KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA V:1

Kustaa Aadolf ja Kristiina: Sodat

Kirj.

JULIUS KROHN

Kansanvalistusseura, Helsinki, 1914.

SISÄLLYS:

Puolan sota.

1. Riian kaupungin valloitus. 2. Wallhofin tappelu. 3. Kustaa Aadolf Preussinmaalla.

Saksan sota.

  1. Syyt Kustaa Aadolfin osanottoon.
  2. Kustaa Aadolfin lähtö Ruotsista ja tulo Saksaan.
  3. Seitsemänkymmenen suomalaisen sankarikuolema Demminin lähellä.
  4. Kustaa Aadolf Werbenin leirissä.
  5. Leipzigin eli Breitenfeldin tappelu.
  6. Würzburgin valloitus.
  7. Kustaa Aadolf Reinjoen seuduilla.
  8. Meno Lechjoen yli.
  9. Nälkäsota Nürnbergissä.
 10. Kustaa Aadolfin viimeinen taistelu.
 11. Kustaa Aadolf.
 12. Holhoojahallitus ja kolmenkymmenenvuotisen sodan loppu.
 13. Kustaa Horn.
 14. Torsti Stålhandske.
 15. Eerikki Slang.
 16. Aake Tott, Kustaa Aadolfin lumiaura.
 17. Hakkapeliitat.

Viiteselitykset.

PUOLAN SOTA.

1. Riian kaupungin valloitus.

Koska Venäjän sota oli onnellisesti päättynyt, oli Ruotsilla nyt enää vain yksi vihollinen jäljellä, nimittäin Puolan kuningas. Tämänkin kanssa olisi Kustaa Aadolf sangen mielellään sopinut, sillä hän näki kyllä, kuinka kipeästi jo hänen valtakuntansa ja kansansa tarvitsi rauhaa ja hän olisi halunnut loma-aikaa alinomaisista sodankäynneistä saadaksensa parantaa kaikellaisia juurtuneita epäkohtia. Mutta Puolan Sigismund oli itsepäisesti vastahakoinen. Lapsimaisella ylpeydellä hän nimitti itseänsä Ruotsin kuninkaaksi eikä tahtonut kirjeissään suoda Kustaa Aadolfille muuta arvonimeä kuin Södermanlannin, Neriken ja Vermlannin herttuan. Tämä olisi kuitenkin ollut jokseenkin viaton mieliteko; mutta hän yritti samassa myös aina salaisilla kirjeillä sekä lähettiläillä virittää kapinaa Ruotsin valtakunnan asukkaiden parissa ja uhkasi Ruotsin alusmaita Virossa. Hänen kykenemätön, saamaton luonteensa esti häntä kuitenkin kaikista tehokkaammista toimista. Jos hän Kustaa Aadolfin ensimäisinä hallitusvuosina, sillä aikaa kuin Ruotsin sotajoukkoja tarvittiin muualla, olisi kaikin voimin käynyt Viron kimppuun, niin olisi hän luultavasti saanut sen maakunnan valtaansa. Mutta Sigismundin tuumat nyt niinkuin aina ennenkin pantiin laimeasti toimeen, ja vähä väliä hän suostui lyhyempiin tai pitempiin aselepoihin, jolloin sota kokonaan lakkasi.

Tälle kannalle ei Kustaa Aadolf nyt enää tahtonut jättää asiaa. Joko piti olla täysi rauha tai täysi sota, jompaan kumpaan hän oli päättänyt pakoittaa Sigismundia. Vuonna 1621 näyttikin siihen tarjoutuvan sangen mukava tilaisuus. Puolalaiset näet olivat joutuneet sotaan eteläisten naapuriensa, turkkilaisten kanssa. Heinäkuussa läksi siis Kustaa Aadolf Elfsnabbista, Tukholman saaristosta liikkeelle lukuisan, upean laivaston kanssa, joka kuljetti 12,000 miestä, osaksi palkattua ulkomaalaista väkeä. Tarkoituksena oli mennä valloittamaan suurta ja rikasta Riian kaupunkia, joka muun Liivinmaan kanssa kuului Puolan vallan alle. Muutamien päivien perästä saapuikin laivasto, vaikka sen myrsky ensin oli hajoittanut, onnellisesti Väinäjoen suulle.

Sigismund ei ollut lähettänyt Riialle enempää kuin 300 varsinaista sotamiestä avuksi; enempää ei hänellä Turkin sodan vuoksi ollut varaa antaa. Mutta itse kaupungin porvareita oli paljon ja he olivat miehuullisia ja sotatemppuihin harjaantuneita, eivätkä tahtoneet ottaa mitään antautumisehdoituksia korviinsa. He olivat joen suulle rakentaneet suuren, vahvannäköisen leirin vallituksineen. Siellä liehui suuri joukko lippuja ja sieltä paukahteli tiheään kiväärin laukauksia. Ruotsin amiraali, peläten että siellä majaili melkoinen armeija, epäili useampia päiviä, pitikö hänen panna laivastonsa leirin kanuunatulelle alttiiksi ja yrittää purjehtia jokea ylös. Kova myrsky, joka aukealla lahdella ankkuroidulle laivastolle saattoi tuntuvaa vahinkoa, teki kuitenkin lopun epäilyksistä. Päätettiin, maksoi minkä maksoi, yrittää päästä leirin sivuitse turvalliseen satamaan. Elok. 4 p:nä läksivät siten laivat liikkeelle, palavat sytyttimet tykkien vieressä, veneet täynnä sotamiehiä varalla maallemenoa varten. Mutta — ihme ja kumma! — leiristä ei kuulunut yhtään ainoaa tykin laukausta, ei lentänyt ainoatakaan luotia! Riikalaiset, niinpian kuin he näkivät tästä totta tulevan, sytyttivät leirinsä tuleen ja pötkivät kiireesti pakoon kaupungin muurien taakse. Koko leiri olikin vain ollut sukkelasti keksitty tyhjä peloite, johon ei ollut viety yhtään ainoata kanuunaa, ainoastaan muutamia satoja sotamiehiä näön vuoksi.

Ruotsin sotaväki astui nyt maalle, ja muutamien päivien perästä saapui vielä lisäksi Jaakko De la Gardie maata myöten Viron kautta Viipurista; tuoden kanssansa 4,400 suomalaista.

Nyt piiritettiin Riika kaikilta haaroilta. Suomalaiset sijoitettiin niin sanotun myllykaivannon viereen pohjoispuolelle kaupunkia. Tulikidat rupesivat ankarasti lennättämään luoteja ja pommeja kaupunkiin, välistä tuhannen kappaletta päivässä. Muurit, vaikka ne olivatkin paksut, alkoivat siitä jonkun ajan perästä mureta ja tornit raueta raunioiksi. Mutta Riian porvarit eivät kuitenkaan olleet vielä millänsäkään. He sammuttelivat valppaasti pommien sytyttämiä tulipaloja ja torjuivat pelottomasti päältänsä kaikki rynnäköt.

Riikalaiset luottivat siihen, että heidän kuninkaansa ei voisi olla auttamatta niin tärkeätä kaupunkia. Eräänä päivänä ilmaantuikin porvarien suureksi iloksi Puolan lippuja metsäisille harjuille joen eteläpuolelle. Mutta ilo ei ollut kovin pitkällinen. Puolalaisten päälliköllä Radzivilillä ei ollut muuta kuin 5,000 ratsumiestä muassansa. Yritettyään pari kertaa saada osan väkeänsä kaupunkiin, pakeni hän jälleen, sillä Kustaa Aadolfin moninkertaista, tykeillä varustettua, vahvoissa leireissä majailevaa voimaa vastaan hän ei voinut mitään.

Nyt kiihtyi ruotsalaisten tuli vielä entistä kiivaammaksi ja teki päivä päivältä yhä enemmän vahinkoa sitä myöten kuin piirityskaivannot lähenivät. Kuningas oli aina etupäässä mitään vaaroja pelkäämättä. Kerta lensi tykin luoti aivan hänen telttansa läpi, vaan hän ei sallinut siirtää majaansa toiseen paikkaan. Tämä pelottomuus oli myös sotureille hyvänä esimerkkinä. Muutamat uivat eräänä yönä valliojan yli ja sitoivat nuoria hakuliin (pölkkyaitaan), joiden päälle pantiin verkkoja, ja niitä myöten kapusi uljas rynnäkköjoukko yli. Eikä aikaakaan, niin oli vallinkulma heidän käsissänsä, vaikka kaupunkilaiset tekivätkin lujaa vastarintaa. Jonkun aikaa sen perästä onnistui myös rynnäkkö Hiekkaporttia vastaan, jonka ruotsalaiset saivat valtaansa.

Nyt jo pidettiin kaupungin valloitusta niin varmana, että Oxenstjerna kerran päivällispöydässä leikillään kumarsi kuninkaalle ja joi Riian uuden arkkipiispan maljan. Kustaa Aadolf vastasi nauraen sillä, että hän joi uuden Vendenin piispan terveydeksi, ja myöhemmin hän antoikin koko sen hiippakunnan maat Oxenstjernalle lääniksi.

Koko viikon kesti kuitenkin vielä, ennenkuin kaupunki antautui. Vihdoin viimein varusti Kustaa Aadolf kaikki lopullista rynnäkköä varten, jonka piti tapahtua syysk. 12 p:nä. Vähää ennen lähetti hän kuitenkin torvensoittajan kaupunkiin kirjettä viemään, jossa hän kehoitti Riian porvareita luopumaan vastarinnasta, josta ei voinut enää olla mitään apua, vaan ainoastaan turhaa verenvuodatusta ja kaikellaista julmuutta, niinkuin väkirynnäköllä valloitetuissa kaupungeissa ainakin. Nyt viimeinkin taipuivat riikalaiset ja avasivat porttinsa.

Tämä oli ensimäinen suuri sankarityö, jolla Kustaa Aadolf käänsi puoleensa maailman silmät. Sillä valloitettu kaupunki oli yli koko Euroopan kuuluisa rikkaudestaan ja vahvuudestaan, ja sen valloittaminen oli vaatinut erinomaista piiritystaitoa, erinomaista lujuutta ja miehuutta.

2. Wallhofin tappelu.

Riian valloituksen jälkeen jatkui sotaa muutamia vuosia laimeammalla tavalla, ja vähä väliä sitä yritettiin lopettaa rauhanhieromisilla. Mutta v. 1625 tuli Kustaa Aadolf taas Liivinmaalle suuremman sotavoiman kanssa ja läksi uudelle, pitemmälle valloitusretkelle. Hän itse ruotsalaisen väen kanssa kulki Väinäjoen rantoja myöten ja otti valtaansa siellä olevat pienet linnat; tunkeusipa hän sitten sieltä vielä Kuurinmaallekin ja valloitti sen pääkaupungin Miittavan sekä useampia muita pienempiä. Sillä välin Jaakko De la Gardie ja Kustaa Horn suomalaisineen pakoittivat Tarton kaupungin antautumaan sekä myös vähitellen kaikki muutkin Liivinmaalla puolalaisten vallassa olevat vahvat paikat.

Syksyn tullen hajosi armeija senaikuisen tavan mukaan talvimajoihinsa; Ruotsin sotavoima otti asuntonsa pitkin Väinäjoen rantakyliä. Siellä rupesivat kuitenkin pian ankarat taudit sitä ahdistamaan, kun oli asunnoista puutetta ja seudut olivat matalat, rämeiset. Moni kuninkaan likeisimmistäkin seuralaisista sairastui ja kuoli. "Minun täytyy", kirjoitti Kustaa Aadolf kotiin ystävälleen Aksel Oxenstjernalle, "nyt itse olla omana kamreerinani ja käsikirjurinani, ja jos uuninlämmittäjäkin nyt vielä sairastuisi, saisin olla omnia tria (kaikkena kolmena)".

