10. Juhana herttuan vankeus.
Ehdot, jotka kuninkaalliset päälliköt soivat Juhana herttualle, olivat hyvin helpot, vaikka he olisivat voineet pakoittaa hänet aivan ehdottomastikin antautumaan. Nähtävästi he kokivat niin paljon kuin mahdollista säästää kuninkaan veljeä. He lupasivat hänelle arvonmukaisen elatuksen vankeudessa. Ne viisikymmentä suomalaista palvelijaa, jotka loppuun asti olivat hänelle uskollisina pysyneet, piti hänen saada viedä kanssaan, sekä koko oma että palvelijainsa omaisuus. Kaikki herttuan oikeudet ja etuudet piti olla koskemattomina, kunnes hänen asiansa olisi lopullisesti ratkaistu. Matkalla Tukholmaan, mihin nyt nuori Klaus Fleming laivassa kuljetti vankeja, oli Juhana siis jokseenkin kevyellä mielellä. Hän kirjoitti langolleen aikovansa vaatia tuomion uudestaan tarkastamista ja väärien syyttäjien rankaisemista. Samassa hän pyysi myös Sigismund Aukustin välitystä, jotta hän saisi herttuakuntansa takaisin.
Mutta toisiksi asiat muuttuivat kohta, kun Ruotsin saaristoon oli jouduttu. Eerikki kuningas oli veljelleen suoduista helpoista ehdoista kovasti pelästynyt sekä suuttunut ja peruuttanut kaikki. Vaksholman tienoilla tuli kuninkaan lähettiläs Yrjänä Pietarinpoika Juhana herttuaa vastaan. Laivaan astuttuaan piti hän herttualle pitkän ja vihaisen puheen, moittien hänen käytöstänsä ja selittäen kaikki syyt, jotka olivat aiheuttaneet hänen tuomionsa. Viimein Juhana ei malttanut enää mieltänsä, vaan antoi hänelle röyhkeän vastauksen. "Minun asiani", kiljasi hän, "on keisarien, kuningasten sekä ruhtinaiden tuomittava, eikä sinun, papinäpärä!"[4] Siihenpä Yrjänä taas sanoi ilkeästi irvistellen: "Johan te, ruhtinaallinen armo, olette tarpeeksi tuomittu, sen lisäksi vangittukin ja kuninkaan armoilla. Kuninkaan käskypä on se, että teidät pannaan Gripsholman linnaan istumaan ja yhden ainoan palvelijan vaan saatte kanssanne." Nyt lähetettiin kaikki väki pois, ja Yrjänä Pietarinpoika varustautui viemään pois herttuatakin. Silloin Juhana purskahti suureen itkuun ja kysyi, aiottiinko hänet heti tappaa vai vasta myöhemmin. Vaan hän ei enää saanut Yrjänä Pietarinpojalta mitään vastausta.
Tämä jättikin nyt herttuan ja meni toiseen kajuuttaan rouvan puheille. Siellä hän esitti Katariinalle kuninkaan puolesta kaksi ehtoa: Jos hän tahtoi elää erillään Juhanasta, saisi hän pitää kaikki naispalvelijansa ja hänelle suotaisiin arvonmukainen elatus jossakin kuninkaan kartanossa. Mutta ellei hän tahtoisi luopua puolisostaan, niin ei hänen sallittaisi ottaa enempää kuin kaksi palvelustyttöä kanssaan. Vastaukseksi jalomielinen Katariina veti vain kihlasormuksensa sormestaan ja virkkoi: "Lue mitä tuossa seisoo!" Yrjänä Pietarinpoika luki sormukseen piirretyt latinalaiset sanat: "Nemo nisi mors" ("Ei kukaan paitsi kuolema"). "Sen mukaan tahdon aina elää!" lisäsi herttuan puoliso, ja hän piti sanansa.
Yrjänä Pietarinpoika otti nyt pois ne arkut, joissa herttua ja hänen puolisonsa olivat tuoneet kalliit tavaransa. Heitä kuljetettiin nyt pienemmässä aluksessa eteenpäin. Söderströmin salmen kautta Tukholman kaupungin kohdalle tullessaan herttuan täytyi istua laivan kannella, että hän näkyisi kaikelle kansalle. Sillä semmoinen huhu oli liikkeellä, että muka Juhana herttua olisi päässyt pakoon ja että joku muu hänen sijassansa tuotiin vankina. Tässä paikassa tuli Yrjänä Pietarinpoika jälleen laivaan. Hän tarkasti nyt herttuan eväskirstutkin, joissa hän oli luullut vielä olevan kätkettyjä kalleuksia. Kaikki, mitä hän löysi, otti hän pois herttuan katkeraksi häpeäksi; sillä kaikki kansa näki, miten häntä kohdeltiin. Salmen takaiselle Riddarholmin selälle jouduttuaan näki Juhana Skinnarvikvuorilla Juhana Pärttylinpojan ja vangiksi ryöstettyjen palvelijoittensa ruumiit teiliin naulittuina. "Kas tuossa", huudahti hän itkuun hyrskähtäen, "ovat uskolliset ystäväni!"
Nämät kolme eivät muuten olleetkaan ainoat, jotka kuolemalla saivat maksaa uskollisuutensa herttuaa kohtaan. Niistä viidestäkymmenestä, jotka piirityksessä loppuun asti olivat tehneet vastarintaa, ei säästetty aivan monta. Useimmat mestattiin ja teilattiin sen jälkeen, kun heitä oli julmasti kidutettu. Tapettujen joukossa oli useampia Suomen alhaisemmasta aatelistostakin. Siinä oli Niilo Skalm, joka "Turun jaalan" päällikkönä urhoollisesti oli ottanut osaa meritappeluun. Siinä oli myös Klaus Antinpoika, Viikin herra, joka Kustaa Vaasan hautajaisissa oli saanut kunnian kantaa Suomen herttuakunnan lippua ja sitten myöhemmin oli nainut Kaarina Maununtyttären, joka edellisinä vuosina oli ollut Juhana herttuan lemmikki. Saman kohtalon kärsi myös Ljungo Laurinpoika Härkäpää ynnä monet muut. Eikä Eerikin julma kostonhimo tyytynyt ainoastaan ylhäisimpiin ja enemmän etunenässä olleihin. Aivan yhtä armottomasti hän rankaisi myös alhaisempiakin, ilman mitään syyllisyyden eroitusta. Helpommalla pääsivät kuitenkin ulkomaalaiset soturit ja palvelijat. He saivat kaikki pitää henkensä, vaikka heitä monta vuotta pidettiinkin kovassa vankeudessa. Helpomman rangaistuksen saivat nekin kestää, jotka olivat herttuan puolta pitäneet ottamatta osaa linnan puolustukseen. Turun porvaristoa sakotettiin vannomansa uskollisuusvalan vuoksi 1,000:lla markalla. Vihdin ja Taivassalon kirkkoherrat, jotka olivat pitäjäläisilleen lukeneet herttuan kirjeitä, tuomittiin ensin kuolemaan, vaan saivat sitten kuitenkin armon. Talonpojille ei tullut mitään rangaistusta, paitsi mitä lyhyen sodan aikana olivat majailevasta sotaväestä saaneet kärsiä. Herttuakunta muuten taas yhdistettiin kokonaan muuhun Suomeen.
Muutamia tietoja on jäänyt, jotka osoittavat, että Eerikki kuningas olisi tahtonut kuolemalla kostaa veljelleen. Sanotaan hänen silloin, kun sotajoukko lähetettiin Suomeen, suoneen aatelisarvon Antti Niilonpoika Sabelfanalle sillä salaisella ehdolla, että tämä sodan melskeessä tappaisi herttuan. Kun sitten piirittäjien päälliköt linnan antauduttua astuivat herttuan saliin, oli Sabelfana väkipuukko kädessä karannut Juhanan päälle. Mutta Niilo Boije oli sysännyt hänet syrjään ja pelastanut herttuan. Nytpä Yrjänä Pietarinpoika yhä yllytteli kuningasta pyytäen, että hän sallisi säätyjen kuolemantuomion tulla täytetyksi. Mutta toiset neuvonantajat taas panivat vastaan. Lopulliseksi päätökseksi tuli, että herttua pidettäisiin elinkautisessa vankeudessa. Ylimalkaan ei voi sanoa, että häntä olisi pahasti pidetty. Herttuaa itseään kyllä ei päästetty hetkeksikään ulos kamaristaan. Mutta tämä oli aikaan nähden tarpeeksi avara ja mukavasti sisustettu. Rouvan sallittiin kävellä ulkona puutarhassakin. Molemmille annettiin viiniä, kirjoja, mustetta sekä kyniä ruumiin ja hengen virvoitukseksi. Tässä vankeudessa Gripsholman linnassa syntyi myös herttuaparille poika Sigismund.
11. Ruotsalaisten ja tanskalaisten riidat.
Kustaa Vaasan hallitessa oli rauha Ruotsin ja Tanskan välillä pysynyt rikkomatta. Yhteinen pelko Kristiernistä ja hänen ystävistään piti molempien valtakuntien hallitsijat lujassa liitossa. Mutta nyt asian laita oli muuttunut. Kristiern oli viimein kuollut vankina, yhteinen vihollinen oli siis kadonnut. Kuolleet olivat myöskin vanhat varovaiset hallitsijat. Kumpaisenkin maan valtaistuimella istuivat nyt nuoret kunnianhimoiset kuninkaat, Ruotsissa Eerikki XIV, Tanskassa Fredrik II. Unohduksiin jääneet vanhat riita-aiheet elpyivät nyt uuteen eloon. Ruotsalaiset rupesivat vaatimaan takaisin muutamia maakuntia, jotka Unioniajasta saakka olivat vielä tanskalaisten käsissä. Nämätpä siihen vaatimukseen eivät suostuneet. Päinvastoin näyttivät he yhä vielä toivoneen saavansa koko Ruotsin valtakunnan takaisin allensa. Sinetissään käytti näet Fredrik Ruotsinkin valtiovaakunaa, kolmea kruunua. Eerikki tästä suutuksissaan otti puolestaan myös Tanskan ja Norjan vaakunat omiksensa.
Satunnainen kohtaus viimein saattoi kauan jo uhanneen sotapilven puhkeamaan. Eerikki kuningas kosi itselleen puolisoa Saksanmaalta. Saatuansa kehoittavan vastauksen lähetti hän v. 1563 laivastonsa Jaakko Baggen johtamana morsianta Ruotsiin noutamaan. Matkallaan tapasi Bagge Bornholman kohdalla tanskalaisen laivaston. Tavan mukaan tervehtivät kumpaisetkin toisiansa muutamilla paukahduksilla. Mutta tanskalaisten kanuunat olivat luodeilla ladatut epähuomiossa, niinkuin he sittemmin tahtoivat selittää. Baggepa, kun kuuli luotien lentää viuhahtavan mastojensa välitse, käski heti vastata samalla tavalla. Täten syttyi tuima tappelu, joka loppui siten, että tanskalaisten amiraali ynnä suuri osa hänen laivojansa jäi Baggen vangiksi.
Nyt oli tietysti sota valmis. Kummin puolin varustauduttiin kaikin voimin. Suomenkin maasta tuotettiin sotaväkeä, ja useita meidän etevistä aatelisherroistamme mainitaan eri tiloissa päällikköinä. Tällä tavoin saivat suomalaiset tilaisuuden maksaa kiitollisuudenvelkansa ruotsalaisten veljellisestä avusta venäläissodassa.
