KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA IV

Sigismund ja Kaarle IX

Kirj.

J. KROHN

Kansanvalistusseura, Helsinki, 1914.

SISALLYS:

Sigismund ja Kaarle IX.

1. Kaarle herttua. 2. Upsalan kirkolliskokous. 3. Sigismund tulee Ruotsiin. 4. Sigismundin kruunaus. 5. Klaus Fleming ja Kaarle herttua. 6. Linnaleiri ja talonpojat. 7. Nuijasodan alku. 8. Ilkkaisen sota. 9. Savon kapina. 10. Pohjoispohjalaisten kapina. 11. Santavuoren tappelu. 12. Klaus Flemingin kuolema. 13. Klaus Fleming. 14. Arvi Stålarm ja Kaarle herttuan ensimäinen retki Suomeen. 15. Kaarle herttua valloittaa Turun linnan. 16. Makkararetki. 17. Suomalaisten hankkeet. 18. Herttua Kaarlen toinen retki Suomeen. 19. Viipurin valloitus. 20. Kaarle herttua Turun linnassa. 21. Juhana Fleming. 22. Arvi Stålarmin ja Aksel Kurjen lopullinen kohtalo. 23. Liivinmaan sota. 24. Kaarle IX, "hyvä kuningas". 25. Sigfrid Aaroninpoika Forsius. 26. Metelit Venäjällä ja Viipurin liitto. 27. Eevert Horn. 28. Sotaretki Venäjälle. 29. Moskovan vapautus. 30. Petos Kljushinossa. 31. De la Gardie Novgorodissa. 32. Eevert Hornin kuolema. 33. Rauhansovinto Stolbovassa.

SIGISMUND JA KAARLE IX.

1. Kaarle herttua.

Uuden, nuoren hallitsijan kansat tavallisesti ottavat suosiollisin mielin ja suurin toivein vastaan. Mutta niin ei ollutkaan laita, kun Juhanan poika Sigismund peri Ruotsin kruunun. Päinvastoin ajateltiin surulla ja pelolla nyt alkavaa hallitusaikaa, kun vieraassa maassa asuva, kiivas katolismielinen kuningas oli ohjaava maan onnea. Muutamat korkeat aatelisherrat tosin toivoivat itselleen tästä hallituksesta etua, kun he muka saisivat kuninkaan nimessä pitää vallan käsissänsä. Mutta muu kansa pahasti pelkäsi, että sen itsenäisyys, jonka se vasta äsken oli Kustaa Vaasan johdolla saavuttanut, jälleen katoaisi. Ruotsin vapaa valtakunta, niin arveltiin, oli aikaa myöten joutuva vain Puolan alusmaaksi.

Vielä enemmän pelättiin uskon puolesta, ja tämä pelko oli kaikille Ruotsin vallan asukkaille yhteinen. Sigismundin tiedettiin antautuneen kokonaan jesuiittojen johdettavaksi ja seuraavan kaikkia näiden puhdistetun uskon verivihollisten neuvoja. Varsinaisesta Puolasta hän oli jo hävittänyt protestantit peräti. Epäilemättä oli hän katsova velvollisuudekseen yrittää saada Ruotsissakin samaa aikaan.

Ainoa toivo ja turva Ruotsin kansalla tässä mielenahdistuksessa oli se, että Sigismundin setä, Kaarle, Södermanlannin herttua, pitäisi heidän puoltaan. Ja hänessä olikin mies vaikkapa suuria vaaroja torjumaan. Kaarlella Ruotsin miehet näkivät vanhan, rakkaan "Kyösti-kuninkaansa" toimet ja taidon, joita sekä Eerikki että Juhana olivat olleet vailla. Hänellä he tiesivät myös olevan enemmän rohkeutta kuin isävainajallakaan. Kaarle oli hallinnut herttuakuntaansa älyllä ja huolella, niin että se vaurastumistaan oli vaurastunut, sillä välin kuin muissa osissa valtakuntaa Kustaa Vaasan perustama ja alulle panema teollisuus ja varallisuus oli melkein hävinnyt. Varsinkin näkyivät herttuan toimen hyvät hedelmät Vermlannissa, joka ennen hänen aikaansa oli ollut melkein autiona salona. Siellä nyt suitsusi tiheässä sulattojen mustat savut ja kaikui kankipajojen ankara kalke, valmistaen sen maakunnan parasta aarretta, rautaa, ihmisten tarpeiksi. Ja jylhimmilläkin takamailla, vuorien kupeilla, hamaan Norjan rajalle asti raivasi kirves ja tuli yhä uutta alaa viljelykselle. Herttua näet oli tuottanut sinne ahkeria suomalaisia Savosta, jotka osasivat kaskia kaataa ja polttaa. Näiden savolaisten jälkeläisiä elää siellä nytkin sekä Ruotsin että Norjan puolella rajaa, ja on heistä joku osa yhä vielä säilyttänyt kotimaansa kielen ja tavat.

Olipa Kaarle paitsi sitä säilyttänyt herttuakunnalleen toisenkin, vielä monta vertaa kalliimman perinnön isänsä ajoilta. Liturgiasta johtuva vaino rasitti Juhanan aikana kaikkia muita Ruotsinvallan asukkaita, mutta Kaarlen alamaiset olivat saaneet täydessä turvassa ja rauhassa palvella Jumalaa puhtaan Lutherin opin mukaan. Huolimatta veljensä kehoituksista ja käskyistä Kaarle oli aina estänyt liturgian tuottamista herttuakuntaansa. Päinvastoin suojeli ja elätti hän luonansa kaikkia niitä pappeja, joiden omatunto ei alistunut Juhana kuninkaan sääntöihin.

2. Upsalan kirkolliskokous v. 1593.

Samaa lujuutta ja hartautta puhdistetun opin puolesta Kaarle herttua osoitti nytkin. Kuninkaan kuoltua hän heti otti hallituksen käsiinsä ja julisti aikovansa pitää sitä yhdessä valtaneuvosten kanssa, kunnes kuningas itse tulisi maahan. Ensi toimekseen hän sitten ehdoitti valtaneuvoksille, että valtiopäivät olivat kutsuttavat kokoon. "Meillä on", lausui hän, "paljon syytä pelätä kuningasta, joka katsoo omantunnonasiakseen kaikessa totella paavia. Senvuoksi, vaikka olemmekin velvolliset tunnustamaan hänet kuninkaaksemme, pitää meidän asettaa hänelle muutamia ehtoja, jotka koskevat maamme lakia ja alamaisten oikeuksia. Ja ennenkuin hän on vannotulla valallaan vahvistanut ne ehdot, ei meidän pidä sallia kruunausta." Valtaneuvoksia tämä rohkea tuuma säikähdytti, sillä valtiopäivien kokoonkutsuminen oli oikeastaan kuninkaan yksinomainen oikeus. Välttäisihän, arvelivat he, pappiskokous, koska kuitenkin vain uskonasioista on keskusteltava. Mutta Kaarle herttua pani vastaan. "Ei!" intti hän kiivaasti, "meidän pitää uskonasioistammekin itse päättää ja säätää. Meidän ei käy, katolisten tavoin, jättää niitä paavin paljaspäisten, voideltujen kätyrien haltuun!" Sigismund, saatuansa tiedon herttuan hankkeesta, kielsi kokouksen ankarasti, vaan Kaarle ei pitänyt siitä mitään lukua.

Tämän päätöksen mukaan kokoontui kokous alussa vuotta 1593 Upsalaan. Siihen oli saapunut papisto sangen lukuisasti edustettuna, valtaneuvosto sekä muutamia muita aatelismiehiä. Kaikkiansa oli läsnä 332 pappia, joista neljä piispaa. Suomesta ei kuitenkaan ollut tullut muita kuin piispa ynnä kaksitoista pappia tai Turun koulumiestä. Talvinen aika oli muut estänyt.

Maalisk. 3 päivänä alettiin ensimäinen kokous rukouksella ja latinalaisella virrellä Veni Sancte Spiritus.[1] Senjälkeen keskusteltiin seitsemästä väitöslauseesta, jotka sisälsivät sen, että raamattua oli pidettävä kristinuskon ainoana lähteenä ja sen rinnalla myös annettava arvoa kirkonisille ja uskontunnustuksille. Sitten luki ja selitti piispa Olaus Martini Augsburgin uskontunnustuksen, ja sen tehtyänsä hän kysyi korkealla äänellä: "Tahdotteko te joka mies pysyä tässä uskossa ja opissa?" Ja kaikki läsnäolijat nousivat istuimiltaan ja vastasivat juhlallisesti: "Me tahdomme niissä pysyä aina viimeiseen hengenvetoon asti!" — "Nyt", huusi silloin kokouksen puheenjohtaja, nuori professori Nikolaus Bothniensis innoissansa, "nyt siis on koko Ruotsinvalta yhtenä miehenä, ja kaikilla meillä on yksi Jumala!"

Sittenkin puheenjohtaja kehoitti nyt vielä niitä nousemaan ja astumaan esiin, joilla ehkä olisi jotain sanottavana liturgian puolustukseksi. Vaan eipä noussut ketään. Päinvastoin ne, jotka Juhana kuninkaan aikana olivat siihen suostuneet, koettivat puhdistaa itseänsä ja pyysivät anteeksi. Turun piispa Eerikki Sorolainen sanoi katsoneensa liturgian vain koskevan ulkonaisia menoja ja sopivan yhteen Lutherin opin kanssa. Muutamalta oppimattomalta Länsi-Pohjanmaan papilta kysyttiin, mitä hän liturgiasta piti. "Minä sen annan", vastasi tämä. — "Kellekä sen annat?" tiedusteli puheenjohtaja. — "Minä annan sen pirulle", selitti pappi. — "Annatkos pirulle sinun elättäjäsi, joka sinua niin monta vuotta on lihottanut?" pilkkasi puheenjohtaja.

Yhdessä liturgian kanssa hyljättiin tässä kokouksessa myös koko joukko muitakin, siihen asti vielä käytännössä olleita katolisia kirkonmenoja, ja kiellettiin kaikki muu jumalanpalvelus paitsi luterilainen. Se Ruotsin alamainen, joka siirtyi toiseen uskoon, oli maanpakolaisuudella rangaistava. Maaliskuun 20 p:nä kirjoittivat kaikki läsnäolevat nimensä Upsalan päätöksen alle, joka siitä lähtien melkein meidän aikoihimme asti on ollut Suomenkin kirkon ojennusnuorana. Paljon siinä tosin on moitteen sijaa, jos sitä nykyiseltä kannalta katselemme. Erittäinkin loukkaa meitä se kova kuri, jolla se hallitsee ihmisten ajatuksia uskon asioissa, vainoten vierasuskolaisia melkein yhtä armottomasti kuin katolinen kirkko. Mutta tämä kovuus oli siihen aikaan välttämätön. Jos katolisille olisi pienintäkin jalansijaa maassa sallittu, niin he olisivat pian viekkaudella tai väkivoimalla anastaneet vallan käsiinsä ja sortaneet protestantteja.

