VI
Kun "Pilvi" lähti, oli Aarteella se tunne, että kaikki kohtalon voimat olivat liitossa häntä vastaan. Matkalle hän kyllä oli päässyt, mutta millaisissa olosuhteissa! Hän inhosi kapteenia niin, että tuskin tahtoi katsoa häneen, ja miesten puheita hänen ei paljoakaan tarvinnut kuunnella, huomatakseen kuinka raakoja ja irstaita ne olivat. Aarre määrättiin "oikean puolen" vahtivuoroon, jossa päällikkönä oli toinen perämies ja miehistönä paitsi häntä, "jungmannia", ylipursimies ja kaksi matruusia. Toinen näistä oli se, joka oli ollut Atlan seurassa, Aku Valli nimeltään. Häneen Aarre alusta alkaen katsoi syrjäsilmällä, mutta hän oli kumminkin ainoa, joka tuttavallisesti lähestyi uutta toveriansa jo ennen yötä.
He olivat syöneet illallisen, jota vastaan ei ollut mitään muistuttamista, ja tulleet ylös kannelle. Ylipursimiehellä oli ensimmäinen ruorivuoro, toinen matruuseista oli tähystäjänä, mutta Aarre ja Valli seisoivat jouten, koska yövuorolla ei tehty laivan töitä.
— Tämä on kaunis ja luja laiva, alkoi Valli.
— Onhan edes jotakin hyvää, vastasi Aarre kuivasti.
— Entäs palkka sitten? Kapteenin täytyy maksaa hyvästi, sillä hän on huonossa huudossa. Palkan tähden minäkin lähdin uudelle matkalle vielä. Mitä sinä saat?
— Ruokani, vastasi Aarre, koettaen nauraa. Toinen luulikin sen leikiksi.
— No siitä ei paljon kostu. Kyllä nyt vielä ensi iltana kelpasi, ja ehkä huomenna myöskin, mutta tavallisesti ei saa haikailla, jos leipä pölähtää tomuksi ja hernerokka elää.
Samassa mies horjahti lyönnistä, jonka hän odottamatta sai vasten kasvojansa. Kapteeni oli lähestynyt takaapäin ja kuullut joka sanan.
— Pidä suusi kurissa toiste, hän sanoi. — Ja sinä korvasi, hän lisäsi uhkaavasti Aarteelle, käyden ohi.
Aarre tunsi, että jos hän Vallin sijassa olisi iskun saanut, hän ei olisi voinut itseänsä hillitä. Seurauksia kysymättä hän olisi ryhtynyt käsiksi kapteeniin. Mutta Valli ei tehnyt mitään, loi vain vihaisia silmäyksiä ja kiroili puoliääneen.
— Kyllä sitä saat koettaa tuon saatanan kanssa, sanoi hän, painellen ajettuneita huuliansa.
Aarre muisti ainoata lyöntiä, jonka hän elämässään oli saanut, korvapuustia isän kädestä. Siitä kiihottuneena hän oli lähtenyt kenties saamaan korvapuusteja raa'alta vieraalta mieheltä…
Ylipursimies helähytti edessään olevaa kelloa merkiksi, että hänen tuntinsa oli kulunut loppuun. Aarre meni vuorollensa ruoriin, edeltäjä sanoi suunnan ja antoi neuvoja. Niin pian kuin Aarre pääsi työhön kiinni, keveni hänen ahdistunut ja kiihtynyt mielensä. Hän tarkkasi kompassia ja piteli peräsintä varmasti ja vakavasti. Vahtipäällikkö tuli katsomaan hänen viereensä ja oli tyytyväinen.
Sitten tähystystunti, sitten tunti vapautta jälleen. Oli jo aivan pimeätä, kuun syrjä vain paistoi hiukan suurempana kuin viime yönä ja tähdet loistivat yhtä kirkkaasti.
Viime yönäkö se oli? Aarteesta tuntui viikkoja vierineen siitä kuin hän Valkamasta lähti. Hänen ajatuksensa palasivat sinne, ensimmäiseksi pieneen asuntoon, jonka ikkunoista kukkaset heloittivat valkoisten uudinten takaa.
— Nukkuuko hän? Ehkä hän valvoo ja muistaa minua. Minä tiedän, että hän ei voi olla muistamatta; minä ymmärsin sen, kun hän itki. Ja kuitenkin, kuitenkin…
Hän sanoi, että minä olen hänen ystävänsä, että hän ihailee minua ja katsoo kuin matalasta maasta korkealle. Minä vihaan ystävyyttä, kun se asettuu rakkauden sijaan! Ja miksi hän katsoo ylös minuun? Tietysti sentähden, että minua sanotaan paroniksi. Minä vihaan sitä, että olen paroni!
Aarre naurahti. — Enhän minä olekaan paroni, olen William Rantanen, joka tekee työtä viheliäisestä ruoasta ja saa tyytyä potkuihin ja lyönteihin, jos kapteeni näkee hyväksi. Enkö minä nyt kelpaisi hänelle?
Mieletönhän minä olen. Ei nimi muuta minua sen oikeaksi omistajaksi…
Kuinka ihmeellistä sentään, että "meren pari" ei kuulunutkaan yhteen!
Aarre tunsi vihlovaa katkeruutta, mutta samassa hän ponnisti sen pois ja nousi uhmailemaan. — Jos hän ei tahdo, voin minäkin olla ilman. Olen mies, ja minun täytyy olla voimakas. Kaunis on meri, joka ympäröi minua, suuri ja hurmaava. Eikö riitä, jos meri on morsiameni!
Meri lauloi jälleen:
— Minä lemmin, lemmin sua!
Kauan mä kutsuin ja kauan mä vuotin;
saavuitko turhaan ja turhaanko luotin?
Etkö sä lemmi mua?
Aarre kuunteli, ja hänen poskensa alkoivat hehkua. Mutta hyrskeen läpi hän kuuli toisenkin valittavan äänen:
"Miss' on tän' iltana poikani?"
Hän näki mielikuvissaan selvästi äidin kasvot ja tunsi hänen äänensä. Se oli niin suloista ja pyhää, että sydän suli, mieli heltyi, ja meren kiehtovat sävelet kuolivat pois etäisen kaiun lailla. Aarre huokasi syvään. Lyötiin "kahdeksan lasia", ja vahtivuoron muutto. Hän nousi, mennäkseen toisten mukana levolle. Ruhvin kovalla, kapealla vuoteella hän äitiä ajatellen lapsellisesti rukoili iltarukouksen. Hän ei voinut olla lupaamatta, että hän kohta satamaan saavuttua kirjoittaisi pyytäen anteeksi.
Aarre oli hyvin väsynyt ja nukkui pian epämukavuudesta huolimatta, mutta uni loppui lyhyeen, sillä varhain joku survaisi häntä kylkeen, ilmoittaen että oli aamukahvin aika. Kello neljältä piti olla työssä jälleen. Se oli virkeätä, hauskaa puuhaa. Korjailtiin purjeita ja vanttiportaita, tervattiin köysiä, öljyttiin mastoja ja valkaistiin raakain neniä. Aarre sai käskyn kiivetä mesanimaston latvaa maalaamaan, ja hän oli iloinen kuin koulupoika, pyrkiessään ylös maaliastioineen.
— Varo, ettet kupsahda sieltä kuperkeikkaa, huusi Valli. Mutta Aaretta ei pyörryttänyt vähääkään. Hän teki työnsä ripeästi ja pysähtyi vain joskus luomaan pitkän silmäyksen aavalle, viheriänhohteiselle merelle.
Kuinka ihanaa, kuinka ihanaa! Nyt hän oli valmis vastamaan meren lemmenlauluun:
— Sua rakastan!
Muistot on muistoja, kaikki ne heitän,
mennyt on mennyttä, helmaas ne peitän,
meri, morsian! — —
Aamupäivän lepovuorolla miehet jatkoivat kesken jäänyttä yöunta, mutta iltapäivällä enimmäkseen istuskeltiin ruhvissa tupakoiden ja pitäen hauskaa. Aarre oli usein saaristossa kalamatkoilla laskenut leikkiä iloisena poikana muiden joukossa, ja nytkin hän lyöttäytyi tovereittensa pariin, koettaen unohtaa epämieluisan vaikutuksen, jonka heidän puhetapansa ensi kuulemalta oli tehnyt häneen. Hän oli paljon hilpeämmällä mielellä tänään ja näki kaikki asiat paremmassa valossa. Kapteenikin oli pysynyt kajuutassansa suurimman osan päivää eikä ollut häntä kiusoittanut inhottavalla pöhönaamallaan.
Siellä kerrottiin muistelmia entisiltä matkoilta. Toinen matruuseista, Nelsson, oli kulkenut kaukaisilla etelävesillä ja kokenut seikkailuja jos jonkinlaisia. Aarteen mieleen johtuivat kotirannan muinaiset kalanperkuut, joissa Sööterpummi oli tarinain sankarina, ja merielävät, joita hän oli luvannut kerran tuoda Laineelle tuliaisiksi. Hän innostui muistoistansa ja otti vilkkaasti osaa kertomukseen, kysellen, huomauttaen, pistäen joukkoon hupaista höystettä. Puolessa tunnissa hän oli voittanut miesten suosion. Mutta sitten tuli toisenlaisia juttuja. Ylipursimies, liukaskielinen ja vilkkusilmäinen veitikka, pani alkuun, Valli säesti, ja nyt vasta Nilssonin kielenkanta oikein vapautui. — Olisittepa nähneet Intian mustasilmiä! Ja teuhanneet siellä ja sielläkin… Voi sun —
— Taisivat olla vähän kauniimpia kuin se vanha viirusilmäinen akka
Hampurissa, muistatkos Valli? Ylipursimies iski nauraen silmää.
