KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA VI

Kaarle X Kustaa

Kirj.

JULIUS KROHN

Kansanvalistusseura, Helsinki, 1915.

SISÄLLYS:

Kaarle X Kustaa

  1. Puolan sodan hankkeet.
  2. Puolan valloitus.
  3. Puolalaisten nousu.
  4. Jaroslavin retki.
  5. Arvi Wittenberg Varsovassa.
  6. Arvi Wittenberg,
  7. Varsovan tappelu.
  8. Suomen rakuunat Puolassa.
  9. Marssi Juutinmaalle.
 10. Retki Beltien yli ja Roskilden rauhansovinto.
 11. Olot Käkisalmen läänissä.
 12. Venäläisten hyökkäys maahan.
 13. Käkisalmen piiritys.
 14. Kustaa Eerikinpoika Horn Suomen kenraalikuvernöörinä.
 15. Kustaa Evertinpoika Horn.
 16. Suomen valtiollinen asema ja suomalaisuus 17:nnellä
     vuosisadalla.
 17. Neljänneksen peruutus.
 18. Herman Fleming.
 19. Toinen sota Tanskaa vastaan.
 20. Kaarle X Kustaa.

1. Puolan sodan hankkeet.

Luopuessaan kruunusta oli Kristiina saanut säädyt suostumaan siihen, että hänen orpanansa, Pfalz-Zweibrückenin herttua Kaarle Kustaa, tulisi Ruotsin hallitsijaksi. Mutta huhu aiotusta vallanmuutoksesta antoi taas puolalaiselle Vaasa-suvun haaralle tilaisuuden tuomaan esiin vaatimuksiansa. Juhana Kasimirilta tuli lähettiläs Tukholmaan. "Herrani", julisti puolalainen, "on tosin saattanut kärsiä sitä, että niin läheinen sukulainen, kuin Kristiina, hallitsi oikeastaan hänelle itselleen tulevassa perintövaltakunnassa. Mutta sitä hän ei voi millään muotoa sallia, että ventovieras, joka vain äidin puolelta on Vaasan sukua, saisi Ruotsin kruunun." — "No, hyvä sitten", vastasi Kristiina kylmäkiskoisesti, "orpanani tuokoon 30,000 kelpo vierastamiestä oikeutensa todistajiksi."

Juhana Kasimir olikin ihan umpisokea ja mieletön, kun hän tällä hetkellä antoi sodan aihetta, johon nuori, maineenhaluinen Kaarle X oli hyvin halukas käymään kiinni ja joka myös oli varsin mieluinen suurelle osalle Ruotsin kansaa. Äskeiset suuret, loistavat voitot olivat vanhan viikinki-innon uudestaan sytyttäneet. Jo v. 1651, heti kolmekymmenvuotisen sodan loputtua, kirjoitti Ranskan lähettiläs Tukholmasta: "Täällä vaan arvellaan, ettei Ruotsi sodatta voi tulla toimeen. Kotiintulleet soturit, niin sanotaan, tuskin taipunevat kotimaansa tarjona olevaan lainkuriin ja köyhyyteen. Ja sitä paitsi ei olisikaan viisaasti tehty, jos annettaisiin Ruotsin ainoan voiman raueta. Sillä jos tämä nykyinen sotainen henki ja kunto kymmenenkin vuotisen rauhan kautta laimistuisi, niin Ruotsi, jossa ei kauppa eikä teollisuus kukoista, tulisi köyhäksi ja unohtuisi pois maailman huomiosta." — Samat mielipiteet tulivat ilmi nytkin, kun valtaneuvoskunnassa Puolan loukkaava sanoma tuli puheeksi. "Sodan kautta", niin sanottiin, "on Ruotsi tuntemattomuuden pimeydestä kohonnut maineen loistoon; sodalla on tätä mainetta edelleenkin voimassa pidettävä. Pitkällisen[1] rauhan ja laiskan joutilaisuutemme vuoksi onkin se jo alkanut himmetä. Ja jos rauhaa vielä kauemmin kestää, tulee myös paras voimamme, sotaväki, pelkurimaiseksi ja kykenemättömäksi sodan vaivoja kestämään." Näin arvelivat useimmat; ainoastaan muutamat, niiden joukossa suomalainen Herman Fleming, tahtoivat, että rauha, jos mahdollista, säilytettäisiin. Suurempi erimielisyys sitä vastoin puhkesi ilmi, kun tuli puheeksi: ketä vastaan sotaan ryhdyttäisiin. Muutamat arvelivat, että Tanska etupäässä olisi kukistettava, toiset katsoivat sodan Venäjää vastaan edullisemmaksi; mutta enemmistö päätti, että pitäisi Puolan kimppuun mennä. Siihen sitten myös valtiosäädyt suostuivat, vaikka varsinkin pappissääty ensiksi oli taipuvaisempi rauhaan.

Silloinen hetki olikin erittäin sovelias hyökkäykseen Puolan kimppuun. Tämä onneton valtakunta oli jo useampia vuosia kuluttanut voimiansa Ukrainan kasakoita vastaan, jotka olivat nousseet kapinaan, ja nyt oli vielä mahtava Venäjäkin rikkonut rauhan, ottaen kasakat suojaansa. Keskenään eripuraiset, kuninkaaseensa tyytymättömät puolalaiset eivät kyenneet estämään tsaarin sotajoukkoja. Venäläiset parvet tulvivat kaikkien itäisten maakuntien yli. Näytti aivan siltä, kuin olisi Puolaa jo silloin kohtaava sen lopullinen surkea kohtalo.

Tieto näistä seikoista oli tietysti suuresti kiihoittanut ruotsalaisten sotaintoa. Olihan muka toivoa varsin helpolla vaivalla saada joku osa noissa suurissa jakajaisissa. Paitsi sitä vaikutti myös pelko venäläisten liiasta menestyksestä. Piti estää, etteivät he saisi jotain Puolan rantamaakunnista omaksensa, joten he olisivat tulleet Ruotsin kilpaveljiksi Itämerellä. Asiain näin ollen, olivat kaikki puolalaisten yritykset saada kuninkaansa tyhmyys sovitetuksi aivan turhat. Ne onnistuivat sitä vähemmän, kun Juhana Kasimir yhä edelleenkin vielä lapsimaisella itsepintaisuudella piti kiinni turhista muodonasioista; esim. sinetissään käytti Ruotsin vaakunaa y.m.s.

2. Puolan valloitus.

Osa Ruotsin armeijaa, 17,000 miestä, seisoi jo valmiina Pommerissa sotamarski Arvi Wittenbergin johdossa. He marssivat Puolan rajan yli heinäk. 9 p. 1655. Pari päivää myöhemmin tavattiin 15-20,000 puolalaista pienen Ustzien kaupungin luona. Niiden voima oli siis vähintänsä yhtä suuri kuin tulijoitten, ja niiden asema lietteisen joen takana semmoinen, että olisi siinä voitu tehdä pitkällistä vastarintaa. Mutta sen sijaan tuli heti torvensoittaja Wittenbergin luo sovintoa tarjoamaan. Puolalaisten päälliköt olivat kuninkaaseensa tyytymättömät; siitä syystä he rikkoivat häpeällisesti uskollisuudenvalansa ja antoivat sotajoukkonsa sekä lähimmät kaksi maakuntaa miekan lyönnittä ruotsalaisten käsiin.

Kuukautta myöhemmin saapui itse Kaarle X Puolaan, tuoden muassansa Ruotsista vielä 15,000 soturia. Hänellä oli siis nyt nuo "30,000 vierastamiestä" koolla, joilla Kristiina oli uhannut hänen tulevan oikeuttansa todistamaan. Mutta näyttipä siltä, kuin ei olisikaan niitä tarvittu. Joka paikassa otettiin häntä vastaan kuin vapauttajaa, ei kuin vihollista. Aateli, sotaväki, kansa, kaikki kilpaa riensivät hänelle alamaisuuttansa tarjoamaan. Niin suuri oli puolalaisten tyytymättömyys, niin suuri pelko yhä edemmäksi tunkeutuvista venäläisistä. Millä sitä paitsi olisi tehty vastarintaa, kun maan vakinainen sotaväki, qvartianit, melkein kaikki olivat kaukana idässä sotimassa venäläisiä ja kasakoita vastaan.

Hädissään nöyrtyi nyt viimeinkin Juhana Kasimir. Hän lähetti yhden kamariherransa lähenevää vihollista vastaan ja ilmoitti tahtovansa tulla ruotsalaisten leiriin rauhasta keskustelemaan. Mutta Kaarle X vastasi hymyillen: "Ei ole tarvis; kyllä minä sen vaivan aion itse säästää orpanaltani!" Hän riensikin nyt vielä kiireemmin edelleen, ja niin suuri oli hänen luottamuksensa puolalaisten eripuraisuuteen ja kykenemättömyyteen, että hän tällä pikamarssillansa vei mukanansa ainoastaan 3,000 ratsumiestä ja hiukan toistatuhatta jalkasoturia. Niin perin vähäisen voiman kanssa saapui hän yhtäkkiä Varsovan edustalle. Tähän kaupunkiin oli runsaasti varustettu kaikkia sotatarpeita; mutta paetessaan ei ollut Juhana Kasimir muistanut jättää sinne enempää kuin 200 miestä. Nämät eivät yrittäneetkään vastarintaa, ja niin muodoin ratsasti Kaarle X elok. 30 p. 1655 kenenkään estämättä juhlallisesti Puolan pääkaupungin portista sisään.

Sieltäkin hän taas pian kiirehti edemmäksi, sillä Wittenberg, jonka hän oli lähettänyt toisen sotajoukon kanssa Puolan kuningasta takaa-ajamaan, oli lähettänyt sanan, että puolalaisten voima hänelle yksinään oli liian suuri. Onnettoman Juhana Kasimirin ympärille oli nyt viimein kokoontunut noin 10,000 ratsumiestä, melkein kaikki aatelisherroja palvelijoineen. He olivat kuningattaren kehoituksista innostuneina vetäneet miekkansa tupesta ja kaikuvalla äänellä vannoneet viimeiseen hengenvetoonsa ja vereensä taistelevansa kuninkaan sekä hänen puolisonsa puolustukseksi. Tässä syttyi siten syysk. 6. p. ensimäinen vähän suurempi tappelu Czarnovan luona. Päivä alkoi rankkasateella. Silloin tehtiin puolalaisten leirissä se ehdotus, että pitäisi käyttää tätä tilaisuutta hyväksensä ja turvaten vanhaan isien aseeseen, tuohon käyrään sapeliin, rynnätä Ruotsin väen päälle, joiden pyssyjen ja kanuunien sytyttimet nyt varmaan olivat sateesta kastuneet ja tulleet kelvottomiksi. Niinkuin tuuliaispää lensikin puolalainen ratsuväki vihollista kohti, tapansa mukaan huutaen täyttä kurkkua. Mutta Ruotsin kanuunat syöksivät sateesta huolimatta tulta vastaan, ja Ruotsin väki seisoi lujasti paikallaan, tuosta hirveästä huudosta ja hurjasta rynnäköstä säikähtymättä. Se masensi kerrassaan puolalaisten innon; he kääntyivät pakoon yhtä kiireesti kuin olivat tulleetkin, jättäen jälkeensä leirinsä kalleuksineen, varoineen sekä tuhatmäärän kumppaneitaan. Ruotsin sotavoimasta olivat tuskin muut kuin etujoukot edes saaneet tilaisuutta paljastaa miekkaansa.