12. Klaus Kristerinpoika Horn.
Suomalainen oli mainioin kaikista Ruotsin sotajoukon johtajista tässä sodassa, Klaus Kristerinpoika Horn, josta jo on ollut useamman kerran puhetta. Hornien suku tähän aikaan ja vielä kauan jälkeenkinpäin oli mahtavimpia ja rikkaimpia Suomessa, rikas varsinkin nerokkaista, suurista miehistä. Paitsi Klaus Hornia on Henrik Hornkin jo tullut näissä kertomuksissa mainituksi. Kumpainenkin kuului eri Horn-suvun haaroihin, edellinen Joensuun, jälkimäinen Kankaisten haaraan, niinkuin niitä paremmaksi eroitukseksi mainittiin. Alkuansa olivat kuitenkin molemmat haarat yhdestä juuresta lähteneet. On kerrottu, että suvun kantaisä olisi muka muinoin tullut Alankomailta Ruotsiin ja Suomeen, mutta tämä on epävarmaa, ja jo 1300-luvulla asuu suku Suomessa, Halikossa.
Aatelisherrat siihen aikaan enimmiten oleskelivat siinä maakunnassa, missä heillä oli asuntokartanonsa. Ylimmät hallitusvirat eivät olleet vielä pääkaupunkiin kootut. Valtaneuvoksetkin asuivat jokainen eri paikassa. Ainoastaan silloin tällöin he tulivat kuninkaan käskystä kokoon tai matkustivat muihin maakuntiin valtiotoimiinsa. Tästä oli seurauksena, että suomalaisilla aatelisherroilla tähän aikaan oli jokseenkin selvä kansallistunto ja että meidän maahamme muuttaneet muukalaissuvutkin pian täällä kotiutuivat. Hornit, samoin kuin Flemingit (Saksasta), Frillet (Tanskasta), ja Boijet (Böömistä), vaikka nämät alkuansa olivat ulkomaista sukuperää, katsoivat ja sanoivat itseänsä täysiksi suomalaisiksi. Puhekielenä korkeamman aatelistomme parissa näyttää kuitenkin olleen ruotsi, sen todistavat heidän keskinäiset, sillä kielellä kirjoitetut kirjeensä, mutta suomeakin suomalaisissa seuduissa asuvat täydellisesti osasivat, sillä sitä he tarvitsivat jo kartanoittensa hoidon vuoksi.
Räävelistä, jonne Klaus Horn meiltä viimeksi jäi, käskettiin hän Smoolantiin, Ruotsin vallan etelärajaa suojelemaan. Seuraavana vuonna 1564 hän pantiin Ruotsin laivaston johtajaksi Baggen sijaan, joka vuorostaan oli joutunut tanskalaisten vangiksi. Hornin onnistui kohta ensi päivinä saada vihollisen laivat hajoitetuiksi, jonka jälkeen hän palasi jälleen mannermaalle. Nyt retkesi hän sotaväkensä kanssa yli rajan Blekingen maakuntaan, joka julmasti ryöstettiin ja hävitettiin. Suomalaisten soturien, häpeä kyllä kertoa, sanotaan olleen julmimpia kaikista, niin etteivät säästäneet vaimoja eikä lapsiakaan. Ryöstö ja hävitys kuului sen ajan sotatapaan; mutta näkyypä sitä tällä retkellä harjoitetun vielä pahemmin kuin muulloin, koska muisto siitä on säilynyt unohtumatta Blekingen kansan parissa näihin aikoihin asti. Hornin sodaksi he sitä nimittävät. Mutta kun heiltä kysyt, miksi se juuri sen nimen on saanut, niin he vastaavat sen johtuvan siitä, että Klaus Horn oli Ruotsin väen uljain päällikkö. Häntä ei siis nimenomaan syytetä tässä sodassa harjoitetuista julmista teoista. Tuskinpa sitä uskoisikaan, että sama mies, joka suojeli Viron talonpoikia sortoa vastaan, olisi voinut täällä osoittaa niin perin vastaista luonnetta. Asianlaita olikin todella semmoinen, että siihen oli syynä itse Eerikki kuningas, jonka mieli oli julmuuteen taipuvainen, ja hän se antoikin käskyt hävityksiin.
Paljoa kirkkaampana ja aivan tahratonna sitä vastoin Hornin kunnia loisti kolmantena sotavuonna. Hän oli taas nimitetty amiraaliksi ja saanut johtoonsa suurimman, mahtavimman laivaston, mikä ikänä oli Ruotsin lipun alla purjehtinut meren selillä. Mitä taisivat Tanskan ja sen liittolaisen Lybeckin yhdistyneetkään voimat tätä laivastoa ja sen taitavaa johtajaa vastaan! Koko touko- ja kesäkuun kuluessa Hornin laivan päiväkirja kertoo alinomaisista, viholliselle tehdyistä pienemmistä tai suuremmista vahingoista. Toukok. 27 p. hän tuli Kööpenhaminan edustalle, missä kuningas hoviväkineen paraikaa oli erään hoviherransa häitä viettämässä. Siinäpä hätä nousi, kun yhtäkkiä nuot arvaamattomat kuokkavieraat ilmaantuivat likelle rantaa. Maalle ei Horn kuitenkaan voinut yrittää mennä vähälukuisella laivaväellään. Mutta tanskalaisten täytyi voimattomalla harmilla katsella, miten Horn heidän sijastaan korjasi tullimaksut 250:lta hollantilaiselta laivalta, jotka juuri silloin sattuivat kulkemaan Juutinrauman kautta.
Vihan vimmoissaan tanskalaiset taas kiireimmiten varustivat laivastonsa ja lähettivät sen merelle yhdessä Lybeckin merivoiman kanssa. Kesäk. 4 p. he kohtasivat Hornin Buchovin edustalla Mecklenburgin rannikolla. Pienen ruotsalaisen Troilus-nimisen aluksen päälle ajoi itse tanskalaisten amiraalilaiva. Heidän yhteentörmätessään Troiluksen masto katkesi ja koko alus meni kallelleen. Se makasi siinä, niinkuin sorsa kotkan kynsien alla. Mutta olipa sillä itselläänkin kynnet, sen sai tanskalainen kohta kokea. Troiluksessa oli seitsemänkymmentä rautajousilla varustettua Suomen soturia. Nämät rupesivat niin taajaan ja niin tarkkaan ampumaan, että nuolet, senaikuisen kertomuksen mukaan, "rakeina rapsuttelivat" tanskalaisjoukkoon. Itse Troiluksen kapteeni, Niilo Skenck, ampui vihollisen amiraalin kuoliaaksi. Alkoipa viimein saapua muita Troiluksen avuksi. Silloin täytyi tanskalaisten luopua varmaksi luullusta saaliistansa.
Kuukauden ajan sai nyt Horn taas yksinänsä vallita merellä, mielin määrin anastaen vastaansattuvia vihollisen kauppalaivoja. Heinäkuun alussa vasta oli Tanskan merivoima taas korjattu semmoiseen kuntoon, että se uskalsi uudestaan koettaa onneaan. Se läksi nyt liikkeelle palaen kostonhalua ja uhaten johtajansa Otto Ruudin mainiolla nimelläkin jo turmiota. Bornholman ja Rügenin saarien välillä viholliset sattuivat vastakkain. Tässäpä alkoi aika ankara taistelu. Pikku Troilus, edellisestä onnestaan uljistuneena, lensi nyt itse ala-amiraalin laivan päälle, niinkuin vaapsahainen karhun kimppuun! Eikä aikaakaan, niin vihollinen lävitseammuttuna upposi pohjaan. Yhtä kiivaasti muutkin laivat, joista erikseen kunnialla mainitaan Hornin amiraalilaiva "Pyhä Eerikki" ja "Suomen joutsen", taistelivat, ja loppu oli se, että koko Tanskan laivasto peräti hävitettiin tai vangittiin. Vankina amiraalikin vietiin Ruotsiin.
Tästä loistavasta voitosta iloissaan Eerikki kuningas antoi Hornille sekä muille päälliköille, jopa myös useille parhaimmille sotamiehille kalliita lahjoja: kultavitjoja, käsirenkaita tai rahoja. Vielä lisäksi suotiin heille se kunnia, että he saivat juhlallisesti marssia Tukholmaan. Tanskalaisparkoja tässä tilaisuudessa häväistiin pahasti kuninkaan käskystä. Heitäkin marssitettiin samassa juhlajoukossa kaupungin läpi, mutta aseetonna, ruotsalaisen talonpojan johtamina, joka puhalteli säkkipilliä. Sillä tahdottiin pilkata heitä, koska eräässä tanskalaisessa sotalaulussa oli uhattu, että ruotsalaiset pian saisivat tanssia Tanskan pillin mukaan. Otto Ruudia erikseen Eerikki vielä kohteli häijymmällä tavalla, haukkuen hänen kuullen Tanskan kuningasta ja kansaa. Ja kun amiraali tietysti koki omia kansalaisiansa puolustaa, niin hurjapäinen kuningas vetäisi vimmoissaan miekan esille ja ryntäsi vangin päälle. Hyväksi onneksi riensi kuitenkin Horn väliin ja sai häpeällisen murhateon estetyksi.
13. Hornin viimeinen retki.
Aikaiseen keväällä 1566 läksi Horn kolmannen kerran merelle. Hänen johtamansa laivasto oli nyt vielä suurempi, koko 68 alusta. Ensi työkseen hän riensi Juutinraumaan, missä Tanskan ja Lybeckin sotalaivat ottivat kiinni kaikki Ruotsiin menevät suolahaakset, jotta tämä tarpeellinen tavara alkoi jo kovin kallistua. Horn vapautti nyt pidätetyt suolantuojat, joita oli jo karttunut 200, ja päästi ne edelleen kulkemaan. Myöskin hän otti tullia taas kaikilta rauman läpi kulkevilta laivoilta. Mutta vihollisten sota-aluksille hän ei tällä kertaa voinut mitään, ne kun olivat vetäytyneet aivan rantaan maan patterien suojaan.
Vasta myöhemmin kesällä hän sai taas tilaisuuden taistella vihollisen kanssa. Hän kohtasi liittolaislaivaston Ölannin saaren pohjoisniemen kohdalla. Hornin oma amiraalilaiva joutui kahakkaan lybeckiläisten päälaivan kanssa, jolla oli uhkea nimi Stür-Schweden (Ruotsin kurittaja). Tälläpä kertaa lybeckiläinen itse tuli kuritetuksi. Horn laukaisi omin käsin tykin, jonka luoti kaasi viholliselta päämaston. Siitä säikähtyneenä liittolaiset kaikki tyyni alkoivat pötkiä pakoon. Horn ajoi heitä takaa, mutta pian täytyi hänen jättää se ja etsiä itselleen suojapaikkaa kauhealta myrskyltä, joka nyt nousi raivoamaan. Kolme päivää peräkkäin riehui ilma hurjalla tavalla, ja kun meri viimein asettui jälleen, niin huomattiin, ettei myrsky ollutkaan Hornille ollut esteenä, vaan pikemmin parhaana auttajana. Suuri osa vihollislaivastoa, koko 16 alusta, oli paetessaan joutunut haaksirikkoon Gotlannin rantakallioille. Hukkaan menneiden joukossa oli sekä Stür-Schweden että myös Tanskan ala-amiraalilaiva. Ne molemmat olivat hukkuneet miehineen, tavaroineen päivineen. Molemmat amiraalit ja 7,000 miestä olivat tässä hirveässä myrskyssä saaneet surmansa. Olisipa ollut syytä luulla, että Horn oli käyttänyt loitsutaitoa, josta suomalaiset silloinkin vielä olivat kuuluisat, ja päästänyt kolmannen, pahimman tuulisolmun auki.
