VIII
Einar von Stern oli heti Mailisin palattua Helsingistä kirjoittanut New-Castleen, pyytäen viranomaisia tarkastamaan "Pilvi" nimistä kuunariparkkia sen saapuessa, ottamaan selkoa, oliko siinä mukana ylioppilas Aarre von Stern, pidättämään hänet kaikessa hiljaisuudessa ja kohta sähköttämään isälle. Kööpenhaminan leimalla varustettu kirje saattoi paronin ymmälle, sillä paronitar ja Valio eivät poikkeamisesta mitään tietäneet; mutta sitten hän sähkötti sinne samalla tavalla kysyen "Pilveä" ja poikaansa. Saapui vastaus, että mainittu laiva oli satamassa käynyt, mutta jatkanut matkaa propsilastissa New-Castleen. Se oli hyvä sanoma. Varmaan he olivat oikeilla jäljillä Aarteen suhteen ja saattoivat pian odottaa varmoja tietoja.
He aikoivat viipyä saaristossa, kunnes saisivat toivomansa varmuuden Aarteesta. Tänne tosin oli postin ja sähkösanomain saanti hankalampi; mutta paroni ja paronitar eivät kumpikaan nyt halunneet nähdä helsinkiläistä tuttavapiiriä, joka aina oli valmis kyselemään ja huhuamaan. Jos Aarre tavattiin New-Castlessa, aikoivat he yhdessä matkustaa sinne noutamaan hänet takaisin. Einar oli heltynyt, ja Mailis luotti rakkautensa voittoon. He päättivät myöntyä Aarteen merimiesunelmiin ja hankkia hänelle paikan taattuun laivaan, siinä toivossa että kaikki lopulta oli kääntyvä hyväksi, kun he ymmärsivät ja tunnustivat hänen halunsa ja taipumuksensa. Mailis tahtoi haudata pelkonsa ja kaipuunsa, Einar toivonsa nähdä hänet ylhäisenä virkamiehenä, joka kyllä sen ohessa huvikseen olisi saanut ohjailla kauniita kilpa-aluksia. Suuriin uhrauksiin hänkin oli valmis poikansa tähden, joka oli kallis heille molemmille.
Mutta sitten oli jäljellä vaikein pulma: Laine.
Paroni oli paljon häntä katsellut, kun hän oli Valkamassa. Hän oli kaunis tyttö ja harvinaisen miellyttävä. Vahinko, että hän oli vain kalastajatyttö. Paras ratkaisu olisi epäilemättä, jos hän talven kuluessa joutuisi jonkun vertaisensa vaimoksi — ja sopivia ehdokkaita kyllä saattoi rahalla hankkia — mutta suostuisiko siihen sellainen ihmeellinen tyttö, joka vastasi kieltävästi nuoren paroninkin kosintaan?
Paronitar teki työtä ylhäällä "maalauskammiossa", ja paroni istui hänen luonansa, kertoen tuumiaan. Ne loukkasivat Mailista syvästi: — Kuinka vähän sinä tunnet kansaa, kuinka alentavia sinun ajatuksesi ovat! Etkö luule, että jaloluonteisen kalastajatytön tunteet ovat yhtä koskemattomat ja pyhät kuin sinun ja minun?
— Niin, sanoi Einar surullisesti hymyillen, kun samassa Sirkku henkäyksen tavoin hulmahti sisälle, vaaleanvihreässä puvussa kuin lammen kaisla, — kyllä minä paremmin ymmärrän sellaista keijukaista kuin tämä. Eikö niin, tyttöseni?
— Mitä, setä kulta? En kuullut, mistä te puhuitte.
— Eipä sillä väliäkään. Paroni vaihtoi keskusteluainetta. — Pikku perhonen, mistä sinä tänne lensit? Tule tänne viereeni, tule kertomaan, mitä puuhailet. Ehkä sinun jo on ikävä?
— Aioin pyytää tädin luonnoskirjaa katsellakseni. Kyllä se on totta, setä, aika käy pitkäksi, kun ei Valiota kuulu. Onko se mikään ihme?
— Ihan joutavia ne hänen esitelmämatkansa, sanoi paroni. — En käsitä, mikä into häneen yhtäkkiä on tullut. Viime viikolla hän juuri puhui, ja nyt taas. Se mahtoi onnistua hyvin, koska se on niin mieluisaksi käynyt.
— Voi, sedän olisi pitänyt kuulla! kehui Sirkku loistavin silmin. — En koskaan ennen ole osannut ajatellakaan, että Valio on sellainen kaunopuhuja. Hän selitti, kuinka tieto on voimaa ja kuinka jo esi-isämme etsivät syntyjä syviä. Minä innostuin niin, että olisin sen puheen vaikutuksesta halunnut vaikka lukea ylioppilaaksi, ellen olisi kihloissa. Se oli aivan liian etevä puhe ompeluseuraan.
Mailis, jonka alakuloisille kasvoille Sirkun kertomus loi onnen hetkellisen heijastuksen, pysähdytti siveltimensä ja kääntyi tytön puoleen: — Ei milloinkaan, ei missään voi työmme olla liian etevää.
— Sentähden kai häntä pyydettiin kirkonkylän juhlaankin, arveli paroni. — Saattaahan Valio joskus esiintyä, mutta minusta tämä on liikaa. Noilla ihmisillä ei ole mitään hienotunteisuutta eikä kohtuutta, ja Valio on liian hyväntahtoinen. Ensi kesänä häntä varmaan pyydetään joka viikko juhliin ja ompeluseuroihin. Kansa on nykyään niin huvinhaluista, ettei sille riitä mikään, mutta Valion asia ei ole ryhtyä sitä tyydyttämään. Hänellä on parempaakin tekemistä.
— Niin, sanoi Sirkku kiihkeästi, — kyllä hänellä onkin. Sillä jospa te tietäisitte… Kerronko, setä ja täti? He ovat niin tyhmiä, niin tyhmiä! Kun Valio oli lopettanut puheensa, kuulin kahden muijan keskustelevan siitä. "Eikö tuon Valkaman nuoren paronin pitäisi tulla papiksi?" kysyi toinen, ja toinen vastasi, että niin sanotaan. "Minkätähden hän sitten puhui pelkkää tyhjää koreutta eikä oikeata Jumalan sanaa?" kysyi taas se edellinen muija. Mutta toinen sattui kääntämään päätänsä, huomasi minut, tyrkkäsi toista kylkeen, ja hänkin kääntyi minua katsomaan. Sitten he eivät enää puhuneet mitään. Minä olin hirveän suuttunut ja päätin, etten kerro Valiolle, sillä hänen käy mielensä pahaksi. Ei minä kuitenkaan voinut olla kertomatta, kun kuulin, että rovasti oli pyytänyt häntä esiintymään pyhäkoulujuhlassa. "Älä mene", sanoin hänelle, "sinä olet liian viisas ja puhut liian hyvin, he eivät ymmärrä. He tahtoisivat muka puhdasta Jumalan sanaa!" Mutta voittoko arvata, mitä Valio vastasi? Hän sanoi: "Ehkä muija parka oli oikeassa. Minä koetan tällä kertaa selittää heille, että Jumalan pelko on viisauden alku."
— Vahinko, että sinä et ollut kuulemassa, mitä he nyt kuiskuttelivat, hymähti paroni.
— Niin, kun pääni oli kipeä eilen, ja täti arveli sen tulevan tuulesta pahemmaksi. Älä naura, setä kulta, en minä pelkoni tähden olisi jäänyt kotiin, kun Valionkin täytyi lähteä. Olihan Länsirannan Erkki perämiehenä. Mutta kyllä minä sen sanon, että nämä saaristopaikat ovat hirveitä! Onko nyt laitaa, että yhden esitelmän tähden pitää nähdä niin paljon vaivaa ja olla poissa kaksi päivää ja yö?
— No, no, älähän pane kukkuraa; tämä päivä ei ole vielä puolessakaan. Mutta liikaa se sittenkin on, siitä olemme yhtä mieltä. Pikku morsian, pidä kiinni hänestä paremmin! Ja sitten paroni nauraen poistui. Alhaalla salin läpi kulkiessaan hän ei enää nauranut, vaan muoto kävi totiseksi ja syvä ryppy ilmestyi silmien väliin. Hän seisahtui hetkeksi pitkän seinän luo, jota koristi kaksi taulua, "meren lapset" ja "lammen lapset". Hän katsoi ja katsoi, mutta ainoastaan toista niistä. Sitten hän huokasi hyvin syvään ja astui hitaasti pois huoneeseensa, missä suurella pöydällä oli hujan hajan papereita ja purjehduspaviljongin piirustuksia. Hän silmäili niitä hajamielisenä, työnsi ne syrjään ja huokasi jälleen. Mailis saattoi innolla tehdä työtä — aiheen tähden — mutta hän…
Mailis maalasi jälleen kaksoistaulua. Se oli vasta niin alussa, että siitä ei saanut mitään selvää. Sentähden Sirkku otti käteensä luonnoskirjan, alkaen sitä selailla.
— Aarre ja vain Aarre, hän sanoi osaksi hiukan nyrpeänä, osaksi leikillään. — Miksi täti ei ole piirtänyt Valiota myös? Eikö hän tule kumpaankaan kuvaan?
— Onko se ikävää? Sinullahan on elävä kuva, ja se on paljon parempi.
— Täti, sanoi Sirkku epäröiden, — pidätkö Valiosta ihan niin paljon kuin Aarteesta? Minun mielestäni sinä aina olet hellinyt Aarretta enemmän, vaikka Valio on kymmenen vertaa herttaisempi ja hienompi.
Mailisin silmiin kyynelet kihosivat. Hän vastasi hiljaa: — Vapahtajamme sanoi: kenellä teistä on sata lammasta ja hän yhden niistä kadottaa, eikö hän jätä yhdeksänkymmentä yhdeksän korpeen ja etsi eksynyttä, kunnes hän sen löytää? Sirkku, ymmärrätkö, että sellainen on äidinkin sydän?