— Hiiteen minä akat heitän, naljaili Valli samaan nuottiin. — Minulla on kaunis tyttö Helsingissä. Se on se, jota meidän kapteenimmekin hyvittelee — ja tämä myös, hän nyökkäsi Aarteelle, — niin, eikö kannata, vai mitä?
— Kannattaa mennä hengittämään puhdasta ilmaa, vastasi Aarre, nousi ja lähti ulos. Hän ei sillä hetkellä välittänyt kompasanoista, joita sateli hänen jälkeensä. Koko hänen olemuksensa oli kuohussa ja kapinassa.
Kannelta jo hänen vastaansa kaikui karkeita kirosanoja, ja hän näki vasemman puolen vahtipäällikön, ensimmäisen perämiehen, käsipuolesta ravistelevan nuorta, kalpeata poikaa. Aarre ei vielä paljon tuntenut näitä miehiä, jotka työskentelivät eri aikaan kuin hänen vuorokuntansa. Hän kysyi "timperiltä" ja sai kuulla, että poika oli Jaakko Ahvenainen nimeltään, jo kuusitoistavuotias, vaikka niin pieni ja hento. — Ensikertalainen ja kopelo, pudotti maalipöntön, kun piti kiivetä mastoon, ja siitä roiskui pilkkuja perämiehen housuihin. Poika pahanen, kyllä hän nyt itse saa housuillensa!
Aarre ei tietänyt, minne kääntyisi; hän ei tahtonut katsella selkäsaunaa. Mikä kauhea luola tämä laiva olikaan! Tuskalla hänen täytyi ajatella: — Se on minulle Jumalan rangaistus. Minä tein väärin, kun lähdin vanhempaini tietämättä; siksi jouduin tällaiseen paikkaan. En milloinkaan ole aavistanut, kuinka paljon merimies voi saada kärsiä.
Ei hän sitä aavistanut vieläkään. Seuraavina päivinä oli suloinen, tyyni ilma, merenkululle kyllä haitallinen, sillä laiva ei edennyt paikastaan, mutta miehille mukava ja vaivaton. Ruoka oli edelleen joltisenkin kunnollista, kapteeni ryypiskeli itsekseen tai ensimmäisen perämiehen kanssa eikä häirinnyt ketään, ja omasta vahtipäälliköstään, toisesta perämiehestä, Aarre oppi pitämään paljon. Eniten hän pelkäsi iltapäivän sisävuoroa, sillä hän ei saattanut tottua toveriensa liukkaisiin juttuihin, ja pilkanalaiseksi joutumista hänen kunniantuntonsa ei ajan pitkään sietänyt. Mutta hän koetti näyttää urhealta ja tokaista sattuvia sukkeluuksia, ja ne pystyivätkin koko hyvästi, varsinkin kun hänen notkeutensa työssä ja hänen henkensä luontainen ylemmyys vaikutusta tukivat. Ylipursimies ja Valli alkoivat vähän hillitä kieltänsä hänen kuten vahtipäällikönkin läsnäollessa, ja Aarre tunsi itsetietoista tyydytystä siitä. Silloin voi sattua, että Nilsson ryhtyi kujeeseen: syyti törkeyksiä niin paksulta, että Aarre suuttuneena poistui; ja sitten remahti nauru, ja huvitus alkoi jälleen ilman ohjia ja pitimiä. Aarre puolestaan lauhdutti kannella harmiansa juttelemalla hyväntahtoisen timperin kanssa, joka teki hänelle selkoa "vasemman puolen" miehistä, varsinkin nuoresta Jaakosta.
— Lesken poika, hyvä ja siivo, hän kertoi, luoden säälivän silmäyksen sinnepäin, missä Jaakko auringon paahteessa kutoi kaapelia. — Se on ikävä ja se pelkää; sentähden kai se on vähän päästänsä pyörällä. Eikö tuostakin nyt sopisi siirtyä varjoisampaan paikkaan?
Aarteen sydämen hellät kielet värähtivät. Hän meni Jaakon luo ja vietti koko lepoajan hänen kanssaan.
Jo kolme päivää oli kestänyt tyyntä ja kuumaa. Illalla alkoivat taivaanrannat muuttua sinisestä lyijynvärisiksi, ja miehet pudistelivat päätänsä. — Tämä ei tiedä hyvää, saamme myrskyn. Kapteeni vain ei huolehtinut. Hän oli juuri sen verran humalassa, että oli parhaalla tuulellaan, jopa niin erinomaisella, että kutsui koko miehistön ottamaan "tuulennostoryyppyjä". Se oli harvinaista huvia. Kapteeni teki veljellistä seuraa, halpa konjakki vuoti virtana laseihin, Nilsson löi nyrkkiä pöytään, ja Valli ilmoitti kohti kurkkuaan, että
"En minä meripoika rimputtele,
vaan laulan minä heliästi —"
— No pojat, jungmannit, juokaa, juokaa, sopersi kapteeni. — Sinäkin, herrasmies, eikö kelpaa?
Huomio kääntyi Aarteeseen ja Jaakkoon, jotka seisoivat oven luona, aikeissa vetäytyä kannelle. Jaakko ei ollut maistanutkaan, Aarre oli juonut jonkun pisaran.
— Ei kiitoksia, sanoi Jaakko arasti, ja Aarre vastasi: — Minä jo join.
— Mokomaa juomista! huusi Nilsson. — Se on niin hemmetin pyhä, että jätti lasinsa tuohon noin, juuri tuohon, ja nyt minä sen otan, ssaa —
— Mutta sinun pitää juoda, herraskarkuri, rähisi kapteeni, hoiperrellen pöytänsä äärestä.
Aarre säikähti kapteenin käyttämää nimitystä ja huomasi jälleen parhaaksi turvautua vanhaan voittokeinoonsa. Reippaasti hän otti lasin ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella. Entäpä tätä, yksi lasi… Oli hän joskus kotonakin maistanut, kun oli vieraita, sillä isä ei ollut ehdoton raittiusmies. Äiti sitävastoin —
Ei sitä nyt ollut aikaa ajatella. — Kippis! hän sanoi mahdollisimman iloisesti. — Heleijaa, veikot, minun on ruorivuoroni. Vahtipäällikkö varmaankin siellä janoon kuolee. Ja sitten hän livahti ulos.
Hän hämmästyi katsoessaan taivasta. Tavattomalla nopeudella pilvet olivat joka haaralta vetäytyneet kokoon, ja ilma näytti jo mustalta ja öiseltä, vaikka aurinko tuskin oli saattanut laskea. Nuorat kitisivät hiljaa, ikäänkuin valittava sairas uhkaavien kouristusten edellä. Meri kohosi vasta verkalleen, liikutellen laivaa melkein huomaamattomasti, mutta sen katsanto oli synkkä ja kammottava, täynnä turman ennettä.
Peränpitäjän merkinlyönnit helisivät yhtämittaa. Juostessaan kohti Aarre ehti vetää kellonsa esiin ja huomata, ettei aika vielä ollut ummessa. Samassa hän ymmärsi, miksi ne soivat.
— Jumalan tähden, riennä hälyttämään miehiä! Tämä on meidän perikatomme, elleivät joudu. Minä en voinut hievahtaa, paikka on karien tähden kaikkein vaarallisimpia…
Juosten Aarre palasi, syöksyi alas portaita ja temmattuaan oven auki törmäsi Jaakkoon ja kapteeniin. Hän kuuli samean äänen tyrkyttävän: — Vielä yksi! No, ole kiltti poika nyt… Kaksi jo meni, kyllä kolmaskin menee… No, etkös juo? Vai et? Pidä kiinni, Nilsson, älä laske…
— Myrsky uhkaa! Rientäkää pian kannelle! huusi Aarre yli rähinän ja melun. — Tulkaa! Joutukaa!
Hätäännyksissään hän ennätti omassatunnossaan tuntea polttavan pistoksen siitä, että oli unohtanut Jaakon. Poika oli kauheassa tuskassa, vapisi kuin haavanlehti ja voi kovasti pahoin. Yleisen liikkeen syntyessä Aarre kiireesti kuljetti hänet ruhvin vuoteelle, katseli häntä silmänräpäyksen, kun hän kalpeana lepäsi, taputti häntä, sanoen "Jaakko parka", ja sitten hän ryntäsi pois, sillä henkensä edestä täytyi kiiruhtaa. Toinen perämies jo jakeli nopeita komentoja; kapteeni ja ensimmäinen perämies olivat kykenemättöminä. Entä miehet? Aarre tiesi heidän tilansa ja käsitti samalla, että häntä, ainoata täysin selvää, odotti raskain edesvastuu työstä, niin ensikertalainen kuin hän olikin.