Tämä huolettava kivulloisuus armeijassa ei kuitenkaan masentanut kuninkaan eikä hänen soturiensa miehuutta. Uuden vuoden aikana 1626 tuli leiriin sanoma, että eräs puolalaisten parhaista päälliköistä, Sapieha, kokoili melkoisia sotajoukkoja Wallhofin kartanon tienoille Liivinmaan etelärajalle. Hänen kimppuunsa päätti nyt Kustaa Aadolf äkkiä karata, ennenkuin puolalaiset olisivat karttuneet liian lukuisiksi. Voidakseen sen sitä arvaamattomammin tehdä, otti hän mukaan ainoastaan 1,000 valittua jalkasoturia sekä parituhatta ratsumiestä, ja riensi niiden kanssa Väinäjoen yli. Perille tultua tammik. 6 p. havaittiin kuitenkin, että hanke jollakin lailla oli tullut vihollisen tietoon; puolalaiset olivat varuillansa, sotarintaan asetettuina. Tämä sotarinta ei ollut kuitenkaan oikein huolellisesti ja tarkasti järjestetty. Puolalaisia oli vähintänsä 5,000; heillä oli siis suuri ylivoima. Paitsi sitä oltiin nyt aukealla tantereella, jolla heidän ratsuväkensä tähän asti aina oli ollut meidän miehiä etevämpi. Puolalaiset eivät koskaan puhuneet muuten kuin nauraen ja ylenkatsoen noista pikkaraisista Suomen hevoskoneista sekä niiden selässä istuvista lyhytlylleröisistä miehentyngistä. Mitä hätää nytkään muka niistä olisi voinut olla! Mutta Kustaa Aadolfin ratsujoukko, joka tässä tilaisuudessa melkein kokonaan oli suomalainen, törmäsi kohta itse kuninkaan sekä Kustaa Hornin johdolla hurjalla vauhdilla vihollista vastaan. Heidän tavallinen sotahuutonsa: "Hakkaa päälle! Hakkaa päälle!" kajahti aivan Sapiehan omien rivien keskellä, ennenkuin puolalaiset kerkesivätkään ihmettelystään tointua. Eipä aikaakaan, niin kääntyi hänen hevosväkensä pakoon, ja vähäisen vastarinnan jälkeen seurasivat jalkamiehetkin samaa esimerkkiä. Vihollisia makasi 5-600 tantereella, lukuunottamattakaan niitä, jotka sitten paetessaan metsiin saivat surmansa. Viisi lippua, kolme tykkiä, koko kuormaston sekä 150 vankia, niiden joukossa myös taitavan päällikön Gonsievskin, saivat voittajat saaliiksensa.

Riian valloitus oli ollut ensimäinen suuri piiritys, joka oli tehnyt nuoren Ruotsin kuninkaan nimen länsimailla tutuksi. Wallhofin voitto oli nyt ensimäinen, jonka hän oli saanut aukealla kedolla, ja se lisäsi taas hänen mainettansa. Ja ylpeydellä voimme me suomalaiset kehua, että kunnia sinä päivänä tuli melkein yksinomaan meidän poikien osaksi, sillä muu väki, niinkuin tästä tappelusta sepitetty latinalainen ylistysruno vakuuttaa, ei kerinnytkään avuksi, ennenkuin kaikki jo oli loppuun suoritettu.

3. Kustaa Aadolf Preussinmaalla.

Liettualaiset, joiden rajoja sota nyt lähinnä uhkasi, olisivat tämän tappelun jälkeen olleet sangen taipuvaiset rauhaan. Mutta varsinaiset puolalaiset ja heidän kanssaan myös itse kuningas Sigismund eivät vielä tahtoneet kuulla sanaakaan sovinnosta. Siksi päätti Kustaa Aadolf mennä heitä vielä likemmältä ahdistamaan ja purjehti alkukesällä 1626 melkoisen sotavoiman kanssa Preussinmaalle. Tämä rantamaakunta, vaikka sen asukkaat suurimmaksi osaksi olivatkin saksalaisia siirtolaisia, kuului siihen aikaan vielä Puolan vallan alle ja oli näille varsin tärkeä, koska heidän parhaan kauppaväylänsä, Veikseljoen, suu juuri oli siellä. Sitäpä tahtoikin nyt Kustaa Aadolf heiltä tukkia, jotta he saisivat oikein havaita, miltä sota tuntui. Kesäk. 27 p. laskettiin maalle likellä Pillaun kaupunkia, ja kuukautta myöhemmin olivat jo Braunsberg, Frauenburg, Elbing, Marienburg, Dirschau sekä useat muut Länsi-Preussin[1] pienemmät kaupungit valloitetut. Sigismund oli tapansa mukaan taas kauan vitkastellut, ennenkuin hän pääsi liikkeelle, eikä hänessä ollut sittemminkään menetettyjen paikkojen takaisinottajaa.

Seuraavana vuonna teki Kustaa Aadolf yrityksen Danzigia, Länsi-Preussin suurta ja vahvaa pääkaupunkia vastaan. Yöllä oli määrä lotjilla viedä väkeä Veikseljoen yli kaupungin muurien edustalle ja sitten äkki arvaamatta rynnätä esiin. Mutta sotamiehet olivat tottumattomat kulkemaan veneissä; lotjat joutuivat epäjärjestykseen, useat törmäsivät yhteen. Täten syntyi melua, joka herätti kaupungin vartijain huomiota, ja pian alkoi lentää suhista luoteja valleilta, tehden tuntuvaa vahinkoa. Pyyhkäisipä yksi pyssyn luoti vatsaan itse kuningasta, joka tavallisuuden mukaan oli pienessä veneessä etummaisten keskellä, niin että vain lihavuus varjeli hänet kuolemasta. Kuitenkin Kustaa Aadolf vaipui veneen pohjalle ja tämä näkö masensi vallan sotamiesten rohkeuden. Tyhjin toimin soudettiin jälleen takaisin menetettyä melkoisesti väkeä. — Yhtä onnettomasti kävi myös v. 1628, kun Kustaa Aadolf säännöllisellä piirityksellä koetti saada Danzigia valtaansa. Loppumattomat sateet paisuttivat silloin Veikselvirtaa siihen määrään, että piirittäjien täytyi paeta pois leiripaikoiltaan. Jäivätpä muutamat joukot tulvan äkkiä noustessa sulkeuksiin ikäänkuin saariin, joista heitä täytyi veneillä käydä noutamassa.

Parempi menestys sitä vastoin oli ylimalkaan aukealla tantereella. Puolalaiset voitettiin melkein joka ainoassa tappelussa, ja Ruotsin joukot, joiden johtajina usein mainitaan suomalaiset ratsumiehet Aake Tott ja Klaus Kristerinpoika Horn, etenivät yhä syvemmälle varsinaiseen Puolaan. Kävivätpä lentävät partioparvet Masoviassakin asti, vieläpä itse Varsovankin likiseuduilla, missä sataan vuoteen ei oltu enää vihollista nähty.

Kustaa Aadolf oli kaikissa otteluissa aina etumaisena, näyttäen sotureilleen urhouden ja uljauden esimerkkiä. Tietysti joutui hän täten montakin kertaa ankariin vaaroihin. Kerrankin esim. oli hän joutunut ihan keskelle vihollisjoukkoa, missä ei näyttänyt olevan muuta kuin surmaa tai vankeutta tarjona. Eräs hänen ratsumiehistään sen kuitenkin hyvissä ajoin huomasi. "Tulkaa", huusi tämä muutamille kumppaneilleen, "autetaanpa veikkoa, joka tuolla on pulassa!" Olipa se sangen sukkelaa, ettei hän maininnut kuningasta edes nimeltä, sillä sen kuultuansa olisivat tietysti viholliset vielä kiivaammin koettaneet saada häntä valtaansa. Ratsumiehet saivat nyt äkillisellä rynnäköllä Kustaa Aadolfin vapautetuksi. Hetken kuluttua huomasi kuningas, että tuo samainen ratsumies oli joutumaisillaan vangiksi. Nyt hän vuorostaan keräsi parven miehiänsä, ajoi pois puolalaiset ja huusi iloisesti: "Kas nyt on kuitti, veli veikkoseni!" — Toisen kerran taas oli Kustaa Aadolf kahden kesken erään henkivartijansa kanssa ratsastanut ylös harjulle, mistä hän kaukoputkella katsasteli vihollisten leiriä. Sen huomattuaan hiipi kaksi puolalaista hiljaa heidän taakseen. Henkivartija näki heidät vasta, kun he jo olivat ihan likellä. Hänen hätähuutonsa kuultuaan kerkesi kuningas vain käännähtää, tempaista miekkansa tupesta ja kohottaa sen suojuksen vihollisen sapelia vastaan. Ensimäinen sivallus katkaisi kuninkaan miekan kädensuojuksen, toinen leikkasi pois palan hänen hattunsa reunasta. Mutta ennenkuin kolmas sivallus iski, pistikin Kustaa Aadolf, joka oli taitava miekkailija, vihollisensa kuoliaaksi. Toisen oli jo sillä välin henkivartijan pistoolinluoti kaatanut. — Vielä kolmannessa tilaisuudessa sattui luoti kuninkaan olkapäähän, niin lähelle kurkkua, että sitä oli mahdoton poistaa. "Anna sen sitten olla", virkkoi Kustaa Aadolf välskärille, "olkoon vain siellä muistona!" Ja sinne se jäikin hänen kuolinpäiväänsä saakka, tehden kuitenkin sen verran haittaa, ettei hänen enää ollut mukava käyttää rautahaarniskaa, vaan sai hän enimmäkseen tyytyä nahkapaitaan. — Sotamiehet olivat näistä monista kuninkaansa urhouden osoituksista suuresti iloissaan ja innoissaan. Mutta päälliköt pelkäsivät usein, he kun paremmin käsittivät, minkä korvaamattoman vahingon Kustaa Aadolfin kuolema tuottaisi isänmaalle. Mutta turhat olivat kaikki heidän kehoituksensa varovaisuuteen. "Ei ole vielä koskaan yksikään kuningas saanut sotatantereella surmaansa", oli Kustaa Aadolfin vastaus.

Alinomaiset tappiot olisivat muuten nyt jo pakoittaneet puolalaisia rauhansovintoon; mutta heillä oli vielä yksi toivo jäljellä, se nimittäin, että Espanja ja Itävalta lupauksensa mukaan lähettäisivät heille apua. V. 1629 saapuikin viimein 10,000 miestä keisarin väkeä. Silloin oli juuri protestanttien koko vastarinta Saksanmaalla tullut kukistetuksi ja keisarin ylipäällikkö Wallenstein saattoi antaa pois osan liioista sotajoukoistansa. Mutta Kustaa Aadolfkin puolestansa oli suuresti enentänyt voimaansa ja saavuttanut edelleenkin voittoja. Täten tuli nyt vihdoin vuodeksi välirauha toimeen. Ehdot olivat Ruotsille sangen edulliset. Sigismund sai tosin pitää hänelle rakkaan, joskin tyhjän Ruotsin perintökuninkaan nimen, mutta Kustaa Aadolfille jäi Riika ja Liivinmaan ynnä useimmat Preussissä valloitetuista kaupungeista.[2]

SAKSAN SOTA.