— Anteeksi, täti rakas, että pahoitin sinua! huudahti Sirkku katuvaisena. — Minä ymmärrän jotakin siitä, ellen täysin käsitäkään. Sinä pelkäsit jo kauan, että Aarre kerran lähtisi, eikö niin, täti? Kuinka kummallista sentään! Minä katselen tätä luonnosta, jossa hän on työntänyt venheen teloilta ja seisoo sen vieressä, katse täynnä syvintä ikävöimistä. Niin voi katsoa ainoastaan sitä, jota rakastaa yli kaiken. Sinä tiesit jo monta vuotta, että hän siten rakasti merta — etkö tietänyt? Niin, nyt minä ymmärrän sen… Tämähän on oma kuvasi — sinä istut portailla mustiin puettuna ja käännät kasvosi pois, pyyhkien kyyneleitä… Kuinka kaunis siitä mahtanee tulla! Mutta mitä taulun toiseen osaan on aiottu? Tämäkö? Ei, sehän on eri luonnos samasta aiheesta. Entä tämä? Niin, niin, se on oikea täydennys. Oi täti, jospa hän tulisi pian ja kuivaisi kaikki kyyneleet silmistäsi!
Nyt ne kirkkaina kiilsivät kumpaisenkin silmissä, myöskin Sirkun. Hän katseli piirrosta, joka kuvasi Aarteen kotiintuloa. Äiti seisoi verannan kaiteen luona ojentaen käsivartensa syleilyyn, ja portaita ylös riensi merimiespukuun puettu nuorukainen, valmiina seuraavassa tuokiossa heittäytymään hänen helmaansa. Siinä aivan kuin odotti jatkoa, odotti näkevänsä hänet lepäämässä äidin rintaa vasten, autuaan riemun kirkastaessa heitä molempia.
Sitä katsellessaan Sirkku unohti mielipahansa siitä, ettei kirjassa ollut Valion kuvaa. Mutta samassa hän huudahti ilosta, sillä elävän Valion ääni kuului porraskäytävästä. Samassa jo ovi aukeni.
— Vihdoinkin, vihdoinkin! ilakoi Sirkku. — Et usko, kuinka me jo olemme ehtineet kaivata! Nyt en sinua enää laskekaan, vaikka kuka pyytäisi ensi pyhäksi.
— Minä luulen, että he jo saivatkin minusta tarpeeksensa, sanoi Valio. Hän hymyili, vastatessaan hellästi Sirkun tervehdykseen, mutta siinä hymyssä oli jotakin väsynyttä ja alakuloista.
— Sinä et näytä reippaalta, Valio, sanoi Mailis tutkivasti. — Ehkä olet pitkästä purjehduksesta väsynyt?
— Olivatkohan he taas tyhmiä? huudahti Sirkku kiivaasti. — Kerro pian, minä en saa mitään rauhaa. Puhuithan sinä hyvin? Kävihän kaikki onnellisesti, eikö käynyt?
— Ei minusta ole kansanpuhujaksi, sanoi Valio surullisesti.
Mailis oli laskenut siveltimen syrjään, pyyhkinyt kätensä ja riisunut suuren esiliinansa. Aliisa neitsyt tuli ilmoittamaan, että kahvi oli pöydällä, mutta paroni oli mennyt ulos.
— Tulkaa, lapset, me odotamme häntä ruokasalissa, ja sinä kerrot matkastasi, Valio, siellä kodikkaassa sopessamme…
He asettuivat kiinteille, kuosikkaille penkeille ikkunakomeroon, joka oli kaikkien perheenjäsenten lempipaikka. Valio huokasi: Äiti rakas, Sirkku pieni — mitähän he hyötyivät hänen kertomuksestaan?
— Niin, minä saavuin perille ja menin suoraan juhlapaikkaan. Ensin puhui vanha rovasti. Lämpöä ja vakavuutta siinä oli kyllä, mutta tiedättehän, ettei hänellä ole suuria lahjoja. Hartaasti kansa kuitenkin kuunteli, ja se rohkaisi minua. Varmuuden vuoksi minun ehkä olisi pitänyt kirjoittaa puheeni, mutta enhän ole sitä Helsingissäkään koskaan tehnyt. Astuin lavalle, etsin kauneimmat sanat muististani… Näin lasten liikkuvan levottomina paikoillaan, muutamat nuorista nousivat lähtemään, ja aivan edessä eräs vaimo torkkui…
— Hävyttömät! suututteli Sirkku.
— Älä sano niin. Rovasti oli puhunut hyvin pitkään, pienessä koulusalissa ilma kävi tukalaksi, he olivat väsyksissä, se on luonnollista. En minä ketään moiti, mutta mieleni kumminkin masentui ja intoni laimeni, sillä olin toivonut ja odottanut, että puheeni heitä kiinnostaisi. En osannut enää pitää säikeitä koossa, hämmennyin ja tempasin täytteeksi, mitä sillä hetkellä keksin. Sen olisi pitänyt tulla sydämestä, mutta sydämeni tuntui aivan tyhjältä ja sanat helisevältä vaskelta ja kiliseviltä kulkusilta. Kun olin lopettanut, oli minulla se tunne, että yritykseni oli mennyt kokonaan hukkaan: ainoastaan toinen puoli väestä oli kuunnellut, ja ne, jotka kuuntelivat, eivät siitä mitään hyötyneet.
— Sitä ei voi tietää, lohdutteli Mailis. — Kun hyvää tahdoit, siunaa Jumala sen varmaan ja antaa jonkun siemenen itää. Ehkä myöskin nöyryytys oli sinulle itsellesi opiksi.
— Oli kyllä, sanoi Valio vakavasti. — Minä opin sen, etten ole luotu tällaiseen tehtävään. En sovi puhumaan kansalle, sillä siinä on välillä juopa, jonka yli en pääse hartaimmalla tahdollanikaan. Se on yksi asia. Toinen on se, etten itse omista sitä, mitä minun pitäisi muille antaa. Äiti, älä tule murheelliseksi, minä en voi siihen mitään… mutta minun on mahdoton tulla papiksi!
— Aina se ajatus onkin vaivannut sinua, sanoi Sirkku.
Mailis oli ensin ääneti. Sitten hän kysyi, kiinnittäen syvän katseen
Valioon:
— Miksi siis olet sitä aikonut tähänkään asti?
— Tiesinkö sen? Sinua, äiti, minä lapsesta asti olen rakastanut ja ihaillut yli kaiken, vielä enemmän kuin isääkin, vaikka paljon ihailen häntä myös. Minusta sinä olet pappi ja taiteilija yhtaikaa… Sirkku nauraa — mutta se on totta. Kun ajattelin elämäntehtävääni, oli aina mielessäni, että tahdoin pyrkiä äidin kaltaiseksi, ja silloin silmäini eteen kuvastui ainoastaan nämä kaksi uraa. Toinen tai toinen. Minä luulen, että olisin voinut piirtää ja maalata, jos olisin täydellä innolla ja luottamuksella ryhtynyt siihen, mutta en uskaltanut. Täytyy omistaa uskoa ja rakkautta, voidakseen jotakin. Silloin ajattelin, että helpommin kykenisin sanoissa tuomaan ilmi sydämeni kaiken kauneuskaipuun…
— Sinunhan olisi pitänyt ruveta runoilijaksi! huudahti Sirkku.
— Jospa olisinkin saanut! Mutta siihen ei voi ruveta, sen täytyy pulpahtaa esille. Ajatella minä voin, puhua minä voin, ja siksi uneksuin, että kokoaisin sieluni täyteen viisautta ja kauneutta ja toisin sen ilmi ihmisille.
Mailis kuunteli keskeyttämättä, mutta Sirkku huomautti jälleen: — Minä en ymmärrä, miten sen johdosta toivoit papiksi. Sinusta olisi tullut esteetikko.
— Kenties… Mutta syvimmällä sydämessäni asui kaunis ja pyhä kuva, jonka täydellisyyttä ikävöin. Sinä Sirkku, joka rakastat kauneutta myöskin — etkö koskaan ole tuntenut sitä ikävää? En tehnyt sitä itselleni täysin selväksi, vaikka valitsinkin urani, sillä niinä olin sellainen kuin äiti sanoi: uneksija, joka ei ole taistellut… Sinä iltana, jona siitä puhuimme lammen rannalla, heräsi jotakin minussa. Silloin annettiin taistelun merkki.
— Ja nytkö jo tahtoisit heittää sen kesken? kysyi Mailis hiljaa.
— En milloinkaan, sillä sydämeni nääntyy janosta ja ikävöimisestä… Mutta voinko antaa valmista muille, kun itselläni ei ole muuta kuin kaipaus?
— Siinä olikin vika, että koetit antaa valmista. Sinä olisit rakkaudessa antanut kaipauksesi!
Valio viipyi vaiti, syvissä mietteissä. Sitten hän sanoi:
— Kun puhuin edellisellä kerralla, annoin sellaista, mitä omistin. Silloin en lentänyt korkeammalle kuin siipeni kannattivat, mutta niin korkealle lensin, etten tavannut kuulijaini sydämiä.
— Sentähden, ettet tuntenut etkä ymmärtänyt kuulijoitasi.
— Siinäpä se on! Olen koettanut, mutta en kykene.
— Olet koettanut velvollisuudentunnosta, vaan et rakkaudesta.
Taas Valio jäi vaiti. Mutta Sirkku kysyi: — Voiko rakkauttakin oppia?
— Sen täytyy herätä pyhästä kipinästä, mutta me voimme lietsoa tulta.
— Sitä kipinää ei kukaan ole antanut minulle milloinkaan, sanoi Sirkku surullisesti. — Kentiesi sinulle, Valio. Tädillä on niin kauniita ajatuksia, ne sytyttävät.
— En tiedä, lausui Valio tavallista kiihkeämmin. — Minusta tuntuu kuin olisin puoli-ihminen tai kaksoisihminen; ainakaan en ole mitään selvää ja eheätä. Minussa on jotakin joka sytyttää ja jotakin joka sammuttaa.
Mailis huokasi syvään, syvään. Hänen katseensa kiintyi Einariin, joka juuri silloin astui sisälle. He olivat kaikki ääneti. Paroni katsoi kummastuneena ympärilleen, oudoksuen moista juhlallisuutta, ja nauraen hän sen keskeytti:
— No tehän olette niinkuin kirkossa. Hyvää huomenta, Valio! Katsoppas, Sirkku, tässä sinun kaivattusi nyt on eheänä, mutta iloiselta hän ei näytä, etkä sinäkään, vaikka kahvi-Kaisakin pöydällä odottaa — sinun ystäväsi, pikku Sirkku. Joko akat taas tahtovat viedä Valion ompeluseuraan?
