaisella taidolla tehdyt. Verratkaamme suomennoksia ja sata vuotta myöhemmin ilmestynyttä koko raamatun käännöstä, niin näemme, että muutokset eivät ole kovin suuret.

Nykyisestä kirjakielestämme Agricolan kieli kuitenkin monin kohdin eriää. Hän oli näet, niinkuin itse sanoo, parhaasta päästä käyttänyt Varsinais-Suomen murretta, joka on ja silloin vieläkin enemmän oli vironkielen kaltainen sekä sanoiltaan että lyhyiltä, katkaistuilta päätteiltään. Syyksi siihen hän ilmoittaa sen, että koska "Soomenmaa" ikäänkuin on koko Suomen äiti, ollen suomalaisen kristityn seurakunnan ensimäisenä pesänä ja piispan istuimena, niin piti sen murteen myös saada kunniasija. Mutta muidenkin maakuntien murteista hän sanoo tarpeen mukaan ottaneensa puheenparsia ja sanoja. Silminnähtävästi on hänen suomennostensa kieli sekoitettu Turun ja Viipurin murteesta. Pieni näyte siitä miellyttänee varmaan lukijoita.

Coska Phariseuset sen neit, sanoit he henen opetuslapsillens: Mixi teiden Mestarin jääpi publicanein ja synneisten cansa? Coska Jesus sen cwli, sanoi hen heille: Ei taruitze ne, iotca teruet on läkerite, waan iotca sairastawat.

Silloin Johanneksen opetuslapset käuit henen tygens ja sanoit: Mingetähden me ia Phariseuset nin palio paastwme, mutta sinun opetuslapses ei paastuua. Nin sanoi Jesus heille: Taitauatko ylghen poiat murehtij, nin cauuan quin ylkä on heiden cansans? Mutta ne peiuet tuleuat, coska ylkä heilde poisotetan, ia silloin heiden pite paastoman. Ei kengen paicka vanha verca wden verghan tilghalla; sille se paicka reueise quitengin henense pois wateesta, ia se aucku tule pahemaxi. Ei kengen mös pane torecta wijna wanhoin leilein, muutoin leilit pacahtauat.

Ja catzo, yxi waimo, ioca caxitoistakymmende wuotta oli punaist tauti sairastanut, hen käui henen tacanans, rupeis henen vatens leepesen. Sille hen oli sanonut itzellens: Jos mine waiuoin rupen henen vateens, niin mine tulen teruxi. Mutta nin Jesus kiensi henens ia näki henen ia sanoi: ole hyues turuas, tytteren j.n.e.

Agricolan jälkiä rupesivat pian useammat muutkin kirjoittajat astumaan. Hänen virkaveljensä Juusten toimitti taas uuden katkismuksen ja messukirjan. Paitsi sitä on hän latinankielellä kirjoittanut sangen tärkeän teoksen, nimittäin ensimäisen Suomenmaan historian. Kirkkoveisuuta varten, joka Agricolan aikana vielä oli pysynyt melkein kokonaan latinaisena, sepitti Jaakko Suomalainen (Turun koulun rehtori, k. 1588) ensimäisen suomalaisen virsikirjan, jonka sitten Maskun kirkkoherra Hemming (k. 1620) myöhemmin lisäsi uusilla virsillä. Enin osa vanhan virsikirjamme virsiä on heidän työtään, aivan muuttumatonna niinkuin ne heidän käsistään läksivät. Merkillistä on varsinkin, että Hemming virsissään hyvin usein viljeli kansanrunoistamme otettua alkusointua sekä kertoa koristuksena.

Ulottuipa Agricolan alottama kirjallinen työ myös kirkollista alaa kauemmaksikin. Tästä ajasta alkaen nähdään joskus, vaikka vielä hyvin harvoin, kuninkaallisia kirjeitä toimitettavan suomenkielellä; aivan ensimäinen oli kirjoitettu Savonlinnan läänin asukkaille v. 1555. Aikaisemmin jo, samaan aikaan kuin Uuden Testamentin käännös ilmestyi, oli Tukholman suomalaisen seurakunnan pappi, herra Martti suomentanut koko Kristoffer kuninkaan Maanlain. Uuden, paremman suomennoksen samasta laista toimitti seuraavan vuosisadan alussa Ljungo Tuomaanpoika, Kalajoen kirkkoherra. Edellinen ei kuitenkaan tullut painetuksi ja jälkimäisestäkin painettiin vain pari arkkia. Valtiovarat kuluivat silloin alinomaisiin sotiin, niin ettei riittänyt tämmöisiin tarpeisiin.

Samassa kun suomenkieli kirkossa pääsi valtaan, yritti se siis virallisellakin alalla astua ruotsin sijaan. Luultavaa on, että tämäkin muutos olisi saatu toimeen, jos vaan Suomen miehissä olisi ollut enemmän intoa. Mutta vanha tottumus ruotsinkielen valtaan näissä asioissa vaikutti sen, ettei päästy yrittämistä edemmäksi. Parempaa valppautta sitä vastoin osoittivat meikäläiset, kun ruotsinkieli uhkasi tunkeutua kirkollisellekin alalle. Agricolan jälkeläiseksi oli näet Kustaa kuningas, joka viime aikoinaan kohteli suomalaisia epäluulolla, asettanut ruotsalaisen miehen, nimeltä Pietari Folling. Tällä, niin Juusten aikakirjassaan kertoo, oli aikomuksena jälleen hävittää jumalanpalveluksesta suomenkieli, jota hän ei osannut, ja panna oma kielensä sijaan. Mutta Suomen miehet tekivät hänelle lujaa vastarintaa, jopa onnistui heidän muutamien vuosien perästä saada tuo vihattu piispa virasta eroitetuksi ja Juusten asetetuksi hänen sijaansa.

6. Uskonpuhdistuksen vaikutus.

Suurimpia syitä Suomen kansalle kiittää Luojaa armollisesta johdatuksesta on se, että me jo näin aikaiseen saimme omistaa itsellemme kristinuskon puhtaimman muodon. Ainoastaan niiden kansojen parissa, jotka luopuivat vanhasta, ihmislisäyksillä saastutetusta uskonnosta, on näet sivistys ja valistus voinut tulla koko kansan, niin alhaisten kuin ylhäistenkin omaksi. Jumalan puhtaan sanan tunteminen vaikutti myös osaltaan sen, että kaikki tavat paranivat ja jalostuivat näiden kansojen parissa. Katolinen usko ei ollut voinut vähääkään hävittää vanhaa taikauskoa. Samoja loitsurunoja kuin ennenkin käytettiin yhä edelleen tauteja sekä muita tapaturmia vastaan. Ukon ja muiden jumalien sijaan oli vain pantu Kristuksen, Maarian sekä pyhäin miesten nimet. Maariaa esiin. kutsuttiin avuksi lapsensynnytystuskissa. Pyhä Yrjänä eli Jyry oli jälkimäisen nimensä tähden, joka muistutti Ukkoa, tullut karjan suojelijaksi. Pyhällä Olavilla näkyy olleen tekemistä viljan menestyksen ja Pyhällä Katrinalla lampaitten terveyden kanssa. Pyhät miehet ylimalkaan olivat saaneet entisten maahisten eli kotihaltiain arvon ja toimet. Kaikkia näitä palveltiin senvuoksi ja heidän päiviänsä vietettiin suurella juhlallisuudella. Sanalla sanoen vanha pakanallinen usko oli kansassa katolisella aikakaudella melkein muuttumatonna pysynyt; ainoastaan nimet olivat osittain tulleet toisiksi. Kauan, paikoittain meidän aikoihin asti, se on tunnustettava, oli uudellakin uskolla taistelemista, ennenkuin se sai nämät jäännökset oikein perinpohjin poistetuiksi.