1. Syyt Kustaa Aadolfiin osanottoon.

Samaan aikaan kuin Kustaa Aadolf temmelteli Liivin- ja Preussinmaalla puolalaisten kanssa, oli Saksassakin pauhannut suuri taistelu. Pitkällinen viha protestanttien ja katolilaisten välillä oli vihdoinkin leimahtanut julkisodaksi. Voitto yhä enemmän kallistui jälkimäisten puolelle, joiden johtajana oli itse Saksan keisari Ferdinand. Hädissään olivat protestantit jo kerran kutsuneet avukseen muukalaisen, Tanskan kuninkaan Kristian IV:nnen; mutta hänkin voitettiin ja pakoitettiin lupaamaan, ettei hän enää sekaantuisi Saksan asioihin. Nyt näytti perikato uhkaavan puhdistetun opin uskolaisia Saksanmaalla. Keisarin väki sorti ja raasti armottomasti ja esteettömästi onnetonta kansaa protestanttisissa seuduissa. Itse keisarikin antoi v. 1629 n.s. peruutusjulistuksen, jolla hän määräsi, että kaikki katoliselta kirkolta uskonpuhdistuksen aikana pois joutuneet maatilat piti sille jälleen annettaman takaisin. Ne olivat jo nyt sata vuotta perinnön ja oston kautta kulkeneet kädestä käteen; arvaahan siis, miten suurta vääryyttä se julistus tuotti niiden silloisille omistajille. Uskonvapauden poistamisesta ei tosin vielä ollut puhetta; mutta kuka saattoi siinäkään suhteessa enää mitään toivoa, kun näki, millä säälimättömällä kovuudella Ferdinand omissa perintömaissansa, missä hänellä oli täysi valta, pakotti protestanttisia alamaisiansa katolisen kirkon yhteyteen.

Kustaa Aadolf oli hyvin harras protestantti; samalla oli myös hengenvapaus hänestä ihmisen kallein tavara. Syvimmällä surkuttelulla hän katseli siis, miten hänen uskolaisparkojansa Saksassa sorrettiin, ja suuresti häntä ahdisti se pelko, että protestanttinen usko voisi tulla sieltä peräti hävitetyksi. Hänessä paloi kiivas halu noita hädänalaisia uskonveljiä auttamaan; sillä hänen mielestänsä samoinkuin yksityinen ihminen on kansansa jäsen ja velvollinen sen hyväksi itsensä uhraamaan, samoin myös jokainen yksityinen kansa on ihmiskunnan jäsenenä velvollinen yhteisen edun vuoksi panemaan itsensä alttiiksi ja rientämään sorrettujen veljiensä avuksi. Tätä hänen jaloa auttamishaluansa vastusti kauan aikaa kuitenkin se pelko, etteivät hänen voimansa siihen riittäisi ja että hänen oma kansansa, josta hänen velvollisuutensa ennen kaikkea oli pitää huolta, voisi tällaisen vaarallisen ja suuren hankkeen johdosta joutua turmion omaksi. Vähitellen haihtuivat kuitenkin nämät epäilykset. Puolan sodassa Kustaa Aadolf oppi luottamaan omaan sotataitoonsa ja myös soturiensa urhoollisuuteen ja voimaan. Saman sodan loppupuolella hän paitsi sitä huomasi yhä selvemmin, että taistelu Saksan keisaria vastaan kaikissa tapauksissa tulisi välttämättömäksi. Ferdinand, niinkuin ennen on kerrottu, lähetti suuren sotajoukon puolalaisten avuksi. Kirjeissään hän ei koskaan tahtonut suoda Kustaa Aadolfille kuninkaan arvonimeä, osoittaen siten selvästi, että hän puolusti Sigismundin oikeutta Ruotsin kruunuun. Ylimmäinen keisarillinen sotapäällikkö, Wallenstein, päästyänsä Saksan pohjoisrannoille asti, jossa hän piiritti protestanttisena pysynyttä Stralsundin kaupunkia, otti itselleen valtioamiraalin nimen ja rupesi hankiskelemaan sotalaivastoa Itämerelle. Silminnähtävästi oli aikomus lähteä kukistamaan Ruotsia Sigismundin vallan sekä paavin ikeen alle.

Asiain näin ollen Kustaa Aadolf päätti kun päättikin itse lähteä vihollista vastaan. Hänen mielestänsä oli paljoa edullisempaa Ruotsille, jos sotatantereeksi tulisi vieras maa, ja paitsi sitä olisi kunniakin paljoa suurempi, jos samalla myös onnistuisi pelastaa nuo onnettomat uskonveljet sorron alta.

2. Kustaa Aadolfin lähtö Ruotsista ja tulo Saksaan.

Valtaneuvoskunta huolestui ensin suuresti, kun sille ilmoitettiin kuninkaan tuumat; sillä vähäisen Ruotsin taistelu kristikunnan mahtavinta hallitsijaa vastaan näytti kovin vaaralliselta, miltei mahdottomalta. Mutta toiselta puolen ei kukaan myöskään voinut todistaa perättömiksi esiintuotuja syitä. Vielä enemmän vaikutti Kustaa Aadolfin into asian ratkaisuun. "Kuningasta", niin sanoi viisas Oxenstjerna, "innostaa voimallinen henki, jota ei mikään saata vastustaa."

Neuvoskunnan taivuttua kutsuttiin v. 1630 säädyt Tukholmaan kokoon ja esitettiin heillekin tämä asia. Kaikki näkivät aivan selvään, miten suuria uhrauksia, miten paljon varoja ja verenvuodatusta Ruotsin valtakunnalta tällainen suuri yritys vaatisi; mutta sittenkään ei ainoakaan ääni noussut vastaan. Ihmeteltävällä mielenjaloudella päätti koko kansa uhrata itsensä pyhän asian hyväksi. Toukok. 20 p. kokoontuivat sitten säädyt yhteiseen kokoukseen valtasaliin, johon myös Kustaa Aadolf saapui, taluttaen nelivuotista tytärtään. Tälle pienelle kruununperilliselle vannottiin nyt uskollisuudenvala, ja hyväksyttiin ehdoitus hallituksen järjestämisestä kuninkaan poissaollessa. Sen jälkeen piti Kustaa Aadolf liikuttavan ja jalon jäähyväispuheen alamaisilleen. "Minä lähden", lausui hän muun muassa, "nyt taisteluun, joka on paljoa vaikeampi ja vaarallisempi kaikkia edellisiä. En tee sitä kevytmielisyydestä enkä myöskään — sen Jumala voi todistaa! — minkään yksityisen edun tai turhan sodanhimon tähden. Vaan keisari on minut monella tavalla pakoittanut tähän. Hän on häväissyt minua, auttanut vihollisiamme ja sortanut uskolaisiamme, jotka, sekä hengellisessä että maallisessa orjuudessa kituen, huoaten ikävöivät pelastusta, eivätkä heidän huokauksensa, jos vain Jumala apunsa suopi, tarvitse olla turhat. — Mitä minuun tulee, niin tiedän vallan hyvin, mikä minun kohtalokseni voipi tulla. Monessa paikassa olen jo Ruotsin valtakunnan puolustukseksi vuodattanut vertani ja saanenpa vielä vihdoin antaa henkenikin, sillä ruukku käy kaivolla siksi, kunnes se särkyy." Kyyneleet puhkesivat puheen lopussa kuninkaan omistakin silmistä esiin, eikä kuulunut salissa pitkään aikaan muuta kuin läsnäolevien hiljaisia, väkisin pidätettyjä nyyhkytyksiä. Sitten Kustaa Aadolf luki ääneensä vielä lyhyen rukouksen ja läksi pois salista.

Vielä kerta oli kuitenkin valtiopäivämiesten suotu olla rakkaan kuninkaansa seurassa; heidät kutsuttiin näet sinä päivänä palatsiin päivällisille. Kustaa Aadolf kulki pöydästä pöytään ja puhutteli melkein jokaista erikseen. Hän oli tässä tilaisuudessa vielä tavallistakin lempeämpi ja herttaisempi. Vakavan sekainen iloisuus vallitsi koko juhlatilaisuudessa. Tuntuipa siltä kuin kaikki läsnäolijat olisivat aavistaneet, että kuningas ja hänen kansansa olivat tässä nyt viimeistä kertaa yhdessä, ja kuin olisi tästä eronhetkestä vielä oikein tahdottu nauttia.

Laivasto seisoi jo sillä välin odottamassa Elfsnabbissa; sotaväki majaili aluksissa, ja kaikki lähtövarustukset olivat päättyneet. Kuninkaan tultua nostettiin heti ankkurit ja kuljettiin myötäisellä, kohtuullisella tuulella joutuisasti meren poikki.

Juhannuspäivänä 1630 läheni Ruotsin laivasto Pommerin rantaa. Se päivä oli jo ennestään merkillinen protestanttien historiassa; sillä juuri sata vuotta sitten oli heidän uskontunnustuksensa ensi kertaa astunut julkisesti valtiollisella alalla esiin, kun se Augsburgin valtiopäivillä tuotiin keisarin nähtäväksi.

Aikomus oli ensin ollut laskea Rügen-saarta kohti ja vapauttaa se keisarillisten sotajoukkojen vallasta, mutta kun tuli tiedoksi, että ruotsalainen apujoukko, joka jo vuotta ennen oli lähetetty Stralsundin avuksi, nyt oli koko saaren valloittanut, purjehdittiin suoraan Usedom-saarelle.

Kustaa Aadolf itse oli ensimäisiä, jotka astuivat jalallaan Saksan rannan hiekalle. Hän laskeusi siellä heti toiselle polvelleen ja rukoili ääneensä. Noustuaan jälleen pystyyn huomasi hän kyyneleitä ympärillä seisovien herrojen silmissä. "Älkää itkekö", lausui hän silloin, "vaan rukoilkaa Jumalaa sydämen pohjasta! Harras rukous on jo puoli voittoa." Sitten hän tarttui lapioon ja alotti omin käsin vallituksen, joka nyt luotiin leirin ympärille. Sotaväen tuontia maalle jatkettiin yötä myöten, ettei paraillaan oleva edullinen tyyni ilma menisi hukkaan. Valaistuksena tässä yöllisessä toimessa olivat ylt'ympärillä palavien kylien liekit. Pakoon lähtevät kroatit[3] olivat täten vielä tahtoneet käyttää valtansa viimeistä hetkeä.

Keisarin hovissa ja ylimalkaan Saksan katolisissa osissa ei oltu Ruotsin armeijan tulosta paljon millänsäkään. Äskeiset voitot sekä protestanttien ja heidän auttajansa, Tanskan kuninkaan, kukistus olivat paisuttaneet heidän ylpeyttänsä. "Onpa taas pikkiriikkinen vihollinen meidän kimppuumme tipahtanut!" näillä sanoilla Ferdinand Regensburgin valtiopäivillä ilmoitti asian muutamille Saksan ruhtinaille. Wienissä laskettiin pilkkaa siitä, että muka Ruotsinkin kuningas vaati itselleen majesteetin arvonimeä. "Mokoma majesteetti", arveltiin, "pian sulaa, kunhan vain joutuu meidän eteläisen auringon paahteeseen!" Seurauksena tästä ylenkatseesta oli se, että sotavarustukset kävivät huolettomasti ja laimeasti. Vaativatpa Saksan ruhtinaat juuri tällä hetkellä keisarin taitavan ja voittoisan ylipäällikön Wallensteinin eroittamista virasta sen johdosta, että hän oli menetellyt kovin röyhkeästi ja väkivaltaisesti. Conti, joka peri hänen paikkansa, ylenkatsoi myöskin niin perinjuurin Ruotsin sotavoimaa, ettei hän edes yrittänytkään estää Kustaa Aadolfin maallepääsöä. Hänen mielestään olikin parasta antaa heidän tulla, jotta heidät sitten saisi yhdellä iskulla kerrassaan hävitetyiksi.

