Sillä nämät, joita jo venäläissota yksistään kovasti rasitti, pelkäsivät saavansa vielä puolalaisetkin vihollisiksensa. Valtaneuvokset, sotapäälliköt ja Narvan porvaristokin lähettivät kuninkaille hartaat anomuskirjeet, joissa he pyysivät heitä luopumaan niin turmiollisesta päätöksestä. Viimeinpä Räävelissä oleva sotaväki marssi päällikköineen kuningasten majatalon eteen, laski siellä lippunsa ja aseensa maahan ja vannoi pyhällä valalla, etteivät he kohottaisi niitä enää Ruotsin suojelukseksi, jos näin turhan tähden syttyisi ankara sota. Tämä kapina vihdoinkin vaikutti sen, mitä eivät neuvot eivätkä rukoukset olleet saaneet aikaan. Syysk. 30 p. 1589 Sigismund tempasi itsensä irti isänsä sylistä ja läksi takaisin valtakuntaansa.
12. Kaarle Horn Narvassa.
Venäläiset eivät voineet millään tavalla unohtaa, että heidän valloittamansa linnat Virossa, vieläpä lisäksi osa Inkeriä, kappale "vanhaa pyhää Venäjänmaata", oli joutunut Ruotsin kuninkaan omaksi. Heidän nykyinen nuori tsaarinsa Feodor (vuodesta 1584) halusi kiihkeästi lähteä omaansa takaisin perimään. Nytpä hän, luottaen siihen tyytymättömyyteen ja kyllästymiseen sodan johdosta, jota Ruotsin sotaväki Räävelissä oli osoittanut, luuli yritykselle soveliaan hetken tulleen. Hän ei siis suostunut enää aselevon pitkittämiseen, vaan läksi kun läksikin alussa vuotta 1590 sotaan 100,000 miehen suuruisen armeijan kanssa. Yksi hänen joukoistansa poikkesi Suomeen ja hävitteli, ryösteli Turun tienoille asti; toinen toimitti samanlaisia tuhotöitä pitkin ja poikin Vironmaata; kolmannella Feodor itse ryntäsi läntiseen Inkeriin. Pieni Jaamanlinna joutui heti ensi rynnäköllä hänen valtaansa. Sen jälkeen oli nyt Narvan kaupunginkin vuoro tuleva.
Täällä eivät varustushankkeet olleet vähääkään vaaran suuruuden mukaiset. Puute oli väestä, sillä enimmän osan oli Viron ylimaaherra Kustaa Banér vienyt kanssansa; puute oli myös muonasta ja ampumavaroista. Mutta Narvan linnassa oli urhokas komentaja, vanha tuttavamme Kaarle Horn, jonka tapana ei ollut hät'hätää antautua. Kaksi viikkoa venäläiset ampuivat ankarasti tykeillään, niin että muuriin tuli kaksi aukkoa, jotka kumpainenkin olivat kolmattakymmentä syltä avarat. Silloin piirittäjät viimein varustausivat rynnäkölle helmik. 19 p. Linnankaivannot täytettiin heinäkuormilla ja lumisäkeillä. Niiden ylitse venäläiset ryntäsivät muurien juurelle ja alkoivat kapuella ylös, mitkä tikapuiden, mitkä koukkupäisten riukujen avulla. Ryntääjien etupäässä oli muutamia satoja mordvalaisia ja tsheremissejä. Mutta Kaarle Horn ja hänen suomalaisensa ottivat nämät orpanansa ja samoin muutkin kuokkavieraat kovinkin lämpimillä terveisillä vastaan. Joukko joukon perästä, sitä myöten kuin ne lähenivät, viskattiin muurilta alas, ja verta virtaili tulvanaan kaivantoja myöten. Nelituntisen vimmatun yrityksen perästä ryntääjien tähteet vihdoin uupuneina vetäytyivät takaisin leiriinsä.