Vielä toisen samanlaisen kahakan perästä pakeni Juhana Kasimir pois valtakunnastaan. Nyt tuli sekasorto aivan yleiseksi. Lokak. 8 p., kaksi kuukautta sen jälkeen kuin Kaarle X oli astunut rajan yli, tuotiin hänelle Krakovan avaimet. Näin sai Puolan muinainen pääkaupunki ensi kerran 365:en vuoden jälkeen nähdä vihollisia muuriensa sisäpuolella. Nyt antautuivat myös vielä jalkeella olevat puolalaiset armeijat yksi toisensa jälkeen. Lokak. 28 p. toi Potocki viimeisen sotavoiman, 11,000 qvartiania. Päälliköt lähenivät Kaarle X:ttä syvillä kumarruksilla ilmoittaen, että he tahtoivat antautua hänen suojansa alle, koska heidän oma kuninkaansa, maasta pakenemalla, oli heidät hyljännyt. Kummallisen vastakohdan muodosti tämä heidän nöyrä, alamainen käytöksensä heidän komeitten pukujensa rinnalla, jotka olivat kalliista turkiksista tehdyt ja kiilsivät, kimaltelivat hopeaa, kultaa sekä timantteja. Oudolta oli myös alussa Ruotsin sotureista näyttänyt puolalaisten paljaaksi ajettu pää, johon maan tavan mukaan vaan oli keskelle jätetty kaitainen tukkaviilake, joka ulottui kiirettä myöten hamaan niskaan asti.

Näiden tässä kerrottujen seikkojen tapahtuessa piti kuninkaan käskystä vielä Liivinmaalta käsin kolmannen armeijan valloittaa Liettua sekä sitten Preussi, joka silloin oli osaksi Puolan vallan, osaksi lääniherruuden alla. Tämä Kaarle X:nnen tuuma ei kuitenkaan menestynyt niin hyvin kuin muut. Liivin armeija, enimmäksi osaksi suomalaisia,[2] ei karttunut 7,000 miestä suuremmaksi, nekin huonosti varustettuja. Paitsi sitä vanha sotamarski Kustaa Horn, jolle Liettuan valloitus oli uskottu, nahjusteli, niin että venäläiset kerkesivät ottaa enimmän osan sitä suuriruhtinaskuntaa valtaansa. Eivätpä toimet sittenkään käyneet paljoa paremmin, kun kuninkaan lanko Maunu Gabriel De la Gardie sai päällikkyyden. Vasta syksyllä myöhään saatiin pohjoisin osa Liettuan maata Ruotsin suojaan taipumaan, jonka jälkeen De la Gardie vei väkensä Preussinmaalle. Sinne oli sillä välin kuninkaan itsensä täytynyt mennä pääarmeijoinensa. Puolaan kuuluva osa Preussiä nyt valloitettiin, ja jouluk. 31 p. pakoitettiin myös Brandenburgin vaaliruhtinas Fredrik Wilhelm rupeamaan Ruotsin kruunun lääniläiseksi Itä-Preussin suhteen.

3. Puolalaisten nousu.

Niinkuin valtava myrsky oli Ruotsin sota kiitänyt onnettoman Puolan yli, vastustamattomasti kaataen kaikki edessään. Menestyksestä paisuneena mietti vain Kaarle Kustaa, mitä hän tuolla kukistuneella maalla nyt tekisi. Rantamaakunnat, Preussin ja Kuurinmaan, hän tahtoi yhdistää Ruotsin valtakuntaan. Toisia läänejä hän aikoi jakaa palkinnoksi tai antaa vaihtokaupalla liittolaisilleen. Itse Puolan pääosiakin hän näkyi haluavan sukunsa erityiseksi alusmaaksi; sillä hän vaati joka paikassa puolalaisilta uskollisuusvalaa sekä itselleen että myös perillisilleen. Tätä kaikkea tietysti eivät puolalaiset aatelisherrat voineet kärsiä. Heidän mielestään oli jo heikko Juhana Kasimirkin liian itsevaltainen; kuinka he nyt olisivat suostuneet todella itsevaltaiseen Kaarle Kustaasen, joka tahtoi hävittää heiltä heidän vapaan vaalioikeutensa, jopa paloittaa heidän maansakin! Vielä suurempi oli papiston ja ylimalkaan katolisen kansan viha maahan tulleita "vääräuskolaisia" vastaan, sillä Ruotsin kuninkaan väki teki usein pilkkaa puolalaisten kirkonmenoista ja ryösti heidän pyhiä paikkojansa. Kauhistuksella ja vimmalla olivat maan asukkaat nähneet vierasten sotamiesten sekä leirissä oleskelevien naisten kaduilla komeilevan kalleissa messupaidoissa tai pidoissaan juovan alttarikalkeista. Tähän tuli vielä lisäksi sotaväen, varsinkin saksalaisten palkkasoturien, ahneus ja irstaisuus, joita kuningas turhaan koetti hillitä. Hän ei voinut antaa heille säännöllisesti palkkaa, jonka tähden täytyi määrätä kullekin rykmentille joku maakunta, mistä se saisi itse ottaa elatuksensa. Arvattavasti he ottivat monta vertaa enemmän ja sortivat kansaa kauhealla tavalla. Eivätpä olleet päällikötkään parempia kuin rivisoturit; ainoa eroitus oli vain siinä, että edelliset riistivät suurempia summia.

Viimein leimahti tämä kauan kytenyt vimma ilmituleen. Katolinen papisto vielä kiihoitti sitä sillä, että kielsi Herran ehtoollisen niiltä, jotka eivät luopuisi Ruotsin kuninkaasta. Joka paikassa ympäri maata nousi kansa aseihin, tappaen yksityisiä Ruotsin sotamiehiä tai erinäisiä pienempiä joukkoja, jotka sattuivat heidän käsiinsä. Vihan tulisuutta näytti tuo kuuluisaksi tullut Vielunin verisauna, jossa ei murhattu ainoastaan Ruotsin sotureita, vaan myös kaikki muut kaupungissa olevat muukalaiset, miehet, naiset ja lapset, jotka eivät puhuneet puolankieltä. Ruumiit viskattiin kaduille sikojen syödä, jotka sitten useampia päiviä herkuttelivat kauhealla tavalla. Kaarle X:nnen väki puolestaan kosti näitä töitä yhtä armottomasti, polttaen kaupungeita, kyliä sekä aatelishoveja, ja hakaten maahan asukkaita, huolimatta iästä tai sukupuolesta. Mahdoton olisi kertoa kaikkia tämän hirmuisen ajan erinäisiä verilöylyjä; ottakaamme vain joukosta vielä yksi, joka myös tiettävästi kohtasi suomalaisia. Liettuanmaahan jäänyt sotaväki oli menetellyt yhtä suurella varomattomuudella kuin kovuudella. Sotamiehet olivat mukavamman elannon tähden levinneet hajalleen ympäri koko maakuntaa. Suurissa kylissä, joissa oli 40-50 taloa, majaili aina vain 5-6 huovia, ja nämät, vaikka he olivatkin näin vähälukuisia, harjoittivat kaikellaista väkivaltaa. Upseerit, joiden olisi pitänyt valvoa järjestystä, huvittelivat kaukana suuremmissa kaupungeissa. Tätä seikkaa käyttivät vimmastuneet liettualaiset hyväksensä. Yhtenä ja samana päivänä toukokuussa 1656 nousi koko maakunta, ja hajalliset soturit murhattiin hyvin monessa paikassa. Ruotsin armeija menetti täten 24 lippukuntaa, niiden joukossa myös kaksi suomalaista Karjalan ratsurykmentistä. Mutta pian kokosi De la Gardie tästä verisaunasta pelastuneet, sai vielä muualta apuväkeä ja marssi kapinoitsijoita vastaan. Szawlen kylän luona tapahtui suurin kahakka. Liettualaisten ratsuväki, aatelisherrat palvelijoineen, pakenivat vähäisen vastarinnan jälkeen, ja näin jäivät nyt talonpoikaraukat, jotka olivat jalkaväkenä, kokonaan voittajien armoille tai, pikemmin sanoen, armottomuudelle alttiiksi. Peloissaan viskasivat onnettomat pois viikatteensa ja nuijansa, jotka heillä olivat aseina; mutta ei sekään auttanut. Ruotsin soturit hakkasivat kuitenkin siitä huolimatta päälle, ja tappoivat viimeiseen mieheen useampia tuhansia, aivan kuin susi turvattomia lampaita.

4. Jaroslavin retki.

Tieto puolalaisten yleisestä noususta tapasi Kaarle X:nnen juuri silloin, kun hän jo luuli hankkeensa täydellisesti onnistuneeksi. Vimmastuneena päätti hän heti lähteä "uskollisuusvalan rikkojia" kukistamaan. Useimmat hänen sotaherroistansa tosin kiivaasti epäsivät. Heidän mielestään oli varsinainen Puola, josta ei kuitenkaan voinut olla pysyväistä hyötyä Ruotsille, jätettävä rauhaan, ja ainoastaan Preussin omistus vahvistettava Danzigin valloituksella. Mutta kuningasta viekoitteli puoleensa tuon suuremman sodan maine ja kunnia. Hän jätti ainoastaan muutamia tuhansia miehiä Preussinmaalle ja vei enimmän osan käsillä olevia voimiansa eteläänpäin.

Alussa seurasi häntä nytkin entinen onnensa. Tammik. 17 p. 1656 oli Kaarle X alkanut marssinsa, helmikuun 8 p. hän jo seisoi Keski-Puolassa, Veiksel-joen takana. Tällä nopeudellaan saavutti hän Golombon luona puolalaisten parhaan sotapäällikön Czarnezkin. Kuninkaalla ei tosin ollut enempää kuin 5,000 miestä luonansa; muu voima oli pitkästä väkimarssista uupuneena jäänyt pitkin tietä jäljelle. Mutta sittenkin hyökättiin pelkäämättä näiden nyt viimein seisahtuneiden 8-12,000 vihollisen kimppuun. Erittäin suurena apuna voiton saamiseen olivat tässä tilaisuudessa Suomen ratsumiehet. Turun ja Uudenmaan rykmentit, jotka seisoivat oikean kyljen äärimäisenä joukkona, hakkasivat puolalaisten rivejä semmoisella vauhdilla, että nämät, vain yhden laukauksen ammuttuaan, heti hajosivat.

Tämän jälkeen Czarnezki ei enää uskaltanut moneen aikaan yrittääkään suurempaa tappelua. Mutta hän ryhtyi nyt toiseen sotatapaan, joka oli tulokkaille paljoa vaarallisempi. Hän vetäytyi vain aina ylöspäin, houkutellen Kaarle X:ttä yhä enemmän etelään. Sillä välin hänen partioparvensa sääskien tavalla lakkaamatta liehuivat Ruotsin armeijan ympärillä, yöt päivät häiriten marssia pienillä kahakoilla, ja talonpoikien avulla hakaten maahan pienempiä osastoja, jotka erosivat pääjoukosta muonan hankkimisen vuoksi tai saaliin halusta. Näissä alinomaisissa taisteluissa väheni Kaarle X:nnen armeija pian sangen tuntuvasti. Vielä enemmän väkeä surmasi pakkanen ja nälkä sekä niiden tuottamat taudit tällä vaivalloisella talvisella retkellä. Paitsi sitä luopuivat tähän asti vielä myötäseuranneet puolalaiset vähäväliä suurin joukoin. Viikkokautta Golombon voiton jälkeen esim. jo katosi Koniezpolski, suurin osa qvartianeja kanssaan.