Kokouksen loputtua päätös lähetettiin kaikkiin hiippakuntiin, joissa jokainen pappi sekä myös etevimmät aatelismiehet saivat sen allekirjoituksellansa vahvistaa; sitä paitsi sen vahvistukseksi painettiin kaupunkien ja kihlakuntien sinetit sen alle. Suomessakin tehtiin samoin, niinkuin muissakin valtakunnan osissa. Vaan kuitenkin kesti vielä useampia vuosia, ennenkuin Upsalan päätös pääsi meidän maassamme täyteen voimaansa. Pari katovuotta seurasi peräkkäin juuri lähinnä seuraavia aikoina. Sen johdosta oppimaton talonpoikainen kansa alkoi nurista ja valittaa, että Jumala muka rankaisi heitä siten, kun Häntä ei enää palveltu entisellä juhlallisuudella. Jopa tapahtui väkivaltaakin paikkapaikoin. Muutamassa kirkossa papin alkaessa toimittaa jumalanpalvelusta uudella, koruttomalla tavalla, läsnäolevat sotamiehet tempasivat hänet pois saarnatuolista, laahasivat hänet ulos kirkosta ja viskasivat viimein pahanpäiväiseksi piestynä kirkkotarhan muurin yli. Eikä ollut tälle rahvaan röyhkeydelle hillitsijää, sillä Suomen ylimaaherra, vapaaherra Klaus Fleming ei itsekään totellut Upsalan päätöstä. Klaus herra oli kuninkaalle umpiuskollinen. Hänen mielestään oli siis vasten kuninkaan tahtoa ja kieltoa tehty päätös aivan mitätön, voimaton, "mokoma vasikannahka" vaan, hänen omia sanojaan käyttääksemme. Koska piispa oli toimittanut pois pyhäinkuvat ynnä muut sellaiset koristeet Turun tuomiokirkosta, tuotti Fleming kuninkaan käskystä ne takaisin paikoillensa. Tätä asiaa koskevan kuninkaallisen kirjeen hän sitten syksyllä 1596 luki kansalle, joka oli kokoontunut Heikinmarkkinoille Turkuun, ja suomensi lukiessaan sanat aivan väärin. Hän näet julisti kuninkaan käskynä, että uskonmenot joka paikassa, missä kansa sitä halusi, olivat pidettävät vanhoillansa. Samassa tilaisuudessa valitti piispa hänelle yllämainitusta papille tehdystä väkivallasta. Mutta Fleming vain pilkkasi vastaukseksi. "Jos", päätti hän, "pappi on viskattu muurin yli kirkkotarhasta ulos, niin enpä minä siihen muuta neuvoa tiedä, kuin että annetaan sotamiehille käsky viskata hänet taas samaa tietä kirkkotarhaan, ja vieläpä kovemmalla vauhdilla."

3. Sigismund tulee Ruotsiin.

Ottaaksemme selkoa siitä, miten Upsalan päätös Suomessa pantiin toimeen, olemme rientäneet useampia vuosia eteenpäin; mutta nyt tulee meidän kääntyä jälleen muihin seikkoihin, jotka tapahtuivat heti mainittujen valtiopäivien perästä.

Loppupuolella kesää 1593 Sigismund suoriusi lähtöön Varsovasta, käydäksensä uudessa valtakunnassaan. Hänen matkansa meren rannalle kävi Länsi-Preussin maakunnan kautta, joka siihen aikaan oli Puolan alusmaana, ja jossa kansa enimmäksi osaksi oli luterilainen. Näitä kuningas matkansa varrella kohteli sellaisella tavalla, joka vielä enensi Ruotsin miesten pelkoa. Monessa paikassa karkoitettiin luterilaiset pois kirkoistansa ja heitä kiellettiin jumalanpalvelusta julkisesti pitämästä. Danzigin kaupungissa nousi tämän johdosta kova kahakka porvarien ja kuninkaan puolalaisten henkivartijain välillä, niin että suuri joukko ihmisiä sai surmansa. Ja että Sigismund Ruotsissakin aikoi levittää katolinuskoa, se saatettiin arvata siitä, että hänellä oli muassansa useita jesuiittoja ynnä muita katolisia pappeja soittoniekoiksi puettuina. Olipa vielä päälliseksi parvessa erinäinen paavin lähettiläs eli legaatti, nimeltä Malaspina, jonka neuvoja Sigismund kaikissa asioissa noudatti.

Danzigissa oli Ruotsin valtakunnan laivasto, viisikymmentä alusta, jo varalla; valtioamiraali Klaus Fleming oli ne tuonut Suomesta sinne, saattaaksensa kuninkaan meren yli Ruotsiin. Mutta Sigismund vuokrasi kuitenkin itseänsä, puolisoansa ynnä hoviseuraansa varten sievän hollantilaisen kauppalaivan, joka sattui olemaan satamassa. Sillä Ruotsin ja Suomen alukset olivat epämukavia ja könttyräisiä, niin etteivät päässeet muuta kuin myötätuulessa kulkemaan. Niihin pantiin kuninkaan saattoväkeen kuuluvat sotamiehet ja palvelijat. Syyskuun 30:nä päivänä, Mikonpäivänä, nousi Sigismund maihin Tukholman linnasillan luona. Hän oli tahallaan juuri sen päivän valinnut, sillä Pyhä Mikael oli hänen suojeluspyhänsä, ja kuningas toivoi voivansa kukistaa luterilaisuuden Ruotsin valtakunnassa, samoinkuin Pyhä Mikael oli kukistanut pimeyden ruhtinaan.

Tukholmassa oli Kaarle herttua kuningasta vastaanottamassa yhdessä valtaneuvosten kanssa, ja niin myös arkkipiispa pappeineen. He lausuivat Sigismundin tervetulleeksi tähän valtakuntaan, mutta samassa he myös vaativat, että hänen tuli vahvistaa Upsalan päätös ja lähettää pois jesuiittansa, varsinkin paavin lähettiläs. "Tuo paha oka",[2] sanoivat he, "pistää kansaa kipeästi silmään." Vaan kuningas ei suostunutkaan tähän pyyntöön. Päinvastoin hän näytti aivan selvästi, etteivät muut kuin katolinuskoiset voineet toivoa häneltä suosiota. Hänen seuralaisinansa ja neuvonantajinansa oli, paitsi muassa tulleita muukalaisia, ainoastaan pari katolinuskoista ruotsalaista herraa. Ainoa protestantti, jota hovissa suvaittiin, oli Suomen ylimaaherra Klaus Fleming; sillä hän ei ollut Upsalan päätöksessä ollut osallisena eikä sitä jälkeenkäänpäin allekirjoittanut.

Kolme kuukautta kului täten turhiin ehdoitteluihin ja väittelyihin. Viimein kuitenkin neuvoskunta suostui siihen, että valtakunnan säädyt kutsuttaisiin Upsalaan. Näiden avulla he toivoivat paremmin saavansa kuninkaan taipumaan hänelle asetettuihin ehtoihin. Mutta Sigismundkin yritti siellä viekoitella puolellensa valtiopäivämiehiä, varsinkin talonpoikia. Klaus Fleming kutsui hänen käskystänsä suuren joukon talonpoikaissäädyn jäseniä luokseen pitoihin, juotti heidät juovuksiin ja vei sitten heidät yhdessä muutamien omien alustalaistensa kanssa kuninkaan puheille. Tälle he olutinnossansa nyt vakuuttivat olevansa valmiit suostumaan kaikkeen, mitä hän tahtoi. "Papit", niin he huusivat, "yksin ovat syynä siihen, että Teitä vastaan, kuninkaallinen majesteetti, on hangoiteltu ja juoniteltu." Mutta humalasta selvittyään talonpojat pian jälleen muuttivat mielensä. Kaarle herttua, joka oli oikea rahvaan mies ja osasi seurustella talonpoikien kanssa, selitti heille tarkkaan asian oikean laidan. Nyt he taas olivat tappaa erään säätyveljensä, joka uskalsi väittää, etteivät Klaus Fleming ja Malaspina sittenkään olleet niin mustat, kuin miksi heitä mustattiin. Jopa rupesivat muutamat tarjoamaan kruunua Kaarle herttualle. "Me rukoilisimme", lausui vanha Upsalan nimismies, "että te, herttuallinen korkeus, olisitte niin armollinen ja rupeaisitte meille kuninkaaksi. Olettehan tekin Kyösti-kuninkaan poika, ja osaisitte varmaan yhtä hyvin kuin se vainajakin hallita maan ja kansan hyväksi. Sigismundista sitä vastoin ei näytä olevan mihinkään." Mutta Kaarle käski heidän vaikenemaan sellaisista asioista.

Viekoittelun rauettua tyhjiin kuninkaan neuvonantajat keksivät toisen keinon. Kaarle herttua oli murhattava; siten kaikki vastarinta oli itsestään masentuva. Niinpä eräänä aamuna, kun Kaarle taas oli tullut kuninkaan puheille, puolalaiset henkivartijat kävivät paljastetut miekat kädessä oven eteen seisomaan ja estivät herttuan seuralaisia pääsemästä sisään. Mutta tässäkään vaarallisessa tilassa ei Kaarlen luja luonto pettänyt. Rohkeasti niinkuin ainakin hän ilmoitti taas Sigismundille: "Jos ette te, kuninkaallinen herra, meidän ehtoihimme suostu, niin me emme salli teidän kruunaustanne." Puolalaiset odottivat keskustelun aikana vain kuninkaan viittausta, karatakseen miehissä vihatun herttuan päälle. Mutta Sigismund, vaikka hän olikin suostunut neuvottuun murhakeinoon, ei nyt ratkaisevalla hetkellä tahtonut kuitenkaan antaa käskyä. Tämmöinen oli hänen pehmeä, saamaton luonteensa: voimaton vastustamaan kiusausta ja voimaton toimeenpanemaan päätetty pahaa. Tämänkin vehkeen rauettua puolalaiset päättivät tehdä toisen yrityksen salaa, kuninkaan tietämättä. Herttua piti murhattaman omassa majatalossaan. Mutta asia tuli jollakin lailla Kaarlen tietoon, ja kun murhaajat yöllä saapuivat paikalle, oli hän jo poissa kaupungista. Kaukaa kankaalta paistoivat nuotiotulet hänen leiristänsä.

Seuraavana aamuna tuli herttualta kirje Sigismundille. "Sekä minä että säädyt", kirjoitti hän, "olemme nyt jo kolmatta viikkoa olleet täällä, turhaan odotellen vahvistusta vaatimuksillemme. Nyt me olemme jo tähän viivyttelemiseen kyllästyneet, ja jollette te, kuninkaallinen majesteetti, anna suostumustanne vuorokauden kuluttua, niin minä lähden pois ja käsken valtiopäivämiehetkin kaikki kotiin." Sigismund pahassa pulassansa taas kääntyi ainaisen neuvonantajansa, paavin legaatin puoleen. Ja nytpä Malaspinakin katsoi suostumisen välttämättömäksi. "Mutta eihän", lohdutti hän, "vääräuskoisille vannottuja valoja ole synti rikkoa." Tätä neuvoa seuraten taipui siis Sigismund kun taipuikin ja vahvisti Upsalan päätöksen. Suuri oli tietysti kansan riemu, ja valtiopäivämiehet riensivät kaikki tuomiokirkkoon kiitosvirttä veisaamaan Jumalalle. He eivät aavistaneetkaan, että kuningas oli jo sydämessään rikkonut antamansa juhlallisen lupauksen.