Näin olivat siis meidän urhoolliset miehemme tällä kertaa tehneet tyhjäksi vihollisen yrityksen. Mutta kun Horn, tappelun lakattua, kutsui väkensä kokoon ja piti tarkastusta, niin eipä ollutkaan enää enempää kuin noin 400 aseisiin kykenevää miestä jäljellä. Mahdotonta, sen jokainen näki, olisi ollut niin vähällä miesvoimalla vastustaa toista päällekarkausta. Narvan saksalaiset porvarit, jotka pelkäsivät tulevansa kaikki surmatuiksi, jos vihollinen väkirynnäköllä valloittaisi kaupungin, rukoilivat Hornia sopimaan venäläisten kanssa. Ja sotamiehetkin epätoivoissaan alkoivat tulla vastahakoisiksi, eivätkä menneet, niinkuin käsky oli, muurin aukkoja korjaamaan. "Lempo", sanoivat he, "menköön venäläisten luotien surmattavaksi, kun ei siitä kuitenkaan ole mitään apua!" Pakko oli siis Hornin ruveta ehdoitteluihin tsaarin kanssa. Narvasta ei hän kuitenkaan sanonut luopuvansa millään ehdolla, niinkauan kuin hänessä hengen kipinää kyti; mutta Kaprion ja Joanan linnat, joissa hänen veljensä Yrjö ja Arvi olivat isäntinä, hän lupasi antaa sillä ehdolla, että tsaari veisi pois piiritysjoukkonsa Narvan edustalta ja suostuisi aselepoon. Tämän sovinnon mukaan venäläiset sitten seuraavana päivänä suurella riemulla ja juhlallisuudella marssivat takaisinsaamaansa Joanan linnaan. Tsaari Feodor itse, kultakankaisiin puettuna, ajoi komeassa korjareessä, jota eivät hevoset, vaan hänen sotamiehensä vetivät.
Ruotsin kuninkaalla olisi oikeastaan ollut täysi syy kiittää Kaarle Hornia siitä, että tämä, jos kohta uhraamalla halvemmat linnat, oli säilyttänyt hänelle tärkeän Narvan kaupungin. Mutta Juhana, jolle hänen äsken ottamansa arvonimi "Inkerinmaan sekä Shelonan viidenneskunnan suuriruhtinas" oli kovin rakas, vimmastui aivan silmittömäksi. Hän tuotti Hornin vangittuna eteensä ja tuomitutti hänet maanpetturina kuolemaan. Turhaan rukoilivat Hornin sukulaiset armoa, turhaan Juhanan oma puolisokin, Gunilla Bjelke, ynnä hänen poikansa Sigismund ja veljensä Kaarle herttua. Vasta sinä päivänä, joksi mestaus oli määrätty, myöntyi kuningas viimein niihin rukouksiin, jotka hänen pieni poikansa, lapsen tavoin leperrellen, toi hänen eteensä.
13. Kankaisten Hornit.
Kaikista Suomen aatelismiehistä Juhana kuninkaan aikana olivat Kankaisten Hornit, isä ja poika, hankkineet itselleen loistavimman maineen. Molemmat, niinkuin näissä kertomuksissakin monta monituista kertaa on nähty, olivat he urhokkaita sotureita, taitavia johtajia ja viisaita neuvonantajia. Henrik Hornin nimen kirkkautta on kuitenkin hänen julma sotatapansa himmentänyt. Armottomat olivat ylimalkaan sen ajan soturit, ja valitettavasti näkyy Henrik Hornkin olleen muiden kaltainen. Eräästä hänen retkestänsä Inkeriin on se kauhea kertomus säilynyt, ettei hän säästänyt edes vaimoja ja lapsiakaan, yhtä vähän kuin pappeja, munkkeja tai muita rauhallisia vanhuksia. Juhana kuninkaan kunniaksi olkoon tässä lisätty, että hän ankarasti moitti ja kielsi näitä pedontöitä. "Suuresti minä pelkään", lopetti hän kirjeensä Hornille, "että Herran vihan vitsa on kostava koko kansallemme teidän tekemänne julmuudet."