Hirvitti katsella, kuinka humalaiset miehet mastoihin kiipesivät. Mutta Aarre ei joutanut heitä seuraamaan silmillänsä; hän itse oli saanut vaikean tehtävän, suuren latvapurjeen kiinnisitomisen. Salamat jo sinkoilivat ilmassa, jyräys pamahti, vettä alkoi kaatamalla sataa. Se oli taistelua elämästä ja kuolemasta; joka hermo oli pingoitettuna, joka jäsen jänteessä. Se onnistui. Syvästi huoahtaen Aarre nojautui hetkeksi lepäämään, uupuneena, läpimärkänä, osaamatta ajatella muuta, kuin että se nyt oli tehty, hän ei itsekään ymmärtänyt millä voimalla. — Miten minun olisi käynyt, jos en olisi ennen niin paljon purjehtinut kaikissa säissä? hän ajatteli.
Sihinää, suhinaa. Ankara vihuri kallisti laivaa, jotta alimmat raakapuut sattuivat mereen. Aarre tarttui kiinni käsin ja jaloin, tuntien himmeästi, että varmaankin oli viimeinen hetki käsissä. Hänen täytyi sulkea silmänsä, eikä hän sitten tajunnut mitään, kuuli vain kuohua, kohinaa, veden pauhua ja ukkosen jylinää ympärillänsä. Mutta hänen sydämensä läpi värähti jotain muutakin, jotain salaperäistä ja ihmeellistä. Oliko mahdollista, että hän kuuli laulua?
"Suojaa mun eksynyt lapseni, jos millä hän tiellä lie…"
Aarre ei tietänyt, kuinka pitkä aika oli kulunut. Hänestä se tuntui mittaamattomalta, mutta se saattoi olla vain silmänräpäys. Laiva oli pystyssä jälleen, ja kiirehtien hän laskeutui mastosta kannelle. Hän oli pelastunut kuin ihmeen kautta, ja hän ymmärsi, mikä sen oli saanut aikaan: äidin rukous.
Alhaalla oli kaikki huiskin haiskin ja surkeassa tilassa. Kannella vesi läikkyi, uitellen astioita, puita, nuoria ja romua sekä päälle päätteeksi pöhöistä kääröä, joka kieri laidasta laitaan, huutaen haikeasti apua kapteenin käheällä äänellä. Näky oli säälittävän hullunkurinen. Missä muut miehet olivat, kun ei kukaan auttanut? Aarre katsoi ympärilleen ja sitten ylös. Purjeiden kimpussa kaikki tyynni. Hän ei kovin kiirehtinyt mennessään kääröä nostamaan, mutta menihän kuitenkin ja auttoi hänet kajuuttaan. Samassa hän muisti Jaakon. Poika raukka, kuinka mahtoikaan hänen laitansa olla? Hänen luoksensa täytyi rientää, odotti kannella työ mikä tahansa.
Vesi lainehti ruhvinkin lattialla, ja siitä Aarre tapasi pojan, ei päihtyneenä, vaan sairaana, kovin sairaana. Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän tunsi tulijan.
— Kuinka te olette hyvä, sanoi hän, kun Aarre häntä hoivaili hellästi.
— Noin minun äitinikin tekisi, jos voisi…
— Minullakin on rakas äiti, sanoi Aarre hiljaa, kostuvin silmin.
— Äiti on köyhä ja meitä on monta… Minä en voi olla kotona enkä minä tätä kestä… Voi, jos saisin kuolla!
Hän itki katkerasti, ja Aarre koetti lohdutella.
— Älä sano niin, kyllä se käy. Jumala antaa sinulle voimia.
Poika nosti päänsä, pyyhkien kyyneleitä. — Oletteko te uskovainen? hän kysyi epäröiden ja arasti, mutta iloinen odotus kajasti kasvoilta.
Sitä kysymystä ei kukaan ollut ennen tehnyt Aarteelle, eikä hän koskaan ollut sitä ajatellut. Se tuli pistona sydämeen, hän ei voinut sitä väistää.
— Ei, en luule, hän sopersi, pudistaen päätänsä. — Ei, en minä ole…
Poika tunsi varmaankin suurta pettymystä, ja Aarre kävi surulliseksi itsekin. He näkivät toisensa selvästi ainoastaan salamain risteillessä. Oli pelottavan juhlallista. Mutta ulkoa kuului huutoja ja kovaäänisiä käskyjä, levotonta liikettä ja myrskyn mylvinää. Aarre käsitti, että hänen täytyi mennä, ja hän jätti hyvästi Jaakon, joka hymyili kärsivällisesti, sanoen voivansa jo paljon paremmin.
Se oli kauhea yö, täynnä kuoleman vaaraa ja äärimmäisiä voimain ponnistuksia. Aamupuoleen pääsi uupunut toinen perämies levolle; ensimmäinen perämies oli jotenkin selvinnyt ja käynyt ruoriin, ja kapteenikin oli jalkeilla jälleen, huutaen itse komentoja. Aarre tunsi melkein menehtyvänsä väsymyksestä, vilusta ja hiukaisevasta pahantunteesta. Hän nojautui mastoon, koko laivan pyöriessä hänen silmissään. Silloin hän säpsähti kapteenin ääntä, joka kuului sillalta: — Ahvenainenko sieltä kömpii esille? Ylös prammiin! Etkö näe, vetelys, että purje on haljennut? Ei Valli yksinään sille mitään mahda.
Aarre selvisi pyörryksistään ja juoksi paikalle. — Jaakko, sinä täällä?
— Minun tuli vilu, koetin liikkua…
— Sinä et voi kiivetä prammiin, minä menen. Samassa Aarre jo kiiti ylös.
Mutta kapteeni suuttui; hän oli nyt jälkihumalan pahalla päällä. — Vai et sinä tottele, Ahvenainen? Ylös heti! Kyllä siellä kolmellekin on tekemistä. Vai pitääkö sinua köydenpätkällä opettaa työhön?
Myrskyn kohinalta Aarre ei kuullut, mitä kannella puhuttiin, mutta kun hän katsoi alas, näki hän kauhukseen Jaakon kiipeämässä. Hän koetti huutaa, mutta myrsky tukahutti äänen. Äkillinen tempaus kallisti laivaa, poika horjui, kädet heltisivät, kuului huuto: "Herra Jeesus!" — pyörteet kuohuivat, eikä Jaakkoa näkynyt enää. Seuraavassa tuokiossa laiva oli jo monen sylen päässä siltä paikalta.
Aarre ryntäsi alas kuin poissa suunniltansa. Silmät säihkyivät hän huusi kapteenille vasten kasvoja: — Murhaaja! Te olette murhaaja!
Kapteeni tukahutti hämärät tunnonnuhteet raivoon, joka puhkesi kuin villieläimen. — Sitokaa kiinni tuo mies! hän kiljui käheästi. Aarre seisoi uljaana ja uhkaavana eikä pelännyt; hän olisi sillä hetkellä antanut lyödä itsensä kuoliaaksi ennemmin kuin vaiennut. Mutta koko miehistö oli järkytetty eikä kukaan liikuttanut kättänsä, ei edes Nilsson. Toiset seisoivat mykkinä kauhistuksesta, toiset mutisivat synkästi keskenään. Vihdoin timperi astui esiin.
— Siunaus nyt on luettava, hän sanoi vesissä silmin.
— Tahtooko kapteeni kirjan? kysyi vasemman vuoron matruusi.
— Käske perämiestä, vastasi kapteeni, kirosi ja kääntyi pois.
Hetkeä myöhemmin puolihumalainen ensimmäinen perämies seisoi komentosillalla, kädessä virsikirja, joka hänelle oli tuotu, lukien kuin huonoa konetta vääntämällä: — "O sinä kaikkivaltias, laupias ja ijankaikkinen Jumala, sinä joka synnin tähden olet ihmiselle määrännyt, että hänen kuoleman pitää…"
Meren mahtava pauhu säesti hautarukousta. Mustille, vaahtoharjaisille laineille heitti nouseva aurinko verenhohtoisen kajastuksen. Ne pitelivät poikaa helmassaan jo kaukana, kaukana hurjasti kiitävästä "Pilvestä".
Sitten timperi aloitti virren ainoasta kirjasta, mikä löytyi. Aarre seisoi hänen vieressään, Valli ja toinen matruusi kurkistivat olan takaa. Se oli kaunis virsi hautauksesta merellä.
— — "Merehen meiltä ruumis tää nyt jääpi hautanansa, mut Jeesus Kristus herättää sen sieltä aikanansa. Kun kaikki kerran koottu on etehen Herran tuomion, hän myös on silloin kanssa — —"
— Hän on syyttämässä kahdenkertaista murhaajaansa ja itse Jumalaa myöskin, ajatteli Aarre. Hänen mielensä ei ollut hellyksissä, se oli synkkä ja kapinoiva. — Poika uskoi Jumalaan, ja miksi nyt tällainen vääryys sai kuitenkin tapahtua? Mutta sitten hän pelästyi omain ajatustensa juoksua. — Niin, ehkä juuri siksi, että hän uskoi… Kuinka hän itki, toivoen kuolemaa! Elämä olisi ollut ehkä pelkkää kärsimystä hänelle, mutta hänen rukouksensa kuultiin, ja nyt hänen on hyvä olla…
Aarre koetti rauhoittua, mutta kauhun kuvat kulkivat yhä hänen väsyneissä aivoissaan. Myrsky oli hiukan hiljennyt, ja ne miehistä, jotka koko yön olivat valvoneet, päästettiin nukkumaan. Hän ummisti silmänsä, mutta kuvat väikkyivät lakkaamatta ympärillä. Se oli kuin aaltojen tanssia, hurjaa kuolemantanssia, nousua, laskua, kuohua, pyörrettä, kietomista vilpoisiin käsivarsiin ja sulkemista mustaan syliin. Meri, meri, sinä joka kerran hohdit hurmaavana vihreässä, kimaltelevassa puvussa ja vaahtoisessa morsiushunnussasi — kuinka petollinen sinä olitkin, hymyilevä kauhun henki, hääyön syleilyyn tukehduttava morsian!