Nyt, kun merellä ei sinä kesänä enää voinut olla mitään tekemistä, kutsuttiin Klaus Horn taas mantereelle kaiken maaväen ylijohtajaksi. Mutta kauanpa ei hän saanut uutta korkeaa virkaansa toimittaa. Silloin raivoava paha rutto tarttui häneen, ja hän kuoli Åbyn pappilassa Östergötlannissa syysk. 9 p. 1566. Hänen luunsa lepäävät Upsalan tuomiokirkossa Kustavilaisen viereisessä kuorissa. Iältään taisi Horn kuollessaan olla noin viisikymmenvuotinen; tarkempaa tietoa hänen syntymävuodestansa ei meillä ole.
Ruotsin laivasto on hänen johtonsa alla nähnyt kuuluisimmat päivänsä. Se ei ole koskaan ennen eikä koskaan perästäkäänpäin ollut niin suuri, niin mahtava, niin voitollinen. Lisätkäämme siihen hänen edelliset tekonsa Venäjän sodan aikana ja Vironmaalla, niin näemme, että harva Suomen mies vetää hänelle vertoja. Sotataito ja valtioviisaus eivät kuitenkaan olleet hänen ainoat ansionsa. Urhoollisen soturin rautaisen varustuksen alla liikkui mitä lempein, jaloin sydän, valmis puolustamaan kaikkia vääryyttä kärsiviä. Sen näimme Virossa, sen myös äskeisessä Ruudin jutussa. Muutenkin kuuluu hän suorilla sanoillaan usein hillinneen kuninkaansa liian epäluuloista ja kiivasta mieltä.
14. Eerikki kuninkaan mielisairaus.
Kukatiesi olisi Eerikin kohtalo tullut toisellaiseksi, jos Horn loppuun asti olisi seisonut hänen rinnallaan hyvänä neuvojana. Sillä "rakas herra Klaus" oli niitä harvoja miehiä, joihin kuningas täydesti luotti. Mutta hänen kuoltuansa jäi Eerikki nyt kokonaan Yrjänä Pietarinpojan ja hänen kaltaistensa ohjattavaksi. Pietarinpoika, niinkuin mainittu, oli alhaista syntyperää, ja kadehti, vihasi kaikkia korkeampisukuisia. Murrettuansa herttuain voiman hän tahtoi nyt myös sortaa aatelistoa. Siten, hän toivoi, tulisi kaikki valta sekä rikkaus Ruotsissa hänen itsensä ja hänen ystäviensä osaksi. Vaikea ei ollutkaan johtaa epäluuloisen Eerikin epäilyksiä tälle uudelle suunnalle. Kuningas palkkasi vakoilijoita, jotka kävivät korkeitten herrojen kartanoissa urkkimassa ja kertoivat, panemalla omiaan lisään, kaikki, mitä siellä oli tehty ja puhuttu. Erittäinkin oli Eerikin epäluulo nyt kääntynyt Niilo Stureen, ennenmainitun Svante Sturen poikaan. Hänhän kuului sukuun, joka ennen Vaasoja oli ylimmäisenä ollut; hän vielä lisäksi oli vaaleaverinen ja siis tähtien ennustuksen mukaan vaarallinen Eerikille. Siinä oli jo kyllin syytä Eerikin mielestä. Sattuipa nyt, että Ruotsin väki jäi tappiolle eräässä tappelussa tanskalaisia vastaan, missä Niilo Sture oli ollut johtajana. Sen kuningas kohta selitti julkiseksi maanpetokseksi. Sture vedettiin Eerikin asettaman ylioikeuden eteen, jossa Pietarinpoika oli syyttäjänä. Tämän ylioikeuden jäsenet aina tuomitsivat Pietarinpojan käskyn mukaan; niinpä he nytkin tuomitsivat Sturen pois hengiltä ja omaisuudelta. Eerikki tosin ei täyttänyt tätä kovaa tuomiota, vaan sen sijaan häpäisi Sturea sillä, että kuljetutti häntä Tukholman katuja pitkin huonon hevoskonin selässä, olkiseppele päässä. Koko ajan kävi mies edellä, julistaen Sturea maanpetturiksi.
Vähän ajan kuluttua Eerikki, joka päätöksissään yhä oli häilyväinen, katui tätä tekoaan. Hän julisti Sturen kunnon mieheksi, jopa lähetti hänet puhemiehenään Lotringin prinsessan luokse. Vaan eipä aikaakaan, niin osasi Yrjänä Pietarinpoika herättää kuninkaan epäluulot uudelleen. Koko Sturen suku ynnä heidän ystävänsä miettivät kostoa Pietarinpojalle, jota he syystä pitivät häväistyksen alkusyynä. He pitivät kokouksia ja keskustelivat, millä lailla he saisivat kostonsa täytetyksi. Senpä Pietarinpoika taas kertoi kuninkaalle, vääntäen asian siten kuin olisi herrojen kosto tarkoittanut Eerikkiä itseään.
Toukok. 18:ksi päiväksi 1567 kutsui nyt Eerikki säädyt kokoon Upsalaan. Epäluulonalaiset herrat käskettiin vähää ennen Svartsjön kartanoon muka vieraspitoihin kuninkaan luokse. Sinne tultuansa he kohta vangittiin. Säädyt, joiden eteen asia vedettiin, tottelivat tälläkin kertaa Pietarinpojan kehoitusta ja tuomitsivat herrat kuolemaan. Ainoastaan pappissääty uskalsi vastustaa.
Eerikki kuningas häilyi tällä välin yhä kahden vaiheilla. Välistä hän selvinä hetkinään tahtoi päästää vangitut herrat vapaiksi, välistä taas Pietarinpojan yllytyksestä hän vimmastui ikäänkuin hulluksi. Toukok. 24. p. hän astui Svante Sturen vankikammioon, lankesi polvilleen ja pyysi anteeksi. Sture vastasi mielellään sen suovansa. Mutta kohta taas Eerikki huusi: "Ettepä kuitenkaan voi anteeksi antaa poikanne häväistystä!" Samassa Pietarinpoika astui sisään ja toi sen valheellisen sanoman, että muka Juhana herttua oli päässyt irti ja nostanut kapinan. Nyt kuningas vimmoissaan juoksi Niilo Sturen kammioon ja pistäen häntä väkipuukolla käsivarteen, huusi: "Tässäkö olet, maanpetturi?" Eräs henkivartijoista lopetti murhan. Vaan Eerikki karkasi tämän teon jälkeen ikäänkuin hulluna ulos kartanosta. Hänen vanha opettajansa Beurreus yritti palauttaa häntä, mutta tapettiin kuninkaan käskystä. Sen jälkeen lähetti Eerikki sen käskyn, että kaikki vangit, paitsi herra Sten, piti tapettaman. Henkivartijat tätä totellen surmasivatkin Svante Sturen, hänen poikansa Eerikin, saman, joka nuorempana oli palvellut Juhana herttuan hovissa Turussa, ynnä vielä kaksi herraa. Kaksi sitä vastoin, jotka molemmat olivat nimeltään Sten, säästettiin, kun ei tiedetty kumpaako kuningas tarkoitti. Tämä tapaus on n.s. Sturein murhat Upsalassa.
Eerikki sillä välin juoksi yhä edelleen ja katosi kokonaan. Vasta parin vuorokauden perästä hänet löydettiin läheisestä pitäjästä talonpoikaisiin vaatteisiin puettuna. Hän oli nyt aivan mielipuoli eikä näyttänyt enää tietävän mitään, ei sitäkään, kuka oli hallitsijana Ruotsissa. Pahantekonsa hän kuitenkin muisti ja pelkäsi siitä kostoa. Surmattujen herrojen sukulaisia hän koki sentähden sovittaa suurilla rahasummilla. Pietarinpoika vedettiin oikeuteen ja tuomittiin kuolemaan. Viimeinpä vielä Eerikki katumuspuuskassaan päästi vankeudesta veljensä Juhanan. Kun he tulivat yhteen, lankesi hän polvilleen herttuan jalkojen juureen ja puhutteli häntä kuninkaalliseksi majesteetiksi.
15. Eerikin luopuminen kruunusta.
Kauan ei kuitenkaan Eerikki kuninkaassa tämä katuvainen, sovinnollinen mieliala kestänyt. Mentyänsä etelärajalle Tanskan sotaan, hän taas rohkaisi mielensä, vapautti Pietarinpojan vankeudesta ja vaati takaisin kaikki rahalahjat murhattujen herrojen sukulaisilta. Veljeäkin vastaan oli vanha epäluulo taas herännyt. Viisasta oli, ettei Juhana ollut kuninkaan läheisyydessä pysynyt; sillä vähä väliä Eerikki lausui sen toivomuksen, että herttua olisi kuollut.
Tällä rohkealla mielellä ollessaan Eerikki kuningas nyt myös viimein uskalsi tehdä teon, jota hän kauan aikaa oli miettinyt. Hän vihitti itsensä heinäk. 4 p. 1568 jalkavaimonsa Kaarina Maununtyttären kanssa. Kaikki korkeasukuiset, jopa herttuatkin kutsuttiin häihin. Mutta he eivät tulleet, koska morsian heidän mielestään oli liian halpa säädyltänsä. Juhana herttua siitäkin syystä oli suutuksissaan, koska kruunu, joka muuten olisi mennyt hänelle perinnöksi Eerikin jälkeen, nyt oli jäävä köyhän palkkapiian lapsille.
Kohta kuninkaan häitten jälkeen hän nostikin kapinan. Hänen liittoonsa yhtyi hänen nuorin veljensä Kaarle ynnä suuri joukko Ruotsin aatelisherroja. Muukin kansa, joka Eerikin huonoon hallitukseen oli suuttunut, luopui joka paikassa herttuain puolelle. Suomalaiset taivutti Iivari Särkilahti kapinaan; sama mies, jonka Eerikki oli sinne lähettänyt pysyttämään meidän maatamme uskollisuudessa. Pian ilmestyi herttuain väki Tukholmankin edustalle, joka oli Eerikin viimeisenä turvapaikkana. Pietarinpoika osoitti silloin kuninkaalle läheneviä joukkoja lippuineen. "Jos te, armollinen kuningas", sanoi hän, "neuvoni mukaan olisitte tuomion jälkeen laskenut Juhana herttuan pään jalkojen juureen, niin tämä ei olisi tapahtunut." — "Oikein puhut", vastasi Eerikki tuohon.
Kuningas oli päättänyt Tukholmassa pitää puoltaan viimeiseen asti. Mutta porvarit ja sotaväkikin olivat vastahakoisia. He pakoittivat kuninkaan ensiksikin, niinkuin vaadittiin, antamaan Pietarinpojan herttuain käsiin. Näiden puolelta ei tällä ollut armoa toivottavana, ja jos hänen syynsä oli ollut suuri, niin olipa rangaistuskin kauhea. Korvat mies parasta silvottiin, sitten hänet hirtettiin, mutta otettiin vielä elävänä alas, teilattiin hitaasti ja viimein mestattiin.
Eipä aikaakaan, niin tukholmalaiset hylkäsivät myös itse Eerikin. He aukaisivat porttinsa ja päästivät piirittäjät sisään. Kuningas joutui vangiksi. Seuraavan vuoden alussa säädyt tuomitsivat hänet iänikuiseen vankeuteen. Vankina sai Eerikki istua milloin missäkin linnassa. Vähän aikaa häntä pidettiin Turussakin; mutta venäläissodan alettua vietiin hän Kastelholmaan, siitä Gripsholmaan, missä Juhanakin aikanansa oli istunut. Kumpaisenkin vankihuoneet ovat vielä nytkin nähtävänä, ja aika suuri on niillä eroitus. Juhanan kammio on valoisa, mukava. Eerikki paran sitä vastoin täytyi viettää aikansa hämärässä komerossa, jonka pienet ikkunareijät avautuivat kapeaan, huoneen ympäri kiertävään käytävään, jossa vahtimies alati asteli edestakaisin.