Aivan puhdas ja loistava on sitä vastoin Kaarle Hornin maine. Hän oli epäilemättä saanut sivistyneemmän kasvatuksen kuin hänen isänsä, ja häntä kehutaan yhtä oppineeksi herraksi kuin taitavaksi soturiksi. Tämä oppi ja sivistys näkyy tehneen hänen luonteensa todellakin ritarilliseksi. Erittäinkin jalo oli hänen käytöksensä edellämainitussa oikeudenkäynnissä Joanan ja Kaprion heittämisestä vihollisen valtaan. Suoraan hän tunnusti itsensä syylliseksi siinä suhteessa, ettei hän ollut varustanut Narvaan suurempaa sotamiesjoukkoa. Mutta, lisäsi sankari jalosti, "olinhan minä monta kertaa ennenkin lyönyt venäläiset aivan vähällä miesvoimalla. En luullut heidän nytkään olevan vaarallisempia kuin v. 1577 Räävelin edustalla." Puolustuspuheensa hän viimein lopetti näillä sanoilla: "Minä olen syyllinen monessa suhteessa, josta pyydän kuninkaalliselta majesteetilta anteeksi. Mutta ei koskaan minua saada kerjäämään armoa ikäänkuin olisin maanpetturi. Mielemmin tahdon kuolla kuin saada semmoisen maineen ja jättää sen perinnöksi vaimolleni ja lapsilleni."
Syynä kuninkaan ankaruuteen tässä asiassa ei muuten ollut vain se, että hän olisi suuttunut hänelle rakkaan Inkerinmaansa kadottamisen johdosta, vaan siihen vaikutti myös vanha viha Horn-sukua kohtaan. Juhana kuningas ei ikänä unohtanut sitä, että Henrik Horn oli hänestä luopunut. Hornia hän epäili ja syytti sen huhun levittäjäksi, että hän muka silloin olisi aikonut luovuttaa Suomenmaan Tanskan ylivallan alle. Kohta kuninkaaksi tultuansa hän antoi käskyn Hornin vangitsemisesta, vaikka määräys helpoitettiinkin sellaiseksi rangaistukseksi, että Hornin piti eroitettuna viroistaan asua maakartanoillaan Suomessa. Pian täytyi tosin asettaa Horn jälleen entisiin virkoihinsa, kun ei ilman häntä tultu toimeen; mutta viha kyti kuitenkin salaisesti kuninkaan sydämessä ja puhkesi vähimmänkin syyn tarjoutuessa jälleen ilmi. Me olemme nähneet esim., kuinka Horn v. 1579 menetti sotapäällikkyytensä Virossa sentähden, että hän toisen miehen syyn tähden ei ollut saanut Narvaa valloitetuksi. Ja Kaarle Hornin kohtalosta näemme, että Juhanan viha ulottui vielä toiseenkin miespolveen.
Henrik Horn oli tähän aikaan jo varsin vanha mies. Hän oli syntynyt v. 1513 ja eli vuoteen 1595, niin että vielä, niinkuin vasta tulee kerrottavaksi, hän sai nähdä Vironmaassa, jota hän niin urhollisesti oli puolustanut, Ruotsin vallan vahvistettuna vakavalla rauhansovinnolla.
Hänen kolmesta pojastansa oli Kaarle vanhin ja mainioin. Minä vuonna hän syntyi, siitä ei ole tietoa; mutta luultavasti se tapahtui noin 1550-vuoden paikoilla, koska hän Räävelin ensimäisen piirityksen aikana v. 1570 teki ensi kokeensa sotatantereella, ja sanotaan hänen silloin olleen varsin nuoren. Seuraavissa kertomuksissa tulee vielä hänen nimensä mainittavaksi; mutta olkoon kuitenkin jo tässä sanottu, että hän kuoli v. 1601 Burtnikin linnaan Liivinmaalla ollessaan sotaretkellä puolalaisia vastaan silloisen Ruotsin kuninkaan Kaarle IX:n seurassa. Neljä poikaa, joista kaksi, Evert ja Kustaa, tuli vielä häntä itseäänkin kuuluisammiksi, hän jätti perinnöksi isänmaalleen.
14. Sotametelit Pohjan perillä.
Sodan päätantereena, niinkuin edellisistä kertomuksista näkyy, olivat olleet Suomenlahden ja Laatokan rantamaat. Mutta eivätpä olleet sentään kaukaiset Pohjan perätkään saaneet nauttia rauhan siunausta. Myös Pohjanmaan synkissä saloissa, vieläpä Lapinkin tuimilla tuntureilla kuului yhä sotamelskettä. Näiden seutujen harvalukuiset asukkaat vuodattivat rajanaapuriensa verta yhtä rajusti kuin heidän eteläisemmät kansalaisensa ja hävittivät toinen toisensa maat vielä autiommiksi kuin mitä ne jo ennestään olivat.
