MATKALLA.
Saimaalla.
I.
Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kuin läksimme Puumalan kirkkorannasta. Aamuhetket olivat kuluneet edellisenä päivänä tapahtuneen haaksirikon korjailemiseen. Matkamme oli alkanut huonosti. Hyvin varustettuina ja kanootit paraassa kunnossa olimme lähteneet Viipurista pyrkimään pitkin Saimaan kanavaa sisämaan suuriin järviin, ja kanavamatka oli melkein lopussa, kuin yhden veneistämme ilmoitettiin pahasti vuotavan. Ei ollut ajattelemistakaan saada sitä korjatuksi heti paikalla; sen tähden me mielihyvällä käytimme hyväksemme otollista tilaisuutta ja nousimme ylös päin menossa olevaan höyrylaivaan, joka juuri nousi siitä sulusta, johon olimme pysähtyneet, matkustaaksemme sillä Etelä-Saimaan suuren aukean seljän yli Puumalaan. Sinne olimme nyt saapuneet ja ystävälliseltä maakauppiaalta Konstantin Mutikaiselta saaneet kaikki välttämättömät korjaustarpeet. Uteliaan ja ihmettelevän lapsijoukon ympäröiminä oli meidän onnistunut tuketa kanootin pohjaan tullut reikä.
Pian oli suoritettu se vähäinen työ, jota Puumalan salmen hiljainen vastavirta tuotti, ja me luistimme pohjoista kohti lähimmille seljälle. Tyynenä välkkyi veden pinta edessämme. Silloin tällöin vienoinen tuulen henkäys hiukan väräytti kirkasta peiliä taikka peljästynyt raskaslentoinen kuikka nosti liikkeelle aaltoa. Päivä oli tullut keskikesän koko lämmössä; ainoastaan tuore vihreys ja ehkä myöskin keväinen luonnonlaatu saattoi aavistamaan, että vielä oltiin kesäkuun alussa. Me olimme kaikki kolme vähän ennen, kukin tahollansa, päättäneet pitkän lukukauden ja tunsimme nyt vapauden virtailevan suonissamme, vapauden tuosta uutterasta työstä ja talviolosta pääkaupungissa. Levottoman puuhailemisen olimme jättäneet sinne jälkeemme, nauttiaksemme nyt ihan täysin määrin yksin oloa ja vapaata elämää luonnossa.
Mitään määrättyä kulkujärjestystä ei näkynyt; milloin koeteltiin voimia ja kanootit lipuivat rinnan pitkin selkää, milloin unhottui soutu, airo vaipui ja mieli kiintyi lähirantojen kukoistukseen. Me emme olleet myöskään määränneet mitään varmaa matkan päätä päiväksemme; mitä ei ehditty tänään, saatettiin varsin hyvin jättää huomeiseksi. Edessämme oli kesä, ja se oli meidän, ja ympärillämme oli maa avoinna ja viehättävänä, ja sekin oli meidän. Täällä olimme päättäneet viettää joutopäivämme.
Edellisen päivän vahinko kohta unhottui, varsinkin kuin monella koetuksella saatiin selville, että se oli tyydyttävästi korjattu. Kuitenkin oli se vähän himmentänyt kanavamatkan muistoja, ja nykyään ympärillämme olevat maisemat myöskin puolestaan työnsivät niitä syrjään. Taitotekoinen vesitie on kyllä varsin miellyttävä soudella kanootilla, multa siinä ollaan liian ahtaalla, sillä rantavallit rajoittavat vapautta ja suunta on joka hetki määrätty. Ihan toista oli täällä ulkona, saaria oli kaikkialla kylvettyinä, siinä täytyi sokkeloista selvittäytyä ja joka aironvedolla avautui eteen uusi näköala, uusi salmi, joista saattoi valita minkä hyvänsä. Ja ehkäpä juuri kanavamatkan mielijohteet meissä vaikuttivat, että soudettuamme jonkun peninkulman poikkesimme pois yleiseltä merkityltä Savonlinnan väylällä laskemaan omia teitämme ilman luota purjehdusmerkkien alinomaisia muistutusta "tästä se tie käypi".