Valio sävähti, niinkuin jokin olisi koskenut, ja ensi kerran Sirkku ei voinut hymyillä, kun paroni laski leikkiä.
— Setä, niinhän sinä puhut minulle kuin lapselle. Olenko minä niin tyhmä?
— Oho? sanoi paroni kummastuksissaan. — Mikä sinun on ja teidän kaikkien?
— Me keskustelimme vakavista asioista, sanoi Mailis, siirtyen pöydän ääreen. Hänen kätensä värisi, hän ojensi kahvikannun Sirkulle, joka ryhtyi emännöimään.
Paronikin kävi heti hyvin vakavaksi. — Aarteestako?
Valio pudisti päätään.
— Kyllä minä olen häntä paljon ajatellut, vaikka en usein puhu hänestä. On ihmeellistä, kuinka vieraat me olimme toisillemme. Sekin on suuri suru, joka sydäntäni painaa.
— Te olette niin eriluonteiset, sanoi paroni. — Sinä olet perinyt enemmän äidiltäsi, Aarre minulta.
— Eipä, päinvastoin, arveli Sirkku.
— Kuinka niin? Aarrehan on reipas ja iloinen niinkuin minä, ja Valio — kuuleppas, nyt sanon hänestä jotakin kaunista! — niin, hän on runollinen, miettiväinen, syvämielinen… Keltä se lienee perintöä? Ei minulta.
— Mutta Valio on ylimys, selitti Sirkku. — Me puhelimme siitä juuri. Hän tahtoisi mielellänsä rakastaa kansaa, mutta se on hänelle vaikeata niinkuin minullekin. Nyt minä käsitän syyn.
— Ja minäkin, sanoi Valio äänellä, joka sointui syvästi surulliselta.
He nousivat pöydästä, ja Valio heti poistui Sirkun seuraamana.
Mailis ja Einar jäivät kahden. Einar tunsi vakavaa painoa ilmassa, ja Mailis seisoi katsellen ulos ikkunasta, taistellen sydämessään, peläten ja halaten tilinteon hetkeä. Niin, sen täytyi tulla — lasten tähden. Hän kääntyi hitaasti, lausuen hellimmällä äänellänsä, jossa kärsimys värähteli:
— Sopusointu ja epäsoinnut — sano, kuinka ne voivat yhtaikaa olla olemassa? Sinä et ollut täällä, kun Valio murehtien valitti, että hänessä kaksi maailmankäsitystä taistelee eikä hän löydä eheyttä. Miten on Aarteemme laita? Purjehtisiko hän nyt vieraita vesiä, jos ristiriidat eivät olisi häntä ajaneet? Ne vastakkaiset voimat eivät ole hyvä ja paha, sillä sellainen taistelu käydään joka sydämessä. Tämä on jotakin toista.
— Niin, sanoi Einar äkkiä ja päättäväisesti, — luuletko, etten ole alkanut sitä aavistaa? Minä tahdon säästää sinut sanomasta, mitkä voimat heissä taistelevat: sinä ja minä!
Mailis hämmästyi. Sitten mielenliikutus ankarana hänet valtasi, ja kietoen kätensä Einarin kaulan ympäri hän purskahti itkemään.
— Ja kuitenkin me rakastamme toisiamme niin paljon! Einar, Einar, mitä tästä on tuleva?
— Mitä tulee köydestä, jota kaksi tempoo eri suuntaan? Toinen tai toinen voittaa, vetäen sen puoleensa.
— Tai köysi katkeaa… Einar, voitko sen sallia?
— Enkö minä saattaisi kysyä samaa? Sinä vieno Mailis, joka kuitenkin olet niin itsenäinen — tahtoisitko, ettei miehesi olisi mikään luonne, että hän olisi — nolla vain?
Mailis ei ehtinyt vastata, kuului koputus ja Aliisa neitsyt toi sähkösanoman. — Kaksi miestä tuli veneellä manterelta, hän kertoi. — He ovat soutaneet niin, että huohottavat väsymyksestä.
Paroni kalpeni. Sitten veri palasi hänen kasvoihinsa, jotta posket polttivat kuin tulessa. Hän viittasi Aliisaa poistumaan:
— Mene, anna heille ryyppy tai muuta, kunnes saavat maksunsa — no, joudu nyt!
— Aseta kahvia heille, huusi Mailis hänen jälkeensä. Itse hän ei ymmärtänyt, kuinka sai sanotuksi sellaista jokapäiväistä. Hän vapisi niin, ettei hän olisi voinut avata sähkösanomaa, mutta sen tekikin Einar kuumeisena, hätäisenä.
"New-Castle, England. 'Pilvi' saapunut. Von Stern ei mukana.
Ilmoitetaan lähteneen Kööpenhaminasta Austraaliaan."
He katsoivat toisiinsa tyrmistyneinä, aivan kuin ukonnuoli olisi heihin sattunut. Tuntui mahdottomalta käsittää, että kaikki toivo nyt oli turha, että he täydellä todella, auttamattomasti olivat Aarteen kadottaneet. "Köysi katkeaa"…
Tavallisesti Mailis ei rukoillut miehensä läsnäollessa, sillä hän tunsi sen Einaria vaivaavan. Nyt hän ei mitään kysynyt eikä ajatellut. Hän vaipui vasten ikkunapenkin kulmaa ja peitti kasvonsa patjaan, huoahtaen tuskassa kerran toisensa perästä:
— Herra, auta minua, vahvista minua! Minun uskoni horjuu, minä en jaksa luottaa…
Einar kumartui hänen ylitsensä: — Nouse, Mailis, nouse! Ja kun Mailis ei liikahtanut, hän sanoi syvästi surullisella äänellä: — Sinäkin olet epätoivoinen, vaikka hän kirjoitti muistavansa sinun laulujasi ja rakastavansa sinua niin paljon… Minulle ei ollut riviäkään…
Silloin Mailis kuin havahtuen kohosi pystyyn. — Anna anteeksi, Einar, rakas Einar! Niin, minä olen häpeällisen heikko, ja itsekkäästi tunsin vain oman tuskani. Ah, mikä vaara onkaan, ettei lapsi tule äidin epäjumalaksi… Mutta Jumala tietää sen… että voisin kestää eroa… voisin antaa hänet poiskin, Isän syliin — mutta en synnin valtaan!
Sitten valoisampi ajatus välähti hänen murheensa pimeydessä:
— Einar, tämä suru yhdistää meidät. Minkätähden pyrintöjen yhtyminen tekisi toisen meistä tyhjäksi, niinkuin sinä sanoit? Ei, vaan me ponnistamme täysin voimin, mutta samaan suuntaan, sillä kumpikin pyydämme nyt yhtä vain: tuhlaajapoikamme löytämistä ja palauttamista, olkoon hintana mikä uhraus hyvänsä. Minä tunnen, että jaksan uskoa jälleen. Kyllä hän palaa, sillä rakastava Isä kuitenkin kaikkea johtaa, eikä rukousten lapsi voi joutua hukkaan!
— Rukousten lapsi! toisti Einar synkästi. — Jos löytyy Jumala, joka rukouksia kuulee, tahtoisin minäkin häneltä pyytää poikaani. Kulkekoon hän missä tahansa, sinun hän on aina — mutta minä, joka sentään rakastin häntä myös, oi niin paljon ettei hän sitä aavistanut, minä saatoin hänet vihaamaan itseäni…
— Sydäntä särkee, kun sinä puhut noin! Mailisin silmissä oli kyyneleitä. — Hän on sinua rakastava, jokainen salpa on aukeava väliltänne, sillä kun hän tulee, olet oppinut häntä ymmärtämään.
Hetkeksi Einarin ääneen tuli katkera ivallinen väre, hänen lausuessaan: — Ja jospa olisin "ymmärtänyt" häntä alusta alkaen, jos kaikki olisi käynyt sinun ohjelmasi mukaan — olisiko se ollut onneksi? Hän olisi saanut meidän piikamme sivistymättömän tytön vaimokseen — tai ehkäpä ei olisi saanut häntä sittenkään!
— Ei niin, vaan "piian tyttö" olisi kasvatettu poikamme arvoiseksi sivistykseltäänkin, niinkuin hän on sydämeltään. Ellei Aarteen toivo silloin olisi toteutunut, olisi hän kestänyt sen kuin mies. Hän olisi lähtenyt merelle, sillä sinne hän aina on ikävöinyt; mutta me olisimme valmistaneet hänen matkansa ja tasoittaneet hänen tiensä, niinkuin aioimme nytkin, ja yhteinen siunauksemme olisi häntä saattanut.
Einar pudisti päätänsä. — Olkoon miten tahansa, se on korjaamatonta.
— Niin, kuiskasi Mailis. — Ei siis puhuta siitä. Tehkäämme nyt mitä voimme, saattakaamme häntä siunauksillamme ja rukouksillamme siellä missä hän kaukana purjehtii! Einar…
— Siis sinä voitat köyden omalle puolellesi, hän sanoi kääntyen pois.
Hänen äänensä värisi, hän tunsi uljuutensa pettävän.
— Ei, Einar, vaan sinä tulet minun avukseni. Oi Jumalalle kiitos, silloin me vedämme hänet luoksemme, sillä yhdistetyissä käsissä on voimaa!
"Yhdistetyissä käsissä on voimaa!" Melkein samat sanat oli Valio sanonut Sirkulle, sillä hekin tekivät tiliä.
— On raskasta, kun silmät aukenevat ymmärtämään sellaista, mikä minulle selvisi äsken. Sen täytyy tulla opiksi. Jos minä nyt en tinkisikään päämäärästäni, jos olisin rohkea ja pyrkisin siihen, mihin ensimmäinen ihanteeni viittasi, sano, Sirkku, pyrkisitkö mukana?
— Kaikkialle, mihin sinäkin!
— Käsitätkö todella, mitä lupaat? Entä jos se tulisi liian raskaaksi sinulle? Sirkku, me olemme yhdessä uneksineet monta vuotta; onko aivan varma, että jaksamme myöskin taistella tasarinnoin?
Sirkku alkoi nyyhkyttää.
— Mitä sinä tarkoitat, Valio? Etkö sinä rakastakaan minua?
— Voi, älä ymmärrä väärin. Minä muistan mitä äiti kerran sanoi: että sinä olet perhonen ja voisit paleltua. Kuinka paljon olen elänyt lyhyessä ajassa! Juuri siksi että sinua rakastan, minä pelkään…
Silloin Sirkku nosti päätänsä.