Varsinkin nyt sodan loppupuolella kiihtyivät rajametelit Pohjanmaalla. Eräs venäläinen rosvojoukko oli jo ennen aselevon loppua käynyt Oulunjärven tienoilla. Sitä kostamaan läksi keväällä 1589 parvi "vahvoja suomalaisia" Iin pitäjästä. Päällikökseen he olivat valinneet väkevän ja uljaan talonpojan, nimeltä Juho Vesanen. He kulkivat veneillä jokia ja järviä pitkin ja pääsivät viimein Kouta-jokea myöten alas Vienanmereen. Pietarinpäivän aattona he lähestyivät pientä Kantalahden kaupunkia. Siellä oli paraikaa suuri ilo, niinkuin kreikanuskolaisilla Pietarin juhlana ainakin. Kaupungissa asuvat venäläiset ja karjalaiset olivat kaikki kadulla tanssimassa, leikkiä lyömässä ja olutta juomassa. Kaiken yötä riemasteltuansa he viimein aamusella menivät levolle, uupuneina valvomisesta sekä juomisesta. Silloinpa Vesanen ja hänen miehensä, jotka tähän asti olivat väijyneet piilopaikassa, ryntäsivät esiin. Hirveä verisauna nyt alkoi ja onneton kaupunki suitsui pian kekäleinä. Samalla lailla iiläiset hävittivät myös kaikki kylät Kantalahden ympäristöllä ynnä myös useampia Kemin kaupungin piirikunnassa. Venäjänpuolista Kemijokea myöten voittajat viimein palasivat kotiin suurine saaliineen. Mutta siellä heitä kohtasi surkea näkö! Heidän kirkkonsa oli tuhkana, kappalainen makasi sen vieressä kallo kirkon avaimella halkaistuna, heidän talonsa olivat poltettuina, kotiin jääneet vaimot ja lapset tapettuina tai kirkkoherran kanssa Venäjälle vietyinä. Samalla aikaa kuin iiläiset hävittelivät Vienanmeren rantoja, olivat näet venäläiset käyneet vieraina heidän turvattomissa kodeissaan ja velan tasoittaneet. Eikä heidän kostonsa siihen tyytynytkään, vaan seuraavan vuoden alussa tuli vielä suurempi venäläisparvi, joukossa myös oikeata sotaväkeä, joka poltti Limingan kirkon ja hävitti koko sen pitäjän. Kun Ruotsista saapui nostoväkeä ja sotamiehiä avuksi, olivat venäläiset jo poissa. Eivätkä muuten pohjalaiset tahtoneetkaan sotajoukkoa turvakseen arvellen, että se oli liian kallis elättää. He tarjoutuivat varustamaan ja pitämään kaksi lippukuntaa (1,000 miestä) jalkaväkeä omista pojistaan, ja lupasivat hädän tullessa miehissä nousta aseisiin, kunhan vain pääsisivät sotaväkeä elättämästä. Tähän heidän pyyntöönsä he saivatkin v. 1590 kuninkaan suostumuksen.
