Tuli sitten rippikoulun aika ja ylioppilastutkinnon vuosi. Äidin rukoukset kävivät palavaa palavammiksi. Hän oli kyllä kerran antautunut, mutta alistuneenakin pitänyt aseensa. Toivossa hän taisteli näkymätöntä taistelua, ja häntä tuki herttaisella osanotollaan Valio, isän hieno poika, äidin vakava poika, hän, joka oli paljon epäröinyt, rupeisiko taiteilijaksi vai papiksi, mutta lopuksi valinnut jälkimmäisen tien, koska se oli turvallisempi. Tyyni lampi ja kuohuva meri! Aarre, hän tarvitsi rukouksia.
He näkivät iloksensa, miten hänen olentoonsa niinä aikoina palasi jotakin lapsuuden avonaisesta herttaisuudesta, samalla kuin lähestyvä tutkinto terästi hänen tahtoansa työhön. Isänkin sydän alkoi taipua häntä kohti entisyyden uljailevalla hellyydellä. Kun sitten valkoinen lakki keväisenä iltana painettiin hänen päähänsä, kiinnittivät isä, äiti ja veli yhtä rajattomalla riemulla kilvan ruusuja hänen rintaansa. Kuten juhlakulku oli Aarteelle sen kevään matka Valkamaan.
Olihan nyt kaikki tuleva hyväksi jälleen?
III
Silloin oli suven armahin aika. Tuomet ja mansikat kukoistivat, koivujen täysi lehti oli hento ja vaalea, ja aalloilla läikehti ilo, vapautuksen ensimmäisen kulta-ajan luoma, sellainen, joka säilyy vain juhannukseen asti, pian tasoittuakseen ja vihdoin vaihtuakseen syksyn raskaiksi huokauksiksi.
Viljo ja Laine laskivat pitkääsiimaa kotivesiin. Naapurukset olivat aina yksissä kalastushankkeissa, ja siksipä ihmisten mielestä nuorten olisi sopinut liittyä yhteen kokonaan, nyt kun he jo alkoivat siihen ikään ehtiä.
Samaa Viljokin ajatteli. Hänen oli edellisenä talvena ollut äärettömän ikävä Lainetta, joka oli mantereella kansanopistoa käynyt. Aina täytyi pelätä, että kunhan se vain ei unohtaisi. Nyt hän itse vuorostaan hiukan aprikoi lähteäksensä kotoa, ja silloinen ahdistus tuli taas mieleen. Kylläpä pitäisi puhua, jos saisi sanat suustansa.
Laine huomasi, kuinka Viljo häntä katseli ja katseli hievahtamatta. Hän loi suloisesti silmänsä alas, heitti viimeisen koukun veteen ja sovittausi joutilaana istumaan, kädet helmassa. Aallot lipattivat somasti laitoihin, kun Viljo käänsi veneen, ja sitten kuului vain airojen tasainen tahti.
Viljo souti väärään, eikä Lainekaan perää pitänyt. Sitten airot äkisti pysähtyivät, ja Viljo sanoi:
— Minä taidan nyt mennä merelle.
— Merelle!
— Niin, katsos, johan Kolu ja Iisakki tulevat kalassa toimeen.
Hän veti taas airoja muutaman kerran ja pysähtyi uudestaan.
— Et sinä taida välittää, vaikka minä menenkin.
— Voi, välitänhän minä hyvinkin. Me olemme aina yhdessä tehneet työtä.
Minun tulee ikävä Kolun ja Iisakin kanssa, niin ikävä sinua…
Viljo rohkaisihe.
— Mutta jos… jos ei erottaisikaan. Jos laittaisimme oman tuvan ja omat verkot, vaikkapa velaksi ensin —
— Mitä sinä puhelet? katkaisi Laine punastuen.
— Niin, jos sinä tulisitkin minun vaimokseni… Laine, Laine, etkö sinä siis ole ymmärtänyt, että minä jo kauan —
— Mehän olemme niin nuoria, minä vasta seitsemäntoista. Älä nyt vielä semmoisia ajattele.
— Kuinka vanhaksi sinun pitää tulla? kysyi Viljo puoleksi leikillään, puoleksi pahalla mielellä.
Laine helkähti nauramaan. Viljon korvia viilsi yhtaikaa sen naurun kirkas helinä ja toinen kumea odottamaton ääni, joka kuului sivulta edempää.
Laiva puhalsi.
Molemmat käänsivät päänsä sitä kohden. Viljo rupesi taas rivakasti soutamaan, mutta laiva läheni suuremmalla vauhdilla. Ennenkuin he ehtivät niemen suojaan kotilahdelle, sivuutti se heidät vallan läheltä. Kaksi sorjaa nuorukaista seisoi kannella, molemmat tervehtien nostivat lakkiansa — tai oikeammin vain toinen, sillä toinen sitä liehutti ja viipotteli, kuin riemulla näyttääksensä, että tässä se oli nyt vihdoinkin voitettuna.
Laine punastui hiusmartoon asti. Hän tempasi huivin päästänsä ja heilutti sitä kerran, veti sitten kätensä takaisin ja painoi alas päänsä. Viljo souti tuimasti, ja samassa jo niemi erotti laivan ja veneen.
He eivät enää kumpikaan sanaa vaihtaneet. Laineelle oli kuin sähköä Aarteen avomielinen ilo, tuo entisajoista tuttu, jota hän niin kauan oli turhaan kaivannut. Viljolla oli omat syynsä murjotella äänetönnä.
— Hyvästi, hän sanoi rannassa.
— Mennään kai aamulla kokemaan yhdessä? kysyi Laine.
— Mennään kai, vastasi Viljo. Mutta kun aamu tuli, seisoikin Kolu veneen luona Lainetta odottamassa.
Ei ollut vielä kesä puoliväliin kulunut, ennenkuin jo kalamökeissä sohistiin Laineen tähden.
— Kuules, sanoi Syrjälän Sere Itärannan Liinulle noin hiukan kautta rantain, — onko se totta, että teidän Viljo on ottanut paikan laivaan?
— On niinkin, "Pilvi" nimiseen kuunariparkkiin. Kas, meidän Atla on hyvin paljon laivamiesten kanssa tekemisissä siellä Helsingissä, niin että hän sai asian toimitetuksi suoraan vain. Harvoin köyhälle lykästää, mutta sattui se nyt meillekin kerran.
— Kova se semmoinen onni on huokasi Sere. — Aatukin on aina vaan teillä tietämättömillä. Hän niisti nenäänsä ja rykäisi. — Jos menee sinunkin poikasi iäksi päiväksi… Tai ehkä Viljolla on tyttö katsottuna täällä, hän lisäsi tutkien, — niin kyllä sitten sentään —
— Mikä tyttö? ärjäsi Liinu. — Tuoko Laine letukka? Herrain hempu!
Sere näytti kauhistuneelta ja kumartui Liinun puoleen kuiskatakseen:
— Ne kertovat, että Aarre paroni käy Länsirannassa. Käykö se?
— Käy, sanoa paiskasi Liinu täyteen ääneen, niin että Sere säikähtyneenä kimmahti koholle.
Ja sitten alkoi päivitteleminen.
— Jaa, jaa, semmoista siitä tulee, kun on niin hieno ja olevinaan.
— Annikin niin jumalinen muka. Hyi sentään! Ulos minä ajaisin että koivet soikkaa. Ihme oikein, ettei edes Erkki pidä parempaa kuria. Mutta hän on aina poissa kotoa, kalassa tai kartanon päivätöissä, kun se paroni suotta ei ota useampia renkejä.
— Mitä Erkistä, laskihan se tytön opistoonkin. Varokoon vain, ettei kapsahda katajaan, kun kuuseen kurkottelee. Teidän Viljo vasta mies on, ei ole oppinut ryyppäämäänkään, vaikka Janne… Niin, tuota noin, hullu tyttö, kun ei ymmärrä onneansa!
— Viljo ei ikinä häntä ottaisi, vakuutti Liinu, niskaansa nytkähyttäen.
Viljo korjasi verkkoja rannalla ja hyräili hampaitten välistä:
— "Hoi on, hoi on, huolettaa ja hulluksi taidan tulla:
Kultani on vallattuna, jok' oli ennen mulla.
Sinä olit oma kultani, olit monta vuotta;
miksipä nyt vierastuit ja hylkäsit mun suotta?"
Viljo suri, mutta Aarre oli onnellinen, äärettömän onnellinen pitkistä ajoista jälleen. Oli kuin valkoinen lakki olisi isän silmissä kelvannut vapauden avaimeksi, sillä pojan askeleita ei yritettykään vartioida enää eikä kysellä missä hän kesäiset päivänsä vietti. Hän tunsi hillitöntä riemua, kuten irtipäästetty ilmojen tuuli. Vapautta luvuista, vapautta pakon kahleista, vapautta vetää keuhkoihinsa suven ja nuoruuden nautintoa täysin henkäyksin…
Sirkku oli taas sinä kesänä Valkamassa. Hänen äitinsä lähetti hänet mielellään, ja vielä mieluummin hän itse tuli. Tiedettiin kyllä miksi. Valio viihtyi hänen seurassaan ja hän Valion. Heillä oli paljon yhteisiä harrastuksia: he ihailivat luontoa tai liitelivät mielikuvituksen maihin, selailivat suuria taidehistorioita ja keskustelivat milloin kreikkalaisista Veenuksista, milloin renessanssiajan kirkoista tai Rafaelin ja Murillon madonnatauluista. Usein isä ja äitikin innostuivat mukaan, kypsyneellä arvostelullansa kypsymättömiä ohjaamaan. Mutta Aarre pitkästyi heitä kuunnellessaan, ja vallankin Sirkku oli hänen mielestänsä "tyhjää ilmaa". Ja Valiokin oli aina niin tasainen ja säännönmukainen, juuri niinkuin hyvin kasvatetulle paronille ja vastaiselle papille soveltui, että Aarteen olisi tehnyt mieli kerran kunnollisesti ravistaa häntä tai niskasta nostaen pistää kylmään kylpyyn, kuten Edith tädin valkoisen sylikoiran.