Ulottuipa meillä uskonpuhdistuksen siunaus vielä paljoa ulommaksikin. Uskonpuhdistushan laski alun meidän kielemme viljelykselle ja sillä koroitti sen arvon raakojen nurkkakielien yli, jotka ovat tuomitut sivistyksen levitessä häviämään. Tämä viljelys, vaikka se kauan aikaa melkein yksistään pysyi kirkon rajoissa, valmisti kuitenkin kieltämme siten, että me nyt voimme käyttää sitä valtakielenämme kaikissa asioissa. Jollei suomea silloin olisi ruvettu kirkoissa käyttämään, niin ei nykyään voisi olla puhettakaan suomalaisesta kansallisuudesta. Enin osa kansaamme olisi sulautunut yhteen ruotsalaisten kanssa; ainoastaan korpien ja rämeitten takana olisivat siellä täällä jotkut raa'at mökkiläiset pitäneet sen omanansa.

Vielä aikaisemmin olisivat uskonpuhdistuksen siunaustatuottavat vaikutukset alkaneet meillä ilmaantua, jollei Kustaa kuninkaan ahneus olisi ollut haittana. Muissa maissa, joissa puhdistettu oppi pääsi valtaan, käytettiin runsas osa ryöstettyjä kirkonvaroja vanhojen koulujen ja yliopistojen ylläpitoon, vieläpä uusienkin perustamiseen. Mutta Ruotsin valtakunnassa kävi toisin. Kustaa Vaasa ei näyttänyt pitäneen kouluista suurta lukua. Hän antoi Sten Sture vanhemman perustaman yliopiston Upsalassa jälleen hävitä ja jätti sangen niukasti varoja kouluille. Niihin ei siis voitu saada kunnon opettajia. Kun samoihin aikoihin myös papinpalkkoja vähennettiin ja papinarvoa ylimalkaan halvennettiin, niin oli siitä myös seurauksena, että rikkaammat, korkeammat säädyt eivät enää, niinkuin muinoin, lähettäneet poikiansa kouluihin. Oppilaat olivat kaikki köyhiä talonpoikien tai porvarien lapsia, joilla ei ollut varaa pitkittää opintojansa ulkomailla. Tapahtui myös yhtenään, että kuningas tai hänen virkamiehensä väkisen ottivat nuoria teinejä kesken koulunkäyntiä kirjureikseen, josta syystä eivät alhaisemmatkaan vanhemmat mielellään tahtoneet lähettää lapsiansa niin turvattomalle, epätietoiselle tielle. Uskonpuhdistuksen ensimäisinä aikoina joutui siis korkeampi oppi niin Suomessa kuin Ruotsissakin sangen rappiolle.

7. Kreivisota.

Vaikka Kustaa Vaasan oli onnistunut karkoittaa tanskalaiset maasta, eipä hän kuitenkaan vielä saanut moneen aikaan elää täydessä rauhassa. Ei pelko ulkomaalaisista vihollisista lakannut silloinkaan, kun Kristiern Tyranni viimein v. 1532, niinkuin ennen on kerrottu, joutui Tanskan kuninkaan Fredrik I:n vangiksi. Kohta sen jälkeen näet syttyi taas ankara sota Kustaan ja hänen entisen liittolaisensa, Lybeckin kaupungin välillä. Heidän välinsä oli jo kauan aikaa ollut rikonnainen. Ruotsin kuningas valitti, että he kaikellaisilla tyhjillä syillä olivat ylen määrin koroittaneet heille maksettavaa velkaa. Lybeckiläiset puolestaan olivat vihoissaan siitä, että Ruotsissa vasten sovintoa sallittiin hollantilaisten juuri silloin alkaa kaupankäyntiä Itämerellä. Olipa Lybeckissä juuri näinä aikoina kaksi kunnianhimoista, alhaissäätyistä miestä päässyt ylimpään valtaan. Ne olivat seppä Markus Meyer ja kankuri Yrjö Wullenweber, jotka kaupungin alhaisen kansan avulla olivat kumonneet entisen rikasten sukujen vallan ja ruvenneet edellinen pormestariksi, jälkimäinen raatimieheksi. Nämät miehet kiihoittivat lybeckiläisten muutenkin jo liiallista röyhkeyttä. Jollei Ruotsin ja Tanskan[1] kuninkaat, sanoivat he, jotka meidän avullamme ovat päässeet valtaan, tahdo tehdä meille mieliksi, niin voimmehan heidän kruununsa antaa jälleen Kristiernille takaisin. He kokosivat siis suuren sotavoiman ja määräsivät ylipäälliköksi Oldenburgin kreivin,[2] joka oli Kristiernin sukulainen, ynnä oman pormestarinsa Meyerin.

He toivoivat kumpaisessakin valtakunnassa saavansa puolustajia. Suomessa he olivat salaisen kirjevaihdon panneet alulle Juhanan, Hoyan kreivin kanssa, jonka hallussa oli Viipurin, Savonlinnan sekä Kokemäen linnat alustoineen. Tämä oli saanut Kustaa Vaasan sisaren puolisokseen ynnä mainitut suuret läänitykset. Sittenkään ei se voinut kiinnittää röyhkeän saksalaisen uskollisuutta. Hän oli v. 1529 kuninkaan käskystä käynyt lybeckiläisten puheilla velan maksamisen johdosta ja ollut liian myöntyväinen sovinnon teossa. He olivat saaneet mielin määrin määrätä velan summan sekä muut ehtonsa. Sovinnon oli kreivi kunniasanallaan taannut. Sittenpä, kun ei kuningas tahtonut hänen antamiinsa ehtoihin tyytyä, Hoyan kreivi suuttui ja rupesi Lybeckin puolelle. Kustaan käskystä, joka näistä salavehkeistä oli saanut tiedon, vartioi Eerikki Fleming valppaasti kaikkia kreivin tekoja; se luultavasti esti häntä Suomessa julkista sotaa alottamasta. Hän purjehti siis v. 1534 pois Viipurista. Fleming, joka häntä ajoi takaa, saavutti hänet ja hävitti laivat Räävelin edustalla. Mutta kreivi oli päässyt maalle, eikä Räävelin raati tahtonut luovuttaa häntä Flemingin käsiin. Pakolainen pääsi siis onnellisesti Lybeckiin, missä hän pääsi yhden armeijanosaston päälliköksi. Hänen linnansa Suomessa valloitti Fleming yhdessä vanhan sotatoverinsa Niilo Grabben kanssa lyhyen piirityksen perästä.