Syynä vangin tiheihin muuttelemisiin linnasta toiseen olivat myös alinomaiset vapautusyritykset, joita hänen puolestaan tehtiin. Örbyhusissa onneton hallitsija viimein heitti kurjan henkensä helmik. 26 p. 1577. Kauan aikaa on hoettu, että Juhana kaiken pahan kohtelun lopuksi olisi surmauttanut veljensä myrkyllä, ja viimeaikaiset tutkimukset ovat todistaneet tämän kamalan epäluulon oikeutetuksi. Eerikin leski, kaunis Kaarina, eli vielä kauan aikaa Suomessa, kauniissa Liuksialan kartanossa, yleisesti rakastettuna. Hän kuoli vasta v. 1612 ja haudattiin Tottien hautakappeliin Turun tuomiokirkkoon. Siellä hän nytkin vielä lepää, ollen ainoa kuninkaan arvoinen ruumis, jonka Suomenmaa on saanut peittää poveensa.
JUHANA KUNINGAS.
1. Viha Juhanan ja Venäjän tsaarin välillä ja sen syyt.
Kaksi sotaa oli Juhana kuninkaaksi tullessaan perinyt, nimittäin sodat Puolaa ja Tanskaa vastaan. Edellinen lakkasi nyt kohta itsestään, koska molempien valtakuntien hallitsijat olivat langoksia ja ystävyksiä. Jälkimäistä pitkitettiin vielä vähän aikaa, mutta huonolla onnella, ja Stettinin rauhanpäätöksessä v. 1570 täytyi Ruotsin suostua sangen koviin ehtoihin. Syynä siihen oli, että uusi, vielä ankarampi vihollinen uhkaili idästä, jota vastaan Juhana tarvitsi kaikki voimansa.
Edellisistä kertomuksista lukija jo tietää, että Venäjän tsaarin Iivanan sekä sukat että sydän olivat aivan mustat Juhanan ja Katariina Jagellonican naimisen johdosta. Turhaan oli hän silloin yrittänyt ryöstää tuota ihanaa saalista onnellisen kosijaveljensä käsistä. Mutta pianpa näytti onni jälleen kääntyvän hänen puoleensa. Juhana herttua, näin huhu kävi Venäjänmaalla, oli kapinansa vuoksi mestattu, ja hänen puolisonsa siis leskeksi jäänyt. Rakkausinnossaan tsaari kohta tarkemmin kuulustelematta lähetti kirjeen Eerikki kuninkaalle ja pyysi Katariinaa omaksensa. Siitä hyvästä hän lupasi ikuista ystävyyttä ja naapurisovintoa. Tätä ehdoitusta Eerikki tavallisella kavaluudellaan koetti käyttää hyväksensä, vaikka hän tietysti ei voinut täyttää pyyntöä. Hän ei selittänyt Iivanalle asian oikeaa laitaa, vaan vastasi kaksimielisillä sanoilla, jotka vielä enemmän virittivät tsaarin toivoa. Näin kului pari vuotta kirjeenvaihtoon ja kaupanhieromisiin. Mutta viimeinpä tsaari, joka jo oli tyhjiin puheisiin kyllästynyt, lähetti pari hoviherraansa komean saattojoukon kanssa Ruotsiin. Heidän piti muka noutaa hänelle luvattu morsian. Tällä tavoin tuli häijy petos ilmi ja joudutti suuresti valheellisen kuninkaan turmiota. Niinkuin ennen jo on kerrottu, nostivat herttuat kapinan ja vangitsivat Eerikin Tukholmassa.
Tässä tilaisuudessa saivat viattomat venäläiset lähettiläätkin kokea kapinoitsijain vimmaa. Sotamies-parvi murtausi heidän majataloonsa sisään, ryösti kaikki, mitä hengen takana oli, ja pieksi venäläisiä pahasti. Luultavasti nämät olisivat samassa surmansakin saaneet, ellei Kaarle herttua hyväksi onneksi olisi sinne sattunut. Hän ajoi ryöstäjät ulos ja lohdutti hänen edessään paitasillaan seisovia, pelosta ja kylmästä väriseviä lähettiläitä. Sitten hän hankki heille takaisin enimmän osan menetettyjä tavaroita. Mutta sittenkään ei heitä heti päästetty kotiin, vaan pidettiin vielä pitkän aikaa puolivankeudessa.
2. Piispa Juustenin lähettiläsmatka Venäjälle.
Kuinka vimmatusti tsaari tästä lähettiläittensä kohtelemisesta vihastui, on helppo arvata. Mutta osasipa hän kuitenkin hyvin salata vihaansa, kunnes syksyllä 1569 Juhanan lähettiläät, joista meidän piispamme Juusten oli etevin, olivat hänen rajansa sisälle joutuneet. Silloin heitä kohtasi kova kosto. Novgorodissa, kun he eivät suostuneet esittämään asiaansa siellä asuville maaherroille, vaan pyrkivät Moskovaan itse tsaarin puheille, heitä piestiin ja tukistettiin ja ryöstettiin melkein paljaiksi. Hevosten häntään köysillä kiinnisidottuina he saivat juosta maaherran palatsista majataloonsa takaisin. Kolmantena päivänä vasta annettiin heille vaatteet takaisin ja pahaa kohtelua kesti yhä edelleen. Matkalla Moskovaan ei suotu meidän miehille muuta ravintoa kuin vettä ja leipää, ja yöllä estettiin heidän lepoansa siten, että savua päästettiin tupaan. Moskovasta heidät muutaman ajan kuluttua vietiin pieneen Muromin kaupunkiin. Siellä pystytettiin korkea aitaus heidän majatalonsa ympärille, ettei kukaan pääsisi heidän puheillensa. Muutamat heistä siinä kuolivat ruttotautiin, joka paraikaa raivosi Venäjänmaalla.
Kahden vuoden kuluttua heidät viimein vietiin Moskovaan takaisin ja päästettiin tsaarin puheille. Pajariensa pyynnön tähden sanoi tämä nyt suovansa heille vapauden. Mutta ensiksi heidän pitäisi suostua seuraaviin ehtoihin: Ruotsin kuningas 1) maksaa 10,000 talaria venäläisiltä lähettiläiltä ryöstettyjen tavaroiden korvaukseksi; 2) lähettää 4,000 hyvin varustettua ratsumiestä ja 500 jalkamiestä tsaarin palvelukseen; 3) luopuu kokonaan Vironmaasta ja antaa Suomen hopeavuoret Venäjän haltuun; ja 4) viimein tunnustaa tsaarin ylivaltijaksensa, jonka tunnustuksen merkiksi hänen vaakunansa kuva on Moskovaan lähetettävä, jotta se voitaisiin tsaarin vaakunaan lisään piirustaa. — Lähettiläsparat väittivät näitä ehtoja mahdottomiksi, etenkin eivät he sanoneet voivansa antaa pois Suomen hopeavuoria, joita ei ollut edes olemassa. Pitkän keskustelun jälkeen tsaari viimein tyytyikin siihen lupaukseen, että yllämainittu korvaussumma maksettaisiin ja 200 länsimaan tavalla varustettua huovia ynnä sen lisäksi muutamia vuorimiehiä, välskäreitä sekä muita taitureita lähetettäisiin tsaarin palvelukseen. Sillä pääsivät meidän miehet vihdoin viimein kotimaahan palaamaan, johon he saapuivat 1572 vuoden alussa.
Sangen hupaiset lukea ovat ne kirjeet, joita Iivana ja Juhana tällä ajalla olivat vaihdelleet keskenään. He oikein kilpailivat, kuka saisi toistansa pahemmilla sanoilla haukutuksi. "Mitäs minä Katariinastasi huolisin", kirjoitti kerran esim. Iivana, "Puolan kuninkaan tyttäriä on ollut tallirenkienkin puolisoina. — — Ja kukas sinä sitten olet? Talonpojan poika vaan. Missä isäsi-isä istui muka kruunattuna kuninkaana? Ja isäsi, eikö hän, meidän kauppalaivojemme käydessä Viipurissa, käynyt itse nahkakintaat käsissä katselemassa kaupaksi tuotua talia? Ja kaikkina aikoinahan teidän kansa on palvellut meitä. Yhä vaan kertovat meidän aikakirjamme varjageista, s.o. ruotsalaisista, jotka ovat meidän sotajoukossamme palvelleet." — Juhana puolestaan vastasi samalla lailla. "Raa'asta kirjoituksestasi", pilkkaili hän, "näen, että itse mahdat olla venäläinen musikka, jonka ymmärrys ei ulotu edemmäksi, kuin mihin hänen räppänänsä savu näkyy." Tämmöistä törkeää puhetta vielä kuninkaatkin julkenivat käyttää kolmesataa vuotta takaperin!
3. Maunu Liivinmaiden kuningas.
Paljoa ennen kuin rauhansovittajat palasivat Venäjältä, oli valtijasten sanasota muuttunutkin taisteluksi miekalla ja tulella. Ruotsin hallussa oleva osa Vironmaata sai ensiksi venäläisen vimmaa kokea. Tämä päällekarkaus oli sitä vaarallisempi, koska tsaarin parvessa oli suuri joukko Liivinmaan herroja, jotka säännöllisessä sodankäynnissä olivat taitavat. Iivana näet oli keksinyt sukkelan keinon saadaksensa ne puolelleen. Hän oli antanut veljentyttärensä tanskalaiselle herttualle Maunulle, joka Viron saaristossa hallitsi, ja tehnyt liiton hänen kanssaan. Venäjän koko voiman piti tulla tälle avuksi ja tehdä hänet kaikkien Liivinmaiden kuninkaaksi; itselleen ei tsaari muka vaatinut muuta etua kuin sen, että hän saisi uuden valtakunnan ylisuojelusherran nimen. Tällä vale-itsenäisyyden syötillä oli Iivana viekoittanut Maunun ynnä Liivinmaan herrat puolellensa.
Rääveliinkin pian tuli muutamia uuden kuninkaan miehiä hartailla kehoituksilla ja suurilla lupauksilla. Mutta rääveliläiset eivät antaneet houkutella itseänsä. Silloin Maunu turvautui ylisuojelusherransa apuun ja tuli suuren venäläisen armeijan kanssa Rääveliä valloittamaan. Vaan eipä väkirynnäkkö tässä auttanut yhtään paremmin kuin viekoituksetkaan. Porvarit ja linnanväki pitivät suomalaisten herrojen Hannu Björninpoika Lejonin ja Kaarle Henrikinpoika Hornin johdolla lujasti puoltansa. Kolmekymmentä viikkoa Räävelin edustalla turhaan maattuansa täytyi Maunun viimein maalisk. 16 p. 1571 polttaa leirinsä ja lähteä tiehensä.
4. Hannu Bolje Paidelinnassa.
Seuraavana vuonna 1572 ryntäsi syksyllä vielä suurempi venäläis-joukko Vironmaalle. Itse tsaarikin ja hänen molemmat poikansa olivat nyt mukana. Maunu kuningas saksalaisineen tietysti yhtyi myös parveen. Heidän aikomuksestaan ei oltu tällä kertaa tietoa saatu, eikä siis mitään varjeluskeinoja varusteltu. Ruotsin sotavoiman silloinen ylipäällikkö, ruotsalainen herra Klaus Tott, oli vienyt melkein kaiken väkensä kaukaiselle ryöstöretkelle Tarton seuduille, jotka olivat venäläisten hallussa. Viron talonpojat, kun tiesivät "Ruotsin kuninkaan miesten" olevan liikkeellä, olivat aivan huoleti ja kävivät pelotta tavallisilla askareillaan. Silloinkaan, kun venäläiset olivat tulleet jo rajan yli, ei arvattu vaaran täyttä suuruutta. Hannu Bolje, Paidelinnan (Weissenstein) suomalainen komentaja, luuli vain pienen partiokunnan rynnänneen maahan. Sentähden hän ei lähettänytkään mitään hätäsanomaa Tottille, vieläpä lähetti enimmän osan miehistänsä linnasta pois saattamaan muutamia kanuunia, joita paraikaa kuljetettiin Rääveliin.