Ei, toista oli kalastajien parissa, kun pursi vetten kantamana liiti suolatuoksuisessa, raittiissa tuulessa — toista silloinkin, kun meri nukkui, kun nuotiotulet välkähtelivät rannoilta ja ilo kallioilta kajahteli. Siellä oli luontoa ja vilpasta elämää, juuri sitä, mihin Aarre janoten kaipasi. Ja Laine, hänen lapsuutensa kesäinen päivänpaiste, oli kauniimpi entistään ja viehkeämpi ja armaampi kainossa tuttavallisuudessaan, joka puoleksi kartteli ja puoleksi lähestyi, niinkuin säde, joka lehvikössä leikkii.
He olivat paljon yhdessä. Laine epäröi ja sanoi "maisteri", Aarre nauroi ja vastasi "mamselli". Sitten he nauroivat kumpikin ja olivat jälleen vain Aarre ja Laine. Mitäpä he olisivat huomanneet pahansuopien katseiden ukkossähköä ja panettelevien sanojen etäisiä salamoita. Kaksi oli, jotka huolella tähyilivät taivaanrantoja, aavistaen, että jotakin oli tulossa. Mailis ja Anni. Mutta he olivat vielä vaiti, sekä toisilleen että lapsillensa.
Sitten eräänä elokuun iltapäivänä tapahtui, että Valio ja Sirkku onnesta loistavina kertoivat menneensä kihloihin. Isän mielestä se sopi hyvin; äiti suuteli heitä, lausumatta ilmi ajatustaan, että he olisivat vielä jonkun vuoden saaneet kehittyä ja odottaa; ja Aarre — niin, Aarre tunsi, kuinka veri karkasi hänen poskiinsa ja sydän löi rajussa tahdissa.
Valio ja Sirkku. Miksi ei hän ja Laine? Tulkoon mitä tuli, hänkin oli ottava omansa, vaikkapa kymmenen kallioista isäntahtoa seisoisi vastassa!
* * * * *
Ihana ilta. Meri oli hurmaava valkotäpläisessä, hulmuavassa vaipassaan, ja lampi koreili sekin, kuvastellen ensimmäisiä tähtiä ja hiljaa, hiljaa tuuditellen uneksivia lummekukkiansa.
Mailis istui lammen kaltaalla Sirkun ja Valion kanssa. Kauan he olivat aivan ääneti istuneet. Vihdoin Sirkku sanoi, syvään hengähtäen:
— Ovatko kauneus ja onni yhtä vaikeat kuvailla? Täällä on niin kaunista ja minä olen niin onnellinen, mutta kummallekaan tunteelle en löydä sanoja.
— Minkätähden maailmaa sanotaan pimeäksi laaksoksi? puhkesi Valiokin puhumaan. — Onhan elämä niin ihana. Iloja enimmiten, ja jos surut tulevat, ei kaikki kauniit tähdet sammu. Me emme pelkää elämää, emmehän, Sirkku?
Hän katsoi Valiota hämmästyen:
— Mitä me pelkäisimme?
— Elämän vakavuutta, vastasi Mailis Valion puolesta. — Niin, se ei olekaan leikin asia. Mutta kenellä on Jumala kanssansa, hänen ei tarvitse pelätä.
— Täti kulta, sanoi Sirkku, painautuen häntä lähemmäksi, — minä olen niin nuori ja lapsellinen vielä. En minä ole sellainen vakava ja hurskas… mutta kyllä minä tahtoisin tulla sinun ja Valion kaltaiseksi. Hyvä täti, pidäthän minusta kuitenkin vähäisen?
— Paljon, rakkaani. Pidän kaikesta kauniista, niinkuin sinäkin, ja onhan valoisassa onnessasi jotakin hentoisen ihanaa. Tiedätkö, mihin vertaisin sinua? Hohtosiipiseen perhoon, joka liitelee päivänpaisteessa. Mutta rakas pieni perhoseni, sinä palellut, kun talvi tulee. Siksi toivon ja odotan aikaa, jona voisin verrata sinua johonkin kestävämpään.
— Olenko minä toinen perhonen? kysyi Valio puoleksi leikillään.
Äiti katsoi häneen hellästi: — En luule.
— Minä tiedän mikä Valio on, huudahti Sirkku. — Hän on lummekukka.
Katso tuonne, Valio! Eivätkö ne ole kauniita?
— Tyttöjähän kukkasiin verrataan, nauroi Valio. Mutta Mailis sanoi: —
Ehkä Sirkku on oikeassa.
Ne uneksivat valkeita unelmia niinkuin sinäkin. Niiden lailla sinä tunnet vain lammen ja laakson, et vuoria, merta etkä suurta maailmaa. Allasi on pohja, mutta kiintein juurin et ole juurtunut siihen…
— Mitä tarkoitat, äiti?
— Tarkoitan, että sinulla on taistelut vielä jäljellä. Ei kukaan pääse ilman niitä. Sinä olet vakava poika, Sirkku kepeä keijunen, mutta sama kauneus, sama vajavaisuus on teissä. Ymmärrän niin hyvin, että juuri te rakastatte toisianne.
— Sinä olet ihmeellinen, täti, sinä ymmärrät kaikkia ihmisiä! huudahti
Sirkku ihastuneena.
— Niinpä neuvo, äiti, kuinka me pääsisimme kalliolle, sanoi Valio.
— Tiedätkö kallion, lapseni?
— Sinä, äiti, olet siihen viitannut aina.
— "Mä kalliooni uskon ja sille rakennan…"
— Minä uskon, sanoi Valio vakavasti.
— Opi siis rakentamaan sille kalliolle!
Syntyi jälleen äänettömyys. Tuuli vain humisi puissa ja tähdet väreilivät lammen kalvossa.
— Entä jos minä en kelpaakaan papiksi, sanoi Valio äkkiä. — Ihan varmasti minä en kelpaa.
— Minä vielä vähemmin papin rouvaksi. En ole sitä ajatellut koskaan ennen. Täti kulta…
— Nöyrille Jumala antaa armon. Ken on pieneksi tullut, hän voi kasvaa.
— En minä talonpoikien seurassakaan osaa olla, jatkoi Sirkku hätääntyneenä.
— Jos minä… jos minä jättäisin sen uran ja seuraisin isän jälkiä, sanoi Valio epäröiden. — Miksi ei minustakin voisi tulla arkkitehti? Kyllä se olisi helpompaa.
Silloin Mailis tuli hyvin totiseksi.
— Helppoa tai vaikeata — pääasia, että kukin seuraa kutsumustansa. Se nöyryys ei ole oikea, joka päämäärästä tinkii. Juuri siinä on elämän vakavuus, että meidän tulee muodostua Jumalan tarkoitusten mukaisiksi, maksoi mitä maksoi. Ja siinä on elämän ihanuus, että hän muodostaa meidät.
— Nyt minä käsitän, että voi puhua pelkäämisestä, vaikka on äärettömän onnellinen, sanoi Sirkku värähtäen.
— Sitäkö suurta elämänkysymystä sinä pelkäät? kysyi Valio.
— Ja pientä ja kaikkea. Myöskin talonpoikia, hän lisäsi naurahtaen. —
Voi, minun täytyy tulla ihan toiseksi, sen minä huomaan.
— Lapsena sinä leikit Länsirannan Laineen kanssa, kun tauluja maalattiin. Kävihän se silloinkin.
— Niin, silloin, Sirkku huokasi. — Mutta se tyttö olikin erilainen kuin muut. En minä voi mitään siihen, että talonpoikaiset ihmiset eivät huvita minua.
— Kyllä minä ihmettelen äitiä, joka niin hyvin ymmärtää heitä, ja Aarretta, joka ei muiden kanssa viihdykään. Minä tunnen kaikki kyläläiset, mutta vieras olen heille sentään, melkein niinkuin sinäkin. Mistähän se oikein johtunee? Varmaankin luonteiden erilaisuudesta.
— Rakkaus on sydänten avain, vastasi Mailis.
Ja Valio ja Sirkku, joiden rinta oli rakkauden runsautta tulvillaan, tunsivat sinä hetkenä syvästi, että heiltä kumminkin juuri rakkautta puuttui.