4. Sigismundin kruunaus.

Nyt vietettiin kruunaus täydellä loistolla ja juhlallisuudella. Kun arkkipiispa oli kruunaussaarnan pitänyt, astui Sigismund alttarin eteen vasemmassa kädessään pärmäkirja, joka sisälsi Upsalan päätöksen vahvistuksen. Herra Eerikki Sparre lausui kruunausvalan, jonka kuningas toisti polvillaan oikean käden sormet ylös kohotettuina. Vähitellen alkoivat kuitenkin Sigismundin sormet vaipua alemmaksi, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut tällä ulkonaisella merkillä vahvistaa valaa, jota hän ei aikonut pitää. Mutta Kaarle herttua huomasi tämän juonen ja teki sen johdosta muistutuksen, jonka jälkeen Sigismund sitten piti sormensa kohossa loppuun asti. Vesteroosin piispa painoi kruunun Sigismundin päähän, sillä kuningas ei sallinut uuden arkkipiispa Angermannuksen sitä tehdä, koska hän oli tunnettu ylen kiivaaksi luterilaiseksi. Sigismundin käytyä nyt valtaistuimelle istumaan, tuli Kaarlen vuoro vannoa hänelle uskollisuusvalansa. Samettityyny tuotiin nyt esille, jolle herttuan piti laskeutua vasemmalle polvellensa. Mutta siksi hän oli liian ylpeä, väitti vain, ettei hän ollut taivuttanut polveaan ennenkään Sigismundin isän, Juhana kuninkaan, kruunauksessa. Hän laski vain hattunsa, joka oli herttuakruunulla koristettu, tyynylle alamaisuuden osoitteeksi, ja vannoi sitten valansa seisoallaan pitäen valtakunnan lipusta kiinni.

Kruunauksen jälkeen, niinkuin tämmöisissä juhlissa oli tapana, suotiin armonosoituksia ja pidettiin kaikellaisia pelejä. Sigismund ei kuitenkaan sivaltanut ainoatakaan Ruotsin herraa ritariksi; tällä tavoin hän tahtoi osoittaa heille mielipahaansa. Paitsi muita pelejä pidettiin sitten myös turnaus, jossa tapahtui seuraava huvittava seikka. Eräs puolalainen herra ratsasti röyhkeästi esiin tantereelle ja vaati Ruotsin herroja taisteluun, uhaten parhaankin voittavansa. Tulipa hänelle silloin vastaan ritari, jonka kypärän ristikko oli suljettu, niin ettei kasvoja voitu tuntea. Ankaran tappelun jälkeen puolalainen vierähti voitettuna satulasta maahan, ja kun voittajan päästä sitten riisuttiin kypärä, valahti sen alta pitkiä, tuuheita kähäriä esiin. Nainen se olikin, joka uhkaylpeän muukalaisen oli kurittanut. Helppo on arvata, kuinka neidon kansalaiset tästä riemastuivat, ja kuinka suuri sitä vastoin oli puolalaisten harmi ja häpeä.[3]

Kruunauksessa vannottua valaansa ei Sigismund monta päivää pitänyt pyhänä. Upsalan päätöksen mukaan ei ollut katolinen jumalanpalvelus sallittu Ruotsissa muualla kuin kuninkaan omassa hovikappelissa. Siitä huolimatta Sigismund antoi nyt pari kirkkoa Tukholmasta uskolaisillensa käytettäviksi. Niissä jesuiitat julkisesti pauhailivat luterilaista väärää uskoa vastaan, vaan kun luterilaiset papit alkoivat saarnata vastaan, kielsi kuningas heitä ankarasti. Verisiä tappeluita sattui joka päivä puolalaisten henkivartijain ja porvarien välillä, ja kuningas tuomitsi aina edelliset syyttömiksi. Suuttumus tästä muuttui pian peloksi, kun saatiin kuulla, että Puolasta oli vielä enemmän sotaväkeä tulossa. Puolalaisten saavuttua Tukholmaan asettui Ruotsin miesten pelko kuitenkin jälleen. Ainaisen tapansa mukaan oli Sigismund taas toimittanut asiansa puolinaisesti. Tuotettu lisäväki ei ollut millään muotoa riittävä, jos tahtoi väkisin kukistaa vastarinnan Ruotsissa. Sen Sigismund itsekin pian huomasi, ja alkoi nyt suoriutua lähtöön, aikoen tulla toisten takaisin suuremmalla voimalla ja sopivammassa tilaisuudessa. Paljon apua hankkeillensa hän toivoi näet olevan siitä kateudesta ja eripuraisuudesta, jonka hän tiesi kytevän herttuan ja valtaneuvosten välillä, vaikka he nyt uskonasiassa olivatkin pitäneet yhtä. Tätä eripuraisuutta vielä enentääkseen kuningas, Malaspinan neuvosta, ei määrännytkään tarkkaan, millä tavoin valtakuntaa hänen poissaollessansa oli hallittava. Hän vain sanoi jättävänsä hallituksen herttualle ja neuvoskunnalle yhteisesti. Mutta kuinka suuri osa vallasta kumpaisellekin oli tuleva, siitä ei saatu häneltä mitään määräystä. "Anna vääräuskoisten riidellä ja raadella toinen toisiansa", arvelivat kuninkaan neuvonantajat; "sitä helpompi on sitten kukistaa heidät kaikki." Paitsi tätä koetti Sigismund vielä toisellakin keinolla heikontaa vastustajainsa voimaa, joiden haltuun hänen täytyi jättää Ruotsinvallan hallitus. Hän asetti näet joka maakuntaan uskottuja miehiään maaherroiksi, joiden piti kaikissa tärkeissä asioissa totella ainoastaan hänen omia käskyjänsä, huolimatta Tukholmassa olevista hallitusmiehistä. Suomenmaan ynnä myös ylimmäisen vallan Vironkin ylitse sai Klaus Fleming, ja ruotsinpuolisista maakunnista suotiin suuri osa hänen langoilleen, Stenbockeille. Taalainmaa sai katolinuskoisen Eerikki Brahen maaherraksensa, vaikka Upsalan päätös nimenomaan sääti, ettei kukaan katolilainen saisi pitää minkäänlaista kruununvirkaa Ruotsin valtakunnassa.

Täten mielestään kaikki viisaasti ja taitavasti järjestettyänsä Sigismund astui laivoihinsa ja purjehti Puolaan takaisin. Matkalla kohtasi heitä raju myrsky ja ukkonen iski sen aluksen mastoon, jossa Malaspina oli. Sen seikan ruotsalaiset sitten selittivät siten, että Jumala muka oli tahtonut osoittaa vihaansa Antikristuksen[4] pahanilkiselle lähettiläälle. Malaspina puolestaan arveli laivallensa tapahtuneen turmion noitien syyksi, joita tuo jumalaton, pakanallinen Ruotsinmaa muka oli aivan täynnä.

5. Klaus Fleming ja Kaarle herttua.

Kaarle herttuan ensi toimia kuninkaan lähdettyä oli se, että hän eroitti virasta kaikki ruotsinpuolisiin lääneihin asetetut maaherrat. Samoin aikoi hän Suomessakin tehdä; mutta Klaus herraa ei voinutkaan paljaalla kynänpiirrolla saada pois. Hänellä oli luonansa ja käskynalaisenaan melkein koko valtakunnan laivasto ynnä suuri osa armeijaa, joka venäläisten vuoksi yhä vielä majaili Suomessa. Väkivaltainen menettely hänen suhteensa oli siis sangen arveluttava asia. Viekkaus oli ainoa mahdollinen keino, mutta sitä osasi Klaus herra vastustaa yhtä suurella viekkaudella.

Epäluulo ja eripuraisuus Flemingin ja Ruotsin valtamiesten välillä oli jo näyttäytynyt kohta Juhana kuninkaan kuoltua. Klaus herra pelkäsi alusta alkain, että herttua aikoisi anastaa kruunun itsellensä. Senvuoksi hän otti koko sotavoimaltansa sekä Suomessa että Virossa erityisen uskollisuusvalan Sigismund kuninkaalle. Myös asetti hän vartijoita saaristoon kaikille Suomen ja Ruotsin välisille kulkuväylille, ettei herttuan lähettämiä houkuttelijoita pääsisi hänen väkensä puheille. Herttua puolestaan heti yritti viekoitella Flemingiä pois Suomesta. Hän kirjoitti hänelle ja sanoi hallituksen suuresti tarvitsevan hänen läsnäoloansa ja neuvojansa, jonka tähden hän pyysi häntä Tukholmaan tulemaan. Mutta Klaus herra ei ollutkaan niitä lintuja, jotka joka paulaan menevät. Hän ymmärsi kohta, että hänen ei enää sallittaisi palata Suomeen, jos hän jalallaan astuisi Ruotsin rannalle. Sentähden hän vastasi kieltävästi, vaikka kohteliaasti, sanoen esteeksi sen, ettei lopullista rauhansovintoa Venäjän kanssa vielä oltu saatu aikaan. Muuten sanoi hän mielellään tottelevansa herttuan ja valtaneuvoskunnan käskyjä "kaikissa asioissa, jotka hänen mielestään olivat kuninkaalliselle majesteetille ja valtakunnalle hyödyksi". Tämän kirjeenvaihdon jatkuessa molemmat herrat kiivastuivat kiivastumistansa; sillä he olivat kumpainenkin ylen tulisia, vihaisia luonteeltaan. Pian Fleming allekirjoitti erään kirjeensä seuraavilla sanoilla: "Klaus Fleming, Viikin vapaaherra, pääamiraali ja sotamarski, jolla nyt on monta hallitsijaa ja jolle kaikki jakavat käskyjään; vaan minä en ketään tottele paitsi yhtä ainoata, jonka nimi on kuningas Sigismundus; — jos minun vertaiseni tulevat ja käskevät jotain, niin isken heitä päähän."

Flemingin käytös Ruotsissa, silloin kun hän kuninkaan seurassa oleskeli siellä, kiihdytti tietysti vielä enemmän herttuan vihaa. Eräänä päivänä, kun Kaarle Upsalassa meni puolisonsa kanssa kuninkaan luokse, ajaa karahutti Klaus herra komeassa reessä heitä vastaan, pyssymiesparvi saattoväkenään, joilla oli ladatut aseet käsissä. Herttua tästä muka ylpeydestä suuttui aivan silmittömäksi ja uhkasi toimittaa Flemingiltä pois sekä henkivartijat että hengenkin vielä päälliseksi.

Kuninkaan palattua Puolaan Kaarle herttua lähetti Flemingille kirjeen, jossa taas kutsui hänet Tukholmaan ja ilmoitti määränneensä Aksel Kurjen Suomen ylimaaherraksi. Mutta Klaus herra oli nyt vielä entistäkin rohkeampi, hänellä kun oli selvä käsky kuninkaalta olla välittämättä Ruotsin hallitusmiehistä. "En ole teidän kyytimiehenne", vastasi hän herttualle röyhkeästi, "jotta minun täytyisi kulkea teidän jäljissänne. Enkä pidä mitään lukua kirjoituksistanne, jos ne ovat vastoin kuninkaallisen majesteetin käskyjä. Te olette minun vertaisiani, Hän yksin on kuningas ja on pysyväkin kuninkaana."

Muutenkaan ei Suomessa juuri välitetty herttuan käskyistä ja säätämisistä. Kaarle ryhtyi senvuoksi voimallisempaan keinoon. Hän kutsui taas säädyt kokoon syksyllä 1595. "En voi kauemmin", ilmoitti hän niille, "jatkaa tällä lailla hallitusta. Joko minun pitää saada hallita ja vallita täydellä valtionhoitajan vallalla, tai luovun hallituksesta kokonaan." Nyt seurasi tarkempi ehdoitus, mitä päätöksiä hän säädyiltä tahtoi. Kuninkaan käskyjen piti olla mitättömät ja voimattomat, kunnes herttua ja valtaneuvoskunta olivat antaneet niihin suostumuksen. Herttualla ja valtaneuvoskunnalla eikä kellään muulla piti olla valta asettaa ja luovuttaa virkamiehiä. Kaikki läsnä- ja poissaolevat, jotka laillisitta syittä tätä päätöstä vastustaisivat, olivat kaikin voimin kukistettavat, niinkuin kapinoitsijat ja maanpetturit ainakin.