Tanskassa sitä vastoin Lybeckin apulaisten vehkeet näkyivät paljoa paremmin onnistuvan. Molemmat isoimmat kaupungit, Kööpenhamina ja Malmö, ilmoittivat heti julkisesti pitävänsä lybeckiläisten puolta. Niinikään myös talonpoikainen kansa sekä saarilla että Ruotsin puoleisissa mannermaakunnissa nousi aseisiin, polttaen aateliskartanoita, murhaten aatelisperheitä ja vaatien takaisin Kristierniä, joka oli koettanut vapauttaa heitä orjuudesta. Mutta Kustaa Vaasan voimallisella avulla nuori Tanskan kuningas Kristian III (Fredrik 1 oli kuollut 1533) sai kuitenkin sekä sisäiset että ulkomaiset vihollisensa kukistetuiksi. Ensiksi Ruotsin sotavoima vangitsi Meyerin ja karkoitti Hoyan kreivin, jotka Skoonessa komensivat vihollisen väkeä. Seuraavana vuonna 1535 suomalainen Eerikki Fleming, joka oli asetettu Ruotsin laivaston päälliköksi, sai loistavan voiton Bornholman kohdalla. Sopimattoman tuulen vuoksi lybeckiläiset lyhyen vastarinnan perästä alkoivat painua Juutinraumalle päin. Mutta Fleming ei heitä niin helpolla päästänyt. Hän ajoi takaa amiraalilaivallaan, joka oli nimeltään Iso Kraveli, huolimatta siitä, että ensin hänen tanskalaiset ja preussiläiset liittolaisensa ja vihdoin myös melkein kaikki hänen omatkin laivansa jäivät hänestä jäljelle. Hän laski vaan eteenpäin, pitäen koko ajan silmällä vihollisen amiraalilaivaa "Mikaelia", joka pakeni hänen edestään "koukutellen", kertoo vanha aikakirja, "niinkuin kettu kahden koiran edessä". Saavutettuaan sen vihdoin ja upotettuaan sen pohjaan, ei hän siihenkään vielä tyytynyt. Hän laski nyt aivan vihollislaivaston keskitse ja ampua paukutti kaikille haaroille, kunnes lybeckiläiset peräti hajosivat pakoon. Edemmäksipä ei nyt kyennyt Iso Kravelikaan enää heitä seuraamaan; niin pahasti olivat sen omat mastot sekä purjeet vikaantuneet.

Myöhemmin saavutti ja hävitti kuitenkin Fleming Lybeckin laivaston tähteet ja auttoi sitten maaväkeä Kööpenhaminan sekä Malmön piirittämisessä. Lopun koko sodasta teki viimein voitto, jonka Kristian III saavutti Fyenin saarella. Siinä kaatui muiden muassa Hoyan kreivi, ja vanha ruotsalainen maapetturi, arkkipiispa Trolle sai myös surmahaavan. Vangittu Meyer teloitettiin, ja vastoinkäymisistä vihastunut kansa riisti Wullenweberiltä hänen virkansa. Lybeckissä pääsivät rikkaat suvut jälleen valtaan, mutta entistä mahtavuuttaan ei tuo ylpeä Hansa-kaupunki enää saavuttanut. Se oli ollut ja mennyt iäksi päiväksi. Tanskan valtakunnassa myöntyivät kaikki kuuliaisesti Kristian III:nnelle. Paha vaan, että samassa talonpoikien orjuus siinä maassa tuli uudestaan ja entistään lujemmin vahvistetuksi.

8. Talonpoikaismetelit Ruotsissa Kustaa Vaasan aikana.

Näiden ulkomaisten hyökkäysten rinnalla häiritsivät Kustaa Vaasan hallituksen alussa sisällisetkin metelit useamman kerran valtakunnan rauhaa. Ruotsin talonpoikien aseisiin harjaantuminen ja sotainen luonne oli ollut hänelle parhaana apuna vapautussodassa. Mutta sama aseisiin harjaantuminen ja sotainen luonne tuotti hänelle myöhemmin myös monta huolta ja vastusta. Engelbrektin ja Sturen ajoista asti olivat talonpojat tottuneet nousemaan kuningasvaltaa vastaan, niinpian kuin se heitä rasitti. Voitettuaan äskettäin tanskalaiset oli heissä vielä vahvistunut luottamus omaan voimaan ja heidän ylpeytensä paisunut. Erittäinkin olivat taalalaiset, Kustaan ensimäiset ja parhaat sotakumppanit, tulleet röyhkeiksi ja vallattomiksi. Talonpojat eivät muistaneet, ettei heillä nyt ollut vierasta hallitsijaa, vaan omamaalainen, heidän itsensä valitsema kuningas, jonka etu oli yhteinen heillekin. Milloin missäkin maakunnassa he nostivat kapinoita, niinpian kuin joku asetus ei ollut heidän mielensä mukainen. Varsinkin puhkesi rahvaan tyytymättömyys uskonnon muutoksesta katolisten pappien saarnojen kiihoittamana yhä uusiin meteleihin. Sama Lybeckin velka, jonka vuoksi Hoyan kreivi luopui uskollisuudestaan, oli esim. myös syynä taalalaisten kolmanteen kapinaan, he kun eivät tahtoneet antaa liikoja kirkonkellojaan velan suorittamiseksi. Vaarallisin kaikista näistä talonpoikaiskapinoista, joka Smålannissa vv. 1542 ja 1543 syttyi, aiheutui kuitenkin aivan toisesta syystä. Sen maakunnan talonpojat olivat etupäässä vimmastuneet aatelisherrojen ja virkamiesten ankaran menettelyn ja vääryyden johdosta heitä kohtaan sekä myös useammista kuninkaan asetuksista, jotka tosin tarkoittivat hyvää, vaan väkivaltaisuudellaan häiritsivät rahvaan elämää. Kapinoitsijoiden päällikkönä oli rikas ja taitava talonisäntä, nimeltä Dacke, joka koetteli saada apua Kustaan ulkomaisiltakin vihollisilta. Olipa hän kirjeenvaihdossa myös Kaarle V:n, Saksan keisarin ja Kristiern Tyrannin langon, kanssa.

Tämä kapina oli viimeinen Kustaa Vaasan ajalla. Se ei ollut kyennyt järkähyttämään kuningasvaltaa, vaan päin vastoin oli syynä siihen, että se vielä vahvemmaksi vakaantui. V. 1540 Kustaa jo oli saanut aateliston sekä korkeimman papiston suostumaan siihen tärkeään muutokseen Ruotsin perustuslaissa, että kruunun valta ei enää olisi vaalinalainen, vaan tulisi Vaasan suvun perinnöksi. Nytpä kaikki säädyt, kokoonnuttuansa v. 1544 Vesteroosiin, vahvistivat juhlallisesti uudestaan tämän kruunun perintöoikeuden, jotta hallitus näinä rauhattomina aikoina tulisi voimallisemmaksi. Samassa tilaisuudessa he jo vannoivatkin uskollisuusvalansa Kustaan vanhimmalle pojalle, Eerikille.