Meri hätääntyy, kuullessaan syytöksiä rakkaimmaltaan. Lemmenkateisena se pelkää laskea käsistään laivaa, joka nopeasti ja varmasti liitää kohti läheistä määräänsä. Tuuli yltyy taas, heittäytyen vastaiseksi.
Oi niitä tuskan ja kärsimyksen päiviä! Nälkää, sillä vesi tunki säiliöön, turmellen ruokavarat; vilua, sillä vaatteet olivat märkinä aamusta iltaan ja illasta aamuun; työtä yli voimien, kipua, kirouksia, iskujakin sopivissa tilaisuuksissa, sillä kapteeni vihasi Aarretta ja väijyi kostoa sille, joka häntä oli julkisesti solvaissut. Aarre ei uhmannut eikä kuohahdellut enää. Ylenmääräinen kärsimys väkisinkin taltutti, epätoivo lamasi, heikkous tylsistytti vihdoin. Hänen piti menehtyä, se näkyi olevan ennakolta määrätty.
Ensimmäisestä myrsky-yöstä satamaan — neljä vuorokautta, ei enempää. Valkamasta Kööpenhaminaan — ei täyttä kahta viikkoa. Mutta Aarteesta tuntui, että hän oli kestänyt vuosien kokemukset ja äkkiä vanhentunut toisen verran.
Oli aamu, kun rantaan saavuttiin, ja Kööpenhamina, Itämeren kaunis kuningatar, heräsi hymyilevänä auringon paistaessa; mutta kukaan miehistä ei pyytänyt muuta kuin ruokaa ja lepoa. — Ja konjakkia! huusi Valli, kun näki kapteenille tuotavan. Toiset yrittivät nauraa, mutta ei se oikein maittanut. — Illalla menemme maihin ja sitten latkimme, vakuutti Nilsson.
Se oli susien ahmintaa ja karhujen unta. Terveydeksi varmaan, koskapa he jo iltapuoleen olivat virkeämpiä ja huvinhaluisempia kuin konsanaan. Maissa piti viivyttämän ainoastaan muutamia päiviä, sillä sinne oli poikettu kapteenin yksityisten asiain tähden eikä lastia purkamaan; täytyi nyt ahnehtien käyttää aikaa hyväksensä ja kukkuramitalla korvata menneet vaivat.
Laivan ympärillä tunkeili väkeä kaikenkaltaista: salaperäisiä kuiskuttelijoita, koreita katutyttöjä, joutilasta satamakansaa. Yhden miehen vakava ryhti erottui muista. Hän astui "Pilveen" ja puhutteli väestöä ystävällisesti tanskankielellä, kutsuen jumalanpalvelukseen Bethel-laivalle. Enimmät eivät häntä täysin ymmärtäneet; siten Aarre joutui hänen kanssaan puheisiin. — Tervetultua, odotan teitä varmaan, hän sanoi sydämellisesti. — Jumalan rauhaa, nuori ystävä!
Aarre oli ennen käynyt vanhempainsa kanssa Kööpenhaminassa, ja häntä pelotti, että joku tuttava tai sukulainen hänet tapaisi ja tuntisi. Mutta sitten hän katsoi pellinpalaseen. — Ei, ei se ole mahdollista, niin kurjalta näytän. Huoletta voin mennä kaikkialle, mihin muutkin merimiehet.
Kutsujan käytös oli ollut aivan yksinkertainen, eikä hän mitään erinomaista puhunut, mutta Aarre ei käsittänyt, mikä siinä lämmitti, elvyttäen hänet tylsän synkkyyden tilasta, johon hän oli vaipunut. Kohta lensi hänen mieleensä kirje äidille. Niin, se oli kirjoitettava nyt ensiksi. Mutta miten? Millä sanoilla? Ei hän voinut valehdella, mutta vielä mahdottomampi hänen oli kertoa kamalasta merimatkastaan. Rakas äiti raukka, hän olisi varmaan kuollut, jos olisi aavistanut poikansa kärsimyksiä. Aarre tunsi sydämensä täyttyvän sanomattomalla hellyydellä ja kaipauksella, ja sen kaiken hän sulki muutamiin köyhiin riveihin.
— Siinä ei ole paljoa, mutta äiti ymmärtää, oi kyllä hän ymmärtää minua…
Äidin kuvaa seurasi toinen kuva: pieni tyttö, joka maalattiin samalle kankaalle kuin tumma poikanen; tyttö, jonka olento oli auringonpaistetta ja laulu linnun viserrystä; hänen kesäinen riemunsa, hänen nuoruutensa unelma, hänen tulevaisuutensa toivo — joka oli särkynyt ainiaaksi…
— Kiitos kuitenkin siitä, mikä oli, ja hyvästi, kallis, hyvästi, oma "meren tyttöni"!
"Niin, kiitos kaikesta! Kerranhan me lasna leikimme rakkahasti. Ah, luulin leikin sen jatkuvan vanhuuden päivihin asti…"
Aarre ei enää ollut sama kuin tunti sitten. Hän eli jälleen, eli muistoissa ja tunteissa. Samalla nykyhetki ja tulevaisuuskin heräsivät hänelle uusina. Ensiksi hänet valtasi halu noudattaa merimiespastorin kutsumusta, ja vähän siistittyään itseänsä hän lähti astumaan kanavan rantaa pitkin, sitten vilkasliikkeisen sillan yli ja edelleen Annan toria kohden. Hän ajatteli, kuinka kummallista oli sentään, että hän vielä kulki tässä, että hän oli säilynyt vahingoittumattomana eikä sortunut ja nääntynyt ylivoimaisen taakkansa painoon. Oliko siinä erityinen varjelus? Kenties… Mutta sitten nousi voimakkaana toinen ajatus: — Olen säilynyt tähän asti, mutta nyt en enää lähde merille siinä laivassa. Minä karkaan! Miksi en karkaisi? Hän tunsi kuin sähkön kosketusta, hän innostui ja kiihtyi. Kuinka se vain kävisi päinsä? Sen täytyi käydä. Hän kouraisi taskuunsa. Olihan siellä paperit? Onneksi!
Hän oli nyt saapunut siihen paikkaan, missä lepäsi vanha laiva, "Bethel", tanskalaisen merimieslähetyksen "kirkko". Hän alkoi epäröidä. Hukkaisiko hän aikaa menemällä sinne? Kuitenkin hän astui alas, pysähtyi ovelle ja silmäili ympärillensä. Laivan sisusta oli muodostettu suureksi, yksinkertaiseksi saliksi, joka oli täynnä penkkejä. Jumalanpalvelus oli jo alkanut, pastori puhui paraikaa, mutta miehiä oli vain kymmenkunta etumaisilla penkeillä. Aarre huomasi, että syvä, vakava katse kiintyi häneen. — Tuo mies ei päästä minua, hän kysyy kuka minä olen, tuli sinä hetkenä hänen mieleensä, ja samalla kuin hän peräseinältä puhujan pään yläpuolelta luki tanskankieliset sanat: "Mestari on täällä ja kutsuu sinua", samalla kuin hän huomasi käden viittaavan häntä lähemmäksi, hän vetäytyi taapäin, poistui ovesta ja pakeni. Hän häpesi itseänsä, hänen poskensa kuumottivat ja sydän löi rauhattomana — mutta hän ei tahtonut, hän ei tahtonut… Sillä kun Mestari kutsui karkulaista, kutsui hän kotiin, ja se merkitsi nöyrtymistä sydämen syvimpiä pohjia myöten…
Ei, hän tahtoi itse auttaa itseään, hän tahtoi karata laivastansa; niin, sen hän oli tekevä. Kun tietäisi yhdenkin, jolle uskaltaisi puhua siitä!
Aarre oli ehtinyt vain vähän matkaa "Bethelistä", kun hän huomasi Vallin ja ylipursimiehen kiertävän esille kulman ohitse. Hän huusi heille, ja he kääntyivät. Näillä seuduilla varmaan useimmat toisistakin liikkuivat, sillä täällä katujen varret olivat täynnä kapakoita ja merimiesten ilopaikkoja.
— Kas, kas, sanoi ylipursimies. — Meidän siveä, kiltti poikamme kulkee yksikseen huvittelemassa, jotta me vanhat paatuneet luulisimme hänen istuvan kirkossa!
— Älä välitä hänen loruistaan, sanoi Valli. — Tule mukaan saamaan ryyppy, joka vahvistaa!
— Tulen, sanoi Aarre. Hän oli uhkapäällä jälleen. Kyllä hän tiesi kestävänsä lasin, kaksikin.
Siinä oli heidän edessään korkea rakennus, jonka alakerran ikkunat olivat verhotut ja ulkoseinät likapilkkuiset, kuten viinin jäljiltä. — Tuonneko? kysyi Valli, vaihtaen silmäystä ylipursimiehen kanssa. Tämä viittasi olkansa taakse toiseen taloon. — Etkö muista, silloin Hampurista tullessa? Se oli — Hän kuiskasi jotakin, jota Aarre ei kuullut. Valli nyökkäsi päätään, ja sitten he menivät.