Kun nämät vaatimukset olivat julkaistut, kääntyi herttua säätyjen puoleen ja kysyi niiltä: "Tahdotteko te jokainen kaikkien ja kaikki jokaisen puolesta[5] tätä päätöstä puolustaa, ja auttaa minua rankaisemaan niitä, jotka sitä vastaan panevat?" — "Tahdomme, ruhtinaallinen armo, kyllä tahdomme!" huusivat kohta talonpojat ja porvarit kaikki yhteen suuhun. Aatelisherroista yksi osa, varsinkin valtaneuvokset, jotka pelkäsivät herttuan paisuvaa valtaa, olisivat mielellään vastustaneet; mutta he eivät tohtineetkaan alhaisten säätyjen uhkaavan pauhun ja melun tähden.

Suomesta ei ollut näillä Söderköpingin valtiopäivillä ollut monta miestä. Aatelisherrat olivat melkein kaikki yksissä mielin Flemingin kanssa, ja muiden säätyjen valtiopäivämiehiä oli Klaus herra estellyt uhkauksilla ja vartijoillakin, jotka väijyivät kaikkien Ruotsiin menevien teitten varsilla. Nuo harvat Söderköpingissä käyneet, niiden joukossa myös piispa Eerikki Sorolainen, saivat sitten kokea Flemingin kovaa kohtelua. Arvattavaa siis oli, mikä vastaus Suomesta annettaisiin, kun Ruotsista Kaarle Hornin johdolla tulleet lähettiläät kysyivät, tahtoivatko meidänkin miehet suostua heidän päätökseensä. Flemingin käskystä Turkuun kokoontuneet aatelisherrat vastasivat kierrellen, sanoen jättävänsä asian kokonaan kuninkaan haltuun; jos hän oli myöten taikka vastaan, siten hekin. Flemingin mielestä tämäkin vastaus oli kuitenkin vielä liian myöntyvä; hän pani sittemmin toisen kokoon, jossa hän suorilla sanoilla väitti Söderköpingin valtiopäivät laittomiksi ja niiden päätökset mitättömiksi. Ja saipa hän tähänkin vastaukseen useitten Suomen aatelismiesten allekirjoitukset.

Muu ei siis enää ollut tarjona kuin sotaonnen koettaminen, kumpi toisensa saisi kukistetuksi. Molemmin puolin ruvettiin nyt ankariin valmistuksiin. Herttua kokosi 6-8,000 miestä ja tahtoi lähettää ne Suomeen Yrjö Possen johdolla. Fleming puolestaan tähän aikaan vannoi: "Henk'-rist'! Se ei saa tapahtua, niinkauan kuin veri suonissani on lämmin, että Kaarle herttua pääsisi Suomessakin vallitsemaan. Ja jos herttua tulee ja tahtoo minut lyödä, niin kylläpä minä hänelle mokoman löylyn ja kyydin laitan, että hän huomaa minun olevan miekkamiehen eikä muijan!" Syksyllä 1596 hän sitten toi uusilla laivoilla enennetyn ja kaikin tavoin varustetun laivastonsa Turkuun. Sinne hän myös oli kutsunut kaikki aatelisherrat sekä ratsumiehet ja otti nyt heiltä sen lupauksen, että he seuraisivat häntä sotaan, vaikkapa oman valtakunnankin alamaisia vastaan. Ja Ruotsiin hän samana syksynä kirjoitti siellä oleville Sigismund kuninkaan puoluelaisille: "Muutamat kuukaudet pian kuluvat, sitten se on tuleva, joka teidät on sorron alta pelastava."

Tuumasta toimeen ei sentään päässyt kumpainenkaan riitaveljeksistä. Posse ei ottanut hänelle tarjottua päällikkyyttä vastaan, ja muutkin valtaneuvokset vastustelivat sisällistä sotaa. "Se lääke", sanoivat he, "on paljoa turmiollisempi vielä, kuin sillä lääkittävä valtion vamma." Asia näet oli se, että hekin nyt alkoivat kallistua kuninkaan puolelle; sillä he näkivät yhä selvemmin, ettei Kaarle herttua aikonut antaa heille paljon sananvuoroa valtakunnan asioissa. — Fleming puolestaan sai pian kotonakin tarpeeksi tekemistä. Sillä juuri tähän aikaan leimahti yleinen, ankara talonpoikaiskapina ilmi Suomenmaassa.

6. Linnaleiri ja talonpojat.

Täyssinässä oli toukokuun 18 p:nä 1595 vihdoin viimeinkin saatu rauhansovinto Venäjän kanssa toimeen. Siitä oli suuri riemu koko Ruotsin valtakunnassa, etenkin Suomessa, vaikka tosin viimeinenkin tähde Pontus herran voittosaaliista, tärkeä Käkisalmen linna läänineen, oli luvattu pois. Se oli annettava venäläisille takaisin, niin pian kuin vanha raja olisi uudestaan tarkkaan käyty ja vahvistettu. Mutta tuon pitkällisen sodan synnyttämät rasitukset olivat olleet niin vaikeat, ettei nyt voinut tuntua muuta kuin iloa, niiden loputtua.

Sotamiehetkin olivat jo aivan suuttuneet noihin lakkaamattomiin, vaivalloisiin ja vaarallisiin retkiin, joista ei kuitenkaan lähtenyt mitään hyötyä. Välistä oli täytynyt kietoa Suomesta Viroon vietävät nuoret rekryytit köysiin, etteivät tiellä karkaisi. Niin pahasti peloitti heitä tuo "miesten syöjäsija", missä rutto ja nälkä kilpaa vihollisen miekan kanssa tuhosivat heitä. Olipa kerran Räävelissä, niinkuin jo on kerrottu, noussut oikein ilmikapina sotajoukossa.

Minkälainen oli sitten talonpoikaisparkain mieli Suomessa, joka yhtä mittaa oli ollut sodan jaloissa? Heidänkin täytyi alinomaa, samoinkuin sotamiesten, panna henkensä alttiiksi tappeluissa, kun heidät nostoväkenä käskettiin rajalle. Heidän oma samoinkuin myös heidän perheensä henki tai ainakin heidän tavaransa olivat sangen usein menneet hukkaan, kun venäläiset partiokunnat pujahtivat linnojen sivuitse maahan. Heidän piti suorittaa raskaita lisäveroja sodan tähden. Ja kaiken tämän lisäksi heidän täytyi vielä kärsiä sanomatonta sortoa "puolustajiensa", sotaväkensä puolelta.

Tapa näet oli silloin semmoinen, että sotaväki osaksi majoitettiin talonpoikien luo, osaksi, jos he asuivat kuninkaankartanoissa tai linnoissa, saivat he elatuksensa määrätyiltä pitäjiltä. Tätä talonpoikien majoitus- ja elätysvelvollisuutta nimitettiin linnaleiriksi. Itsestään jo olisi linnaleiri ollut sangen raskas taakka, sillä Suomessa majaili siihen aikaan jommoinenkin sotavoima. Mutta se vasta saattoi talonpoikaisparkoja vieläkin kurjempaan viheliäisyyteen, kun sotamiehillä oli lupa itse käydä linnaleiriänsä kokoamassa. Huoveille piti mitata heidän saatavansa kukkurapäämitoilla, vieläpä antaa lahjoja ja hyväntekijäisiä päälliseksi. Heitä piti, niinkauan kuin he talossa olivat, kestitä paisteilla ja oluella, vaikka isäntäväellä itsellään olisikin ollut vain petäjäinen ruokana, vesi särpimenä. Heille piti kuljettaa saatavat tavarat heidän kotiinsa asti, monasti parinkymmenenkin peninkulman päähän. Ja koko ajan heitä kumarrella ja imarrella kuin parhaita herroja, sillä pienimmänkin vastahakoisuuden sattuessa oli huoveilla tapana ryöstää ja piestä, taikka piloillaan lyödä kaikki rikki, niinkuin vihollisen maassa ainakin.

Kaikesta tästä kurjuudesta luulivat Suomen talonpojat päässeensä nyt, kun sanoma rauhanpäätöksestä levisi heille. Mutta ihmeeksensä ja tuskaksensa he pian havaitsivat, ettei elätettävien huovien luku suinkaan näyttänyt vähenevän. Ja soturien ahneus ja väkivaltaisuus nyt vielä, siltä ainakin talonpoikien mielestä tuntui, oli tullut pahemmaksi kuin sodankaan aikana.

Mistä heidän piti saada apua tähän hätäänsä? Vanha tapa oli talonpojilla Ruotsin valtakunnassa, että he aina, kun muut neuvot eivät enää auttaneet, kävivät valittamassa itse kuninkaan luona. Mutta kuningas oli nyt kaukana tuntemattomassa maassa, mihin ei kukaan talonpoika uskaltanut lähteä. Muutamat koettivat siis kääntyä Klaus Flemingin puoleen, joka kuninkaan nimessä ja sijassa hallitsi maata. He pyysivät, että linnaleiri heiltä helpoitettaisiin, koska ei nyt rauhan aikana enää niin paljon sotaväkeä tarvittu; tai ainakin he pyysivät, että sotamiesten väkivalta ja vääryys heitä kohtaan lopetettaisiin. Mutta Flemingiltä he eivät saaneet muuta kuin haukkumisia ja soimauksia vastaukseksi. Aikoipa hän ensi vimmassaan panna heidät kaikki Turun linnan vankikomeroihin kitumaan; mutta hänen rouvansa, jalomielisen Ebba Stenbockin rukoukset viihdyttivät häntä kuitenkin vähän. Sittenkään hän ei ottanut mitään puheita linnaleirin helpoituksesta korviinsa. Muutamat aatelisherrat, jotka yrittivät saada häntä taipumaan, saivat tylyjä sanoja kuulla; ja kun joku heistä ei sittenkään lakannut puhumasta, rankaisi häntä Fleming ottamalla pois hänen läänityksensä. Mahdotonta olikin hänen mitään helpoitusta myöntää, sillä kuningas oli käskenyt hänen yhä edelleen pitää kaikki sotavoimat Suomessa koolla ja varalla. Sigismund näet aikoi jo kesällä 1595 tai 1596 tulla uudestaan Ruotsiin uppiniskaista Kaarle herttuata kukistamaan, ja silloin hän tarvitsi Flemingin väkeä.

Tästä lähtien eivät talonpojat enää yrittäneetkään pyytää apua omalta maaherraltansa; he alkoivat käydä yksistään Kaarle herttuan luona. Mutta siitä Klaus herra vasta oikein vimmastui. "Jokaisen Ruotsin-kävijän", uhkasi hän, "minkä saan kiinni, hakkautan pieniksi säpäleiksi, niin että niiden, jotka tahtovat korjata hänen raatonsa, pitää tuoda säkkejä mukaansa." Kaikissa salmipaikoissa väijyivät taas Flemingin vartijat pyydystellen niitä, jotka pyrkivät meren yli. Moni joutuikin heidän käsiinsä, niinpä myös moni kotiin tultuansa kopattiin kiinni. Vankeja kohtaan Fleming tosin ei sananmukaisesti täyttänyt julmaa uhkaustansa; mutta paljon kurjuutta he sentään saivat kärsiä Turun linnan komeroissa, joihin muutamat heistä myös kuolivat. Moni Ruotsin-kävijöistä, joka pelkäsi samallaista kohtaloa, pakeni senvuoksi kodistansa synkkiin saloihin. Ja mitä apua oli muutenkaan näistä valitusretkistä. Lähettiläät saivat tosin aina herttualta uudet suojeluskirjat. Mutta huovit eivät niistä pitäneet pienintäkään lukua. Usein he ottivat ne pois talonpojilta, kastelivat niitä kapakoissa oluthaarikkoihinsa ja paiskelivat niillä toisiansa korville, pilkalla lausuen: "Istu herttuan rauhassa!" Mutta sittenkin talonpojat väsymättä jatkoivat näitä käyntejänsä herttuan puheilla, huolimatta mistään vaivoista tai vaaroista. Talvella he ajoivat jäljettömiä teitä meren jäätä myöten, kesällä purjehtivat salamutkia Pohjanlahden ympäri; keväälläkin, kaikkein vaarallisimpana aikana, he väliin soutelivat jäälohkareitten välitse, väliin vetivät veneitänsä suurempien jääjänkkäreitten yli. Pitäähän hukkuva kiinni lastustakin, vaikka ei itsekään voi toivoa pelastusta!