Sota-innossaan Pohjanmaan talonpojat eivät nyt malttaneetkaan odottaa päällekarkausta; syystalvella 1590 he läksivät taas itse vihollisen kotiin. Tällä kertaa heidän retkensä kävi Lapin tunturien poikki aina Jäämeren rannoille asti. Siihen olivat venäläiset Kustaa Vaasan aikoina asettaneet muutamia uutisasutuksia. Kuola- ja Tulomajoen yhteiseen laskupaikkaan oli rakennettu pieni kaupunki, nimeltä Kuola, ja vielä toista peninkulmaa luoteisempana seisoi Petsingin luostari, jonka asukkaat koettivat levittää kristinuskoa pakanallisille lappalaisille. Tämän luostarin valloitti Vesasen joukko kaikkein ensiksi. Joulupäivänä he karkasivat sisään, tappoivat abbotin ynnä viisikymmentä munkkia sekä viisiseitsemättä palvelijaa, ja hävittivät koko luostarin perinjuurin. Kaksi päivää myöhemmin he seisoivat Kuolan kaupungin edustalla, aikoen hävittää senkin samalla lailla. Mutta tämä yritys ei onnistunutkaan mieltä myöten. Venäläiset näet torjuivat piirittäjät urhoollisesti takaisin ja ajoivat heitä vielä pitkän matkaa jäljestä. Suuri joukko meidän miehiä kaatui sekä rynnätessään että sitten pakomatkalla. Itse Vesanenkin Torniossa sai surmansa pyssyn luodista, jonka eräs Ahma niminen vanki ampui häneen. Vieläkin tietää kansa noilla mailla kertoa tästä uljaasta päälliköstään, ja olipa hänen maineensa ulommaksikin levinnyt. Juhana kuningas oli kutsunut hänet ensimäisen retken jälkeen luoksensa ja antanut hänelle lahjoja. Leskikin sai nyt veronvapauden ynnä kaikellaista apua palkinnoksi miesvainajan urhotöistä.
Pohjalais-talonpoikien uskaliaat retket saattoivat venäläiset siihen pelkoon, että kenties Vienanmeren länsiranta ja koko Lapin saarento voisi joutua Ruotsin kruunun alle. Sentähden lähetettiin nyt suuret joukot strelitsejä ja kasakoita, monta tuhatta miestä, Pohjan perille. Samaten täytyi siis Ruotsinkin puolelta taas tuoda säännöllistä sotaväkeä talonpoikien avuksi. Kummin puolin ei kuitenkaan saatu muuta kuin hävitystä aikaan. Venäläiset tulivat v. 1591 Liminkaan ja polttivat äsken uudestaan rakennetun kirkon. Ihmiset olivat turvautuneet pieneen linnoitukseen, joka seisoi nykyisen Limingan kirkon sijalla, ja pitivät siellä ensi alussa erään Nykyri nimisen talonpojan johdolla onnellisesti puoliansa, ampuen puisella kanuunalla, joka oli nahkahihnoilla vahvistettu. Mutta hädissään he viimein sattuivat panemaan luodin alle ja ruudit päälle, jotta tykki ei lauennut, ja silloin vihollinen pääsi rynnäköllä sisään. Samana vuonna suomalaiset sitten vuorossaan kävivät Vienanmeren rannalla erästä Iso Suma nimistä linnoitusta hätyyttämässä. Mutta sitä he eivät saaneet valloitetuksi, vaan heidän täytyi tyytyä ympäristön ryöstämiseen.
15. Juhana kuninkaan liturgia.
Katariina Jagellonica, niinkuin olemme nähneet, rakasti hellästi puolisoansa. Lukija epäilemättä muistaa, kuinka jalosti hän kieltäytyi kaikista eduista, joita hänelle tarjottiin sillä ehdolla, että hän luopuisi Juhanasta. Siitä voimme päättää, kuinka kipeästi hänen sydäntään kalvoi se ajatus, että he toisessa elämässä kuitenkin tulisivat eroitetuiksi. Olihan Juhana muka vääräuskolainen, jolle — niin Katariinalle oli lapsuudesta saakka opetettu — ei voinut tulla muu kuin iankaikkinen kadotus osaksi. Hartaasti ja lakkaamatta hän siis koki taivuttaa puolisoansa autuuttavaan katolisuskoon. Pitkät, ikävät päivät vankeudessa olivat näille käännytystoimille sangen soveliaat, ja lopputulos olikin se, että Juhana jälleen vapaaksi päästyään oli mieleltään puoleksi katolinen.
Hän ei kuitenkaan ollut taipuvainen muuttumaan täydellisesti katolilaiseksi. Juhana oli, niinkuin tiedämme, varsin turhamielinen kunnianhimossaan ja sangen oppinut herra. Johtuipa hänelle siis se tuuma päähän, että hän voisi yhdistää erilleen hajonneet kristilliset kirkkokunnat ja saada itselleen iäti unohtumattoman, loistavan nimen. Sitä varten piti muka keskivälinen kirkonmuoto keksittämän, johon kaikki lahkot vähäisen myöntyen saattaisivat yhdistyä. Protestanttinen uskontunnustus ja katoliset kirkonmenot yhdistyneinä sopivat Juhanan mielestä uuden yhteisen kirkkokunnan perustukseksi. Tähän tuumaan Katariinan katolinen hovisaarnaaja Herbst häntä myös hartaasti kehoitti siinä toivossa, että asiaa sittemmin sopisi ajaa vielä edemmäksi.