Suomenmaa oli kaikkien näiden metelien aikana pysynyt kuuliaisena. Sen mahtavimmat aatelismiehet olivat Kustaa kuninkaan vanhoja sotakumppaneita ja hyviä ystäviä. Piispa Skyttessä, niinkuin olemme nähneet, ei ollut vastarinnan nostajaa, vaikkeivät kuitenkaan kaikki toimet olleetkaan hänelle mieleen. Suomalaiset talonpojat taas olivat syrjäisen asemansa vuoksi ottaneet varsin vähän osaa taisteluihin tanskalaisia vastaan ja siis vähemmän kapinoihin tottuneet, kuin heidän säätyveljensä Ruotsin puolella. Paitsi sitä ei pääsyytä ruotsalaisen rahvaan meteleihin, tyytymättömyyttä uskonnon muutokseen, näytä meidän maassa olleenkaan. Katolinen usko ei ollut meidän kansamme parissa vielä ehtinyt oikein juurtua eikä saavuttaa vanhan perintötavan pyhyyttä. Muistakaamme, ettei Hemming piispan autuuttamisjuhlassa uskallettu toimittaa kaikkia tavallisia temppuja "Suomen rahvaan pikamielisen ja röyhkeän luonteen tähden". Jos talonpoikien mieli oli vielä niin vähän katolinen katolisen uskon pesäpaikassa maassamme, niin miten sitten mahtoi ollakaan laita muissa maakunnissa.

Dacken kapinan valtiolliset syyt olivat kuitenkin Kustaan hallituksen loppupuolella Suomessakin sytyttämäisillään vaarallista meteliä. Oli näet nyt entisten kahden käräjien sijasta ruvettu pitämään niitä neljästi vuodessa, joten talonpoikien maksut olivat suuresti enentyneet. Sillä tuomareita suurine seuroinensa oli näissä tilaisuuksissa aina syötettävä ja juotettava rahvaan kustannuksella. Lapveden kihlakunnan talonpojat, jotka luulivat herrojen panneen toimeen käräjien lisäyksen, lähettivät 1551 muutamia miehiä Tukholmaan kuninkaalle asiasta valittamaan sekä samalla anomaan, että he saisivat omiksi tarpeikseen käyttää ylijäävän käräjämuonan. Takaisin tultuansa lähettiläät rupesivat yllyttämään kansaa, sanoen kuninkaan myöntyneen kaikkiin heidän pyyntöihinsä. Kielsipä yksi heistä, Maunu Nyrhi, säätyveljiänsä peräti veroja maksamasta ja uhkasi kirveellä voutia, joka tuli niitä kokoamaan. Seuraavanakin vuonna, kun Henrik Horn ja Kustaa Fincke kuninkaan puolesta tulivat asiaa tutkimaan, Nyrhi uudestaan vakuutti kuninkaan luvanneen poistaa liiat käräjät. Herrat silloin kääntyivät lautamiehiin, joita oli neljäkolmatta, ja kysyivät, mitä he siihen sanoivat. Kohtapa yksi näistä, Inki Multiainen, nousi ja huusi useampaan kertaan: "Emme me huoli liikoja käräjiä! Emme me huoli liikoja käräjiä!" Herrat vaativat nyt lautakuntaa tuomitsemaan molemmat kapinoitsijat kuolemaan; mutta kesti kauan, ennenkuin he kehoituksillaan ja uhkauksillaan saivat lautamiehet siihen suostumaan. Ja kun Nyrhiä sekä Multiaista ruvettiin viemään mestattavaksi, ryntäsi kokoontunut kansa heidän päälleen ja yritti vapauttaa vangit: vaan sotamiehiä oli tarpeeksi tätä estämään, ja tuomio täytettiin. Siitä säikähtyneinä muut talonpojat nyt alistuivat. "Olisi ollut syytä", kirjoittivat Horn ja Fincke kuninkaalle, "mestata vielä useampia talonpoikia, vaan pelkäsimme, ettei rahvas sen jälkeen uskaltaisi enää käydä kuninkaan luona valittamassa, jos kaikkia Teillä käyneitä rangaistaisiin." Tämä viisas toimenpide, joka samalla ilmaisi sekä ankaruutta että malttia, nähtävästi esti yleisen talonpoikaiskapinan syttymistä Kaakkois-Suomessa. Sillä Jääskestä, Savosta, jopa Hämeestäkin oli talonpoikia ollut läsnä Lapveden tutkintokäräjissä. "Tahdomme nähdä", olivat he sanoneet, "mitä vapauksia lapveteläisille suodaan, niin mekin sen mukaan asiamme järjestämme."

Tämä tapaus herätti luultavasti Kustaan mielessä epäluuloa ja pelkoa Suomen talonpoikia kohtaan. Niinpä hän kerran kirjoitti ankarat varoitukset nuoremmalle pojallensa Juhanalle, joka myöhemmin asettui Suomeen asumaan. "Älä suinkaan", sanoi ukko, "ole paljon Suomen talonpoikien seurassa, vaan varo ja vältä heitä niin paljon kuin mahdollista! Muistathan", lisäsi hän vielä, "kuinka he, kun me molemmat kuljimme Lohjan pitäjän kautta, huusivat ja pauhasivat humaltuneina!" Toisen kerran taas hän käski poikansa tiedustelemaan Savonlinnan isännältä, Finckeltä, millä mielellä senpuolen talonpojat olisivat kuningasta kohtaan, johon Fincke vastasi heidän olevan uskollisia. Eriskummallinen oli tämä epäluulo meidän miehiämme kohtaan, jotka kaikista hänen alamaisistaan olivat ainoat, joita ei ollut tarvinnut aseilla kuuliaisuuteen pakoittaa. Muistettava on kuitenkin, että Kustaan mieli vanhoilla päivillään oli kaikin puolin tullut synkäksi ja epäileväiseksi, niin että hän joka paikassa pelkäsi petturuutta.

9. Veljekset Eerikki ja Iivari Fleming.

Oikein asiata punniten olisi Kustaa ukon pitänyt pikemmin kummeksia Suomen rahvaan kärsivällisyyttä ja malttia kuin pelätä heitä liian vallattomiksi. Olihan hän heidän alinomaisten valitustensa kautta monasti saanut nähdä, minkä väkivallan ja sorron alaisina he olivat. Ruotsissakaan ei aatelisherrojen ja virkamiesten käytös talonpoikia kohtaan ollut kiitettävä; mutta Suomessa, kaukana kuninkaan silmistä, se oli vielä paljoa pahempi. Maatilusten rajat eivät olleet silloin vielä tarkoin mitatut eikä yhtään kartoitetut; sitä seikkaa aatelisherrat käyttivät hyväksensä ja ryöstivät naapurina olevista talonpoikaisista taloista milloin niittypalstoja, milloin peltosarkoja, väittäen niiden kuuluvan heidän maihinsa. Toisin kerroin he taas lainasivat rahaa talonpojille, joilla ei veronmaksuaikana sattunut sitä olemaan, ja ottivat sitten koko talon omakseen, jollei velkaa ajoissa suoritettu. Linnanisäntinä ja vouteina, jotka virat enimmäkseen olivat aateliston käsissä, he veroa kantaessansa käyttivät tavallista suurempia mittoja ja painoja, tai ottivat suorastaan laittomia lisäveroja. Omia alustalaisiansakin, vaikka he niitä kokivat pitää kruununveroista vapaina, he nylkivät ja polkivat aivan armottomasti.