Kaikkein vastahakoisimmat linnaleirille ja ahkerimmat valitusretkillä kävijät olivat Pohjanmaan asukkaat. Pohjalaiset näet olivat Suomen taalalaisia, jäykempää, itsenäisempää, sorrolle arempaa sukua kuin muut heidän kansalaisensa. He eivät olleetkaan tähän saakka tottuneet mihinkään sortoon. Heidän maakunnassaan ei ollut suuria herraskartanoja, joiden alustalaisina he olisivat oppineet nöyryyteen ja alamaisuuteen. "Aateli ja äyriäiset (kravut) eivät menesty Pohjanmaalla", sanoo vanha sananlasku. Pohjanmaa oli melkein pelkkää talonpoikaismaata, sillä kaupungeita ei ollut silloin vielä ainoatakaan, ja papitkin olivat kaikki talonpoikaista sukua ensimäisessä tai toisessa polvessa. Tämä varsinaisten herrojen puute vaikutti sen, että koko Pohjan kansa vähän herrasteli ja piti itseänsä suuremmassa arvossa. Yhtä vähän kuin herrojen vallasta olivat he ennen aikaan tietäneet sotaväen sortamisistakaan. Suurempaa sotaa käytiin aina vain eteläisemmillä seuduilla, ja partioretkiä heillä oli tapana itse torjua päältään. Juhana kuninkaan aikana, kun näilläkin mailla sota kiihtyi, oli ensikertaa viety sotaväkeä Pohjanmaalle. Mutta pohjalaiset olivat heti pyrkineet jälleen irti näistä vieraistansa ja olivatkin, niinkuin ennen jo kerrottiin, saaneet vapauden linnaleiristä urhoutensa palkaksi. Tätä kallista oikeutta, josta välittämättä Fleming oli pannut heidänkin elätettäväkseen huoveja, koettivat he nyt alinomaisilla valituskäynneillä valvoa.

Vuosi 1595 oli tällä lailla kulunut umpeen, ja vuodesta 1596:kin oli jo tullut syksy. Silloin saapui taasen Tukholmaan lähettiläsparvi Pohjanmaalta, Pentti Pouttu etunenässä. He sanoivat tulleensa nyt viimeistä kertaa apua pyytämään. Jolleivät he sitä nytkään saisi, ei heillä ollut muuta neuvoa enää edessä, kuin anoa turvaa Venäjän tsaarilta ja antautua hänen alamaisikseen. Sattumalta oli samaan aikaan myös useammista muistakin Suomen maakunnista, hamasta Savosta ja Viipurista asti, valittajia Tukholmassa. Nämät kaikki yhdistyivät nyt pohjalaisten kanssa yhteiseen valitukseen ja yllämainittuun uhkaukseen. Mutta Kaarle herttuasta oli paraikaa vähemmän auttajaksi ja suojelijaksi kuin milloinkaan. Hän oli juuri luopunut hallituksesta, suuttuneena siitä, että kuninkaan puolelle kallistuvat valtaneuvokset lakkaamatta hangoittelivat häntä vastaan. Kun siis pohjalaiset vielä toisenkin kerran kävivät hänen luonaan kysyen, eikö hän edes jotakin neuvoa voisi heille antaa, puhkesi Kaarle katkerassa tuskassaan näihin sanoihin: "Toimittakaa itsellenne rauha itse. Ainahan teitä toki niin monta lienee, että voitte torjua huovit päältänne, jollei muulla niin aidanseipäillä ja nuijilla!"

7. Nuijasodan alku.

Ne ajattelemattomat sanat, jotka maltittomuuden hetkenä olivat Kaarle herttuan suusta päässeet, lankesivat niinkuin kipinä kuivaan kuloon. Pohjanmaan rahvas, joka siihenkin asti tuskin oli salannut vihaansa, alkoi nyt näyttää sitä julkisesti, rohkeasti.

Marrask. 25:nä päivänä 1596 vuotivat jo ensimäiset veripisarat. Mainittua päivää, Katrinan päivää, siihen aikaan oli vielä tapana viettää kirkkopyhänä täydellä jumalanpalveluksella. Siitä syystä oli Isonkyrön kirkonmäelle kokoontunut suuri kansan paljous. Olipa myös muutamia sotamiehiä saapuvilla, jotka pitäjässä asuivat. Siellä näin seistessään vastakkain, silmä silmää vastaan, riitaveljekset eivät malttaneet kauan olla hiljaa. Talonpojat rupesivat ensiksi laskemaan haukkuma- ja pistosanoja suustansa. "Katsoppas noita konnia", virkkoi eräs; "nehän ne meitä määrättömällä linnaleirillänsä syövät typityhjiksi." — "Eipä haittaisi", lisäsi Pentti Piri, yksi Ruotsissa käyneistä, joka nyt oli täydessä humalassa ja siis rohkeimmillaan, "eipä haittaisi, jos heiltä sisälmykset revittäisiin ulos!" — Sanasodasta syntyi pian nyrkkisota, ja siinä kahakassa soturit jäivät tappiolle, sillä heitä oli varsin vähän. Talonpoikien päämiehet tuosta nyt läksivät Yrjänä Kontsaan luokse, jonka talo oli likellä kirkkoa, ja rupesivat juomaan olutta ensimäisen voittonsa kunniaksi. Mutta kesken parasta riemua kosto yhtäkkiä jo saavutti mässääjät. Sotamiehet olivat kokoonkutsuneet kaikki lähiseuduilla asuvat virkakumppaninsa, sekä ratsu- että jalkamiehet, ja palasivat nyt huovin Pietari Gumsen ja jalkaväen päällikön Lassi Niilonpojan johdolla takaisin. Mitäpä vastarintaa humalaiset talonpojat olisivat voineet tehdä! Hetkessä he olivat kukistetut ja sidotut, ja vietiin sitten Kyrön nimismiestaloon. Siellä nyt soturit vuorostaan alkoivat voittojuhlaa juoda. Mutta heidänkään riemunsa ei ollut kovin pitkällinen. Sydänyöllä, kun sotamiehet makasivat aivan päissään, karkasi suuri talonpoikaisparvi heidän päällensä ja vapautti vangit. Yksi jalkamies tappelussa menetti henkensä.

Tätä tapausta olisi vielä voinut luulla yksityiseksi kahakaksi, jotka Pohjanmaan puukkojunkkarien kesken aina ovat olleet tavallisia. Mutta viikkoa myöhemmin leimahti kapina jo uudestaan paljoa suuremmalla, kiivaammalla liekillä. Aiheen siihen antoi se, että muuan ratsumies Suomesta[6] oli tullut viljaa, heiniä ynnä muuta linnaleiriveroa kantamaan, ja samalla aikaa Lassi Niilonpoikakin vaati vuosimuonaa Pohjanmaalla asuvalle jalkaväelle. Kaikki linnaleirin rasitukset tulivat nyt täten talonpojille yhtä haavaa. Siitä hurjistuneina he tarttuivat aseisiin. Lapualaiset nousivat ensiksi ja ryöstivät heidän seurakunnassaan asuvan huovin talon paljaaksi; sitten he menivät Kyröön, jossa samoja töitä jatkettiin. Kostonvimma kiihtyi kostaessa yhä villimmäksi. Pietari Gumsen talossa ei ainoastaan ryöstetty tavaroita, vaan tehtiin vielä kaikellaista vallattomuutta päälliseksi. Ikkunalasit[7] särettiin ja kattohirret sahattiin poikki kolmesta kohdin, niin että katto romahtaisi kotiin tulevan väen niskoille. Lehmiltä päät leikattiin ja asetettiin ikkunoihin seisomaan, suut irvillänsä. Ja vihatun lainlukijan eli tuomarin sijaisen Eerikki Olavinpojan talo poltettiin tuhaksi. Tästä talosta talonpojat olivat toivoneet saavansa paljon hopeita saaliiksi, sillä lain vaaka noina surkeina aikoina ei punninnut oikeutta, jollei sitä vielä silaeltu. Mutta suureksi harmikseen ryöstäjät eivät löytäneet pienintäkään hopealusikkaa eikä pikaria; kaikki oli viety pois taikka kätketty. Vasta kun talo oli poltettu ja lähtöä jo tehtiin, huomasi eräs mies jotain kiiltävää valuvan ulos kiukaan raosta. Siihenpä kaikki nyt kiireesti käsiksi! Keihäillä ja tuurilla tehtiin rako väljemmäksi, ja silloinpa valahti siitä kaunis, kirkas hopealähde, joka ei näyttänytkään ehtyvän. Lainlukijan vaimo oli näet muurannut hopeansa kaikki kiukaan seinään, ja siinä ne olivat palon hehkusta sulaneet. Saalis punnittiin siinä paikassa ja se painoi koko kuusi leiviskää! — Saipa Eerikki Olavinpoika vielä onneansa kiittää, kun ainoastaan hopeat häneltä siinä hukkaan menivät. Sillä surma oli tarjona kaikille huoveille ja virkamiehille, jotka joutuivat vimmastuneen rahvaan käsiin. Muutamat upotettiin jokeen jään alle; toiset sidottiin puihin, ja sitten talonpojat ammuskelivat heitä jousillansa, niinkuin pilkkataulua, kunnes kurja henki viimein lähti. Vaimoille ja lapsille ei sentään tehty mitään pahaa, olkoon se talonpoikien kunniaksi sanottu. Päinvastoin he pelastivat yllämainitun lainlukijan vaimon, joka pelosta mielettömänä ei osannut itse paeta ulos palavasta talostaan.

Menestys kiihdytti nyt pohjalaisten toivoa ja rohkeutta yli kaiken määrän. He eivät enää tyytyneet siihen, että olivat "itselleen itse rauhan toimittaneet", vaan päättivät lähteä Suomenkin puolelle siellä olevia säätyveljiänsä vapauttamaan. Matkalla piti nostettaman joka pitäjän miehet lisäksi, ja niin oli viimein koko Suomen talonpoikainen kansa yhtenä vastaanseisomattomana tulvana vyöryvä Turkuun ja kukistava Flemingin huovineen, päivineen.