Vanhan arkkipiispan Lauri Pietarinpojan kuoltua, jonka ankaraa luterilaisuutta kuningas vielä oli pelännyt, alettiin tuota hanketta heti panna toimeen. Uusi arkkipiispa ei saanut kuninkaallista vahvistusta vaaliinsa muulla ehdolla, kuin että hän lupasi ottaa jälleen useat hyljätyt kirkonmenot käytäntöön, ja hänen vihkimyksensä toimitettiin sitten aivan paavilaistavan mukaan. Muut piispat siunasivat arkkipiispaa kätten päällepanemisella, jonka jälkeen ristinmerkki voideltiin öljyllä hänen otsaansa ja sormeen pantiin sormus, käteen koukkusauva, päähän korkea hiippa. Öljyvoitelemista toimittamaan pakoitettiin tässä tilaisuudessa meidän piispamme Juusten, joka juuri tätä paavilaistemppua oli aina pahemmin kuin mitään muuta kammonnut ja koettanut hävittää. Omantunnonvaiva tämän myöntymyksensä johdosta ja pelko, että puhdistettu oppi voisi hävitä kotimaasta, kalvoivat pian vanhuksen elinsuonen poikki. Heti vihkimyksen jälkeen hän läksi pois Turkuun ja kuoli seuraavana vuonna 1576.
Muut piispat papistoinensa sitä vastoin muuttivat arkkipiispan vihkiäisten jälkeen kokouksensa Upsalasta Tukholmaan. Kuningas oli heidät sinne käskenyt keskustelemaan uudesta kirkkomenojen ehdoituksesta. Tämä ehdoitus, jonka Herbst parin salakatolisen papin avulla oli pannut kokoon, sisälsi tietysti paljon katolisuutta. Siitä syystä papit alussa hangoittelivat vastaan; sillä ehdolla he kuitenkin viimein suostuivat, että kirjan loppuun lisättäisiin heidän tekemänsä luterinmieliset selitykset. Sen lupasi kuningas; vaan kun uusi Liturgia eli Punainen kirja seuraavana vuonna 1577 ilmestyi painosta, ei siinä sittenkään ollut muuta lisäystä kuin papiston suostumus; selitykset olivat kuninkaan käskystä pois jätetyt.
Tästä lähtien Juhana rupesi yhä julkisemmin suosimaan katolisuutta. Lutherin katkismuksen käyttäminen kiellettiin; sen sijaan pantiin paavilainen uskonoppi koululasten käsiin. Virsikirjasta poimittiin pois kaikki moitteet paavia vastaan, jopa pian lisättiin siihen hänen puolestaan veisattavia rukouksia. Luterilaisiin yliopistoihin ulkomaille ei päästetty enää ketään; sitä vastoin suotiin kruununvaroista apurahoja niille, jotka menivät johonkuhun ulkomaiseen jesuiitta-kouluun. Uudet, kalliit arkut tehtiin useitten pyhimysten luille. Maatiloja annettiin jälleen elatukseksi vielä säilyneille luostareille, joihin tällä tavoin alkoi uudelleen karttua asukkaita. Meillä Suomessa oli kuninkaan puoliso jo v. 1575 kehoittanut Naantalin abbedissaa jälleen ottamaan vastaan neitosia yhteyteensä ja kasvattamaan heitä katolinuskoon sekä pyhän Birgitan sääntöjen tottelemiseen. Ja seuraavana vuonna kuningas kruunun kustannuksella korjautti luostarin rakennuksia, jotka jo olivat pahasti rappiolla. Tällä uudistusyrityksellä ei kuitenkaan ollut menestystä; nunniksi pyrkijöitä ei enää Naantaliin tahtonut tulla. Viimeisen abbedissan, Birgitta Kurjen, kuollessa ei ollut enää kuin kolme sisarusta jäljellä, ja 1590 vuoden paikoilla kuoli heistä viimeinenkin. Muita Suomen luostareita ei oltu yritettykään uusia.