Oven auettua oli Aarteella aivan sama tunne kuin tullessansa Sörnäisissä Atlan huoneeseen tai ensi kertaa kuullessansa Nilssonin juttuja. Mieli kuohahti, hän olisi halunnut heti kääntyä takaisin. Mutta ylipursimies näytti niin häijyn vallattomalta ja ivalliselta, että Aarre pakotti itsensä rauhallisen näköiseksi. — Yksi lasi, hän päätti. — Sitten menen pois, menen vaikka valkean läpi.
Ylipursimies nauroi jälleen, vilkutti silmää yhdelle koreahepenäisistä tarjoilijatytöistä, viittasi Aarretta ja sanoi merkitsevästi ruotsinkielellä, jota hän osasi: — Ensikertalainen! Valli katsoi toveriinsa miltei nuhtelevasti, sitten epäröiden Aarteeseen, mutta tyttö hymyili, jotta hampaat välkähtivät, ja ylipursimies ihan uhkui vallatonta iloa.
Juomat tuotiin, kullekin omansa. Valli katsoi jälleen Aarteeseen, mutta ei puhunut mitään. Tämä oli ottanut lasin tyhjentääksensä sen yhtä kyytiä ja lähteäksensä heti tästä inhottavasta pesästä. — Nyt nousen… Mitä? Jalat eivät kanna… Huone pyörii… Mitä minä sain? Kuule sinä, mitä minä sain?… Aarre hapuilee, yrittää ravistaa ylipursimiestä kauluksesta, mutta mies väistää nauraen, ja Aarre tapaa käsiinsä kimpun kiharoittua tukkaa… Sitten hän ei paljon muistanut, mitä tapahtui. Hämärästi hän tiesi, että oli yö ja tuli aamu; että Valli koetti saada häntä pois, mutta hän ei lähtenyt; että joku vieras tarttui häntä niskaan ja työnsi kadulle… Hän astui pari askelta, hoipertui… Missä hän oikein olikaan? Hukkunut. Hän oli varmaankin hukkunut, sillä pyörteet kohisivat… Nyt joku huusi, kun näki hänen vajoavan… Aarre, Aarre! Kuka huusi sitä nimeä? Joku liikutti, joku nosti… Hän raotti vaivalla silmänsä ja luuli katsovansa tuttuihin kasvoihin. Eihän se Viljo ollut? Ei, vai Viljo? Itsehän hän oli Viljo Rantanen ja hukkunut syvän meren pohjaan…
Hän sulki silmänsä eikä tietänyt mitään enää. Joku kantoi hänet ajurin vaunuihin. Päivä oli jo korkealla taivaalla, kaupat avattiin, aamulehtiä tarjottiin, torit vilisivät vilkkautta, ja satamissa laivat puhalsivat. Silloin ajuri pysähtyi Annan torin merimieskodin eteen.
VII
Se oli Viljo kuitenkin. Aarre näki hänet vuoteensa lähellä, herätessään monen tunnin perästä. Pää tuntui raskaalta, ja rintaa ahdisti epäselvä tuskan tunne. Mikä paikka tämä oli? Siisti, ystävällinen kammio, puhtaat, valkoiset lakanat — ja Viljo, suurin ihme kaikesta! Hän luki eikä huomannut hoidokkaansa heränneen. Ilmoittaisiko Aarre itsensä? Häntä hävetti niin, että hän olisi tahtonut kääntyä seinään päin ja ainiaaksi sulkea silmänsä Viljolta, mutta samalla hän ei oikein tietänyt, mikä häntä hävetti. Toisaalta hän oli utelias, hämmästynyt ja syvimmässä sydämessään iloinen kohtaamisesta, joka hänet oli pelastanut jostakin kauheasta. Mistä? Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Hämärät muistot alkoivat palata kuin paha uni, hän liikahti tuskallisesti, Viljo kohotti katseensa kirjasta ja kohtasi hänen avoimet silmänsä.
— Missä minä olen? Ja kuinka sinä olet täällä? kysyi Aarre ensiksi.
— Minä tapasin teidät katuojasta, vastasi Viljo nuhtelevan suoraan.
Aarre ei voinut sanaakaan lausua.
— Kuinkako minä olen täällä? jatkoi Viljo. — Sehän on yksinkertainen asia. Tulin höyrylaivan lämmittäjänä ja ehdin ennen "Pilveä", vaikka myöhemmin läksin. Sitä minä enemmän ihmettelen, että "Pilvikin" tuli tänne. Kirjeessä oli sanottu, että se menee New-Castleen.
— Se meneekin. Mutta minä en enää astu siihen jalkaani, en vaikka henki menisi. Viljo, se on kauhea laiva. Mitä minun pitää tehdä? Neuvo, auta minua! Mutta ensin — missä minä olen nyt?
— Lähetyksen merimieskodissa. Ette voi viipyä kauan enää, teitä voidaan kaivata. Minun taaskin pitää pian lähteä konsulaattiin.
— Kuulithan, että minä en laivalle palaa. Se on mahdotonta! Mutta minä en osaa ajatella, kaikki pyörii päässäni. Olin päättänyt karata. Nyt en muista, joko suunnittelin jotakin…
Aarre oli noussut ja koetti järjestää pukuansa. Hän oli niin hervoton ja pahoinvointinen, että ainoastaan vaivalla sai sen salatuksi hiukan. Viljo katsoi häntä terävästi; kyllä hän ymmärsi, kuinka oli laita.
— Tokkohan olette ihan selvillä vieläkään, Aarre herra. Muuten te tietäisitte, ettei se ole mies eikä mikään, joka karkaa. Tietäisitte senkin, että karkurit usein saadaan kiinni, ja heitä kohtaa ankara rangaistus. Minkätähden te karkaisitte?
Aarre alkoi kertoa kapteenista ja oloista "Pilvellä". Hän virkeni kiihkosta, ja kuva toistaan räikeämpi vieri esille. — Viljo, Viljo, auta minua pelastumaan sieltä!
Viljo oli hyvin totinen. Yksi kohtaus vaikutti häneen tärisyttävästi — kertomus nuoresta pojasta, jonka suuhun konjakkia kaadettiin.
Hän muisti jotakin toista. Siitä oli monta vuotta kulunut, hän kävi kansakoulua siihen aikaan. Hänen oma isänsä oli juovuksissa ja väkisin juotti hänellekin. Sitä vihaa, sitä pohjatonta inhoa, jota hän oli tuntenut sillä hetkellä ja sitten toinnuttuansa! Ei kukaan muu kuin kotiväki tullut tapauksesta tietämään, mutta itse hän tiesi, ja se ratkaisi ainiaaksi hänen vastaisen suuntansa. Kyläläiset ihailivat ja kehuivat häntä, joka oli raitis, vaikka isä joi, eikä yksikään aavistanut, minkä kamalan kokemuksen hinnalla se oli voitettu…
Hän voisi kestää, sillä hän oli karaistunut voitettuaan kiusauksissa, nuoruusvuosien synkässä taistelussa, jonka kolkon kovuuden hän yksin tunsi. Aarre oli oikeassa, "Pilvi" ei ollut hellän, hyvän kodin kokemattomalle suojatille mahdollinen.
— Niin se on, minä käsitän nyt. Teidän täytyy päästä paikastanne tavalla millä tahansa ja palata kotiin, äitinne luo, Laineen luo…
Viljon ääni oli katkera, mutta Aarre ei siihen pannut huomiota. Kun ne kolme sanaa mainittiin — koti, äiti, Laine — silloin hän vasta selvisi tajuamaan, silloin hän äkkiä muisti kaikki, joutuen epätoivoon, joka rajuna puhkesi.
— Kotiinko? En koskaan voi nähdä heitä tämän jälkeen… Voi minua kurjaa onnetonta! Sinä minut löysit, Viljo, sinä näit ja tiedät, mutta puoleksi vain… Se on hirmuista!
Hän kätki kasvonsa käsiinsä eikä enää koettanutkaan hillitä ja peitellä.
— Mutta minun syyni se ei ollut, ei, Viljo. Yhden ainoan lasin olin päättänyt ottaa, aivan niinkuin laivallakin tein, ja sitten olisin lähtenyt. He pettivät minut, he juottivat jotakin huumaavan väkevää, joka sai minut heti pois tajustani. Siitä seurasi kaikki. Olin heidän vallassaan, he juottivat lisää, he tekivät mitä tahtoivat. Tiedätkö sinä, millaisia he ovat? He ovat helvetin henkiä ihmishaamussa. Jospa voisin kirota heitä niinkuin tahtoisin — sillä heidän yksin oli synti ja syy! Minun ei tarvitsisi tuntea syyllisyyttä; kurja juopunut oli toinen — en minä… eikä minun tahdostani… Mutta Viljo… se on kauheata kuitenkin, niin pohjattoman kauheata että minä en jaksa sitä kestää… Minussa on tahra, joka ei koskaan mene pois. Se on väärin! Minä syytän Jumalaa, nyt on minulla oikeus, jos ei ennen ollutkaan, kun kapinanhenki nousi. Sillä minä olin ja olen viaton! Minkätähden se siis tapahtui?
— Yhden lasin tähden, vastasi Viljo.