Kyrön, Ilmajoen ja Lapuan miehet oikeastaan tämän rohkean päätöksen tekivät. He lähettivät kyllä sanaa hankkeestansa pohjoisillekin suomalaisille pitäjille, kehottaen heitä tulemaan kanssansa. Mutta he eivät kuitenkaan malttaneet odottaa näiden vastausta. Ruotsalaisista rantanaapureistansa he jo tiesivät, että ne eivät yhtyisi heidän tuumiinsa; siksi oli viha molempien eri kansallisuuksien välillä liian suuri. Sitä tarkemmin suupohjalaiset keräsivät kokoon kaikki omat miehensä. Ei kotiin saaneet jäädä muut kuin raajarikot ja ikäloput, eivätkä nekään muuten kuin erinäisen lupakirjan nojalla. Pyssyjä tällä tavoin kokoonsaadussa armeijassa tuskin mahtoi olla monta. Sitä vastoin oli sangen paljon ja taitavia jousimiehiä. Monella taisi myös olla keihäs tai miekka käsikahakkaa varten. Mutta kaikille ei näitä parempia aseita suinkaan voinut riittää. Suuret joukot siis, niinkuin vanha runokin todistaa, ottivat

"— nuijat nurkasta, pimeästä pitkät varret, joilla huoveja hosuvat, ryyttäreitä rynkyttävät."

Aivan halveksittavia aseita nämät nuijat muuten eivät olleetkaan käsikahakassa. Ne olivat näet paksulla, raskaalla ponnella varustettuja karttuja, ja ponsi oli tavallisesti vielä täynnä rautanauloja, kärjet ulospäin. Niillä saattoi siis kyllä paiskata, niin että

"veri parskui paidan päälle, suolet sinkoili sisältä huoveista hosutetuista."

Näiden nuijien mukaan, jotka olivat suuren joukon aseina, sanottiinkin luultavasti tätä talonpoikaista nostoväkeä nuijamiehiksi, ja on koko heidän kapinansa saanut nimen nuijasota.

8. Ilkkaisen sota.

Eteläänpäin mennessänsä pohjalaiset jakaantuivat kolmeen joukkoon. Läntinen parvi, Martti Tommolan johdolla, kulki pitkin merenrantaa Poriin päin. Pouttukin oli tämän joukon seurassa, vaikka, kummallisesti kyllä, ei päämiehenä, jonka vuoksi hänen kerrotaankin olleen kovin nyreissään. Itäinen parvi, joka oli sangen vähäinen, läksi Martti Vilpunpojan päällikkyydessä Rautalammin ja Savon miehiä nostattamaan. Päävoima marssi keskitietä yliseen Satakuntaan. Sen lukumäärä oli noin 7-800 miestä ja ylimäisenä päällikkönä oli Jaakko Ilkka eli Ilkkainen Ilmajoelta. Tämäkin mies oli kerran käynyt valitusretkellä Ruotsissa ja sen johdosta saanut istua Turun linnassa vankeudessa. Mutta hän oli silloin vapauttanut itsensä sukkelalla keinolla, oli nimittäin punonut köyden vaatteistansa, ja sen avulla pujottautunut muureja myöten alas. Epäilemättä oli tämä hänen neuvokkuutensa ja rohkeutensa ollutkin syynä siihen, että hänelle nyt oli uskottu vaarallinen, mutta kunniakas ylipäällikön virka. Hänen allansa oli sitten tietysti muitakin johtajia, niiden joukossa myös Yrjänä Kontsas, jonka tuvassa ensimäistä voitonriemua oli pidetty.

Joulukuun keskipaikoilla läksi Ilkka joukkoinensa liikkeelle ja kulki tavallista talvitietä eteläänpäin Jalasjärven sekä Parkanon kautta. Pitkin matkaa eneni nuijamiesten luku enenemistänsä; sillä joka pitäjästä, jonka kautta he kulkivat, seurasi heitä aina enin osa aseihin kykenevää väkeä. Tällä lailla heidän lukumääränsä viimeiseltä oli paisunut useammiksi tuhansiksi. Kaikki aateliskartanot ja huovien talot, jotka matkalla eteen sattuivat, ryöstettiin tyhjiksi ja poltettiin. Yksinään Liuksialan kartano, jossa Eerikki kuninkaan leski, Kaarina Maununtytär asui, jätettiin aivan vahingoittamatta. Lieneekö siihen ollut syynä se, että Kaarina itsekin oli rahvaan lapsi, vai ilmenikö tässäkin sama ritarillisuus heikompaa sukupuolta kohtaan, jonka jo ennenkin olemme nähneet, näihin kysymyksiin ei sen ajan tiedot anna mitään vastausta. Muuten ei ollut kuri tässä talonpoikaisjoukossa kovin kiitettävä. Jokainen riisti ja raasti itsellensä, mitä vain tahtoi, ja aateliskartanoista saaduilla varoilla sitten mässättiin, mellastettiin hurjalla tavalla. Päälliköt olivat luultavasti siinä suhteessa samanlaiset kuin heidän väkensäkin, tai ainakaan he eivät huolineet, kenties eivät voineetkaan, pitää miehiänsä kurissa. Näin kuvaa vanha runokin nuijamiesten elämää tällä retkellä:

"Ilkka, ilkeä isäntä, pää kero, sininen lakki, ei konna tapella tainnut, eikä sammakko sotia, että joi joka kylässä, joka knaapin kartanossa."

Yhdessä suhteessa tämä runo kuitenkin on väärin panetellut nuijamiehiä. Tapella he kyllä urhoollisesti osasivat. Heidän ensimäinen kahakkansa huovien kanssa tuotti heille voiton. Knuutti Kurki ja Iivari Tavast parin sadan ratsumiehen kanssa tulivat Tapaninpäivänä heitä vastaan Nokian kartanon luona, ja koettivat sulkea heiltä tietä. Mutta talonpoikien ylivoimaa ei sotamiesten vähäinen joukko jaksanut kauan vastustaa. Pienen taistelun perästä huovit pakenivat, minkä kaviot kerkesivät, Turun tietä myöten. Talonpojat puolestaan asettausivat leiriin Nokian ympärille ja joivat sitten kartanon hyvää olutta tynnyrittäin ensimäisen voittonsa kunniaksi.

Muutamia päiviä myöhemmin he samaten hyvällä onnella kestivät toisenkin, vielä monta vertaa ankaramman taistelun. Pakenevat huovit olivat näet jo Karkussa tavanneet Klaus Flemingin, joka melkoisen sotavoiman kanssa riensi kapinoitsijoita vastaan. Hänellä oli neljä lippukuntaa jalkaväkeä ja kaksi lippukuntaa huoveja; olipa myös useampia jokseenkin suuria tykkejä mukana. Pakenijat mukaan luettuina, jotka nyt hänen turvissansa palasivat, nousi hänen voimansa varmaan noin 3,000 mieheen. Vuoden viimeisenä päivänä tulivat nämät verekset viholliset nuijamiesten silmien eteen. He asettivat leirinsä Pirkkalan kirkon ympärille, jonka vain kapea salmi eroittaa Nokiasta; eikä aikaakaan, niin oli jo tappelu täydessä tuoksinassa. Mutta turhaan ryntäilivät Flemingin huovit ja jalkamiehet kerta kertansa perästä talonpoikien vahvaa asemaa vastaan; turhaan myös hänen tykkinsä paukuttelivat, viskaellen surmapallojansa. Talonpojat pitivät paikkansa järkähtämättä, ja ilta pimeni ilman että sotaväki vielä oli kyynäränkään vertaa maata valloittanut.

Tämän päivän taistelussa ei ollut siis onni ratkaisevasti kallistunut puolelle eikä toiselle; mutta sittenkin saattoivat talonpojat lukea sen paljoa tärkeämmäksi voitoksi, kuin mitä äskeinen Kurjen ja Tavastin karkoitus oli ollut. Heillä oli ollut voimaa itseä Flemingiä ja hänen suurilukuista, hyvin varustettua ja harjoitettua sotajoukkoaan vastustaa. Vielä muutamia päiviä piti kestää samalla tavalla, sitten saapuisi jo hämäläisten nostoväki kaakkoisesta. Silloin oli Fleming joutuva ahdinkoon kahden vihollisarmeijan välille, ja voitosta ei voinut olla epäilystäkään. Mutta kaikki nämät edut, kaikki nämät toivot talonpojat nyt melkein käsittämättömässä mielenvillityksessään päästivät käsistään ja tahrasivat kunniansa iäti kulumattomalla häpeällä. Nuijajoukolta puuttui kuria ja päällikköjen kunnioitusta, joita vailla ei mikään yhteinen yritys voi menestyä; tämä puute saattoi heidät juuri parhaan menestyksen hetkellä häviöön.

Asia näet kävi tällä lailla. Fleming, joka ei voinut olla huomaamatta vaarallista asemaansa, lähetti yöllä Knuutti Kurjen ja Pohjanmaan voudin Aaprahami Melkiorinpojan nuijamiesten puheille. Hän tarjosi heille täyden vapauden linnaleiristä, kunnes kuninkaallinen majesteetti olisi asiasta itse päättänyt. Sitä vastoin hän vaati, että talonpoikien piti hiljaisuudessa palata kotiin ja antaa kapinan alkajat sekä johtajat, erittäinkin Jaakko Ilkka, hänen käsiinsä. Jumala tiesi millä makeilla, viekkailla sanoilla lähettiläät osasivat talonpoikia viekoitella, mutta saivatpa he kuin saivatkin nuijamiehet suostumaan näihin ehtoihin. Epävakavan lupauksen hinnalla talonpojat möivät innokkaimpien, urhoollisimpien veljiensä veren!

Rangaistus tästä kurjasta, epäkunniallisesta teosta ei kuitenkaan viipynyt kauaa. Ilkka, joka — senaikuisen kertomuksen sanoja käyttääksemme — "huomasi nahkaansa kaupittavan", otti salaa ryöstetyn hevosen ja pötki yön pimeyden suojassa pakoon. Täten eivät nuijamiehet voineetkaan täyttää sovinnon pääehtoa. He pelkäsivät nyt, että voitaisiin luulla Ilkan paenneen heidän tiedollansa, luvallansa, ja että Klaus herra nyt oli rankaiseva heitä kaikkia. Vastarinnasta ei kauemmin voinut olla puhettakaan; petollisuus päälliköitä kohtaan oli hävittänyt kaiken järjestyksen, rikkonut kaiken keskinäisen luottamuksen. Koko talonpoikaisarmeija alkoi siis nyt hajota. Suurin laumoin pakenivat nuijamiehet vielä samana yönä leiristänsä, kukin vain koettaen pelastaa oman päänsä.

Lähtiessään muutamat pakenijoista, Jumala ties mistä syystä, sytyttivät erään ladon tuleen. Sen palo herätti Flemingin etuvartijoiden huomiota, jotka pian saivatkin asian laidasta selvän. Tykin pamahdus herätti kohta koko leirin, eikä aikaakaan, niin jo ajaa karauttivat huovit villiä vauhtiansa talonpoikien jäljessä. Parin peninkulman päästä he jo ennättivät jälkijoukon kintereelle. Tästäpä nyt vasta nuijamiehille oikein hätä ja kiire tuli! He alkoivat viskata pois reistänsä ne saaliit, jotka he retkellään olivat aateliskartanoista ryöstäneet. Viljat siroitettiin säkeistä pitkin tietä, höyhenet karistettiin tyynyistä ja polstareista tuulen viedä, hopeiset astiat lennätettiin hangen loukeroihin. Näin keventyneinä enin osa talonpojista pääsi pakoon, poiketen metsiin, jonne huovit raskaissa varustimissaan eivät voineet seurata syvän lumen vuoksi. Mutta paljon talonpoikia sentään sinä surkeana yönä tapettiin tai otettiin vangiksi. Takaa-ajajat eivät seisahtuneet ennenkuin puolitiessä sitä kahdentoista peninkulman levyistä kangasta, joka eroittaa Satakunnan Pohjanmaasta.