Ilman mitään vastarintaa levisi siis Kustaa Aadolfin sotavoima kaikkien Oderjoen suussa olevien saarten yli, jopa he ottivat mannermaallakin useampia läheisiä kaupunkeja haltuunsa. Joka paikassa tervehti kansa heitä, niinkuin pelastajia ainakin; sillä Kustaa Aadolf oli opettanut miehensä ankaraan kuriin. He eivät ryöstäneet halvintakaan kalua, eivät tehneet vähintäkään väkivaltaa. Päinvastoin he usein omista vähistä ruokamääristään jakoivat ryöstetyille, nälkää näkeville asukkaille. "Emme käy sotaa", oli kuninkaalla tapana sanoa, "yksinään oman hyötymme vuoksi, vaan myös tämän onnettoman Saksan kansan tähden; emme ole tulleet heitä sortamaan, vaan päinvastoin tuomaan heille rauhaa ja vapautta, sekä hengellistä että maallistakin."

3. Seitsemänkymmenen suomalaisen sankarikuolema Demminin lähellä.

Saksan sotaan käsketty suomalainen väki ei ollut saapunut yhdessä kuninkaan kanssa, vaan tuli perille vasta vähää myöhemmin, heinäkuun alassa. Turussa ei sattunut olemaan tarpeeksi laivoja sillä kertaa; siitä syystä ei voitu lähettää enempää kuin Savon ja Porin jalkarykmentit sekä seitsemän ratsumieslippukuntaa, jotka viimeksimainitut, samoinkuin myös seuraavana vuonna lisäksi tulleet viisi lippukuntaa, olivat Uudenmaan ja Hämeen läänistä sekä Turun puolelta kotoisin. Meidän miesten luku ei ollut siis ensi alussa suinkaan suuren suuri, mutta eipä ollut ennättänyt edes kuukauttakaan kulua, ennenkuin he saivat jo tilaisuuden näyttää, että "miehuudella sotia käydään, eikä miesluvulla".

Kustaa Aadolfin nopeat valloitukset olivat nyt vihdoin herättäneet Contin suruttomuuden unesta. Hänen ylenkatseensa oli nyt muuttunut peloksi. Hän ei enää toivonutkaan suoralla, rehellisellä taistelulla voivansa vastustaa tuota voittoisaa vihollista, vaan rupesi, niinkuin hänen aikaisillaan viekkailla italialaisilla oli tapana, koettamaan kaikellaisia häijyjä salakeinoja. Hänen kehoituksestaan läksi toinen italialainen, everstiluutnantti Del Ponte, Ruotsin leiriin, valehdellen olevansa tyytymätön karkulainen, joka halusi päästä kuninkaan armeijan palvelukseen. Hänen oikea tarkoituksensa oli kuitenkin väijyä Kustaa Aadolfia ja odottaa sopivaa hetkeä, jolloin hän saisi hänet murhatuksi tai vielä mielemmin elävältä saatetuksi keisarillisten käsiin.

Alussa elokuuta läksi Kustaa Aadolf eräänä päivänä itse tiedustelemaan vihollisten asemaa Demminin kaupungin luona Pommerissa, vieden kanssansa ainoastaan seitsemänkymmentä suomalaista ratsumiestä. Sen nähtyänsä riensi Del Ponte heti salaa ruotsalaisten leiristä Contin luoksi, otti häneltä 1,500 neapelilaista kyrassieriä ja asettausi väijyksiin kahdenpuolen erästä rotkotietä, josta tiesi kuninkaan matkan käyvän. Sinne saapuikin pian Kustaa Aadolf pienen parven kanssa, aavistamatta tätä ilkeää petosta. Yht'äkkiä karkasivat neapelilaiset esille, sulkien tien sekä edestä että takaa ja vaatien antautumista. Mutta Suomen pojat, vaikka heitä oli vain yksi kahtakymmentä vastaan, kävivät piiriin kuninkaansa ympärille ja alkoivat aika miesten tavalla hakata päälle kaikille haaroille. Kerta toisensa jälkeen onnistuikin heidän torjua viholliset päältänsä. Heillä näet oli se suuri etu, että he saivat vapaasti käyttää kaikkia aseitansa, kun sitä vastoin Del Ponte oli ankarasti kieltänyt väkeänsä pistooleilla ampumasta. Hän tahtoi, jos mahdollista, saada kuninkaan elävältä vangiksi; myös pelkäsi hän, että alinomainen pauke saattaisi herättää jonkun ehkä lähiseuduilla kuljeskelevan ruotsalaisen partiojoukon huomiota. Jonkun ajan perästä suuttuivat kuitenkin neapelilaiset tähän epätasaiseen taistelutapaan, joka heiltä jo oli vienyt sangen monta uljasta kumppania. Hekin tempasivat vihdoin pistoolinsa esille, joiden luodit nyt rupesivat tiheästi lentelemään suomalaisten keskelle. Täten alkoivat pian heidän urhojensa rivit harveta peloittavalla tavalla. Kuninkaankin alta ammuttiin hevonen, eikä yksikään hänen miehistään päässyt tuossa kauheassa käsikähmässä niin likelle, että olisi voinut antaa hänelle toisen hevosen. Kustaa Aadolfin oli siis pakko antautua vangiksi eräälle neapelilaiselle kyrassierille. Mutta samassa kajahtikin melkein jo kuulumattomaksi heikontunut huuto "Hakkaa päälle" taas uudella, monenkertaisella, kiihtyneellä voimalla ja sitä seuraavat suomalaisten sivallukset näyttivät hämmästyneelle viholliselle, että sotaonni, samoinkuin muukin onni, on sangen liukas luiskahtamaan. Del Ponten lähdettyä olivat näet muutamat varovaiset ruotsalaiset päälliköt lähettäneet vielä kolme lippukuntaa ratsumiehiä sekä yhden komppanian jalkaväkeä kuninkaan jälkeen. Niillä oli käsky hiljakseen, pysytellen jonkun matkaa jälempänä, seurata häntä, niin että hädän ehkä tullessa olisivat varalla. He olivat kuulleet ampumisen, ja ratsuväki oli edeltä rientäen nyt kerinnyt vielä ajoissa apuun. Tätä vereksen joukon ryntäystä eivät neapelilaiset kestäneet kauan; he kääntyivät pakoon jättäen jälkeensä 400 kaatunutta ja 200 vankia. Kustaa Aadolf, jonka hänen vangitsijansa hädissään päästi irti, kun tämä hyväksi onneksi ei arvannut saaliinsa kallista arvoa, sai tilaisuuden jälleen yhtyä omaan väkeensä ja oli pelastettu. Mutta nuo seitsemänkymmentä Demminin uskollista suomalaista makasivat melkein joka mies maassa kuolleena tai pahasti haavoitettuna. Surullisin silmin kuningas katseli heitä. "Kuinka monta sankarityötä", lausui hän, "olisivat nämät vielä voineet suorittaa, jollei minun varomattomuuteni olisi saattanut heitä ennenaikaiseen kuolemaan!"[4]

4. Kustaa Aadolf Werbenin leirissä.

Syksy kului alinomaisissa pienemmissä taisteluissa keisarillisten kanssa, joissa Ruotsin väki enimmiten oli voitolla. Talvi tuli tavattoman aikaiseen; lokakuussa jo sattui sangen kovia pakkasia. Nyt olisivat keisarilliset mieluimmin keskeyttäneet sodan talven ajaksi, niinkuin näillä mailla enimmiten tähän asti oli ollut tapana. Heidän joukossaan oli paljon italialaisia, jotka eivät olleet tottuneet tämmöiseen kolkkoon ilmaan, ja toisetkin olivat ylellisestä elämästään veltostuneet. He kutsuivat siis Ruotsin väen päälliköt luokseen keskustelemaan ja ehdoittivat välirauhaa kevääseen asti. "Aika olisi jo", sanoivat he, "ajatella mukavaa talvikortteria; sillä eihän toki soturille ole miksikään kunniaksi taistella lunta ja jäätä vastaan." — Mutta vanhin läsnäolevista Ruotsin eversteistä vastasi, ettei heidän kuninkaansa suinkaan tahtoisi lakkauttaa sotaa talven tähden. "Hän on", niin kehui vanhus, "väsymätön ja kärsii iloisella mielellä kaikki vastukset, nälkää ja janoa samoin kuin pakkastakin, maaten yönsä lumihangella ikäänkuin se olisi pehmein vuode. Tietystikään ei kukaan meistä alapäälliköistä eikä sotamiehistä kehtaa olla arempi. Me Ruotsin miehet olemmekin sotureja kesät, talvet; me emme ole pääskysiä, jotka eivät uskalla tulla näkyviin, ennenkuin lumet ovat maasta sulaneet." Kustaa Aadolf, saatuaan tästä tiedon, hyväksyi kaikin puolin vanhan everstin puheen. Hän oli varustanut väelleen lämpimiä turkkiröijyjä; hän oli hankkinut talvista retkeä varten riittävästi muonaa. Myös karttui hänelle karttumistaan lisäväkeä, osaksi kotimaasta lähetettyä, osaksi Saksassa pestattua. Contin armeija sitä vastoin hupeni päivä päivältä tautien sekä karkaamisten kautta. "Nyt talviaikana", virkkoi kuningas, "aion saada vielä enemmän toimeen kuin menneenä suvena." Tämä ylpeä lupaus alkoikin sangen pian toteutua, sillä vuoden lopussa olivat myös lopussa Contin sotajoukot, joita lukemattomissa kahakoissa yhä uudestaan teloitettiin ja hajoitettiin.

Nytpä läheni Kustaa Aadolfia viimeinkin toinen, pelättävämpi ja enemmän hänen vertaisensa vihollinen. Wallensteinin saatua eron virasta, määrättiin Baijerin armeijan päällikkö koko Saksan katolisen sotavoiman ylimmäiseksi johtajaksi. Tämä oli vanha, viisas Tilly, jolla oli tapana kehua, ettei hän "koskaan ollut maistanut viiniä, nauttinut naisen rakkautta eikä jäänyt taistelussa tappiolle". Mutta vaikka hän tähän asti oli ollut niin voittoisa, niin ei hän kuitenkaan ollut yhtään ylpeä; hän ei kertaakaan yhtynyt muiden kera pilkkaamaan Ruotsin kuningasta, vaan arvosteli alusta alkain oikein Kustaa Aadolfin tavatonta taitoa ja kykyä.

Sen erehdyksen oli hänkin kuitenkin nyt tehnyt, ettei hän ollut heti koko voimallaan rientänyt Ruotsin armeijaa vastaan. Hän näet toivoi Contin yksinkin jaksavan seisoa sitä vastaan, kunnes hän olisi kukistanut ja valloittanut rikkaan ja mahtavan Magdeburgin kaupungin, jota ei hän uskaltanut jättää selkänsä taakse. Paljon ei puuttunutkaan, että nämät molemmat suuret sotaherrat olisivat saaneet ensi kertaa koettaa voimiansa Magdeburgin edustalla; sillä Kustaa Aadolfin mieli paloi auttamaan tätä urhoollista kaupunkia, protestanttisen uskon vahvinta suojelusmuuria niillä seuduin. Esteenä olevan Contin armeijan oli hän nyt jo musertanut mitättömiin; Pommerin herttuan sekä Brandenburgin vaaliruhtinaan, jotka keisaria peläten kauan aikaa horjuivat kahden vaiheella, oli hän pakoittanut liittolaisikseen. Ei ollut enää muuta kuin lyhyt matka Magdeburgiin jäljellä; mutta se matka kävi Saksin vaaliruhtinaan alustan läpi, ja tämä herra, vaikka hänkin oli luterilainen, oli yksityisten etujen vuoksi halukas kallistumaan keisarin puolelle. Hän ei sallinut Kustaa Aadolfin vapaasti marssia maansa läpi. Näin sai Tilly esteettömästi ahdistaa Magdeburgia ja viimein väkirynnäköllä valloittaa tämän onnettoman kaupungin, jossa tilaisuudessa tapahtuneen julmuuden sekä verenvuodatuksen vertaista Tillyn omien sanojen mukaan ei ole nähty aina Jerusalemin hävityksestä saakka.