Mykistyen, säikähtyen Aarre kohotti katseensa häneen. Viljon silmissä ei ollut armoa, niissä oli tuomio. Aarteen pää painui alas jälleen; äskeinen epämääräinen syyllisyydentunto, jota hän kapinoiden oli koettanut vaimentaa, palasi selvänä ja ankarana. Puolustelut hälvenivät kuin lintuparvi hajoaa säälimättömän laukauksen pamahtaessa, ja hän yksin jäi jäljelle suojatonna, satutettuna. Tällä hetkellä hänen ei johtunut enää mieleensä vierittää syytä viettelevien, petomaisten ihmisten niskoille, vielä vähemmin Jumalalle. Ei hän sitäkään ajatellut, että "yksi lasi" hienon, puhdastapaisen isän kädessä oli häntä totuttanut pitämään sitä vaarattomana. Hän käsitti vain, että Viljo sanoi syylliseksi häntä itseänsä, koska hän oli tahallaan mennyt kapakkaan, ja niissä sanoissa oli julma, lahjomaton totuus.
Aarre tunsi käden olallansa ja katsahti ylös avuttomassa tuskassa.
Viljon muoto oli sulanut melkein lempeäksi, kun hän pyytäen sanoi:
— Tehkää niinkuin minä neuvon ja lähtekää kotiinne! Minä astun teidän paikallenne, sillä minunhan se oikeastaan onkin. Uskon varmasti, että voin saada kapteenin suostumaan. Asiassa on kyllä monta mutkaa, nimenvaihtonne ehkä vaikein, ja sitten myöskin minun oma palvelussitoumukseni. Olisi helpompaa, jos minun olisi määrä lämmittäjänä palata takaisin samassa laivassa, jossa tulin, mutta nyt se on myöhäistä… Niin, se on totta, en ole vielä kertonut. Jo Helsingissä sovin kapteenin kanssa siten, että saan Kööpenhaminassa erota toimestani, jos minun onnistuu hankkia itselleni toinen paikka ja sijalleni kunnollinen mies. Ei ollut paljon toivoa, mutta sallimus johti ihmeellisesti. Tuskin maihin pääsimme, kun tapasin erään meidän pitäjän pojan, joka sanoi mynstränneensä täällä ja lähtevänsä kohta Austraaliaan. Minä kävin katsomassa hänen laivaansa, ja hän kertoi silloin, että hän oli ollut suuressa pulassa ja työnpuutteessa ja tullut iloiseksi saadessaan vihdoinkin hyyryn; mutta kovin häntä pahoitti lähteä niin kauas, kun oli nuori vaimo kotona Suomessa. Minä kohta ehdotin paikkojen vaihetusta, hän ihastui kovasti, ja kapteenit myöntyivät ilman vaikeuksia. Sopimus konsulaatissa on tehtävä tänä iltana. Siinä nyt ollaan.
— Miksi sinä tahdoit laivastasi muuttaa? Oliko sielläkin paha olla?
— Ei, ei ensinkään… Viljo epäröi jatkaessaan: — Tahdoin alusta asti pitkän veden laivaan, ja sitäpaitsi purjelaiva on aina toista kuin höyrylaiva ja oikea merimies toista kuin lämmittäjä. Mutta oli siinä muutakin… Se on tässä asiassa yhdentekevää, olkoon sanomatta. Teitä minä nyt ajattelen. Olisi sopinut hyvin, että teidän kanssanne olisin paikkaa vaihtanut, mutta eihän se enää ole mahdollista…
— Minä lähden Austraaliaan! huudahti Aarre. — Nythän se juuri mahdollista onkin. Sillä kotiin… ei, ei, Viljo… Ei nyt! Minä en voisi nähdä heitä, minä en kehtaisi katsoa silmiin äitiä enkä… enkä… Jumalan kiitos, että pääsen matkaan — kauas, kauas pois! Mikä laiva se on? Milloin —?
— Odottakaa, malttakaahan, hillitsi Viljo. — Teidän pitää syödä nyt, että voimistutte, ja sillä aikaa minä koetan tuumata. Kuuletteko päivälliskellon? Tarvitsisi kai minunkin vähän syödä, mutta muut asiat ovat kiireisempiä. Menkää nyt vaan.
Aarre hätääntyi. Ei hänen nälkä ollut, mutta voimia hän tarvitsi. Viljo oli oikeassa. Mutta entä jos hän täällä tapaisi sen eilisen syväkatseisen miehen — sen, jonka olento oli niin velvoittava ja kiinnipitävä? Ja voisiko hän tahraantuneine vaatteineen mennä yhteiseen ruokasaliin näin siistissä majalassa? Yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi, että hänellä oli ainoastaan kymmenkunta markkaa eilen — ja mitä lienee kulunut? Hän kouraisi taskuansa. Missä kukkaro? Ei kukkaroakaan!
— Viljo… minulla ei ole yhtään penniä…
— Älkää huolehtiko. Köyhä minä olen kuin kirkonrotta, mutta sainhan vähän palkkaa. Minä maksan, Aarre herra —
— Aarre herra! Älä sano niin, se on kuin ivaa. Kätesi tänne! Aarre vain. Niin, se nimenmuutos — miten siitäkin suoriudumme…
— Minä teen parastani ja koetan keksiä jonkin keinon. Itselläni minulla on oma nimeni; hain uuden papinkirjan heti lähdettyänne ja sanoin entisen joutuneen pois, vaikka en kertonut miten. Puhutaan sitten enemmän, tulkaa nyt vaan, minä lähden mukaan, jos se on parempi.
— Aarre Rantanen, Viljo Rantanen — kaksi veljeä. Sopiiko niin?
— Hyvä. Muista sitten myös, etten ole "herra" enkä "te"!
He nauroivat ja Aarrekin tuli hyvälle tuulelle, heittäen menemään arvelut ja epäilykset. Olipa tämä somaa.
— Kuinka hän on nuori ja lapsellinen, ajatteli Viljo. Hänen tuli kovin sääli, hänen täytyi voittaa vaikeudet Aarteen tähden.
Ruokasali oli hyvin siisti, kuten makuuhuoneetkin, mutta niin perin yksinkertainen, että Aarre unohti hävetä huonoa asuansa. Ystävällinen emännöitsijä tervehti Aarretta, ikäänkuin ei olisi ennen nähnytkään häntä — sinä surkeana hetkenä, jolloin Viljo tajuttoman kantoi sisälle. Pöydän ympärillä aterioitsi monta miestä. Viljon rinnalla Aarteen oli helpompi istua joukkoon, mutta parhaalta tuntui kuitenkin, kun kaikki oli onnellisesti ohi, maksu suoritettu ja he molemmat kadulla kulkemassa satamaa kohti.
— Minä pelkäsin merimiessaarnaajan tulevan, sanoi Aarre. — Kerroinko, että eilen olin hänen kokoushuoneensa ovella? Voi, jospa olisinkin mennyt sisälle silloin, niin, voi jos olisin! Nyt en tahtoisi häntä lähestyä, en mistään hinnasta — mutta eikö ollut ihmeellistä kuitenkin, että sinä veit minut juuri lähetyksen majalaan?
— Sehän on ainoa kunnollinen, vastasi Viljo.
Aarteen täytyi ihmetellä Viljon älyä ja käytännöllisyyttä. Hän oli vasta muutaman päivän ollut Kööpenhaminassa, ja kaikesta hän oli jo ottanut selvää. Ensikertalainen suuressa maailmankaupungissa, ymmärsi tanskaa huonosti ja puhui ruotsia väärin ja kankeasti, kuten useimmat hänen kotipitäjässään, ruotsalaisen ja suomalaisen asutuksen rajaseudussa — ja kuitenkin hän tuli toimeen kuin tottunut matkustaja, ja kartan avulla, jota hän kadunkulmissa levitteli tuon tuostakin, hän reippaasti kuljetti Aarretta "Diana" laivalle, johon hän oli saanut paikan.
— Nyt tiedän, huudahti Viljo, kun laiva jo näkyi. — Sinun papereistasi me sievästi raapimme pois etunimen ja panemme omasi sijaan. Sillähän asia on suoritettu!
Aarre innostui, he kääntyivät takaisin kappaleen matkaa, asettuivat rähmälleen erään satamasillan portaalle ja ryhtyivät toimeen. Viljo antoi terävän puukkonsa, Aarre keveämmin käsin suoritti työn. Ihmisiä kulki ympärillä edestakaisin, ja joku heitti oudoksuvan katseen molempiin nuorukaisiin, mutta enimmät tuskin huomasivatkaan heitä, sillä rantajätkiin he kyllä olivat tottuneet. Pienessä, kurjassa satamakahvilassa Aarre kirjoitti nimensä Williamin sijalle, taitavasti matkien vierasta käsialaa. Sitten he olivat valmiit.
Kuinka "Diana" oli uljas ja mahtava, kuinka toisenlainen kuin "Pilvi" pahanen, joka sentään ei ollut lajissaan huono sekään! Kapteenikin teki erittäin hauskan ja edullisen vaikutuksen. Ensin hän kyllä närkästyi, kun ehdotettiin vaihtoa vielä kerran, mutta hän leppyi pian, Viljon puhuessa suoraan ja totuudenmukaisesti, miten asiat olivat.