Itse Pohjanmaalle ei Fleming herra kuitenkaan tällä erää vielä mennyt. Hän tahtoi ensin kukistaa ja rangaista kapinan eteläisissä maakunnissa. Hän lähetti vaan Aaprahami Melkiorinpojan ottamaan pohjalaisten päämiehet kiinni. Tämä toimi kävikin aivan helposti, vaikka voudilla vain oli pieni huoviparvi muassansa. Pohjan miehet olivat äskeisestä teloituksesta vielä niin pelästyksissään ja masennuksissaan, ettei kukaan tohtinut panna vastaan. Ja kehuipa Aaprahami Melkiorinpoika saaneensa vielä apuakin monelta talonpojalta. Ilkka mestattiin nyt Ilmajoen kylässä, ja hänen kanssansa myös viisi hänen kumppaneistaan, joista Pentti Piri ja Yrjänä Kontsas jo ovat meille ennestään tutut. Kaikkien näiden miesten kuolema oli kauhea, sillä ensiksi heiltä sen ajan tavan mukaan muserrettiin sääret ja käsivarret rikki, sitten vasta kaula pantiin poikki. Viimeiseksi ripustettiin raajat pitkien riukujen nenään, että olisivat siinä aina kansan silmien edessä varoituksena ja peloituksena. Pentti Pouttu ei ollut näiden mestattujen joukossa; mutta hänen kohtalonsa oli vieläkin surkeampi. Hän oli luultavasti jo läntisen joukon retkellä joutunut vangiksi ja kuoli sitten Turun linnassa; vankeuskomeron siivottomuudessa kihisevät syöpäläiset söivät hänet siellä elävältä.

9. Savon kapina.

Ennen vielä kuin edellisessä luvussa kerrotut seikat tapahtuivat, oli jo läntinen nuijajoukko tullut hajoitetuksi. Akseli Kurki huovinensa sen kukisti, luultavasti Ulvilan tienoilla kohta joulun jälkeen. Keskipaikoilla tammikuuta teloitti Iivari Tavast niinikään hämäläisten päälauman Nyystölässä, likellä Padasjoen kirkkoa, jossa tilaisuudessa 400 talonpoikaa kuuluu surmatun. Eikä aikaakaan, niin saatiin jo Savossakin kapinan liekki sammuksiin.

Savonlinnan lääniä hallitsi tähän aikaan lempeä, oikeamielinen Götrik Fincke, joka aina voimiansa myöten oli koettanut helpoittaa talonpoikien rasituksia, ja jota rahvas suuresti kunnioitti ja rakasti. Tästä syystä ei Götrik herra millään muotoa uskonut kapinan voivan levitä hänen alueellensa; päinvastoin aikoi hän nostattaa kaikki Savon miehensä suksineen, jousineen ja tuoda ne sotaväelle avuksi "noita nuijavarkaita" vastaan. Näin kehui hän vielä, kun hän riensi takaisin virkapaikallensa Hämeestä, missä hän oli ollut joulua viettämässä.

Mutta eipä hän ollut vielä monta päivää Savonlinnassa ollut, kun tulikin jo tieto, että suuri parvi Rautalammin miehiä oli saapunut Suur-Savoon eli Mikkeliin, ja että kaikki sen puolinen rahvas oli heidän avukseen noussut. Eikä aikaakaan, niin saapui toinenkin sanoma pohjoisesta, että Pieksämäen ja Joroisten miehet myöskin olivat tulossa, parin pohjalaisen johdon alla. "Perkele varmaan on riivannut koko kansan", kirjoitti luottamuksessaan pettynyt Fincke Flemingille, "muuten eivät Savon miehet suinkaan olisi tämmöisiin vehkeisiin ruvenneet." Pianpa tuotiin linnaan merkillinen, ruotsiksi kirjoitettu kirje; jossa "hurskasta herraa" Götrik Finckeä "Herttuallisen Armon nimessä" kehoitettiin osalliseksi tähän sotaan Klaus Flemingiä ja hänen sortavaa sotaväkeänsä vastaan. Kirjeen lopussa seisoivat nimien sijasta sanat: "Se on yhteisen kansan tahto." Savon rahvas nähtävästi samoinkuin heidän maaherransakin oli liiaksi luottanut siihen hyvään ystävyyteen, joka aina oli vallinnut heidän välillään. Mutta heidänkin toivonsa petti yhtä paljon kuin Fincken luottamus. Sillä Götrik herra piti tätä julkista kehoitusta kapinaan suurena häväistyksenä itseään kohtaan. Hän tahtoi olla "kansan ystävä", vaan ei sentään "kapinoitsijain kumppani".

Pahassa pulassa olisi nyt Fincke ollut, sillä Savonlinna oli Käkisalmen valloituksen jälkeen joutunut rappiolle, ja varsin vähän hänellä oli sotaväkeä. Talonpojista ainoastaan linnaa likeisimmät, Säämingin ja Haapalan miehet, tottelivat hänen nostokäskyänsä. Mutta nuijamiesten hankkeet Savossa hänen onneksensa olivat kovin hajallisia ja yhteistä johtoa vailla. Täten onnistui Fincken jo heti omin voimin hajoittaa muutamia pienempiä joukkoja. Mutta kapinan tukahuttaminen tuli vasta silloin mahdolliseksi, kun Viipurista ja Käkisalmesta oli kerinnyt lisäväkeä. Ilmaiseksi eivät sentään talonpojat nytkään antaneet kukistaa itseänsä. Niinpä kerran sotaväki, 120 miestä luvultansa, turhaan yritti valloittaa Leskisen taloa Koikkalan neljäskunnassa, johon eräs nuijajoukko oli turvannut. Näillä rajaseuduilla näet olivat talot, niinkuin nytkin vielä joskus, rakennetut aivan umpeen vahvoilla hirsiaitauksilla. Pihaan ei päässyt muuten kuin kapean, helposti teljetyn portin läpi, ja pienet lautaikkunat olivat valmiita ampumareikiä. Monen miehen kaaduttua täytyi sotamiesten peräytyä tyhjin toimin. Itse päällikkökin oli saanut nuolenhaavan otsaansa. Pahemmin sitä vastoin kävi nuijamiehille toisella kerralla samallaisessa tilaisuudessa Remojärvellä. Sotamiehet tällä kertaa eivät yrittäneetkään käydä rynnäkölle, vaan sytyttivät talon nurkat palamaan. Sillä tavoin saivat talossa olevat nuijamiehet, 60 luvultaan, surmansa, osaksi tulen kautta, osaksi sotamiesten aseista, kun he hädissään pyrkivät ulos. Ainoastaan kolme otettiin vangiksi, joista yksi sitten hirtettiin Mikkelin kirkon viereen. Sotamiehistä kaatui ainoastaan kolme, vaikka useampia haavoitettiin; yhtä näistä oli veitsellä ammuttu käsivarteen.

Viimeinen ratkaiseva kahakka tapahtui tammikuun 23:na päivänä 1597 Suur-Savon pappilassa. Tänne oli eräs nuijamiesparvi asettunut ja piti lujasti puoltansa Pietari Juustenin, piispan pojan, johtamia sotamiehiä vastaan, vaikka niitä olikin enemmän. Mutta kun ruvettiin tässäkin, samoin kuin Remojärvellä, keräämään risuja talon seiniä vasten ja aiottiin sytyttää ne tuleen, niin jopa masentui siitä talonpoikien miehuullisuus. He antautuivat ilman enempää taistelua sillä ehdolla, että heidän henkensä säästettäisiin. Mutta tämä armon lupaus oli sotaväen puolelta vain pelkkää kavallusta. Sillä tuskin talonpojat olivat tulleet talosta ulos ja riisuneet aseensa, niin sotamiehet karkasivat onnettomien päälle ja surmasivat heidät siihen paikkaan. Ainoastaan päämies, Tapani Hänninen, säästettiin Fincken tutkittavaksi.

Tällä teloituksella oli Etelä-Savon kapina lopullisesti kukistettu, ja sen kuultuansa Pohjois-Savon nuijajoukot hajosivat aivan itsestään. Kaikkiansa oli noin 500 Savon talonpoikaa saanut näissä meteleissä surmansa, ja koko maakunta oli julmasti hävitetty. Sillä sotamiehet ryöstivät armottomasti joka paikassa, ja vieläkin julmemmin olivat ne talonpojat menetelleet, jotka pysyivät uskollisina. Tämä kauhea hävitys ei olisi kapinan loputtuakaan vielä tauonnut, ellei vallanpitäjien oma etukin olisi pakoittanut armoon. Sillä mistä veroja sitten olisi saatu, jos talonpojat olisivat hävinneet aivan sukupuuttoon. Täten onnistui Fincken, joka jo taistelun aikana, joskin turhaan, oli kehoittanut väkeä säästämään, saada leppyisät tuumansa toteutetuiksi. Kapinan päämiehet hän tosin otatti kiinni ja mestautti armotta. Mutta muulle joukolle hän jakoi suojeluskirjoja. Pärmien sijasta, joita ei niin monelle voinut riittää, saivat useimmat rauha-arpoja, nimittäin pulikoita, joihin oli kolme C:tä ja niiden alapuolelle kruunu poltettu. Sotaväellensä hän niinikään helmik. 10 p:nä rummun lyönnillä julistutti ankaran käskyn, että heidän piti henkensä uhalla jo lakata kaikista sortamisista.

10. Pohjoispohjalaisten kapina.

Pohjanmaan pohjoiset pitäjät eivät olleet totelleet suupohjalaisten kehoitusta, kun nämät Suomeen samotessaan käskivät heitä mukaansa. Heitä oli aiotun retken kaukaisuus peloittanut. Linnaleiri ei myöskään ollut koskaan ollut ylen rasittava näillä syrjäisillä seuduilla, mihin huovien oli liian pitkä matka tulla. Mutta sääli ja pelko alkoi nyt saattaa pohjoispohjalaistenkin mielet levottomiksi, koska he muutamilta säikähtyneiltä pakolaisilta saivat kuulla, mikä kauhea kohtalo oli tullut heidän maakuntalaistensa ja nuijapäällikköjen osaksi.

Juuri tähän aikaan saapui heidän luokseen Ruotsista Israel Laurinpoika, jonka herttua oli määrännyt ja lähettänyt Pohjanmaan voudiksi. Täten oli siis nyt Pohjanmaalla kaksi voutia, sillä Suu-Pohjassa hallitsi Flemingin asettama Aaprahami Melkiorinpoika. Tietysti ei kaksi tämmöistä mahtavaa herraa voinut mahtua rinnakkain yhteen maakuntaan, yhtä vähän kuin kaksi aurinkoa saattaa samalla taivaalla kiertää. Israel Laurinpoika alkoi heti ensi toimikseen yllyttää rahvasta sotaisiin hankkeisiin. Hänen käskystänsä kokoontuivat pohjoisten pitäjien talonpojat yhteisiin maakäräjiin Pietarsaareen. Siellä päätettiin, että yksi mies lähetettäisiin joka talosta, varustettuna kuuden kuukauden eväillä. Tämän nostoväen piti mennä vartioimaan Pohjanmaan eteläistä rajaa ja estää huoveja pahoja tekojansa tekemästä, varsinkin viemästä ja surmaamasta Pohjan miehiä, niinkuin oli nuijapäälliköille tapahtunut.