Kustaa Aadolf, kun hän ei ollut saanut pelastaa Magdeburgia, otti nyt osan armeijaansa ja asettausi sen kanssa vahvaan leiriin Werbeniin, Elbe- ja Havel-jokien yhtymäpaikkaan. Sopivampaa asemaa tuskin olisi voinut keksiä. Kolmella taholla olivat syvät joet leirin suojana; neljännelle oli rakennettu korkeita, paksuja vallituksia, joilla seisoi 150 tykkiä, uhkaavat kidat ammollaan. Takana oli liittolaismaat Brandenburg, Pommeri ja Meklenburg, jotka näin olivat hyvin varjeltuna samalla kun ne myös puolestansa olivat Ruotsin väen apuna siten, että niistä oli helppo saada muonavaroja. Vihollisen sitä vastoin oli, ennenkuin se pääsi Werbeniin, kulkeminen pitkät matkat aivan tyhjiksi ryöstettyjen seutujen läpi. Tässä saattoi siis Kustaa Aadolf hyvässä turvassa odottaa keisarillisten tuloa, vaikka hänellä olikin vain noin 15,000 miestä, Tillyllä 24,000.

Aivan ristissä käsin odottaminen ei ollut kuitenkaan Ruotsin kuninkaan eikä hänen urhojensa mielen mukaista. Eräänä päivänä läksi Kustaa Aadolf leiristään liikkeelle uljaalle partioretkelle noin 3,000 ratsumiehen kanssa. Hän oli saanut tietää Tillyn etujoukkona olevan ratsuväen (neljän rykmentin) jo ehtineen parin, kolmen peninkulman päähän Werbenistä. Tämän etujoukon hän aikoi nyt hävittää äkillisellä päällekarkauksella. Keisarilliset olivat majoittuneet kolmeen eri kylään; siksi kuningaskin jakoi väkensä kolmeen joukkoon. Baudis suomalaisten kanssa lähetettiin Burgstallin kylää vastaan, joka oli läntisin; Kustaa Aadolf itse otti keskimäisen, reinkreivi itäisimmän osaksensa. Yöllä heinäkuun 18:tta päivää vasten 1631 saapui jokainen määräpaikalleen. Kylien asukkaat, vaikka he olivat saaneet vihiä aiotusta rynnäköstä, eivät olleet antaneet siitä tietoa keisarillisille, joita he vihasivat. Tillyn väki, väsyneenä pitkästä marssista ja aavistamatta, että miesluvultaan niin paljoa pienempi Ruotsin armeija uskaltaisi lähteä vallitustensa suojasta, oli laiminlyönyt vartioimista. Baudis hyökätessään suomalaisineen rajuilman tavoin, tapasi vihollisen syvimmästä unesta; sitä paitsi oli heidän everstinsäkin vieraisilla toisessa kylässä, niin ettei heillä ollut johtajaa. Hämmästyneet, pyöräpäiset keisarilliset hakattiin siis enimmäksi osaksi maahan; ainoastaan harva pelasti itsensä pakenemalla. Toisissa kylissä menestys ei ollut yhtä täydellinen. Niihin saapuneet joukot eivät olleet yhtä joutuisia kuin suomalaiset; heidän perille tullessaan oli jo vihollinen herännyt Burgstallin kahakan pauhuun ja seisoi järjestetyssä sotarinnassa. Vihollinen tosin täälläkin jonkun vastustuksen perästä voitettiin ja hajoitettiin, mutta voitto ei ollut kuitenkaan kummassakaan paikassa niin täydellinen kuin Burgstallissa.

Vimmastuneena tästä arvaamattomasta tappiosta marssi nyt Tilly koko armeijansa kanssa Werbeniä vastaan. Voitosta hän oli varma, luottaen osaksi suureen ylivoimaansa, osaksi myös muutamien salapetturien lupaukseen, joiden piti keisarillisten lähestyessä naulita umpeen Ruotsin tykkien sankkireijät ja sytyttää Werbenin kaupunki palamaan. Tämä hanke oli kuitenkin tullut Kustaa Aadolfin tietoon ja hän oli päättänyt kääntää sen vihollisen omaksi turmioksi.

Heinäkuun 27 p. päivällisen aikana ilmaantuivat Tillyn sotajoukot hyvässä järjestyksessä näkyviin. He asettivat eräälle harjulle kolmekymmentäkaksi suurta tykkiä, jotka pian alkoivat kiivaasti syöstä tulta Ruotsin leiriin. Sieltä ei kuulunut muuta kuin joku harva laukaus vastaukseksi. Samassa leimahti useammista paikoista leirissä suuri liekki; kuninkaan käskystä oli näet ajettu kokoon suuria risuläjiä, jotka nyt sytytettiin. Tästä päätti Tilly tietysti, että petturit olivat täyttäneet lupauksensa. Huoletonna ja riemuhuudolla juoksivat siis keisarilliset rynnäkölle. Mutta kun he olivat joutuneet tarpeeksi likelle, tuiskahti heitä vastaan raehauleja niin taajasti, että kokonaiset rivit kaatuivat kerrassansa maahan ja tähteet säikähtyneinä pötkivät pakoon. Näistäkin kuitenkin saivat vielä suuret joukot surmansa, sillä Baudis ratsumiehiensä kanssa hyökkäsi tuulispäänä heidän niskaansa.

Seuraavana aamuna alkoi etuvartijain välillä pieni kahakka, joka pian kiihtyi suuremmaksi, kun molemmille puolille yhä saapui apua. Viimein ryntäsi kuningas itse ulos leiristä 1,000:n pyssymiehen ja 800:n ratsumiehen kanssa, joista jälkimäisistä puolet olivat suomalaisia. Näiden ryntäystä ei vihollinen voinut kestää, vaan ajettiin kauas pois leirin läheisyydestä. Tilly asetti nyt koko armeijansa sotarintaan ja tarjosi tappelua aukealla tantereella; mutta Kustaa Aadolf ei huolinut siihen ruveta miesluvun kovin suuren epätasaisuuden vuoksi.

Pari viikkoa seisoi sitten Tilly vielä näillä seuduin, odottaen soveliasta tilaisuutta käydäkseen Ruotsin kuninkaan kimppuun; vaan semmoistapa ei tahtonut ilmaantua. Sillä välin nousi häntä vastaan toinen vihollinen, joka oli vielä hävittävämpi kuin Ruotsin väen luodit. Muona, joka oli kaukaa tuotava, pilaantui usein matkalla kesäisessä paahteessa tai joutui rohkeitten ruotsalaisten partiokuntien käsiin. Täten saatiin nähdä yhä enemmän nälkää keisarillisten leirissä. Eipä ollutkaan Tillyllä viimein muuta neuvoa kuin peräytyä Magdeburgiin asti. Hän oli tällä turhalla retkellä menettänyt 6,000 miestä ja sen lisäksi — mikä vielä pahempi — sotamiestensä sekä omankin luottamuksensa.

Mutta Kustaa Aadolfin maine sitä vastoin oli tästä taitavasta puolustuksesta kahta vertaa voimallisempaa vihollista vastaan karttunut vieläkin suuremmaksi. Niin myös olivat hänen soturinsa taas saaneet uuden tilaisuuden osoittaa uljasta miehuuttaan ja hyvää sotakuriansa. Erittäinkin oli suomalainen ratsuväki nyt tullut kuuluisaksi, varsinkin tuon sukkelasti toimeenpannun Burgstallin päällekarkauksen sekä myös Werbenin leirin edustalla tapahtuneen kahakan kautta. Kustaa Aadolf luotti tästä lähtien heihin paremmin kuin mihinkään muuhun väkensä osastoon. Kaikissa tappeluissa, niin kauan kuin kuningas eli, saivat he nyt aina seisoa sotarinnan oikean kyljen äärimäisenä joukkona. Sen ajan taistelutavan mukaan asetettiin näet jalkaväki tykistön kanssa sotarinnan keskustaan, ratsuväki kyljille. Tämä ratsuväki oli paljon vaikuttavampi kuin huonopyssyinen, hidasliikkeinen jalkaväki, ja tavallisesti pääsi se armeija voitolle, jonka oikea kylki sai vastassa olevan vihollisen vasemman kyljen hajoitetuksi ja saattoi sitten täydellä voimalla hyökätä keskustan kimppuun. Suomalaisille määrätty paikka oli siis suuri luottamuksen ja kunnioituksen osoitus, joskin se samalla toi myös sitä suuremman vaaran mukanansa.

5. Leipzigin eli Breitenfeldin tappelu.

Werbenistä palatessaan kohtasi Tilly hänelle avuksi lähetetyn suuren sotajoukon, niin että hänen armeijansa karttui nyt 40,000:ksi mieheksi. Samassa saapui hänelle myös keisarilta se käsky, että hänen piti kääntää aseet Saksin vaaliruhtinasta vastaan. Tämä herra näet, vaikka hän keisarille mieliksi oli estänyt Kustaa Aadolfin Magdeburgia auttamasta, oli kuitenkin samassa osoittanut Ferdinandille uppiniskaisuutta siten, ettei ollut pannut toimeen julistusta katolisen kirkonomaisuuden takaisinannosta. Tilly marssi nyt siis pelättyjen joukkojensa kanssa Saksin rajan yli. Merseburgin, Jenan ja Weissenfelsin kaupungit ryöstettiin; enemmän kuin kaksisataa kylää leimahti yhtenä ja samana päivänä tuleen. "Minun vallonilaiseni", virkkoi Tilly, kun hänelle näistä julmuuksista valitettiin, "eivät ole taivaan lintuja, että he voisivat ravita itseään paljaalla ilmalla." Hädissään pyysi nyt vaaliruhtinas apua Kustaa Aadolfilta ja solmi lujan liiton hänen kanssansa.

Tilly seisoi ylen vahvassa leirissä likellä Leipzigin kaupunkia; siellä hän aikoi odottaa liittolaisten päällekarkausta tai myös heidän sotavoimansa hajoamista muonan puutteen tähden. Mutta tätä viisasta neuvoa vastustivat kaikki nuoremmat everstit, tulinen Pappenheim etupäässä. Tämä sanoi sitä pelkuriudeksi, jos nyt päästettiin käsistä tilaisuus hävittää vihollinen, joka viimeinkin oli uskaltanut ulos aukealle tantereelle. Ja häntä vastaan oli välttämättömästi mentävä, jos tappelua toivottiin, sillä tämän vahvan leirin kimppuun hän ei suinkaan uskaltaisi rynnätä. Tuo moite pelkuriudesta loukkasi ja liikutti vanhaa Tillyä kovasti; harmi voitti viisauden ja hän päätti lähteä ulos leiristä.