Pahimmat kaikissa tässä suhteessa olivat Fleming-veljekset, joiden suku tällä vuosisadalla teki nimensä kuuluisimmaksi kaikista Suomen aatelissuvuista. Mainitut veljekset, Eerikki ja Iivari, laskivat jo perustuksen tälle maineelle. Lukija muistanee vielä, kuinka molemmat urhoollisesti ottivat osaa taisteluun tanskalaisia vastaan ja kuinka varsinkin edellinen siinä sodassa osoitti suurta sukkeluutta ja taitoa. Heidän suurista ansioistaan olikin Kustaa kuningas heille suonut senmukaisen palkinnon. Eerikille oli hän antanut Raaseporin linnan ja alustan, s.o. koko läntisen Uudenmaan läänitysmaaksi ynnä vielä Sauvon pitäjän Turun läänistä sekä useampia yksityisiä taloja. Iivari oli saanut Kastelholman linnan sekä Ahvenanmaan. Edellinen oli samassa asetettu eteläisen, jälkimäinen pohjoisen Suomen laamanniksi. Molemmat olivat myös koroitetut valtaneuvoston säätyyn ja Eerikki sitä paitsi saanut kuninkaan kruunausjuhlassa ritariarvon. Kun lisäämme tähän vielä, että kumpaisellakin oli sangen suuret perintötilukset, jotka olivat vielä suuresti karttuneet kirkontilusten ryöstön johdosta, niin voimme saada käsityksen näiden veljesten mahtavuudesta ja rikkaudesta. Ei ollut Suomessa siihen aikaan ketään muuta, paitsi kuninkaan lankoa, Hoyan kreiviä, joka heistä olisi vienyt voiton.

Tavallisiakaan aatelisherroja ja virkamiehiä vastaan ei vääryyttä kärsineen talonpojan ollut helppo saada apua oikeudesta. Sillä tuomariviratkin olivat melkein kaikki aatelisten hallussa. Oikeutta istui tavallisesti aatelisen väärintekijän ystävä ja juomaveikko, usein hänen sukulaisensa; välistäpä sattui niinkin hullusti, että hänen tuli itse tuomita oma asiansa. Ei ollut näet kielletty, että kihlakunnantuomari saisi myös samalla alueella olla voutina tai linnanisäntänä.[3] Eikä hän silläkään tullut jäävinalaiseksi, että hänellä siinä kihlakunnassa oli tiluksia. Mitäpä sitten oli tehtävä, jos Flemingit, itse lamaannit, korkeimmat oikeudenvalvojat maassa, tekivät vääryyttä ja väkivaltaa!

Yksi keino tosin talonpoika paroilla vielä oli. "Herroillakin oli toki vielä herransa." Aatelisten ja virkamiesten pahantekoja saatiin mennä itse kuninkaalle valittamaan, jota tehtiinkin hyvin tiheään. Olipa Kustaa Vaasalla luja tahto pitää sorrettujen talonpoikien puolta. Mutta hallituksensa alussa ei hänellä siihen ollut tarpeeksi voimaa. Hänen kirjeensä eivät usein vaikuttaneet mitään, välistäpä valittajat joutuivat vielä pahempaan pulaan. Eerikki Fleming esim. sidotti ja panetti kahleihin muutamia talonpoikia Raaseporin läänistä, jotka v. 1528 olivat kuninkaan luona käyneet. Hän pieksetti ja rääkkäsi heitä niin julmasti, että muut samalla asialla käyneet koko seuraavan talven piilivät saloissa ja korvissa, peläten häntä sekä hänen huovejansa. Tämän johdosta Kustaa lähetti tuolle röyhkeälle herralle ankaran nuhdekirjeen, muistuttaen, että semmoinen teko oli kuninkaan rauhavalan rikkomista, uhaten ottaa pois häneltä läänitysmaan. Pian sen perästä asetettiinkin todella erityinen kuninkaan vouti Raaseporin lääniin. Mutta vähän ajan perästä sai Fleming jälleen läänitysmaansa takaisin aivan entisillä ehdoilla. Ja laamanninviran riistämisestä niin väkivaltaisen miehen käsistä ei ollut puhettakaan nostettu. Samana vuonna tehtiin myös Iivari Flemingistä ynnä vielä kolmannestakin veljestä, Jaakkimasta, samallaisia valituksia. Mutta hekin pääsivät vain nuhteilla. Asianlaita oli näet se, niin Kustaa Vaasa itse yhä valitti, että taitavista miehistä Ruotsin valtakunnassa oli varsin suuri puute. Kuninkaan täytyi ummistaa silmänsä virkamiestensä monilta virheiltä sentähden, ettei hänellä ollut toisia saatavana.

Taisipa tähän aikaan toinenkin syy vaikuttaa, joka esti kuningasta kovin käsin koskemasta Flemingeihin. Ajat olivat, niinkuin olemme nähneet, juuri niinä ja seuraavina vuosina kovin meteliset. Kustaa ei liene tohtinut suututtaa niin mahtavia herroja, joista hänelle saattoi olla paljon apua, joskin myös paljon vastusta. Mutta kun kruunu hänen päässänsä oli lujemmin vakaantunut, tarttui hän asiaan ankarammalla tavalla. V. 1537 oli hänelle jälleen valitettu Suomen aateliston ja erittäinkin Eerikki Flemingin menettelyä. Asia koski nyt sortamistapaa, joka edellisessä vielä jäi mainitsematta. Vanha tapa oli näet Ruotsin valtakunnassa, että kuninkaan lähettiläitten sekä muiden hänen asioillaan ajavien virkamiesten piti saada vapaa kyyti sekä elatus nimismiestaloista.[4] Mutta melkein yhtä vanha oli myös se tapa, että aatelisherrat sekä virkamiehet omillakin asioillaan kulkiessaan vaativat samaa vapautta. Pakoittivatpa sitä paitsi usein talonpoikia kuljettamaan heidän kauppakuormiansa rantakaupunkeihin. Nimismiehen tai muun talonpojan taloon poiketessaan herrat ja heidän palvelijansa huutamaan, haukkumaan. Ja jollei kohta tehty heille kaikessa mieltä myöten, he vielä päälliseksi löivät ja pieksivät talonväkeä, käyttääksemme Kustaa kuninkaan kirjeen sanoja, "niinkuin osto-orjia ja virolaisia". Tästä menettelystä kuningas kirjoitti ankaran kirjeen Suomen aatelistolle; saipa Eerikki Fleming, pahin heistä, lisäksi vielä erinäiset nuhteensa, jotka eivät olleet leikintekoa. "Jollette lakkaa kyyditsemisestä ja pieksemisestä nimismiestaloissa", uhkasi hän, "niin laitan minä teille semmoisen kyydin sieltä, että naksaa ja raksaa luissanne. Jumalan avulla pitää talonpoika parkojen saada suojaa, niin kauan kuin minä olen teidän herranne ja kuninkaanne!" Eikä kuningas tällä kertaa tyytynyt tyhjiin uhkauksiin. Samana vuonna jo hän peruutti Iivari Flemingiltä Ahvenanmaan, ja v. 1540 menetti myös Eerikki Fleming läänitysmaansa.