Näistä hankkeista sanoman saatuansa Aaprahami Melkiorinpoika lähetti pohjoisille pitäjille kirjeen. Hän varoitti heitä ystävällisin sanoin ja huomautti, mikä turmio oli tullut suupohjalaisten osaksi. Mutta tämän kirjeen viejät eivät päässeet edemmäksi kuin Kokkolan kirkonkylään. Sven Olavinpoika, voudin kirjuri, ja mahtava talonpoika Limingasta nimeltä Hannu Krankka, majailivat täällä melkoisen vartijajoukon kanssa. He ottivat kirjeen ja lukivat sen kokoontuneille talonpojille, selittäen sen suomeksi aivan väärällä tavalla. Aaprahami Melkiorinpoika, sanoivat he, uhkasi muka tulla kuudensadan huovin kanssa ja panna ne Perä-Pohjaan linnaleiriin. "Tahdotteko te, hyvät maamiehet", kysyivät kavaltajat lopuksi, "tyytyä siihen, niin tässä se nyt on. Vaan jollette tyydy, niin ilmoittakaa mielenne." Tietysti vastasivat talonpojat kieltämällä, kaikki yhteen ääneen huutaen: "Ennenkuin siihen suostumme, tahdomme heitä vastaan uskaltaa henkemme!" Vimmastuksissansa he sitten tarttuivat lähettiläsparkoja niskasta kiinni ja upottivat heidät elävinä avantoon.

Tämän hirmutyön jälkeen talonpojat valmistausivat vastaanottamaan itse voutia. He kävivät väijyksiin Tarharannan luhdalle, tienviereiseen viidakkoon. Kun Aaprahami Melkiorinpoika mitään aavistamatta joutui sinne, niin karkasivat nuijamiehet hänen kimppuunsa, kymmenen ja parikin kymmentä joka rekeä vastaan. Tämä rynnäkkö oli niin arvaamaton ja äkillinen, ettei saattoväkenä oleva pieni sotajoukko kerinnyt tarttuakaan aseisiinsa. Sittenkin pelasti naurettava sattumus voudin vielä vähäksi aikaa. Hannu Krankka, ottaessaan Aaprahami Melkiorinpojan kiinni, ryösti häneltä korean sudennahkaisen turkin ja puki tämän hyvän saaliin heti päälleen. Mutta muut nuijamiehet eivät olleet tätä vaihdosta huomanneet eivätkä iltahämärässä tunteneet omaa miestään. He alkoivat siis nyt löylyttää Krankkaa voimiansa myöten, niin että — sen aikuisen kertomuksen sanoilla puhuen — hänen kylkiänsä ei suinkaan syyhynnyt. Krankan onneksi tuli erehdys kuitenkin ilmi, ennenkuin hän oli peräti kuoliaaksi lyöty. Mutta kun sitten ruvettiin oikeata voutia etsimään, niin sitä ei löydettykään mistään; hän oli housusillaan, liivisillään pötkinyt tiehensä. Kovin kauas ei Aaprahami Melkiorinpoika sentään päässyt pakoon. Kahden peninkulman päästä, Hästön talosta Kruunupyyn pitäjästä, saavutti hänet jo seuraavana päivänä eräs Kokkolan mies ja toi takaisin. Hän lähetettiin Tukholmaan, jossa hän sitten tuomittiin ja mestattiin. Hänen seuralaisensa, joita oli neljättäkymmentä, olivat melkein kaikki kaatuneet kahakassa ja jääneet, ilkialastomiksi ryöstettyinä, tappelutantereelle makaamaan. Yöllä sitten kymmenkunta heistä, jotka olivat vain haavoittuneet, konttasi Kokkolan lukkaritupaan piiloon. Sieltä heidät kuitenkin aamulla äkättiin, ja talonpojat aikoivat ensin upottaa heidät jään alle; mutta kirkkoherra Suursill sai varoituksillaan julmuuden estetyksi.

Seuraavina päivinä levisivät nyt nuijamiehet eteläisiinkin pitäjiin, nostattaen joka paikassa rahvaan ja tappaen harvat vastaansattuvat viholliset. Niinpä esim. olivat he Lapväärtin kylässä Närpiön pitäjässä saaneet muutamia huoveja kiinni. Ne vietiin nuijamiesten tavan mukaan kohta joelle ja alettiin pistää avantoon. Mutta vesi joessa oli kovin matala, niin ettei saatukaan onnettomien päitä umpiveteen. Silloin talonpoikaispedot ottivat seipäitä ja sysäsivät niillä uhrinsa syrjittäin jään alle. Tulivatpa kylän akatkin vielä avuksi, kolhien huoveja päähän korvoillaan ja sangoillansa. Kunnollisemman työn sitä vastoin tekivät talonpojat Ilmajoella. He ottivat näet siellä teilattujen nuijapäällikköjen jäsenet alas ja saattoivat ne kunnialliseen hautaan Ilmajoen kirkkotarhaan.

11. Santavuoren tappelu.

Innokkaasti Israel Laurinpoika sillä välin kartutti ja järjesti sotavoimaansa. Hän oli käskenyt miehen joka talosta tulemaan, uhaten vastahakoisille ryöstöä ja surmaa. Sillä keinoin oli hän saanut rannikkoruotsalaisetkin joukkonsa lisäksi, vaikka he eivät mielellään ruvenneet yksiin tuumiin vihattujen suomalaisten kanssa. Oli hänellä myös koko joukko varsinaisia sotamiehiä, jalkamiehiä Pohjanmaan molemmista lippukunnista. Olipa viimein vielä muutamia tykkejäkin, jotka hän oli tuottanut Oulusta, missä silloin oli pieni linna. Joka pitäjän väen hän oli eroittanut eri komppaniaksi ja pannut niille heidän omia tuttuja miehiänsä päälliköiksi. Toiset korkeammat päälliköt sitten johtivat useampien pitäjien miehiä. Niin esim. Hannu Krankalla oli Kemin, Iin ja Limingan joukot komennossansa; ylipäälliköitä oli myös Palon Perttu, joka jo Ilkan retkellä kuuluu olleen etevimpiä miehiä.

Pääleirinsä nuijamiehillä oli likellä Ison-Kyrön kirkkoa, josta he saattoivat kääntyä puolelle tai toiselle, sitä myöten kuin kuulisivat vihollisen tulevan merenrantaa myöten tai Yli-Satakunnasta päin Hämeenkankaan poikki. Pienempi leirikunta majaili etuvartijana Ilmajoella, ja molempien pitäjien väliselle metsäkankaalle oli tien poikki kaadettu suuri murros pitkistä hongista. Näin varustettuina nuijamiehet, joita lienee ollut 3,000 miehen paikoille, saattoivat uskaliain mielin odottaa ottelua.

Talonpoikien kovaksi onneksi ei kuitenkaan heidän ylimäinen johtajansa Israel Laurinpoika näytä olleen mikään uljas sotasankari. Hän olikin alkuaan oikeastaan ollut kauppiaana Hernösandissa, vaan hävittyään saanut herttualta nykyisen tärkeän virkansa. Kohta näet, kun nyt sanoma saatiin Flemingin lähenemisestä 1,500 miehen kanssa, Israel riensi pohjoiseen päin. Hän tosin sanoi menevänsä kaikkia vielä poissaolevia lisäjoukkoja kiirehdyttämään; mutta hänen käytöksensä jälkeenpäin antaa syytä siihen luuloon, ettei hän tahtonut saattaa kalliita luitansa miekkojen alle. Sillä kohta, kun tieto hänen armeijansa häviöstä oli hänelle saapunut, pakeni Israel Laurinpoika aina Tornioon asti, vieläpä oli peloissaan sielläkin, vaikka oli jo kuudettakymmentä peninkulmaa hänen ja Flemingin välillä.

Jäätyään yksin ilman johtajaa ja neuvonantajaa talonpojat nyt tekivät sangen varomattoman, vaikka kyllä urhoollisen päätöksen. Heidän olisi pitänyt vahvassa asemassaan, murroksien takana odottaa vihollisen päällekarkausta; silloin olisi Flemingin ollut vaikea päästä voitolle. Sillä hänellä oli ainoastaan ratsuväkeä parvessansa, josta metsäisellä, louhikkoisella seudulla ei olisi ollut paljon apua. Suuren kiiruunsa tähden hän ei ollut tuonut kanssansa yhtään ainoaa jalkamiestä. Vaan nyt nuijamiehille sattui se hurja tuuma päähän, että olisi parempi itse käydä rynnäköllä Flemingin leiriä vastaan. He aikoivat näet yöllä pimeässä äkkiarvaamatta karata parhaassa unessa olevien huovien päälle. Tämä tuuma ei olisi itsessään vielä ollut menestyksen mahdollisuutta vailla; mutta sille retkelle lähtiessänsä talonpojat eivät edes pitäneet lukua kuljettavan matkan pituudesta. Kun he, kuljettuansa puolen kuudetta peninkulmaa, vihdoin saapuivat sotaväen leirille, joka sijaitsi hiukan pohjoispuolella nykyistä Kurikan kirkkoa, niin päivä oli jo valjennut, tuo iäti muistettava 24:s päivä helmikuuta 1597. Huovit olivat siis kaikki jo valveilla, varusteilla.

Fleming nyt kaikkein ensiksi koetti taas samaa keinoa, joka Nokiassa oli niin hyvin onnistunut. Hän tarjosi talonpojille sovintoa, jos he hiljaisuudessa eroisivat ja antaisivat päällikkönsä rangaistaviksi. Mutta tällä kertaa eivät nuijamiehet olleet yhtä petollisia johtajiansa kohtaan. He pauhasivat kovasti, vastaten röyhkeästi "Me emme huoli sovintoa, vaan tahdomme taistella Kaarle herttuan puolesta, niinkauan kuin veri meissä on lämpimänä!" Ja kun Fleming sitten vielä toisen kerran uudisti varoituksensa, vastasivat nuijamiehet siihen tykkien laukauksella, niin että viisi huovia kaatui maahan.

Täten alkoi nyt hirveä tappelu. Talonpojat olivat varomattomuudessaan tulleet suurelle lakeudelle, jossa ratsumiehet saattoivat esteettömästi liikkua ja jossa Flemingillä oli täysi tilaisuus käyttää sotataitonsa kaikkia temppuja. Saattoipa petturuus nuijamiesten vaarallisen tilan vieläkin vaarallisemmaksi. Ruotsalaiset talonpojat näet olivat jo alusta alkaen olleet salaisessa kirjeenvaihdossa ja liitossa Flemingin kanssa, ja nyt he julkisesti luopuivat säätyveljistään ja juoksivat sotaväen puolelle. Nuijajoukon ainoa pelastuskeino olisi nyt ollut päästä lakeudelta edullisempaan paikkaan. Semmoinen olikin heillä tiedossaan Kurikan ja Ilmajoen rajalla, jossa heidän etuvartijansa olivat Santavuorelle koonneet kivistä pieniä rintavarustuksia. Sinne alkoivat nyt talonpojat peräytyä; mutta oli jo liian myöhäistä. Silläaikaa kuin he, hitaasti edistyen takaa-ajavien huovien tähden, kulkivat joen toista vartta, kiirehti Fleming toisen huoviparven kanssa toista rantaa myöten edelle ja sulki heiltä tien. Juuri Santavuoren juurella taisteltiin viimeinen, ratkaiseva tappelu, joka teloitti tai hajoitti koko talonpoikaisarmeijan. Toista tuhatta nuijamiestä makasi kaatuneena tantereella; viisisataa joutui elävältä voittajien käsiin. Nytkin vielä, melkein kolmen vuosisadan viertyä, nostelee kyntäjä toisinansa koko tältä avaralta tappelukentältä kalloja ynnä muita luita ja aseiden palasia. Ja kansan muistiin on tämä hirveä teloitus piirtäytynyt iäti kulumattomilla kirjaimilla.