Varhain aamulla syyskuun 7 p. 1631 marssi siis keisarillinen sotavoima liittolaisia lähemmäksi ja seisahtui Breitenfeldin kylän tienoille, missä sillä oli matala harju takanaan ja lieterantainen pieni joki jonkun matkan päässä edessänsä. Tykistö asetettiin harjulle, niin että se oman väen yli saattoi lennättää luotejansa lähenevän vihollisen riveihin. Koko armeija oli vanhan tavan mukaan jaettu suuriin, syviin, monta tuhatta miestä käsittäviin neliskulmiin (tertsioihin), jotka olivat sangen kömpelöt liikunnoissaan. Jalkaväki oli keskustassa, ratsuväki molemmin puolin kyljillä, kaikki yhtenä sotarintana ilman mitään varajoukkoa; niin varmat oltiin voitosta. Keskustaa johti Tilly itse; vasemman kyljen oli Pappenheim omasta pyynnöstään saanut, sillä hän varmaan luuli Kustaa Aadolfin itse komentavan oikeaa kylkeänsä. Hänen suvussaan näet kulki vanhastaan se ennustus, että eräs kreivi Pappenheim, ratsastaen valkoisen orhin selässä, oli voittava mainion ja mahtavan kuninkaan. Tämän ennustuksen Pappenheim lujasti uskoi tarkoittavan häntä itseään ja Ruotsin kuningasta; siksi hän aina ratsasti valkoisella orhilla ja koetti päästä kahakkaan Kustaa Aadolfin kanssa. Enin osa Tillyn armeijaa oli kookasta, vahvaa, jo monasti tulta kokenutta, kaikkiin sotatemppuihin tarkoin harjaantunutta väkeä. Täysi luottamus voitosta siis täytti heidän sydämensä, ja heidän rohkeutensa yltyi vielä siitä puheesta, jonka nyt Tilly heille piti. "Viimeinkin", lausui vanha sotaherra, "on meidän vihollisemme piiloloukeroistaan ja ketunluolistaan pujahtanut ulos aukealle tantereelle. Täällä me nyt saamme käydä hänen kimppuunsa rinta rintaa, miekka miekkaa vasten. Kukahan voitosta voisi epäilläkään? Eihän vääräuskoiset ole vielä koskaan voittaneet katolilaisia aukealla tantereella. Katsokaapa vain noita koreita saksilaisia, tuota nuorta, vastapestattua väkeä, joka ensi rynnäköllä heti lentää kaikille haaroille niinkuin akanat tuulessa. Katsokaa myös noita repaleisia, nälistyneitä, uupuneita Ruotsin joukkoja, joiden hevoset ovat huonommat kuin teidän kuormastokoninne! Hyökätkää vain täyttä vauhtia heidän päälleen, niin saatte nähdä, että ratsut miehineen päivineen keikahtavat nurin niskoin jo yksistään teidän tulisten oriittenne kavioiden iskusta!" — Tunnussanaksi määrättiin "Jeesus Maaria!" — tunnusmerkiksi valkoinen nauha hattuun — aivankuin Magdeburgin rynnäkössä.

Varhain samana aamuna läksivät myös liittolaisarmeijat liikkeelle. Kiireesti he kulkivat kapeaa siltaa myöten tuon lieterantaisen joen poikki ja ihmeteltävän kiireesti he sitten toisella rannalla järjestäytyivät sotarintaan. Tilly ei ollut tahtonut estää heidän ylimenoansa, sillä hän tahtoi täten saada heidät ikäänkuin satimeen, josta ei heidän, tappiolle jäädessään, enää olisi mahdollista päästä pakoon. Mutta kun hän nyt näki heidän nopeat liikkeensä ja heidän hyvän järjestyksensä, kuuluu hän vaalenneen ja tulleen aivan sanattomaksi. Taisipa silloin synkkä aavistus iskeä hänen mieleensä.

Saksilaiset, noin 20,000 miestä, saivat sijansa vastapäätä keisarillisten oikeanpuolista kylkeä; Ruotsin armeija, 13,000 miestä jalkaväkeä, 9,000 hevosväkeä, otti käydäkseen itse Tillyn ja Pappenheimin kimppuun. Suuri eroitus oli näiden molempien sotarinnan osien ulkomuodossa; vaaliruhtinaan joukot olivat verevät kasvoiltaan, uusissa, koreissa vaatteissa; Kustaa Aadolfin urhoilla oli puvut kuluneet, hevoset pienet, laihat; miehet itsekin lyhyenläntäiset, mitättömän näköiset. Yhtä suuri, sen tappelu pian näytti, oli myös eroavaisuus kunnossa, vaikka aivan päinvastoin kuin mitä näöstä olisi voinut päättää. Saksilaiset olivat järjestetyt aivan samaan malliin kuin keisarillisetkin; mutta oman sotarintansa oli Kustaa Aadolf asettanut uuden, oman keksimänsä tavan mukaan. Hänen jalkaväkensä, joka myös oli keskustana, seisoi prikaatittain, pari tuhatta miestä kussakin, jotka paljon nopeammin saattoivat kääntyä ja marssia; ratsuväki oli jaettu lippukuntiin ja lippukuntien lomiin oli aina asetettu pyssymiesparvia. Koko voima oli järjestetty kahteen peräkkäin seisovaan sotarintaan, joista toinen oli varajoukkona. Kaikki oman maan väki oli ensimäisessä sotarinnassa, toisessa ainoastaan pestattua. Oikean kyljen ratsuväkeä, niinkuin Pappenheim oikein oli arvannut, johti kuningas itse. Siellä nähtiin kolme ruotsalaista rykmenttiä, kaksi suomalaista Stålhandsken ja Tottin johtamina. Näillä viimeksimainituilla oli nyt täällä ensi kertaa uusi kunniasijansa. Keskustassa seisoi neljä prikaatia jalkaväkeä, joiden joukossa urhoudestaan kuuluisa sininen prikaati, kuninkaan henkivartijat: niin myös ruotsalaisessa prikaatissa oli muiden muassa Savon rykmentti. Vasemman kyljen komentajana oli Kustaa Horn; hänenkin joukossaan oli, paitsi pari saksalaista, yksi suomalainen ratsumiesrykmentti.

Kun kaikki oli järjestyksessä, ratsasti kuningas sotarintansa keskelle, paljasti toisella kädellä päänsä ja ojensi toisella miekkansa kärjen maahan. Kaikki muutkin noudattivat tätä hänen esimerkkiään. Sitten koroitti Kustaa Aadolf mahtavan äänensä, niin että se kaikui melkein koko sotarinnan yli, ja rukoili: "Armollinen Jumala, Sinun kädessäsi on voitto ja tappio! Kaukaisilta mailta, rauhallisista kodeista olemme me tulleet tänne vapauden, totuuden ja Sinun evankeliumisi puolesta taistelemaan. Suo meille voitto Sinun pyhän nimesi tähden!" Tämä rukous viritti sotureissa tulisen innon ja lujan miehuuden; kaikki vannoivat saattavansa uskonvapauden pyhän asian voitolle tai uhraavansa henkensä sen puolesta.

Vanhan tavan mukaan lähetti nyt kuningas vielä torvensoittajan vihollista taisteluun vaatimaan. "Minä puolestani", vastasi Tilly, "en ole ennenkään koskaan välttänyt tätä taistelua, ja kuningas hyvin tietää, mistä hän minut voi löytää."

Tappelu alkoi molemminpuolisella kovalla tykkitulella, joka Ruotsin väelle teki tuntuvamman vahingon, koska Tillyn kanuunat olivat suuremmat ja seisoivat edullisemmalla paikalla. Myös ajoi tuuli, joka oli vastainen, kaiken ruudinsavun sekä kaikki tomupilvet liittolaisten silmiin. Päästäkseen viimeksimainitusta vastuksesta, rupesi Kustaa Aadolf vetämään sotarintaansa vähän oikealle. Sen huomasi Pappenheim ja pyysi saada lupaa estää sitä. Tuulispäänä hyökkäsivät hänen ratsujoukkonsa Kustaa Aadolfin oikeanpuolista kylkeä vastaan. Mutta likemmäksi tultuansa he havaitsivat ratsuväen lomiin asetetut pyssymiehet, joiden luotien pahoja vaikutuksia he jo ennenkin monessa kahakassa olivat saaneet kokea. Tämä näky pidätti heidät kesken rynnäkköään, ja he tekivät nyt kierroksen, aikoen sivulta ja takaa käydä Kustaa Aadolfin väen kimppuun. Mutta kuningas esti heti neuvokkaasti tämän vaaran. Hänen käskystään kääntyivät varajoukkona olevat saksalaiset ja liiviläiset ratsumiehet, niin että ne joutuivat suoraan kulmaan muuta sotarintaa vastaan. Myös pistettiin muutamia parvia Itägöötin rykmentin pyssymiehiä heidän lomiinsa. Täälläkin siis Pappenheimin huovit päällekaratessaan tapasivat elävän muurin ja tuon pelätyn luotituiskun, ja kilpistyessään siitä syrjään he taas sattuivat Stålhandsken suomalaisten iskujen alle. Seitsemän kertaa vei Pappenheim joukkonsa yhä uudestaan rynnäkölle, hyökäten itse aina etumaisena huolimatta siitä, että hän sai haavan toisensa perästä. Mutta kaikki oli turhaa, ja viimein hänen valloninsa, joiden rivit olivat jo peloittavasti harvenneet, eivät ottaneet enää totellakseen muuten heille niin rakkaan päällikkönsä käskyjä. He eivät sanoneet voivansa mitään noiden Suomen noitien loitsukonsteja vastaan. Hajonnein rivein pakenivat he pois sotatantereelta. Heidän lähdettyään havaitsivat meidän miehet vastassaan vielä yhden jalkamiesparven. Se oli Holsteinin herttuan rykmentti, joka Pappenheimin ratsuväen varajoukkona oli tullut sinne ja nyt jäänyt yksin. Näiden päälle karkasivat Suomen ja Itägöötin ratsumiehet vimmatulla vauhdilla. Meidän miehet, jotka ovat hitaat vihaan, olivat nyt kerran tulistuneet ja himosivat hillitsemättömästi kostoa. Heidän hyökkäystään oli aivan mahdoton vastustaa; mutta jalo Holsteinin rykmentti ei kuitenkaan yrittänytkään pakoa; lujasti he tekivät vastarintaa viimeiseen mieheen saakka, kukin kaatuen sille paikalle, mille hänet oli käsketty seisomaan.

Ihan toisin oli sillä välin käynyt toisella kyljellä. Tilly oli, tehtyänsä yrityksen Ruotsin sotarinnan keskustaa vastaan ja havaittuansa sen tykki- sekä pyssytulen kovin kuumaksi, vetäytynyt syrjemmäksi ja yhdessä oikeanpuolisen kylkensä ratsuväen kanssa käynyt saksilaisten kimppuun. Nämät, tottumattomat kun olivat sotaan, eivät kestäneet hetkistäkään paikoillaan. He hajosivat aivan Tillyn ennustuksen mukaan, "niinkuin akanat tuulessa". Itse vaaliruhtinas oli ensimäisiä karkulaisia eikä uskaltanut seisahtua ennenkuin kahden peninkulman päähän, jolloin hän virvoituksekseen joi suuhunsa pullollisen mielijuomaansa, olutta. Tilly ei sallinut väkensä kovin pitkältä ajaa saksilaisia takaa eikä myöskään ruveta kuormastoa ryöstelemään. "Antakaa saksilaisten juosta omia aikojaan", virkkoi hän; "kääntykäämme me kaikki Ruotsin väkeä vastaan, muuten emme vielä ole mitään voittaneet."