Pieninä he palasivat suurten unelmien mailta elämän todellisuuteen. — — —
Kun Mailis heidän luotansa tuli kotiin, olivat huoneet tyhjät. — Kaikki lintuni lennossa, hän hymyili. Ilta olikin hyvin ihana. Hän alkoi siirrellä teekuppeja ruokasalista verannalle, odottaakseen heitä siellä.
Ei mitään kuulunut. Jos hän olisi varhemmin tullut, olisi kaukaisena helinänä soinut hänen korviinsa laulu rannan viidakosta kallioitten juurelta. Sitä ääntä kohden oli Aarre rientänyt, sinne myöskin Einar.
Lehdet kahisivat, oksat taipuivat, Aarre astui tytön luo, joka haravoi ja lauleli. Sävel oli kirkas, mutta surullinen. Laine muisteli Viljoa, jonka oli määrä jo seuraavana aamuna lähteä Helsinkiin ja sitten kauas Suomen rannoilta.
— Mitä sinä toimit, Laine? kysyi Aarre.
— Haravoin. Etkö näe? Lehtiä teidän lampaillenne. Tämä on päivätyötä.
Aarteen povessa kuumotti. Kiivaasti hän sieppasi pois haravan hänen käsistään, jotta tyttö hämmästyen jäi toimetonna seisomaan.
— Mitä aiotkaan, Aarre? Aivanhan sinä säikytät minua.
— Lehtiä meidän lampaillemme! Niitä kootkoon ken tahtoo, mutta sinä — laula, laula vielä! Kuinka sinun äänesi kantaa ja helkkyy yli meren kohinankin!
— Yksi "Laine" laulaa, toiset säestävät, yritti tyttö leikkiä laskea, vetäytyen viidakosta rantaa kohti. — Käy tänne, kuuntele säestystä! Se on kauniimpaa kuin laulu.
He olivat nyt ihan veden äärellä, kapealla hietakaistaleella, jota valkopäiset aallot huuhtoivat. Laine siirtyi yhä poispäin, oikealle, siihen suuntaan missä koti sijaitsi. Ei hän itsekään tietänyt miksi, mutta sen hän tunsi, kuinka sydän aivan seisattui, kun Aarre äkisti pysähdytti hänet, tarttuen hänen käteensä.
— Laine, nyt on lammen pari kihloissa.
— Valio herra ja Sirkku neiti? Todellako…
— Miksi sinä olet niin kalpea? Ja vavahdat? Laine, meren tyttö, minun tyttöni —
— Laske minut, laske! Jokin rapsahti tuolla viidakossa…
— Aalto vain taittui rantaan vastaan. En laske sinua, ennenkuin olen saanut sanoa, että riistän sinut omakseni kaikista huolimatta, että olet minun, Laine, rakkahin —
Silloin oksat risahtivat aivan heidän takanaan. Laine huudahti, Aarre hellitti kätensä, ja nuolena pakeni tyttö. Mutta Aarre ja hänen isänsä seisoivat silmästä silmään vastakkain.
Hetki ja leimaus — hurjan kiivastuksen leimaus paronin mustista silmistä.
— Sinä kelvoton! hän pusersi huuliltaan, ja samassa hänen kohotetusta kädestään läimähti lyönti Aarteen poskelle.
Toinen leimaus, ristituli toisesta mustasta silmäparista.
— Isä! hän ainoastaan sai vastatuksi raivosta vapisevin äänin.
Sen kuuli Laine, muuta hän ei enää kuullut. Hän peittyi viitaan, ja hengästyneenä, itkusilmin hän ennätti kotirannan aukealle.
Ensimmäiseksi hän näki Viljon, joka veneen luona askarteli, valmistaen sitä matkakuntoon. Tuntui samassa turvalliselta, aivan kuin hän olisi saattanut juosta Viljon luo suojaan. Viljo katsoi häntä kummastellen, silmissä luonnollinen kysymys: — Mikä nyt? Mutta sitten siinä vilahti jotain muutakin, jotain ivansekaista, melkein halveksivaista. Laine sävähti eikä lähestynytkään, kuuli Viljon viheltävän, riensi kotiovesta sisälle ja purskahti ääneen itkemään.
— Mikä sinun on? tutki äiti.
— En tiedä, en tiedä, en ymmärrä mitään…
Vähitellen selitykset tulivat.
— Hän rakastaa minua, minä kuulin sen nyt, mutta minun on niin kummallinen olla… Äiti, enhän minä voi paronittareksi tulla, en koskaan…
— Et tietenkään, sanoi Anni hämmästyen. — Kyllä minä levoton olen ollut, mutta en osannut aavistaa tällaista. Voi Laine, Laine, mitä sinä oletkaan mielessäsi kantanut!
— Paroni löi Aarretta, kun hän näki meidät yhdessä, jatkoi Laine, närkästyksestä tummenevin silmin, tuskin kuunnellen äidin puhetta.
Säikähdys ja tuska raastoivat Annin sydäntä. Hyvä Jumala, auta! Joko nyt paronikin tämän tiesi!
— Ja mitä teit sinä? hän kysyi jännittyneenä.
— Pakenin… Oliko se kehnoa? Mutta en minä pelosta paennut… en siitä pelosta. Olisin kyllä voinut katsoa paronia suoraan silmiin ja antaa hänen minua lyödä, jos sillä olisin Aarretta suojellut…
— Onneton tyttö, sinä siis häntä rakastat? Oletko todellakin tähän päivään asti kuvitellut, että voisit päästä hänen vaimokseen? Sinä lapsi parka —
— En ole kuvitellut mitään! huudahti Laine kiihkeästi ja loukkaantuneena. — En milloinkaan ole sellaista ajatellut, en kertaakaan!
— Ja rakastat häntä sentään? Sehän on —
— En tiedä… en ole sitä kysynyt itseltäni… Usein häntä pelkään — niinkuin tänään. Kyllä hän on minun kesätoverini, minun rakas ystäväni… Mutta paronittareksi? Ei, ei, kuinka minä sitä voisin? Kuinka tahtoisinkaan? Voi äiti, minun on niin tuskallinen olla. Mitä minun pitää tehdä?
— Jumala sen tietäköön huokasi Anni. Silloin ovea kiireesti koputettiin, ja vastausta odottamatta Aarre astui sisälle. Suoraan Annin ja Laineen eteen hän punoittavin poskin astui.
— Oletko kertonut? Olet, minä näen sen. Minun olet sinä kuitenkin! Anni, minä rakastan häntä, minä lähden vaikka minne ja vien hänet mukanani…
— Älkää noin puhuko, Aarre paroni, koetti Anni tyynesti sanoa. — Ettehän te vielä moneen vuoteen voi naimisiin mennä, ja sitten kun voitte, on Laine aikaa unohtunut teiltä.
— Ei milloinkaan, niin totta kuin —
Laine keskeytti hänet tuskaisen levottomana:
— Aarre, Aarre, älä vanno!
Hämmästyneenä Aarre kääntyi päin:
— Etkö sinäkään usko minua? Minä tiedän mitä teen. Isää en kärsi nähdä, merelle lähden, ja sinä tulet mukaan. Älkää kieltäkö, Anni, sillä me rakastamme toisiamme. Me emme voi enää erota! Minä näytän, että olen totta tarkoittanut.
— Voi mitä te puhutte, Aarre herra! Ettekö edes ollenkaan ajattele äitiänne?
Kysymys pisti, ja taistellen hän vastasi:
— Laine on minulle äitiäkin kalliimpi.
— Entä sinä, Laine lapseni, onko sinullekin Aarre herra rakkaampi kuin äitisi?
Tyttö kääntyi pois, kätkien kasvot käsiinsä.
— Näethän sen, Anni…
— Ei, ei! sai Laine sanotuksi. — Rakas olet minulle, sen tietävät kaikki, Aarre, minun ystäväni, minun iloni… En ymmärrä, miten kestän, että lähdet minun vuokseni pois… mutta lähde, lähde kuitenkin! Minä en voi…
— Äitisi tähden? Oi Laine… Niinpä muistele minua ja ole omani! Minä noudan sinut, kun palajan.
Hän astui kohti, hän tahtoi sulkea tytön syliinsä, mutta estäen Laine väistyi. Hän kysyi miksi, mutta ei vastausta tullut. Uudestaan hän kysyi, ja silloin ratkesivat tytön kyynelten kaikki kahleet.
— Sentähden… sentähden… Minä luulen, etten niin rakasta sinua kuin sinä minua…
IV
Niin oli Aarre kokenut elämänsä ensimmäisen suuren surun. Kesti kotvan, ennenkuin hän jaksoi sitä käsittää, ja kun hän oli käsittänyt, tuntui mahdottomalta kantaa sen todellisuutta.
Uhma, kiivaus, vihakin oli monesti hänen rinnassansa kuohunut, mutta nyt tuli ensi kerran masennus kuin outo, synkkä painajainen. Mitä tehdä? Mihin mennä? Pahantekijän tavoin hän piilotteli rannalla metsän varjossa, tuntien, että hän ei voinut nöyrtyä astumaan isän eteen, joka oli hänelle korvapuustin antanut, ei taipua lähtemään jonnekin, minne hänet suvaittiin rangaistukseksi lähettää, tai kotona alistua lakkaamattoman valvonnan alaiseksi. Miksi häntä olisikaan vartioinut? Tytön tähden, joka ei luvannut tulla hänen omakseen? Voi Laine, Laine, mitä teitkään ystävällesi! Kuinka oli mahdollista jäädä tänne häntä näkemään päivä päivältä? Nytkin oli sydän pakahtua katkeruudesta, kun pelkkä ajatus vain lensi tuonne, mistä valo vaikeitten uudinten takaa heijastui metsän rintaan. Muualla oli pimeätä, kaikkialla pimeätä. Tähtiä taivaalla — mutta niin kaukana… Ja kuolon hiljaista! Meri vain kohisi taukoamatta.