Keskipaikoilla maaliskuuta oli siten Kaarle X joutunut Jaroslavin kaupunkiin Galitsiaan, melkein Puolan eteläiselle rajalle asti. Pakko oli nyt ruveta ajattelemaan kääntymistä. Armeija oli huvennut 8,000:ksi mieheksi, ja niissäkin oli vielä 3,000 noita qvartianeja, joihin ei voitu luottaa. Mutta paluumatkakin näytti kovin arveluttavalta. Varsovaan, lähimpään paikkaan, missä oli suurempi joukko omaa väkeä koossa, luettiin 80 peninkulmaa, ja kelirikko oli täällä etelässä jo tehnyt kaikki tiet pohjattomiksi. Suuremmat tykit ja enin osa sotatarvevaroja asetettiin tosin lotjiin ja lähetettiin mukavasti alas San-jokea pitkin. Mutta itse armeijan täytyi lähteä maitse kaalaamaan. Mitenkä se marssi joutui, sen voi arvata, kun tietää, että hevoset joka askeleella upposivat vatsaa, vaunut akselia myöten. Ensimäisenä päivänä, kun vielä voimat levähdyksen jälkeen olivat virkeät, kuljettiin näin kaksi peninkulmaa. Toisena päivänä poltettiin kaikki suinkin liikenevät kuormarattaat, monta sataa luvultansa, ja lisättiin hevoset tähteiksi jääneisiin; mutta sittenkään ei illalla päästy enempää kuin yksi ainoa peninkulma eteenpäin.

Viikon perästä olivat tästä marssista niin ihmisten kuin hevosten voimat aivan lopussa, ja samassa myös viimeinenkin leipäpala syöty; täytyi siis kun täytyikin maalisk. 18 p. seisahtua pieneen Niskowin kaupunkiin. Enin osa ratsuväestä lähetettiin täältä muonaa hankkimaan. Tämän seikan käytti aina valpas Czarnezki heti suurempaan hyökkäykseen. Arvaamatta hän tulla tuiskahti illan suussa läheisestä metsästä useampien tuhansien ratsumiesten kanssa, jotka melkein kaikki olivat aatelisherroja. Etuvahdit hakattiin maahan tai hajoitettiin niin äkkiä, että puolalaiset melkein yhdessä pakenijain kanssa kerkesivät leiriin. Täällä oli nyt jo tuho tulemaisillaan. Mutta Kaarle X, neuvokkaana kuten aina, ampui omin käsin kaksi tykinlaukausta, joka oli uloslähteneitten kanssa sovittu merkki. Samassa hän, niin kiireesti kuin mahdollista, kokosi leirissä olevan jalkaväkensä ja teki sillä vastarintaa viholliselle. Eipä aikaakaan, niin jo läheni nopea hevoskavioin kopina ja tuttu huuto: "Hakkaa päälle!" Turun ja Uudenmaan ratsumiehet Hornin ja Kurckin johtamina olivat ensiksi kuulleet hätämerkin ja karauttivat täyttä vauhtia avuksi. Heidän etupäähänsä kävi nyt itse kuningas ja hyökkäsi vihollisen kimppuun niin ankarasti, että sai hänet pakoon käännetyksi. Hetken perästä ilmaantui muukin partiolle lähtenyt ratsuväki, joiden avulla lähdettiin pakenijoita takaa ajamaan. Mutta Czarnezki oli asettanut metsään parituhatta pyssyllä varustettua talonpoikaa, jotka ampumisellansa estivät Ruotsin väkeä. Täten pelastui Czarnezki ja enin osa hänen huovejansa; ainoastaan muutamia lippukuntia saatiin vangiksi.

Nyt oli siis onnellisesti päästy siitä hädästä, mutta tämä tulinen tappelu, samaten kuin myös edellinen vaikea marssi, olivat taas suuresti vähentäneet Kaarle X:nnen armeijan lukumäärää. Seuraavana yönä katosivat myös viimeisetkin qvartianit Sapiehan johdolla. Hän olikin vain siksi pysynyt tähän asti, että saisi tarkan tiedon kaikista kuninkaan aikomuksista ja voisi ystävällisen opastuksen varjolla johtaa Ruotsin väen umpisoppeen. Nyt oli Kaarle X miehineen siinä niemessä, jossa San- ja Veiksel-joki yhtyvät. Takaa Czarnezkin joukot seurasivat heitä; edessä oli kummankin joen takana suuri puolalainen armeija ylipääsöä estämässä.

Tänne tullessaan oli Ruotsin kuninkaalle ilmoitettu, että Sandomirin linna molempien jokien yhtymäpaikassa vielä oli hänen väkensä käsissä. Sen suojassa hän siis toivoi voivansa siltaa rakentaa. Mutta paraikaa puolalaiset jo piirittivät Sandomiria ja silminnähtävää oli, ettei se enää kauan voisi kestää ylivoimaa vastaan. Senvuoksi lähetti nyt Kaarle X parisataa valittua miestä veneillä joen poikki. Nämät urhoot raivasivat itsellensä tien vihollisten läpi ja saattoivat linnaväen avulla enimmän osan Sandomirissä tallella olevia sotatarpeita kuninkaan luokse. Itse linnan he jättivät tyhjäksi. Mutta kun sitten puolalaiset täyttivät sen joukoillansa, kajahduttaen ilmaan riemuhuutojaan, kuului yhtäkkiä hirmuinen räjähdys. Komendantti oli lähtiessään sytyttänyt tulikivilangan, joka meni ruutikellariin; koko linna lensi ilmaan ja sen kanssa runsaasti 2,000 puolalaista.

Tämä vihollisten suuri vahinko ei kuitenkaan parantanut Ruotsin armeijan tilaa; sillä nyt oli silta rakennettava ilman mitään suojaa, puolalaisten tulen alla. Se näytti mahdottomalta, ja ympäri Eurooppaa jo levisi sanoma, että Kaarle X:nnen sotajoukko oli hukassa, hän itse kaatunut. Mutta eipä olekaan onnen ohjat pahansuovien käsissä. Kuninkaan neuvokkaisuus ja hänen miestensä uljuus teki mahdottomankin mahdolliseksi. Kaarle X rakennutti sillan San-joen keskellä olevaan saareen, vei armeijansa illalla maalisk. 25 p. yli ja alkoi sitten kauhealla tykkitulella paukuttaa toista rantaa. Puolalaiset eivät voineet muuta arvata kuin että hän siten karkoittaa heidät pois rannalta ja sitten jatkaa siltaa. Mutta todenteolla oli kuningas lähettänyt 3-400 miestä veneillä toisesta kohtaa yli. Nämät ryntäsivät sitten toisella rannalla äkkiarvaamatta päälle niin ankaralla vauhdilla, että hämmästyneet puolalaiset, jotka eivät voineet aavistaakaan hyökkääjäin pientä lukumäärää, pakenivat hajallensa. Nyt saatiin yöllä silta täydessä rauhassa rakennetuksi ja seuraavana aamuna oli koko armeija päässyt toiselle rannalle. Huhtik. 5 p. se marssi onnellisesti Varsovan portista sisään.

5. Arvi Wittenberg Varsovassa.

Kuningas meni nyt taas Preussiin, jättäen Varsovan puolustuksen Arvi Wittenbergille 3,000:n valitun miehen kanssa. Tämä tehtävä vaatikin tavatonta miehen voimaa ja neroa. Heidän tuli pitää kurissa suuren, kansakkaan pääkaupungin asukkaita ja samassa pian myös tehdä vastarintaa ulkoa ahdistavalle monenvertaiselle viholliselle. Itsessään olisi jo ollut vaikea asia näin vähällä joukolla puolustaa niin avaria linnoituksia; mutta lisäksi vielä tuli, että nämät linnoitukset olivat aivan rappiolla; monessa paikassa oli rauenneita muureja vain häthätää paikattu puisella hakuliaidalla.

Alussa toukokuuta 1656 sulki jo Sapieha liettualaisten kanssa kaupungin saarroksiin. Mutta rynnäköt eivät tahtoneet noilta säännölliseen taisteluun tottumattomilta piirittäjiltä onnistua; Ruotsin väen luodit kaasivat heitä joukoittain, kun he sikinsokin juoksivat valleja vasten. Wittenberg puolestaan rupesi nyt hyökkäämään ulos ja ahdistamaan piirittäjiä; eräässä semmoisessa tilaisuudessa oli liettualaisten päällikkö, joka makasi humalassa, melkein joutumaisillaan vangiksi omassa teltassaan. Viimein oli piirittäjillä suurempi pelko piiritetyistä kuin päinvastoin; liettualaiset vallittivat leirinsä niin vahvaksi kuin osasivat ja pysyivät enimmiten sen sisässä.

Todella vaaralliseksi muuttui tämä leikki vasta silloin, kun itse kuningas Juhana Kasimir toukok. 19 p. tuli puolalaisen pääarmeijan kanssa. Noin 120,000 miestä oli nyt Varsovan ympärillä. Sittenkin antoi Wittenberg antaumiskehoitukseen kieltävän vastauksen. Turhat olivatkin kauan aikaa kaikki puolalaisten ponnistukset. Tietysti olisi vastarinta, yksi neljääkymmentä vastaan, ollut aivan mahdoton, jos piirittäjät olisivat ryhtyneet yleiseen rynnäkköön. Mutta Puolan kuningas ei tahtonut semmoista sallia; sillä hän pelkäsi täydestä syystä, että hänen omat hurjat kansalaisensa siinä tapauksessa peräti ryöstäisivät ja polttaisivat hänen rakkaan, kauniin pääkaupunkinsa.

Näin oli jo kulunut neljä viikkoa. Kesäk. 19 p. lähetti kuningas taas Wittenbergille antautumiskäskyn: jollei nyt suostuttaisi, uhkasivat puolalaiset, etteivät he osoittaisi linnaväelle mitään armoa. — "Armon osoituksesta ei tässä olekaan puhetta", tuli heille vastaukseksi. "Osoittakaa vain miehuuttanne, sillä me aiomme henkeen ja vereen puolustaa tätä linnaa, jonka kuninkaamme on meidän käsiimme uskonut!" Nyt suuttui Juhana Kasimir; hän sytytti kaikki ruutisuonet ja lähetti 40,000 miestä suurelle rynnäkölle. Tämän hirveän ylivoiman onnistui viimein tunkeutua muurinrikkojen läpi muutamiin läheisiin taloihin. Mutta huone huoneelta, askel askeleelta täytyi heidän runsaalla verenvuodatuksella ostaa, ja monesti tapahtui, että sisäänpäässeet viholliset hakattiin kaikki maahan tai viskattiin jälleen ulos. Mutta mitäs siitä apua, kun yhä oli toisia tuhansia kaatuneitten takana!

Näin riehui tulinen taistelu kello 5:stä aamulla aina iltapuoleen sinä kuuluisana päivänä kesäk. 20:na 1656. Viimein oli Ruotsin väki suurimmaksi osaksi kaatunut, mitkä kuolleina, mitkä haavoittuneina. Harvat vielä pystyssä seisovatkin olivat aivan uuvuksissa, koska he niin monta tuntia, minuuttiakaan levähtämättä, olivat olleet tulessa. Täytyi siis Wittenbergin viimein tarjota antautumista. Yhdeksi tunniksi keskeytettiin nyt tappelu ehtojen sovittelua varten. Mutta kun sen ajan kuluttua ei vielä antaumusta tullut toimeen, ryntäsi tottelematon puolalainen nostoväki, vasten kuninkaan kieltoa, uudestaan päälle. Wittenberg jäljellä olevan joukkonsa kanssa oli vetäytynyt erääsen luostariin. Sen muurien takana seisoivat he tihein, lujin rivein, valmiina ottamaan hengestänsä niin kalliin hinnan kuin mahdollista; sillä pelastuksesta ei voinut enää olla puhettakaan. Mutta juuri kun he olivat kukistumaisillaan, riensi sinne jalo Czarnezki, heidän parhain vastustajansa, säännöllisen sotavoimansa kanssa ja sai, vaikka suurella vaivalla, nostoväen hajoitetuksi. Antautumissovinto valmistui nyt piiritetyille erittäin edullisilla ehdoilla. Heidän piti saada vapaasti marssia pois aseineen, omine tavaroineen; ainoastaan puolalaisilta ryöstetty saalis piti jätettämän takaisin. Ulosmarssiessa ei heitä ollut enää enempää kuin 400 tervettä miestä; sairaita ja haavoitettuja oli sen lisäksi 1,400.