Koko tuo voittoisa voima kävi nyt Hornin ja hänen johtonsa alaisen vasemman kyljen kimppuun, kääntäen saksilaistenkin tykit häntä vastaan. Mutta tässä he saivat heti aivan toista kokea. Ylivoiman alta täytyi tietysti Hornin, koska hän muuten olisi voinut joutua piirityksiin, vetäytyä takaisin; mutta hän peräytyi vain askel askeleelta, itsekin puolestaan yhä tehden uljaita päällekarkauksia. Kustaa Aadolf, saatuaan tiedon hänen vaarastaan, riensi heti avuksi Länsigöötin ratsurykmentin kanssa, niinpä hän myöskin käski varaväen keskustan, yhden saksalaisen ja yhden skotlantilaisen jalkarykmentin esille. Nämät toivat koko joukon nahkakanuunia mukanaan, jotka olivat rivien väliin kätketyt. Yht'äkkiä nyt rivit aukenivat ja nuo tykit syöksivät surman tulta kidoistaan. Samassa myös molemmat rykmentit laukaisivat pyssynsä kaikki samalla kertaa. Tämä hirveä luotituisku kaatoi keisarillisia rivittäin maahan, niinkuin heinä kaatuu lakoon. Mutta Tillyn vanhat vallonit eivät olleet hätäpoikia; he olivat sellaista jo monessa verilöylyssä kokeneet. Kahakka kiihtyi tällä tavoin yhä kauheammaksi. Cronbergin kyrassierit, joita sanottiin "voittamattomiksi", ja Baudisin suomalaiset hakkasivat, mihin vain heidän rynnäkkönsä sattui, ammottavia aukkoja vihollisten riveihin; Hepburnin skotlantilainen ja Witztumin saksalainen prikaati toisella, Tillyn vallonilaiset toisella puolella tuiskuttelivat lakkaamatta luotejaan toisiansa vastaan. Ruudinsavu oli niin sakea, että tuskin saattoi omaa väkeä vihollisista eroittaa.

Nähtyänsä, että pahin vaara oli täällä jo ohitse, riensi Kustaa Aadolf jälleen takaisin oikealle kyljelle. Siellä ei näkynyt enää yhtään ainoaa vihollista pystyssä. Kuningas otti siis ratsuväkensä, suomalaiset etunenässä, ja ajaa karautti niiden kanssa ylös sille harjulle, jossa Tillyn tykit seisoivat. Yks, kaks oli niiden vähäinen suojelusväki hakattu maahan ja tykit valloitetut. Pappenheim, huomattuaan sen, keräsi kokoon niin monta ratsumiestään kuin mahdollista ja yritti vielä kahdeksannen rynnäkön, mutta taasen turhaan. Tämä tykistön valloitus ratkaisi viimein sen päivän tappelun. Nyt kun omienkin kanuunien luodit rupesivat kyntelemään vakoja heidän riveihinsä, ei Tillyn sotamiehiä mikään enää saattanut pidättää. Tillyn täytyi lähteä pakoon, ja vähälläpä hän oli joutua vangiksi. Cronbergin kyrassierit kuitenkin ottivat ukon turviinsa, ratsastivat vielä kerran uhkaylpeinä, hitaasti niinkuin paraatissa, koko Ruotsin sotarintaa pitkin, ampuivat vielä yhden laukauksen ja vetäytyivät sitten pois hyvässä järjestyksessä. "Voittamattomien" kimppuun ei kukaan uskaltanut mennä. Koko muun keisarillisarmeijan jo paettua nähtiin vielä neljän jalkaväen rykmentin seisovan paikallaan erään metsikön reunassa. Voitto oli nyt jo auttamattomasti käsistä mennyt, mutta nämät urheat, vanhat vallonit eivät tahtoneet toki sadassa tasapäässä tappelussa ansaittua kunniatansa jättää tälle sotakentälle. Heidän päällensä hyökkäsi Kustaa Aadolf oikean kyljen ratsuväen kanssa, taaskin Tottin suomalaiset ja niiden rinnalla myös smoolantilaiset etumaisina. Tässä vinhassa kahakassa ei suotu eikä pyydettykään mitään armoa. Vallonilaiset pitivät puoliaan viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Olipa sellaisia, jotka, sen jälkeen kun heiltä jalat olivat poikki ammutut, vielä koettivat istuallaan laukaista pyssyjänsä. Toiset taas, jotka eivät enää kyenneet nousemaan, yrittivät kumminkin miekoillaan pistää yliratsastavien hevosia vatsaan. Yön pimeys viimein pelasti tämän sankarijoukon tähteet. Todistettuansa taas, ettei valloneja mikään voima voinut saada murretuiksi eikä masennetuiksi, vetäytyivät he pois Leipzigiin päin.

Seuraavana aamuna antoi Kustaa Aadolf väelleen luvan ryöstää keisarillisten leiriä. Järjestyksen ylläpitämisen vuoksi oli kuitenkin jokaiselle rykmentille määrätty osansa, jonka yli ei saatu mennä. Sieltä saatiin ääretön saalis kaikkea lajia kultia ja hopeita, kalleita vaatteita ja jaloja hevosia! Moni sai niin paljon tavaraa, että iäkseen tuli rikkaaksi.

Tantereella makasi noin 14,000 kuollutta, joista yhdeksättä tuhatta keisarillista, 4,000 saksilaista ja ainoastaan 2,000 Ruotsin väkeä. Vielä paljon suuremmaksi tuli sitten keisarillisten mieshukka sen johdosta, että vimmastuneet talonpojat surmasivat pakenijoita, ja että myös suuret joukot rupesivat voittajan palvelukseen. Viikon kuluttua oli siten Kustaa Aadolfin armeija karttunut 5,000 miestä suuremmaksi kuin ennen tappelua! "Kyllä näkyy", valitti vanha Tilly, "että onnikin on nainen, joka enemmän suosii nuoria miehiä kuin vanhuksia."

Sanoma Leipzigin voitosta nosti sanomattoman suuren, yhteisen riemun kaikissa protestanttisissa maissa. Kustaa Aadolfin kuva nähtiin pian joka paikassa, vaskipiirroksissa, muistorahoissa, jopa tapeteissakin. Lukemattomia kiitosrunoja sekä muita ylisteleviä lentokirjoja ilmestyi hänen kunniakseen. Niissä nimitettiin häntä Pohjoismaiden Leijonaksi, Uudeksi Gideoniksi, Pohjantähdeksi y.m. — Katoliset puolestaan olivat syvän surun ja pahan pelon vallassa. Uusia sotajoukkoja koetettiin joka paikassa saada kokoon niin pian kuin mahdollista. Siitä huolimatta oli jo Wienissä paljon puhetta siitä, että keisarin hovin kalleuksineen kaikkineen pitäisi paeta Kärntin vuoristoon. Wienin munkit puolestaan rakensivat hädissään Tonavajoen pohjoisrannalle kappelin Pyhälle Birgitalle siinä toivossa, että hänessä toki olisi julmien kansalaistensa hillitsijää.

b. Würzburgin valloitus.

Leipzigin voiton jälkeen oli Kustaa Aadolfilla kaksi eri tietä edessänsä. Joko hän saattoi Böömin kautta mennä Wieniin, keisaria rauhaan pakoittamaan; tai myöskin hän saattoi lähteä läntiseen Saksaan estääkseen, ettei Tilly jälleen saisi uutta sotavoimaa kerätyksi. Kuningas valitsi jälkimäisen ehdon, antaen saksilaisten koettaa onneansa Böömissä. Edellisellä tiellä tosin ei tällä hetkellä suinkaan olisi tehty suurta vastarintaa. Mutta sangen luultavaa oli, ettei lujamielistä Ferdinandia hänen pääkaupunkinsa valloittamisellakaan olisi saatu taipumaan protestanteille edullisiin rauhanehtoihin. Ja sillä välin olisi Tillylle taas karttunut voimia, joilla hän olisi saattanut Ruotsin sotajoukoilta sulkea paluumatkan. "Vanhaa kopraalia" — tällä liikanimellä usein Tillyä nimitettiin — "lähden ajamaan takaa vaikka maailman ääreen saakka", virkkoi Kustaa Aadolf. Suurena lisävaikuttimena oli hänellä sitä paitsi sekin, että hän tahtoi omin käsin vapauttaa monilukuiset, sorronalaiset uskolaisensa Lounais-Saksassa.

Aivan suoraan Tillyn jälkiä ei nyt kuitenkaan lähdetty; sillä hän oli vetäytynyt luoteiseen Saksaan (aliseen Saksin piirikuntaan), joita seutuja Kustaa Aadolf, jos mahdollista, tahtoi säästää sodan rasituksilta, koska kansa siellä enimmäksi osaksi oli protestanttinen. Hän päätti kulkea vähän eteläisempää tietä, Main-jokea pitkin, rikkaitten ja tähän asti vielä sodan hävityksiltä säilyneiden, umpikatolisten Bambergin, Würzburgin sekä Mainzin hiippakuntien kautta. Tätä tietä tavallisesti nimitettiin siihen aikaan pappien tieksi, koska mainitut seudut kaikki olivat hengellisten herrojen hallituksen alla.

Näin tultiin Würzburgin edustalle. Sen hallitsija, arkkipiispa, oli paennut pois, mutta oli jättänyt Keller nimisen päällikön 1,500 sotamiehen kanssa suojelusväeksi. Kaupunkia nämät eivät ruvenneet puolustamaan, vaan vetäytyivät heti itse linnaan; mutta siinä he sitten istuivatkin turvallisina ja ylpeinä, antaen jäykästi kieltäviä vastauksia kaikkiin antautumisvaatimuksiin. Hätäkö heidän olikin siellä ylvästellä! Linnan väkivaltainen valloitus näytti milt'ei mahdottomalta. Se törrötti jyrkän kallion kukkulalla, oli jokseenkin vahvasti vallitettu ja koko vuoden ajaksi varustettu muonalla. Mutta Kustaa Aadolfkin puolestaan oli yhtä itsepäinen. Hän näki, kuinka tärkeä hänelle tämmöisen vahvan turvapaikan omistaminen keskellä vihollista, katolista maakuntaa voisi olla, ja hän päätti, maksoi mitä maksoi, saada sen valtoihinsa.

Kaikkein ensimäinen vaikeus oli jo siinä, miten päästä Mainjoen yli. Keller oli näet hakkauttanut palasiksi tai vienyt omalle puolelleen kaikki veneet, ja räjähdyttänyt ilmaan kaksi sillan kaarta. Ensin yritettiin päästä yli sillan jäännösten poikki asetettuja lautoja myöten. Mutta skotlantilaiset, joille tämä tehtävä määrättiin, käännähtivät kesken tietä takaisin. Linnasta lentelevistä luodeista eivät nämä uljaat urhot olleet millänsäkään; niihin he olivat tottuneet pienestä pojasta. Mutta tuo kapea porras, joka kulki kaksikymmentäneljä kyynärää joen pinnan yläpuolella, pyörrytti heidän päätänsä. — Viimein löydettiin kuitenkin jostakin muutamia veneitä, joissa Suomesta edellisenä kesänä lisäksi tullut Pohjanmaan jalkarykmentti saatettiin yli, ja joka kiireesti loi pienen varustuksen suojakseen. Siitä rohkaistuneina rupesivat nyt skotlantilaisetkin juoksemaan lautoja pitkin, ja pian keräytyi näin melkoinen sotavoima toiselle rannalle.

Kaksipäiväisen tykkitulen jälkeen käskettiin Aksel Lilje pohjalaisineen sekä Jaakko Ramsay ja Juhana Hamilton Skotlannin väen kanssa rynnäkölle. Heidän tuli valloittaa linnan portin edessä oleva, puolikuunmuotoinen etuvarustus. Tämä tehtävä se vasta kysyi uljuutta ja lujaa miehuutta! Viholliset tekivät itsepintaisesti vastarintaa, ampuen pyssyillä ja pistellen peitsillä, ja ryntääjien tuli ensin kömpiä jyrkkää kalliota ylös, sitten uida kaivannon poikki ja viimein taas kavuta ylös vallille. Mutta kaikista näistä esteistä huolimatta riensivät kuitenkin Skotlannin ja Pohjanmaan urhot, keskenään kilvaten, vastustamattomalla vauhdilla eteenpäin, eikä aikaakaan, niin oli etuvarustus heidän käsissänsä. Kustaa Aadolf, joen rannalla seisoen, katseli miestensä urheata yritystä, ja siellä hän oli taas kerran varsin likellä surman suuta. Linnasta lentävä tykinluoti näet iski maahan aivan kuninkaan sekä kreivi Pietari Brahen lähelle, ja ajoi molempien herrojen päälle viljalta tomua sekä soraa.