Tuttu, rakas ääni kutsuu… Meri laulaa, meri houkuttelee:
— Minä lemmin, lemmin sua!
Poikani uljas, poikani sorja,
täällä on vapaus, siell' olet orja.
Lemmi, lemmi mua!
Surut tuuditan, haihdutan pois,
kuohujen keinussa kauas kannan,
riehuni rinnoilla unhoa annan.
Tullos, tullos pois!
Olit armaani lapsesta asti.
Työnnä jo, lemmitty, purtesi uimaan,
tullos telmehen riemuun huimaan,
rientäös joutuisasti!
Aarre sipaisi otsaansa kuin heräten pahasta unesta. Niin, merelle! Sinne, mihin hän aina oli ikävöinyt! Nytkö tosiaan oli koittava pääsön hetki, hurmaavan, täyden vapauden kultainen päivä, jota hän ainoastaan mielikuvituksessan oli rohjennut pitää mahdollisena?
Kuin vesilintu syvyydestä sukeltaa, niin hän äkkiä kohosi toivottoman ikävänsä pimeästä. Samassa masennus oli kuin pyyhkäisty pois, tarmo palasi ja mieli terästyi. Ajatus alkoi salaman nopeudella toimia, tuumat risteilivät sinne ja tänne. — Viljohan lähtee huomenna! johtui hänen mieleensä. Siinä tuokiossa hän jo reippain askelin astui Itärantaa kohti. Hän oli taas täysin oma itsensä.
Hän koputti ovea ja kutsui ulos Viljon, joka tuli jokseenkin yrmeän näköisenä. Viljo ei voinut Aarretta sietää, ei tosiaan, varsinkaan tänään, jolloin hän oli nähnyt Laineen itkien juoksevan kotiin. Sitten vielä päälliseksi Aarre oli niin kauan viipynyt Länsirannassa, ettei Viljo päässyt hyvästi jättämään. Oliko nyt sanottu, että siellä oltiin hereillä neljän aikaan, kun hänen piti lähteä?
Mitä Aarre herra nyt sitten tahtoi?
— Viljo, hän sanoi kiireesti, — etkö voisi lähteä matkaan heti, jo tänä iltana, ja ottaa minut mukaasi?
Viljon silmät lensivät selälleen.
— Mitä varten niin? hän kysyi.
— Älä minulta tiedustele, kysy isältäni, kysy Laineelta… Sano vain, etkö voi? Minun pitää päästä merelle, joutua niin pian kuin suinkin. Vie minut samaan laivaan, johon itsekin menet.
Ensin Viljo tuijotti häntä hämmästyksissään, mutta vähitellen hän alkoi käsittää, mistä oli kysymys. Aarteella oli siis ollut tosi aikeita Laineen suhteen, hän oli puhunut paronille ja saanut kiellon, tiesi kuinka ankaran. Sitä Laine oli itkenyt. Onnellinen Aarre, jonka tähden Laine itki! Viljo tunsi mustasukkaisuuden taas kohoavan kuin kyyn kolostansa, mutta samassa sen pää painuikin takaisin. Tällä hetkellä Aarre mahtoi tuntea tuskaa, niin suurta, että Viljon täytyi hävetä pahoja ajatuksiansa. Kyllä hän tahtoi auttaa, vaikka Aarre olikin häneltä varastanut Laineen sydämen.
Aarre kävi kärsimättömäksi, kun Viljo vaikeni.
— Miksi et vastaa? Minun on kiire. En tahdo, että vanhempani tulevat pidättämään, ennenkuin liikkeelle ennätän.
Viljon silmistä loisti vähän veitikkaa kesken kaiken. Niinkö sitä vain piti lähdettämän, ilman passia ja papinkirjaa, ilman rahoja ja varustuksia, ilman paikkaa missään laivassa? Moisia saattoi kuvitella ainoastaan nuori paroni, joka ei tosi elämästä mitään tietänyt.
Niin, tuota kaikkea Aarre ei todellakaan ollut ottanut lukuun. Hetkeksi hän hämmästyi Viljon huomautuksesta, mutta pian uusi tuuma pälkähti hänen päähänsä.
— Anna sinä minulle paperisi, saata minut veneellä mantereelle ja ilmoita Atlan osoite Helsingissä! Rahoja minulla on ensi hätään. Se on totta, nehän ovat kotona… Ja päällystakkini ja muut vaatteeni myös… Kyllä minun täytyy käydä siellä, ei auta muu. Ehken olisikaan voinut lähteä, näkemättä äitiä ja Valiota vielä kerran…
— Ettäkö luovuttaisin teille paikkani "Pilvessä"? Tiedättekö kuinka paljon pyydätte?
— Viljo, sanoi Aarre, tarttuen molemmin käsin hänen ruskeaan kouraansa, — auta nyt minua tämä kerta! Voihan Atla pian hankkia sinulle uuden paikan — jos vielä tahdot… Ja minkä voin, sen teen toiste hyväksesi, luota siihen.
— Siinä saavat juuri oivallisen William Rantasen laivaansa, murahti
Viljo, puristaen Aarteen kättä tukevasti kuin karhun käpälällä.
Aarre ymmärsi, että se oli ystävän lupaus. — Kiitos, sanoi hän sentähden sydämellisesti. — Odota minua täällä alhaalla kello kahdentoista aikaan.
* * * * *
Kuun syrjä oli kohonnut ja valaisi tummaa vettä. Keinuen pursi eteni rannasta.
"Kuin ystävä kutsuvi rantani tuttu
takaisin kodin metsien rauhaan…
Siintävä tie, mua vie!
Pois mua tuutien kantavat laineet
kauaksi maasta vilkuttavasta,
lapsuuden lahdesta pois.
Mit' etsit sä kaukaa, siivekäs sielu?
Tuollako siintää kaihosi saaret
vai kotilahdessa lie?" [L. Stenbäck.]
Aarre ei itseänsä ymmärtänyt. Hän olisi lähtenyt, hän olisi palannut. Isän ylpeä katse, äidin lempeä katse vaati ja veti, toinen pois, toinen luo. Valion tyyni onni ja Sirkun heleä hymy kuohuttivat hänen mieltänsä; Lainetta hän kiihkoisasti ikävöi ja kuitenkin tahtoi paeta merten ääriin asti; ja Viljoa, tuota poikaa tuossa, joka peräsintä hoiti, hän tunsi yhtaikaa kunnioittavansa ja vihaavansa, vaikka syy vain hämärästi hänen kuvituksissaan väikkyi. Ja luontokin puheli. Kotilahti, armas lahti, jonka ympärillä liihotteli lapsuuden rauha! Aarre kuuli sen aaltojen kutsun ja kuiskauksen. Mutta toisaalta soi suuren meren kiehtova kohina, se soi, se soi vastustamattomasti. Ja tunteiden risteillessä vene yhä eteni ja eteni, kotivalkama häipyi häipymistään, ja rannat kietoutuivat yön utuihin.
Kuinka äiti oli katsellut häntä tutkivasti ja murheellisesti, ja sitten hyväillyt kädellään hänen kutrejansa ja hellästi sanonut: — Jumala sinua, rakkaani, siunatkoon ja kätkeköön kaikesta pahasta! — Oi äiti, et tiedä, mitä Aarteesi on tehnyt sinulle… Hyräiletkö huomisaamuna itkusilmin sitä laulua, joka aina niin kummallisesti on koskenut hänen sydämeensä:
"Missä, missä on poikani, laps huoleni hellimmän, rukousteni lapsi, mun riemuni, mun toivoni — missä on hän?"
Aarre ei itse huomannut, että kuuma pisara putosi hänen poskellensa.
Hän sävähti vasta, kun Viljo sanoi:
— Ehkä minä käännänkin kotiin, vai kuinka?
Hän katsoi Viljoon, ja tämän suu oli naurussa. Silloin Aarre suuttui sekä toverilleen että itselleen.
— Ole vaiti ja anna mennä, hän sanoi kovalla äänellä. Eikä yksikään kyynel tipahtanut enää.
Kohisten keula halkoi laineita, ja kohta heidän ympärillään ei näkynyt muuta kuin avara taivas ja hyrskyävä meri.
* * * * *
Kun mökeissä aamulla noustiin, oli Viljo jo palannut. Liinu piti kovaa suukopua. — Vai sinäkin yöjuoksuun! Ja vielä viimeisenä yönä ennen lähtöäsi. Ennätätkö nyt enää ajoissa matkaan? Mutta suureksi kävi ällistys, kun Viljo enemmittä selityksittä lyhyesti sanoi, että asia oli kääntynyt eikä hän lähtenytkään vielä.
