KESÄYÖN UNELMA

Kirj.

William Shakespeare

Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi v. 1891.

Näytelmän henkilöt:

THESEUS, Ateenan herttua.
EGEUS, Hermian isä.
LYSANDER,   | Hermian rakastajia.
DEMETRIUS, |
PHILOSTRATE, huvien järjestäjä Theseon hovissa.
PÄÄKKÖ, salvumies.
PUUTIAINEN, puuseppä.
PULMA, kankuri.
HUILU, palkeenparsija.
KIRSO, kattilanpaikkuri.
HOTKA, räätäli.
HIPPOLYTA, amatsonien kuningatar.
HERMIA, Lysanderiin rakastunut.
HELENA, Demetrioon rakastunut.
OBERON, keijukaisten kuningas.
TITANIA, keijukaisten kuningatar.
PUCK, eräs tonttu.
HERNEKUKKA,    |
SEITTI,                   | Keijukaisia.
KOI,                        |
SINAPINSIEMEN, |

Keijukaisia kuninkaan ja kuningattaren palveluksessa, Theseon ja Hippolytan seuralaisia.

Tapahtumapaikka: Ateenan kaupunki ja sen läheisyydessä oleva metsä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Ateena. Huone Theseon hovilinnassa.
(Theseus, Hippolyta, Phllostrate ja seuralaisia tulee.)

THESEUS.
Hippolyta, jo rientäin lähestyypi
Hääiltamme; viel' uuteen kuuhun neljä
Ilopäivää on; mut voi, kuin vitkaan kuluu
Tuo vanha kuu! Se halujani ehkää
Kuin leski emintimä, joka syöpi
Ikänsä poikapuolen perinnöitä.

HIPPOLYTA.
Yön helmaan vaipuu väleen neljä päivää,
Unihin väleen kuluu neljä yötä,
Ja silloin kuu, kuin äsken viritetty
Hopeakaan, taivahalta katsoo
Hääriemujamme.

THESEUS.
Mene, Philostrate,
Ateenan nuoret huvituksiin kutsu!
Herätä vilpas, virkku ilon henki,
Pois hautajaisiin käske mielen synkkyys:
Se kalvas vieras loistoomme ei sovi.
Hippolyta, sua miekallani kosin
Ja väkivallalla sun lempes voitin;
Nyt, toista virttä laulain, häämme vietän
Kemuilla, juhlilla ja näytelmillä!

(Egeus, Hermia, Lysander ja Demetrius tulevat.)

EGEUS.
Eläköön Theseus, suuri ruhtinaamme!

THESEUS.
Suur' kiitos, hyvä Egeus! Mit' uutta?

EGEUS.
Vihoissani ma tulen valittamaan
Omasta tyttärestäin, Hermiasta. —
Demetrius, esiin! — Armollinen herttua,
Tää mult' on luvan saanut naida hänet. —
Lysander, esiin! — Mutta, jalo herttua,
Tuo hurmannut on tyttäreni mielen.
Runoja hälle kannoit sa, Lysander,
Ja lemmenlahjoj' immen kanssa vaihdoit.
Kuunvaloss' ikkunansa alla lauloit
Valeäänin valeleminen säveleitä.
Sukelsit kuvas hänen kuvastiinsa
Hiuskutrilla, koruilla, sormuksilla,
Kukilla, maiskeilla ja muulla romulla,
Joll' iso vaikutus on nuoreen tyttöön.
Juonillas tyttäreni tunnon kiedoit
Ja lapsen kuuliaisuuden näin käänsit
Tylyksi ykspäisyydeks. — Jalo herttua,
Nyt jos hän tässä teidän edessänne
Demetriot' ei suostu ottamaan,
Vetoan vanhaan oikeuteen ja tahdon
Hänestä määrätä kuin omastani:
Niin, joko ottamaan tään ylimyksen
Tai kuolemaan. Se tässä kohden ompi
Lain selvä sääntö.

THESEUS.
Mitä sanot, Hermia?
Tee työtä neuvottua, kaunis lapsi.
Sun tulee isääs pitää jumalanas,
Jok' ihanuutes loi; niin, hänen suhteen
Sin' olet vahakuva vaan, jonk' ompi
Hän leimannut; ja hänen vallassaan on
Se säästää tai se kuvattomaks tehdä.
Demetrius on sievä ylimys.

HERMIA.
Niin myös Lysander.

THESEUS.
Itsessänsä kyllä.
Mut nyt kun hän ei ole isäs mieleen,
Sun tulee toista pitää sievempänä.

HERMIA.
Oi, isälläni jos mun silmän' oisi!

THESEUS.
Sun silmäs tulee noutaa hänen mieltään.

HERMIA.
Rukoilen: suokaa mulle anteeks, herttua.
En tiedä, mikä voima rohkeeks sai mun;
En myöskään, loukkaako se kainouttani,
Jos tässä seurass' aatostani puollan;
Mut, armollinen herra, pyydän tietää,
Mik' ankarin mua kohtaa rangaistus,
Demetrioon jos suostuvani kiellän.

THESEUS.
Sun kuolla täytyy taikka ijäksesi
Pois kieltää seurustelu miesten kanssa.
Siis, kaunis Hermia, sydäntäsi kuule,
Nuoruuttas muista, tutki tarkoin vertas,
Ja sano, isäs valinnan jos hylkäät,
Sa nunnanpuvussako kestää voit,
Pimiään luostarihin suljettuna,
Ja hedelmättömänä ikäs elää,
Ylistäin raukein virsin kylmää kuuta.
Kolmasti autuas ken näin vertaan hiltii,
Pyhissä käyden ikäns' impenä!
Mut maallisesti toki onnekkaampi
On hajuvedeks liuotettu ruusu
Kuin se, mik' impi-orallansa kuihtuu
Ja pyhäss' erakkuudess' elää, kuolee.

HERMIA.
Niin tahdon minä elää ja niin kuolla,
Ennen kuin neitseellisen oikeuteni
Sen valtaan heitän, jonka kylmää iestä
Sydämmeni ei valtiaakseen myönnä.

THESEUS.
Ajatusaikaa ota ensi ehtaan,
Ja sinä päivänä, jok' ikiliittoon
Mun yhdistääpi armahani kanssa,
Sa silloin ole joko valmis kuoloon
Tuost' ylpeydestäsi isääs kohtaan,
Tai miehekse8S Demetrius ottamaan,
Tai iki-neitsyyteen ja -erakkuuteen
Dianan alttarilla vannoudu.

DEMETRIUS.
Oi, myönny, armas. — Sä, Lysander, heitä
Mun oikeuteni hyväks heikot vaatees.

LYSANDER.
Demetrius, sinuahan isä lempii:
Nai sinä hänet; jätä Hermia mulle.