Nyt luulivat Kustaan ulkoviholliset saavansa tilaisuuden viekoitella pois hänestä nämät mahtavat miehet, jotka tietysti eivät olleet aivan hyvällä mielellä. Preussin herttua Albrekt, Ruotsin liittolainen kreivisodassa, oli perästäpäin riitaantunut Kustaa Vaasan kanssa. Kostoa miettien ja itsellensä vallan lisäystä toivoen, hän tähän aikaa salaa lähetti erään miehensä, Hannu Gerichin, Suomeen Eerikki Flemingin puheille. Hänen piti ehdoittaa kuningasvallan poistamista Ruotsista, ja sen sijaan hallitus oli vasta uskottava kahden valtaneuvoksen käsiin. Vaivastaan piti herttuan saada osa Suomenmaata. Luultavasti olisi Fleming ylenkatseella hylännyt tämän tarjouksen; sillä uskollisen Suomen kansan parissa ovat Flemingit tehneet nimensä erittäin kuuluisaksi järkähtämättömällä uskollisuudellaan. Mutta eipä kiusaus päässyt häntä likellekään, sillä Gerich saatiin jo sitä ennen kiinni ja hän kuoli vankeudessa. Flemingin viattomuus näkyy paraiten siitä, että epäluuloinen Kustaakin pian luopui ensihetken pelosta ja antoi Flemingille jälleen suuria luottamuksen osoituksia. Dacken sodan aikana näet sai Eerikki Fleming olla tärkeän Tukholman linnan isäntänä. Myös suotiin hänelle muutamat hänen pienemmistä läänitysmaistaan takaisin. Vuonna 1548 kuolivat sekä Eerikki että Iivari Fleming sekä myös Niilo Grabbe, kolmas vapautussodan sankareista.

Me olemme nähneet, että Kustaa Vaasa hallituksensa loppupuolella voimallisella kädellä piti mahtavimmatkin alamaisensa kurissa. Pienempiä väärintekijöitä hän koko aikanansa rankaisi säälimättömästi. Kerran esim. hän Suomessa v. 1556 käydessään, tuomitsi "hirteen ja oksaan" kolme voutia, kaksi kirjuria ynnä vielä kuudentena yhden muun pienen virkamiehen. Verotuksen epätietoisuuden ja erilaisuuden poistamiseksi alkoi Suomessa v. 1538 uusi veronlasku, jota lännestä alkaen itäänpäin pitkitettiin koko Kustaan hallitusaikana.

10. Kauppa ja elatuskeinot Kustaa Vaasan aikoina.

Lybeckiläisten apu vapautussodassa oli, niinkuin olemme nähneet, Kustaa Vaasalle tullut sangen kalliiksi.. Paitsi suurien rahasummien maksua oli hänen täytynyt luvata heille aivan verottomia kauppaetuja. Ei sillä hyvä, että Lybeck ja Danzig ynnä muut hansakaupungit, jotka he päästivät osallisiksi, saivat tullittomasti tuoda maahan ja viedä ulos mitä tavaraa hyvänsä. Sen lisäksi vielä ei pitänyt Ruotsin alamaisten saada tehdä kauppaa kenenkään muun kuin ensinmainittujen kahden kaupungin kanssa. Nämät etuoikeudet olivat nähtävästi niin rasittavat, jopa kuolettavat kaikelle kotimaiselle kaupalle ja laivaliikkeelle, että yksi valtaneuvoksista, suomalainen Knuutti Kurki, ei kirjoittanut nimeänsä sovinnon alle.

Eipä Kustaa kuningas kauemmin täyttänytkään tätä lupausta kuin hätä pakoitti. Muutamien vuosien kuluttua rajoitettiin jo tullittoman kaupan oikeus, jopa viimein peruutettiin kokonaan. Vapauttaakseen alamaisiansa Lybeckin kauppavallasta Kustaa kehoitti Hollantia lähettämään laivoja Itämerelle. Hallitusaikansa lopulla hän peräti kielsi kaupan Lybeckin kanssa ja kehoitti alamaisiansa lähtemään laivoineen läntisille merille ja noutamaan tavaroitansa suoraan Englannista, Ranskasta, Alankomailta sekä Portugalista. Tällä keinoin hän arveli sen voiton, mikä Lybeckille välikaupasta karttui, lankeavan omalle maalle. Suomen valtaneuvokset sekä aatelisto, joille tämä kehoitus myös oli lähetetty, vastasivat pitävänsä asiaa varsin suotavana. Nähtävästi, sanoivat he, nuot Lybeckin "pippurisäkit" nylkevät meitä ja tahtoisivat alistaa meidät "orjikseen ja virolaisiksi". Muutamat meidän maassamme, lisäsivät he lopuksi, jo varustavatkin laivoja kaukaisemmille retkille.

Muutenkin Kustaa Vaasa koki kehoituksilla, neuvoilla sekä säädöksillä auttaa kauppaa. Paha vaan, että suuri osa hänen käyttämiänsä keinoja pikemmin haittasi kuin edisti. Hän näet arveli kaupan ja laivaliikkeen voivan menestyä ainoastaan kaupungeissa. Siitä syystä hän koetti tukehuttaa maalaisten osanottoa näihin toimiin. Suomen rannikkotalonpojat olivat jo vanhastaan harjoittaneet laveaa merenkulkua. Pohjalaiset, varsinkin Suu-Pohjasta, veivät ne ruoka-aineet, joita maakunta ei itse tarvinnut, Ruotsiin. Varsinais-suomalaiset, ahvenanmaalaiset, uusmaalaiset ja Viipurin lääniläiset kävivät edempänäkin kaikkialla Itämeren rannoilla. Turun pohjoispuolella olevan Vehmaan kihlakunnan miehet, joita nimitettiin vakkasuomalaisiksi, koska heillä oli eväänsä ja tavaransa isoihin vakkoihin eli kirstuihin pantuna, kuljettivat varsinkin veistämiänsä puuastioita Saksaan sekä Tanskaan. Uusmaalaiset jo siihen aikaan, niinkuin nytkin, möivät polttopuita ja kaloja Riikaan sekä Rääveliin. Viipurin talonpojat niinikään kuljettivat tavaransa samoihin kaupunkeihin. Kohta jäiden lähdettyä he veivät sinne merellisensä eli hylkeenrasvan, minkä syksyn ja talven kuluessa olivat saaneet; kesällä taas oli heillä silakoita ynnä muuta kalaa kaupan. Kaikki nämät laivamiehet toivat ulkomaalta tullessaan suoloja ynnä muuta tarvekalua. Viipurin rannikkolaisten käsissä oli sitä paitsi jo silloinkin laivarahti pitkin Inkerinmaan ja Viron rantoja. Tätä vilkasta liikettä Kustaa koetti kaikin keinoin lakkauttaa, koska se hänen mielestään oli vahingollinen maalle. Alinomaisilla kirjeillä hän teroitti voutien mieleen, etteivät he saisi sitä sallia. Suuria sakkoja, jopa hengenrangaistustakin hän uhkasi niille, joita näiltä luvattomilta teiltä tavattaisiin; ja tullialukset pantiin pitkin rannikkoa väijymään. Mutta luontoa vastaan ei maksa vaivaa ponnistella. Kuninkaan uhkaukset ja rangaistukset tietysti vähensivät talonpoikien merenkulkua, vaan ne eivät voineet sitä lakkauttaa. Tulipa kuningas itsekin loppuaikoinaan viisaammille tuumille kuultuansa, kuinka Alankomailla talonpojatkin laivaliikkeestä rikastuivat. Ulkosaarelaisille, joilla ei ollut tarpeeksi peltoa, annettiin nyt lupa viedä kaloja ulkomaille kerta kesässä. Jopa Kustaa viimein itse kehoitti Viipuria rakentamaan isoja 80-100 sälytystä[5] sisältäviä laivoja ja läntisille merille purjehtimaan "niinkuin waterlantilaiset Hollannissa tekevät".