Yhtäkkiä ilmaantui venäläisten koko armeija Paidelinnan edustalle. Boljella ei ollut silloin luonaan enempää kuin viisikymmentä soturia. Mutta antaumukseen ei meidän itsepäinen suomalainen kuitenkaan suostunut. Kuusi päivää hän viivytti vastarinnallaan koko Venäjän voimaa. Vasta seitsemäntenä päivänä (joka oli Uudenvuoden päivä), kun jo muurit olivat aivan raunioiksi ammutut, uskalsi vihollinen viimein käydä rynnäkölle. Silloin tietysti ei enää auttanut Boljen itsepäisyys eikä uljuus. Hetkessä olivat lukemattomat ryntääjälaumat täyttäneet koko linnan, ja nyt alkoi hirmuinen teloitus. Vimmastuneet venäläiset eivät säästäneet yhtään elävää henkeä, joka heille vastaan sattui. Bolje ynnä muutamat hänen miehistään otettiin ensin tosin vangeiksi; mutta tämän lyhyen elämänpidennyksen he saivat sitä julmemmalla kuolemalla maksaa. Tsaari, jonka eteen heidät vietiin, sidotti heidät vartaisiin ja paistatti silmiensä edessä elävältä. Kaikista linnassa olijoista pelastuivat ainoastaan muutamat virolaiset talonpojat, jotka olivat itselleen keksineet sangen sukkelan apukeinon. Rynnäkön alkaessa he näet olivat juosseet alas tornin alimpaan vankikomeroon, panneet kahleita päälleen, ja väittivät sitten muka joutuneensa tähän tilaan siitä syystä, etteivät he olleet tahtoneet luopua uskollisuudestaan Maunu kuningasta kohtaan.
Pieni Karksin linna, säikähtyneenä Paidelinnalaisten kohtalosta, antautui vastarinnatta. Sen jälkeen vei tsaari väkensä kotimaalle takaisin, jättäen yli koko Järvamaan veriset jäljet jälkeensä. Tapettujen ruumiita makasi joka paikassa pelloilla ja metsissä niin summattoman paljon, ettei keritty kaikkia haudata. Pedot ja varikset saivat kauan aikaa kuljetella niitä makupaloikseen.
Ampuminen Paidelinnan edustalla oli kuulunut Tottille asti; mutta sitä oli luultu ilopaukahduksiksi jonkun venäläisen partiokunnan voittamisesta. Asian todellisesta laidasta tiedon saatuaan Ruotsin väki kohta riensi kostamaan. Mutta he eivät tavanneet enää venäläistä pääjoukkoa. Ainoastaan yhden myöhästyneen jälkiparven he saavuttivat Lukkolinnan (Loden) luona ja hakkasivat sen palasiksi. Koko 1,000 rekeä täynnä saalista saivat meidän miehet tässä tilaisuudessa palkinnokseen. Jonkun ajan kuluttua he sitten kopeina teikkaroivat Räävelin kaduilla sopuli- ja näätäturkeissa, kalliit sormukset sormissa ja kultavitjat kaulassa, kunnes kaikki ne kalleudet, niinkuin sotamiehet ainakin, olivat ennättäneet mennä tavallista tietänsä kurkusta alas.
5. Saksalaiset palkkasoturit Haapsalossa.
Aivan toisin kuin Paidelinnan sankarit käyttäytyi muutamia vuosia myöhemmin Haapsalon linnanväki. Ruotsin kuninkaan palveluksessa näet oli siihen aikaan, paitsi omia ruotsalaisia ja suomalaisia miehiä, myös sangen paljon ulkomaalaisia Saksasta, Skotlannista, Englannista sekä Ranskasta. Näistä, ainoastaan palkan ja saaliin tähden palvelevista sotureista, oli monasti paljon vastusta. Kun he eivät kohta määräajalla saaneet palkkaansa, seisahtuivat he usein kesken sotaretkeä eivätkä tahtoneet marssia edemmäksi. Saksalaisessa palkkaväessä varsinkin oli nurina ja vastahakoisuus yhteen aikaan niin kiihtynyt, että ruotsalaisen päällikön oli täytynyt antaa heille Haapsalon, Lukon ja Liholan linnat Lännen (Lääne) maakunnassa pantiksi, kunnes rahaa Ruotsista jälleen saataisiin. Vaan ei aikaakaan, niin nämät valapatturit kuitenkin rikkoivat uskollisuusvalansa ja tunnustivat Tanskan kuninkaan yliherraksensa. Sillä keinoin he toivoivat saavansa noissa linnoissaan täydessä rauhassa rehmustella, ja riemuita, koska Tanskan kuninkaan sukulainen, Liivinmaan nimikuningas Maunu, oli venäläisten hyvä ystävä.
Mutta siinä toivossa he olivat peräti pettyneet, sillä Maunu, suuresti suuttuneena siitä, kun ei noita linnoja annettu hänen omaan haltuunsa, pyysi taas apuväkeä Iivanalta. Tammikuussa 1576 ilmaantuikin venäläisjoukko Lännen maakuntaan. Luvultansa ei se kuitenkaan ollut kovin suuri eikä varsinkaan kylliksi piiritystykeillä varustettu, jotta se olisi voinut valloittaa vahvoja linnoja. Siitä huolimatta saksalaiset palkkasoturit vastarintaa yrittämättäkään aukaisivat kaikkien pienten linnojensa portit, niinpian kuin vaan vihollinen oli tullut näkyviin. Vielä suurempi häpeä ja ihme oli, että Haapsalon väki, vaikka heidän linnansa oli suuri ja luja ja täydellisesti varustettu, pian noudatti noiden pelkurien esimerkkiä. Kolmas vuorokausi silloin vasta oli kulumassa siitä, kun linna oli tullut piiritykseen, eivätkä venäläiset vielä olleet ehtineet rakentaa piiritysvalliakaan valmiiksi.
Olisipa kuitenkin luullut, että haapsalolaisten olisi pitänyt olla kunniattomasta käytöksestään vähän häpeissään. Mutta mitä vielä! He eivät olleet yhtään millänsäkään. Venäläiset sisäänmarssiessaan näkivät heidän aivan iloisina ja huolettomina istuvan pitopöydässä. Hyviä herkkuja syötiin, maljoja juotiin ja leikkipuheita laskettiin linnan naisten kanssa. Tämä näkö oli venäläisten mielestä liian kamala ja hävytön. He eivät voineet olla lausumatta ilmi kummastustansa ja ylenkatsettansa. "Aika kummaa kansaapa", arvelivat he, "te saksalaiset olettekin! Jos me tämmöisen linnan näin helpolla olisimme käsistämme antaneet, niin emme enää tohtisi katsoa ketään kunnon miestä silmiin. Ja suuriruhtinaamme tuumailisi pitkin päätänsä keksiäkseen jotain rangaistusta, joka olisi sen rikoksen vertainen."
6. Räävelin toinen piiritys.
Kaikista Ruotsin vallan alla olleista kaupungeista ja linnoista Vironmaalla oli nyt enää vain Rääveli jäljellä. Kaupungin vahvat muurit ja linnassa majaileva lukuisa sotajoukko olivat tähän asti peloittaneet vihollista. Mutta huolettomaksi ja rauhalliseksi eivät Räävelin porvarit voineet kehua sentään elämäänsä. Sodan tähden oli kauppa ja teollisuus lamassa, jonka johdosta kukkarot pysyivät laihoina. Ja jos sotaväestä olikin suojaa, niin toiselta puolen sen elättäminen tuntui sangen rasittavalta. Paitsi sitä eivät sotamiehet kuitenkaan voineet suojella muuta kuin itse kaupunkia. Porvarien karjat, kun ne lähetettiin ulos laitumelle, olivat alituisesti vaarassa. Vähä väliä, niin kertoo Rüssov aikakirjassaan, kilahtivat hätäkellot kirkkojen kellotapuleista, ilmoittaen venäläisen partiojoukon tuloa. Silloin piti heti jättää kaikki työt, askareet kesken ja rientää ulos, aseet kädessä. "Ohoh", huokailivat usein porvari parat, "milloinkahan taas saanemme vaski- ja nahkakellojen (rumpuin) äänen sijasta kuulla talonpoikaisten säkkipillien iloisia säveleitä!"
Kultaisia rauhanpäiviä olivat kuitenkin ne, joista he valittivat, sen ajan rinnalla, mikä nyt oli tulossa. Syksyllä 1576 näet se huhu yhä varmistuen levisi, että Iivana varustelihe uuteen piiritykseen Rääveliä vastaan. Siitä syystä hän myös edellisenä vuonna oli solminut välirauhan Suomen suhteen kahdeksi vuodeksi, jotta hän voisi koota kaikki voimansa tähän yhteen yritykseen. Näin varoitettuna rääveliläisetkin puolestaan hankkiutuivat ankaraan vastarintaan. Urhoollisten suomalaisten, Henrik ja hänen poikansa Kaarle Hornin johdolla he korjasivat vallinsa ja vahvistivat ne vielä uusilla torneilla. Tykkejä oli varalta niin monta, että useat niistä sitten koko piirityksen ajan seisoivat jouten. Muonaa oli koko vuodeksi, ja linnassa oli lukuisa, peloton sotajoukko. Hyvällä toivolla saatettiin siis katsoa eteenpäin, vaikka tosin Suomesta ja Ruotsista luvatut sotamiehet sekä ampumavarat hukkuivat syksyisiin myrskyihin taikka jäivät lähettämättä.
Tammikuun 23 p:nä 1577, juuri kun Räävelin porvariemännät kiehuttivat päivällispatojansa, ilmaantui venäläisten etujoukko läheiselle mäelle. Kohta sen jäljessä saapui myös itse pääarmeija, ja koko sen päivän myöhäiseen yöhön asti vieri nyt parvi parven perästä mustana käärmeenä loikerrellen alas mäkeä. Kaikkiaan kuului nyt seisovan 50,000 venäläistä Räävelin edustalla. Ylipäällikkönä oli mainio Iivana Koltsov, joka lähtiessään oli tsaarille luvannut: "Joko tuon sinulle Räävelin avaimet, taikka en palaja enää hengissä kotiin!"
Seuraavina päivinä vihollinen rakensi viisi rintavarustusta, joiden suojaan asetti piiritystykkinsä. Näitä oli hänellä aika suuri joukko, ja muutamat olivat mahdottoman suuret kooltaan. Kolme oli kanuunaa, joista ammuttiin 52 naulaisia rautaluoteja; olipa vielä pari, joista lennätettiin 225 naulaisia kiviä. Nytpä siis aika rymäkkä nousi, kun nuot hirveät tulikidat ynnä niiden pienemmät kumppanit kaikki rupesivat ammumaan ja oksentamaan pallojansa Rääveliä kohden. Eipä sentään siitä tullutkaan niin suurta vahinkoa, kuin mitä olisi luullut. Kaupungin kartanot enimmiten olivat kolmikertaisia ja katot sekä välilaipiot kaikki kiviliuskoista liitetyt. Harvoin luodit pudotessaan pääsivät yläkertaa alemmaksi. Alimmassa kerroksessa istuivat siis porvarit perheinensä hyvässä turvassa. "Eipä hätää!" kuultiin heidän sanovan. "Se rauta, jonka luodeista saamme, on paljoa kalliimpi kuin se muuraus, minkä se tullessaan rikkoo."