— Mutta minä en! Jos sinä vaan rakastat minua, en palellu. Olen minäkin jotakin ajatellut sen illan jälkeen, vaikka minun on vaikea puhua siitä. En sanoisi kellekään muulle kuin sinulle ja ehkä tädille… Eikö se ole katkeraa: minä en enää iloisesti palaa omaan kotiini! Kun täti ensin puhui elämän vakavuudesta, oli se minusta uutta ja pelottavaa, mutta nyt minua enemmän pelottaa, että kaikki entinen alkaisi uudestaan — tyhjäntoimittaminen ja ainaiset huvitukset. Voi Valio, ei minusta ole niinkään hauskaa olla aina vain lapsi tai perhonen. En tahdo pysyä sellaisena.
Valion silmät loistivat. — Oma Sirkkuni, kuinka sinä teet minut onnelliseksi!
— Sinä olet niin hyvä, sinä koetat ymmärtää minua. Enhän minä ole sinnepäinkään kuin pitäisi, mutta te nostatte minua ylöspäin. Kysyit äsken, enkö ole koskaan kaihonnut… En tiedä, tuskin lienen; tyhjyyttä olen kyllä tuntenut joskus — mutta sinulta ja tädiltä olen nyt vasta oppinut ajattelemaan ja pyrkimään.
— Niinpä me pyrimme iloisesti yhdessä, ja silloin ei ole hätää. Kiitos, Sirkku! Nyt minä uskallan toivoa, että Jumala antaa minulle vielä varmuuden tehtävästänikin, ja mieleni saa rauhan.
Heidän keskustelunsa keskeytyi, kun Mailis tuli kertomaan saapuneesta sähkösanomasta. Hän oli nyt jo tyyni, mutta Valio käsitti, että hän kärsi sanomattomasti. Sirkku muisti kaunista taulunluonnosta. Eikö se toteutuisikaan Aarteelle ja hänen äidillensä? Hän kiersi kätensä Mailisin ympärille ja itki kuin omaa suruansa. Valio näki ikkunasta, miten aallot vyöryivät ulos, kauas ulapalle, ja hän ajatteli syvällä murheella "pikku veljeä". Kuinka vähäiseksi hyödyksi hän koskaan oli Aarteelle ollut! Ja nyt ei sitä enää voinut korjata, ehkei milloinkaan…
* * * * *
Sitten tuli muuton aika. Paronin perhe siirtyi Helsinkiin, kun syystuulet rajusti puhalsivat Valkaman ympärillä, ja Sirkku matkusti kotiinsa lujin päätöksin, että hän nyt alkaisi opetella keittämään ja ompelemaan. Aarteesta ei kuulunut mitään, kunnes eräänä sateisena lokakuun päivänä läpimärkä, ryvettynyt vieras nuorukainen ilmaantui paronin keittiöön pyytäen tavata herrasväkeä. Keittäjätär tiuskasi hänelle ja käski pois, mutta hän seisoi yhä ovensuussa suorana ja hätääntymättä, sanoen että paronitar varmaan tahtoi ottaa vastaan Aarre herran terveiset. Silloin tuli esille Aliisa neitsyt, tunsi miehen ja huudahti hämmästyneenä: — Itärannan Viljo!
Nyt ei enää katsottu hänen huonoa asuansa. Sana vietiin sisälle, Mailis syöksyi keittiöön, ja Viljon estelyistä huolimatta hän vei hänet kauniiseen, sähkövalossa loistavaan ruokasaliin, jonne jo Valiokin oli ehtinyt. Kohta tuli paroni ja puristi Viljon kättä kuin rakkaan vieraan. Kaikki oli niin ihmeellistä, että reipas meripoika joutui aivan hämilleen, katseli saappaittensa jälkiä eikä saanut sanaa suustansa. Mutta hänen ei tarvinnutkaan alkaa, sillä kysymyksiä sateli, ja vähitellen ystävällisyys ja merimuistot sulattivat roudan.
Kun hän pääsi kertomisen vauhtiin, vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, ja kuulijat tuskin tohtivat hengähtää. Sitten mielenliikutus valtasi heidät; Mailis itki, Valiokin pyyhki kyyneleitä, ja paroni nojasi otsaansa kättä vasten. Rakas Aarre, heidän lemmittynsä, kuinka hän oli kärsinyt! He vapisivat vaaroja, joissa hän oli ollut, he kauhistuivat merimiesten kiusauksia ja avuttomuutta ihmispetojen luolissa, he kuulivat viattoman lankeemuksesta, mutta he iloitsivat siitä, että ihan kuitenkin oli sama kuin ennen, heidän puhdas Aarteensa. Itseänsä Viljo ei paljon maininnut; hän vain yksinkertaisesti sanoi löytäneensä Aarteen ja vaihtaneensa paikkaa hänen kanssansa.
— Kaikille hän käski sanoa terveisiä, lopetti Viljo kertomuksensa. Silloin vierähti kauan pidätetty kyynel paroninkin poskelle. Mailis tahtoi kiittää Viljoa, mutta ei voinut liikutukseltansa. Valio teki sen hänen sijastansa, niin sydämellisesti kuin veljelle. Hänelle ei johtunut mieleenkään, että Viljo oli yksi "kansasta", jota oli vaikea lähestyä.
Sitten Viljo nousi lähteäkseen.
— Ei, ei, illallinen ehtii kohta, ja yösijasta me myöskin pidämme huolen.
Mutta hän ei jäänyt. Läpi yön hän tahtoi matkustaa, sillä kotiin oli kiire. Paroni tarjosi hänelle rahaa; hän kiitti, vaan ei ottanut. — Enhän minä ole tehnyt mitään, josta pitäisi maksaa.
Hänen mentyänsä Valio sanoi vanhemmilleen: — Nyt tiedän, mihin tahtoisin elämäni käyttää. Suoritan tutkintoni, ja sitten, jos sallitte sen, lähden vieraisiin satamiin Aarretta etsimään. On niin kummallista nyt ajatella merimiehiä… Luulen, että voisin rakastaa heitä kaikkia, hyviä ja huonoja, sillä jokainen heistä on jonkun poika ja jonkun veli.
— Suuret päätökset vaativat kypsymistä, sanoi Einar.
— Minä siunaan sinua, jos lähdet, kuiskasi Mailis.
Einar huokasi. — Niin, en tahdo minäkään enää koskaan estää, jos lasteni sydän heitä vaatii johonkin…
Seuraavan illan hämärtyessä Viljo saapui kotirantaan. Siellä syntyi yhtä suuri hämmästys kuin von Sternin keittiössä. Lapset huusivat ja hyppelivät hänen ympärillään, Liinu uhosi ja päivitteli; mutta Janne oli juovuksissa, retkotti pitkällään vuoteella ja sopersi kerran toisensa perästä, että "mitäs täällä teet, olisit pysynyt siellä"…
Vielä samana iltana Viljo kävi Länsirannassa, mutta Laine oli poissa, ulkona merellä. Kalastajat olivat lähteneet kauas, niin että heitä odotettiin takaisin vasta lauantaina. Oli mahdotonta tietää tarkkaan, missä he liikkuivat; Viljon täytyi malttaa mielensä. Hän jäi istumaan Annin luo, tuli seuraavinakin päivinä ja kertoi kertomistaan. Anni ihmetteli, että merielämä lyhyessä ajassa oli muuttanut harvasanaisen Viljon puheliaaksi, katseli häntä tutkivasti ja näki ahvettuneitten, karkeitten poskien peittyvän ujolla punalla. Sitten Anni ei enää ihmetellyt eikä sanonut mitään. Hän päätti kuunnella tarkkaan, panna kaikki mieleensä ja kertoa Laineelle.
Kun kyläläiset lauantai-iltana kokoontuivat rantaan ottamaan vastaan kalastajia ja heidän saalistansa, oli Viljo kävellyt siellä jo toista tuntia. Mutta kun veneet ilmestyivät niemen takaa, ei hän voinutkaan jäädä siihen seisomaan, hiipi tyhjään kotitupaan ja istui ikkunan ääreen. Sydän löi lyömistään ja silmä tähysteli. Ne lähenevät, lähenevät yhä… Nyt! Tuossa hän hyppää veneestä… kuinka hän on punaposkinen ja notkea… hän hymyilee, tervehtii… onko hän koskaan ollut noin ihana? Mutta miksi hän äkkiä käy totiseksi, katsoo ympärilleen, vilkaisee nopeasti ylös Itärannan ikkunaan ja sitten taas poispäin, lähtien kiireesti rannalta? Onko Anni sanonut —?
Vasta aamulla he tapasivat toisensa ulkona rantakalliolla. Oli auringonpaisteinen sunnuntai, meri tyyni ja maa kuurassa. Kanervat kimaltelivat valkoisissa helmikoristeissa, ja punaiset puolat oli härmä sokeroinut. He kättelivät toisiansa kuin kaksi onnellista lasta. Kumpaisellakin oli sama tunne: kuinka me koskaan olemme voineet erota? Eikä kulunut puolta tuntia, ennenkuin he olivat sen sanoneet toisillensa, ja kun he puhuivat, puhui luontokin ympärillä.
Tuuli lehahti puuhun ja kuiskasi sille:
— Yli mustien merien retkeilin, läpi synkimmän syksysäänkin; nyt paistaa aurinko vihdoinkin, ja luoksesi rauhaan jäänkin.
Puu humisi vastaan:
— Minä tunnen tuttuni entisen, muut muistot huuruna haipuu; kotituulen laulua kuunnellen on täyttynyt koivun kaipuu.
Pienet laineet liplattelivat, vaipuen kallion juurelle kanervikkoon:
— Pois toistemme tieltä kilvaten me riensimme tyhjän vuoksi; tien päätämme hellästi yhtyen saman rantakallion luoksi!
Mutta kun nuoret onnelliset katsoivat ulos merelle, joka niin aavana ja auringonpaisteisena levisi heidän eteensä, muistivat he kumpikin häntä, joka purjehti etäisillä vesillä ja varmaan ajatuksineen seurasi heitä. Laine tuli surulliseksi ja kysyi Viljolta:
— Mitä luulet sen vaikuttavan häneen, kun hän saa tiedon?
Yhtä surullisesti Viljo vastasi: — Erotessamme hän sanoi: "Pelkään, että jos se tapahtuu, minä suruuni sorrun."