EGEUS.
Niin oikein, herjaaja! Ma häntä lemmin,
Ja mik' on mun, sen lempen' antaa hälle,
Ja mun on tyttö, ja Demetriolle
Kaikk' oikeuteni häneen luovutan.

LYSANDER.
Min', armollinen herra, yhtä jalo
Lien synnyltä koin hänkin, yhtä rikas,
Ja rikkaampikin, mitä lempeen tulee,
Niin onnen suosituinen kaikin puolin
Kuin Demetrius, milt'en suositumpi;
Ja, mikä enemp' on kuin kaikki kerskat:
Ihana Hermia mua rakastaa.
Miks en siis oikeuttani puolustaisi?
Tuo mies — sen hänen päänsä kautta vannon —
Nedarin tyttäreen Helenaan liehi
Ja tytön lemmen sai; nyt sulo impi
Ihaillen, jumaloiden houreksii vaan
Tuot' uskotonta, petollista miestä.

THESEUS.
Tuon olen kuullut, myönnän sen, ja aioin
Demetriota siitä puhutella;
Mut ylellisten toimieni tähden
Sen aivan unhotin. — Demetrius, tule,
Ja tulkaa, Egeus, mua seuratkaa;
Mull' yksityist' on haastamista teille. —
Ja sinä, kaunis Hermia laita että
Sovitat haavees isäs tahdon mukaan:
Ateenan laki muuten tuomitsee —
Sit' emme millään keinoin saata muuttaa —
Sun kuolemaan tai iki-erakkuuteen. —
Hippolyta! mun armahani, tule!
Demetrius ja Egeus, seuratkaa!
Mull' ompi teille hiukan toimitusta
Hääjuhlaa varten sekä kerrottavaa
Jotakin, joka teitä varsin koskee.

EGEUS.
Olemme iloll' alttiit palvelukseen.

(Theseus, Hippolyta, Egeus, Demetrius ja seuralaiset.)

LYSANDER.
Armaani, miksi on niin kalvaat poskes?
Kuin kuihtuvat niin pian niiden kukat?

HERMIA.
Satehen puutteest' ehkä, vaikka kyllin
Vois silmieni vaanit niitä kastaa.

LYSANDER.
Voi! Mikäli ma olen lukenut
Tai kuullut kertomuksista, ei koskaan
Tyyn' ole uskollisen lemmen virta,
Näet, milloin ovat eri sukuperää —

HERMIA.
Voi tuskaa! Jalo halpaan kytketäänkö?

LYSANDER.
Tai muuten paripuolet ijän suhteen —

HERMIA.
Voi surmaa! Ikäkulullenko nuori?

LYSANDER.
Tai määrää heimon valinta —

HERMIA.
Voi, kammo!
Vieraanko silmill' armas valitaan?

LYSANDER.
Tai vaikka onkin soputunteisuutta,
Niin hyökkää sota, kuolema tai tauti,
Ja onni on kuin tuokioinen ääni,
Kuin varjo vaihtuva, kuin uni lyhyt,
Nopea niinkuin mustass' yössä leimaus,
Mi vilaukselta näyttää maan ja taivaan,
Mut ennenkuin sanoa ehdit: kah!
Sen hulmaisee jo pimeyden kuilu;
Näin pian täällä kirkkaus himmentyy.

HERMIA.
Jos puhtaan lemmen osa ain' on tuskat,
Niin salliman se kai on määräystä.
Siis kestäin kärsikäämme koetukset,
Kosk' yhtä omaa lemmellen on tuska,
Kuin itkut, unet, houreet, huokaukset
Tuon haaveraukan ovat seuralaiset.

LYSANDER.
Kehoitus oiva! Kuules, Hermia!
Tätini, leskivaimo, jolla suuret
On perimykset eikä yhtään lasta,
Ateenast' asuu kuuden virstan päässä.
Omana poikanansa hän mua pitää.
Siell', armas Hermia, sun avioitsen;
Ateenan julmat lait ei siellä meitä
Voi saavuttaa. Siis, jos sa mua lemmit,
Niin huomen-illall' isäs luota hiivi,
Ja metsässä, mi täst' on virstan päässä
(Miss' ensin sinut näin Helenan kanssa
Aamulla varhain Vappujuhlana),
Sua siellä odotan.

HERMIA.
Lysander armas!
Cupidon parhaan jousen kautta vannon,
Lujimman kultakärki-vasamansa,
Venuksen viatonten kyyhkyjen
Ja kaikkein lemmen sulosidetten,
Rovion kautta, johon Dido nousi,
Kun viekas trojalainen pakoon sousi,
Kautt' ilmi-valain, joita rikkoi mies
Useempia, kuin nainen virkkaa ties:
Paikalla, jonka neuvoit mulle, armaan',
Ma huomenna sua vastass' olen varmaan.

LYSANDER.
Sanaasi luotan. Helena, kah, tulee.

(Helena tulee.)

HERMIA.
Helena kaunis, terve! Minne matka?

HELENA.
Sanoitko: kaunis? Tuota älä jatka!
Sun kauneuttas Demetrius lempii vainen,
Oi, sinä onnellinen kaunokainen!
On silmäs hälle johtotähtenä,
Ja ihanampi huultes hyminä
Kuin leivon laulu, joka keväin soipi,
Kun tuomi tuoksuu, vilja vihannoipi.
Jos niinkuin tauti tarttuis somuuskin,
Het', immyt kaunis, syliis syöksisin,
Silmiini silmäis loiston tartuttaisin,
Kieleeni kieles sulosoinnun saisin!
Jos mun ois maailma, sen soisin sulle,
Kun säilyisi Demetrius vain mulle.
Oi, neuvo, miten sinä katsahdat
Ja millä häntä puolees taivutat!

HERMIA.
Kun muikistelen, ihastuu vaan hän.

HELENA.
Jos niin hän ihastuis mun hymystän'!

HERMIA.
Kiroan häntä, lemmellä hän kostaa.

HELENA.
Rukoillen lempensä jos voisin nostaa!

HERMIA.
Jos kuinka häntä vihaan, hän mua ihaa.

HELENA.
Jos kuinka häntä lemmin, hän mua vihaa.

HERMIA.
Mun vikani ei ole hupsuus tuo.

HELENA.
Kauneutes vaan; se vika mulle suo!

HERMIA.
Tyyn' ollos! Hänt' en enää häiri, en;
Pois Lysanderin kanssa pakenen.
Ennenkuin Lysanderin nähdä sain,
Ateena oli ilotarhanain.
Oi, mikä sulous lie kullassani,
Kun hornaks näin se muuttaa taivahani!