Tulipommeja vastaan Henrik Horn oli keksinyt sangen sukkelan keinon. Hän näet oli valinnut 400 vapaaehtoista virolaistalonpoikaa pommisammutuskomppaniaksi, luvaten heille kolme markkaa joka pommilta, jonka he hänen käsiinsä toisivat. Tästä lupauksesta kiihtyneinä talonpojat yöt päivät kuljeskelivat kaduilla, vahtien pommien tuloa. Niinpian kuin joku tulipallo oli maahan iskenyt, he riensivät heti luokse temmatakseen pois sen sytyttimen ja he juoksivat kilpaa, niinkuin poikaset koppisilla eli pallosilla ollessa. Tätä leikkiä oli aika lystiä katsella, ja moni porvarivaimo kesken suruansa ja itkuansa purskahti suureen nauruun.
Piiritetyt muuten eivät tyytyneetkään ainoastaan näiden vihollisluotien vastaanottamiseen ja sammuttamiseen. Hekin puolestansa ahkerasti lennättelivät rautapalloja takaisin, ja tiheään he myös ryntäilivät ulos, hävitellen venäläisten varustuksia. Tässäkin toimessa tuo virolaiskomppania, uljaan päällikkönsä, mynttäyssälli Iivo Schenkenbergin johdolla, oli aina etunenässä. Kertakin olisi melkein saatu osa piirittäjien tykistöä ryöstetyksi. Tiedoksi näet oli tullut, että sitä vartioitiin yöllä sangen huolimattomasti. Yleinen ulosrynnäkkö oli siis päätetty tehdä. Mutta ennenkuin siitä käskykään oli annettu, läksivät muutamat upseerit omin luvin koettamaan, ainoastaan 50:n miehen kera. Yksi tykki saatiin tällä retkellä saaliiksi; mutta suuri rynnäkkö samalla oli mahdottomaksi tehty, sillä venäläiset rupesivat nyt valppaammin vartioimaan kanuuniaan.
Esimiehinä, ei ainoastaan nimeltä ja arvolta, vaan myös urhoollisuudessa ja toimeliaisuudessa, olivat aina molemmat Hornit, niin isä kuin poikakin. Öin päivin he levähtämättä pitivät kaikkea silmällä ja järjestyksessä. Omin käsinkin he monta kertaa tähtäsivät ja laukaisivat tykkejä huolimatta siitä, että vihollisen luodit heidän ympärillään tuiskusivat. Turhaan pyysivät porvarit ja sotamiehet, että he säästäisivät enemmän itseään; he tahtoivat esimerkillään olla muille kehoituksena ja rohkaisuna.
Kolme viikkoa oli jo piiritystä tällä tavalla kestänyt, kun eräänä päivänä eräs tatarilainen pajari, Bulat Mursoi nimeltään, tuli karkulaisena kaupungin portille seitsemän palvelijansa kanssa. Hänen tuomansa sanomat rohkaisivat vieläkin uljaammiksi kaupunkilaisten mielet. Ylipäällikkö Koltsov, niin hän kertoi, oli kaatunut ja paljon väkeä lisäksi; monta sataa oli sitä paitsi lähtenyt karkuun, ja yleisesti jo epäiltiin yrityksen onnistumista. — Sittenkin kului vielä melkein koko kuukausi, ennenkuin piirittäjät, tsaarilta tulleen käskyn mukaan, polttivat leirinsä ja läksivät kotiinpäin marssimaan. Se tapahtui yöllä maalisk. 13:tta päivää vasten.
Näin oli siis Räävelin kaupunki toisenkin kerran pelastunut, ja hartaasti kiittivät siitä kaupungin asukkaat Herraa Jumalaansa. Mutta autioiksi hävitetyt olivat kuitenkin kaikki seudut ylt'ympärillä, monen peninkulman laajuudelta. Ja Suomessakin oli Porvoon sekä Helsingin paikkakunnat saaneet kovan iskun. Niistä tatarilaisista, jotka Räävelin piiritysjoukkoon kuuluivat, oli näet 1,200 samonnut merijään yli Uudellemaalle. Siellä ei kukaan tiennyt olla varoillansa, koska sovittu välirauha ei ollut vielä loppuun kulunut. Sentähden saivat rosvot mielin määrin tehdä tuhotöitänsä ja täydessä turvassa palata saaliinensa. Paljon he myös kuljettivat pois vankeja, totutulla tavallaan laahaten niitä perässään, hevosten häntään sidottuina. Tietysti moni raukka, varsinkin lapsista, pian uupui, ja jätettiin silloin armotta jäälle nääntymään. Mutta olipa myös rosvoistakin 500 hukkunut sulaan paikkaan.
7. Pontus De la Gardie valloittaa Käkisalmen.
Räävelin piiritys oli moneksi ajaksi venäläisten viimeinen suuri päällekarkaus. Seuraavina vuosina oli heillä omankin maansa varjelemisesta tarpeeksi huolta ja työtä. Juhanan kanssa näet liittoutui nyt Puolan uusi kuningas Tapani Batori,[5] ja molempien sotajoukot alkoivat kumpikin puoleltaan valloitella Venäjän rajalinnoja. Vaarallisimmat Ruotsin vallan rauhalle olivat Käkisalmi Karjalassa ja Narva Vironmaan itäkulmalla. Edellistä vastaan Juhana käski Yrjänä Boijen Suomen väen kanssa, ja jälkimäisen valloittamisen antoi hän Viron sotapäällikön Henrik Hornin toimeksi. Mutta Boije vitkasteli ja esteli eikä hänen hankkeistaan tullut mitään. Samoin myös meni Narvan piiritys hukkaan toisen suomalaisen nahjuksen, amiraali Pentti Juustenin tähden. Hänen olisi pitänyt laivastollaan viedä tarpeelliset ruokavarat Hornille; mutta ne viipyivät viipymistään, niin että piirittäjien viimein täytyi tyhjin toimin lähteä, suuren joukon kuoltua nälkään. Suutuksissaan Juhana kuningas eroitti kaikki nuo suomalaiset herrat heidän viroistaan ja määräsi uskotun miehensä, Pontus De la Gardien, kaikkien sotajoukkojensa ylipäälliköksi niin Suomessa kuin Virossakin.
Kohta alusta alkaen osoittikin tämä uusi johtaja erinomaista toimeliaisuutta ja taitoa. Viipymättä hän läksi liikkeelle Viipurissa seisovan sotaväen kera ja saapui Käkisalmen edustalle lokak. 26 p:nä 1580. Ensi toimekseen hän alkoi piirittää tätä linnaa joka puolelta, ettei kukaan pääsisi ulos apua hankkimaan, eikä myöskään kukaan ulkoa sisään. Sitä varten De la Gardie lähetti osan väkeänsä Vuoksen yli; toisen osan hän piti luonansa Viipurin puolisella rannalla. Savonlinnasta tullut lisäjoukko kävi leiriin Käkisalmen pohjoispuolelle, ja vesitiekin suljettiin lotjilla, jotka pantiin pitkin ja poikin Vuoksen virtaa soutelemaan.
Venäläiset eivät kuitenkaan olleet millänsäkään kaikista näistä hankkeista. Käkisalmen linna oli saarelle rakennettu, jonka ylt'ympäritse syvä ja leveä Vuoksi virtaili; rynnäköstä ei siis ollut mitään pelkoa. Nälällä näännyttäminen taas vaati paljon aikaa, ja sillä välin oli varmaan Venäjältä joutuva apua. Täydessä turvassa istuivat siis käkisalmelaiset varustustensa takana, luullen linnansa valloituksen tuiki mahdottomaksi.
Mutta vaikka Käkisalmen linnan luonnollinen asema olikin edullinen, niin oli se sittenkin rakennukseltaan sangen vanhanaikuinen ja heikko. Se oli näet kokonaan puusta, ja ulkomuurin asemasta sillä oli vain puinen hakuli ympärillään. Se saattoi siis kyllä kestää nuolia sekä kylmiä luoteja, vaan eipä sen puisista varustuksista ollut paljon apua noita äsken keksittyjä tulipommeja vastaan, joita De la Gardiella oli muassaan. Marrask. 3 p:nä alkoi piirittäjien leiristä ankara pommitus, eikä aikaakaan, niin leimahtikin jo kaupunki ilmituleen, ja pian myös samalla tavoin linnan hakuli. Molemmat paloivat aivan tantereen tasalle. Hädissään mätti nyt osa kaupunkilaisista tavaransa lotjiin ja yritti päästä pakoon Vuoksen virtaa myöten. Mutta alukset ammuttiin tykkien luodeilla upoksiin, ja ne hukkuivat Vuokseen kuormineen päivineen, jossa tilaisuudessa kolmatta tuhatta venäläistä kuuluu saaneen surmansa. Siitäpä linnan isäntäkin, Attalik Kvasnin, säikähtyi ja avasi porttinsa, pyytäen armoa itsellensä sekä jäljelle jääneelle väelleen. Marrask. 5:nä p:nä joutui täten Karjalan vanha pääkaupunki suomalaisten valtaan. Useat Käkisalmen pajareista antautuivat miehineen Ruotsin kuninkaan palvelukseen; muut päästettiin pois Venäjälle.
Käkisalmessa ei De la Gardie muuten malttanutkaan kauan aikaa viipyä; hän rupesi kohta viemään väkeänsä uudelle voittoretkelle Pähkinälinnaa vastaan. Mutta syksyisten teitten pohjattomuus ja muonan puute pakoittivat hänet kesken matkaa kääntymään. Hän palasi takaisin Viipurin kaupunkiin.
8. Pontus De la Gardie ajaa venäläiset vironmaalta ja valloittaa läntisen Inkerin.
Viipurissa, jonne De la Gardie Käkisalmen valloituksen jälkeen oli lähtenyt, ei hän antanutkaan väkensä kauan levätä. Hän odotti vaan siksi, kunnes kovat pakkaset olivat tehneet tiet tasaisiksi ja rakentaneet siltoja vesien yli. Sitten hän taas heti uudella vuodella 1581 läksi liikkeelle ja kulki kompassin avulla 250 virstaa merijäätä myöten, Viipurista suoraan Viron rannikolle. Aikalaillapa siellä kaikki hämmästyivät, sekä ystävät että viholliset, kun Pontus herra suomalaistensa kanssa ilmaantui noin äkkiarvaamatta, niinkuin merestä noussut. Sillä tämmöisiä retkiä merijään poikki oli kyllä toisinaan joku partiolla käyvä ratsumiesparvi tehnyt; vaan ei mikään säännöllinen sotajoukko tykkeineen, kuormineen ollut vielä ikänä senkaltaista yrittänyt.
Eipä aikaakaan, niin jopa De la Gardien tulipommit taas kuumentelivat Rahkavieren (Wesenbergin) linnan hakulia, jonka venäläiset olivat mielestänsä rakentaneet sangen vahvaksi. Ruotsin väen äkillisestä tulosta ja hakulin palosta säikähtynyt pajari Saburov avasi pian sen jälkeen myös kivisen linnansa portit. Suuri oli venäläisten suru tästä antautumisesta, vaikka he kyllä voimia myöten olivat koettaneet pitää puoliaan. Ulosmarssiessa ei kukaan heistä kehdannut katsoa voittajia silmiin, vaan he kulkivat alla päin, synkästi maahan katsellen ja kantoivat pyhäinkuviansa, joita he eivät tahtoneet jättää sinne vierasuskolaisten pilkaksi.
Tämän työn suoritettuaan De la Gardie itse palasi Suomeen, toimittamaan enemmän väkeä ja muita tarpeita kesäistä sotaa varten. Sillä aikaa hänen väkensä Kaarle Hornin johdolla valloitti takaisin Lännen maakunnan linnoinensa. Se ei onnistunutkaan yhtä helpolla kuin venäläisten anastaessa ne saksalaisten palkkasoturien käsistä. Erittäinkin teki Haapsalon linna kovaa vastarintaa, ja kun viimein antautumista ei enää voitu välttää, tappoi venäläinen linnanväki vimmoissaan ensin kaikki heidän turviinsa paenneet virolaiset talonpojat. Sanotaanpa yhden ainoan hurjan venäläisakan siinä tilaisuudessa paiskanneen päät mäsäksi seitsemältä lapsiparalta.