— Niinkö hän sanoi? Ja minä joka lupasin hänen äidillensä, että rukoilen hänen puolestaan, että teen mitä voin hänen hyväksensä… Olihan hän minun ystäväni.
— Minäkin olen hänen ystävänsä.
He eivät pitkään hetkeen puhuneet mitään enää. Alakuloisuuden varjo laski heidän ylitsensä, raskas tunto siitä, että heidän onnensa oli kolmannen sydänsuru.
— Viljo, sanoi Laine vihdoin, ja hänen silmänsä näyttivät niin suurilta ja posket kalpeilta, — luotatko minuun täydellisesti? Pidätkö minusta aina, etkö epäile ja hylkää minua, vaikka en tahtoisi vielä pian mennä naimisiin?
— Miksi et tahtoisi? Aarteenko tähden?
— Voisitko sinä… nyt kun hän on poissa, yksin suurten viettelysten keskellä, joista sinä äidille kerroit? Jos hän sortuisi meidän tähtemme…
— Aina hän tulee minun tielleni! huudahti Viljo kiivaasti. — Minua kiusataan viimeiseen asti, ja lopultakin ehkä sinut kadotan, vaikka jo ihan pitelin kiinni ja luulin omakseni. Se on liikaa, on tottakin!
— Nyt sinä jo suutut minuun, sanoi Laine hiljaa.
— Enhän minä sinuun suutu, virkkoi Viljo lauhkeammin. — Tiedänhän minä, että sinä olet oikeassa, ja itse ajattelin samaa asiaa. Mutta minkätähden juuri minun aina pitää kärsiä ja kieltää itseäni? Entä jos minäkin kerran sanoisin, etten kestä?
— Epäiletkö siis kuitenkin, etten pysy uskollisena? Laine tuli yhä surullisemmaksi. — Niin, se on minun rangaistukseni. Mutta jos lupaan, jos vakuutan… Ellet luota minuun nyt, luottaisitko vastakaan? Silloin emme koskaan ole onnellisia.
— Luotanhan minä… Älä vain rupea itkemään! Kauanko minun nyt sitten täytyisi olla ilman sinua? Ehkä harmaapääksi asti?
— Oi, Viljo, olenhan minä nytkin sinun!
Hän oli liikuttavan suloinen, hänen silmänsä olivat kirkkaat ja viattomat, kun hän ne loi Viljoon. Ei milloinkaan Viljo ollut tuntenut itseään sellaiseksi kömpelöksi karhuksi kuin sillä hetkellä. Hänen olisi tehnyt mieli sulkea tyttö syliinsä, mutta hän ei osannut koskettaa hänen sormenpäätänsäkään. Silloin Laine itse tarttui Viljon käteen ja kuiskasi ujosti:
— Minä luulen, että meidän ei tarvitsekaan kovin kauan odottaa… ja nythän minä vielä olisinkin liian nuori. Me rukoilemme hartaasti, että Jumala antaisi Aarteen pian palata hyvänä ja voimakkaana. Sitten perustaisimme oman kodin, kun hän on turvassa ja voi sen kestää!
IX
Meri, sinä ikinuori, ihanainen! Et väsy ja vanhene konsanaan, et voivu ja lannistu voitteloissa, ei himmene heleä hymysi, ei selviä syvyytesi arvoitus. Riehua, kuohua ja jälleen tyyntä; suurta ikävöimistä ja suuria unelmia… Rajaton pyrkimys ja rajaton rauha — siinäkö ikinuoruutesi lähde?
Kolme vuotta oli kulunut — Einarille ja Mailisille kolme pitkän odotuksen vuotta. Lyhyessä ajassa Einarin mustat hiukset olivat harmenneet ja Mailisin poskilta kukoistus kadonnut. Mailis oli ennustanut oikein; suru oli heidät yhdistänyt sisäisesti, sillä Einar oli murheen ja nöyryytyksen ahjossa, tuskaisten taistelujen helteessä, taipunut niitä lähteitä lähemmä, joista Mailis ammensi rauhaa. Mutta siitä huolimatta lepäsi yhä kuin suruharso yli kevään loistossa helottavan Valkaman. Aarre oli vielä poissa, missä — ei kenkään tietänyt.
Kolme odotuksen vuotta myöskin Viljolle ja Laineelle. Itärannasta oli isäntä kuollut, suistunut kerran humalapäissään lahdella syyshyhmään. Liinu oli huono ja kivulloinen, joten Viljo nyt sai raataa joukon elättäjänä. Kyllä Kolu ja Iisakki olivat merillä, Taavetti ja Ulla palveluksessa, mutta riitti vielä kotiinkin parvi pieniä, jotka pyysivät kalaa ja leipää. Kuinka hän olisikaan voinut tarjota kotia Laineelle? Ei, vaikka Aarrekin olisi palannut, hän, jota kesä kesältä turhaan odotettiin. Viljo oli näennäisesti tyven ja tasainen, mutta raskas pilvi lepäsi usein hänen otsallansa. Laine huolestui ja sanoi hänelle: — Vielä vuosi! Minäkin lähden työansiolle. Aarre on viipynyt kylliksi kauan, minä uskon, että hän on unohtanut. Nyt me vain hankimme vähän rahaa aluksi, ja vanhemmiltani minä saan hyvät myötäjäiset. Älä sure, kyllä sinun pikku siskosi kasvavat pian, ja siihen asti me yhdessä jaksamme pitää heistä huolta.
Laine piti sanansa ja meni Valiolle ja Sirkulle palvelukseen.
He olivat olleet jo vuoden naimisissa; olipa heillä ilonansa pieni pulska Einokin, isoisän suomalainen kaima, joka tarvitsi Lainetta, kun Sirkun hennot käsivarret väsyivät. Sirkku oli jäänyt orvoksi ja ollut aivan yksin ja turvatonna. Silloin he perustivat kodin, vaikka Valiolla vielä oli viimeiset tutkinnot suorittamatta. Heidän toimeentulonsa oli kyllä alusta aikain taattu, sillä Sirkku sai rikkaan perinnön, ja Valionkin vanhemmat varustivat poikansa mitä parhaiten. Sentähden Valion ei tarvinnut valmistuttuansakaan heti ajatella virkaa. Hän siirsi papiksivihkimisensä, osittain koska hän sitä edelleenkin arkaili, osittain ollaksensa vapaa matkustamaan mihin tie johti. Isän ja äidin äänetön, hillitty suru kalvoi ja rasitti häntä oman kaipauksen ohessa; hän tahtoi rientää Aarretta etsimään tai ainakin tutustumaan työhön merimiesten hyväksi — nyt vihdoinkin. Sirkku luonnollisesti halusi seurata Valiota, ja niin he lähtivät, pieni Einokin mukana ja Laine hänen hoitajanansa. — Älä ikävöi, kirjoitti Laine Helsingistä Viljolle. — Kun palaan, vietämme häämme.
* * * * *
He matkustivat laivalla Hampuriin ja pysähtyivät sinne. Kuinka suuria laivoja! Mikä pauhu ja ihmisvilinä! Kannatti jäädä muutamaksi päiväksi tätä katselemaan ja samalla näkemään skandinaavilaisten merimieslähetystä. Suomalaisia ei ollut Hampurissa vielä siihen aikaan. — Täältä heidän oli määrä matkustaa Englantiin ja toistaiseksi asettua Lontooseen.
Elben vesi velloi harmaanruskeana, ikävä tihrusade kostutti nokista satamasiltaa, koneet jyskyttivät raukeammin ja purjeet riippuivat lotkallaan. Oikea lokakuun tunnelma kesäkuussa.
— Ei auta, sanoi tanskalainen merimiespastori, nyökäten päätänsä Valiolle. — Tänään on lähdettävä etsimisretkelle, sillä illalla on jumalanpalvelus. Tulkaa mukaan, niin saatte nähdä heitä keskellä elämää, jota he viettävät.
Valio katsoi ikkunasta ulos sameaan ilmaan, katsoi sitten ympärilleen hauskassa huoneessa, jonka hän parhaasta hotellista oli vuokrannut, häpesi hetkellistä haluttomuuttaan ja riensi toisen huoneen ovelle, raottaen sitä hiukan. — Hyvästi, Sirkku, minä lähden pastorin kanssa. Hän puhui rakosesta, hiljaa pienokaisen tähden. Sirkku jo hymyillen heristikin sormeansa. Kahdessa hengessä oli poikaa uneen uuvutettu, eikä tahtonut onnistua, sillä hän oli pieni itsevaltias, joka vain halusi huutaa. Laine hyräili Sirkku pyysi, että hän laulaisi kovemmin, mutta Laine ujoksui vierasta pastoria. Nyt alkoi Einon konsertti jälleen. Sirkku näytti jo melkein epätoivoiselta, ja silloin Laine voittaen ujoutensa helkähti laulamaan. Ovi kävi, varmaankin oli viereinen huone jäänyt tyhjäksi.
Mutta ovessa kääntyikin merimiespastori, pysähtyi ja sanoi Valiolle: — Kuinka kirkas, heleä ääni! Minun meripoika raukkani ymmärtävät sävelten kieltä usein paremmin kuin sanoja. Rohkenisinko pyytää, että rouvanne illalla laulaisi heille jonkin laulun?
— Valitettavasti ei vaimoni ensinkään laula, enkä minäkään. Te kuulitte palvelustyttömme äänen.
— Todellako? Niin, Suomen kansahan on kuuluisa laulutaidostansa. Minua kuitenkin ihmetyttää… Onko hän aivan tavallinen oppiakäymätön palvelustyttö?
— Ei aivan. Hän on käynyt kansakoulun ja kansanopiston, hän on hienotunteinen ja kehittynyt, meidän lapsuudentoverimme, melkeinpä seuralaisemme nytkin. Niin, ei olisi mahdotonta antaa hänen laulaa… Mutta hän ei rohkene.
— Onko hän vakava mieleltään? Tahtoisiko hän kutsua merimiehiä
Jeesuksen luo?
— Hän rukoilee lakkaamatta yhden puolesta, joka purjehtii tietämättömillä teillä, vastasi Valio punehtuen.
Pastori palasi takaisin.