Myöhemmällä paronitar sai tietää, mitä oli tapahtunut. Alun hän kuuli mieheltänsä, jatkon Annilta. Loppuna oli ainoastaan, että Aarre oli poissa, ja Viljon epäiltiin tietävän jotakin, vaikka hän pysyi vaiti kuin kala.
— Kyllä Aarre on mennyt merelle, nyyhki Laine. — Ehkä juuri
"Pilveen", johon Viljo aikoi. Miksi Viljo muuten olisi jäänyt kotiin?
Niin sen täytyi olla. Kalpeana Mailis sanoi miehellensä: — Minä lähden heti Helsinkiin.
Einarin mieli oli yhtä levoton. Syyttävä tuska ja polttava rakkaus raastoivat hänen rintaansa — mutta ennen kaikkea oli kunnia säilytettävä.
— Ei mitään melua, hän sanoi. — Lähde ja ota Valio mukaasi. Ne, jotka täällä jotakin aavistavat, me vaiennamme, ja muille selitetään, että saimme kiireistä asiaa Helsinkiin. Jos Aarre jo on ehtinyt pitemmälle, lähti hän ulkomaille sukulaisten luo, koska — No niin, sinä ymmärrät…
Mailis ei vastannut, vaan riensi Valiota etsimään ja löysi hänet puutarhasta meren partaalta, kokonaan hämmästyksen ja tuskan valtaamana. Hän oli kyllä tottunut siihen, että Aarre pani toimeen hurjia yllätyksiä — olihan "pikku veli" oikea villivarsa, se oli tunnettu asia niin kotona kuin koulussa — mutta Valio ei koskaan omasta puolestaan ollut ymmärtänyt pitää sitä vaarallisena. Pikemmin hän oli ihaillut Aarteen suurta reippautta ja tarmoa, noita ominaisuuksia, jotka häneltä itseltään puuttuivat, ja milloin hän oli hetkellisesti huolta tuntenut, se oli johtunut osanotosta äitiä kohtaan. Ja nyt — mitä merkitsi tämä kaikki, tämä odottamaton yöllinen tapaus, tämä suru, joka ei enää ollut huolehtivan mielen kuvittelua, vaan täyttä todellisuutta? Oliko hän siis ollut sokea tähän aamuun asti? Miten se oli mahdollista? Siten, valitettavasti, että hän ei koskaan ollut oikein osannut lähestyä veljeänsä eikä koskaan voittanut hänen sydämensä avonaista luottamusta. Ja nytkö se oli auttamattomasti myöhäistä?
— Äiti, mihin aiot ryhtyä? Tai miksi minä sitä kysyn — minunhan pitäisi keksiä, minunhan pitäisi olla apuna ja tukena…
— Niin, sinä tulet minun tuekseni. Me etsimme ja löydämme Aarteen, me lähdemme yhdessä matkalle nyt kohta.
Mailis selvitti hänelle asian, ja Valio sai oikean lähtökuumeen, vaikka olikin kysymyksessä ero Sirkusta ja Valkaman rauhasta. Tietysti hän tahtoi tehdä kaikki mitä voi, ja nopeasti ja toimekkaasti hän ryhtyi äitiänsä matkahankkeissa auttamaan.
Mutta aamujuna oli monta tuntia ennen vienyt Aarteen mukanansa, ja parhaillaan hän jo käveli pitkin Helsingin syrjäkatuja, tähystellen epävarmana kauppojen ikkunoihin. Yhteen puotiin, jossa myytiin käytettyjä vaatteita, hän oli astunut sisälle, kysyen työmiehen pukua. Myyjä katsoi häntä oudoksuen, mutta näytti sitten oivaltavan asian. — Herra on hyvä ja käy tännepäin. Rengille varmaan… Onko se lyhyt vai pitkä mies? — Minun mittaiseni, vastasi Aarre punehtuen. Mutta pukua hän ei saanut ostetuksi. Se oli hiukan nuhrainen, tuoksui tupakalta ja hieltä… Mitä hänen piti tehdä?
Vihdoin hän päättävästi palasi keskikaupungille, osti öljytakin ja lämpimän sinisen trikoopuseron valkoisine ankkureineen, valitsi hauskan, pehmeän urheilulakin ja lähti kotiin pukeutumaan.
Kaupunki oli kuin puolikuollut näin kesäiseen aikaan. Pari tuttavaa tuli vastaan, ja Aarre aivan säpsähti heitä. Ajaessaan tavaroinensa Sörnäisiin hän tuskin uskalsi sivulleen katsoa.
Nyt piti olla työväen päivällisaika. Silloin on Atla asunnossaan, oli
Viljo sanonut.
He pysähtyivät ränsistyneen puurakennuksen eteen, ja Aarre käski ajurin odottaa. Ovella oli kaksi likaista, raamusteltua korttia: Atlanta Rantanen, Xenia Mäkeliin. Mutta sisältä kuului muitakin ääniä kuin naisten.
Vastenmielinen näky kohtasi Aarretta. Hän häpesi silmiänsä. Tuoko oli Mäentaustan Senja — surkea tyttö, joka veltosti loikoi penkin kulmassa, pää retkallaan, miehiä ja olutpulloja tovereinaan? Ja Atlako tuo, punoittavin poskin, käherretyin pörröpäin, käsi meripojan kaulalla?
Miesten kesken nousi hälinää, Senja koki raottaa punaisia luomiansa, ja Atla hypähti notkeasti pystyyn, käyden Aarretta kohti rohkein ja mielistelevin elein.
— Atla, te ette tunne minua, sanoi Aarre tavallista totisempana, yhä seisoen kynnyksellä. — Tulkaa hetkeksi ulos, niin puhun asiani. Olen Aarre von Stern, hän jatkoi kuiskaten.
Tyttö joutui nähtävästi hämilleen, iski silmää huoneeseen päin, koetti naurahtaa ja livahti sitten Aarteen mukana ovesta, hylätyn meripojan huutaessa "Atlaa, senkin likkaa, joka karkasi".
Tilanne oli pian selvitetty. Käskemättä Atla hyppäsi paljain päin Aarteen viereen issikkaan, ja niin sitä hurautettiin rantaan. Aarre oli sellaisella mielellä, että hän olisi halunnut työntää tytön päistikkaa tien ojaan. Tämmöisen välittäjänkö kanssa hänen oli pakko saapua laivallensa — ties millaiselle?
"Pilvi" oli uusi ja siisti alus, sen Aarre mielihyväkseen huomasi ensi silmäyksellä. Mutta jo rannassa, odotellessaan Atlaa, joka lähti kapteenia kajuutasta etsimään, hän kuuli eräältä matruusilta uutisen, joka vähemmän miellytti. Laiva ei mennyt suoraan Englantiin, sen oli määrä käydä Kööpenhaminassa ohimennen. Maa poltti hänen jalkojensa alla. Tiesi mitä esteitä sukeutuisi. Niin pian kuin mahdollista niin kauas kuin suinkin! Missä nyt viipyivät Atla ja kapteeni? Vihdoin he tulivat.
Kapteeni, lyhyt, tanakka mies, näytti arveluttavan punakalta, räpytti pieniä kalansilmiään ja sammalsi puhuessaan.
— William Rantanen, niinkö? Atla neidin veli? Komea poika, niinkuin tyttökin, helluseni…
Atla vastasi kapteenin leveään hymyyn vallattomalla naurulla.
— Ei hän olekaan veljeni. Minun veljeni on Kolumbus, ettekö nyt taas muista? Tuttava tämä on, hyvä tuttava vain! Sanoinhan minä sen jo hyyryä toimittaessani, mutta te sekaannuitte liikanimen tähden. Aina te joudutte päästänne sekaisin kun… kun… sanonko?… kun hän näkee minut, jatkoi Atla veikistellen Aarteelle. Mutta Kapteeni sen kyllä kuuli, niinkuin oli tarkoitus, heristi sormeaan ja nauroi hänkin:
— Vaiti sinä! Käymme ylös nyt. Rantanen tuo arkkunsa ja näyttää paperinsa. Mennään sitten merimieshuoneelle sopimusta tekemään.
Aarre kätteli ja kiitti lyhyesti Atlaa, puri huultaan ja kiipesi astimia myöten kannelle, vaivalla pysyen tasapainossa kantamuksinensa, niin tottunut urheilija kuin hän olikin. Aurinko loi kirkkaan valonsa hänen hienopiirteisille kasvoilleen, ja kapteeni räpytteli silmiänsä yhä enemmän. Äkkiä hän laski kätensä Aarteen olkapäälle, kysyen puoliääneen:
— Kuka te oikeastaan olette?
Se tuli odottamatta. Aarre ei vastannut, vaan ojensi paperinsa. Kapteeni katsoi niitä, vilkaisi Aarteeseen, tutki taaskin papinkirjaa ja näytti epäilevältä.
— Kalastajan poika? Itse samoin ammatilta kalastaja?
Aarre ei kestänyt enää tätä näytelmää. Ojentuen suoraksi hän lausui:
— En ole väittänyt mitään; olen lupauksen nojalla ja Atlanta Rantasen välityksellä tullut laivaanne, tuoden mukanani tarpeelliset paperit. Työhön, niihin käskette, olen valmis. Tarvitseeko teidän kysyä enempää?