Täydesti ei kuitenkaan pidetty noita piiritetyille annettuja lupauksia. Arvi Wittenbergiä katkerasti vihattiin koko Puolassa. Jo siinä julistuskirjeessä, jossa qvartianit selittivät ja puolustavat luopumustansa Ruotsin kuninkaasta, oli erittäin ollut puhe Wittenbergistä, tuosta "syntyänsä suomalaisesta", joka oli muka Kaarle X:nnen ahneuden ja väkivaltaisuuden "sovelias välikappale". Krakovassa oli näet porvaristo rukoillut häntä hankkimaan heille helpoitusta Kaarle X:nnen määräämästä suuresta pakkoverosta, 60,000 guldenista, ja siitä tarjonnut hänelle lahjaksi 30,000. Wittenberg olikin ottanut lahjan vastaan, mutta sitten kuitenkin armahtamatta koonnut myös kuninkaansa koko vaatimuksen sisään. Paitsi sitä hän oli, niin valitettiin, monessa paikassa ryöstänyt ja hävittänyt kirkkoja sekä luostareita, vieläpä haudoistakin riistänyt ruumiitten koristukset. Kaikki nämät kanteet toivat nyt puolalaiset uudestaan esille, ynnä vielä lisäksi sen perättömänkin syytöksen, että hän muka oli Kaarle X:nnen houkutellut tähän sotaan. Näin syytti koko Puolan armeija hetki hetkeltä yhä vimmatummin, uhaten itse kuningastansa, jos hän päästäisi semmoisen miehen rankaisematta lähtemään. Seurauksena oli viimein se, että säikähtynyt Juhana Kasimir rikkoi sanansa. Arvi Wittenberg vietiin muitten korkeampien upseerien kanssa vankeuteen Zamoiskin linnaan, jossa hän seuraavana vuonna kuoli.

6. Arvi Wittenberg.

Tämä mainio, niin suuresti kunnioitettu ja niin tulisesti vihattu herra oli, niinkuin jo sanottu, Suomesta kotoisin. Hänen isänsä oli Savonlinnan läänin maaherra, sittemmin Turun hovioikeuden assessori Hannu Wittenberg l. Wirtemberg, alkuaan saksalaista sukua. Pojan syntymävuotta ei tiedetä, mutta luultavasti hän tuli maailmaan 1600-luvun alkuvuosina, koska hän jo 1622 meni sotapalvelukseen. Kustaa Aadolfin puolalaissotaan hän kapteenina otti osaa.

Korkeampaan arvoon, suurempaan maineeseen hän kohosi sitten kolmekymmenvuotisessa sodassa. Ensi kertaa mainittiin häntä v. 1630 ennen kerrotussa Hamelnin tappelussa, jossa hän eversti Stålhandsken ylipäällikkönä ollessa johti suomalaisia. Turmiollisella Nördlingenin tantereella hän joutui vangiksi, mutta pääsi vaihtokaupassa jälleen vapaaksi ja tuli Banérin armeijaan. Näin sai hän tilaisuuden osoittaa miehuuttansa ja kostaa vangitsemisensa Wittstockin voitolla. Hänen maineensa kasvoi täten vuosi vuodelta ja hänelle jo alettiin antaa pieniä sotajoukkoja erinänsä johdettaviksi.

V. 1640, niinkuin tiedämme, kuoli Banér ja valittiin kolme alipäällikköä, yksi armeijan kustakin kansallisuudesta, väliaikaisiksi johtajiksi. Kullakin oli vuoronsa. Suomalaisten edustajan Wittenbergin käsissä oli komento sinä päivänä, jolloin katolinen sotavoima äkkiarvaamatta hyökkäsi päälle, mutta aiottu teloitus muuttui ruotsalaisten ja suomalaisten urhouden kautta loistavaksi voitoksi.

Torstenssonin ylipäällikkyyden alaisena johti sitten Wittenberg oikean kyljen etumaisen rivin ratsuväkeä toisessa Leipzigin tappelussa 1642 ja oli suomalaisten ratsumiestensä kanssa suurena apuna voiton saamisessa. Torstenssonin pitkillä, kuuluisilla retkillä Itävallan sydänmaihin saakka oli hyvin usein Wittenberg edeltä rientävien etujoukkojen päällikkönä. Tanskan sodassa komensi hän yhtä noista kolmesta osastosta, joihin jaettuna Ruotsin armeija marssi maahan. Senjälkeen hän seurasi taas Torstenssonia Bööminmaalle. Suuressa Jankovitzin tappelussa hän johti ratsuväen kenraalina koko oikeanpuolista kylkeä, hajoitti vihollisen rakuunat ja valmisti näin voiton. Wittenberg etujoukkonsa kanssa se sitten oli, joka eteni Tonavan sillalle asti likelle Wieniä.

Kun Torstensson alkoi tulla kovin kivulloiseksi ja hänen seuraajaansa ruvettiin ajattelemaan, tuli myös Wittenberg puheeksi. Mutta tuohon tärkeään ylipäällikön virkaan ei katsottu häntä kuitenkaan kykeneväksi. Hänen näet kyllä myönnettiin olevan "kelpo ratsumiehen", vaan ei katsottu hänellä olevan "tarpeeksi älyä hoitaakseen niin suurta asiaa". Hän sai siis ylikomennon v. 1645 ainoastaan väliaikaisesti, siksi kunnes Wrangel joutuisi. Seuraavina vuosina hän nyt välistä soti tämän herran välittömän johdon alla, välistä myös itsenäisesti eri joukon päällikkönä Silesiassa sekä Moraviassa. Vielä sodan viimeisissäkin leimauksissa Pragin ympäristössä oli Wittenberg osallisena. Lopussa elokuuta 1648 hän valloitti Taborin kaupungin, josta saatiin summattomia saaliita; sillä paikan vahvuuteen luottaen oli koko tienoo vienyt sinne parhaat tavaransa talteen.

Rauhan tultua palkitsi Kristiina, joka Wittenbergille oli hyvin suosiollinen, häntä monella tavalla. Hän sai 15,000 riksiä Ruotsille rauhan sovinnossa määrätyistä korvausrahoista. Myöskin hän tehtiin valtakunnan tykistönpäälliköksi. V. 1650 hän korotettiin vapaaherraksi, jommoisena hän sai 110 taloa Loimaan pitäjässä. Samana vuonna hänelle suotiin valtaneuvoksen arvo, ja vielä ennenkuin hän vapaaherrana oli astunutkaan paikalleen ritarihuoneeseen, tuli hän jo v. 1652 kreiviksi. Kreivikunnaksi määrättiin Parikkalan ja Uukuniemen pitäjät.

Näiden lahjoitusten, niinkuin myös sodasta saatujen summattomien saalisten kautta oli Wittenberg tullut hyvin rikkaaksi mieheksi. Hyvin kannatti hänen siis pitää semmoisia pitoja kuin esim. Kristiinan kruunauksen kunniaksi, jolloin hän muun muassa poltatti koko kolme tuntia kestävän ilotulituksen loistavan linnan muodossa.

Vielä suurempaa suosiota kuin Kristiina osoitti hänelle sitten Kaarle X. Tämä kuningas oli nuorena prinssinä jonkun aikaa opiskellut sotataitoa Wittenbergin johdolla. Sitten sodan jälkeen oli Wittenberg ollut avullisena niissä salahankkeissa, joilla Kaarle valmisteli itsellensä tietä valtaistuimelle. Hänen elämänsä loppuvuodet ja osanotto Puolan sotaan sotamarskina ovat jo kerrotut. Siinä, niinkuin näimme, hänen maineensa soturina tuli vielä loistavammaksi, vaikka hän valitettavasti taas ihmisenä tahrasi sen pahasti osoittamalla rahanhimoa ja pitämättä mitään pyhänä. Hän oli täydellinen kolmekymmenvuotisen sodan sankarien perikuva.

7. Varsovan tappelu.

Näin oli nyt Ruotsin väen täytynyt vetäytyä pois melkein koko Puolasta. Jopa läheni Juhana Kasimir myös Preussia kohti, riistääksensä senkin maakunnan jälleen kiistaveljensä käsistä. Hänen sotajoukkonsa oli ylenmäärin suuri, niinkuin sanottiin, toista sataatuhatta. Hänen omien puolalaistensa ja liettualaistensa lisäksi oli näet vielä saapunut muutamia kymmeniätuhansia tatarilaisia. Samassa alkoi toiseltakin haaralta sota uhata Ruotsin valtaa. Venäläiset, jotka kadehtivat naapurinsa menestystä, sopivat nyt puolalaisten kanssa ja varustautuivat ryntäämään Liivin- sekä Suomenmaahan. Asiain näin ollen täytyi Kaarle X:nnen solmia uusi liitto Brandenburgin vaaliruhtinaan kanssa; hän lupasi useampia Puolan läänejä, jos saisi avukseen tämän herran kelvollisen armeijan.

Yhdistyneet sotajoukot, 22,000 miestä luvultansa, marssivat sitten nopeasti Varsovaa kohti. Täällä odotti heitä Juhana Kasimir ylpeänä, luottaen summattomaan ylivoimaansa. "Ruotsalaiset", sanoi hän, "syötän aamupalaksi tatarilaisilleni, ja vaaliruhtinaan panen semmoiseen paikkaan, mihin ei päivä paista eikä kuu kumota!" — Puolalaiset aatelisherrat puolestaan huusivat huikeasti, uhaten paljaalla piiskallakin ajavansa muukalaiset karkuun.

Heinäk. 18 p. 1656 saapuivat liittolaiset Pragan, Varsovan etukaupungin edustalle. He järjestivät sotarintamansa sillä lailla, että Ruotsin ratsuväki oli oikealla kyljellä, Brandenburgin sekä muutamat ruotsalaiset apujoukot vasemmalla. Keskustana oli tavan mukaan jalkaväki. Sinä päivänä ei päässyt taistelu muuta kuin vähän alulle, ennenkuin iltahämärä jo teki kahakasta lopun. Yöllä koko Puolan pääarmeija, joka majaili itse kaupungissa, joen takana, tuli Pragaan liettualaisten avuksi. Sen vuoksi epäili vaaliruhtinas, samoinkuin myös useat sotapäälliköistä, ryhtyä taisteluun. Eihän, arvelivat he, yhden ollut mahdollista tapella viittä vastaan. Mutta Kaarle X ei ollut siitä milläänkään. "Soisinpa vaan", sanoi hän, "että olisivat kaikki viholliseni nyt täällä, jotta saisin ne yhdellä yrittämällä perin kukistetuiksi."

Seuraava päivä alkoi uskaliaalla asemanmuutoksella. Kaarle X oli havainnut, että ensimäinen ahdas asema oli haitallinen: hän päätti siis vihollisen silmien edessä muuttaa toiseen paikkaan. Hän marssi oman väkensä kanssa vaaliruhtinaan kyljen taakse ja asettautui sen vasemmalle puolelle, jonka jälkeen koko sotarinta kääntyi, niin että se viimein seisoi suorassa kulmassa entiseen asemaansa nähden. Täten päästiin avarammalle tantereelle; sitä paitsi saatiin myös tuuli omalle puolelle, joka nyt ajoi tomun ja savun puolalaisten silmiin. Mutta joskin tämä liikunto saattoi olla edullinen, niin olisi se myös voinut olla vaarallinen, jos puolalaiset vaan olisivat osanneet karata päälle niinkauan kuin sotarinta marssin tähden oli rikottu. He pysyivät kuitenkin vielä alallaan; ainoastaan 6,000 tataria kiersi metsän kautta ja ryntäsi armeijan selkään, mutta ajettiin heti takaisin.