LYSANDER.
Helena, kuullos hankkehemme vaan:
Kun huomen-illall' aalto kalvossaan
Kuvastaa Phoiboon kasvot hopeiset
Ja helohelmin kiiltää kukkaset
(Sopiva lempiväisten pakohetki),
Pois silloin Ateenast' on meillä retki.

HERMIA.
Ja metsässä, miss' usein ruusustossa
Leväten vaiheteltiin — muistatko sa? —
Sydämen sulot salaisuudetkin,
Ma siellä kohtaan nyt Lysanderin.
Ja sitten Ateenasta pois, ja niin
Vieraisiin maihin, uusiin ystäviin.
Hyvästi jää! Rukoile puolestamme!
Demetriusta sulle toivotamme. —
Lysander, pidä sanas! Silmä saa
Ens' yöhön lemmen nälkää sairastaa.

LYSANDER.
Sen, armas, teen.
(Hermia poistuu.)
Hyvästi, Helena!
Lumeilla lumoojasi valloita!

(Menee.)

HELENA.
Voi, kuinka oikukas on onnen tie!
Mua kaunihimpi Hermia ei lie;
Mut Demetrion mielen ken sen tiesi,
Ei näe hän min näkee joka miesi.
Hän pettyy, Hermiata liehakoiden,
Samaten minä, häntä jumaloiden.
Mik' arvotonta, turhaa, halpaa on,
Voi rakkaus eloon nostaa, arvohon.
Ei silmillään se näe, vaan tunnollaan,
Sokoksi senvuoks Lempi kuvataan.
Ja älyn rahtuistakin on se vailla,
Hapuilee umpimähkään sokon lailla:
Ja senvuoks lapseks sanovatkin sen,
Kosk' ainiaan se joutuu petteesen.
Kuin hurja poika pilanpäiten vannoo,
Niin Lempikään ei väärää valaa kammoo.
Demetrius, kunnes mieltyi Hermiaan,
Rakeina mulle työnsi valojaan,
Mut Hermian kun lämpöpiiriin tuli,
Niin valat haihtuivat ja rakeet suli.
Pakoa Hermian en hältä salaa;
Ja huomenna hän metsään heti halaa
Tapaamaan häntä. Tästä hyväisestä
Saan kiitokset ma, joist' ei kiittää kestä.
Mut kyllin vaivan palkkaa siin' on mullen,
Kun katsella saan häntä mennen tullen.

(Poistuu.)

Toinen kohtaus.

Sama seutu. Pääkön luona.
(Pääkkö, Pulma, Puutiainen, Huilu, Kirso ja Hotka tulevat.)

PÄÄKKÖ. Olemmeko nyt koko selskapi koossa?

PULMA. Parasta että luettelette kaikki yhdessä tukussa, mies mieheltä, listan mukaan.

PÄÄKKÖ. Tässä on joka miehen nimilista, joka koko Ateenassa on katsottu otolliseksi pelaamaan tiaatteria herttuan ja herttuattaren edessä heidän hääpäivänsä iltana.

PULMA. Mutta, hyvä Pietari Pääkkö, sanokaahan ensin, mitä kappale sisältää, sitten luetelkaa näyttelijäin nimet, ja sitten itse asiaan.

PÄÄKKÖ. Tottakin, kappaleemme on: sangen surullinen ilveilys ja Pyramon ja Thisben sangen hirvittävä kuolema.

PULMA. Kelpo työkappale, sen ma sanon, ja lisäksi hauskakin. — No, Pietari Pääkkö, luetelkaa nyt näyttelijäin nimet listan mukaan. — Käykää erilleen, mestarit!

PÄÄKKÖ. Vastatkaa, kun minä huudan. — Niilo Pulma, kankuri!

PULMA. Tässä. Sanokaa, mikä minun on rollini, ja sitten eteenpäin.

PÄÄKKÖ. Te, Niilo Pulma, te olette listaan pantu Pyramukseksi.

PULMA. Mikä se Pyramus on? Rakastelijako vai tyranni?

PÄÄKKÖ. Rakastelija, joka oikein siististi tappaa itsensä rakkaudesta.

PULMA. Tuopa se kyyneleitä irti vääntää, jos sitä oikein pelataan. Jos minä sen teen, niin katsokoot kuuntelijat silmiänsä! Minä nostan myrskyn; minä jos mitenkin voihkaan ja voivottelen. Eteenpäin vaan; — mutta paremmin sopisi minun luonnolleni tyranni; minä osaisin pelata Herkuletta hiivatin hyvin, tai jotakin muuta rollia, jossa oikein peevelinmoisesti riehutaan ja tuhotaan.

Kivet sinkoilee,
Vahat lohkeilee,
Auk' aukenee
Ovi vankeuden:
Näet auringon
Tulivaljakon,
Joka kauhuks on
Yön peikoillen.

Se meni oivallisesti. — No, huutakaa nyt muiden näyttelijäin nimet. — Siinä on helkkarinmoista voimaa, oikein tyrannimaista voimaa; rakastelija se vaan ruikuttelee.

PÄÄKKÖ. Ranssu Huilu, palkeenparsija!

HUILU. Tässä, Pietari Pääkkö.

PÄÄKKÖ. Te saatte ottaa Thisben päällenne.

HUILU. Mikä mies se Thisbe on? Kuljeksiva ritariko?

PÄÄKKÖ. Se on neiti, jota Pyramuksen pitää rakastaa.

HUILU. Älkää helkkarissa; en minä kelpaa naista pelaamaan; mulla on jo parran hitua.

PÄÄKKÖ. Vähätpä siitä; saatte pelata naamari kasvoilla, ja voitte puhua niin hienosti kuin suinkin tahdotte.

PULMA. Jos saan kasvoni peittää, niin kyllä minä pelaan Thisbeä myöskin. Lupaan puhua niin hirmuisen hienolla äänellä: "Thisbe, Thisbe! — Ah, Pyramus, sa rakas kulta: sun Thisbe kultas, ja neiti kulta!"

PÄÄKKÖ. Ei, ei! Teidän tulee pelata Pyramusta, ja teidän, Huilu, Thisbeä.

PULMA. Hyvä! Jatkakaa!

PÄÄKKÖ. Matti Hotka, räätäli!

HOTKA. Tässä, Pietari Pääkkö.

PÄÄKKÖ. Te Matti Hotka, pelaatte Thisben äitiä. — Tuomo Kirso, kattilanpaikkuri!

KIRSO. Tässä, Pietari Pääkkö.

PÄÄKKÖ. Te Pyramuksen isää; minä itse Thisben isää; Puutiainen, nikkari, jalopeuraa. — Ja näinhän, toivon ma, on koko komelja reilassa.

PUUTIAINEN. Onko jalopeuran osa puhtaaksi kirjoitettu? Jos se on, niin pyydän, että saisin sen nyt; minulla on niin huono ulkomuisti.