Kapteenin pienet silmät saivat viekkaan ilmeen. Hän kumartui Aarteen puoleen, kysyen vieläkin hiljaisemmalla äänellä:
— Mitä maksatte?
— Mitäkö maksan? huudahti Aarre ääneen, hämmästyksen, inhon ja levottomuuden vallassa.
— Vaiti…
— Minä luulin, että te maksaisitte minulle työstä, jonka rehellisesti aion tehdä, kuten merimiehen tulee. Hyvä herra, minulla on taskussani kirje, jossa luvataan…
— Käyttäkää nöyrempää kieltä, varoitti kapteeni, tarttuen hänen käsivarteensa ja kumartuen niin likelle, että ääni sähisten tunki Aarteen korvaan: — Jos ette ole näitten paperien oikea omistaja, voin minä antaa teidät ilmi. Satamarkkanen käteen! Se ei ole suuri summa tämmöisessä tapauksessa.
Aarteen täytyi ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen mielenkuohunsa sen verran, ettei hän nyrkillänsä iskenyt vasten noita turpeita huulia ja punakkaa, kavalaa naamaa, jonka hymy oli muuttunut uhkaukseksi. Mitä auttoi raivo ja ylpeys? Hän oli kuin olikin miehen vallassa.
— Minulla ei ole kuin muutamia markkoja, hän sanoi kalpeana. — Vakuutan teille, että olen kunniallinen nuori mies, en mikään vekselin väärentäjä tai muu rikollinen karkulainen. Vaan ellette luota työkykyyni, suostun palkatta palvelemaan Kööpenhaminaan asti.
Kapteeni päästi Aarteen käsivarren irti ja nauroi.
— Kööpenhaminaan? Sanokaa New-Castleen. Muussa tapauksessa kutsun poliisin.
— Olkoon menneeksi New-Castleen, vastasi Aarre vapisten vihasta ja nöyryytyksestä.
Kapteeni nyökkäsi päätään merkitsevästi. Hän oli arvannut oikein. Tämän nuoren miehen saattoi vaikka kiertää sormiensa ympäri, sillä hän ei ollut oikeilla retkillä. Mutta Aarteelle hän sanoi ainoastaan: — Hyvä on. Siis emme myöskään lähde merimieshuoneelle. Minä suoritan asian ilman teitä… ymmärrättehän? Määrätkää nimi mikä tahansa.
— Ei ole kuin yksi nimi, jolla minut on tänne otettu, vastasi Aarre, astuen suorana alas kajuutan portaita.
Muutamaa tuntia myöhemmin alkoi miehistö olla koossa. Aarre näki Atlan jälleen rannassa sen nuoren matruusin rinnalla, joka oli ollut hänen luonaan. Mies nousi "Pilveen", ja tyttö heitti häikäilemättä pari sormisuukkosta.
— Täällähän minun kilpaveljenikin on, ilvehti matruusi Aarteelle.
Mutta Aarre ei pilaan vastannut, hän tunsi pelkkää harmia ja inhoa.
Alettiin avata purjeita, päästellä köysiä, hilata ankkuria. Virkeä koillistuuli puhalsi, purjeet nostettiin, ja illan hiljaa hämärtyessä "Pilvi" leijaili sinisestä salmesta kohti etäisiä ilmanrantoja.
Samaan aikaan juna tulla puhisi Helsingin asemalle. Siitä astui hätäisesti ulos kalpea rouva nuoren ylioppilaan saattamana. Mailis ja Valio saapuivat — liian myöhään.
V
Voipiko rakkaus haihtua,
kun se on täyttänyt rinnan?
Voivatko tuntehet vaihtua
aaltona lahden pinnan?
Ehkäpä voivat — ehkä ei.
En sitä tiedä nytkään:
Ehkä mun lempeni tuuli vei —
taikka en lempinytkään!
Tunnetko ristiaaltoset
salmien läikkehessä?
Kenpä tutkisi tuntehet
nuoressa sydämessä!
Laine istui rantakalliolla illan rauhan vaipuessa yli meren ja maan. Kaikki unelmoi hänen ympärillänsä, ja hän unelmoi itsekin. Luonto kertoi sydänten satua:
— Nuori koivu kasvoi meren rannalla, ja meri oli jäässä pitkän talven. Silloin tuuli lensi koivun luo laulamaan kotoisia säveleitä. Koivu kuunteli, sillä hän rakasti laulua, mutta vähin hänestä tuntui, kuin sävelet olisivat olleet liian tuttuja ja tavallisia. Unelmana hän muisti toisen laulun, joka kauan sitten oli vaiennut. Se oli vetävä, salaperäinen, uljas kuin kotkan siipien souto ja hellä kuin kevätpäivä lapsuusaikoina. Mutta siitä oli kauan, se unohtui enemmän ja enemmän. Ja aurinko paistoi, ja tuuli lauloi yhä tuttavammin. Silloin koivu eräänä aamuna heräsi ryskeeseen ja solinaan. Hän ei ollut huomannutkaan, kuinka heikoksi oli jää käynyt, ja nyt oli yön myrsky murtanut sen. Outo, kertomaton sävel alkoi soida — outo ja tuttu kuitenkin, koivun unelmien kaihottu sävel. Suuri meri lauloi. Koivu kumartui kuin lumottuna kuuntelemaan eikä kuullutkaan enää muita ääniä, ei kotituulenkaan, joka koko talven uskollisesti oli laulanut hänelle. Päivä lämmitti, lehti puhkesi, oli kesä jälleen. Pohjolan kesä on lyhyt… Kerran aallot korkeina kävivät, löivät yli partaan, huuhtelivat koivun juurta. Ei koskaan koivu unohda sitä myrskylaulua… Meri tahtoi vetää hänet helmaansa, upottaa iäksi aaltojen säveliin. Koivu vapisi ja vastusti. Kotituuli, hyvä tuuli, auta, käännä aallot! Mutta se vihelteli kuin pilkaksi eikä kuunnellut. Yksin täytyi nuoren koivun taistella ja voittaa…
Laine kohottausi hiukan kallion kanervapeitteeltä, luodakseen suuret, surulliset silmänsä merelle.
— Voi ajattelematonta koivu raukkaa, joka eli hetkessä eikä kysynyt muuta! Ei koskaan hänen mieleensä johtunut, että meri kerran avaisi sylinsä ja pyytäisi laulujensa palkkaa… Eikö se tuottanut riemua silloin? Miksi koivu ei tahtonut? Ah, niin suuri, niin syvä oli meri, niin mahtava, että pyörrytti… Se oli lähellä ja kaukana sentään, niin kaukana kuin pilvi lintusesta, kuin tähti metsän latvoista. Koivu ei koskaan olisi voinut vaipua meren syleilyyn irtautumatta juurineen, kuihtumatta, kuolematta…
Hiljainen ilmanhenkäys värähti yli uinuvan luonnon. Tuuli! Kotoinen tuuli!
Laine havahti unelmistaan, ja sydän tuntui äkkiä keventyvän, kuin taakka olisi pudonnut pois. Oliko tämä nyt järkevää? Reipas kalastajatyttö ei saanut heittäytyä haaveiden valtaan. Ja hän puisteli kerran palmikoitansa ja lauloi jotta kalliot kajahtivat:
— Tuttava tuulonen, rientäös, riennä, valkaise oksani, aurinko armas, välkkyös, rannan vuori! Ilmojen keinuhun vihreät lehvät! Laulua täynnä on maailma sentään, riemukas mieleni nuori!
Hypellen hän joutui kalliolta alas. Isä ja äiti jo varmaan odottivat levolle, täytyi rientää.
Kuka tuli vastaan tuolla? Viljoko? Laine asteli vielä kiireemmin ja iloisemmin. Mutta Viljon muoto ei ollut iloinen, se oli yhtä jäykkä kuin viime aikoina tavallisesti.
— Sinä lauloit, hän sanoi. — Minä kuulin ja tulin sanomaan hyvästi.
— Miten niin? Mitä tarkoitat?
— Sain Atlalta kortin. Nyt minun tulee lähteä heti yöllä.
— Mutta sano, menihän "Pilvi" silloin, kolme päivää takaperin? Eikö mennyt? Ja Aarre? Kuinka sinä siis —
— Ota selvää siltä, jota se koskee. Ensi yönä lähden minä enkä vastaa muista kuin itsestäni. Mitä siitä huolisit, lähdenkö "Pilvellä" vai millä. Hyvästi nyt, Laine.
Hänen äänensä oli kova ja karkea, mutta se ei tuntunut oikein varmalta. Sen kovuus oli sitä laatua kuin louhikon, jonka lomasta lähteensilmä joka hetki on pulpahtamaisillaan esille.
Laineen olennosta oli ilo jo paennut. Se oli ollut kuin päivän pilke sumusäällä.
— Anna anteeksi, että olen pahoittanut mieltäsi, hän sanoi hiljaa.
— Eihän sitä tarvitse anteeksi pyytää, vastasi Viljo.
— Voi, älä puhu minulle tuolla äänellä! Etkö voi leppyä enää milloinkaan, rakas Viljo? Ensin lähti Aarre ja nyt sinäkin tahdot lähteä, ja sitten on yhdentekevää, onko kesää vai eikö…
Silloin Laine näki Viljon silmissä tulen, jommoista hän ei koskaan ennen ollut niissä nähnyt. Se oli loukatun ylpeyden ja ylenkatsovan miehekkyyden leimu, joka katkeran kirvelevänä leiskahti hänen ylitsensä.