Lähdettiin Sulkavaa kohti Saimaan läntisimpiä selkiä pitkin, joka väylä on täynnä luonnon kauneutta. Korkeina kohoilevat rannat kummallakin puolen kapeita selkiä, jyrkkinä supistavat kallioseinät salmia. Seutu on aution näköinen, rannoilla kuuluu ainoastaan tasatahdissa toisiaan seuraavat kirveen iskut jostakin metsänhakkuulta; viljelty alue ei ulotu vesien rannoille asti, se on siirtynyt harjuille ja niiden rinteille; ainoastaan harvoin näkyy vene tai yksinäinen kalastaja.
Kuin purjehdusväylän viimeinen valkoinen kummeli katosi näkyvistämme, olimme joksikin ajaksi irtautuneet kaikesta suuren maailman yhteydestä; höyryveneet eivät kynnelleet näitä syrjäisiä selkiä. Ympärillämme oli järvimaisema kaikessa autiudessaan. Mutta se autius ei herättänyt mitään yksinäisyyden tunnetta. Järkkymätön tyyneys vallitsee perussäveleenä koko luonnossa. Kanootti ei ole täällä mitättömän pieni pähkinänkuori, vaan se vaikuttaa mielessä turvallisuutta ja luottamusta. Jylhän vakava ympäristö ei pelota, se antaa vain lepoa; se oi näytä meren majesteetillisuutta eikä vaadi taisteluun hengen edestä, se on rauhallinen kaikessa autiudessaan, se on lempeä, uinaileva. Tyyneys vallitsee, hiljainen ilta soveltuu paraiten tähän luontoon, ja sellaisen illan me juuri saimme. Me livuimme eteen päin, mieli omituisella tavalla puoleksi uneksivana, ja ainoastaan kalalokin kirkuna tai korkealla ilmassa liitelevä haukka johti ajatusta takaisin puuhiin ja taisteluihin.
Sisämaan luonto on yksitoikkoinen, se täytyy myöntää, yksitoikkoinen matkailijalle, joka tahtoo pikajunan vauhdilla kiiruhtaa nähtävästä paikasta toiseen. Näköalat eivät vaikuta valtaavasti, ei ole suurenmoisia, voimakkaita kuvia, joista hurmaannuttaisiin, taulu on toisensa kaltainen; varjostukset ja vivahdukset saattavat vaihdella, mutta pääluonne on aina sama. Nopealla höyrylaivamatkalla näitä järviä pitkin ei myöskään opita tuntemaan näitä seutuja, siihen täytyy panna runsaammin aikaa. Silloin vasta taulut tulevat eläviksi, tunkeutuvat katselijan koko olemukseen ja yhtyvät kokonaiseksi: silloin yksitoikkoisuus haihtuu, kuvan yhtäläisyys jää huomaamatta, sillä eipä silloin enää etsitä silmin katseltavia tauluja, vaan ympäristöä tai kehystä niille tunteille ja ajatuksille, joita häiriötön, puhdas, tyyni luonto herättää.
II.
Me olimme jo jonkun aikaa tähystelleet yösijaa. Rannoilla on täällä kuten melkein kaikkialla Savossa, ainoastaan joskus talo. Ne ovat siirtyneet harjuille, joilla ne kyllä näkyvät soutajalle järvelle, mutta melkoisen matkan päästä, ja jos hän lähestyy rantaa, peittävät lähimmät mäet äsken niin houkuttelevan kuvan pois näkyvistä. Sen tähden harvoin ollaan poikkeamatta rantataloon, milloin vain ohi kuljetaan; nälkä pakottaa laskemaan rantaan. Jos ruumiin vaatimukset eivät siedä sellaista odotusta, täytyy metsäpolkuja myöten pyrkiä kyliin tai torppiin loitommalle rannasta, joka ei aina ole mikään helppo tehtävä. Ainoina tienviittoina ovat silloin enimmäkseen vain joku venevalkama, nuottatalas tai rantalato, joista paikoista ainakin vähäinen polku vie ihmisasunnoille. Miten pitkältä siitä on käveltävä, pysyy arvoituksena, kunnes päästään perille. Usein täytyy astuskella pari kolme kilometriä, ja vaivansa palkaksi tavataan