Seuraavaksi yöksi määrättiin nyt päärynnäkkö itse linnaa vastaan. Siihen vaaralliseen työhön valitsi kuningas taas pohjalaiset sekä vielä sinisen ja keltaisen prikaatin. Skotlantilaiset eivät siis tällä kertaa saaneet vuoroa, jonka Hamilton katsoi niin suureksi häväistykseksi kansalaisilleen, että hän heti paikalla otti eron Ruotsin palveluksesta.

Aamulla, vähää ennen päivän koittoa, lähetettiin eräs luutnantti seitsemän pohjalaisen sotamiehen kanssa edeltä linnan porttia tiedustelemaan. Nämät näkivät ihmeeksensä, että laskusilta oli laskettu alas; linnanväki näet juuri aikoi karata piirittäjiä vastaan. Sisimmällä sillan korvalla seisoi 200 keisarillista. Näiden kysymykseen, kuka hän oli, vastasi luutnantti suoraan: "Ruotsin mies!" ja hyppäsi seuralaisinensa rohkeasti sillalle, huutaen samassa etuvarustukselle päin: "Joutukaa, pojat, linna on meidän käsissämme!" Hänen onnistui pimeässä pitää paikkansa sillalla hämmästyneitä keisarillisia vastaan, jotka tietysti eivät voineet aavistaakaan uhkauljasten päällekarkaajien tuiki vähäistä lukua. Pian saapuikin näille apua, ja samassa myös kiipesi toisia joukkoja eri kohdista tikapuitten avulla muureille. Linna oli valloitettu.

Päivän valjettua kuningas, joka itsekin oli tullut linnaan, huomasi, että monella pihassa makaavalla ruumiilla oli vielä hyvinkin verevät posket. "Nouskaa vaan", virkkoi hän silloin naurahtaen, sillä hän älysi kohta asian, "ei teille mitään pahaa tehdä." Ja koko joukko kuolleita, jotka rynnäkön aikana olivat peloissaan heittäytyneet pitkällensä, kavahti iloisesti ylös, kiittäen armollista kuningasta.

Saalista saatiin tästä Würzburgin linnasta äärettömin määrin. Kustaa Aadolf salli soturiensa tunnin ajan ryöstellä, ja sitten jakoa tehtäessä nähtiin kolikoita vain kypärittäin mittaeltavan. Itse oli kuningas ottanut osakseen asehuoneen, missä oli täydet aseet 7,000 jalka-, ja 4,000 ratsumiestä varten, tykistön, tallillisen jaloja ratsuja, avaran kellarin täynnä vanhaa viiniä sekä suuren kirjaston, jonka hän antoi Upsalan yliopiston omaksi. Keller pakoitettiin viimein vielä antamaan ilmi arkkipiispan salaisen aarreaitan, joka oli syvälle kallioon hakatussa holvissa. Sieltä tuotiin äärettömän paljon arkkuja, täpötäynnään kultarahoja. Yhdestä arkusta lohkesi pihan poikki kannettaessa pohja ja kilisevät kolikot vierähtivät ympäri pihaa. Sotamiehet riensivät niitä poimimaan, toivat muutamia kuninkaalle, mutta pistivät enimmän osan omiin taskuihinsa. "Älkää huoliko, pojat", naurahti Kustaa Aadolf, "pitäkää vaan kaikki, koska ne kerran ovat joutuneet teidän kynsiinne!"

Koko Frankin maakunta nyt joutui kuninkaan vallan alle, ja katolisten pelko asettui pian, sillä Kustaa Aadolf ei millään lailla sallinut häiritä heidän jumalanpalvelustansa. "Olen tullut", lausui hän, "ihmisveljiäni vapauttamaan, en siteillä rasittamaan. Uusi kenkä, vaikka olisikin parempi, aina ensi alussa tuntuu ahdistavalta."

7. Kustaa Aadolf Reinjoen seuduilla.

Kustaa Aadolf jatkoi nyt marssiansa eteenpäin pitkin Mainjoen rantaa; hänen suuret piiritystykkinsä seurasivat hänen rinnallaan aluksissa itse virtaa myöten. Kauan aikaa saivat kuitenkin nämät tulikidat nyt jouten ammotella, sillä vahvan Würzburgin valloitus oli saattanut katoliset semmoiseen pelkoon, etteivät he näillä seuduin yrittäneetkään enää vastarintaa. Aschaffenburg esim. avasi porttinsa levälleen heti kuninkaan tultua. Täällä katseli Kustaa Aadolf ihmesilmin Würzburgin arkkipiispan komeata, taiteellisesti rakennettua palatsia. "Yksi ainoa vika vain tässä palatsissa on", virkkoi hän viimein leikkiä laskien, "se nimittäin, ettei sitä sovi nostaa teloille ja vierittää pois Tukholmaan." — Suuri ja kaupasta rikas Frankfurtin kaupunki, johon nyt ensiksi tultiin ja jonka asukkaat enimmäksi osaksi olivat protestantteja, otti kuninkaan suurella riemulla vastaan. Kustaa Aadolf söi päivällistä siinä samassa salissa, missä Saksan keisareilla oli tapana kruunauksensa jälkeen pitää juhlapitojansa.

Jouluk. 6 p. seisoi Ruotsin sotavoima Reinjoen varrella, Oppenheimin kohdalla, vähän eteläpuolella Mainzia. Täällä olisi pitänyt mennä yli toiselle rannalle, mutta se yritys näytti jokseenkin arveluttavalta; sillä toiselta puolelta tuleva luotituisku lakaisi yhä rantaa, ja kaikki alukset oli vihollinen vienyt kanssansa tai upottanut. Viimein näytti kuitenkin palkintoa toivova kalastaja paikan, mihin pari lotjaa oli upotettu, ja kello 6 seuraavana aamuna meni niillä 300 miestä Niilo Brahen johtamina yli. He olivat, toiselle rannalle päästyään, juuri ehtineet luoda pienen multavallin suojaksensa, kun jo vihollisen ratsuväki tuulispäänä ryöpsähti heidän päällensä. Brahe piti puoliansa lujasti, mutta hän olisi kuitenkin sortunut suuren ylivoiman alle, jolleivät uudestaan yli tulevat lotjat juuri hyvään aikaan olisi tuoneet apua. Tässä tilaisuudessa olivat nyt Ruotsin soturit ensi kertaa saaneet mittailla miekkojaan espanjalaisten, sen ajan mainioimpien soturien kanssa. Se sotajoukko, joka ylipääsöä oli yrittänyt estää, kuului näet mainittuun kansaan ja oli Belgian maaherran käskystä tullut Mainzin piispan avuksi. Näin oli ihmeellinen sattumus saattanut vastakkain Euroopan äärimäisen lounaispään ja äärimäisen koilliskulman pojat. Kustaa Aadolf pystyttikin tämän merkillisen tapauksen muistoksi korkean patsaan Reinjoen rannalle.

Kohta tämän jälkeen valloitettiin vahva ja tärkeä Mainzin kaupunki. Sen varustusväkeä komentava De Sylva oli tosin ylpeästi uhannut pitää puoliaan vaikkapa kolmeakin tuommoista Ruotsin kuningasta vastaan. Mutta kolme-luku olikin ainoa hänen sanoistansa, josta hän toden todella piti kiinni; sillä kolmantena päivänä hän jo antoi linnan avaimet kuninkaalle.

Nyt keskeytti Kustaa Aadolf sotaretkensä pariksi kuukaudeksi. Vähäinen levähdys olikin kyllä tarpeen tälle päällikölle ja hänen miehilleen, jotka puolitoista vuotta yhtä mittaa olivat rientäneet tappelusta tappeluun. Se oli ollut pitkä ja loistava voittoretki Itämeren rannoilta hamaan Reinjoen keskijuoksulle saakka! Enin osa Saksaa totteli nyt Ruotsin kuninkaan käskyjä; protestantit olivat hänen liittolaisiaan, katolisista olivat jo useimmat kukistetut.

Frankfurtiin, jossa Kustaa Aadolf tämän loma-aikansa vietti, kokoontui mainion sotasankarimme ympärille loistoisa seura. Viisi itsenäistä Saksan keisarikunnan ruhtinasta saapui sinne — niiden joukossa tuo onneton, maistaan karkoitettu Böömin kuningas Fredrik, ynnä myös koko joukko vähemmän mahtavia, vaan kuitenkin alueillansa itsenäisiä valtion-kreivejä ja valtion-vapaaherroja, kaikki suurien, komeitten saattoparvien kanssa. Vielä nähtiin siellä toistakymmentä lähettilästä muilta mailta, jotka tuhlaavaisessa ylellisyydessä kilpailivat keskenänsä. Siellä olivat myös ulkomuodoltaan vähemmän loistokkaat, mutta maineeltaan sekä töiltään sitä mainehikkaammat Ruotsin aatelisherrat, viisas Oxenstjerna etupäässä. Saapuipa tänne myös pian kuninkaan puolisokin, Maria Eleonora, joka ei enää ollut saanut ikäväänsä hillityksi, vaan oli itkenyt ja rukoillut, kunnes hänen sallittiin rientää epäjumalan tavoin rakastetun sankarinsa luokse. "Nyt viimeinkin", riemahti hän, punoen käsivartensa kuninkaan kaulaan, "on toki ikivoittoisa Kustaa Aadolfkin joutunut vangiksi!" Että tästä lähtien ilo vasta oikein iloksi kiihtyi, että tästä lähtien vasta oikein alkoi lakkaamaton juhlien ja pitojen jakso, tarvinnee tuskin sanoa.

Vielä suurempaa mahtavuutta, vielä komeampaa loistoa ennustavia puheita alkoi näihin aikoihin kuulua. Toistettiin se vanha sananparsi, että "kellä koko vuoden on Frankfurt vallassaan, sillä on sitten myös koko Saksan keisarikunta kädessänsä". — Myöskin huomautettiin, että Kustaa Aadolfilla nyt oli hallussaan niin hyvin Nürnbergin kaupunki, missä Saksan keisarikruunua tallennettiin, kuin myös Frankfurt, missä kruunaus aina tapahtui. Eräs kohtelias hoviherra kerta itse kuninkaan kuullen vertasi Kustaa Aadolfia Aleksanteri Suureen, mitä voittojen nopeuteen ja paljouteen tuli; lisäsipä hän vielä sen toiveen, että he myös perustamansa valtakunnan suhteen tulisivat toistensa vertaisiksi. Kuningas hymyili: "En niin kunnianhimoinen toki ole", vastasi hän. "Tyydyn kun tyydynkin siihen kaistaleeseen, joka on Itämeren ja Reinjoen välillä." Se oli puoleksi leikkiä, mutta puoleksi myös totta. Muutamat seikat osoittavat, että Kustaa Aadolfilla oli mielessään kokonaan muuttaa Saksan valtiolliset olot. Useammissa valloittamissaan paikoissa hän antoi asukkaiden vannoa uskollisuuden valan itselleen sekä perillisilleen. Samankaltaisia määräyksiä oli myös useasti liittokirjoissa Saksan protestanttien kanssa. Eräässä rauhansovinnon ehdoituksessa, joka lähetettiin Wieniin, vaati kuningas muun muassa, että hänet määrättäisiin keisarin kruununperilliseksi. Habsburgin suvun ylivaltaa, joka sorti protestantteja, hän silminnähtävästi ei aikonut edelleen sallia; hämärää vaan on — ja niin oli luultavasti hänelle itselleenkin vielä — pitikö hänen pyrkiä koko keisarikunnan hallitsijaksi, vai ainoastaan yhdistää Pohjois-Saksan protestantit eri valtakunnaksi sukunsa alle.