— Kuulkaa, maisteri von Stern. Minun saamani jälkeen te puhutte tänä iltana ja hän laulaa. Satamassa on nykyään eräs suomalainenkin alus, ja ulkomaalaisissa palvelee usein suomalaisia miehiä. Me kutsumme nekin, ja kerran he saavat kuulla omaa äidinkieltänsä jälleen. Ei, ei vastustusta. Minä uskon, että Jumala on sen johtanut. Saanko puhutella tyttöä?
Laine tuli ujona ja suloisena. Hän hämmästyi, kun pastori Valion välityksellä esitti asiansa. — Minäkö? Vieraalle miesjoukolle? Mutta pastori kääntyi päättäväisenä Valion puoleen: — Sanokaa, että hän ajattelisi sitä yhtä, josta puhuitte, veljeä tai ystävää… Sanokaa, että hänen tulee laulaa ikäänkuin sen ystävän sydämeen, ikäänkuin rakkaimman pelastus riippuisi tästä laulusta…
Laine sävähti ja punastui, vielä enemmän kuin Valio äsken. Täynnä kysyvää ihmetystä hän loi silmänsä vieraaseen pastoriin, ja häntä kohtasi katse niin läpitunkeva ja velvoittava, että puna katosi ja hän kalpeni sen edessä. Hän ei uskaltanut kieltää, tuntui kuin korkeampi ääni olisi vaatinut häntä tottelemaan. Ei hän ehtinytkään paljon arvella, sillä samassa jo pastori kumarsi, lähtien ulos Valion seuraamana.
Sade oli kiihtynyt ja ilma oli käynyt entistä kolakammaksi. Ehdottomasti Valion mieleen johtui: kuinkahan kauan hän aikoo olla liikkeellä? He astuivat rantaa kohti, veden virtana valuessa. Raitiovaunut sulloutuivat väkeä täyteen, kävelijät kiirehtivät askeleitansa, mutta satamassa tehtiin työtä hidastamatta ja hätäilemättä, tasaisesti kuten aina. Täällä lastattiin, tuolla purettiin lastia. Miehet kantoivat laivasta lankkuja, pitkiä ja raskaita; joku hetkeksi pysähtyi, pidellen rintaansa, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo taas astui toisten jäljessä taakkoinensa. Sade valeli heitä, eivätkä he edes pyyhkineet pois kasvoihinsa räiskyviä pisaroita.
— Tunnetteko muodosta, että nämä ovat teidän kansalaisianne? kysyi pastori Valiolta. — Katsokaa tuota yhtä, joka näyttää heikolta ja väsyneeltä. Kun hän on laskenut lankkunsa paikoilleen, silloin on hyvä puhutella häntä ja kutsua kokoukseen. Kello seitsemän, jos hän ymmärtää tanskaa —; muuten kello kahdeksalta. Nyt — rientäkää!
Ja Valio kutsui sekä häntä että toisia. Nuorukaisen silmät loistivat, kun hän kiitti, ja useat muutkin lupasivat tulla; joku oli ääneti, mutta kaikki käyttäytyivät vakavasti.
— Nuo lienevät äskettäin purjehtineet kotirannasta, sanoi pastori. —
Merellä ja vieraissa satamissa villiydytään.
Valio huokasi syvään, muistaen Aarretta. Sydämestään hän oli iloinen siitä, että oli edes koetteeksi lähtenyt etsimisretkellensä, niin toivoton kuin se oikeastaan olikin. Ehkäpä hän kuitenkin saattoi jotakuta hyödyttää. Häntä liikutti syvästi kiitos, jonka merimiesten silmät lausuivat vielä selvemmin kuin sanat, ennenkuin hän todellisuudessa oli mitään tehnyt heidän hyväksensä. Valio ei vielä koskaan ollut tuntenut sellaista palvelemisen ja antamisen halua kuin tällä hetkellä.
— Noilla laivoilla kävin jo eilen ja toissapäivänä, kertoi pastori, kun he jatkoivat kulkuansa toiseen suuntaan. — Tuo on Tanskasta. Minun täytyy kohta ehtiä konsulinvirastoon, jossa miesten palkat jaetaan. Silloin muistutan heille, että vanha äiti tai vaimo ja lapset ehkä kärsivät puutetta kotona… Olen saanut lähettää tuhansia kruunuja, jotka muuten olisivat soluneet runnarin taskuun.
— Runnarin? Nekö ovat kapakkain isäntiä?
— He ovat huonomaineisten majalain palveluksessa ja ansaitsevat tavallisesti kymmenkunnan markkaa jokaisesta meripojasta, jonka suostuttavat mukaansa. Mutta usein ovat isännätkin liikkeellä pauloja virittämässä. Siinä paha, missä puhutaan. Tässäpä joudumme taajimpaan tungokseen.
Suuri purjelaiva oli juuri saapunut, laskien aivan lähelle laituria. Valio tarkasteli uteliaasti sekä sitä että kirjavaa ihmisjoukkoa, joka rannalla parveili. Pastori puhutteli erästä viranomaista, kääntyen sitten Valion puoleen.
— Se on Karoliinien saarelta, purjehtii Espanjan lipun alla. Ei ole toivoa tavata sieltä pohjoismaalaisia. Näettekö noita ruskeita malaijeja, jotka kiinnittävät ketjuja paaluihin? Niin, täällä Hampurissa saa nähdä kaikkia rotuja ja kansoja. Vaan tuolla… onhan joukossa valkoihoisiakin. Tahtoisitteko odottaa hetken, minä kuitenkin ohimennen käyn kuulustamassa, olisiko siellä joku, joka minua ymmärtää.
Valio seisoi laiturilla eikä ajatellutkaan kastavaa rankkasadetta nyt enää. Hän katseli muita odottelijoita ja kuunteli puheen sorinaa. — Kirottu pappi! — hän kuuli yhden sanovan, — joka paikkaan hän ehtii. — Taitaa käydä sinunkin vieraanasi? kuului ivallinen ääni. — Hah hah haa, nauroi kolmas häijysti. — Minä en päästä kynnystä edemmäksi sellaisia mustatakkeja. Halolla päähän, jos koettaa! Mutta piru vieköön, kuinka kauan he noita ketjujansa kopeloivat!…
Valiota puistatti. Kauheata joukkoa nämä runnarit.
Samassa jo pastori palasi iloisena. — Löysinpä yhden! Hän tulee illalla. Niin se on, ei koskaan saa sivuuttaa mitään laivaa. Tein kysymykseni tanskankielellä, ja hän astui joukosta esiin. Hän katsoi minua omituisen tutkivasti… ihmeellistä, näytti kuin hän olisi minut tuntenut. Mutta minulla ei ollut aikaa kyselyihin, kello on jo paljon. Tulkaa, tuosta pääsemme sähkövaunuun. Kunhan en myöhästyisi konsulinvirastosta.
Heti raitiovaunuun päästyä Valio huolekkaana alkoi varoittaa toveriansa. — Kuulin rannalla raakoja, uhkaavia puheita. Eräs mies oli punapartainen ja rokonarpinen, hirveä näöltänsä. Karttakaa häntä, pastori! Hän sanoi lyövänsä puulla päähän, jos tulette lähelle.
— Sen kyllä uskon, hän on lyönytkin kerran, vastasi pastori reippaasti. — Tiedän kyllä, ketä tarkoitatte. Hänen boardinghuoneensa on Kastanienalleen varrella, niinkuin meidän lähetyksemme työpaikkakin. Oh, se on vähin paha, mitä hän voi tehdä. Mutta ajatelkaa merimies raukkoja! Niin kauan kuin ketjuja kiinnitetään, ei runnarien ole lupa astua laivaan, mutta kenties he jo tällä hetkellä piirittävät tuonkin vieraan laivan väestöä kuten petojen lauma.
Konsulinvirastoon he eivät pääse sisään, mutta ulkopuolella saatte nähdä heidän väijyvän. Voitte aavistaa, mikä sitten seuraa… Me taistelemme elämästä ja kuolemasta, Kristuksen ja perkeleen palvelijat taistelevat…
— Kumpainenko valta on voittanut Aarteen? ajatteli Valio vavistuksella. Mitä enemmän hän näki ja kuuli, sitä lähemmäksi veljen kohtalo tuli hänen sydäntänsä. Hänestä tuntui, ikäänkuin hänelle elävissä tauluissa olisi näytetty, mitä Aarre oli kokenut eron vuosina.
Konsulinviraston ulkopuolella oli vilkas liike. Ulos ovesta riensi mies toisensa jälkeen, ja vastaanottajat olivat valmiina odottamassa, kuten pastori oli kertonut. Hänen otsansa synkistyi, kun hän raitiovaunusta hypäten näki tämän kaiken. Oliko hän tosiaankin myöhästynyt? Hän katsoi kelloansa — hänen olisi pitänyt ehtiä aivan parahiksi. Selityksen antoi ilkkuva runnari: — Ähä, saittepa pitkän nenän! Palkat jaettiin jo puolen tuntia sitten! Hän oli siis erehtynyt, tai jakamisaika oli jostakin syystä muutettu. Ei nyt auttanut muu kuin koettaa puhutella niitä miehiä, jotka vielä seisoskelivat kadulla, ja sitten lähteä boardinghuoneisiin toisia etsimään.
— Teidän nimenne on Hansen, vai kuinka? Kas niin, tunsinhan kuitenkin. Mihin nyt olette matkalla? Eikö teitä haluttaisi käydä lukemassa Kööpenhaminan lehtiä? Sitten myöhemmällä, kello seitsemän ajoissa, puhun Jumalan sanaa pikku kirkossamme. Tulettehan, eikö niin? Ja tämä toverinne, kuka hän on? Larsen. Hyvää päivää! Niin nuori, varmaankin ensikertalainen, ja ensimmäiset ansaitsemanne rahat käsissä. Kuinka paljon? Nuoret ystävät, eiköhän olisi varminta heti lähettää ainakin puolet niistä kotiin? Täällä on monta viettelystä; ennenkuin huomaattekaan, kuluvat rahanne aivan turhaan, ja —
— En minä tässä jouda odottamaan koko päivää, keskeytti röyhkeä ääni pastorin ja merimiesten keskustelun. Siinä seisoi heidän takanaan mustapartainen, kookas mies. Pastori tunsi hänet liiankin hyvin; hän oli yksi Hopfenstrassen runnareista.
— Oletteko tehnyt sopimuksen näiden miesten kanssa? kysyi pastori, katsoen häntä vakavasti ja terävästi silmiin.