PÄÄKKÖ. Voitte lasketella omasta päästänne; teidän ei tarvitse muuta kuin kiljua.

PULMA. Enkö minä saisi pelata jalopeuraa myöskin. Lupaan kiljaista, niin että oikein sydäntä hiipaisee; kiljaisen niin että herttua huutaa: "vielä kerran! vielä kerran!"

PÄÄKKÖ. Mutta jos kiljutte liian kamalasti, niin voitte säikäyttää herttuattaren ja naiset huutamaan, ja siitähän helposti kaikki joutuisimme hirsipuuhun.

KAIKKI. Niin, hirsipuuhun joutuisimme joka sorkka.

PULMA. Aivan niin, hyvät ystävät, jos te säikäytätte naiset järjiltään, niin ovat he kyllä niin järjettömät, että hirttävät meidät; mutta minä koetan karauttaa ääntäni, niin että kiljun niin lystikkäästi kuin maitokyyhky; kiljun niin, että luulisitte kuulevänne satakielen.

PÄÄKKÖ. Te ette voi muuta pelata kuin Pyramusta, sillä Pyramus on kaunis katsannoltaan, niin pulska mies, että semmoisia ainoastaan pyhäpäivin näkee, rakastettava, hienon hieno teikari; siis, teidän tulee kaikin mokomin pelata Pyramusta.

PULMA. No kyllä minä otan sen toimen. Millaisen parran luulisitte minulle paraiten sopivan?

PÄÄKKÖ. Yhdentekevä.

PULMA. Otan sitten tuon oljenkarvaisen, tai ruskeankeltaisen, tai tulipunaisen, tai ehkä kuppapuunkarvaisen.

PÄÄKKÖ. Kuppa vie vihoviimeisetkin päänkarvat, ja silloin saisitte kaljupäänä pelata. — Tässä on, mestarit, läksynne, ja minä pyydän, kehoitan ja toivon, että opitte ne ulkoa huomen-illaksi ja yhdytte minuun linnan puistossa, virstan päässä kaupungista, kuutamalla; siellä pannaan toimeen harjoitus. Sillä jos kaupungissa kokoontuisimme, emme saisi olla ihmisiltä rauhassa, ja asia tulisi ilmi. Minä sill'-aikaa teen luettelon kappaleeseen tarvittavasta inventariumista. Muistakaa nyt vaan tulla kaikin mokomin.

PULMA. Kyllä tulemme: ja siellä me saamme harjoitella oikein rivosti ja riuskasti. Olkaa ahkerat, ja lukekaa hyvin läksynne! Hyvästi nyt!

PÄÄKKÖ. Herttuan tammen luona yhdymme.

PULMA. Niin aivan! Menköön syteen tai saveen.

(Kaikki poistuvat.)

TOINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Metsä lähellä Ateenaa.
(Puck ja eräs keiju tulevat eri suunnalta kumpikin.)

PUCK.
Hoi, keiju! Minne matka?

KEIJU.

Yli vuoren ja notkon,
Suon poikki ja hetteen,
Läpi viidan ja rotkon,
Tulen kautta ja vetten,
Kaikkialla liehun, hyörin,
Keijuiskuningattaren
Tanhukenttää rientelen
Kastehelmin kastamaan.
Esikot hänen saattonaan,
Ja kultapukimet on heillä
Pisoittu punatimanteilla:
Ne keijuin lahjaa on, ja nää
Suloaan niistä hengittää.

Keräämään kasteherneitä nyt kiidän,
Ja joka kukan korvaan helmen liitän.
Hyvästi, henki kolho! Kohdasteen
On täällä kuningatar keijuineen.

PUCK.
Kuningas tään yön täällä elamoi,
Kuningatartaan nyt ei sietää voi,
Näet vihanvimmoissaan on Oberon,
Kun vaimo hovipassarikseen on
Kuninkaanpojan tuonut Indiasta;
Somempaa maailmass' ei ole lasta;
Ja luulevainen mies nyt toverikseen
Tuon pojan tahtoo, metsäkumppanikseen;
Mut kuningatar kultastaan ei jätä,
Kukilla koristain vaan mairii tätä.
Nyt eivät enää lehdon siimehessä,
Ei lähteillä, ei tähtein tuikkehessa
He toraamatta yhdy; keijutkin
Pelosta piilee terhonkuorihin.

KEIJU.
Jos hahmoa et aivan väärää ota,
Se viekas kummitus kai olet, jota
Tontuksi sanotaan. Se sinä liet,
Jok' arkalahan kylän immet viet,
Ja kuorit maidon, noidut kirnut niin,
Ett' eukot kirnuu itsens' uuvuksiin;
Juomasta hiivan viet; yömatkaajitten
Sa käännät harhaan tien ja naurat sitten;
Mut ken sua liehakoi ja imartaa,
Sitäpä kaikess' aina onnistaa.
Se etkö liene?

PUCK.
Oikein haasteletkin;
Minähän nuo teen pilat öisin hetkin.
Kujeillani se nauraa Oberon,
Kosk' orhi jättää kaurakaukalon,
Kun tammavarsan lailla hirnahdan ma.
Ja joskus kummin kulhoss' asustan ma
Hahmossa pienen paistiomenan,
Ja kun hän juo, ma huuleens' ammahdan,
Ja oluen hän kaataa leuoillensa.
Kun viiso mummo, tullen saarnan valtaan,
Mun luulee jakkaraksi, hänen altaan
Livahdan pois, hän kaatuu pyllyllensä
Ja huutaa jestanpoo ja yskii, rykii,
Ja koko seurakunta toistaan nykii,
Nikahtuu nauruun, purskuu, aivastaa
Ja vannoo: sepä vasta hupaisaa. —
Pois tieltä, keiju! Täss' on Oberon.

KEIJU.
Pois hänet soisin. — Tuossa rouvan' on.

Toinen kohtaus.

(Oberon seuralaisineen tulee toisaalta,
Titania seuralaisineen toisaalta.)

OBERON.
Titania!
Tääll', ylväs, kuutamossako sun tapaan?

TITANIA.
Kuin? Luulevainen Oberon! Pois, keijut!
Tuon miehen vuoteen vannoin pois ja seuran.

OBERON.
Vait, julkea! Min' enkö ole miehes?

TITANIA.
Siis minä sinun vaimos; vaan ma tiedän,
Kuin keijukaisten maasta sinä hiivit
Ja Daimonina istuit päiväkaudet
Ja, oljenkortta soittain, lempes lauloit
Armaalle Phillidalle. Miks nyt tänne
Tuolt' Indian vuorilt' etäisiltä riensit?
Niin, miksi? Siks ett' öyhkä amatsooni,
Tuo saapasjalka helttu, sankar'impes,
Nyt Theseolle naitetaan, ja näiden
Sa tahdoit vihkivuodett' onnitella.