— En minä hätävaraksi rupea, sanoi Viljo kääntäen selkänsä. Ja sitten hän meni. Louhikon lähteensilmä oli tukkeutunut. Eikä tyttö voinut muuta tehdä kuin suuressa tuskassa seisoa paikallaan, katsoen hänen jälkeensä.
— Voi Viljo, Viljo, kuinka kipeästi se koski… Jumala antakoon sinulle anteeksi! Hänestä tuntui kuin sydän olisi tahtonut pakahtua.
Silloin alkoi rannalta kuulua laulua. Se lähti Länsirannasta päin ja eteni, hukkuen kartanon puolelle metsään.
— "Siell' ei merta pauhaavaa,
mikä lohtu on se heille…"
Kuka lauloi? Äiti. Niinhän he aina laulelivat kilvan kuin lintuemo ja poikanen vihreillä oksilla. Ehkä se oli iltakutsu, ehkä äiti etsi häntä. Mutta hän ei voinut vielä tulla, ei tällä hetkellä… Kiitos, äiti, laulusta kuitenkin!
"Siell' ei merta pauhaavaa!"
Nyt Lainekin vasta tunsi, mitä ne sanat sisälsivät. Kiihkeästi itkien hän nojautui kallion kylkeen. Oi ihanaa aikaa, jolloin ei enää ero eikä erehdykset eikä mikään myrsky ota rauhaa pois!
— Jumala, anna anteeksi minulle myöskin, sillä minäkin olen syntiä tehnyt. En tahdollani, en, en, vaan tietämättäni ja ymmärtämättäni. Minä olen Laine, meren tyttö, niinkuin Aarre sanoi, ja minä käsitän hänen tarkoituksensa. Minua pelottaa… Voi, kunhan se ei olisi onnettomuuteni — minun ja muiden…
Hän muisti runon, jonka joku oli kirjoittanut hänen muistokirjaansa kansanopistoaikana:
"Sydän sulla on aallon lainen, niin lieto ja läikkeinen, vaan helmiä katkoksissa on syvyydessä sen."
Voi sitä huoletonta, raitista, vapaata "aaltosydäntä"! Oli jo tosiaankin aika etsiä sen syvyydestä helmet, jos niitä löytyi.
— Jumala, minut on opetettu tulemaan tykösi. Olisin tahtonut olla sinun hyvä lapsesi, ja nyt huomaankin, että sydämeni ei ole vakaa, niinkuin sen tulisi olla! Se oli niin kaunista, mitä runossa sanottiin helmistä… Hyvä Jumala, tee minun sydämeni sellaiseksi… sinun helmeksesi!
Hän nosti päänsä käsien varasta ja huomasi hämmästyen, että oli jo melkein pimeä. Mitä ajattelivatkaan isä ja äiti, kun hän näin kauan oli viipynyt? Juoksujalkaa hän kiiruhti kotiin.
Vanhemmat puhuivatkin hänestä juuri, vieläpä niin innokkaasti, että unohtivat oudoksua hänen poissaoloansa. Annin laulaessa Erkki oli tullut kartanon leikkuupellolta, mieli kovin kuohuksissa.
— Oletko sinä kuullut, minkätähden Aarre herra lähti pois? hän kysyi tiukasti.
Anni säikähti. Hän ei ollut uskaltanut kertoa Erkille. Varmaan hän siinä oli pahasti tehnyt.
— Oletko sinä kuullut? kysyi hän vuorostaan, luoden pelokkaat silmänsä Erkkiin.
Silloin Erkki alkoi kertoa. Paronitar ja Valio herra olivat tulleet Helsingistä, ja paronitar kuului olleen hyvin suruissaan ja itkeneen paljon. Paroni oli ollut synkkä ja totinen, ja Aliisa neitsyt oli kuullut oven takaa, että he olivat valittaneet Aarre herran karkaamista. Karannut hän oli eikä sukulaisiin lähtenyt! Johan sitä heti vähän supistiin, mutta nyt se tiedettiin, vaikka paroni ja Sirkku neiti olivat puhuneet toisella tavalla. — Mikä hänen karkaamaan pani? oli Erkki kysynyt. Silloin miehet olivat vaienneet, akat katsoneet toisiinsa ja tytöt tirskuneet. Erkki ei ollut viitsinyt udella sen enempää; mutta sitten Länsirannan Janne, joka taas oli juonut, oli tullut aivan hänen nenänsä eteen ja härnännyt:
— Oliko se nyt sen parempi, oliko? — Mikä? kysyi Erkki. — Janne, tuletkos siitä, oli joku toinen sanonut ja koettanut vetää häntä pois. Mutta Janne otti vastuksen ja rupesi puhumaan "Länsirannan röökinästä, joka jäi kuin nalli kivelle". — Ei meillä ole mitään röökinää, sanoin minä. — Mikä se sitten on? sanoi Janne. Ja taas tytöt virnistelivät ja tirskuivat, Sanelma ylinnä, se Mäentaustan pieni räpätäti. — Ole sinäkin ääneti ja katso omat elkeesi, sanoin minä hänelle. — Silloin äkämystyi Mäentaustan akka, ja siltä kyllä sanoja riittää. Laine muka ei mihinkään kelpaa, käy opistoissa ja ompelee kotona kuin herrasneiti, ja Sere ja Liinu ovat kertoneet hänestä asioita, joita ei kukaan kehtaa tytön omalle isälle puhua. Semmoinen Laine on, mutta hänen Senjansa ansaitsee Helsingissä viisitoista markkaa viikossa, ja Sanelma — No sehän nyt on kuin Herran enkeli, sanoin minä, ja kaikki purskahtivat nauramaan. Akka vaikeni koreasti, ja tyttö samoin. Pilkka sattui omaan nilkkaan.
Anni oli ylpeä Erkistä. Niin piti isän tytärtänsä puolustaa!
— Se oli oikein! Itärantalaiset ja Mäentaustalaisetkin juuri parhaita puhumaan pahaa sellaisesta tytöstä kuin Laine.
— Eikö siis ole syytä? keskeytti Erkki ankarasti, jotta Anni varsin hämmästyi.
— Mutta itsehän sinä uljaasti annoit heille vasten silmiä!
— Se on eri asia. Heiltä en tahdo kuulla uutisia tyttärestäni; sinulta tahdon, jos tiedät. Ja minusta näyttää kuin tietäisit…
Erkin otsalla pilvi synkkeni, ja Anni hengitti hätäisesti.
— Anteeksi, Erkki, etten ole kertonut. Se on totta, että Aarre herra lähti hänen tähtensä…
Pilvi puhkesi:
— Vai niin! Meitä onnettomia! Minun selkäni takana täällä liikutaan, ja oma vaimoni ja tyttäreni pettävät minua. Anni, sinäkin! Ja missä nyt on Laine? Kunnoton tyttö, jota kilpaa olemme hemmotelleet, ja palkaksi saamme ikuista harmia ja häpeää! Älä sanokaan mitään —
Anni sai vihdoin keskeytetyksi hänet:
— Erkki, Erkki, älä puhu pettämisestä ja häpeästä! En ole muuta salannut kuin sen, että Aarre herra pyysi häntä omaksensa, vapaasti ja avonaisesti, mutta paroni ei sallinut ja Laine itse sen kielsi.
Syntyi hiljaisuus, Erkki tuijotti Anniin.
— Laine — kielsi?
— Niin. Omin korvin sen kuulin.
Vieläkin Erkki oli vaiti, ikäänkuin hän tuskin olisi käsittänyt, että se oli totta. Sitten hän käänsi päänsä pois ja pyyhkäisi silmäänsä hihallaan.
— Jumala… lasta siunatkoon…
Annin täytyi kietoa kätensä Erkin kaulaan. Eihän se ollut heikäläisten tapoja, vanhojen ihmisten, mutta Erkki sai pitää hyvänään. Ja Erkki hymyilikin, mutta se ei estänyt häntä päättävästi sanomasta:
— Nyt pannaan tyttö syyskalastukseen. Ei tarvitse kenenkään panetella, että hän on hieno kuin herrasneiti!
Anni huolestui ja koetti lieventää: — Niin, sopiihan hänen mennä joskus, kuin ilma vielä on lämpimämpi…
— Koko syksyksi ja täyteen työhön! Ei auta nyt, Anniseni! Jumalan kiitos, että sain silmäni auki.
Silloin tuli Laine.
— Tuossahan tyttö onkin. Tiedätkö, mitä me olemme tässä äidin kanssa puhuneet? Sinä olet jo täysikasvuinen, ja minä aion ottaa sinut koko syksyksi merelle.
Hän laski kätensä tytön olalle ja katseli häntä hyvin hellästi. Kaunis hän oli, mutta terve ja kukoistava eikä mikään hienohenkinen. Kyllä hän kestää ja karaistuu.
— Olenko minä ankara mielestäsi? sanoi Erkki värähtävin äänin, kun tyttö ei mitään puhunut.