Yhtä ankarasti, vaikka yhtä turhaan, Kustaa maakauppaakin esteli. Sitäkin harjoitettiin silloin suurin määrin. Rannikkotalonpojat kulkivat talvella ylämaissa vaihtaen suolojaan viljaan. Aatelismiehet, virkamiehet ja papitkin ostelivat maalla saatavia tavaroita ja kuljettivat niitä merenrannalle, missä monella heistä oli laivansa. Käkisalmen karjalaisia kulki jo silloin laukkuineen ympäri Viipurin ja Savonlinnan lääniä; soutivatpa veneillään, jotka vedettiin (karvastettiin) kannasten yli, vesiä myöten aina Pohjanmaan merenrannikolle asti. Kaikkea tätä kuningas kirjeissään yhä kielteli. Kunkin maakunnan talonpoikien piti viedä tavaransa lähimpään kaupunkiin eikä minnekään muualle. Erittäinkin koetti hän estää Venäjältä tulevien kauppiaitten käyntiä, niissä kun hän oli näkevinänsä vakoojia.

Kaupunkien vaurastuttaminen oli kaikkien näiden kieltojen tarkoituksena. Mutta kaupunkien omaakin liikettä haittasivat toiset säännöt, jotka myöskin olivat viisaita olevinansa. Porvaritkaan eivät saaneet kauppaa käydä mihin ja millä tavaralla he edullisimmaksi katsoivat. Ruokatavaroiden ulosviennin esim. kuningas peräti kielsi, ettei muka ruoka omassa maassa tulisi liian kalliiksi. Mitä Suomen porvarit eivät saaneet täällä myödyksi, se piti Ruotsiin vietämän. Joskus kaupungit pyysivät ja saivat erinäisen luvan viedä ulkomaille jonkun kymmenkunnan voisälytyksiä. Paljon enemmän ynnä muutakin syötävää he kuitenkin kuljettivat varkain. Raumalaisista esim. valitettiin, että heillä oli puuastiain alla, jotka olivat luvallisia, koko laiva täynnä kiellettyä ruokatavaraa. Pienemmiltä kaupungeilta Kustaa muuten pian kielsi ulkomailla käynnin peräti; heidän alustensa piti mennä Ruotsiin. Ainoastaan Turku ja Viipuri saivat lähettää laivansa ulommalle. Viimeinpä kuningas, kun talonpojat olivat valittaneet, että porvarit ottivat heidän tavaransa polkuhinnalla, rupesi itse määräämään hintoja.

Silloinkin, kun kuninkaan käskyt ja neuvot eivät suorastaan estäneet porvareita heidän mielitoimistaan, ne monasti tuntuivat rasittavilta. Sillä Kustaa Vaasa kohteli alamaisiaan aivan niinkuin isä pieniä, ymmärtämättömiä lapsiaan. Hän ei arvellut heidän osaavan tehdä yhtään mitään omin päin. Sentähden hän katsoi velvollisuudekseen neuvoa heitä kaikissa heidän asioissaan. Hän neuvoi esim., mitkä tavarat mihinkin maahan olivat vietävät ja mitkä mistäkin maasta tuotavat. Hän neuvoi heitä purjehtimaan suurin joukoin turvaksi rosvoja vastaan ja taas satamiin poiketessaan menemään yksitellen, ettei tavaran liika paljous alentaisi hintoja j.n.e. Näyttää muuten siltä, kuin olisivat silloin porvarit Ruotsissa sekä Suomessa todellakin olleet tämmöisen isällisen kurin tarpeessa. Kustaa kumminkin, joka kerran otti itse tutkiakseen ulkomaille pyrkivien Turun porvarien taitoa, valittaa havainneensa, ettei heillä ollut mitään käsitystä ammatistaan. Eivätpä he tietäneet edes oman ja ulkomaan rahan suhdettakaan. Sentähden oli kuningas määrännyt hinnat ja toimittanut luvunlaskut valmiiksi, jotta he tietäisivät, kuinka paljo heidän piti vaatia tavarastaan.

Suuresti erehtyisimme kuitenkin, jos luulisimme tämän sekaantumisen yksityisiin asioihin sekä erittäinkin kaupalle asetettujen ahdasten rajojen silloin tuntuneen yhtä rasittavilta kuin ne olisivat meidän ajan ihmisille. Ne kyllä taisivat nurista, joita estettiin jostakusta hankkeestaan. Mutta ylimalkaan kuningas vaan noudatti niitä mielipiteitä, mitkä hänen kansansa parissa silloin olivat yleiset. Kaikki porvarit valittivat lakkaamatta talonpoikien kauppaa ja merenkulkua vahingolliseksi. Suuremmat kaupungit taas olisivat mielellään hävittäneet pienemmät, ettei heillä olisi kilpailijoita. Pienillä maapäivillä esim., joita v. 1547 Turun lähiseudun aatelisto, papisto ynnä Turun porvarit pitivät, laadittiin anomus kuninkaalle, jossa pyydettiin, että hän käskisi naantalilaisten sekä raumalaisten muuttaa Turkuun, ja tammisaarelaisten[6] ynnä ulvilalaisten Viipuriin. Parempihan hyöty muka oli maalle kahdesta suuresta "pääkaupungista", kuin monesta pienestä "pilkusta". Kuningas tosin ei tähän anomukseen suostunut; mutta rupesipa hän itsekin pari vuotta myöhemmin puuhaamaan samallaista pikkukaupunkien muuttoa. Hänelle oli näet silloin juolahtanut päähän perustaa suuri kauppapaikka, mihin venäläisten toiselta puolen ja hollantilaisten toiselta olisi mukava tulla tavaroineen. Paikaksi tälle uudelle kaupungille valittiin v. 1550 Vantaanjoen suu, missä vielä Helsingin "vanha kaupunki" seisoo. Vantaanjoen kosken mukaan sai se ruotsalaisen nimensä Helsingfors, suomeksi Helsinki. Niin innoissaan oli Kustaa tästä puuhasta, että hän käski Helsinkiin tuoda kaikki kruununveroista tulevat viljat ynnä muut tavarat Raaseporin, Porvoon ja Hämeenlinnan, jopa myös Viipurin ja Savonlinnankin lääneistä asti, niin että kauppaa tekevät muukalaiset saisivat tarpeekseen ostettavia. Porvareiksi Helsinkiin piti kuninkaan käskystä kaikkien Ulvilan, Rauman, Tammisaaren ja Porvoon porvarien muuttaa kaluineen, kiluineen. He kun eivät tämmöiseen muuttoon mielellään ruvenneet, niin kuningas kirjoitti ankaria nuhdekirjeitä toisen toisensa perästä ja käski heidän "korjata luunsa" sinne kovan rangaistuksen uhalla. Ja vastahakoisimmat vietiin lopulta kuninkaan voutien toimesta uuteen paikkaan. Kylmenipä kuitenkin kuninkaankin into parin vuoden kuluttua, kun ei kauppa Helsingissä ruvennut loistamaan, niinkuin oli toivottu. Silloin muutti osa porvareista takaisin entisiin koteihinsa. Ainoa kaupunki, joka Kustaan aikana todella siirtyi sijaltaan, oli Ulvila; se muutettiin v. 1558 Kokemäenjoen suulle ja sai ruotsalaisen nimen Björneborg, mistä meidän Pori on lyhennys.