— Herra kapteeni, minä pyydän, että ottaisitte hänet huostaanne. Pieni palkka riittää aluksi, kunnes näette, kuinka hän tulee toimeen. Pääasia on, että hän pelastuu huonosta seurasta ja vaikeista oloista, joita hän ei kestä, sillä hän on hienon perheen poika-… Hän on lähtenyt merelle, koska hänen ylhäinen isänsä ei sallinut hänen kihlata tyttöä, jota hän rakastaa. Ristimänimi papereissa on oikea, mutta sukunsa tähden hänen täytyy pitää vierasta liikanimeä. Niin, se on minun nimeni, minä olen häntä auttanut. Herra kapteeni, teette suuren hyväntyön, jos otatte hänet vastaan ja suojelette häntä kaikesta pahuudesta… Kotiinsa hän ei kumminkaan palaja.
Punehtuneena, ääneti ja häpeillään Aarre kuunteli Viljon selvityksiä, mutta samalla hänen tuli hyvä olla, ikäänkuin hän olisi vapaaksi päässyt, kun valheiden verkkoa hänen ympäriltänsä revittiin rikki. Kapteeni katseli tutkivasti nuorta tarjokasta, kun Viljo mainitsi suojelemista pahasta.
— Juotteko? hän kysyi kääntyen Aarteeseen.
— Ei hän sitä tee, riensi Viljo Aarteen puolesta vastaamaan. — Eikö totta, Aarre, sinä lupaat kapteenille, ettet väkevän pisaraa pane huulillesi koskaan?
— Lupaan, vastasi Aarre syvästi liikutettuna.
— Olkoon menneeksi, sanoi kapteeni ojentaen kätensä. — Te tulette siis toverinne asemesta, jos saatte eron entisestä palveluksestanne. Mutta tämä on viimeinen vaihdos, johon suostun, hän lisäsi leikillisesti. — Muuten ehkä saisin ennen iltaa kymmenesti miehiäni muutella. Nuori mies, nyt saatte pitää hyvänänne, ei auta! Rientäkää heti entiselle laivallenne. Puolentoista tunnin perästä teidän tulee olla konsulaatissa.
Aarre kumarsi kohteliaasti. — Herra kapteeni, en mitään niin hartaasti toivo kuin palvella teitä. Kiitos, tuhat kiitosta! Nyt riennämme edellisen kapteenin luo, ja varmaan kaikki käy hyvin, koska alku oli näin onnellinen. —
He lähtivät ulos, Viljo tyytyväisenä, Aarre täynnä onnea.
— Viljo rakas, en tiedä kuinka kiittäisin sinua. Olenko minä hirveän itsekäs? Sinä olisit päässyt tällaisen hyvän kapteenin laivaan, ja nyt menet minun viheliäiseen "Pilveeni" kärsimään. En voisi ottaa niin suurta uhria vastaan, ellei —
— Älä puhu turhia. Mitään kärsimystä ei voi verrata siihen, jota viimeisessä paikassani sain kokea, ja siksi jokainen vaihetus on etu minulle…
— Mitä sinä oikein tarkoitat, Viljo? Sanoithan että laiva oli hyvä ja kapteeni samoin. Ei voi olla kurjempia oloja kuin "Pilvellä". Ehkä kuitenkin sinä saat parempaa, kun kapteeni kuulee, että olet Atlan veli.
— Atlan veli? Viljo pysähtyi, käyden kovasti kiinni Aarteen käsivarresta. — Miksi sanoit sen sanan? Minkätähden se voisi vaikuttaa? Sano totuus, Aarre, minä vaadin sinua!
Hänen muotonsa oli niin muuttunut, että Aarretta pelotti. Empien hän vastasi:
— Kapteeni näkyi pitävän Atlasta.
— Sano mieluummin, että kapteeni näkyi pitävän häntä — Ja Viljo työnsi huuliltaan ruman, karkean nimityksen. — Niinkö? Niinkö? Voi Jumala, armahda meitä!
Viljo piteli ohimojansa, ikäänkuin olisi pelännyt järkensä sekaantuvan. Aarre oli kauhusta mykkänä. Hän ei koskaan ollut aavistanut tyynen, juron Viljon kätkevän niin riehuvia tunteita povessaan.
— Nyt, jos tahdot, kuule entiset kärsimykseni! Perämies oli suhteissa Atlaan, ja kaikki toisetkin hänen tunsivat, nuorinta myöten. Huomasin sen jo ennen lähtöä, ja siksi tein sopimukseni vain tänne asti. Olisin kuollut mieluummin kuin sitä seuraa kestänyt! He eivät kuitenkaan olleet pahoin paatuneita miehiä. Onneton tyttö, kuinka minä näin hänen rannassa kietovan ja houkuttelevan! Emmekä me kotolaiset ole mitään tietäneet näinä vuosina… Hän on mennyttä kalua, hän ei enää anna itseänsä pelastaa. Luuletko, etten pyytänyt ja puhunut? Olisin palannut takaisin ja vienyt hänet kanssani, mutta hänkö olisi tahtonut! Voi, miksi ei meille kukaan ilmoittanut ajoissa? Nyt en muuta voinut kuin kirjoittaa kotiin ja sitte koettaa paeta kauas, niin pitkälle kuin maailmata riittää. Helvetin tuskaa se oli, jota laivalla kärsin, kun miehet hänestä puhuivat. Luulin jo päässeeni siitä — ja sinä sanot, että "Pilven" kapteeni —
— Viljo parka! Olen pyytänyt sinulta mahdottomia, nyt sen ymmärrän.
Minun tuulentupani kaatuu, minun täytyy jäädä, ja sinä lähdet
Austraaliaan, Aarre huokasi syvään. — Se on kohtalon rangaistus, minä
en voi välttää. Mutta yksi asia —
— Odota, anna minun tyyntyä! Ei, minä otan paikkasi kuitenkin… Mies jaksaa kantaa, kun hän on karaistu. Koskapa maailma ennen olisi armahtanut minua…
— Siitä ei tule mitään, Viljo, jos tuolla mielellä aiot lähteä. Ei kapteenikaan suostu. Ajattele, että minä olen palkatta palvellut, ja se on suuri säästö hänelle.
— Minäkin voin palvella palkatta, edestakaisin. Ei ole elämäni paljon arvoinen. Jos sinä nuhtelet miesten törkeyksiä tai suorastaan vastustat kapteenia, kun hän pakottaa juomaan, silloin sinua voidaan kohdella siten, että taivut tai kuolet. Se olisi vahinko, toinen tai toinen. Minä en taivu, ja henkenikin on sitkeämmässä, mutta jos sen piinaavat ulos minusta, ei sekään ole niin vaarallista.
— Viljo, sinä kauhistutat minua! Miksi puhut noin? Jos oletkin katkera
Atlan tähden, niin onhan sinulla —
— Mitä sitten? keskeytti Viljo, kiihtyen yhä katkerammaksi, sitä myöten kuin vuosikausia seisoneet sulut aukenivat, purkaen ulos kaiken pidätetyn, piilotetun sisällyksensä. — Sinä paroni, rikas lellipoika, ymmärrätkö sinä mitään semmoisen köyhän hylyn kohtalosta kuin minä olen? Meitä oli monta, ja minä vanhin kuormaa kantamaan, jos en ota lukuun Atlaa, joka aina osasi liukkaasti livahtaa pois ja syytää pahat minun niskaani. Tiedätkö sinä, miltä maistuu, kun reipas poika vuosi vuodelta saa istua ahtaassa tuvassa kehtoa keinuttamassa, vaikka ulkona meri pauhaa ja toiset lapset leikkivät rannalla? Tiedätkö, onko silloin hyvä olla, kun vatsassa nälkä kurisee, koska isä on ainoilla rahoilla ostanut viinaa? Tai siitäkö mieli iloiseksi tulee ja luonto helläksi, kun tuuppaukset ja tylyt sanat ovat jokapäiväistä leipää ja selkäsaunat päällisherkkuja, syystä ja syyttömästi. Siksihän se minun parkittu nahkani kyllä laivaköyttäkin sietää! Aavistatko sinä, miltä raakuus ja huono elämä tuntuu, kun täytyy sitä aina nähdä ja kuulla, ja on koulussa oppinut ikävöimään parempaa? Minä en olisi kestänyt, olisin jo aikaa lähtenyt pois, ellei olisi ollut jotakin, joka pidätti… Siitä ei kannata puhua, nyt ei ole sitä enää. Kaiken kukkuraksi minun piti nähdä sisareni langenneena viettelijänä, pahennuksena itselleen ja muille. Sano nyt, onko elämälläni arvoa? Sano, onko mitään, jota varten säästäisin itseäni?
— On paras kuitenkin — Laine.
Maksoi ponnistuksen lausua sitä nimeä Viljolle. Aarre ei tietänyt mitään varmaa, mutta hän aavisti ja pelkäsi. Vaistomaisesti hän oli tuntenut vastenmielisyyttä Viljoa kohtaan tähän päivään asti, jona hän näki hänet uudessa valossa, pelastajanansa ja hyväntekijänänsä. Nyt saattaisi hän puolestaan olla jalo ja uhrautuvainen, nyt oli hänellä ehkä mahdollisuus vuorostaan lohduttaa ja nostaa… Mutta tuskin oli kallis nimi tullut hänen huulilleen, kun hän jo katui. Ei, hän ei sitä kestäisi. "Meren tyttö" yksin Länsirannassa, valkoisten uudinten varjossa, kyynelin kastamassa kukkiansa, jotka ikkunalaudalla seisoivat, tai ulkona vapaalla rannalla, auringossa kultahiuksineen, siellä, missä kerran kaksi lasta rakenteli siltoja hiekkaan — se oli kaihoisaa, se oli katkeraa, mutta sitä muistoa saattoi kestää, kun ponnisti kaiken tarmonsa ja miehuutensa. Vaan tietää hänet toisen rakkaaksi — ei, se oli mahdotonta! Ja itse kehoittaa toista menemään hänen luoksensa — mahdottomampaa vieläkin, liikaa, yli-inhimillistä… Pelonalaisena kuin se, joka tuomariltansa odottaa kuolemantuomion lankeamista tai armahduksen ihmettä, hän katsoi Viljon kasvoihin. Niissä ei ollut toivoa eikä iloa. Aarre hengähti helpotuksesta, ja Viljo näytti lukevan hänen tunteensa, sillä synkkä, katkera piirre hänen muodossaan muuttui syvästi ylenkatseelliseksi.