sittekin ehkä vain vähäinen torppa, jossa suolakala, hapan leipä ja piimä on kaikki, mitä saatavana on, vaikka vieras olkoonkin pitkän matkan päästä ja maksakoon puhtaassa rahassa. Tänä päivänä meillä oli onnea. Kartan varsin epävarmat osoitukset, mitä koskee talojen paikkoihin, olivat tällä kertaa luotettavat. Ryhälän kylän piti olla meidän matkamme varrella, ja tuolla pilkotti jo lähin talo rantapensasten välitse; äkisti kääntyen laskimme kotilahteen, vielä muutamia airon vedällyksiä, niin keulat nousivat ylös pehmeälle rantahiekalle. Ihan hiljaa olimme saapuneet rantaan ja me ehdimme jo nousta pois kanooteistamme ennen, kuin juuri nuotalta palaava talonväki tointui ensi hämmästyksestään. Jotakin ihan uutta oli nyt nähtävänä. Suomeksi lausuttu tervehdyksemme nähtävästi rauhoitti ja vähitellen tuli vastauskin meidän "hyvään iltaamme". Tällä välin olimme ehtineet huomata talon isännän, ja kertoen "terveisiä Helsingistä" ojensimme kättä. Alkuun oli päästy, vaitiolo loppui. Tyydyttävästi vastattua tärkeihin kysymyksiin, mistä ja minne, alkoi puhelu toden perästä. Tällä välin oli siihen kokoutunut naisia ja lapsia, joten siinä viimein oli koko vilkas elämä illan tyynessä.
Kanootti tulee ensimmäiseksi puheen aineeksi, mitään sellaista ei ole ennen nähty eikä edes kuultu puhuttavankaan kirkkomäellä eikä kaupunkimatkoilla. Sitä on nyt katseltava ja tutkittava, jokainen pikku kohta herättää kummastusta, sen tarkoitus täytyy kertoa. Ihmeellisintä on, että koko vene on tehty purjekankaasta. Sitä koputellaan ja tunnustellaan, sen painoa tutkistellaan ja hintaa kysytään. Ihan oikein huomautetaan, että samasta rahasta saadaan kaksihankainen kuiru, mutta toiselta puolen tunnustetaan kanootti sopivammaksi huvimatkoille, ja sitte onhan sitä helppo kantaa järvestä toiseen. Vitkastellen, paremmin vain hiljaisena ajatuksena kuin pyyntönä, ehdottaa joku rohkea nuorukainen pieniä koesoutua. Jos lupa annetaan, tulee siitä ilo ja riemu. Vast'alkajan ensimmäisistä kömpelöistä liikkeistä lasketellaan sukkeluuksia ja leikkiä, jotka eivät kuitenkaan kovin koske, koskapa se onnellinen on nyt saanut enemmän kokea maailmaa kuin muut. Ja me saamme mielialan lämpöiseksi; muutenpa kansan tutkimisesta ei tulekaan mitään, vaan elämä kansan keskessä tuntuu tyhjältä ja ikävältä.
Mutia me halusimme ruokaa, ja tiedämme, että sen saanti käy hitaasti. Sen tähden eräs meistä on jo ajoissa ryhtynyt toimeensa: pitämään huolta ruumiin tarpeista. Hän rupeaa emännän ystäväksi ja tekee hänen kanssaan sopimuksia ruokavaroista. Eipä se tehtävä ole niinkään helppo, kuivaa ruokaa saadaan kyllä, mutta jos tahdotaan vähäkään lisäksi, on siinä kohta vaikeuksia, vaikka tarpeita onkin talossa. Kyllä emäntä on halukas auttamaan, multa hän ei ilmoittele talon varoja, niistä täytyy kyllä kymmenillä kysymyksillä hankkia tieto. — Kanoottimiehen illalliseen sitä paitsi kuuluu ihan välttämättä tee omista varoista. Nyt se tasoittelee ruumiin juomatarpeen vajavuudet. Päivällä kanoottimies ei saa ensimmäistä janon tunnetta sammuttaa vedellä, kohtuullisuus siinä vaikuttaa enemmän ja kohta totutaan tähän kuivaan ruokajärjestykseen. Illalla hän sitä vastoin haitatta voi juoda lämmintä teetä ja silloin se maistuukin mainiosti.