— Olen kyllä. Eikä teillä ole oikeutta sekaantua minun asioihini.
— Siis jo ennätitte sentään, pastori huokasi, kääntyen nuorukaisiin.
— Niin, kas… emmehän me vielä vastanneet, tämä herra vain kysyi, onko meillä kortteeria…
— Tunteeko pastori häntä? kysäisi nuori Larsen ripeästi. — Minä ainakaan en ole luvannut mitään, eikä Hansen myöskään, jos oikein kuulin. Voisiko pastori suositella meille paremman majapaikan?
— Sen kyllä voin, oli tyyni vastaus, niin tyyni, että Valio ja molemmat merimiehet eivät saattaneet aavistaa, mitä se hänelle maksoi. Mutta kohta he saivat kuulla. Runnari puhkesi hirveisiin sadatuksiin, puistellen nyrkkiänsä poistuvien jälkeen. — Saatanan pappi, huomenna haastan sinut oikeuteen! Dyre hoi! Sinä todistat, että hän vie mukanaan minun vuokralaiseni. Kyllä minä näytän…
— Turhia uhkailuja, sanoi Valio hengähtäen helpommin, kun he pääsivät toiselle kadulle.
— Eipä niinkään. Hän pitää sanansa, ellei Jumala tee ihmettä. Minut kutsutaan oikeuden eteen ja tuomitaan sakkoihin.
— Mahdotonta! Sehän olisi julkeinta vääryyttä! Te teitte hyvän työn, pelastitte nämä nuoret miehet tiesi minkälaisen roiston kynsistä, eikä mitään sitoumusta kuitenkaan rikottu, koska sitä ei ollut olemassakaan.
— Se ei vaikuta asiaan. Laki kieltää tekemästä vahinkoa runnarien ammatille, ja hän voi todistaa, että olen vahingoittanut häntä.
Valion mieli kuohui: — Siis ei rosvoakaan saisi estää ryöstämästä!
Hansen kuunteli silmät selällään ja Larsen huudahti liikutettuna: —
Pitääkö teidän maksaa sakkoa meidän tähtemme?
— Älkäämme siitä puhuko. Kas tässä majala, johon voitte asettua. Siellä ei tarjota väkijuomia. Ehkä on paras ensin sopia isännän kanssa ja tuoda tavarat paikalleen — minullakin on toimia, en ehdi vielä kotiin. Tervetuloa milloin vain haluatte, lukusali on kyllä avoinna. Jumala kanssanne!
— Tätä minä en koskaan unohda, sanoi Larsen toverillensa. — Tahtoisin hypätä vaikka veteen tuon pastorin tähden. Tietysti me menemme hänen luoksensa. Odotammeko iltaan asti? Ei, tiedätkö, minä menen jo ennen!
— Ei ole Jumala kiirettä luonut, arveli Hansen.
Mutta pastori ja Valio kulkivat kiirehtien tietänsä. Aika riensi, ja vielä oli koetettava käydä ainakin muutamissa boardinghuoneissa. Sade oli hiljennyt himmeäksi tihuksi, oli hiukan helpompi liikkua, mutta väsymys alkoi jo vaivata suurkaupungin matkoihin tottumatonta. Valio kuitenkin häpesi puhua siitä, nähdessään toverinsa yhä yhtä reippaana; kupillinen kaakaota, jonka he ohimennen nauttivat eräässä kahvilassa, virkisti häntä, ja harrastus ja tiedonhalu vetivät taas voimakkaasti eteenpäin, sillä nyt oltiin St. Paulissa, merimiesten kaupunginosassa, missä joka askelella uudet asiat kiinnittivät huomion puoleensa.
Tuolla ikkunat avoimina viipottivat, huolimatta koleasta ja kosteasta ilmasta. Rämisevä soitto kaikui kadulle, ja parit pyörivät hurjassa vilinässä. Täällä toisaalla kävi karuselli, puiset pedot ja kotieläimet keikkuivat kiertäen ympäri ja meripojat ratsastivat selässä, pidellen tyttöjä sylissään. Vähän matkan päässä näyteltiin "maailman kauneinta naista", sitten seurasi ravintola, jossa lasit kilisivät ja päihtyneet humusivat, sitten tanssipaikka jälleen.
— Nuori mies, mitä hyvää toivotte sieltä löytävänne? kysyi pastori saksaksi, koettaen pysähdyttää erästä sisälle aikovaa.
— Huvia! Sitä nuori kaipaa niinkuin kala vettä ja lintu ilmaa, hän lisäsi naurahtaen. Samassa ovi jo sulkeutui hänen jälkeensä.
Pastori huokasi ja Valio kauhistui. Ikkunoista vilahti keveästi verhotuita vartaloita ja irstaita kasvoja.
— Kääntykäämme tänne syrjäkadulle. Siellä on yksi niistä boardinghuoneista, joissa aion käydä. Pastori meni edellä, Valio seurasi.
Sileäkasvoinen, lipeä isäntä kumarteli kohteliaasti. — Kerranhan minulla taas on kunnia nähdä herra pastoriakin… Tervetuloa, tervetuloa! Vieläpä vieraskin mukana. Kirkkoonko pastori tulee kutsumaan minun asukkaitani? Jaa, kirkkoa minäkin suosin, se on hyvä paikka. Tuota noin… täällä salissa on järjestys vähän niin ja näin… en voi pyytää sinne… Minun kamariini tänne oikealle, tehkää hyvin! Saanko luvan tarjota pienen lasin "helles" tai "dunkles" — mitä vain pastori suvaitsee?
Vihdoin pastori pääsi keskeyttämään hänen sanatulvaansa. — Kiitos, tiedättehän, että en maista väkeviä. Jos suositte kirkkoa, sallitte minun ja toverini varmaankin puhutella miehiä, jotka ovat salissa. Epäjärjestystä olen nähnyt ennenkin, ei se pidätä minua täyttämästä velvollisuuttani.
— Ei suinkaan, eihän mikään pidätä herra pastoria, ei pyyntö eikä kieltokaan, herra pastori kun aina on niin ylenmäärin harras… Muuten minä tarjoutuisinkin toimittamaan asian. Tehkää hyvin, istukaa hetkiseksi, pieneksi hetkeksi vain. Kohta paikalla! — Ja liukkaana kuin ankeriainen hän liukahti ovesta, heittäen sen kiinni. Mutta Valio halusi päästä asian perille, avasi oven jälleen ja ehti nähdä, miten sorja nainen hajalla hapsin, puku epäkunnossa, solahti pitkään pimeään käytävään. Silloin mies ensi kerran loi vieraisiinsa katseen, josta viha säihkyi ja teeskentely oli unohtunut. Hetken perästä hän taas täysin hallitsi itsensä, kumarteli, pyyteli anteeksi ja johti heidät saliin.
Huone oli aution ja ikävän näköinen, kalustuksena ainoastaan pöytä, joukko puutuoleja ja rivi vuoteita, joiden patjat ja peitteet oli kiireessä viskelty hujan hajan. Pari miestä nukkui tai oli nukkuvinaan, toiset saattoivat olla hiukan päihtyneitä, mutta niin selviä he olivat, että hämillään ja kartellen vastasivat pastorin kysymyksiin ja kehoituksiin, katsellen mikä kattoon, mikä lattiaan. Heistä ei tullut tolkkua. Pastori jätti heille lehtisiä, sanoi vakavia varoituksen sanoja ja viittasi Valiota lähtemään. Isäntä kumarsi kumartamistaan. — Kiitos käymästä, herra pastori… Voititteko mitään? Ne mies poloiset ovat huonoja kirkossakävijöitä! Hyvästi, herra… herra… Hyvin kohteliasta, että halusitte tehdä kotitarkastusta… Minä saan olla ylpeä niin hienoista vieraista. Tuhannet kiitokset!
Hän sulki oven, kuunteli, kunnes askeleet haipuivat pois, huusi pari sanaa käytävään, ja nuori nainen juoksi esiin. He katsoivat toisiinsa ja purskahtivat nauramaan.
— Te näitte hänen vaimonsa, sanoi pastori kadulla Valiolle. — Tähän majalaan ei tule muita naisia, mutta yhdessäkin on kyllin. Kaikki tapahtuu miehen ja vaimon keskinäisestä suostumuksesta… Poika parat, synnin häpeä jo harhaili heidän katseessaan. Varma on, ettei yksikään heistä halua tänä iltana jumalanpalvelukseen.
— Voi, mitä lokaa ja kurjuutta täällä saa nähdä!
— Saattaisi nähdä enemmänkin ja julkisempaa, mutta toisaalta on sellaistakin, jonka läpi tunkee yksin musta yö. On paikkoja, joilla on siveyden varjo, joihin ei nainen saa astua… ja sitten tulee pimeys ja päihtymys, ja kokemattomat nuorukaiset kuljetetaan pois synnin pesiin vastuksetta tai väkisin… Ah, se on hirmuista!
— Mutta minkätähden? Mitä se hyödyttää heidän isäntiänsä? Valio oli aivan kalpea mielenliikutuksesta.
— Kaksikymmentä prosenttia runnarin kukkaroon. Niillä verirahoilla paholainen rikastuttaa omiansa…
Valion sydäntä värisytti. Hän oli kuullut yhtä ja toista, mutta todellisuus oli kamalampi kuin mikään kuvittelu, niin kamala, että ajatus ei voinut sitä pohjata. Hän aikoi vielä kysyä jotakin, kun kova rymäkkä herätti heidän huomiotansa. He lähenivät jälleen boardinghuonetta. Oli jo niin pimeä, ettei voinut erottaa muuta kuin tumman olennon, joka jysähti kadulle, ja päitä, jotka vetäytyivät sisään. Melu hiljeni, mutta hillitysti se vielä kuului peitettyjen ikkunoitten takaa.
— Mikä minun nyt perii? kuuli Valio miehen voivottelevan selvällä suomenkielellä. Oikein hän ilostui, että sai tilaisuuden hetkeksi syrjäyttää kauhun ajatukset ja olla muunakin kuin toimettomana katselijana ja kuulijana. Hän kumartui kohta miehen puoleen, auttaen hänet jaloilleen.
— Oletteko loukannut itsenne? Kuinka on laita?
— Kah, suomalainen! sanoi mies hämmästyksissään, unohtaen vastata.
— Niin, suomalainen ystävä, joka tahtoo teitä auttaa. Ette taitanut sentään saada pahaa vammaa?