OBERON.
Titania, Hippolytan suosiosta
Mua pistelläkö kehtaat, vaikka tiedät
Mun tietäväni lempes Theseoon?
Hänt' etkö tähtiyössä houkutellut
Saaliinsa, kauniin Perigonen, luota?
Sun tähtes Aegleet' eikö hyljännyt hän
Ja Ariadnea ja Antiopaa?

TITANIA.
Tuo kaikk' on luulevaisen luuletusta.
Nyt milloin keskikesäst' yhdymme
Salolla, lehdossa tai nurmikolla,
Joen kaislaisen tai somerlähteen luona
Tai meren rannall' aallon huuhtomalla
Vihurin soiton mukaan tanhuamaan,
Sin' aina riidoillasi riemun häirit.
Siks tuulet, soittaneet kun ovat turhaan,
Imevät merest', aivan niinkuin kostoks,
Myrkyllist' usmaa, joka maahan laskein
Jokaisen puro-raukan saa niin röyhkäks,
Ett' yli äyräittensä tulvehtii se.
Siks iestänsä turhaan härkä kiskoo,
Hikoilee turhaan kyntäjä, ja ohra
Jo märkäneepi ennen, kuin saa hiukset.
Kedoilla vettyneill' on tarhat tyhjät
Ja ruttohista karjaa nokkii korpit.
Mutahan peittyneet on lautapelit,
Ja hauskan nurmen somat sokkelot
On tiettömät ja umpeen kasvaneet.
On poikess' ihmislasten talvi-ilot,
Ei öitä hauskuta nyt soitot, laulut.
Senvuoksi kuukin, virtain haltijatar,
Vihasta kalpeana, nestää ilmat
Ja röhkää synnyttää ja säilöstystä.
Täst' epäsoinnust' ovat muuttunehet
Vuodenkin ajat: harmaahapsi halla
Kukertuu raittiin punaruusun helmaan,
Ja talvi-ukon jäistä kaljupäätä
Tuoksuisten kesäkukkain suloseppel'
Ivalla koristaapi. Kevät, kesä,
Syys siittyinen ja yrmy talvi ovat
Pukuja vaihtaneet, ja hurmiossaan
Ei mailma tunne, mik' on minkin tuote.
Ja kaikki nämä turman sikiöt
Ne eripuraisuutemme on siitos;
Meist' on ne alkua ja syntyperää.

OBERON.
No, laita pois ne siis; ne sun on työtäs.
Miks Oberoniaan Titania kiusaa?
Ma pyydän vaan tuon pikku vaihdokkaan
Sult' asemiehekseni.

TITANIA.
Malta mieles!
En keijuin maasta möisi tuota lasta.
Sisaruskuntaani sen äiti oli.
Mont' iltaa Indian höysterikkaas' ilmass'
Olemme rinnatusten rupatelleet,
Neptunin keltahiekall' istuskellen
Katselleet kauppalaivain kulkua
Ja naurelleet, kun purjeet pullistuivat,
Kupuviks käyden tuulen syleilystä.
Ja hänkin vaappui sievin askelin
(Nuort' asemiestäni hän silloin kantoi)
Ja laivaa matki, purjehtien maita
Leluja noutamaan, ja palas jälleen
Kuin matkast' ikään runsaill' aartehilla.
Mut pois hän kuoli, kun tuo poika syntyi;
Ja äidin tähden kasvatan nyt poikaa,
Ja äidin tähden hänestä en luovu.

OBERON.
Kuin kauan tässä lehdossa sa viivyt?

TITANIA.
Kentiesi Theseon häiden jälkipäiviin.
Jos tahdot kuudanhuviamme nähdä
Ja tyynnä piirissämme tanhuella,
Niin mukaan käy; jos et, niin mua vältä,
En minäkään sun tielläs tahdo olla.

OBERON.
Tuo poika mulle suo, niin käyn sun kanssas.

TITANIA.
En kuninkuudestasi. — Keijut, pois!
Jos tänne jään, niin riita valmis ois.

(Titania seuralaisineen poistuu.)

OBERON.
No, mene vaan! Mut tät' et metsää jätä,
Ennenkuin herjan tuon ma sulle maksan. —
Puck, tänne, kiltti poika! Muistathan,
Kuin kerran niemell' istuin, että silloin
Delfiinin seljäss' aallottaren kuulin
Säveltä huokuvan niin sointuvaa,
Ett' immen laulust' ärjy meri hiltyi
Ja tähdet radaltaan kuin hurjat syöksyi
Veen neidon virttä kuulemahan.

PUCK.
Muistan.

OBERON.
Näin silloin minä (sinä sit' et voinut)
Cupidon lentelevän täysin asein
Kuun väliä ja maan; hän Vestan impeen,
Ihanaan lännen haltijahan, tähtäs
Ja lemmennuolen vinhaan jousest' ampui
Ikäänkuin sydämiä lävistää
Hän aikois sadoin tuhansin. Mut katso,
Kosteisen kuunpa kainoon sädevaloon
Cupidon nuoren tulinuoli sammuu,
Ja papitar tuo kuninkaallinen
Vapaana lemmest' impimiettein astuu.
Mut näinpä, minne nuoli putos: länteen
Se laski pieneen maidonkarva-kukkaan,
Mi lemmen haavoista nyt purpuroittui
Ja jota lemmenkukaks sanoo immet.
Se mulle tuo! Sen tunnethan. Tuon yrtin
Jos nestett' uinailevan luomiin valaa,
Niin hurmaantuu hän, olkoon mies tai vaimo,
Het' ensimäiseen olentoon, min näkee.
Se kukka tuo ja palaa, ennenkuin
On Leviathan penikulman uinut.

PUCK.
Neljässäkymmenessä minuutissa
Maanpiirin vyötän.

(Menee.)

OBERON.
Tuon kun nesteen saan,
Titaniaa ma vaanin; kun hän nukkuu,
Tiputan tuota hänen luomillensa.
Mink' ensin sitten herätessään huomaa,
Jalopeuran, suden, sonnin, karhun, kärkkään
Apinan taikka riettaan babiaanin,
Sit' oiti lemmenkiihkolla hän seuraa.
Ennenkuin päästän hänet huimauksestaan
(Sen voin ma tehdä toisell' yrtillä),
Häneltä hovipojan viekoittelen. —
Mut kuka tulee? Näkymättömänä
Ma tahdon heidän pakinaansa kuulla.

(Demetrius tulee ja Helena hänen jäljissään.)