Ei aikaakaan, niin Juhana, aivan Herbstin toivon mukaan, rupesi ehdoitteluihin itse paavin kanssa, luvaten julkisesti palautua vanhan emäkirkon syliin ja palauttaa siihen myös kaiken kansan. Puolestaan hän vain ensi aluksi vaati muutamia myönnytyksiä, muun muassa sen, että Ruotsin papit saisivat naida, että saarna pidettäisiin kansan kielellä, että ryöstettyä kirkon omaisuutta ei vaadittaisi takaisin aatelistolta y.m. Jos Roomassa näihin ehtoihin olisi suostuttu, olisi kenties katolinusko vähitellen taas Ruotsin valtakunnassa päässyt valtaan. Mutta onneksemme paavi tavallisella sokealla itsepintaisuudella hylkäsi kaikki semmoiset pyynnöt. Siitä laimeni pian Juhanan hartaus katolinuskoon, ja se kylmeni peräti, kun hän Katariinan kuoltua v. 1586 nai luterilaisen aatelisneiden Bjelke-suvusta. Nytpä meidän kuninkaalliselle jumaluusoppineelle pälkähti toinen tuuma päähän. Hän rupesi harrastamaan Ruotsin seurakunnan yhdistämistä Kreikan kirkkoon. Hänen käskystään Turun piispa Eerikki Eerikinpoika käänsi liturgian kreikaksi. Se oli Konstantinopoliin lähetettävä ja sen perustuksella soviteltava kreikanuskoisen patriarkan kanssa. Mutta siitäkin hankkeesta Juhana pian luopui ja palasi nyt jälleen omaan liturgiaansa.
Nämät vaihtelevat käskyt ja säädännöt uskonasioissa synnyttivät tietysti suurta levottomuutta kansassa, varsinkin papistossa. Juhana vaati näet näiltä ehdotonta tottelevaisuutta; se pappi, joka rupesi vastaan hangoittelemaan, menetti heti virkansa ja muutenkin joutui vainon alaiseksi. Harvat sentähden uskalsivatkaan näyttää vastahakoisuuttansa, jos he sellaista tunsivat. Suomessa oli Juhana, isänsä esimerkkiä noudattaen, antanut Turun hiipan seisoa jouten sillä aikaa kuin hän pani muutoksiansa toimeen. Samoin myös Härkäpään kuoltua v. 1580 ei asetettu uutta piispaa Viipuriin. Vasta v. 1583 määräsi Juhana jälleen piispan Turkuun; se oli jo mainittu Eerikki Eerikinpoika, Sorolan herra, joka samassa myös sai Viipurinkin hiippakunnan hoidettavakseen. Hän oli sangen suopea, myöntyväinen mies, joka piti uskonnon menoja syrjäseikkana ja mukaantui kuninkaan tahtoon. Hän asetti kirkonmenot jälleen entiselleen; eikä ole tietoa monesta muustakaan Suomen papista, joka olisi pitänyt uskoansa kalliimpana kuin leipäänsä.
16. Juhanan kuolema.
Väsyneenä omiin aikaansaamiinsa häiriöihin Juhana vihdoin vaipui kuolemaan marrask. 17 p. 1592, melkein viidenkuudetta vuoden iällä, Hänen viimeisiä sanojansa kerrotaan olleen sen käskyn, että "liturgia oli poistettava, koska se on tuottanut niin paljon levottomuutta ja pahennusta".
Näin loppui tämä kuningas, jonka velttous ja turhamainen kunnianhimo oli tyhjäksi tehnyt hänen muut hyvät avunsa ja saattanut valtakunnan sangen surkeaan tilaan. Turhamaisuus oli, niinkuin äsken on kerrottu, kovasti järkyttänyt sitä uutta puhdistettua kirkkoa, jonka hänen isänsä Ruotsin ja Suomen kansojen onneksi oli perustanut. Sama turhamaisuus oli myös hävittänyt Kustaa Vaasan ajalla vaurastuneen toimeliaisuuden ja varallisuuden viimeisetkin tähteet. Onhan totta, että venäläissota, joka tämän hävityksen oli saanut aikaan, ei ollut Juhanan alottama. Mutta hänen syytään oli kuitenkin, ettei se vielä ollut lakannut. Sillä De la Gardien suurten voittojen jälkeen olisi saatu aikaan kunniallinen ja edullinen rauha, jos vaan Juhana olisi tahtonut luopua tuosta joutavasta "Inkerinmaan ja Shelonan viidenneskunnan suuriruhtinaan" nimestä, johon kuuluvia maakuntia hänellä ei kuitenkaan ollut voimaa varjella.