Kuninkaan neuvokirjeestä ja kaupankäyntisäännöstä v. 1550 me näemme, mitä tavaroita silloin oli tapana tuoda Suomeen ja mitä viedä ulos. Tärkeät olivat jo siihen aikaan metsäntuotteet. Lautoja kuljetettiin paljon ulkomaille, vaikka sahamyllyjä vasta nyt alettiin rakentaa ja siis laudat enimmiten olivat kirveellä veistettävät. Mastot, terva ja piki olivat myös vientitavaroina. Lisätkäämme vielä siihen jo ennen mainitut Rauman puuastiat. Silloin vielä runsasantinen metsästys antoi paljon turkiksia ulkomaalaisille kaupiteltaviksi. Erittäinkin mainitaan hirvennahkoja, vaikka Kustaa yhdessä kirjeessään valittaa tämän jalon eläinlajin jo olevan Savonmaasta melkein hävitetyn. Suomen karjantuotteista jo silloinkin voi kelpasi saksalaisille; vietiinpä myös paljon vuotia ja talia ulkomaille. Suomen hevoset olivat jo niinikään ulkomailla hyvin haluttuja, ja Kustaa kuningas yhä varoitti, ettei saisi myödä pois kovin hyviä ratsuja. Ruokatavaroista, joista hänellä aina oli enimmin murhetta, vietiin varsinkin paljon kapakaloja. Merellisen olemme nähneet rantalaisten tavaroiden joukossa. Viljaakin siihen aikaan myötiin jotensakin paljon, myötiinpä myös itse viljamaalle, Venäjälle. Tuontitavaroista näkyy suola ja kankaat olleen tärkeimmät. Tarpeettomampia, vaikka kuitenkin ylhäisen säädyn parissa suuresti haluttuja, olivat silloin kaikenlaatuiset ryydit: kanelit, pippurit, korintit, sahramit, neilikat, muskottipähkinät sekä -kukat, inkivääri, kardemumma y.m. Näin myös monenlaiset sokerit. Näitä Euroopassa vasta äsken tutuksi tulleita maustimia pantiin silloin niin runsaasti kaikkiin ruokiin, että meidän aikalaisemme niitä maistaessaan olisivat luulleet tulta syövänsä. Pöytää varten tuotiin myös sitrunia, luumuja, viikunoita ynnä muita etelämaiden hedelmiä; samaten myös monennimistä Saksan, Ranskan ja Portugalin viiniä. Komeat vaatteensakin Suomen pohatat tuottivat ulkomailta. Puodeissamme nähtiin jo silloin Englannin mainioita verkoja, Alankomaiden hienoja palttinoita ynnä koreita kulta-, hopea-, sametti- ja silkkikankaita. Saksasta tulivat paremmat teräsaseet ynnä rautapaidat ja -kypärät; samoin myös kaikellaista pientä rihkamatavaraa. Venäjältä taas saatiin kalliita soopelinnahkoja, vahaa eli vaksia, pellavia, liinoja, huopaa sekä nahkaa. Venäjän nahka oli silloin jo niin kuuluisa, että meikäläiset ostivat sieltä valmiitakin sormikkaita ja saappaita.

Rahana käytettiin Suomessa paitsi kotimaista (sitä lyötiin Turussakin) myös paljon ulkomaalaista. Räävelin rahat olivat Etelä-Suomessa tavallisemmat kuin Ruotsin. Unkarin kultarahoja näkyy meillä myös paljon käytetyn. Saksan talareita käytettiin paljon. Ruotsin ja Suomen rahat luettiin silloin markoittain, joista yksi vastasi noin puolentoista markkaa nykyistä rahaamme. Markassa oli kahdeksan äyriä, äyrissä kolme aurtuata ja aurtuassa kahdeksan penninkiä. Turun aurtuat ja Räävelin rahat olivat melkein yhdenarvoiset. Neljä markkaa vastasi yhtä talaria. Rahalla oli silloin paljoa suurempi arvo kuin tätä nykyä. Ruistynnyriltä maksettiin esim. v. 1555 Viipurin puolella 2,50 markkaa, voileiviskältä 2 markkaa, lehmältä 3 markkaa. Ulkomaan tavarat sitä vastoin olivat verrattain paljoa kalliimmat; kippunta suoloja maksoi hienouden mukaan 2,50-6 markkaa, naula kanelia 5,50 ja pippuria 3 markkaa, kyynärä samettia 6-8 ja silkkikangasta 3-5 markkaa.

Tuontitavaran luettelosta olemme jo nähneet, että teollisuus meidän maassa oli vielä varsin mitätön. Vuorityö, joka Ruotsissa jo oli aikaa kukoistanut, sai täällä vasta nyt ensimäisen alkunsa. Eerikki Fleming avasi Suomen ensimäisen rautakaivoksen Ojamon kylässä Lohjan pitäjässä Uudellamaalla. Rautaa omaksi tarpeeksi lienevät suomalaiset sitä ennenkin suurimmaksi osaksi saaneet soista ja järvien pohjasta. Kuitenkin näemme kuninkaan kirjeistä usein, että tarpeellinen rauta Suomen linnoihin tuotiin Ruotsista. Sepän taito, vanhastaan kansassamme tuttu, alkoi nyt jo kohota hienompiin haaroihinsa. Vaskiseppiä mainitaan tältä ajalta, ja Marttilan pitäjässä oli pyssytehdas käymässä. Savossakin tiedetään jo olleen hyviä pyssyseppiä; mutta Viipuriin sitä vastoin lähetti kuningas kerran ruotsalaisen pyssysepän, kun siellä ei ollut semmoista. Hän sai käskyn opettaa ammattiansa nuorille Suomen pojille. Kutomisen taito talonpoikiemme parissa ei liene ollut aivan halveksittava, koska Suomen palttinaa ja sarkaa joskus vietiin Ruotsiinkin.

Ylimalkaan Kustaa Vaasan hallitus, vaikkei hän aina osannut valita kaikkein soveliaimpia keinoja, kohotti suuresti kaupan ja teollisuuden tilaa maassa. Samaten merenkulku virkosi aivan uuteen eloon. V. 1559 oli koko valtakunnassa yhteensä 62 laivaa ulkomaan kauppaa varten, paitsi 32 pienempää alusta, jotka purjehtivat vain Inkerinmaan rannoille.