Ankarampia hyökkäyksiä tapahtui vasta silloin, kun jo asemanmuutos oli tapahtunut. Tuhat husaaria, Puolan kuningattaren henkivartijarykmentti, sekä 4,000 qvartiania karkasi vasemman kyljen kimppuun. Niin tulinen oli heidän rynnäkkönsä, että he mursivat ensimäisen sotarinnan läpi. Mutta toinen rivi, jossa mainitaan erittäin Suomen rakuunia Behrendsin johdolla, ajoi heidät vielä suuremmalla vauhdilla kotiinsa. Samalla aikaa piti 10,000:n tatarin takaa käydä Ruotsin väen kimppuun. Mutta he olivat myöhästyneet kiertomatkallaan, niin että nuoliansa tuiskutellen tulivat vasta perille, kun edellinen rynnäkkö oli loppunut. Kuningas käänsi nyt kolmannen sotarintansa, johon myös Uudenmaan ratsumiehet kuuluivat, heihin päin, eikä aikaakaan, niin he olivat hajoitetut ja ajetut sillä puolella oleviin suuriin soihin, joihin hyvin suuri joukko heistä hukkui.

Kolmantena päivänä, heinäk. 20:na, aamulla tuli viimein liittolaisten vuoro käydä rynnäkölle. Puolalaisilla oli etuvahtinsa suuressa metsässä, johon he olivat kaataneet murroksia sekä laittaneet rintavarustuksia. Sinne lähetti Kaarle X nyt 1,200 valittua jalkasoturia ynnä Uudenmaan ratsurykmentin. Heidän hyökkäyksensä oli niin ankara, etteivät puolalaiset sitä kauan kestäneet. Sen nähtyään pani kuningas muunkin väkensä liikkeelle, ja vaaliruhtinas joukkoinensa valloitti edessään olevan puolalaisen patterin, joka oli jäänyt vartijoitta. Nyt piti rynnättämän puolalaisten vallitettua leiriä vastaan; mutta kun sinne tultiin, ei näkynytkään enää vihollisia. Puolalaisten jalkaväki oli paksun tomun peitossa paennut toiselle puolelle Weikseliä ja polttanut sillan. Tälle puolen jäänyt ratsuväki ajaa karautti paraikaa syrjään, etsien pääsöpaikkaa, ja pelastuikin suurimmaksi osaksi hevostensa nopeuden avulla. Tästä seurasi, ettei Varsovan tappelu ylimalkaan maksanut kovin paljon verta. Liittolaiset eivät kuulu menettäneen enempää kuin vain muutamia satoja miehiä, voitetut noin 8,000.

Toiselta puolen ei hyötykään voitosta ollut kovin suuri, huolimatta siitä että se ensin oli niin loistavalta näyttänyt. Vaaliruhtinaalla ei ollut halua auttaa Kaarle X:ttä liian mahtavaksi; hän ei suostunut marssimaan edemmäksi. Puolalaiset, jotka olivat pikemmin hajoitetut kuin kukistetut, kokoontuivat siis pian jälleen yhtä suuriin joukkoihin.

Vielä kerran yritti sitten Kaarle X valloittaa Puolaa uuden liittolaisen kanssa. Hän kutsui alussa vuotta 1657 maahan Transsilvanian ruhtinaan Rakoczyn, luvaten muutamia Puolan läänejä avusta. Tämä herra tulikin 24,000:n unkarilaisen ja 38,000:n kasakan kanssa. Mutta hänen sotajoukkonsa, vaikka ne olivat suuret ja komeasti varustetut, olivat kuitenkin vielä kelvottomammat ja harjaantumattomammat kuin puolalaiset. He eivät uskaltaneet liikahtaa minnekään, jollei heillä ollut ainakin muutamia tuhansia Kaarle kuninkaan ratsumiehiä turvanansa. Paitsi sitä vallitsi myös suuri eripuraisuus Rakoczyn oman väen ja kasakkain välillä. Kasakat eivät kärsineet unkarilaisia, mutta ruotsalaisia ja suomalaisia he nimittivät rakkaiksi veljiksensä, anteliaasti kestitellen heitä ruoalla sekä juomalla.

Kun Kaarle X viimein, niinkuin vasta saamme nähdä, läksi uuteen sotaan Tanskaa vastaan, valloittivat puolalaiset, joille myös sitä paitsi itävaltalainen armeija tuli avuksi, vähitellen kaikki menetetyt alusmaansa takaisin.

8. Suomen rakuunat Puolassa.

Näillä ylläkerrotuilla Kaarle X:nnen mainehikkailla retkillä ei ollut kovin paljon suomalaisia osallisena. De la Gardien kanssa tullut väki lähetettiin sangen pian suurimmaksi osakseen takaisin Liivinmaalle. Puolassa pysyivät ainoastaan toinen puoli Porin ja Savon jalkarykmenttejä, Turun ja Uudenmaan ratsumiehet sekä Suomen rakuunat. Alkuaankaan ei ollut siis Puolan sodassa meidän miehiämme enemmän kuin 1,000 jalkasoturia ja 3,000 ratsumiestä. Mutta tämä vähäinen joukko osasi kuitenkin melkoisesti kartuttaa suomalaisille sotureille kolmekymmenvuotisessa sodassa tullutta loistavaa mainetta.

Suomalaista jalkaväkeään ei Kaarle X yhtään kertaa vienyt kanssansa pitemmille retkille. Se sai, oltuansa heti alussa avullisena Preussin valloituksessa, jäädä paikoilleen sen maakunnan puolustukseksi. Jääden siten sodan päätapauksista syrjään, eivät porilaiset ja savolaiset tulleetkaan mainituiksi sen ajan historioissa. Ainoastaan yksi ainoa pieni tapaus — kuitenkin sangen omituinen — on säilynyt muistossa. Danzigin kaupungista, jota Ruotsin väki piti saarroksissa, ryntäsi tammik. 14 p. 1657 jommoinenkin partiojoukko ulos. He tahtoivat valloittaa takaisin pienen Grebbinin linnan, josta heille muonan hankkimisessa oli suurta haittaa. Grebbinissä ei ollut enempää sotaväkeä kuin vain 60 suomalaista. Puolalaiset siis luulivat saavansa linnan miekan lyönnittä, ainoastaan osoittamalla, miten turha vastarinnan yritys heidän suurta ylivoimaansa vastaan olisi.

Mutta kas suomalaisilla oli kova pää semmoisia epäkunniallisia ehdotuksia ymmärtämään; he vastasivat kieltävästi. Puolalaiset alottivat silloin ankaran tykkitulen ja yrittivät myös väkirynnäköitä kerta toisensa perästä. Mutta kauan aikaa heidän yrityksensä olivat aivan turhat. Selvään näkyi, kertoo senaikuinen taikauskoinen historioitsija, että nuo suomalaiset kaikki olivat noiduttuja miehiä (feste Leute), joihin eivät luodit voineet pystyä. Lopulla pääsivät tietysti puolalaiset sittenkin vallin yli, heidän joukkonsa kun oli niin paljoa suurempi. Mutta itsepäiset suomalaiset eivät nytkään huolineet heille uudestaan tarjotusta armosta. He taistelivat menestyksen toivottakin yhä edelleen, kunnes melkein viimeiseen mieheen asti olivat saaneet surmansa. Vangeiksi ei joutunut paitsi upseereja muuta kuin 4 miestä.

Uudenmaan ja Turun ratsuväen osanotosta melkein kaikkiin Kaarle X:nnen moniin retkiin Puolan halki on jo kyllin kerrottu.[3] Otamme siis nyt enää vain puheeksi Suomen rakuunat, jotka kenties kaikista enimmin tekivät tässä sodassa kansamme nimen kuuluisaksi.

Toinen puoli tätä rykmenttiä oli, niinkuin tiedämme, jo Wittenbergin kanssa marssinut Puolan rajan yli. Nämät 500 miestä olivat sitten ainoat suomalaiset, jotka seurasivat kuningasta hänen ensimäisellä loistavalla voittoretkellänsä.

Kun sitten toinenkin puoli De la Gardien armeijan kanssa oli lisään saapunut, auttoivat Suomen rakuunat uljaasti Preussin valloittamista. Danzigin saartamisen aikana esim. lähetettiin heidät everstinsä Fabian Behrendsin johdolla Dirschaun kaupunkia vastaan. Rakuunoita, jotka olivat harjoitetut tilaisuuden mukaan vuoroin ratsain, vuoroin jalkaisin sotimaan, sopi näet myös käyttää piiritystöihin. Etukaupungin he saivatkin heti ensirynnäköllä valtaansa ja torjuivat sitten lujasti piiritettyjen uloskarkausyrityksiä. Pian huomasivat puolalaiset viisaimmaksi ruveta rauhan hieromiseen. Komentaja itse tuli ulos antaumusehdoista keskustelemaan. Niistä ei kuitenkaan voitu sopia, jonka tähden hän palasi jälleen kotia. Mutta hänen tietämättänsä oli kuitenkin tämän keskustelun johdosta linnan kohtalo tullut päätetyksi. Eräs Ruotsin upseeri oli näet kiivaan keskustelun aikana sukkelasti onkinut kaupunginavaimen komentajan taskusta. Sillä avasivat sitten Suomen rakuunat hiljaa portin samana iltana, jolloin puolalaiset, mitään pahaa aavistamatta, paraikaa viettivät jouluaattoansa. Tietysti ei kestänyt kauaakaan, ennenkuin hämmästyneet viholliset heittivät pois aseensa. — Kohta sen jälkeen hyökkäsi Behrends partion kimppuun, joka Danzigista tuli Dirschaun avuksi, arvaamatta, että linna jo oli valloitettu. Puolalaiset joutuivat hämmästyksiin ja häiriöön, kun omaksi väeksi luullut äkkiä ryntäsivät heidän päälleen. Suuri osa hakattiin maahan; mutta sitten myös Suomen miehet kärsivät tuntuvaa mieshukkaa, kun he kiihkoissaan ajoivat pakenijoita kovin kauas takaa ja joutuivat Danzigin kanuunien tulen alle.

Jaroslavin retkessä eivät meidän rakuunamme olleet osallisina; heidät oli jätetty Varsovaan. Mutta kun sitten kuningas paluumatkallaan oli joutunut umpisoppeen Sandomirin kohdalla, lähetettiin täältä 3-4,000 ratsumiestä, niiden parissa myös Behrendsin joukko, avuksi. Tämä retki päättyi sangen surkealla tavalla, mutta suomalaisille se sittenkin taas tuotti uutta loistavaa mainetta. Matkan varrella saatiin näet se tieto, että kuningas oli jo päässyt satimesta, vaan että Czarnezki, nähtyään hankkeensa menneen siellä tyhjäksi, riensi nyt tätä pienempää joukkoa vastaan 12,000:n miehensä kanssa. Ruotsin väki kääntyi jälleen Varsovaan päin; mutta paluumatka ei käynyt kyllin nopeasti. Erittäin kuuluvat Suomen rakuunat vitkastelleen, lieneekö siihen sitten ollut syynä kansamme luonteenomainen hitaisuus, vai se tieto, että ennenkin oli tultu toimeen ylivoiman kanssa. Näin sai Czarnezki huhtik. 7 p. Varkan luona retkikunnan saavutetuksi ja kaksituntisen ankaran taistelun jälkeen oli täydellinen voitto hänen käsissänsä. Ainoastaan muutamat sadat noista 3,000:sta ratsumiehestä pääsivät suoraa tietä Varsovaan. Suuri osa hakattiin maahan, ja tähteet hajosivat, piileskellen metsissä ja korvissa, kunnes he myöhemmin saivat tilaisuuden yhtyä rykmenttiensä kanssa. Itse päällikkö, Badin markkreivi, Kaarle X:nnen lanko, vetäytyi 100:n Suomen rakuunan kanssa läheiseen Czierskovin aateliskartanoon, jonka he vahvistivat, niin hyvin kuin kerkesivät. Tässä he nyt pitivät kaksi vuorokautta puoliansa kokonaista puolalaista armeijaa vastaan, jolla ei luultavasti kuitenkaan ollut kanuunia muassansa. Useammat kerrat kehoitti Czarnezki Suomen poikia antautumaan, luvaten suuret pestit, jos he tahtoisivat ruveta Puolan kuninkaan palvelukseen. Mutta uskolliset suomalaiset vastasivat tuohon kullan tarjoamiseen ainoastaan lyijyllä. Vihdoin viimein, kun Kaarle X:nnen armeija lähestyi, täytyi puolalaisten tyhjin toimin lähteä, ja Suomen urhot saivat eheinä ja iloisina ratsastaa takaisin Varsovaan.