Rannalle jääneet ovat vähitellen nousseet taloon yhä vielä puhellen kanooteista. Ruokasanaa odotellessa ehditään vielä tehdä paljo tutkiskelemuksia, tietysti aikamme merkillisimmistä keksinnöistä, joihin luonnollisesti kanoottikin kuuluu. Vanha isäntä johtaa puhetta. Hänen nuoruutensa on ollut siihen aikaan, jolloin Savon metsäntuotteet kuljetettiin maitse Lappeenrannasta Viipuriin. Rakennettiin sitte Saimaan kanava ja minkä mullistuksen se sai aikaan rauhallisessa sisämaassa! Miten hädissään kuunneltiin vanhan "Vellamon" ensimmäisiä vihellyksiä; nyt on höyryveneitä kymmenittäin, ja tämänkin pitäjän isännillä on osakkeita niihin. Ei tiedä, mikä siitä lopuksi tulee. Nuorempi sukupolvi ei käsitä ukon mielialaa, se on kasvanut höyryn aikakaudella, keskellä kultaisten metsäaikain vilkkaampia oloja; jotkut ovat olleet nykyisissä rautatietöissäkin ja sieltä saaneet laveampia näköaloja. Nyt aletaan kertoa kaikenlaisia merkillisyyksiä, kuin on nähty. Kanootti on tietysti uusin, mutta mitäpä se on polkupyörän rinnalla! Siinä oli kylän räätälillä valtti kädessä, sillä hän on nähnyt nuo hirviöt silloin, kuin oli opissa kaupungissa. — — Ja siten puhellaan yhä edelleen, kunnes ruoka on valmis.
Illallisen jälkeen puhellaan vielä hetkinen. Tarjotaan sikari isännälle ja, kuin se saadaan juhlallisesti sytytetyksi, alkaa juttelu jälleen. Puhellaan talon hoidosta ja vuoden tulon toiveista, sitte yleisemmistä oloista, kunnan asioista ja suurista valtiollisista asioista, jotka ovat päivän polttavia. Kaikista lausunnoista näkyy horjumatonta lain ja oikeuden kunnioitusta, jotka ovat yhteiskunnan lujat peruspylväät. Lausuttujen mielipiteiden perusteina ei olo valtiollisia korulauseita, vaan järjellisiä arvosteluja elämässä saatujen kokemusten pohjalla, jotka eivät ollenkaan ole samaa, kuin mitä päivälehdet usein kiihkoisesti huutavat siitä, "mitä kansa tahtoo ja vaatii". — Rengit eivät ota osaa keskusteluun, heillä ei ole puhevaltaa, mutta he hartaasti kuuntelevat ymmärtäväisten sanoja. Ainoastaan silloin tällöin pistävät he väliin jonkun tilastollisen numeron tai jonkun yksityisselityksen. Mutta jos siirrytään asevelvollisuus-asioihin, silloin on kaikilla sama puhevalta. Ja se aina koskee niin likeisesti maanmiehen talouteen, että sen täytyy tulla puheeksi. Huomaamatta siirrytään sitte suurten valtioasiain alalle, varsinkin sodan ja rauhan toivoihin. Päivälehdet pitävät maan syrjäisimpiäkin seutuja tässä kohdassa muun maailman tasalla.