Enemmän kuin mikään muu Ruotsin valtakunnan osa, Virosta puhumatta, oli Suomi saanut kokea tämän sodan rasitusta. Sotaverot ja sotamiehenotot olivat olleet meillä yhtä raskaat kuin Ruotsissakin. Mutta paitsi sitä oli Suomen kansan täytynyt elättää koko se suuri armeija, joka sen rajoilla majaili, ja päälliseksi kärsiä vihollisen julmia hävityksiä.
Suuresti olisi siis ollut tarpeellista, että kuningas itse olisi joskus käynyt meidän maan oloja katsomassa ja auttamassa. Mutta sitä ei Juhana tehnyt yhtään ainoaa kertaa. Syynä siihen oli kuitenkin pikemmin velttous kuin kylmäkiskoisuus. Loppuun asti hän näkyy erityisesti suosineen Suomea, hänen nuoruutensa unelmien luvattua maata. Useissa tilaisuuksissa ja monella tavalla hän tätä suosiotansa osoitti. V. 1570 esim., kun venäläiset täällä hirmuisesti ryöstelivät, kuningas kehoitti julistuskirjeellä avuntuontiin, koska "Suomi on niin tärkeä Ruotsille, sen maisemat niin hyötyisät ja sen asukkaat niin uskolliset."
Osan Juhanan suosiosta sai myös osakseen meidän kielemme, joka vähää ennen, niinkuin kerrottu, oli astunut ensimäiset askeleensa sivistyksen tiellä. Hänen käskystään Jaakko Suomalainen sepitti suomenkielisen virsikirjan ynnä muita hyödyllisiä kirjoja, ja sai runsaita tuloja palkinnoksi. Kerrotaanpa Juhana herttuan pitäneen meidän kieltämme niin suuressa arvossa, että kerran, kun hänellä oli asiaa Ranskan kuninkaalle, kirjoitti kirjeensä suomeksi. "Suomen herttua minä olen", oli hän silloin sanonut, "sentähden minun ei sovi kirjoittaa toisella kielellä." Siitä voi arvata, kuinka mahdollista olisi ollut hänen kuninkaana ollessaan saada suomi myös viralliseksi kieleksi, samoin kuin kirkolliseksi, jolleivät vain meidän suomalaiset, niinkuin valitettavasti monasti muulloinkin, olisi olleet liian kykenemättömiä etuansa valvomaan.
VIITESELITYKSET:
[1] Ne olivat syntyneet hänen toisesta, hellästi rakastetusta puolisostaan Margareeta Lejonhufvudista, kun sitä vastoin Eerikki oli Saksin-Lauenburgin herttuan tyttären, Katariinan, poika, jonka vaimonsa kanssa hän aina oli riidellyt.
[2] Liivinmaiksi nimitettiin silloin yhteisesti kaikkia kolmea Itämeren maakuntaa. Siinä merkityksessä on tässä käytetty nimeä Liivinmaat, eroitukseksi varsinaisesta Liivinmaasta.
[3] Se on sitten kauan ollut jauhoaittana.
[4] Yrjänä Pietarinpoika oli papin poika, joita yhä vielä katoliselta ajalta perityllä ylenkatseella kohdeltiin.
[5] Hän oli nainut Katariina Jagellonican sisaren Annan ja oli siis Juhanan lanko.
[6] Eroitettava mainiosta kaimastaan Klaus Eerikinpoika Flemingistä.
[7] Solovetskoin saari, jossa on venäläinen luostari.
[8] Näillä kuitenkin oli se maine, että heistä oli enemmän apua ryöstellessä kuin taistellessa.
End of Project Gutenberg's Kertomuksia Suomen historiasta III, by Julius Krohn