Eikä aikaakaan, niin tuli taas tilaisuus maksaa puolalaisille Varkassa jäänyt velka. Kuningas ajoi nyt Czarnezkia takaa ja sai hänestä huhtik. 27 p. 1656 Gnesenin seudulla loistavan voiton. Tämän valmistamisessa oli Suomen rakuunillakin ollut suuri osa. Heidät oli parin muun ratsurykmentin kanssa lähetetty edeltä leveän joen poikki menevälle sillalle, jossa he urhoollisesti taistellen viivyttivät vihollista, kunnes muu Ruotsin väki saapui jäljestä.

Varsovan tappelun jälkeen, jossa he, niinkuin jo tiedämme, taas osoittivat kuntoansa, saivat Suomen rakuunat toisen päällikön. Behrends muutettiin Turun ratsurykmentin komentajaksi ja hänen sijaansa määrättiin eversti Rosen. Tämän johdolla majoitettiin meidän rakuunat nyt pieneen Tykoczynin linnaan Liettuan ja Puolan rajalle. Täällä he sitten tammik. 27 p. 1657 tekivät vihoviimeisen urhotyönsä. Koko Liettuan armeija Sapiehan ja Gosievskin päällikkyydessä oli tullut heitä piirittämään. Suomen rakuunain rivit olivat edellisissä monissa taisteluissa vähitellen harvenneet, niin ettei ollut enää enempää kuin puolet, 500 miestä, jäljellä. Nämät eivät ajan pitkään riittäneet puolustamaan linnaa niin suurta ylivoimaa vastaan. Liettualaiset pääsivät vihdoin väkirynnäköllä vallinrikon läpi ja levisivät ympäri kaupunkia, tappaen kaikki, mikä eteen sattui. Rosen viimeisten miestensä kanssa vetäytyi erääseen torniin. Mutta siinäkin oli pitempi vastarinta mahdoton, se oli silminnähtävää; antautuminen oli myös hänen mielestänsä yhtä mahdotonta, koska se olisi tahrannut hänen joukkonsa urhouden mainetta. Hän räjähdytti senvuoksi tornin ilmaan, syösten vihollisen joukosta enemmän kuin 400 kanssansa kuolemaan.

Näin loppuu tämä sankarirunon kaltainen kertomus Suomen rakuunain töistä Puolan sodassa. Rykmentti koottiin sitten uudestaan Suomessa, vaan sitä ei enää lähetetty tälle sotatantereelle.

9. Marssi Juutinmaalle.

Ikäänkuin ei Ruotsilla olisi ollut jo yltäkyllin kolmessa vihollisessa, tuli nyt vielä neljäskin lisäksi. Tanskan kuningas ja kansa olivat jo kauan salavihalla katselleet Ruotsia. He eivät voineet unohtaa kolmenkymmenvuotisen sodan aikana menetettyjä maakuntiansa ja pelkäsivät, että heidän vanha kilpaveljensä voittojensa kautta Puolassa tulisi vielä mahtavammaksi, heille vielä vaarallisemmaksi. Kun he sitten näkivät Kaarle X:nnen ahdingossa venäläisten, puolalaisten ja itävaltalaisten välillä, katsoivat he nyt tilaisuuden edulliseksi kostotuumiensa täyttämiseen. He julistivat siis sodan kesäkuun alussa 1657.

Vaara tästä päällekarkauksesta ei ollut vähäinen, sillä kun kaikki sotaväki taisteli kaukaisissa sodissa, oli Ruotsi melkein suojatonna. Mutta Kaarle X:nnen lujuutta ei voinut mikään vaara masentaa. "Kyllä Jumala meitä auttaa", vakuutti hän, "kunhan me itse autamme itseämme!" Hän antoi valtaneuvoskunnalle käskynsä Ruotsin puolustuksesta, ja läksi itse Tanskaa vastaan Saksan puolelta, samaa tietä kuin Torstensson edellisessä sodassa.

Tämä retki kävi vielä nopeammin, vielä paljoa voitollisemmin, kuin mikään edellinen. Kesäk. 20 p. oli Kaarle X saanut tiedon tanskalaisten rauhanrikkomisesta, 26 p. hän jo läksi liikkeelle Preussistä, ja heinäk. 18 p. hän seisoi armeijansa kanssa Holsteinin rajalla. Marssi oli ollut niin kiireinen, että sadottain hevosia oli uupunut ja kuollut tielle.

Hampuriin jouduttuansa tarkasti kuningas sotavoimaansa. Se ei ollut suinkaan loistavan näköinen. Vaatteet olivat likaiset, ryysyiset, miehet ruudinsavusta ja ilmanvaiheista mustuneet. Mutta jokaiseen repaleeseensa he olivat kätkeneet runsain määrin kultakolikoita, joilla he täällä pian saivat komeammat pukimet. Ei tämä sotajoukko näyttänyt myöskään peloittavalta suuruuteensa nähden. Ainoastaan 6-8,000 miestä oli Kaarle X tuonut kanssansa Puolasta.[4] Siinä olivat nyt melkein ainoat tähteet tuosta suuresta, kaksi vuotta takaperin sinne viedystä armeijasta. Uplannin rykmentistä esim. seisoi enää rivissä vain 380 miestä alkuperäisistä 1,200:sta. Mutta näistä tähteistä oli joka mies kestänyt parissa kymmenessä tulisessa taistelussa. Ilolla he nyt taas menivät uusiin verilöylyihin, huolimatta vihollisen ylivoimasta. "Alinomaisten voittojen kautta", kirjoitti eräs heidän päälliköistään, "ovat he kokonaan unohtaneet, miten voi tulla voitetuksi." Eipä kumma, jos Kaarle X, tämmöisten urhojen kanssa mennessään sotaan, mietti vain sitä, miten paljon ja mitä maakuntia rauhanpäätöksessä pitäisi ottaa Ruotsin omaksi.

Hampurissa saatuansa vielä muutamia tuhansia pestattuja saksalaisia sotamiehiä lisään, marssi nyt kuningas elok. 3 p. Holsteiniin. Hämmästyneet tanskalaiset, vaikka miesluvultaan voimallisemmat, eivät paljon yrittäneetkään vastarintaa. Linnoitettu Itzehoen kaupunki ammuttiin sytyksiin, ja Tanskan valtamarski armeijansa kanssa sitä vain katseli, sormea nostamatta. Samoin valloitettiin muutkin Holsteinin suojaksi laitetut varustukset melkein miekanlyönnittä. Parin, kolmen viikon kuluttua oli koko Tanskan mannermaa voittajien käsissä. Siellä oleva Tanskan armeija oli melkein hävitetty; ainoastaan 6,000 miestä oli pelastunut vahvaan Fredriksoddeen Fyenin saarta vastapäätä, Pienen Beltin rannalle.

Tämäkin linna heti saarrettiin, mutta ei kukaan voinut arvata sen valloittamista mahdolliseksi, koskei piirittäjien luku ollut niinkään suuri kuin piiritettyjen. Sitä suurempi oli yleinen kummastus, kun yhtäkkiä tuli sanoma, että Ruotsin lippu liehui Fredriksodden valleilla.

Pimeinä syksyöinä nelin ryömin oli everstiluutnantti Dahlberg erään kumppaninsa kanssa käynyt useamman kerran tiedustelemassa linnan varustuksia. Sen jälkeen kuin niistä täten oli saatu tarkka tieto, ja kun vielä oli saapunut vähän lisäväkeä, päätettiin yöllä lokakuun 23:tta päivää vasten yrittää rynnäkköä. Koska piirittäjillä oli jalkaväkeä ainoastaan vähän yli puolet verrattuna linnanväkeen, täytyi nyt, vastoin tavallisuutta, ottaa ratsumiehetkin avuksi tähän heille outoon työhön. Rynnäkkö tehtiin kolmella eri joukolla. Eteläisimpään osastoon kuului pari ratsurykmenttiä, jotka kaalasivat vallin jatkoksi mereen juntatun kahden hakuliaidan ympäri. Kolmannen, viimeisen hakulin kohdalla havaittiin vesi liian syväksi, jonka tähden he kirveillä kaasivat aituuksen maahan ja siten pääsivät siltä puolelta aivan suojattoman kaupungin keskelle. Sillä välin myös tämän saman osaston jalkaväki sekä toinen osasto olivat onnellisesti kiivenneet vallille. Pahinta vastarintaa tehtiin pohjoisempana, missä nyt kenraaliksi korotettu Behrends oli johtajana. Hänen petardi-miehensä, jonka oli ruudilla räjähdytettävä portti auki, haavoitettiin. Täten sai vihollinen aikaa tässä kohdassa paremmin järjestää puolustusta. Vaan Behrendsin väki, jalkaisin taistelevia ratsumiehiä kaikki tyyni, ryntäsi sittenkin uljaasti ja pääsi viimein vallille. Molemmat suomalaiset rykmentit olivat ensin seisoneet jouten varaväkenä; vaan kun portti oli saatu auki, ajoivat he ratsain kaupunkiin ja tekivät tanskalaisten häiriön täydelliseksi. Aamun koittaessa oli koko linna valloitettu, sen puolustajat suureksi osaksi hakatut maahan tai hajoitetut. Ainoastaan 2,000 miestä seisoi vielä, ase kädessä, niemen äärimmäisessä päässä; mutta niidenkin täytyi siellä antautua vangeiksi, koska ei ollut laivoja, millä saariin päästä. Saalis oli ääretön. Puhumattakaan kaikista sotatarvevaroista, jotka tulivat kuninkaan osaksi, sai jokainen sotamieskin kantaa pois suuret taakat; sillä koko maakunta oli tuonut tänne kalleimmat tavaransa siinä varmassa toivossa, että Fredriksoddea olisi mahdoton valloittaa.

10. Retki Beltien yli ja Roskilden rauhansovinto.

Vaikka Tanskan sodan alku oli näin loistavasti menestynyt, oli Ruotsin armeija kuitenkin sangen vaarallisessa tilassa. Paljon syytä oli pelätä, että yhteenliittyneet puolalaiset ja itävaltalaiset, kenties myös lisäksi vielä brandenburgilaisetkin, jotka par'aikaa jo hieroivat sovintoa edellisten kanssa, tulisivat kaikki yhdessä Juutin niemimaalle. Silloin olisi tuo pienoinen, vaikka valittukin, joukko ollut ikäänkuin satimessa ja vihdoin olisi sen täytynyt kukistua semmoisen ylivoiman alle. Tästä vaarasta pelasti sen kuitenkin Kaarle X:nnen harvinainen luonne ja hänen oma rohkeutensa.