Tulee sitte yö ja levon tarve. Mielellään annetaan talon paras huone, pieni kammari, joka tavallisesti ei ole asuttavana. Mutta sisään astuessa herää mielessä pahoja huolia. Lepoa me halajamme, mutta sen toiveet ovat huonot. Kuin huoneen ovi avataan, löyhkää sieltä vastaan ummehtunut ilma. Turhaan koetetaan tuulettaa, ikkunat yleensä eivät ole saranoilla, vaan kiinni naulitut, ja lisäksi vielä on sisäikkunatkin edessä hyvästi lukittuina ja liistaroituina. Jos kuitenkin saadaan oven kautta jonkin verran tuuletetuksi tätä melkoisen vastenmielistä makuuhuonetta, on vielä vuoteet tutkittava. Ne paha kyllä varsin usein ovat surettavassa kunnossa ja useimmissa tapauksissa voidaan pikaisimmankin tarkastuksen jälkeen jättää tekemättäkin kysymys "onko eläviä?" jota sentään ei käsitetä miksikään loukkaukseksi. Mehän olemme nyt Savon sisämaissa! Jos päätetään jäädä huoneesen, ovat sen tähden olkitilat lattialla paljon paremmat kuin pehmoinen vuode sängyssä. Mutta sekä ilman puhtauteen että omaan turvallisuuteen katsoen on aina varmempi sijoittua johonkin aittaan. Siellä on moitteeton lepopaikka. Aamuaurinko ei pääse sisään olemattomista ikkunoista, ilma on puhdas, itikat ja kärpäset eivät menesty siellä eikä tarvitse peljätä muitakaan kutsumattomia vieraita. Olkia ja puhtaat lakanat tuodaan ja saali peitteenä on siinä hyvä nukkua päivän kaikkein ponnistusten jäljestä. Minun tulee tässä totuuden mukaan tunnustaa, että viimeiset kymmenen vuotia ovat melkoisesti parantaneet puhtautta, ja se ihan varmaan on kansakoulujen ansio. Varsinkin on kestikievareissa, kuvernöörien pontevista toimista, melkein ihan poikkeuksetta tässä kohden moitteeton yösija.
Aamulla herätetään kahvilla, jota emäntä tarjoaa. Toinen kuppi on pakollinen, otetaanpa usein osa kolmattakin, sillä kahvi, jota tarjotaan, on mainion hyvästi keitettyä. Kahvi on levinnyt syrjäisimpiinkin torppiin; jos ei muuta olekaan talossa, niin on loki kahvia, ja kahvipannua pidetään kaikkialla kunniassa. Kahvia juodaan täällä aamulla, keskipäivällä ja illalla. Olkoonpa muuten mitä mielipiteitä hyvänsä tästä juomasta, niin syrjään ne haihtuvat kanoottimatkalla; kahvikuppi on silloin aina tervetullut, kahvilla aletaan siis päivä. Syötyä sitte aamiaista ollaan taas valmiit lähtemään matkalle. Rantaan tulee saattamaan kaikki talonväki ja ehkä vielä joukko naapurejakin, joille on levinnyt sanoma merkillisistä, purjekankaisilla veneillä matkustavista vieraista. Äsken tulleet pitävät nyt huolta puhelusta sill’aikaa, kuin matkatarpeita sovitellaan kanootteihin ja niitä työnnetään vesille. Oli nähty meidät järvellä edellisenä iltana, mutta ei oltu voitu saada selkoa kummallisista ilmiöistä. Joiksikin yliluonnollisiksi oli meitä luultu ja nyt kerrotaan jonkun akan peljästyneen hyväksi hetkeksi ihan sanattomaksi, kuin näki etäällä järven seljällä ihmisiä, joilla oli tuulimyllyn siivet, kaalavan vyötäisiään myöten vedessä. Eräs kalastaja, ollen ihan yksinään laskemassa pyydyksiänsä, oli yht’äkkiä nähnyt hirviön tulevan, ja hänen ensi ajatuksensa oli ollut, että itse paholainen se siinä tuli; mutta hänen varustautuessaan pakenemaan ilmestyi vielä kaksi muutakin ja silloin tietysti tila ei enää ollut niin perin vaarallinen, sillä yksihän se vain tuo mainittu korkea herra on! Nyt oli hän saanut arvoituksen ihan selville. Kätellään isäntää ja emäntää —ᵣ temppu, jota ei saa unhottaa, mutta ei myöskään ulottaa syrjäisiin, jos tahdotaan jättää jälkeensä hyvää vaikutusta — ja me nousemme kanootteihimme.
III.