— Sinä mainitset minulle hänen nimensä — sinä! Tiedätkö, mitä hän oli minulle lapsuudesta asti? Elämäni kolkossa pimeydessä hän oli valon säde, mutta aina se uhkasi himmetä, kun sinä tulit. Osaan yhden kertomuksen raamatunhistoriasta paremmin kuin kaikki muut: sen, jossa profeetta kertoi kuningas Daavidille rikkaasta miehestä, joka otti köyhältä ainoan lampaan. Hän oli minun ainoani, jonka sinä otit. Älä pane kiveä kuormalle, älä tee pilkkaa! Minä tiedän kaikki…
— Viljo, Viljo, älä pane kiveä kuormalle sinäkään! Eihän hän ole minun.
— Ei, ei vielä — tiedän senkin. Mutta minulta sinä hänen sydämensä varastit. Eikä siinä kyllin. Puhtaasta, hyvästä tytöstä teit liehakon, joka paroniansa odotellessaan voi heittää hellän silmäyksen moukka raukallekin… Olen puhunut sinulle kärsimyksistäni, mutta en siitä kauheimmasta, että se alenee, joka oli kaunein ja korkein, ja että sitä täytyy halveksia, jota rakasti enemmän kuin omaa elämäänsä…
Aarre hämmästyi. Hän ei enää tuntenut Viljoa eikä ymmärtänyt, mitä hän puhui.
— Mitä sinä tarkoitat, Viljo? Me rakastamme häntä molemmat — ja hän?
— Itkee sinua arvatenkin, mutta mairitellen hymyilee minulle…
— Niinkö se siis kuitenkin oli… Minä luulin, että menehtyisin, jos saisin sen kuulla, ja nyt sinä sen sanot… Viljo, Viljo, sinä nimität itseäsi onnettomaksi, ja hän rakastaa sinua!
— Aarre!
— Niin, se on totta, sillä minut hän karkoitti pois…
— Aarre! Viljo pysähtyi läähättäen ja tuijotti häneen hurjasti, kuin epäillen kauheata pilkkaa. Mutta vilpitön suru Aarteen kasvoilla puhui totuuden kieltä. Viljo herpaantui sen edessä. Odottamaton onni tulvi niin voimakkain aalloin hänen ylitsensä, että hän menetti kaiken tasapainon.
— Nyt minä suostutan "Pilven" kapteenin vaikka millä voimalla. Nyt minä menen kärsimyksiin niinkuin juhlaan. New-Castleen vain — ja sitten kotiin, suoraan kotiin! Aarre, Jumala sinua siunatkoon…
Aarre näki suuret kyyneleet Viljon karkeilla poskilla. Itse hän oli oudossa mielentilassa: ei riehunut, ei valittanut, oli vain hiljaa, luonnottoman hiljaa.
"Pilven" kapteeni oli humalan hyvällä päällä. Viljo kävi reippaasti hänen luokseen ja esitti paperinsa, selittäen olevansa oikea William Rantanen, joka tahtoi vieraalta sijaiselta paikkansa pois.
— Atlanta Rantasen veli? kysyi kapteeni, siristäen silmiänsä.
— Niin olen, vastasi Viljo hilliten itseänsä. — Minä tunnen tämän toisen, joka sai paperini; hän on ylhäinen herra, huvitettu seikkailemisesta. Laskekaa hänet menemään, hän on jo saanut kyllikseen. Kuulin että hän on palkatta palvellut, ja minä suostun samaan, jotta ette joutuisi vahinkoon.
— Aa, sinä lurjus, sanoi kapteeni Aarteelle, — missä olit koko yön? Jos et täksi yöksi olisi palannut, olisin ilmoittanut poliisille. Vai ylhäinen herra? Mitä? Kyllä minä semmoiset herrat opetan! Ajetaan herruus nahasta ulos, se on hänelle parahiksi!
— Saattaa olla, sanoi Viljo rauhallisesti. — Jättäkää se kumminkin tällä kertaa muiden tehtäväksi. Mitä hauskaa teillä on vastahakoisesta työntekijästä, kun saatte toisen innokkaan ja alttiin? Minullehan vahinko tulee, mutta en siitä välitä. No, herra kapteeni, eikö sovita?
— Atlan veli, niinkö sinä sanoit? kysyi kapteeni uudestaan, vetäen suutansa ystävälliseen hymyyn.
— Niin, toisti Viljo.
— Pikku Atlan tähden, hän sanoi makeasti. — Kas niin, poikaseni, hyvä on. Ja sinä, hän kääntyi Aarteen puoleen, — laita luusi täältä ja kiitä että ne ovat eheinä!
Se oli hyvästijättö. Aarre vastasi samalla mitalla, kääntäen selkänsä sanaa virkkamatta, sillä välin kuin Viljo keskusteli vaihdoksen vaatimista toimenpiteistä. Tovereista Aarre ei tavannut ketään, kun hän ruhvista tavaransa nouti.
Viljolla ei ollut kiirettä, koska "Pilvi" viipyi vielä vuorokauden. Konsulaatista palattua hän lähti saattamaan Aarretta Dianalle ja maksoi melkein viimeisillä penneillänsä ajurin, jolla tavara-arkku kuljetettiin. Kun se oli paikallaan tilavassa, hauskassa ruhvissa eikä mitään enää ollut tehtävää, silloin molemmat nuorukaiset ojensivat toisilleen kätensä, yhdistäen ne puristukseen, joka kertoi, että kumpikin tunsi olevansa toiselle paljon velkaa, syvää kiitollisuutta ja uskollista ystävyyttä, joka oli säilyvä eronkin yli.
— Sinä pelastit minut, sanoi Aarre.
— Sinä annoit minulle toivon katkeruudessani, sanoi Viljo.
— Sinä säälit ja autoit minua, vaikka luulit että olin ottanut "ainoan karitsasi"…
— Sinä viittasit minua hänen luokseen, vaikka rakastit häntä…
— Viljo, sanoi Aarre silloin äkkiä, — älä siitä kiitä! Sinä olet parempi ja voimakkaampi minua. Ei se ollut jalo uhri niin kuin ajattelet, sillä en sitä vapaaehtoisesti antanut, ja minä pelkään, että jos se tapahtuu, minä suruuni sorrun… Älkäämme puhuko siitä enempää, en jaksa nyt… Vie terveisiä äidilleni, vie kaikille, myös Länsirantaan… Hyvästi, hyvästi! Kiitos, Viljo, vielä kerran!
Päivä oli ollut liian vaiherikas ja liian täynnä mielenliikutuksia. Aarre oli heikko edellisen yön jälkeen, ja kun hän jäi yksin ja jännitys laukesi, tunsi hän voimansa olevan kokonaan lopussa. Hän oli ollut niin turvassa Viljon luona, niin iloinen uudesta paikastansa, niin huolissaan siitä, miten "Pilvellä" kävisi, ja sitten osaaottava Viljon tuskaan ja epätoivoinen Laineen tähden, että kaikki muu oli vähäksi aikaa unohtunut. Nyt uupumuksen ja hylätyn yksinäisyyden tunteen mukana palasi omantunnon kalvava vaiva. Hän olisi tahtonut rukoilla, mutta Jumala tuntui paenneen kauas pois. Hän ajatteli äitiänsä, mutta häpeä vain kasvoi, sillä hän oli pettänyt rakastavan luottamuksen. Kuinka onnellinen hän olisi voinut olla, päästessään merta kyntämään suuressa, kauniissa laivassa, hyvän kapteenin komennossa, kauas, kauas vieraisiin ihmemaihin! Kaikki muu suru olisi ehkä saattanut siellä vaimeta ajan aaltoihin — mutta synnin varjo oli seuraava häntä minne hän menikin, vaikka merten ääriin. Hän katseli tummaa vettä, ja hänen silmistäänkin vesikarpalot alkoivat vierähdellä. Hän muisti runoilijan valitusta:
"Vuoskausia kärsimys kalvaa voi ilon tyhjän ja kurjan tähden, ja tahra, min hetken huumaus toi, ei kuumin kyynelin lähde. Punaruusuista tuskaa, murhetta vuotaa…"
— Mutta se ei ollut minulle ilo! Ne eivät olleet punaruusuja!
Hän kohotti päänsä, ja piirteisiin tuli jälleen uhmaa ja terästä. — Minä voitan surun, sillä tästedes olen voittava synnin ja vaaran, nyt kun minä ne tunnen. Houkka joka lannistuu! Kun on yksin suuressa maailmassa, voi pian tulla haaveilijaksi… Mutta minäpä näytän, etten sittenkään ole mikään huono mies enkä mikään raukka!