Vuoden 1658 alku toi mukanansa tavattoman kovan talven. Tammik. 9 p. tuli hirmuinen lumituisku ja ankara pakkanen, joita sitten lakkaamatta kesti kolme viikkoa. Puhurin poika

jopa suureksi sukeutui, kovin kasvoi kauheaksi, kylmi silloin täyden kylmän, väkipakkasen paleli.

Jäätyipä itse Pieni Beltikin, tuo leveä merenrauma Juutinmaan ja Fyen-saaren välillä, jota ihmettä ei aina sadassa vuodessakaan saada nähdä. Kuningas, neuvokkaana kuten aina, kokosi kiireesti väkensä salmen rannalle ja tutkitti jään vahvuuden. Sen havaittiin hyvin kannattavan Brandsöhön, pieneen, rauman keskellä olevaan saareen asti; mutta saaren takana, missä kova virta käypi, ei ollut tuohon uuteen siltaan luottamista. Paitsi sitä oli toisella rannalla 1,500 talonpoikaa ahkerassa työssä, jään sahaamisella pitämässä auki leveätä juopaa. Ja heidän takanansa seisoi melkein 4,000 miestä tanskalaista sotaväkeä, valmiina kuumalla löylyllä vastaanottamaan niitä, joiden onnistuisi päästä kylmän kylvyn läpi. Pelotonta Kaarle X:ttäkin epäilytti; hän lähetti Dahlbergin Fredriksoddeen tutkimaan, olisiko kenties siellä parempi. Tammik. 30 p., anivarhain aamulla palasi Dahlberg ja sanoi ylimenon Fredsiksodden kohdalla mahdolliseksi. Mutta samassa tuli myös tieto, että edellisen yön ankara pakkanen oli Brandsön takaisen jään tarpeeksi vahvistanut. Kaarle X tietysti valitsi mieluummin lähemmän paikan, vaikka siinä oli lukuisa vihollinen vastassa.

Päivän koitteessa kulki koko ratsuväki Brandsön saareen, josta Wrangel oikeanpuolisen kyljen kanssa oitis marssi edemmäksi. Virtapaikalle tultua hajosivat rivit, niin että rinnakkain kulkevien välille jäi leveänlainen loma. Paitsi sitä hyppäsivät ratsumiehet alas hevosten selästä ja jatkoivat tietänsä jalan, talutellen ratsujansa jäljestään, ettei kahdenkertainen paino kohtaisi yhtä paikkaa. Sittenkin painui ja keikkui jää peloittavalla tavalla koko ajan heidän allansa. Yli päästiin kuitenkin onnellisesti, ja pian oltiin täydessä kahakassa tanskalaisten kanssa. Nyt toi kuningas vasemmankin kyljen yli ja hyökkäsi vihollisen sivuun. Wrangelille hän lähetti käskyn taas mennä ulos jäälle ja kiertämällä karata tanskalaisten toisen sivun kimppuun. Mutta levoton meri ei voinutkaan kauemmin olla näyttämättä oikeata luonnettansa. Rynnäkölle tuimasti hyökkäävien hevosten alta rikkoontui jää ja koko kaksi lippukuntaa, parisataa miestä, katosi aaltoihin. Muu väki hämmästyi ja seisahtui kesken rynnäkköänsä. Silloin kuningas itse vei muutamia osastonsa lippukuntia takaisin jäälle, liki tuota turmiollista avantoa, näyttääkseen, ettei vaara ollutkaan niin ylen suuri. Siitä saivat Wrangelin miehet taas uutta rohkeutta; he menivät täyttä vauhtia eteenpäin ja pääsivät ilman sen enempää vahinkoa heikon paikan yli. Itse tappelu sitten ei kauaa kestänyt; yks, kaks oli Tanskan voima hakattu maahan tai vangittu, ja sillä koko Fyen-saari valloitettu. Jalkaväki ja tykistö eivät olleet ollenkaan ottaneet osaa tähän kahakkaan; ne tulivat vasta sen loputtua rauman yli. Eipä ollut edes kaikkea ratsuväkeäkään tarvittu; niin paljon suurempi oli Ruotsin armeija tässä vastassa ollutta Tanskan joukkoa. Jouten jääneissä olivat myös suomalaiset; mutta luultavasti olivat he sitten ne kaksi ratsurykmenttiä, jotka Behrendsin johdolla lähetettiin ennakolta Fyenin toiseen päähän Seelannista avuksi rientävää toista tanskalaisosastoa vastaanottamaan.

Täällä Fyen-saaressa oltiin kuitenkin vasta puolitiessä, tuskin sitäkään. Yhden yön pakkanen oli tehnyt menon Pienen Beltin yli mahdolliseksi; mutta Iso Beltin rauma Fyenin ja Seelannin välillä oli monta vertaa leveämpi; sen yli ei ollut mahdollista päästä yhden ainoan yön marssilla. Mitäs jos kesken matkaa ilma lauhtuisi ja tuuli repisi jääsillan auki — silloin Ruotsin kuninkaan ja hänen armeijansa kävisi samoinkuin muinoin Faaraon Punaisessa meressä — silloin olisi koko Ruotsin valta aseetonna vihollisille alttiina! Kaikki päälliköt varoittivat näin hurjasta yrityksestä, kehoittaen odottamaan hiukan aikaa, kunnes laivoilla päästäisiin salmen poikki. Kuningasta itseäänkin arvelutti. Mutta samassa tuli taas tutkimusretkelle lähetetty Dahlberg takaisin ja ilmoitti jään hyvin kannattavan. "Ohoh", huudahti Kaarle X iloissaan, "nytpä saa Fredrik-veikkoni heti paikalla kuulla suoraa Ruotsin puhetta!" Muiden kenraalien vastapuheet kuitenkin saattoivat kuninkaan jälleen epäilyksiin. Hän meni levolle. Mutta ei aikaakaan, niin hän uudestaan käski Dahlbergin eteensä. "Voitko", kysyi hän, "oikein omantuntosi mukaan vakuuttaa, että jää kannattaa?" — "Kuninkaallinen majesteetti", vastasi Dahlberg, "minä voin siitä panna vaikka päänikin pantiksi." — "Olkoon sitten menneeksi", huudahti nyt kuningas. "Yritänpä siis Herran nimeen. Tämä tilaisuus on liian kallis, että voisi sen päästää käsistänsä."

Yöllä helmik. 6:tta päivää vasten 1658 alkoi ratsuväki marssinsa, Dahlberg etupäässä oppaana. Se oli kolkko, peloittava retki. Hevosten kavioiden alla muuttui jään päällä oleva lumi veteläksi hyhmäksi, niin että tie näytti leveältä mustalta virralta. Kyynärän syvältä siinä kaalattiin, eikä ollut mitään varmuutta, ei ollut mitään takeita, ettei jossain kohdassa voisi olla joku jäätymättä jäänyt sula, pohjaton paikka edessä. Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Aamun koittaessa oltiin Langeland-saaressa, jossa levähdettiin ja syötiin suurus. Tämäkään viimeksimainittu toimi ei ollut vaivaa vailla, sillä pakkanen oli kaikki mukaan viedyt ruoat ja juomat muuttanut jääkimpaleiksi, joita ensin piti hakata palasiksi ja sulattaa. Pian lähdettiin sitten jälleen jatkamaan marssia. Kello 3 päivällä jouduttiin Laaland-saareen, josta lähetettiin käsky Wrangelille tulla Fyeniin jääneen jalkaväen kanssa jäljestä. Seuraavassa saaressa, Falsterissa, levättiin kokonainen päivä, vaan helmik. 11 p. seisoi kuitenkin koko armeija Seelannin rannalla.

Sanoma Ruotsin väen ylipääsöstä Fyeniin oli jo nostanut suuren hämmästyksen ja säikähdyksen Kööpenhaminassa. Viipymättä oli lähetetty muutamia Tanskan herroja Ruotsin kuninkaan luo, rauhaa tarjoamaan. Näitä vastaan tuli, likellä Vordingborgia Seelannissa, korkea sotaherra, joka ajoi reessä, parisataa suomalaista ratsumiestä ympärillään. Se olikin itse Kaarle X, joka siten lyhensi heiltä matkan. Hän tervehti iloisesti. "Oletteko tekin täällä?" kysyi hän sitten hiukan kummastuneena Englannin lähettiläältä, joka oli seurannut tanskalaisten kanssa, ollakseen rauhansovittelussa välittäjänä. — "Olen", vastasi tämä, "vaan enemmän onkin minulla syytä kummastella, että te, kuninkaallinen majesteetti, olette täällä."

Rauhansovinto ei nyt viipynyt enää kovin kauan. Tanskalaiset syystä pelkäsivät, että myös heidän pääkaupunkinsa, joka maanpuolelta oli varsin huonosti varustettu, voisi joutua voittajien käsiin ja näin kenties koko heidän itsenäisyytensä tulla kukistetuksi. Kaarle X puolestaan tahtoi kiireesti lopettaa tämän sodan, voidakseen sitten taas kääntyä muita vihollisiansa vastaan. Tämä Roskilden rauhanpäätös oli edullisin kaikista vielä Tanskan kanssa solmituista. Ruotsi siinä sai Skoonen, Hallannin ja Blekingen, siis kaikki, mitä vielä oli Tanskalla alusmaata itäpuolella Juutinraumaa. Ja tulipa siihen sitä paitsi lisäksi myös Bornholman saari sekä Bohusläänin ja Trondhjemin maakunnat, jotka Norjasta lohkaistiin irti.

11. Olot Käkisalmen läänissä.

Vaikka tähän aikaan sekä Venäjä että Ruotsi eri haaroilta ahdistivat Puolaa, ei heidän keskinäinen välinsä ollut kuitenkaan ystävällinen. Venäläisten sydämissä kyti vanha viha ruotsalaisia vastaan. Venäjän kansa ei voinut unohtaa, että Kustaa Aadolf oli heiltä valloittanut Käkisalmen läänin sekä Inkerinmaan. Tämä viha näyttäytyi joka tilaisuudessa. Ruotsalaiset ja suomalaiset, jos he kauppa-asioilla Venäjällä käydessään tarvitsivat virkakuntien apua, saivat aina vain pilkkaa ja haukkumasanoja vastaukseksi. Ja jos joku heistä sattui tappamaan venäläisen, niin lausuttiin mestauspaikalla tuomio julkisesti näillä sanoilla: nyt vääräuskolainen ja pakana, joka kristityn miehen on tappanut, saapi ansaitun rangaistuksensa. Näihin yksityisiin kiusantekoihin liittyi myös puolilla sanoilla ilmaantuvia valtiollisia uhkauksia. Nykyinen tsaari Aleksei Mihailovitsh oli arvonimeensä liittänyt sanat: "esi-isiensä perillinen" ja aluskuntiensa luettelon loppuun lisännyt: "ynnä monta muuta idässä, pohjoisessa sekä lännessä". Molemmat lauseet näyttivät tarkoittavan, että hän sydämessään yhä vielä katsoi Ruotsille pois annettuja maakuntia omiksensa. Vanhaan vihaan oli nyt tullut uuttakin lisäksi. Syynä oli Puola, jota kumpainenkin hallitsija jo pitivät omanansa ja josta he eivät olisi suoneet pienintäkään palasta naapurilleen. Vihdoin, kun Kaarle X 1656 vuoden alussa oli joutunut ahdinkoon, puhkesi venäläisten viha ilmisotaan; he luulivat nyt sopivan tilaisuuden tulleen kostoon sekä omansa takaisinvalloittamiseen. Tämä venäläissota uhkasi monen syyn tähden meidän maallemme suurta vaaraa. Suomen sotaväki oli, niinkuin tiedämme, melkein kaikki kaukana Puolassa taikka Liivinmaalla. Nekin harvat sotamiehet, jotka olivat jääneet kotiin, kävivät paljain jaloin, melkein alastonna, sillä yhdeksään kuukauteen he eivät olleet saaneet enempää kuin yhden kuukauden palkan käsiinsä. Samoin olivat rajalinnatkin aivan rappiolla. "Monella miehellä, joka maalla asuu", kirjoitti Käkisalmen läänin ja Inkerin pääkuvernööri Kustaa Eevertinpoika Horn, "on kartanossaan portit paremmat kuin kruunun linnoissa."