Aamun viileydessä käy soutu helposti. Viimeisestä pysähdyspaikasta mieleen tarttuneet havainnot antavat puheen ainetta. Tasaisessa tahdissa luistavat kanootit rinnakkain, ja kohta on ensimmäinen peninkulma kuljettuna. Päivä kuluu edelleen, aurinko paahtaa yhä kuumemmin, vieno aamutuuli kuolee pois, airot liikkuvat yhä harvempaan ja säännöttömämmin, puhelu lakkaa ja kanootit hajautuvat. Aamupäivän mieliala on alkanut. Joksikin hetkeksi onnistuu matkueen musiikkimestarin houkutella kumppanit kuuluville. Jos hän osaa oikeaan säveleesen, lyhentävät hänen laulunsa soutua pitkin tyyntä avaraa selkää, mutta jos ohjelma on köyhä eikä sovitettu tilaisuuden virkistystarpeen mukaan, jää hän kohta ilman kuulijoita. Huomio kiintyy rantoihin, ja jos vain näkyy viehättävää levähdyspaikkaa, on koko venekunta tuota pikaa turvallisessa satamassa. Riennetään virkistyksekseen uimaan. Säännöllinen uinti vähintään kerta päivässä kuuluu kanoottiretken järjestykseen.
Tällä välin on tullut nälkäkin ja yöpaikasta saadut voileipävarastot otetaan esille. Milloin on malttia viipyä, tehdään tuli ja laitetaan kakaota tai teetä. Sitä odotellessa koetetaan kalastusonnea; onkivapa laitetaan kuntoon ja sopivasta paikasta heitetään onki veteen. Mitään erikoista onnea meillä ei ole, huolellisesti kuljetettua matovarastoa on pahemmin ahdistanut kumppanien pila kuin kalojen syöntihalu. Siitä seurasikin, että kastemadot eräänä päivänä taas päästettiin vapauteen. Sama huono onni on seurannut minun uistintanikin, vaikka se on saanut peninkulmittani viiltää veneen jäljestä. Milloin on seutu kalaton, milloin kulku liian kova, milloin aika sopimaton j.n.e. Jos tahdotaan syödä tuoretta kalaa pitkällä kanoottimatkalla, niin on välttämätön asettua johonkin paikkaan kalastamaan oikein kunnollisesti tai myöskin ostaa sitä kalastajilta, joita tavataan. Kalastamista ei pidä laiminlyödä, varsinkaan milloin on tilasuutta lohen pyyntiin; ostaminen taas on erittäin hyvä keino tekemään ruokavaroja vaihtelevammiksi. Tällä kertaa olivat voileivät ja kakao päivällisenämme. Lintusäilykkeitämme säästimme, kunnes toiste tulisivat vielä enemmän ikävöidyiksi. Nämä yksinkertaiset päivälliset ne kohta olivatkin tavallisia meidän matkallamme. Talon etsiminen vie paljon aikaa eikä talonväkeä kuitenkaan tavata keskipäivillä kotosalla. Sen tähden kohta huomasimme, että maalla oleksiminen on supistettava ainoastaan yöpaikkoihin. Siellä syödään vahva aamiainen ja illallinen; siten tullaan hyvästi toimeen niukemmallakin atrialla keskipäivällä.
Päivällisuni maataan hyvällä halulla; parituntisen pysähdyksen jälkeen ollaan taas valmiit lähtemään vesille.
Koko päivän on ollut ukkosia ilmassa, hajalliset pilvet ovat vähitellen kokoutuneet mustaksi, uhkaavaksi seinäksi; silloin tällöin kuuluvat jyrähdykset ennustavat jo rajuilman pikaista tuloa. Tyyneyttä keskeyttää äkisti kova tuulen puuska, ja tuota pikaa pauhaa ukonilma koko voimassaan, järvi lainehtii korkealla ja valkoisena. Siinä on ankara painiskeleminen jyrkkiä laineita vastaan; ne milloin huuhtelevat kanootin kantta keulasta perään asti, milloin nostavat veneitä korkealle kuohuville harjoilleen, niin että puoli purtta on ihan ilmassa, ja seuraavana silmänräpäyksenä sukeltaa se syvälle kuohuvan aallon sisään.
Yhtä nopeaan, kuin järvivesi rupeaa lainehtimaan, se myöskin asettuu, kuin tuuli tyyntyy. Täällä ei tiedetä mitään meren mainingista. Kuin ukonilma ehti ohitse, oli meillä taas ympärillämme peilikirkas pinta. Ilta oli tullut kaksin verroin viehättävänä virkistävän sateen jälkeen; soutu kävi helposti siksi päiväksi määrätyn matkan päähän. Metsän päällitse pilkottivat jo Olavinlinnan tornit. Hetkisen päästä laskimme Savonlinnan laivasillan viereen.