Veresten apujoukkojen kanssa tultuansa jälleen Viroon De la Gardie nyt läksi vahvaa ja tärkeää Narvan linnaa vastaan. Meritse saapui myös sinne Klaus Eerikinpoika Fleming, joka oli amiraaliksi asetettu; hän toi laivoillansa tarpeelliset piiritystykit ynnä ampuma- ja ruokavarat. Kaksi vuorokautta paukkuivat sitten De la Gardien kanuunat yöt päivät lakkaamatta. Tästä ankarasta tulesta viimein Narvan muuri alkoi useammasta kohdin raueta, vaikka se oli kolmen sylen paksuinen. Kolmantena päivänä siis vaadittiin linnan väkeä antautumaan, mutta he vastasivat vaatimukseen urhokkaasti ja kopeasti. Silloinpa Pontus herra torahdutti sotatorviaan ja kutsui kaikki miehensä kokoon. "Rynnäkkö", lausui hän heille, "on nyt yritettävä tätä linnaa vastaan, vaan en minä tahdo ketään pakoittaa tähän vaaralliseen työhön. Astukoot siis esiin ne, jotka vapaaehtoisesti haluavat ruveta ryntäämään. Jos rynnäkkö onnistuu, saavat he sitten ryöstää kaupunkia koko vuorokauden ajan." — Hurraamista ja riemuhuutoja kajahti kohta vastaan päällikön lopetettua puheensa ja koko sotajoukko, niin maaväki kuin laivamiehetkin, pyysivät kilpaa päästä koettelemaan. Itse valittuaan päällikkönsä ja lipunkantajansa, läksivät ryntääjät sitten muurille kapuamaan, iloisesti huutaen "ikäänkuin tanssiin mentäessä". Eikä aikaakaan, niin olivatkin he venäläisten lujasta vastarinnasta huolimatta valloittaneet muurin. Ja sieltä he vastustamattomana ja hävittävänä tulvana törmäsivät alas onnettoman kaupungin kimppuun. Mokomaa verisaunaa eivät muistaneet vanhatkaan sotamiehet ikänä nähneensä; armoa ei suotu yhdellekään hengelle, ei nuorelle eikä vanhalle. Tällä tavoin sai surmansa 2,000 venäläistä strelitsiä ja 300 pajaria palvelijoinensa, ynnä vielä suuri joukko viattomia kaupunkilaisia perheineen, kaikkiansa 7,000 henkeä. Vieläkin julmemmat tappamaan, kuin suomalaiset ja saksalaiset soturit, olivat ne venäläiset, jotka ennen vangiksi joutumistansa olivat Ruotsin palvelukseen antautuneet. Saalis, joka tässä tilaisuudessa saatiin, oli aivan ääretön, sillä Narva oli ollut koko Venäjän kaupan ainoana välittäjänä.
Kohta tämän loistavan voiton jälkeen De la Gardie myös valloitti Jaaninlinnan (Ivangorodin) toisella puolella Narvajokea, ynnä vielä Jaaman ja Kaprion linnat läntisessä Inkerissä. Samaten antautui myös samana syksynä Paidelinna, venäläisten viimeinen jalansija Vironmaalla.
Lucian päivänä, 13:na joulukuuta, palasi sitten viimein voittosankari Räävelin kaupunkiin, viettämään kiitosjuhlaa onnellisten sotiensa johdosta. Pontus herra seisahtui koko sotavoimansa kanssa pyhän Nikolain kirkon eteen. Hän ynnä hänen alapäällikkönsä hyppäsivät hevosten selästä maahan ja astuivat täydessä sota-asussa, niinkuin olivat, kannukset jalassa ja kypärä päässä, sisään. Alttarin edessä he kaikki lankesivat polvilleen ja kiittivät hartaasti Jumalaa hänen suuresta avustansa. Saarnan tekstinä oli viidennen Moseksen kirjan 20:s luku, joka muun muassa sisältää seuraavat sanat: "Mutta näitten kansain kaupungeista, kuin Herra sinun Jumalas sinulle perinnöksi antaa, älä jätä elämään yhtäkään henkeä." — Se oli ikäänkuin kultauksena Narvassa tehdyille kauheille veritöille! — Jumalanpalveluksen jälkeen alkoi loppumaton riemupaukutus kaikilta kaupungin valleilta, ja porvarit seisoivat kaduilla juhlapuvuissansa, ilokyyneleet silmissä. Täysi syy heillä olikin iloita, sillä kaikki ne läheiset linnat, jotka vielä vähän aikaa sitten uhkasivat rääveliläisten rauhaa, olivat nyt muuttuneet heille vahvaksi etuvarustukseksi ja suojelusmuuriksi.
Suuresti myös Juhana kuningas iloitsi ja ylpeili valtakuntansa laajennuksesta. Arvonimeensä hän teki nyt seuraavan lisäyksen: Karjalan, Inkerin ja Shelonan viidenneskunnan suuriruhtinas. Suomellekin hän samalla antoi korkeamman arvonimen, ylentäen sen suuriruhtinaskunnaksi. Ja sen kunnian olikin meidän maamme täydellä syyllä ansainnut; sillä meidän urhoollisten sotamiesten verellähän enimmäkseen oli Ruotsin valtakunnan laajennus ostettu.
9. Retket Aunuksenmaalle.
Käkisalmeen oli De la Gardie jättänyt Yrjänä Boijen haltijaksi. Tämä rupesi kohta isännöimään sekä linnassa että sen läänissä, ikäänkuin ne jo olisivat rauhan sovinnolla ja ristinsuutelemisella iäksi päiviksi annetut Ruotsin kruunulle. Linna rakennettiin uudestaan kivestä, semmoiseksi kuin se nytkin vielä on, ja varustettiin vahvalla ulkovallilla. Ympäri lääniä ruvettiin kantamaan talonpojilta kaikkia niitä veroja, joita ennen oli suoritettu tsaarille. Alettiinpa jo samassa myös pitää huolta uuden maakunnan asukkaiden käännyttämisestä samaan uskoon kuin muut suomalaiset. Käkisalmen kaupunkiin rakennettiin luterilainen kirkko, jossa linnaväen sotapapin ensi aluksi piti saarnata, kunnes uuden seurakunnan luku olisi niin karttunut, että he jaksaisivat palkata eri papin itsellensä. Paljon luterilaisia talonpoikia asutettiin myös autiotaloille Inkerin rajoille, Raudun, Sakkulan ja Räisälän pitäjiin. Entiset omistajat, kreikanuskoiset karjalaiset, olivat näet enimmäksi osaksi paenneet Venäjälle, taikka väkisin pois ajetut senvuoksi, että he aina auttoivat uskolaistensa, venäläisten partioretkiä.
Pianpa alkoivat jo Käkisalmenkin läänin rajat tuntua liian ahtailta meidän miehistä. He rupesivat laajalta ryöstelemään kaikissa maakunnissa Laatokan pohjois- ja itäpuolella. Kohta seuraavana vuonna valloituksen jälkeen läksi Klaus Hermaninpoika Fleming[6] uskaliaalle retkelle ennen käymättömille seuduille. Häntä seurasi 2 lippukuntaa sotamiehiä kahden tykin kera ynnä suuret talonpoikaisparvet Savosta sekä Pohjanmaalta. Aikomus oli hävittää eräs pieni linnoitus, jonka venäläiset äsken kuuluivat rakentaneen Jyskyjärvelle, Vienanmeren puolelle. Helmik. 12 p. 1581 marssittiin Savonlinnasta ja kuljettiin neljä päivää itäänpäin, väliin järvien jäitä, väliin tiettömiä korpia myöten. Sitten kierrettiin kaakkoa kohden suuren Tulomajärven kylään asti, joka kuului Novgorodin piispan alustoihin. Sieltä viimeinkin kääntyi matka pohjoiseenpäin, sillä asumattomat seudut olivat tehneet suoremman kulun mahdottomaksi. Kauas meidän retkeläisemme Pohjolan matkallansa eivät nytkään päässeet. Sillä sangen pian tuli se harmittava sanoma, että venäläiset itse olivat polttaneet linnoituksensa ja rakentaneet uuden Solokansaarelle,[7] keskelle Vienanmerta, mistä heitä tietysti oli mahdoton saavuttaa. Fleming tahtoi nyt viedä väkensä kotimaahan Oulunjärven seutujen kautta. Mutta sille retkelle, niin kaikki tuntijat sanoivat, ei ollut yrittämistäkään. Sillä koko tuolla pitkällä taipaleella ei kuulunut olevan mitään tien jälkeäkään, eikä myöskään yhtään taloa, mistä olisi ihmisille ja hevosille ruokaa saatu.
Sentähden Fleming nyt käänsi matkansa eteläänpäin ja tuli Aunukseen eli Agnismaalle, senaikuisen kirjoitustavan mukaan. Ensin hän vaan vaati jonkun summan veroa läänistä, luvaten sen saatuansa lähteä kotiin vahinkoa tekemättä. Mutta kun aunukselaiset eivät suostuneet siihen sovintoon, niin meidän miehet rupesivat armottomasti koko seutua ryöstämään ja polttamaan. Kaikki aseisiin kykenevät miehet tapettiin joka paikassa; ainoastaan vaimot, vanhukset ja lapset saivat pitää henkensä. Aleksanterin monasteriin asti, lähelle nykyistä Lotinanpellon kaupunkia, ja vielä vähän edemmäksikin ulottui tämä hirveä hävitys. Syvä Syvärijoki vasta pani esteen suomalaisten hävitysretkelle. Maaliskuun alussa he olivat jälleen palanneet omille rajoillensa Salmin pitäjään.
Lotjillakin käytiin Käkisalmesta melkein joka vuosi hävittelemässä Laatokan vastakkaista rantaa. Eräällä semmoisella retkellä v. 1581 poltettiin myös Valamon luostari, joka oli ollut 250 vuotta kreikanuskon pesäpaikkana Karjalassa. Enin osa munkkeja tapettiin tai pakeni; ainoastaan muutamia erakkoja jäi aution saaren kallioluoliin asumaan.
Merkillisinpä kaikista käkisalmelaisten lotjaretkistä tähän aikaan tapahtui vuonna 1591. Silloin purjehti koko laivasto, 640 sotamiestä ja 570 talonpoikaa,[8] Ambrosius Henrikinpojan komennon alla Laatokan selän yli Mägrän kylään. Siellä voitettiin vastaantullut venäläinen sotavoima, ja ryöstettiin sitten pitkin rannikkoa eteläänpäin Syvärijoen suulle asti. Siellä taas oli taisteltava 62:n venäläisen lotjan kanssa, joissa kussakin oli 15 miestä. Koko yökausi tapeltiin, kunnes venäläiset, menetettyänsä yhdeksän pajariaan ja 150 strelitsiä (pyssymiestä), laskivat laivansa myötätuuleen pitkin Laatokkaa ja pötkivät pakoon. Suomalaiset kulkivat nyt ylöspäin, ensin Syväriä ja sitten sen haarajokea Ojatia myöten Sermaksin kaupunkiin asti, joka näkyy olleen näiden seutujen kauppakeskuksena. Sermaksi poltettiin poroksi, samoinkuin jo ennenkin tällä retkellä kaksi kivistä ja yksi puinen luostari ynnä monta pajarinkartanoa sekä kylää. Yleensä suitsusi seitsemän pitäjää kekäleinä ja tuhkana! Saalista saatiin runsaasti, varsinkin Sermaksista. Viljaa olisi ollut vielä enemmänkin saatavissa, jos vaan aika olisi sallinut puida eli tappaa pelloilla valmiina seisovat aumat. Asukkaista ei tällä retkellä tavattu monta. Vaimot, vanhukset ja lapset ynnä enin osa irtonaista tavaraa oli korjattu pois talteen hamaan Äänisjärvelle ja Vienanmeren rannikolle asti. Ainoastaan nuoret miehet olivat jääneet kotiin viljaa leikkaamaan ja vastustamaan vihollista.