DEMETRIUS.
En lemmi sua: älä mua vainoo!
Miss' on Lysander ja tuo kaunis Hermia?
Heist' toisen minä tapan, toinen minut.
Sanoithan tänne heidän paenneen;
Tääll' olen nyt erätön erämaassa,
Kun Hermiaani kohdata en voi.
Pois, tiehesi. Älä kauemmas mua seuraa.

HELENA.
Mua vedät, kovakiskoinen maneitti!
Et toki rautaa vedä: sydän mull' on
Kuin teräs luja. Heitä vetovoimas.
Niin mull' ei voimaa sua seurata.

DEMETRIUS.
Sua houkuttelinko? Sua liehakoinko?
Totuuden suoraan sulle sanoin, ett'en
Sua lemmi enkä lempiä sua voi.

HELENA.
Ja siksi minä enemmän vaan lemmin.
Min' olen pikku koirasi, Demetrius;
Mua vaikka ruoskitkin, ma kättäs nuolen.
Mua pidä niinkuin koiraas, lyö ja potki,
Unohda, hukkaa minut; vaan mun salli
Sua seurata, vaikk' olenkin ma halpa.
Parempaa paikkaa lemmessäs en pyydä
(Suur'arvoinen on sekin paikka mulle),
Kuin että mua kohtelet kuin koiraas.

DEMETRIUS.
Äl' inhoani liiaks koittele:
Sairaaksi tulen, jos vaan silmiis katson.

HELENA.
Ja minä sairaaks, jos en silmiis katso.

DEMETRIUS.
Siveytes liian alttiiksi sa saatat,
Kun jätät kaupungin, ja miehen käsiin,
Jok' ei sua laisin lemmi, itses annat,
Ja impeytes kalleuden uskot
Yön suostuttavain viettelysten haltuun
Ja yksinäisen paikan huonoon turvaan.

HELENA.
Sun kuntosi on turvakirjani.
Ei ole silloin yö, kun kasvos näen,
Siis uskon, ett'en kuljekaan nyt yössä:
Ja seuraa maailmain ei puutu metsä,
Kosk' olet sinä koko maailmani.
Ken siis voi sanoa, ett' olen yksin.
Kun koko maailma mun näkee tässä?

DEMETRIUS.
Ma juoksen luotas, viitaan kätkeyn,
Ja raivon pedon armoihin sun heitän.

HELENA.
Ei raivokkain niin julma lie kuin sinä.
Jos tahdot, juokse! Satu silloin muuttuu:
Apollo pakenee ja Daphne vainoo;
Kyyhkynen kotkaa ajaa; lauha hirvi
Hätyyttää tiikeriä. Turhaa vaivaa,
Kun vahva pakenee ja heikko vainoo.

DEMETRIUS.
En enää sulle vastaa: päästä minut!
Tai, jos sa mua seuraat, varo, ett'en
Pahoja tee ma sulle metsässä.

HELENA.
Niin, templissä ja maalla, kaupungissa
Pahoja teet sa mulle. Hyi, Demetrius!
Tylyytes loukkaa sukupuoltani.
Ei lempeään voi miekoin puoltaa nainen;
Kosia hän ei saa, mies yksin vainen.
Sua seuraan; hornakin on taivas mulle,
Jos kädest' armaan mulle kuolo tullee.

(Demetrius ja Helena menevät.)

OBERON.
Hyvästi, impi! Jahka kuluu yrki,
Sa pakenet, ja hän sun lempees pyrkii. —
(Puck palajaa.)
No, miss' on kukka? Terve, matkamiesi!

PUCK.
Kas, tässä on se!

OBERON.
Annapas se mulle!
Maan tiedän, missä kukkii kielokit
Ja orjantappurat ja orvokit
Ja kuusain kilvan kutoo kupuansa
Orapihlajan ja hajuruusun kanssa.
Titania siinä öisin hetkin nukkuu
Ja tanssist' uupuneena kukkiin hukkuu.
Ja kiiltonahkans' siinä käärme luo
Niin väljän, että keijun kätkee tuo.
Nyt tätä nestettä kun luomiins' saapi,
Niin häijyt houreet hänet valloittaapi.
Tuoss' yrtti sulle; urki lehto tää:
Ihana impi miestä röyhkeää
Rakastaa turhaan. Tämän luomet rasvot,
Ja sitten laitat niin, ett' immen kasvot
Hän ensin näkee. Miehen löydät kyllä:
Ateenalaisen puku häll' on yllä.
Tee tarkkaan työs, ett' yltää hänet lempi
Tuon immen tulta vielä tulisempi.
Palaja ennen kukon laulamaa!

PUCK.
Teen työni, herra; minuun luottakaa.

(Poistuvat.)

Kolmas kohtaus.

Toinen paikka samaa metsää.
(Titania tulee seurueineen.)

TITANIA.
Nyt piiriin, keijuiset, ja laulakaa!
Pois sitten tulisessa tuokiossa:
Te toukkain tappoon ruusustoon; te toiset
Sotahan yökköin kanssa, saaliiks tuoden
Takiksi keijuilleni niiden siivet;
Muut karkoittamaan huuhkaa, joka öisin
Huhuillen kurkkaa pikku keijujamme.
Nyt tuutulaulu; sitten toimihinne,
Ja lepäämähän minut jättäkää.

(Keijut poistuvat. Titania nukkuu.)
(Oberon tulee ja pusertaa kukan mehun Titanian silmäluomille.)

(Menee.)
(Lysander ja Hermia tulevat.)

LYSANDER.
Sun jalkas, armas, käynnist' uupuvat,
Ja multakin jo polku hukkui pois.
Nyt levätkäämme, jos niin haluat;
Ehk' uusi päivä pelastuksen tois.

HERMIA.
Niin, armas! Hae vuotees toisahalla;
Ma tässä lepään, tällä kunnahalla.

LYSANDER.
Yks turve patjaks riittää kummallenki:
Kaks povea, yks sydän, yks henki.

HERMIA.
Lysander, älä! Minun tähteniki
Etäämmä siirry, älä käy niin liki!

LYSANDER.
Oi, usko, puhdas aikeheni on;
Tajuuhan lempi lemmen haastelon.
Niin luja, tarkoitin, on yhteytemme.
Ett' yhdeks kasvaneet on sydämmemme;
Yks vala sitoo povet kumpaisenki,
Siis kaksi povea ja yksi henki.
Nyt paikka mulle vierelläsi suo;
Ei luotuminen luottiota tuo.

HERMIA.
Kas kuin Lysander ongelmoita luo!
Mut hyi mun häijyyttäni kuitenkin,
Jos sinusta ma moista tarkoitin;
Tok', armas, hellyyden ja lemmen tähden,
Lähemmäks älä käy kuin tapaan nähden
On siivon nuorukaisen sopivaista
Lähenteleitä säädyllistä naista.
Etäämmä käy siis! Nuku makeasti!
Ja lempes kestäköhön kuoloon asti!