Isässä oli jotain outoa, sitä Laine kummasteli. Nyt hän huudahti kiihkeästi:
— Ei, se on hyvä. Mielelläni minä tulen, ottakaa minut, pankaa kovimpaan työhön! Kalastajatyttö tahdonkin olla enkä mitään muuta!
* * * * *
Se jäi kuitenkin toistaiseksi. Seuraavana aamuna Sirkku tuli
Länsirantaan kertomaan, että paronitar oli yöllä sairastunut ja toivoi
Lainetta hoitajaksensa.
— Eihän hän ole tottunut, arveli Anni. Hänen sydämensä sykki alttiista rakkaudesta, hän olisi mielellään itse tarjoutunut. Mutta Laine ei epäröinyt.
— Jumala on auttava minua, hän sanoi varmasti. — Kun paronitar on niin hyvä, että hän minua pyytää, menen vaikka tuleen hänen tähtensä. Kyllä se käy. —
Mikä Mailista vaivasi? Hän ei voinut selittää. Pyörrytti vain ja raukaisi niin äärettömästi, että olisi saattanut vaipua alas, syvälle maan poveen. Einar tahtoi lähettää mantereelle lääkäriä noutamaan, ja Valio lupasi heti rientää purjeveneellä, mutta silloin Mailis sai niin paljon voimia, että jaksoi jyrkästi kieltää. Ei, tässä ei lääkäri auta, lepo vain ja Jumalan rauha, joka laskeutuu sydämen kirveleville haavoille…
Lainetta pyytäessään hän ei tahtonut loukata toisten mieltä. — Älä ole pahoillasi, Aliisa, kyllä minä tiedän, kuinka kiltti ja palvelevainen sinä olet; mutta kuka pitää huoneet kunnossa, kuka pöydän kattaa ja kastelee kukkaset, jos sinä minut hoidat? — Sirkku pieni, nyt olet sinä emäntänä. Koeta viserrellä sedän mieli iloisemmaksi ja auta Valiota voittamaan raskaat ajatukset! — Siinähän sinä oletkin, Valio poikani. Älä istu niin paljon yksinäsi, älä liiaksi mieti ja murehdi, vaan avaa luottavaisesti sydämesi Jumalalle. Sinä minun hyvä poikani, kiitos, että jaksat muistaa äitiäsi kuitenkin. Jumala sinua siunatkoon!
Mutta hartaimmin hän kääntyi miehensä puoleen: — Einar, rakkahin, älä katso häntä synkin silmin! Hän piti rakkaana meidän Aarrettamme, mutta ei tahtonut tulla hänen omaksensa. Hän on lohduttava minua. Sallithan sen?
Ja Laine istui pylväsuudinten taakse vuoteen ääreen, ja Mailis silitti pehmeätä kultatukkaa. — Rukoiletko sinä hänen puolestaan, lapsi? Teethän sen usein? Olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa siitä miten menettelit, siitä että olit luja ja puhdassydäminen. Puhtaat muistot varjelevat pahoilta teiltä minun Aarrettani…
Sitten hän kohotti päätänsä toisinaan: — Tuuleeko? Minusta on kuin kuulisin kohinaa. Mene katsomaan, Laine, käykö meri korkeana!
— Sade kohisee kovimmin, vastasi Laine vältellen ja loi silmänsä alas.
— Lapsi, älä peittele! Minun täytyy tietää, mihin rukoustani tarvitaan. Ja sinun myöskin…
Laineella ei ollut paljon tehtävää, ainoastaan pieniä palveluksia silloin tällöin. Paronitar ei pyytänyt muuta kuin pitää hänet luonansa ja katsella häntä. Sydänverensä Laine olisi tahtonut antaa saadakseen hänet terveeksi, mutta hän näytti heikontuvan päivä päivältä. Ei auttanut lääkärikään, jonka paroni ja Valio toimittivat kielloista huolimatta.
— Niin se on, sanoi paronitar Laineelle. — Ellei tule kirjettä, en kestä kauan. Tiedätkö, lapseni, että rakkauskin voi murtaa…
— Oi paronitar, älkää sanoko niin! Se pistää kuin puukko sydämeeni.
Minunhan on syy.
— Älä koskaan sellaista kuvittele! Olisitko sinä minun iloni ja lohdutukseni, jos sinun tähtesi kärsisin? Ei, lapsi, syy oli maailman. Ehkäpä sinä olit luotu hänelle — sitä ei voi kenkään tietää — mutta se ei voinut tapahtua kuitenkaan. Jumala on sinulle kääntävä kaikki parhaaksi, ja kerran hän varmaan valmistaa elämällesi toisen onnen. Mutta rukouksissa sinä olet aina muistava häntä, minun poika raukkaani…
— En unohda häntä koskaan, kuiskasi Laine.
Joku seisoi silloin ovella, mutta poistui kuulumattomin askelin. "Syy oli maailman." — Minun, minun se oli! huusi ääni hänen sydämessään. — Poikani on minulta mennyt, ja nyt otetaan vaimoni. Jumala, sinä joka — Hän ei ollut sitä nimeä rukoillen lausunut nuoruuden päivistä asti. Pää vaipui käsien varaan, ja voimakas vartalo vapisi nyyhkytyksistä. Siitä hän ei noussut, ennenkuin hiljaa koputettiin ovea.
— Paronitar kutsuu, täällä on kirje Aarre herralta.
Paroni syöksyi ylös ja riensi vaimonsa luo, ikäänkuin elämä olisi ollut kysymyksessä. Valio ja Sirkku saapuivat toisesta ovesta. Uutimet oli vedetty syrjään, jotta valo vapaasti tulvi vuodekomeroon, ja Mailis lepäsi tilallansa hymyhuulin, loistavin kasvoin, vaikka kyyneleet silmissä välkkyivät. Liikutukselta hän ei voinut puhua, hän vain ojensi kuoren ja paperin miehellensä.
Siinä oli Kööpenhaminan leima ja ainoastaan muutamia rivejä:
"Oma äitini!
Voitko antaa anteeksi pojallesi, joka on tuottanut sinulle murhetta? Luulen, että olet minulle rakkaampi kuin koskaan ennen, mutta jäädä en voinut ja palata vielä vähemmin. Sinun laulusi on soinut korvissani lakkaamatta. Rakasta minua aina! Muista minua usein! Hyvästi!
Aarteesi."
Laine oli saanut oman kirjeen, mutta se oli piilossa hänen povellaan. Se oli vieläkin lyhyempi, siinä oli vain viisi sanaa: "Meren tytölle viimeiset hyvästit Aarteelta."
Ei muille sanaakaan, ei edes tervehdystä. Se koski Valion sydämeen; se koski paroniinkin, kovemmin kuin hän edes olisi saattanut ajatella. Tuo pieni kirje paljasti hänelle hänen poikansa sydämen toisenlaisena kuin yhdeksäntoista vuoden yhdessäolo. Mailis oli aina sanonut häntä helläksi, Einar oli nähnyt vain uljuutta tahi itsepintaista uhmaa. Ja samassa johtui hänen mieleensä, että Aarre varmaankin oli juuri yhtä paljon isäänsä tuntenut. Miksi he eivät olleet löytäneet avaimia toistensa sydämiin? Mikä oli ollut välissä?
Paroni ei sitä voinut tällä hetkellä harkita, hän tunsi vain suurta, masentavaa surua. Jumalan kiitos, että oli jotakin lievennystä, että Mailis hymyili jälleen!
Siitä hetkestä paronitar alkoi virkistyä. Toisena aamuna Laine sai auttaa häntä hetkeksi pukeutumaan aamupukuunsa ja siirtymään nojatuoliin ikkunan luo, josta näkyi kauas merelle.
— Jätä minut nyt yksin, sanoi hän sitten. — Odota lähellä, minä soitan, kun tunnen väsyväni.
Uneksien Mailis katsoi ohi saarien, sinne, missä meri ja taivas yhtyivät. Hän hyräili hiljaa:
— "Ah jos sun vielä näkisin kuin muinoin niin herttaisna, kun leikkis ja riemus kotihin loi auringonpaistetta…"
Viikkoa myöhemmin Mailis jo Valion ja Sirkun kanssa käveli puutarhassa kukkiensa keskellä. Oli myrskynnyt paljon, mutta kerran yöksi tyyntynyt; silloin halla oli käynyt, ja hennot, kirkkaat terälehdet riippuivat paleltuneina. Hellästi hän nosti pieniä painuneita päitä ja iloitsi, missä löysi karaistun, koskemattoman kukkasen. Harvoja niitä oli enää, auttamattomasti oli kesäinen kenttä hävitetty. Mailis käänsi katseensa kukkasista merta kohden, ja taaskin silmiin tuli uneksiva ilme. Siinä oli surua, mutta siinä oli varmaa, syvää rauhaa.
Pian sen jälkeen Laine seurasi isäänsä ulos syksyisille vesille, sillä paronitar ei tarvinnut häntä enää. Hän oli hyvin reipas, mutta jotakin uutta oli hänessä sen ohella, jotakin ylevää ja vakavaa, jonka hän paronittaren vuoteen äärestä oli mukanansa tuonut. Anni katseli häntä vielä, kun hän seisoi purjepuun luona, ja tunsi, ettei tarvinnut hänestä huolehtia, sillä hänellä oli hyvä suoja.