10. Pontus De la Gardien kuolema.
De la Gardien erinomaiset ja äkilliset voitot herättivät pian Ruotsin liittolaisen, Puolan kuninkaan, kateutta ja levottomuutta. Kiireesti solmi Batori venäläisten kanssa rauhan sovinnon, luopuen kaikista valloituksistansa sillä ehdolla, että he tunnustaisivat hänet Liivinmaan herraksi. Kaikki Venäjän voimat saattoivat siis nyt jälleen kääntyä yksistään Ruotsia vastaan, mutta sittenkin tsaari Iivana, joka oli tullut vanhaksi, pelästyi kuullessansa, että De la Gardie varustautui uutta sotaretkeä varten. Samaten Juhana kuningaskin puolestansa jo alkoi pitkäksyä tuota lakkaamatonta, jos kohta voitollistakin sotaa. Molempien valtojen lähettiläät tulivat siis v. 1583 kokoon. Rauhaa he tosin eivät silloin saaneet toimeen, sillä venäläiset vaativat kopeasti takaisin kaikki, mitä heiltä oli valloitettu, mutta aselepo saatiin kuitenkin kolmeksi vuodeksi päätetyksi.
Tämän määräajan loputtua lähettiläät tulivat jälleen kokoon samaan paikkaan. Ensimäisenä keskustelunaineena, niinkuin siihen aikaan aina, olivat jonninjoutavat riidat arvosta ja etusijasta. Kumpikin puolue olisi luullut itsensä halvennetuksi, jos sen olisi pitänyt mennä toisen luokse; sillä se muka olisi myöntänyt toisen olevan arvokkaamman. Viimeinpä kuitenkin keksittiin sukkela keino, joka tyydytti kumpaistenkin kunnianhimoa. Pöytä näet asetettiin tantereelle, molempien leirien keskivälille, ja teltta rakennettiin kummankin pöydänpään yli, toinen venäläisiä, toinen meidän miehiä varten. Sillä lailla he sitten saattoivat keskustella, kumpikin istuen oman katoksensa alla. Venäläiset rupesivat nyt uudestaan vaatimaan takaisin, mitä olivat menettäneet; meidän puolelta ei tahdottu myöntää mitään. Asiain näin ollessa rauhan sovintoa ei tälläkään kertaa saatu aikaan. Rauhanhieromisesta oli vain se etu, että aselepoa jatkettiin jälleen viidellä vuodella.
Ruotsi sai kuitenkin maksaa tämän edun sangen kalliilla hinnalla. Sillä sen paras sotapäällikkö, De la Gardie, sai tässä tilaisuudessa tapaturmaisesti surmansa. Keskustelujen loputtua näet Ruotsin asiamiehet astuivat lautalle, mennäksensä joen poikki. Kun oli jo melkein päästy yli, ammuttiin lautalta pari tykinlaukausta merkiksi herrojen palvelijoille, jotka vaunuineen, hevosineen odottivat toisella rannalla. Tärähdyksestä avautui muutamia suuria rakoja alukseen, joka oli jo vanha ja mädännyt. Pohja oli täynnä tavaroita, niin ettei veden vuotoa havaittukaan, ennenkuin hätä jo alkoi olla käsissä. Säikähdyksissään kaikki väki karkasi silloin toiselle laidalle, ja lautta mentyään kumoon upposi jokeen. Apua tosin heti joutui rannalta; mutta De la Gardieta ei kuitenkaan enää saatu pelastetuksi; hän oli äskettäin ollut sairaana, eikä senvuoksi jaksanut uida, vaan hukkui virtaan. Se tapahtui marrask. 5 p. 1585. Ruumis vietiin Rääveliin ja lepää siellä Nikolain kirkossa.
De la Gardien uskaliaat retket ja merkillinen sotaonni tekivät syvän vaikutuksen Suomen ja Viron kansaan. Niillä seuduilla, missä hän sotien kulki, kerrotaan vieläkin joka mökissä tarinoita hänestä, toinen toistansa kummallisempia. Kaikkia suuria ja ihmetystä herättäviä vanhanaikaisia jäännöksiä noilla rajamailla sanotaan kansan tarinoissa "Pontus herran" töiksi, vaikka na ovat oikeastaan toisten miesten tekemiä. "Pontuksenkaivannoksi" esim. hoetaan sitä Saimaan kanavan alkua, jonka Tuure Bjelke, niinkuin tässä ennen on kerrottu, paljoa aikaisemmin kaivatti. Ja "Pontuksensiltoja" muka ovat kaikki suuremmat porraspuut Itä-Suomen avarilla soilla. Sanalla sanoen, "Pontus herra" on kansan muistissa tullut melkein samallaiseksi kaikkivaltiaaksi, puolijumalalliseksi olennoksi, kuin Väinämöinen, Ilmarinen ja muut Kalevalan urhot.
Siitä huolimatta tämä Suomen kansalle niin rakas sankari ei ollut kasvanut meidän maassamme, hän ei ollut edes ruotsalainenkaan. Hän oli syntynyt Ranskanmaalla, Languedocin maakunnan vuoristossa.
Vähäpä hänen äitinsä heilutellessaan kätkyttä arvasi, kuinka kuuluisaksi hänen poikansa kerran oli tuleva kaukaisilla Pohjanmailla; eipä hän silloin arvannut edes sitäkään, että hänestä tulisi sotasankari. Pontus näet oli nuorempi poika ja jäävä siis perinnöttä; siitä syystä vanhemmat aikoivat häntä luostariin, jotta hänellä siellä edes olisi varma toimeentulo. Mutta kirjan ääressä istujaksi ja luostarin nurkissa vetelehtijäksi Pontus oli liian vilkas. Pian vaihtoi hän helminauhansa puiset palloset lyijyluoteihin ja ristinsä miekankahvaan.
Aluksi hän palveli oman maansa lipun alla, ja kävi sotaa Italiassa sekä Skotlannissa. Viimemainitusta maasta hän sitten muutti Tanskan kuninkaan palvelukseen, ja viimein, jouduttuansa ruotsalaisten sotavangiksi, hän otti pestin Eerikki XIV:nneltä. Vielä kerran, pari vuotta myöhemmin, hän osoitti palkkasoturin vaihtelevaisuutta ja epäluotettavuutta sillä, että hän luopui Eerikistä ja meni kapinoivien herttuain puolelle. Mutta se kerta olikin viimeinen; siitä saakka hän käytti suurta taitoaan uuden kotimaansa ja uuden hallitsijansa palveluksessa. Juhana luottikin De la Gardie'hin enemmän kuin keneenkään muuhun herroistansa, ja osoitti hänelle paljon suosiota. Paitsi kaikellaisia korkeita virkoja antoi kuningas rakkaalle Pontukselleen v. 1571 vapaaherran arvon sekä komean Ekholman kartanon ja v. 1580 naitti hänelle oman aviottoman tyttärensä Sofia Gyllenhjelmin. Kuollessaan oli De la Gardie viidenseitsemättä vuoden vanha.
11. Sigismund tulee Puolan kuninkaaksi.
Avioliitossaan Katariina Jagellonican kanssa Juhana kuningas oli saanut pojan, nimeltä Sigismund. Tämä oli syntynyt synkässä vankihuoneessa, vaan sittenkään harvan lapsen kehdon ympärillä on ollut yhtä kirkkaita toivonsäteitä loistamassa. Hänen setänsä, Ruotsin kuningas Eerikki, oli lapseton; samoin myös hänen enonsa Sigismund Aukusti, Puolan hallitsija. Kummankin kruunun kantajaksi näytti siis nuori herttua olevan aiottu. Puolassa kruunu tosin ei ollut kuningassuvun perintötavarana; aatelisto joka kerta itse valitsi uuden kuninkaansa. Mutta syytä oli toivoa, että vaali ensi sijassa sattuisi tähän vanhan hallitsijasuvun vesaan. Juhana kuningas poikaansa kasvattaessaan ei laiminlyönytkään ainoatakaan asiaa, millä hän saattoi saada hänet puolalaisille mieluisammaksi. Lapsi sai Puolassa tavallisen ja tutun nimen Sigismund; häntä opetettiin selvästi puolankieltä puhumaan; vieläpä lisäksi hänet kasvatettiin katolinuskoon. — "Poikani on kasvatettava molempien valtakuntien hallitsijaksi," vastasi kuningas poikansa luterilaiselle opettajalle, joka viimeksimainitusta seikasta oli pahoillaan.
Tapani Batorin kuoltua tuli vihdoin tuo tilaisuus, jota Juhana aina oli ikävöinyt. Mahtava aatelispuolue käänsi heti silmänsä Sigismundiin. Kuninkaan leski, Anna, koetti kaikkia keinoja lisätäkseen sisarensapojalle puolustajia, ja Juhana kuningas sitä varten tuhlasi melkoisen rahasumman. Päätös olikin se, että Sigismund v. 1587 valittiin Puolan kuninkaaksi.
Suurella juhlallisuudella otettiin hänet vastaan kaikissa valtakuntansa suuremmissa kaupungeissa. Vilnassa muun muassa siellä olevan jesuiittaopiston oppilaat tervehtivät häntä useammankielisillä runoilla. Joukossa oli myös suomalainen runo, ensimäinen senkaltainen, joka lie painettu meidän kielellämme. Se alkaa sanoilla:
Terven mule (Terveenä mulle)
Sigismunde tule (Sä Sigismund, tule)
Niin caiki cansa Vilnas lule (luulee) j.n.e.
Marrask. 29 p. Sigismund ratsasti pääkaupunkiinsa Krakovaan. Joka ikkunasta riippui komeita kankaita, joista muutamat tikkauksillaan kuvasivat tapauksia Jagello-sukuisten kuningasten historiasta; joka kadulla oli kunniaportteja, joiden harjalla liehuvat liput olivat täynnä tervehdyssanoja, joka haaralta soi musiikki ja kaikui kansan riemuhuudot. Krakovassa myös vietettiin juhlallisesti uuden kuninkaan kruunaus.
Kauan aikaa ei Sigismund sentään saanut iloita uudesta arvostaan. Sillä pian hän sai kokea, että Puolan kuninkaalla oli ainoastaan tyhjä hallitsijan nimi ja arvo, vaan ei valtaa juuri yhtään. Vielä enemmän havaitsi Juhana kaikki toiveensa poikansa korotuksen johdosta turhiksi. Molempien kansojen välisestä lähemmästä yhteydestä ei näyttänyt johtuvan minkäänlaista etua. Puolalaiset eivät tahtoneet uudestaan ryhtyä sotaan Venäjää vastaan; yhtä vähän he myöskin tahtoivat luopua luullusta oikeudestaan Vironmaahan. Siitä suuttuneena ja poikansa seuraa ikävöiden Juhana pian alkoi kehoittaa häntä luopumaan kruunustaan ja palaamaan Ruotsiin. Ensi alussa kuninkaat pitivät päätöksensä salassa. He olivat vain saapuvinansa Rääveliin yhteistä neuvottelua varten. Heidän oikea aikomuksensa tuli täällä kuitenkin sangen pian tunnetuksi, ja se nostatti ankaraa vihaa puolalaisten, sekä pelästystä Ruotsin alamaisten parissa.