LYSANDER.
Rukouksees aamen sanon, impi soma;
Jos vilppiin ryhdyn, olen kuolon oma.
Suloisint' unta toivon armahalle!

HERMIA.
Toiveistas tulkoon puolet toivojalle!

(Nukkuvat.)
(Puck tulee.)

(Poistuu.)
(Demetrius ja Helena tulevat juoksujalkaa.)

HELENA.
Demetrius, seis, ja vaikka tapa minut!

DEMETRIUS.
Pois, kiusanhenki! Vieköön lempo sinut!

HELENA.
Mun yöhön heität; ethän henno tätä?

DEMETRIUS.
Ma tahdon yksin käydä, minut jätä!

(Menee.)

HELENA.
Voi, multa hengen vie tää ajo hurja!
Rukouksilleni soi vaan pilkka kurja.
Miekkoinen Hermia, jos missä makaa,
Hänelle sulosilmäns' onnen takaa.
Mik' antoi niille loiston? Kyyneleet?
Ei, näissä mun on taajaan kylpeneet.
Ei, ei, kuin karhu olen kuvaton;
Mun nähdessään käy peto piilohon.
Ihmekö, jos Demetrius, kun mun huomaa,
Minua pakenee kuin epäluomaa?
Kieroinko peilikään sais silmäni
Tuon Hermian tähtisilmäin verraksi? —
Ken tuo? Lysander! Nukkuneeko vain
Vai kuollut liekö? — Verta en näe lain. —
Lysander, herätkää, jos elätten!

LYSANDER (heräten).
Sun tähtes juoksen vaikka tulehen.
Sa kirkastettu ihmelapsi taivaan,
Sydämmes kuultaa läpi poves aivan!
Miss' on Demetrius? Ansainnut hän on
Tään miekan kautta kuolon, kunnoton.

HELENA.
Lysander, jätä moinen puhe, jätä!
Jos Hermiaa hän lempii, entäs tätä!
Sua lempii Hermia; siis tyydy pois!

LYSANDER.
Tyytyä kuka Hermiahan vois!
Ikävä hänen kanssaan elää ois.
En lemmi Hermiaa, vaan Helenaa;
Ma korpin tahdon kyyhkyyn vaihettaa.
Järjeltä aisto ohjausta anoo,
Ja ihanimmaks sinut järki sanoo.
Ei ennen aikaa kypsy kasvi mikään;
Ja myöhään minä ehdin miehen ikään.
Nyt vasta tullen täyteen tajuntaan
Käy järki aistoani ohjaamaan;
Saan silmäis loistokirjassa nyt noita
Lukea lemmen ikitarinoita.

HELENA.
Näin pilkattavaks miksi synnyinkään?
Mill' ansaitsin ma teiltä herjan tään?
Oi, nuori mies, se eikö, eikö riitä
Ett' en ma koskaan katsett' ihanaa
En koskaan, koskaan armaaltani saa,
Vaan että vielä ivaatten mua siitä?
Oi, väärin teette, väärin totisesti,
Kun mua kositte noin ilkkuisesti.
Hyvästi! Sen ma sanon kuitenkin:
Jaloutt' enemmän teilt' odotin.
Voi, että naista, jonka hylkää toinen,
Täst' oiti pilkkaa toinen samanmoinen!

(Menee.)

LYSANDER.
Hän Hermiaa ei näe. — Niin, nuku vaan:
Lysanderia et saa konsanaan,
Näet niinkuin herkun liika-nauttijaa
Se sama herkku alkaa inhottaa,
Ja niinkuin harha-uskon heittolainen
On harha-uskon suurin vainolainen,
Niin herkkuni ja harha-uskonikin
Vihaama kaikkein on ja minun likin.
Nyt kaikin lemmen voimin tulee koittaa
Helenaa palvella ja hänet voittaa.

(Menee.)

HERMIA (heräten).
Lysander, auta mua, auta, oi!
Mun rinnoillani käärme luikeroi!
Oi, armahda! — Mit' unta ompi tää?
Lysander, kas, mua kauhu väristää
Mun näytti käärme syövän sydämmeni,
Ja sinä istuit naurain tuskilleni. —
Lysander! Poissako? Lysander, hoi!
Hän mennyt on; en ääntä kuulla voi.
Miss' olet, lemmen nimessä? Jos lässä,
Niin puhu! Kauhusta ma pyörryn tässä.
Äänt' ei! Hän poiss' on, sen nyt tajuan.
Mut oiti löydän sun tai kuoleman.

(Menee.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Sama paikka. Titania nukkuu.
(Pääkkö, Pulma, Puutiainen, Huilu, Kirso ja Hotka tulevat.)

PULMA. Olemmeko nyt kaikki koossa?

PÄÄKKÖ. Nipasta nappaan. Ja tässä meillä on hiivatin sopiva paikka harjoitella. Tämä vihanta tilkku tässä olkoon tiaatterinamme, ja tuo orapihlaja- aitaus tuossa pukuhuoneenamme: ja pelatkaamme nyt niin kenstisti, kuin jos olisi itse herttua näkemässä.

PULMA. Pietari Pääkkö, —

PÄÄKKÖ. Mitä sanot sinä, punapulmuseni?

PULMA. Tässä Pyramuksen ja Thisben komeljassa on asioita, jotka eivät kuuna päivänä tule lyömään leiville. Ensiksikin täytyy Pyramuksen paljastaa miekkansa ja pistää itsensä kuoliaaksi, ja sitä eivät naiset voi sietää. Mitä siitä sanotte?

KIRSO. Totta maarin! tukala paikka.

HOTKA. Eiköhän meidän täytyne jättää tuo tappaminen viimeiseksi?

PULMA. Eikä helkkarissa! Minulla on päähänpisto, joka panee kaikki tolalleen. Me kirjoitamme poroloogin, ja annamme poroloogin tehdä tiettäväksi, ett'emme miekoillamme aio mitään pahaa, ja että Pyramus ei tule todenteolla tapetuksi, ja paremmaksi vakuudeksi sanottakoon siinä, että minä, Pyramus, en olekaan Pyramus, vaan Pulma, kankuri. Se karkoittaa heistä pelon.

PÄÄKKÖ. Oikein; semmoisen poroloogin me hankimme, ja tulee sen olla neli- ja kolmijalkainen.

PULMA. Pannaan kaksi lisää, niin että tulee kauttaaltaan neljä jalkaa.

KIRSO. Mutta eiköhän rouvasväet pelkää myöskin jalopeuraa?

HOTKA. Niin, toden totta, sitäpä minäkin pelkään.