Pahempi tätä kaikkea oli kuitenkin vielä se, että alkuasukkaat Venäjältä otetuissa voittomaissa olivat Ruotsin vallalle perin viholliset. Syynä siihen oli etupäässä heitä painava uskonnollinen ahdistus. Kustaa Aadolf, vaikkei hän sallinut suoraa pakotusta, oli kuitenkin hänkin sen verran aikansa lapsi, että hän kaikilla keinoin, usein vähemmän hyväksyttävilläkin, koetti saada uusia alamaisiansa Lutherin uskoon kääntymään. Samaa menettelyä jatkettiin sitten myös seuraavienkin molempien hallitusten aikana.

Siinä ei tietysti ollut mitään moitittavaa, että suomalainen Lutherin katkismus ynnä muita meidän uskonnollisia kirjojamme painettiin venäläisillä kirjaimilla, jotka olivat paremmin tutut karjalaisille. Luvallistahan on vapaan opetuksen kautta vakuuttaa toiselle oppinsa totuutta. Samoin myös ei voi muuta kuin kiittää hallituksen kehoitusta kreikanuskoisille papeille jumalanpalveluksessa käyttämään suomea eikä slavonin kieltä, niinkuin siihen asti oli ollut tapana. Mutta eipä näihin keinoihin tyydyttykään. Ruvettiin lupaamaan kreikanuskoisille papeille ja lukkareille 4, 6, jopa 8 tynnyriä viljaa vuotuisten saatavien lisäksi, tai toisin paikoin pitäjässä olevat kirkkojen tilukset omiksensa, jos he suostuisivat oppimaan Lutherin katkismusta ja opettamaan sitä seurakuntalaisillensa. Eikä ollut siinäkään vielä kaikki. Sodan kautta autioiksi jääneille tiloille oli asutettu joukoittain muusta Suomesta tuotettuja luterilaisia talonpoikia ja näitä varten, niin pian kuin suinkin pieni seurakunta oli karttunut, asetettu luterilainen pappi. Tämän palkkaamiseen pakotettiin nyt kreikanuskolaisetkin ottamaan osaa ja velvoitettiin kuulemaan ainakin yhtä saarnaa joka pyhä. Tarkoituksena oli, Kustaa Aadolfin omilla sanoilla puhuen: "että he meikäläisiin tottuisivat, ja venäläisen papin kuoltua suomalainen sitten voisi astua hänen sijaansa".

Tätä puoliväkinäistä käännytystointa kreikanuskolaiset itsepintaisesti vastustivat. Heidän poikiansa karkasi aika-ajoin rajan yli Novgorodiin, josta he sitten täysi-oppisina pappeina palasivat kuolevien virkaveljiensä sijaa täyttämään. Harva pappi vain taipui vaihtamaan uskoansa hallituksen lupaamiin etuihin. Pietari Brahen aikana mainitaan koko Käkisalmen läänissä pappeja, "tiakkoja" (lukkareita) ynnä heidän poikiansa olleen ainoastaan viisitoista, jotka olivat tämän palkan edestä oppineet Lutherin katkismuksen ulkoa. Ja näiden vaikutus oli melkein mitätön, sillä kansa halveksi heitä ja vihasi uskonheittiöinä. Silminnähtävänä todistuksena on se vaino, joka juuri tähän aikaan kohtasi yhtä näistä papeista, Kurkijoen kirkkoherraa Jaakkima Terentiovia, jos kohta oikea vihan syy peitettiin noituuden kanteella. Useimmat kreikanuskoiset papit pysyivät lujina ja vahvistivat myös sanankuulijoittensa vastahakoisuutta. Suurta apua ei myöskään ollut maahan lähetetyistä luterilaisista papeista. Tiedämmehän me, minkälainen Suomen papiston sivistyksen ja siveyden tila oli ennen yliopiston perustamista, ja luultavaa on, että tänne lisäksi saatiin huonoimmat ainekset. Eipä kumma siis, jos näiden uuden uskon apostolien mainitaan vain istuneen kapakoissa, oluthaarikka edessään, piippu kädessä, siellä harjoitellen käännytystyötänsä vieraan uskonnon haukkumisella, josta tietysti taas tuli kreikkalaisilta haukkumasanoja takaisin. Seurauksena kaikesta tästä oli, että käännytystoimi ei paljon ollenkaan menestynyt. Päinvastoin tapahtui joskus, että joku luterilainen tulokas, keskellä kreikanuskolaisia asuen, itsekin taipui naapuriensa oppiin, jotka uskonmuutokset kuitenkin hallitus heti kielsi kuoleman uhalla.

Asiain näin ollen ajatteli Ruotsin hallitus yhteen aikaan välikeinoa, saadakseen ainakin kreikanuskoisen kirkon Suomessa ja Inkerissä erilleen Venäjän yhteydestä, josta aina vuoti vihollisuutta uutta valtaa vastaan. Luvattiin näet matkarahaa papille, joka lähetettäisiin Konstantinopolin patriarkan vihittäväksi ja joka sitten olisi tullut Ruotsin kreikanuskoisten alamaisten piispaksi. Sama ehdotus uudistettiin myöhemmin sillä muutoksella, että Karjalan piispa saisi käydä vihittämässä itseään Kievissä. Mutta kreikanuskoiset karjalaiset eivät siitä tarjoumuksesta huolineet; he tahtoivat edelleenkin saada pappinsa Venäjällä vihityiksi. Hallitus puolestaan ei myöskään ollut tuumaansa kovin harras; sillä aina vielä toivoi se saavansa vierasuskolaiset tavalla tai toisella valtion uskoon käännytetyiksi. Samassa Kristiinan kirjeessä vuodelta 1650, jossa annettiin lupa piispan vihkimiseen Kievissä, oli näet kuitenkin lisätty, ettei hän takaisin tultuansa saisi asettaa pappeja muuta kuin "juuri tarpeen mukaan ja missä niitä välttämättömästi tarvitaan". Ja Kaarle X antoi Kaprion läänin asukkaille, jotka pyysivät saada muutamia omauskoisiansa pappeja (luultavasti kuolleitten sijaan), jouluk. 15 p. 1654 jyrkästi kieltävän vastauksen. "Kuninkaallista Majesteettia", niin kuuluivat sanat, "arveluttaa tähän nykyiseen aikaan suostua siihen, mutta hän näkisi paljoa mieluummin, että he kääntyisivät luterilaiseen, oikeaan uskontoon ja jumalanpalvelukseen."

Olisi voinut luulla, että kenties Ruotsin vapaampi hallitusmuoto ja kansan etua valvova laki olisivat kuitenkin voineet suostuttaa Laatokan ja Nevan karjalaiset uuteen valtaan. Mutta ensiksikin oli silloin juuri se aikakausi, jolloin uskonto oli voimallisin yhdistäjä tai eroittaja ihmisten välillä, jolloin samanuskoiset, vaikka eri kansallisuuksiin kuuluvat, pitivät toisiansa veljinään, ja eriuskoiset, joskin he olivat yhtä kansaa, vihasivat toisiansa verisesti. Ja toiseksi eivät Ruotsin hallitusmuodon ja lain edut olleet tulleet Käkisalmen läänin ja Inkerin asukkaille osaksi. Niinkuin jo tiedämme, ei heidän sallittu valtiopäiville lähettää edustajia. Ruotsin laista ei myöskään ollut suurta suojaa. Molemmat maakunnat olivat pitäjittäin annetut lahjoitusmaiksi korkeille Ruotsin herroille, joita kruunun kaikki virkamiehet nöyrästi kumartelivat. Linnojen ja sotaväen huonoon tilaan sanoi Horn pääsyynä olleen sen, että "maaherra enemmän valvoo suurten herrojen suosiota kuin kruunun etua". Jos niin oli laita, missä kruunun hyödystä oli puhe, mitä turvaa saattoi rahvas toivoa kuninkaan käskynhaltijoilta! Se olikin aivan ilman suojaa jätetty alttiiksi aatelisherrojen, voutien ja kruunun alempien virkamiesten täyttymättömälle ahneudelle. Minkälainen talonpoikaraukkain tila oli Käkisalmen läänissä, sen olemme jo nähneet luvussa Samuli Cröellistä.

Eipä ole siis ollenkaan kummeksittavaa, että niin Inkerin kuin Käkisalmen läänin kreikanuskoinen kansa tuskin hillityllä vihamiellisyydellä katseli uusia hallitsijoitansa ja hartaalla ikävällä toivoi venäläisiä avukseen.

12. Venäläisten hyökkäys maahan.

Suomen suureksi onneksi venäläisten päähyökkäys tarkoitti Liivinmaata, sillä tsaari toivoi Riiasta saavansa hyvän kauppasataman Itämeren rannalla. Hän toi tätä kaupunkia vastaan armeijan, jonka luku arvattiin 90,000:ksi mieheksi. Mutta riittipä tuosta avarasta valtakunnasta myös muuallekin väkeä. Kaksi sotajoukkoa lähetettiin Inkeriin ja Käkisalmen lääniin, näitä kaivatuita maakuntia takaisin valloittamaan.

Kesäkuun 4 p. 1656 ilmaantui Nevajokeen, Pähkinälinnan edustalle 130 lotjaa, täynnä venäläisiä, jotka laittoivat piiritysleirejä kumpaisellekin rannalle. Vähäinen partioparvi souti jokea alas vieläkin edemmäksi ja saapui seuraavana iltana Nevanlinnalle. Kello 9, juuri kun asukkaat, mitään pahaa aavistamatta, olivat menneet levolle, karkasi vihollinen äkkiä päälle hirmuisella huudolla. Koko kaupunki poltettiin tuhaksi, irtain tavara ryöstettiin, asukkaat murhattiin suurimmaksi osaksi. Saaliin seassa oli noin 70,000 tynnyriä viljaa, jotka olivat Inkerin aateliskartanoista sinne tuodut ulkomaille laivattavaksi; myös oli kaupungissa suuria suolavaroja. Näistä jakoivat venäläiset seudun kreikanuskoisille talonpojille niin paljon kuin nämä tahtoivat, ja tähteet poltettiin yhdessä aittojen kanssa. Maaseudullakin sytytettiin kaikki aateliskartanot sekä luterilaiskirkot palamaan; mutta talonpoikaistalot sitä vastoin enimmäkseen säästettiin, sillä niiden asukkaathan olivat melkein kaikki polttajien omia uskolaisia ja liittolaisia. Tämä summaton vahinko olisi kuitenkin luultavasti suurimmaksi osaksi saatu estetyksi, jos vain vähänkin olisi oltu varuillaan, sillä tuhoa tekevän partion miesluku oli sangen vähäinen. Se nähdään pienestä tapauksesta tässä tilaisuudessa. Eräs Nevanlinnan porvareista, nimeltänsä Matti, joka oli muita rohkeampi, ei antanutkaan teurastaa itseänsä niinkuin turvatonta karitsaa, vaan sieppasi melun kuultuansa miekkansa seinältä, hyppäsi hevosessa selkään ja raivasi itselleen täten, paitasillaan ratsastaen ja oikealle ja vasemmalle huitoen, tien vihollisten läpi.