— En taitanut. Mutta se juutas vei rahani, joka pennin. Minä sanoin, että anna pois! eikä hän vaan antanut, hokisi jotakin venskaa, senkin peto…
— Tarkoitatteko isäntää? Kuinka hän sai teidän rahanne?
— No kun lupasivat toimittaa hyyryn minulle, siitä on jo toista viikkoa, mutta eivätpä ole toimittaneet. Tänään sanottiin, että niitä ei ole saatavana yhtään. Vai niin, sanoin minä, anna sitten rahani takaisin! Hän ei ollut kuulevinaan — ja silloin minä suutuin. Tappelu tästä tulee, sanoin minä, ja sitten kyllä Putikan Juha näyttää, kenen puolella oikeus on. Mutta voiko niille rakkareille mitään, kun on yhdeksän yhtä vastaan?
Valio kääntyi pastorin puoleen selittäen miehen kertomuksen. — Hän tuntuu yksinkertaiselta ja rehelliseltä, uskon hänen puhuvan totta. Eikö tapausta voi ilmoittaa poliisille?
— Poliisi vastaa, että juttu yhtä hyvin voi olla valhetta, koska ei ole todistuksia. Ei runnareita hevillä saa vedetyksi edesvastuuseen, varsinkaan kun kielentaitamaton heidän kynsissään on kärsinyt. Mennyt on kyllä mennyttä, mies parka; mutta pyytäkää häntä tulemaan kanssamme, ehkä voimme toisella tavalla häntä auttaa. Meidän täytyykin jo lähteä, kello lähenee seitsemää.
Valiokin vilkaisi kelloonsa ja hämmästyi. — Mehän olemme kulkeneet monta tuntia! Voinko täältä jostakin telefoneerata vaimolleni? Hän jo varmaan käy vallan levottomaksi. Otan sitten kiireimmiten ajurin ja lähden vielä hotelliin, kootakseni vähän ajatuksiani ennen puhetta. Tämä suomalainen jää siis huostaanne, kunnes tavataan? Siinä täytyy tulla toimeen merkkikielellä. Pastori raukka, kylläpä saitte hankalan tehtävän, hän lisäsi surullisen leikillisesti, nähdessään kuinka Putikan Juhan huulet itsekseen liikkuivat ja silmät kysyvinä tähystivät heidän huuliansa, joilta vieraskielisiä sanoja vierähteli.
— Sanokaa: voi suomalaisia merimies raukkoja! Minun on jo kauan ollut surku heitä, sillä he tosiaankin ovat täällä kuin paimenettomat lampaat. Olen kuullut, että Hampuriin kohta lähetetään työntekijöitä heitä varten, ja Jumalan kiitos siitä; mutta monta on satamaa, jossa työvoimia ja varoja kaivataan — en tarkoita yksin Suomesta, enhän tunne teidän lähetystänne niin tarkkaan —
— Oi, nyt minä tämän tarpeen oikein ymmärrän ja työn suuruuden, keskeytti Valio innokkaasti. — Lähdin kyllä matkalle varta vasten siihen tutustuakseni, mutta en käsittänyt, en aavistanut… Suokaa anteeksi, että saatoin estellä, kun pyysitte minua puhumaan heille! Nyt on sydämeni niin täynnä… Jumala antakoon oikeita sanoja! Mielelläni kuulisin teidän puheenne ensin, mutta nythän en voi. Näkemiin asti, ja kiitos kaikesta, pastori!
He erosivat kumpikin suunnallensa, pastori suomalaisen Juhan kanssa, joka luottavaisena seurasi tuntematonta opastansa. Olihan hänelle nyt osotettu ystävällisyyttä ensi kerran sen jälkeen kuin hän kotimaan rannasta lähti outoon maailmaan. —
Pastori ei huomannut, että heidän ohitsensa kulki tumma, päivänpaahtama nuorukainen, sama, jonka hän vieraalla laivalla oli tavannut. Mutta nuorukaiseen kohtaus vaikutti kuin sähkön isku. Äkkiä hän muutti suuntaa, seurasi eteneviä jonkin matkan päässä Kastanienalleelle asti, näki heidän katoavan ovesta porraskäytävään ja hiljensi silloin kulkuansa, lähestyen taloa verkkaan, aivan kuin olisi toivonut tien pitemmäksi. Vielä ovella hän seisoi empien ja taistellen, teki sitte ripeän päätöksen ja riensi portaita ylös, nyt kiireisenä kuin pidättäjää peläten. Se oli Aarre von Stern.
* * * * *
Lampun valo sattui kirkkaana hänen kasvoihinsa. Pastori tarkasteli häntä tutkivasti.
— Olenko nähnyt teidät ennen?
— Olette. Mutta ei ole mahdollista, että voisitte muistaa —
— Muotonne muistan hämärästi, nimeä en.
— Nimeäni ette kuullut milloinkaan.
— Saanko siis kysyä sitä nyt?
— Enkö saa jättää sitä sanomatta — toistaiseksi?
— Jos niin tahdotte, nuori ystävä. Ei luottamusta anneta vaatimalla.
— Kiitos, minä luotan teihin. Sitä osottaakseni tahdon kertoa jotakin. Olin Kööpenhaminassa noin kolme vuotta sitten, mutta silloin oli syksy, nyt on kevät. Ensi kerran olin kotini jättänyt, olin melkein lapsi vielä, puhdas, kokematon… Te kutsuitte minua, minä jo seisoin Bethelinne ovella, mutta viitatessanne pakenin — kiusaukseen ja lankeemukseen. Sydämeni ei ollut syyllinen silloin — sittemmin se kyllä on ollut. Miksi kertaisin katkeria muistoja? Sen vain halusin sanoa teille, että kun ensi kerran minua lähestyitte, heräsi kodin ja äidin muisto niin voimakkaana, että kirjoitin sydän täynnä ikävöimistä — kirjoitin ensimmäisen ja viimeisen kirjeen. Oli vieläkin eräs, jota muistin silloin… Hänet olen aikaa unohtanut. Mutta kun tänään palasin kolmen vuoden matkalta vieraista maanosista, vaaroista, vaiheista, synnistäkin, niin lähelle kotimaata, että ainoastaan kolmen vuorokauden matka minut siitä erottaa — silloin te olitte ensimmäinen ihminen, joka astui eteeni — te käsitätte, sen täytyi vaikuttaa minuun ihmeellisesti — ja entisyys heräsi jälleen, niinkuin kaikki muu olisi veden vaahtona haihtunut. Ken voisi selittää tunteita, jotka sellaisena hetkenä liikkuvat mielessä? Kun te kutsuitte, lupasin tulla, en muuta voinut — ja kuitenkaan en nyt olisi tässä, ellei kohtalo jälleen olisi johtanut teitä tielleni, juuri kun olin aikeissa paeta vielä kerran. Minkätähden? En tiedä itsekään, en ole milloinkaan tuntenut niin hurjaa rauhattomuutta. Mutta kun teidät näin, en voinut mennä Casinoon… ja nyt tahtoisin kirjoittaa kotiini jälleen, niinkuin silloin…
Pastori puristi sydämellisesti hänen kättänsä.
— Niin, te kirjoitatte vielä tänä iltana. Ettekö tahtoisi olla vieraanani ja käyttää huonettani? Siellä on rauhallista. Menemme juomaan kupin teetä heti jumalanpalveluksen jälkeen. Nyt luulenkin, että on aika aloittaa. En pyydä anteeksi, että keskustelumme keskeytyy, sillä eihän se oikeastaan keskeydykään, kun puhun teille, juuri teille…
Hän puhui siitä, että "nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät ja nuoret miehet peräti lankeavat, mutta jotka Herraa odottavat, ne saavat uuden voiman". Hän puhui syntisten Vapahtajasta, joka antaa anteeksi ja nostaa voittoon ja vapauteen.
— Minulle? Onko tämä minulle? Niinhän oli hänellekin käynyt: hän oli lähtenyt uhmaten ja luottaen itseensä, oli väsynyt taisteluun ja antanut virran viedä. Mutta tuo uusi voima?
Aarre ei ollut avannut raamattua eikä kuullut Jumalan sanaa kolmeen pitkään vuoteen. Jokainen sana soi kuin kotisävel, vaikka kieli ei ollut hänen äidinkieltänsä. Mutta hän istui kuin huumaantuneena, kuin taikakehässä, jossa ei ymmärrä, mitä tapahtuu, yliluonnollisten voimien liikkuessa.
Vielä hän oli samassa tilassa, kun pastori ilmoitti, että tanskalaista jumalanpalvelusta seuraa suomalainen puhe. Hän sanoi, että eräs ystävä Suomesta oli luvannut puhua veljillensä, lausui ilonsa siitä ja pyysi läsnäolevia suomalaisia jäämään, tanskalaisten poistuessa hänen seurassansa lukusalin puolelle.
Iloisesti hämmästyneenä ja hiukan uteliaana Aarre katsahti ympärilleen. Tosiaankin, noin kymmenkunta suomalaista oli koossa. Ja puhuja! Aarre tuijotti hoikkaa, tummatukkaista ja hienohipiäistä nuorta miestä, joka astui sisälle — tuijotti ja kalpeni. Yllätys oli niin suuri, että hetkeksi kaikki musteni hänen silmissään. Sitten hän sykkivin sydämin painoi päänsä alas, kumartuen syvään toisten taakse.
Valio ei paljon ollut ehtinyt järjestää puhettaan, tuskin muuta kuin ajatuksissaan matkalla hotelliin. Siellä hänellä oli ollut täysi työ lohdutellessaan Sirkkua, joka silmät itkettyneinä heittäytyi hänen syliinsä valittamaan levottomuuttansa ja tuskaansa. Ja nyt Valion vielä uudestaan piti mennä pois ja viedä Lainekin mukana! Eihän Sirkku päässyt, eihän Einoa voinut jättää. Silloin Valio hiljaisesti alkoi kertoa näkemiänsä, ja kun hän vieritti esiin kuvan toisensa jälkeen, suurenivat Sirkun silmät, ja sitten kyyneleet alkoivat uudestansa vuotaa. — Mene, mene, hän huokasi. — He tarvitsevat sinua paremmin kuin minä. Sitten hän oli uljas eikä hiiskunut sanaakaan siitä, että hän pelkäsi jäädä yksin illaksi vieraaseen hotelliin.