PULMA. Mestarit, tuota asiaa sietää tuumia. Jumala varjelkoon viemästä jalopeuraa rouvasväen sekaan; sehän olisi kauheata. Ei ole sen hirveämpää petolintua kuin tuollainen elävä jalopeura, ja meidän tulee sitä seikkaa katsoa.

KIRSO. Siis, toisen poroloogin tulee tehdä tiettäväksi, että se ei olekaan jalopeura.

PULMA. Niin, sopisihan sanoa sen nimi ja laittaa niin, että puoli miehen päätä pistää näkyviin jalopeuran kaulanahan alta, ja miehen tulisi sieltä supliikata näin tai tähän sorttiin: — "Naiset" tai "naiset ihanaiset, minä toivoisin" tai "minä pyytäisin" tai "minä kehoittaisin, ett' älkää peljätkö älkääkä vavisko; henkeni teidän hengestänne! Jos luulette minun tänne tulleen jalopeurana, niin olisi sääli minun henkeäni. En, minä en ole semmoinen otus, minä olen ihminen niinkuin muutkin ihmiset". Ja silloin hänen tosiaankin sopisi sanoa nimensä, sanoa suoraan, että hän on Puutiainen, puuseppä.

PÄÄKKÖ. Hyvä, se on hyvä. Mutta vielä tässä on pari visaista kohtaa. Miten saada kuunvalo huoneeseen? Sillä tiedättehän, että Pyramus ja Thisbe kohtaavat toisensa kuunvalossa.

PUUTIAINEN. Paistaako kuu sinä yönä, jolloin me pelaamme?

PULMA. Almanakka! Almanakka! Katsokaa almanakkaan! Hakekaa kuunvaloa! Kuunvaloa!

PÄÄKKÖ. Paistaa. Kuu paistaa sinä yönä.

PULMA. No niin, sittenhän voimme vaan jättää auki ison kammarin ikkunanpuoliskon, missä pelaamme, niin paistaa kuu sisään puoliskosta.

PÄÄKKÖ. Niin, oikein; tai voisihan myöskin joku tulla sisään, lyhty ja orjantappurapensas kädessä, ja sanoa että hän tahtoo edestuoda tai persentierata kuunvalon personaa. Mutta onpa vielä toinenkin pulma: meillä tulee olla muuri siinä isossa kammarissa, sillä komeljassa sanotaan, että Pyramus ja Thisbe puhuvat toisilleen muurin raosta.

PUUTIAINEN. Eihän sinne mitenkään voi muuria saada. — Vai mitä sanotte te, Pulma?

PULMA. Toisen tai toisen tulee olla muurina. Hänellähän vaan tulee olla hiukka kalkkia tai hiukka savea tai hiukka muurinporoa päällänsä, antaakseen tietää, että hän on muuri; ja sormensa hän saattaa pitää näin, ja tuosta raosta voivat sitten Pyramus ja Thisbe kuiskutella.

PÄÄKKÖ. Jos se vaan käy päinsä, niin on kaikki hyvin. Tulkaa nyt ja istukaa tänne, jok'ainoa mamman poika, ja harjoitelkaa läksyjänne. Pyramus, te alotatte; kun olette sanonut sanottavanne, niin menkää tuonne pensaan taakse ja samoin jokainen replikkansa jälkeen.

(Puck ilmestyy näyttämön perälle.)

PUCK.
Haa! Mitkä piikkopaidat täällä räyhää
Kuningattaren kehdon vieress' aivan?
Kah! Näytelmää! Ma tahdon kuunnella,
Kenties, jos siksi tulee, näytelläkin.

PÄÄKKÖ.
Puhu, Pyramus! — Thisbe, esiin!

PPRAMUS.
"Thisbe, kuin kukan haisu ihanainen."

PÄÄKKÖ.
Haju, haju!

PYRAMUS.
— "haju ihanainen
Niin, kallis Thisbe, sun on henkeskin. —
Vait! Ääntä kuulen! Viivy hetki vainen,
Ma kohta tulen luokses takaisin."

(Menee.)

PUCK.
Kummempaa Pyramust' ei ole nähty.

(Poistuu.)

THISBE. Onko nyt minun vuoroni?

PÄÄKKÖ. Totta, hemmetissä, kuinkas muuten; ettekö ymmärrä, että hän meni vaan katsomaan kolinaa, jota kuuli, ja tulee pian takaisin.

THISBE.
"Heloisa Pyramus, kuin lilja valkoinen,
Punainen niinkuin ruusu ylväs pensaassaan,
Verevä nuorimies, juveli kaunoinen,
Kuin hepo uskollinen, jok' ei uuvukaan,
Pyramus, sinut kohtaan Miinan haudalla."

PÄÄKKÖ. Niinon haudalla, mies. Mutta sitä ei teidän tule sanoa nyt; sen te vastaatte Pyramukselle. Te rollotatte rollinne yhtäpuhkua, replikat ja kaikki. — Pyramus, sisään! Replikkanne on mennyt; se on: "jok' ei uuvukaan."

(Puck ja Pulma palajavat; jälkimmäisellä on aasinpää.)

THISBE.
Uh! —
"Kuin hepo uskollinen, jok' ei uuvukaan."

PYRAMUS.
"Jos, Thisbe, kaunis oisin, ijäti sun oisin."

PÄÄKKÖ.
Hirveätä! Kauheata! Täällä kummittelee.
Mestari-kullat! Pakoon, pakoon! Apua!

(Kaikki juoksevat pois.)

PUCK.
Nyt ristiin, rastiin teitä kuljetan,
Okaissa, pensaissa ja soissa tuoron;
Ja vuoron mull' on muoto valkean
Ja sian, koiran, hevon muoto vuoron.
Ja räiskyn, röhkin, haukun, hirnaisen
Kuin tuli, sika, koira, hevonen.

(Menee.)

PULMA. Miksi juoksevat he tiehensä? Koirankurillaan kaiketi, pelottaakseen minua.

(Kirso palajaa.)

KIRSO. Voi, Pulma, kuinka olet muuttunut! Mitä ma nyt sinussa näen?

(Poistuu.)

PULMA. Mitäkö näet? He, oman aasinpääsi, eikö totta?

(Pääkkö palajaa.)

PÄÄKKÖ. Jumal' auttakoon sinua, Pulma! Jumal' auttakoon sinua! Sinä olet vallan mulkattu.

(Poistuu.)

PULMA. Kyllä minä heidän koirankurinsa huomaan. Tahtovat tehdä minusta aasin, pelottaakseen minua, jos voisivat. Mutta minäpä en liikahda paikaltanikaan, tehkööt mitä tahansa. Kävelen vaan edes takaisin tässä ja lauleskelen, jotta kuulevat, ett'en pelkää.